torstai 30. kesäkuuta 2011

Kesäkuun luetut, ostetut ja saadut.

Huh, kesäkuu on mennyt tosi nopeasti ja nyt on aika kerrata kuluneen kuukauden kirja-asioita, juuri hetkeä ennen kuin kuukausi päättyy. :) Kesäkuu oli varsin vaihteleva lukukuukausi, mutta onnistuin kuitenkin lukemaan kuun aikana ihan mukavan pinon kirjoja, yhteensä kahdeksan kappaletta. Alkukuusta sairastelin ja lukeminen oli siksi hankalaa, sitten jumitin toista viikkoa Jane Greenin yllätyshuonon chick lit -romaanin parissa (siitä lisää lähipäivinä), ja vasta loppukuussa lukeminen alkoi sujua taas jouhevasti, luinkin lopulta kesäkuun viimeisen viikon aikana viisi kirjaa (luin viimeisen viikon miltei yötä päivää). :)

Kesäkuun luetut kirjat:

- Eppu Nuotio: Loppu
- Turkka Hautala: Paluu
- Jane Green: Anoppiahdistus
- Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema
- John Verdon: Numeropeli
- Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
- Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras
- Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Puhuttaessa kuukauden parhaista lukukokemuksista en sisällytä vertailuun Tove Janssonin Vaarallista juhannusta, koska se on niin omanlaisensa, ihana, ajaton muumiklassikko, jota ei mitenkään edes voi verrata näihin muihin seitsemään kirjaan.

Kuukauden paras kotimainen oli Turkka Hautalan loistava Paluu, joka varmasti pysyttelee kymmenen parhaan tänä vuonna lukemani kirjan joukossa vuoden loppuun asti. Hyvänä kakkosena mainitsen todella positiivisen yllättäjän, Anna-Leena Härkösen Juhannusvieraan, josta myös pidin erittäin paljon. Kuukauden paras ulkomainen oli puolestaan Muriel Barberyn hienostunut Kulinaristin kuolema, jonka kanssa kärkisijoista taisteli Paolo Giordanin upea Alkulukujen yksinäisyys (joka tätä kirjoittaessani on vielä pikkuisen lopusta kesken, mutta uskon saavani sen tänä iltana ja yönä loppuun, siksi mainitsen kirjan jo tällä listalla). Tässä kuussa on myös helppoa mainita kuukauden huonoin lukukokemus, Jane Greenin Anoppiahdistus. Jos Anna-Leena Härkönen yllätti minut positiivisesti, Jane Green teki sen tällä kertaa juuri päinvastaisuudellaan.


Tässä kuussa kirjoja tuli osteltua melkoinen kasa. Käsittelinkin niitä jo aiemmin erillisessä postauksessa, mutta listaan kirjat tähän vielä uudelleen.

Ostetut kirjat:

- Charlaine Harris: Veren imussa
- Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli
- Siri Hustvedt: Lumous
- Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
- Joanne Harris: Riimut
- Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
- Rebecca Wells: Autuaitten alttareilla
- Kate Atkinson: Ihmiskrokettia
- P. D. James: Majakka
- Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini
- Rosamunde Pilcher: Simpukankerääjät
- Tess Gerritsen: Taidonnäyte
- Julie Buxbaum: The Opposite of Love
- Sofi Oksanen: Baby Jane

Kesäkuussa myös sain jokusen kirjan, minua onnisti Amman kirja-arvonnassa (voitin Tuija Lehtisen kesäromantiikkaa, romaanin Mies vailla sydäntä), sain elämäni ensimmäisen arvostelukappaleen (Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia), sekä parhaalta ystävältäni kaksi kirjaa yllätyslahjana (niistä lisää huomenna!).

Heinäkuulle minulla on jo varattuna ihana pino kirjoja. Heinäkuun tavoitteeni on myös saattaa kirjapäivitykseni ajan tasalle, jotta olisin lopulta siinä pisteessä että pääsisin kirjoittamaan kirjasta aina heti sen luettuani. Haluan kuitenkin kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta, joten en edes harkitse jättäväni osaa kirjoista päivitysten ulkopuolelle. Tällä hetkellä rästissä on seitsemän kirjaa joten tekemistä riittää. :)

Kesäkuun puolelta kesken jäivät kaksi kirjaa joilla olen osallistumassa Satun touko-kesäkuun minihaasteeseen: Deborah Moggachin Tulppaanikuume ja Lisa Seen Pionin rakkaus. Minun piti lukea ne jo aiemmin kesäkuussa mutta lukeminen jäi lopulta niin viime tippaan että saan ne luettua loppuun vasta heinäkuun puolella. Kesken on myös Charles Bukowskin Naiset, jonka innostuin lainaamaan kirjastosta Turkka Hautalan Paluun jälkimainingeissa. Lukeminen sujuu hitaasti, tässä kohtaa sanon vain että... mielenkiintoista. :) Syystä tai toisesta kesken ovat myös ne samat neljä kirjaa jotka olivat kesken myös kuukausi sitten, ja jotka edelleen roikkuvat blogini sivupalkissa keskeneräisinä... :)

Pekka Manninen: Peili


Pekka Manninen: Peili (WSOY, 2010. 141 sivua.)

Kiltti, kuuliainen ja vahvasti uskonnollinen Mirjam on naimisissa miehen kanssa. Mies on nimetön, alkoholistisika, joka alistaa, pilkkaa vaimonsa uskontoa ja virtsaa humalassa Mirjamin uskovien sukulaistätien kahvikuppeihin näiden nähden. Mirjam tulee raskaaksi mutta mies pakottaa tämän aborttiin. Kun mies sitten jättää naisen, hän jättää tälle kirjeen: Tämä kaikki oli suuri virhe, sinä olit erehdys, avioliittomme oli erehdys, ja lapsi, se oli erehdyksistä kaikkein suurin. Sinä olet yksin syyllinen ja kannat myös yksin kaiken vastuun. Hyvästi.

Mirjam tuntee epäonnistuneensa elämässään kun lapsi on menetetty, ja avioliittokin mennyt pieleen. Hän päättää erakoitua, aloittaa askeettisen elämän ja selibaatin, ja muuttaa autiolle saarelle majakkaan asumaan. Hän löytää pakopaikakseen Trullögrundetin saaren Kokkolan edustalla. Saaressa vallitsevat ankarat olosuhteet, se on alaston ja karikkoinen paikka, mutta Mirjam perustaa vaatimattoman kotinsa majakkaan ja päättää pärjätä. Seuranaan naisella on vain pieni lauma lampaita, jotka laiduntavat saaren kitukasvuisilla kallioilla. On helteinen loppukesä, ja Kokkolan kaupunki valmistautuu Venetsialaisjuhliin.

Pitkään jatkunut tyven oli rauhoittanut luodon rannat. Trullögrundetilla vallitsi kellot pysäyttävä hiljaisuus. Eteläisen Perämeren vaimea maininki sekoittui nauru- ja selkälokkien hajanaisiin kirkaisuihin ja lampaiden vienoihin määkäisyihin. Joskus Mirjam näki saaren tuntumassa räyskän ja merikihun. Toisinaan merikotka kaarteli majesteettisesti kallioluotojen yllä. Mirjam halusi olla kotka, uskollinen kumppanilleen koko elämänsä ajan. Hän tahtoi katsella kaikkea korkealta. Kukaan ei yltäisi häneen. Hän ei voinut merikotkan tavoin nousta taivaan kanteen, mutta Trullögrundetin majakka kurkotti korkealle meren aaltojen ja maan piirien yläpuolelle. Tähytessään tornin pienestä ikkunaluukusta horisonttiin, hän tunsi olevansa turvassa kuin lintu pöntössään.

Idyllinen elämä muuttuu kuitenkin pian painajaiseksi, kun yksi Mirjamin lampaista katoaa, ja saaren rantaan huuhtoutuu vainaja...


Nappasin toukokuun lopussa tämän kirjan ennakkoluulottomasti kirjaston viikon pikalainatiskistä, Mannisesta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Olen aina rakastanut saaristoa ja majakoita, ja kiinnostuin, kun takakannen kuvaus lupasi suomalaista saaristoa ja naisen erakoitumista majakkaan elämän vastoinkäymisten jälkeen. Ja olihan siinä toki näitäkin elementtejä... Tämä oli nimittäin kummallisin lukemani kirja aikoihin! En oikein osaa sijoittaa Peiliä mihinkään genreen. Läpi kirjan tarinassa vallitsi piinaava, painostavan kauhutarinamainen tunnelma. Tämä ei kuitenkaan ollut jännityskirja, eikä selkeästi myöskään kauhutarina. En myöskään tiedä oliko kirjoittajan tarkoituksena tavoitella maagisen realismin sävyjä, niin omituisen fantasianomaista kerronta välillä oli. Jos niin oli, ehkäpä siinä paikoitellen jopa onnistuttiinkin. Teksti sisälsi yllättävän paljon myös kirjoitusvirheitä, ja yhden isommankin lipsahduksen, kun päähenkilön nimi vaihtui lennossa yhden lauseen ajaksi ja kertoja kutsui Mirjamia erheellisesti Irmeliksi.

Saaristoa kuvattiin varsinkin kirjan alkupuolella kauniisti. Pahaenteisestä tunnelmasta huolimatta kesäinen, vaikkakin karu saaristo kuulosti eläväiseltä ja jopa lumoavalta. Näin silmissäni lampaita laiduntamassa aurinkoisilla kallioilla ja vanhan majakan hohtavan valkoisena kimmeltävä meri taustanaan. Muistan kuinka lapsena rakastin kuunnella radiosta säätiedotuksia merenkulkijoille, ne olivat kuin kaunista ja mystistä salakieltä jota vain oikeat parrakkaat merikarhut voivat ymmärtää. Näitä samoja tiedotuksia Mirjamkin kuunteli radiosta yrittäessään sopeutua saariston arkeen ja elämään luonnon armoilla. Säätiedotus merenkulkijoille lupasi Perämerelle ja Merenkurkkuun heikkoa etelä-lounaan puoleista tuulta ja hyvää näkyvyyttä.

Kertomus oli kokonaisuutena jotenkin irvokas ja makaaberi, mutta kaikesta huolimatta älyttömyydessään ja ennalta-arvaamattomuudessaan niin hauska että huomasin viihtyväni sen parissa, jopa nauravani ääneen. Ja ihmeellistä kyllä, henkilöhahmojen epäuskottavuus teki heistä totaalisen uskottavia. Pidinkin tästä kirjasta kovasti aina siihen asti kunnes loppuvaiheilla siinä tapahtui täysin ennalta varoittamatta kaksi asiaa, joita en voinut mitenkään antaa kirjailijalle anteeksi: eläimensurma ja eläimeensekaantuminen. Nämä olivat mielestäni tarinan kannalta täysin tarpeettomia käänteitä, ja niiden ansiosta aluksi mielestäni niin raikkaan erilainen, sekava, mutta hauska tarina sai hyvin negatiivisen, suorastaan ällöttävän lopun. Herkille lukijoille en tätä suosittele, itsekin olisin varmaan jättänyt kirjan väliin jos olisin tiennyt mitä tulee tapahtumaan. Kirja jätti sekavat tunnelmat ja ikävän jälkimaun. Ikävää, sillä jos loppu olisi kirjoitettu vähänkin eri tavalla, olisin pitänyt tästä kummallisesta kirjasta kovasti.

Kirjan ovat lukeneet myös JoriHanna ja Karoliina, joiden hienot arviot kannattaa ehdottomasti myös lukea!

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Riikka Pulkkinen: Totta


Riikka Pulkkinen: Totta (Otava, 2010. 332 sivua.)

Elsa, eläkkeelle jäänyt lastenpsykologi, sairastaa terminaalivaiheen syöpää. Hän palaa loppuajoiksi kotiinsa sairastamaan, jotta saisi viettää aikaa perheensä kanssa, nukkua omassa sängyssään miehensä vieressä, juoda viiniä puutarhassa ja nauttia vielä kerran elämästä. Elsa on vahva persoona, älykäs ja huumorintajuinen nainen, joka luotsaa perhettään varmalla otteella. Hän toteaa tyttärelleen: Nainen tarvitsee elämässään kahta asiaa: huumoria ja punaiset korkokengät. -- Tohtorintutkinto on hyväksi muttei välttämätön.

Elsan taiteilijamies, Martti, ja heidän lääkärityttärensä, Eleonoora, yrittävät sopeutua Elsan lähestyvään kuolemaan, ajatukseen siitä ettei vaimoa ja äitiä kohta enää ole.

Uni häilyi Martin yläpuolella. Se oli ajasta punottu täkki, tiheä.
Martti nousi, meni ikkunaan.
Joinakin öinä, kun hän oli herännyt tähän uneen, suru oli painanut häntä kuin kansi. Hän oli kannen alla, ei saanut henkeä. En selviä, hän ajatteli. Jos minusta tuntuu nyt tältä, miltä minusta tuntuu sitten kun Elsa todella on mennyt?

Eleonooran aikuiset tyttäret osallistuvat myös mummostaan huolehtimiseen. Erityisesti vanhempi tytär Anna viettää ahdistuksestaan huolimatta aikaa mummonsa kanssa, he pukeutuvat kauniisiin mekkoihin, nauttivat piknikistä puutarhassa, juovat hyvää viiniä ja keskustelevat elämästä. Annalle Elsa kertoo kauan vaietusta salaisuudesta, lastenhoitaja Eevasta, jonka kanssa Martilla oli suhde 60-luvulla, Eleonooran ollessa pieni. Anna on aina mieluummin kuvitellut muiden tarinoita kuin halunnut keskittyä omaansa, ja Annan mielessä Eevan ja Martin rakkaustarina herää eloon, Eeva saa äänen jolla kertoa oman tarinansa. Eevan tarina linkittyy Annan omaan tarinaan, Anna rakentaa Eevasta elävän henkilön, joka elää, rakastaa ja suree vahvasti, yhtä vahvasti kuin Anna itse. Ja kun Eevan ja Martin suhde lopulta vääjäämättä päättyy, Anna tietää miltä Eevasta tuntuu. Hän tietää miltä tuntuu menettää mies ja lapsi, koska hän on itse kokenut saman.

Marraskuu tuo lumen ja joulukuu kynttilät ikkunoille. Minulla on iltoja, joina en ajattele miestä kertaakaan, tyttöäkin vain kerran. Silti minä kannan heitä kaikkialle kuin raahaisin muuttokuormaa kodin tekemisen toivossa.


Luin kirjan toukokuussa, joka oli mainio aika lukea tämä, kirjan nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat kun tapahtuvat juuri toukokuussa, alkukesän hennossa vehreydessä.

Aluksi, noin neljänkymmenen ensimmäisen sivun verran, lukeminen tuntui työläältä ja väkinäiseltä. Henkilöhahmoihin oli jostain syystä kamalan vaikeaa päästä sisälle, enkä osannut yhtään samaistua varakkaan, akateemisen menestyjäperheen jäseniin. Sitten näyttämölle astui Eeva, ja aloin kiinnostua. Mielenkiinto pysyi yllä vajaan sadan sivun ajan, mutta sitten aloin taas panna merkille ettei tarina jaksanut pitää otteessaan, huomasin ajattelevani lukiessani ihan muita asioita ostoslistasta aina siihen mitä kirjaa alkaisin lukea seuraavaksi. Tekstin ilmeisestä kauneudesta huolimatta olo tuntui lukemisen jälkeen ähkyisen tukkoiselta.

Lisäksi minullekin tapahtui Sallan blogista tutuksi tullut ja kuuluisa nakkipaperi-ilmiö; kun tarina ei pitänyt otteessaan, onnistuin ärsyyntymään suunnattomasti eräästä tekstinpätkästä... Lääkäritytär Eleonoora on sairaalassa työvuorossaan, ja onnistuneen leikkauksen jälkeen hän soittaa isälleen kysyäkseen äitinsä vointia ja tilannetta. Eleonoora tunsi lattian kohoavan. Hän kiinnitti katseensa saippuapalaan lavuaarin reunalla. Ei, ei, EI näin! Suomalaisessa sairaalassa  e i   k o s k a a n  käytetä epähygieenistä palasaippuaa, eikä etenkään leikkaussalissa! Olen ammattini vuoksi välillä vähän herkkähipiäinen mitä tulee sairaala-aiheisiin epäkohtiin. :) (Kirjan loppupuolella oli muuten toinen sairaanhoitoon liittyvä asiavirhe, mutta siinä kohtaa olin jo niin kirjan lumoissa että ohitin kohdan vain pikkuisen nikotellen.)

No, joka tapauksessa. Kirjan puolivälin paikkeilla lähdin Lontooseen enkä viitsinyt edes ottaa kirjaa mukaan, ajattelin kahlata sen loppuun kun palaisin. Mutta matkan aikana tarina alkoi elää omaa elämäänsä päässäni, palaset loksahtivat kohdilleen, ja kun palasin kotiin, olin yhtäkkiä niin tekstin lumoissa ja kirjan vietävissä että luin sen loppuun miltei yhdeltä istumalta. Totta onnistui lopulta kietomaan minut taikaansa, ja kirjan luettuani olin vaikuttunut, liikuttunut ja nöyrä.

Romaanin kieli todella on kaunista. Se että jokainen sana tuntuu tarkkaan harkitulta ja loppuun asti hiotulta, antoi minusta aluksi vähän teennäisen vaikutelman. Loppua kohden teksti vei kuitenkin mennessään ja kauniita lauseita luki hitaasti nautiskellen ja maistellen.

Kesä on seisahtunut, taivas seisoo aloillaan, ruoho kasvaa ääntä pitämättä, mansikat muuttuvat raskaiksi kasteesta ja valosta ja painuvat päivä päivältä enemmän maata kohti. Tyttö poimii ne joka aamu, ne muksahtelevat emalikuppiin kuin sokeat onnelliset toukat.

Pulkkinen kuvailee asioita viehättävästi ja käyttää paljon kauniita, vähän vanhahtaviakin kielikuvia. Eräs suosikeistani oli tämä: Minä hymyilen. Hän poimii minun hymyni ilmasta, tekee siihen asumuksensa. Tämä asumus-kielikuva toistui romaanissa useasti, mutta niin kauniilla tavalla ettei toistelu häirinnyt, vaan viehätyin siitä joka kerralla yhtä paljon. Teksti oli myös oivaltavaa ja älykästä, teki mieli kirjoittaa parhaita sitaatteja itselle muistoksi.

Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle.

Erityisesti pidin kirjassa siitä ettei ihmisten ratkaisuja tuomittu, vaan niitä ymmärrettiin. Lukijalla oli mahdollisuus tehdä omat valintansa, joko pitää tai olla pitämättä Eevasta, jolle tarinassa oli varattu roiston, eli toisen naisen rooli. Anna näki Eevan ihmisenä, ja asiat asioina ilman että ne olivat aina selkeitä ja mustavalkoisia. Ja erityisesti minua miellytti myös se miten Eevan ja Annan tarinat linkittyivät, miten Anna piirsi Eevan näköisekseen, laittoi tämän tuntemaan sen saman tuskan jonka hän itse oli elänyt. Erikoinen, raikas ja toimiva ratkaisu!

Kirjan luettuani satuin törmäämään naistenlehdessä Pulkkisen haastatteluun. Pulkkinen kertoo kirjansa kirjoittamisprosessista näin: "Raskainta Totta-kirjan yhteydessä oli käydä läpi hylätyksi tulemisen tunteita.
- Ehkä kirja koskettaa juuri siksi, että olen itse kokenut voimakkaasti sen, miltä hylkääminen tuntuu. Minulle on elinehto mennä kohti tuskallisiakin asioita. Se on tapani olla kirjailija, tehdä kokemuksista totta." (MeNaiset  15/2011). Tämä on vahva ja tunteikas kirja, josta juuri tietynlainen tuska huokuu rivien välistä painavana, miltei käsin kosketeltavana, mutta kuitenkin lopulta jäljelle jää valoisa toiveikkuus. Vaikken aluksi ollutkaan vakuuttunut tämän kirjan suhteen, on pakko myöntää että se onnistui tekemään minuun vaikutuksen, ja lopulta pidin siitä kovastikin.

Totta -romaania on muuten verrattu erinäisillä tahoilla Helvi Hämäläisen Säädylliseen murhenäytelmään. Hämäläisen romaani ja sen jatko-osa, Kadotettu puutarha, ovat odotelleet lukemista hyllyssäni viitisentoista vuotta. Jokohan tänä kesänä olisi aika?

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Salla, Katja, Jenni, Morre ja Mari A. Tällä kirjalla osallistun samalla suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Eppu Nuotio: Paine


Eppu Nuotio: Paine (Otava, 2010. 268 sivua.)

Iris raahustaa olohuoneeseen, hän on nukkunut sohvalla jo kuukausia, nukkunut huonosti, niska jäykkänä, painajaisia nähden. Olohuoneen ovella Iris tajuaa mikä huoneistossa tuoksuu: muovi. Pakkausmuovi. Iriksen tavarat on viety asunnosta pois. Olohuone on täynnä vielä pakkauksessa olevia huonekaluja. Uusia, vasta kaupasta tulleita. Pasin hankkimia. Pasi on kärrännyt minun tavarani täältä pois, Iris ajattelee, se aikoo savustaa minut ulos omasta kodistani.

Tässä Pii Marin -sarjan viidennessä osassa kuljetetaan rinnakkain kahta erillistä tarinaa. Piin pikkuveli Joel on muuttanut siskonsa entiseen asuntoon. Hän tutustuu pian kahteen naapuriinsa, mukavan ja reilun oloiseen Pasiin, joka pitää huolta naapuruston mummoista ja on aina valmis auttamaan kaveriaan, sekä viehättävään Irikseen, joka pelkää entistä avomiestään. Joel kaveroituu Pasin kanssa, ja ihastuu Irikseen, jota hän myös haluaa auttaa tämän sekavassa ja omituisessa elämäntilanteessa. Ennen pitkää Joelille selviää että Iriksen avomies onkin juuri mukava Pasi, ja Joel löytää itsensä keskeltä pariskunnan kummallista ja sekavaa suhdetta. Perheväkivalta on ilmeistä, vaikkei Pasi olekaan koskaan lyönyt Iristä. Mutta mistä nainen voi saada apua, kun näyttöä väkivallasta ei ole?

Toisaalla Pii on muuttanut yhteen kumppaninsa Juha Heinon kanssa, ja pariskunta opettelee asumaan ja elämään arkea yhdessä. Piin elämää varjostaa edelleen hänen tansanialaisen isänsä Zersenay Kipropin epäselvä kohtalo, johon Pii ja Juha yrittävät yhdessä saada selkoa. Käy selväksi että joku ei halua totuuden tulevan päivänvaloon, ja Pii saa huomata olevansa isäänsä liittyvien tutkimustensa vuoksi hengenvaarassa.


Tämä sarjan viideskin kirja oli kertakaikkisen koukuttava, se oli pakko lukea miltei yhdeltä istumalta. Pasin ja Iriksen tarina oli piinaavan jännittävää luettavaa, ja kirjan nimi, Paine, onkin varsin osuva. Toisaalta myös Piihin kohdistuva uhka nostatti niskakarvat pystyyn ja sai ahmimaan kirjaa sivu toisensa jälkeen. Kirja oli miellyttävän ennalta-arvaamaton kummankin tarinan osalta, ja päätös oli huikea, vaikka lopussa olisikin voinut tapahtua ihan mitä tahansa.

Kuten aiemmissakin Pii Marin -jännäreissä, kirjan aihe oli tavattoman kiinnostava ja aina ajankohtainen. Perheväkivalta on surullisen yleistä ja tässä kirjassa erityisesti auttajien suhtautuminen uhriin herätti lukiessa valtavia avuttomuuden ja vihankin tunteita, ja paljon ajatuksia. Kuinkakohan moni nainen on löytänyt itsensä vastaavasta tilanteesta kuin missä Iris oli, ja saanut huomata ettei avun saaminen yhteiskunnan taholta olekaan aina itsestään selvää.

Yhä vain lämpimämmin suosittelen tätä sarjaa kaikille kotimaisista jännäreistä kiinnostuneille. Eppu Nuotio on onnistunut luomaan mainion kuusiosaisen jännityssarjan joka koukuttaa ahmimaan kirjan toisensa jälkeen.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus


Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (WSOY, 1994. 140 sivua. Alkuteos Farlig midsommar, 1957.)

Muumilaaksossa eletään kaunista keskikesän päivää. Ilmassa lentelee suuria nokihiutaleita kun läheinen tulivuori alkaa purkautua. Tulivuorenpurkaus aiheuttaa vähitellen maanjäristyksen ja vedenpaisumuksen, ja lopulta Muumiperhe joutuu pakenemaan vettä talonsa katolle, kun Muumilaakso alkaa tulvia hurjasti.

Maasta irtaantuneita puita ja pensaita purjehti heidän ohitseen. Kärryjä ja taikinapyttyjä, lastenvaunuja, kalasumppuja, laitureita ja säleaitoja purjehti ohi tyhjinä tai täynnä haaksirikkoutuneita.

Muumipeikolle aiheuttaa huolta ja päänvaivaa myös hänen parhaan ystävänsä Nuuskamuikkusen poissaolo. Talvisin Nuuskamuikkunen lähtee aina vaeltamaan kohti etelää, ja palaa Muumilaaksoon vasta seuraavana keväänä. Tänä vuonna Nuuskamuikkusta ei kuitenkaan ole kuulunut...

- Kylläpä Nuuskamuikkunen on tänä vuonna myöhässä, hän sanoi.
- Kuka sen tietää vaikka hän ei tulisi ollenkaan, sanoi Mymmelin tytär.
- Mörkö on varmasti syönyt hänet! huusi pikku Myy. Tai hän on tipahtanut johonkin reikään ja mennyt lätäksi!
- Ole vaiti, sanoi Muumipeikon äiti kiireesti. Kyllä Nuuskamuikkunen aina selviää.
Mutta ehkä sittenkin, Muumipeikko ajatteli kulkiessaan hitaasti pitkin joen rantaa. Mörköjä ja poliiseja o n olemassa. Ja kuiluja joihin voi tipahtaa. Voi paleltua kuoliaaksi ja lentää ilmaan ja pudota järveen ja saada luun kurkkuunsa ja vaikka mitä.


Muumitalon ohi lipuu kummallinen rakennelma ja Muumit pelastautuvat sinne Mymmelin tyttären, pikku Myyn, Miskan ja Homssun kanssa. Ennen pitkää käy ilmi että paikka on teatteri, ja että siellä majailee salaperäinen asukas, teatterin siivooja Emma. Seuraa useita jännittäviä tapahtumia, Nuuskamuikkunenkin löytyy ja lopulta tarina huipentuu Muumipapan kirjoittamaan teatteriesitykseen.


Kirjoitan yleensä kirjapäivitykseni juuri siinä järjestyksessä, missä olen kirjat lukenutkin. Mutta tästä kirjasta on vain ihan pakko kirjoittaa näin juhannusviikonlopun päätteeksi, joten tämä kirja ohittaa nyt muutamat muut odottamassa olevat. :)

Vaarallinen juhannus on ollut jo useiden vuosien ajan minun juhannusperinteeni. Olenpa sitten töissä tai vapaalla, maalla tai kaupungissa, Suomessa tai ulkomailla, luen aina tämän muumitarinan, tai vähintään osia siitä. Huhtihaasteen yhteydessä mainitsinkin jo tämän kirjan, silloin kirjoitin siitä näin: olen lukenut tämän kirjan ensimmäisen kerran noin kymmenvuotiaana. Silloin oli juhannusaatto, helteinen, vähän painostava ja ukkosellinen ilma, ja tämä kirja sopi tunnelmaan loistavasti. Tämä on ehkäpä kaikista muumikirjoista minulle se merkityksellisin!

Nykyihmisellä olisi muumien elämänkatsomuksesta ja positiivisesta asenteesta paljon opittavaa. Suhtautuminen asioihin on niin ihanan mutkatonta, ja kaikessa nähdään aina myös hyviä puolia. Mitä sitten jos tulva valtaa keittiön, onhan hauskaa ja jännittävää sukeltaa hakemaan sieltä kahvitölkki ja kupit. Ja mitä sitten jos talo on täynnä vettä, ainahan sitä voi nukkua puun oksalla! Ei tämä elämä ole aina niin kuolemanvakavaa! :)

Myös Laura luki Vaarallisen juhannuksen viime viikonloppuna.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Lupsakkaa keskikesän juhlaa!


Oma juhannukseni kuluu tänä(kin) vuonna työn merkeissä.
Jännitystä viikonloppuuni takaavat juhannuslukulistalleni kuuluvat Tove Janssonin Vaarallinen juhannus (luen sen tai vähintään osia siitä joka juhannus) sekä John Verdonin Numeropeli, joka jo ensimmäisen sadan sivun aikana on osoittautunut niin koukuttavaksi että kirjaa on oikeasti vaikeaa laskea käsistään. :)
Mikäli aikaa jää, olen ajatellut lukea vielä juhannusteemaan sopivat Anna-Leena Härkösen Juhannusvieraan ja Annakaisa Iivarin romaanin Juhannus italialaiseen tapaan.

Sateistakin huolimatta, valoisaa, kaunista ja nautinnollista juhannusta, ystävät! :)

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Sophie Kinsella: Minishoppaaja


Sophie Kinsella: Minishoppaaja (WSOY, 2011. 402 sivua. Alkuteos Mini Shopaholic, 2010.)

Minishoppaaja on Sophie Kinsellan supersuositun Himoshoppaaja -sarjan kuudes osa. Päähenkilö, Becky Brandon, asustaa Lontoossa miehensä Luken ja kaksivuotiaan tyttärensä Minnien kanssa. Pieni perhe majailee väliaikaisesti Beckyn vanhempien luona, väliaikaisratkaisu vain on venähtänyt luvattoman pitkäksi, kun perheelle ei tahdo löytyä omaa kotia ja talokaupoissa on ollut toinen toistaan älyttömämpiä vastoinkäymisiä. Tytär Minnie on ehkäpä kaupungin muodikkain pikkutyttö, mutta samalla myös melkoinen täystuho: tyttö saa kaaoksen aikaan jopa omissa ristiäisissään, ja Minniellä ja Beckyllä on tytön aiheuttamia porttikieltoja useampaan kuin yhteen paikkaan.

Ohi kävelee J Brandin pillifarkkuihin sonnustautunut äiti moitteettomasti puetun tyttärensä kanssa ja luo meihin äitisilmäyksen, joka saa minut sävähtämään. Minnien syntymän jälkeen olen tajunnut, että äitisilmäys on jopa raaempi kuin manhattanilaissilmäys. Äitisilmäys ei kohdistu pelkästään vaatteisiin, jotka äiti kyllä vilkaisee ohimennen läpi ja arvioi pennyn tarkkuudella. Ehei. Äitisilmäys kattaa myös lapsen vaatteet, rattaiden merkin, hoitolaukun, välipalavalinnat ja sen, onko lapsi hymyilevä, räkäinen vai rääkyvä.
  Tiedän kyllä, että sellaisen tietomäärän omaksuminen yhdellä ainoalla katseella on vaikeaa, mutta uskokaa pois, äidit ovat monisuorittajia.
  Minnie saa ehdottomasti huippupisteet asustaan. (Mekko: Danny Kovitz, ainoa laatuaan, takki: Rachel Riley, kengät: Baby Dior.) Ja olen köyttänyt hänet turvallisesti taaperovaljaisiin (Bill Ambergin nahkavaljaat, tosi hienot, ne olivat Voguessa). Mutta sen sijaan että hän hymyilisi yhtä enkelimäisesti kuin kuvan tyttö, hän puskee vasten valjaitaan kuin härkä joka valmistautuu hyökkäämään areenalle. Hänen kulmansa ovat raivosta kurtussa, posket helottavat, ja hän vetää henkeä päästääkseen uuden kiljunnan.

Himoshoppaaja Becky ostelee aiemmista viidestä kirjasta tuttuun malliin. Kaikki käy, merkkivaatteista trendikkäisiin uutuusleluihin. Kun Englantiin iskee talouskriisi, Beckynkin pitäisi rajoittaa shoppailuaan ja järkeistää rahankäyttöään. Shoppailu jatkuu kuitenkin miltei entiseen tahtiin, ainahan sitä voi käyttää etukäteen Minnien tulevia viikkorahoja, tai ostaa designvaatteita tytölle 21-vuotislahjaksi. Kaiken kukkuraksi Becky keksii järjestää miehelleen yllätyssyntymäpäiväjuhlat. Aluksi tarkoitus on oikeasti pysyä pienessä budjetissa (muovipusseista voi askarrella tosi hienoja koristeita, ja Poundlandista löytyy kivoja kortteja, eihän haittaa että niissä lukee Paljon onnea Mike), mutta lopulta vieraslistalla on kaksisataa nimeä ja rahaa tarvittaisiin tuhansia ja taas tuhansia puntia...


Olen lukenut kaikki aiemmat Himoshoppaajat ja halusin lukea tämän kuudennenkin osan suhteellisen tuoreeltaan. Kinsella on yksi chick lit -suosikkejani ja aiemmista sarjan kirjoista olen nauttinut suuresti, mutta tämän kirjan kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa että tästä kaikesta on luettu jo ja aihe alkaa kai olla kohtuullisen puhki kaluttu. Tarina ei heti alussa tuntunut imaisevan mukaansa ja lukeminen tuntui vähän takkuiselle. En kuitenkaan olisi halunnut jättää kirjaa keskenkään, ja puolivälistä alkaen teksti alkoi olla takuuvarmaa Kinsellaa; höyhenenkepeää, sujuvaa ja läpensä viihdyttävää.

Becky on aina ollut tavattoman hauska hahmo. Tässä kirjassa alkoi kuitenkin ihmetyttää (ja yllätyksekseni vähän ärsyttääkin) miten voi olla ettei 29-vuotias Becky ole lapsen saatuaankaan kypsynyt lainkaan. Naisen yletön rahankäyttö alkoi ahdistaa, ja tunsin hienoista ärtymystä siitä että Beckylle tuntuu kaikki lopulta järjestyvän kuitenkin ilman sen ihmeempiä ponnisteluja, vaikka välillä näyttääkin ettei mistään tule mitään. Miten se nainen voi oppia edes kantapään kautta mitään kun muut tulevat aina auttamaan, pelastamaan ja paikkaamaan tämän mokat?

Beckyn mies Luke sen sijaan oli entistäkin ihanampi hahmo, ja Luken ja Beckyn liitto tuntui ihmeen tasapainoiselta ja onnelliselta vaikka Becky onkin kova tyttö muuttelemaan totuutta ja salailemaan asioita. Myös Luken äiti, Elinor, esiintyy tässä kirjassa entistä suuremmassa roolissa. Tästä jääkuningattaresta lukija muodostaa lopulta yllättävän positiivisen kuvan, nainen on melkoisen surullinen, yksinäinen hahmo, jota kohtaan nousee jopa säälin tunteita.Vähän hämmästyttävältä tuntui että vaikka kirjan nimi oli Minishoppaaja, silti tämä varsinainen minishoppaaja, Minnie, jäi lopulta aivan sivurooliin.

Ei tämä kirja huonokaan ollut, vaikka se tuntui vähän pettymykseltä sarjan aikaisempiin osiin verrattuna. Jos sarja jatkuu, en ole ihan varma, jaksanko enää lukea Beckyn edesottamuksista enempää.

Minishoppaajan ovat lukeneet myös SusaPolka ja Taava

Totally British -haaste / British Chick Lit

Eppu Nuotio: Varjo


Eppu Nuotio: Varjo (Otavan äänikirja, 2009. Lukija Eppu Nuotio, kesto 7 h. Alkuteos Otava, 2009.)

Varisparvi lehahtaa lentoon, mutta tytöt eivät kiljahda ihastuksesta kuten tavallisesti lintujen noustessa kohahtaen ilmaan. He ovat vaiti. He tuijottavat kallion takana makaavaa valkopukuista naista, jonka varpaankynnet on lakattu. Naisella on prinsessapuku päällään ja kumpikin tytöistä tietää heti, että se on morsiuspuku. Juuri tuollaisissa maailman ihanimmissa puvuissa mennään naimisiin. Puku on likaantunut ja märkä. Aallot lipovat helmaa, ne tahtoisivat omia mekon kokonaan. Nainen makaa liikkumatta ja tuijottaa taivasta, ei räpäytä silmiään, ei vaikka kärpäset työntyvät sisään silmiin ja sieraimiin.

Varjo on Pii Marin -sarjan neljäs kirja. Tarina alkaa kun päiväkoti-ikäiset tytöt löytävät kuolleen naisen merenrannasta makaamasta. Nainen on puettu hääpukuun, ja hänen huulensa on ommeltu yhteen. Kun poliisi saa selville naisen henkilöllisyyden, käy ilmi että hänen sulhasensa on kadonnut. Kuollut morsian on muslimiperheen tytär, naistutkimusta yliopistolla opiskellut Shabina, joka oli vihitty kristityn suomalaismiehen kanssa. Poliisi alkaa epäillä kunniamurhaa.

Myös Piin ja Heinon välillä kuohuu. Kolmannen kirjan lopussa Pii ja Heino olivat lähdössä Afrikkaan tapaamaan Piin sukulaisia, ja heidän parisuhteensa voi hyvin. Nyt, yllättäen, vajaan vuoden kuluttua siitä parin suhde onkin karilla. Pii palaa yksin Tansaniasta paljon Heinon jälkeen, huomaa Heinoon ihastuneen konstaapeli Reija Haukan olevan raskaana, ja alkaa laskea asioita yhteen. Heino olisi aiemmin halunnut lapsen Piin kanssa, ja kun Pii ei siihen suostunut, Heino on selkeästi mennyt elämässään eteenpäin. Pii alkaa tehdä surutyötä luopuessaan mielessään Heinosta lopullisesti... Lisäksi kotiuduttuaan Pii saa tuntemattomalta lähettäjältä viestin jossa kerrotaan että hänen tansanialainen isänsä olisi murhattu, eikä mies olisikaan kuollut auto-onnettomuudessa ennen Piin syntymää, kuten hänelle on aina kerrottu. Pii alkaa selvittää isänsä kohtaloa.


Toukokuussa huomasin yhtäkkiä olevani aivan koukussa näihin Pii Marin -jännäreihin. Ja tämä neljäs kirja olikin aivan jäätävän hyvä, mielestäni koko sarjan paras kirja (nyt voin jo niin sanoa, kuunneltuani / luettuani koko sarjan loppuun)! Tämä kirja oli ihan pakko kuunnella yhden päivän aikana, niin tiukasti se koukutti ja piti otteessaan. Onneksi olen löytänyt äänikirjat, nyt kotitöiden tekeminen on paljon hauskempaa! :)

Kuten jo Maksun kohdalla mainitsin, tässä kohtaa sarjan henkilöhahmot olivat niin tuttuja, että tuntui kuin olisi kuullut hyvistä ystävistään. Varjossa ihmissuhdekuviot olivat yhtä lailla pääosassa kuin selviteltävä murhakin, minä pidin kovasti tästä ratkaisusta, tällaista kunnon ihmissuhteiden puintia kaipasin enemmän jo kahden ensimmäisen osan kohdalla. Myös Piistä alkoi tulla esiin uusia kerroksia, tässä kirjassa yleensä niin itsepäinen ja pippurinen Pii näyttäytyy epävarmempana, nöyrempänä ja haavoittuvaisempana.

Tämä oli mielestäni varsin laadukas ja kovatasoinen kotimainen jännäri, jonka aihekin oli erittäin kiinnostava ja ajankohtainen. Helsingin Sanomissa Varjosta on kirjoitettu näin: ”Jos tämä tahti jatkuu, Eppu Nuotiosta tulee Leena Lehtolaisen haastaja suomalaisten naisdekkaristien sarjassa.” Minulla Nuotio taitaa jopa kiriä Lehtolaisen ohitse, vaikka Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareista kovasti pidänkin. Suosittelen tätä Pii Marin -sarjaa kaikille kotimaisista jännäreistä ja dekkareista kiinnostuneille, nämä ovat mainiota kesälukemista!

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Eppu Nuotio: Maksu


Eppu Nuotio: Maksu (Otavan äänikirja, 2008. Lukija Eppu Nuotio, kesto 7 h. Alkuteos Otava, 2008.)

Tämän kolmannen Pii Marin -jännitysromaanin tapahtumapaikkana on rauhallinen pikkukaupunki Lounais-Suomessa. Joku vie hyvämaineisessa kaupunginosassa sijaitsevan rivitaloasunnon pihalta vaunuissa nukkuvan yhdeksänkuisen vauvan. Sataa ensilumen, ja kidnappaajan jäljet peittyvät. Poliisilla ei ole mitään käsitystä kuka olisi voinut kaapata lapsen, tai miksi.

Pii puolestaan saa vieraakseen pikkuveljensä Joelin, joka haluaa ottaa etäisyyttä Kirkkonummella tapahtuneeseen pahoinpitelytapaukseen ja asustella jonkin aikaa siskonsa luona. Piille järjestely sopii hyvin, sillä hän viettää yhä enemmän aikaa miesystävänsä, komisario Juha Heinon luona. Piin harmiksi mies tuntuu kuitenkin jakavan kiinnostavimmat asiat kollegansa Reija Haukan kanssa. Haukka on saanut ensi kertaa päävastuun rikostutkinnasta, ja Piin mielestä hän tukeutuu Heinon kokemukseen turhan usein kidnappaajaa jäljittäessään. Heino ja Haukka taistelevat aikaa vastaan yrittäessään selvittää kaapatun lapsen kohtaloa, ja samaan aikaan Piille alkaa kammottavalla tavalla selvitä että hänen veljensä on sekaantunut johonkin pahaan ja epämääräiseen, ja saanut sotkettua elämänsä pahemman kerran.


Vakuutuin Nuotion kirjoitustaidoista jännitysromaanien saralla viimeistään tätä kolmatta Pii Marinia kuunnellessani. Äänikirja oli jälleen mainio valinta, ja jo äänikirjan aloitus oli niin houkuttelevan kutsuva että Nuotio sai minut koukkuunsa heti ensisanoista lähtien:  Minä olen Eppu Nuotio. Kirjoitin trillerin nimeltä Maksu. Kustannusosakeyhtiö Otava kustansi sen vuonna 2008. Ja nyt minä luen kirjan sinulle. Kirjaan tuli heti henkilökohtainen ote, ja kuuntelin Nuotion sujuvaa, vahvasti eläytyvää ja eläväistä luentaa kuin vangittuna, suurella ilolla.

Henkilöhahmoissa oli tässä kolmannessa osassa jälleen uutta syvyyttä, ja viimeistään tässä kohtaa päähenkilöt alkavat olla niin tuttuja että he tuntuvat kuin vanhoilta ystäviltä. Maksussa konstaapeli Reija Haukka saa lisää näkyvyyttä päähenkilöiden, Piin ja Juha Heinon, ohella. Reija on vahva naishahmo, joka aluksi ärsytti minua suunnattomasti yrittäessään tuupata itseään Heinon elämään. Lopussa huomasin kuitenkin hurraavani naiselle, joten selkeästi Nuotio on onnistunut luomaan hahmoistaan eläviä, moniulotteisia ja särmikkään kiinnostavia. Juha Heino taas on ihanan stereotyyppinen sankaripoliisi, johon näin kolmannessa kirjassa huomaa jo kovasti kiintyneensä ja tykästyneensä.

Kirjan kerronta ja kuvaus ovat miellyttävällä tavalla elokuvamaisen tarkkoja, kirjaa kuunnellessa tuntuu miltei siltä kuin katsoisi jotain hyvää poliisisarjaa. Maksua kuunnellessani minusta tuntui että tässä kirjassa on ikään kuin saavutettu jokin uusi taso, tämä onkin mielestäni selkeästi tähän mennessä sarjan paras ja vetävin osa. Tarinan vahvuutena mainittakoon myös ennalta-arvaamattomuus, tässä kirjassa lukija (tai ainakin minä) on totaalisen ymmällään tekijän suhteen lähes loppumetreille asti.

Kirjallisuudessa rakastan tunnelmakuvauksia genrestä riippumatta. Jos kirjailija onnistuu kuvailemaan arkisia asioita ja pienten hetkien tunnelmia elävästi ja vahvoja mielikuvia luoden, olen myytyä naista. Ja tässä kirjassa Nuotio onnistuu hetkien kuvailussa mainiosti. Seuraava arkisen aamun kuvaus sai minut välittömästi Piin ja Juhan keittiön lämpimään valoon istumaan pyjamassa ja villasukissa, juomaan teetä ja nauttimaan varhaisen aamun rauhallisesta ja kiireettömästä hetkestä.

Sade taivuttaa ikkunan takana olevaa puuta kohti taloa. Suuret oksaluudat pesevät ikkunaa. Sadevesitynnyri valuu yli, vesi ryöppyää maahan, kairaa puron pihahietikkoon. Pilvet roikkuvat raskaina ja harmaina puiden yllä. Luulisi että on syksy, Pii ajattelee, ja sytyttää keittiöön valon. Huone saa värinsä, keittiön pöytä kutsuu aamiaiselle, hella pyytää puita pesäänsä, astiakaappi ojentaa teemukeja, jääkaappi tuoremehua, rasvatonta jugurttia. Suuri oranssi kori keikistelee ikkunalaudalla täynnä hedelmiä. Pii venyttelee unen kutistamia kylkiään, ojentelee käsiä kohti kattoa, taipuu pitkänä eteenpäin, hipoo sormillaan pöydän reunaa. Hän on nukkunut hyvin, ja herännyt kaikessa rauhassa eikä hänellä ole vielä kiire.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Kirjaostoksia.

Blogielämääni tuli taas useamman päivän tauko, kun lähdimme keskiviikkona loppuviikoksi Lontooseen (kyllä, taas! :D). Tällä kertaa en ehtinyt kirjakaupoille asti (onneksi ehdin koluta kirjakauppoja urakalla muutama viikko sitten!), aika kului rattoisasti Lontoota kierrellen, museoissa vaellellen, shoppaillen, pubeissa ja erilaisissa etnisissä ravintoloissa istuskellen sekä hyvästä seurasta nauttien.


Nyt olen taas jo takaisin arjessa ja töissä, ja taidanpa tässä yövuoron ratoksi kirjoitella pienen sepustuksen tämän kuun aikana tekemistäni kirjahankinnoista. Olen yrittänyt viime aikoina hillitä itseäni kirjojen ostelun suhteen, koska kaikki hyllymme ovat kirjoja pullollaan eikä säilytystilaa uusille kirjoille oikeastaan olisi. Välillä itsehillintäni on suorastaan ihailtavaa ja pystyn kiertämään kirjakaupat kaukaa, mutta sitten on myös niitä aikoja jolloin kirjojen ostelu lähtee niin sanotusti lapasesta. Ja tämä kesäkuun alku on ollut juuri niitä aikoja... :)

Suomalaisen Kirjakaupan kolme pokkaria kympillä -tarjous kuulosti taas kerran niin houkuttelevalta etten voinut olla tekemättä ostoksia. Ja koska tuntui täysin mahdottomalta osata päättää lukuisista kiinnostavista tarjouspokkareista, annoin itselleni luvan ostaa kolmen pokkarin lisäksi yhden bonuspokkarin. SK:sta mukaani lähtivät Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli, Siri Hustvedtin Lumous, Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, ja Joanne Harrisin Riimut. Kaksi jälkimmäistä olen ajatellut lukea Totally British -haasteeseen, joten ne tulevat toivottavasti lukuun jo loppukesän aikana.


Odottelin Charlaine Harrisin uusinta Sookie Stackhouse -suomennosta Veren imussa kirjastoon, mutta vaikka kirja on ilmestynyt jo useampi viikko sitten, sitä ei vielä voi edes varata kirjastostamme! Tuskastuin, tilasin kirjan BookPlus -nettikirjakaupasta, ja sain sen ennen Lontooseen lähtöäni. :) Tämä kirja tulee varmuudella olemaan lukuvuorossa niin pian kuin mahdollista...

Lontoota varten kävin vaihtamassa rahaa Forexissa. Naapuritalossa olevan Akateemisen Kirjakaupan ikkunassa komeilevat pokkarialen mainokset saivat minut astumaan sisään, ja ennen kuin huomasinkaan, olin koluamassa Akateemisenkin pokkarivalikoimia. Alesta löytyi edullisesti hiljattain lukemani Mary Ann Shafferin & Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, joka oli niin kertakaikkisen hurmaava teos että halusin sen ehdottomasti omaankin hyllyyni!


En normaalisti käy kovinkaan usein kirpputoreilla, mutta viime viikolla ajattelin piipahtaa kotini lähellä sijaitsevalla isohkolla kirppiksellä. Myytävänä olevista tavaroista minua ei yleensä kiinnosta mikään muu kuin kirjat, mutta tältä kirppikseltä niitä löytyikin monelta eri pöydältä, edullisia ja hyväkuntoisia kirjoja. Tein mielestäni hyviä löytöjä ja päädyin ostamaan seuraavat kuusi kirjaa yhteensä seitsemällä ja puolella eurolla: Rebecca Wellsin Autuaitten alttareilla, Kate Atkinsonin Ihmiskrokettia (onko kukaan lukenut Atkinsonia? mielipiteitä?), P. D. Jamesin Majakka, Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini (tämän ostin vain ja ainoastaan kaunokirjallisen maailmanvalloituksen takia, tällä kirjalla valloitetaan Ukraina!), Rosamunde Pilcherin ihana Simpukankerääjät (vanha suosikkini, tuhti lukuromaani jonka aion lukea Nostalgian jäljillä -haasteen tiimoilta uudelleen tänä vuonna) ja Tess Gerritsenin Taidonnäyte.




Ja vaikken Lontoossa varsinaisesti kirjakaupoille asti ehtinytkään, en palannut tälläkään kertaa tyhjin käsin. Erään tavaratalon kirja-alesta löytyi tylsähköjen poliittisten elämäkertojen keskeltä lupaavalta vaikuttava viihderomaani, Julie Buxbaumin The Opposite of Love. Kirja maksoi punnan ja ajattelin sen olevan passelia, kevyttä luettavaa heinäkuun helteisiin päiviin joten nappasin sen mukaani. Googlettelin kirjaa äsken ihan mielenkiinnosta, ja useammassa kirja-arvostelussa ja -blogissa kirja oli saanut hyviä arvosteluja, sitä on kuvattu hurmaavaksi, nokkelaksi, hauskaksi ja elämänmakuiseksi, joten ehkäpä tämäkään heräteostos ei ollut ihan pöllöimmästä päästä. :)


Kesäkuuta on jäljellä vielä kymmenisen päivää, ja olen jo tähän mennessä ostanut kolmetoista kirjaa. Huh. Jospa yritän hillitä itseäni edes loppukuun ajan... :)

Viimeisen viikon ajan olen muuten kärsinyt jonkinasteisesta lukublokista. Olen sitkeästi jumittanut tavattoman huonon kirjan parissa, en ole halunnut antaa periksi ja jättää kirjaa keskenkään, mutten ole myöskään osannut vaihtaa parempaan kirjaan. Yritän saada nyt juhannusviikon aluksi luettua tämän keskeneräisen kirjan loppuun jotta pääsen parempien kirjojen pariin. Niitä kun olisi odottamassa melkoinen liuta. :)

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Olli Jalonen: Poikakirja


Olli Jalonen: Poikakirja (Otava, 2010. 256 sivua.)

1960-luku, Hämeessä asuva ydinperhe, tavallinen suomalainen kansakoulu ja sen poikaluokka. Siinä puitteet Olli Jalosen Poikakirjalle, jonka kertojana toimii Olli, tavallinen koulupoika joka tykkää rakennella omatekoisia pommeja kavereidensa kanssa, ammuskella isoilla ritsoilla tiiliskivimurikoita, lukea lehdistä kuuraketeista ja neuvostoliittolaisista avaruuslaivoista, tutkia ojavesien virtausnopeuksia puukeppien avulla. Eletään aikaa jolloin Ollin kotiin tulee ensimmäinen väritelevisio (jonka kaikki värit ovat eri sävyä vaaleanpunaista), radiosta kuunnellaan Nuorten Säveltä ja levysoittimesta Animalsia, sisarusten kanssa pelataan fortunaa ja monopolia ja lauantai on saunapäivä, viikon odotettu kohokohta. Ollin perheeseen kuuluvat isä ja äiti, isosiskot Anna-Liisa ja Eini ja Outi jotka ovat kaksosia, sekä autistinen pikkusisko "Pieni", joka on erilainen mutta kaikille perheenjäsenille rakas ja tärkeä.

Kotona elämä on tavallisuudessaan turvallista, vanhemmat kasvattavat ja hoivaavat lapsikatrastaan lempeällä jämäkkyydellä ja maalaisjärjellä, ja Ollistakin on kasvamassa hieno nuori mies joka ymmärtää että elämässä menestymisen eteen on tehtävä paljon työtä ja että omien puolia on pidettävä. Kotona on kaikki hyvin, mutta koulussa kaikki on toisin. Uusi miesopettaja opettaa luokkaansa sotaväen kaltaisen kurin vallitessa; mies pitää pojille sulkeisia, vaatii luokassa ehdotonta hiljaisuutta ja millimetrin tarkkaa järjestystä, sekä osallistuu itse ylimpänä linkkinä heikoimpien oppilaiden kiusaamiseen. Luokan lihava poika, Elefantti, on erityisesti silmätikku, sekä opettajan että muiden oppilaiden silmissä. Välitunnilla Elefanttia riepotellaan pitkin hiekkaista pihaa, tunnilla kurjuus jatkuu opettajan nöyryytyksellä.

Heti tunnin alussa opettaja käskee Elefantin ulos luokasta käytävään häpeämään. Meidän muiden täytyy istua ryhdissä pulpeteissa, on komennettu ehdoton hiljaisuus ja on niin hiljaista että oma hengitys kuuluu.
Mies on selkärankainen eikä lapamato, opettaja sanoo ja katsoo rivi riviltä meistä jokaista. Yritän istua paikoillani täysin liikkumatta ja olla miehen näköinen.
Opettaja alkaa selittää että kaiken perimmäinen merkitys on Suomen maa ja Suomen kansa. Vahvalla kansalla on vahva mieli ja voima. Itkupillejä ja kantelupukkeja Suomi ei tarvitse. Miehen on oltava joka tilanteessa voimakas koska mies ei ole akka eikä kakara eikä ikinä valita ääneen eikä marise ja vaadi.
Eihän? opettaja kysyy. Ei, me vastaamme kaikki yhteen ääneen.

Poikakirja kertoo tavallisen kansakoulupojan elämästä, se piirtää eläväisen kuvan 60-luvun Suomesta ja auttaa lukijaa oivaltamaan jotain oleellista sen ajan Suomesta ja suomalaisuudesta. Se kertoo kuitenkin myös pakahduttavan tarinan siitä mitä sota tekee ihmiselle. Se kertoo niistä nuorista, hädintuskin täysi-ikäisistä miehistä, jotka joutuivat lähtemään kodeistaan puolustamaan isänmaataan. Jotka näkivät ihmisten, ystävien ja vihollisten, kuolevan heidän silmiensä edessä, kärsivät jatkuvaa nälkää, kylmyyttä, likaa ja tauteja, painoivat liipaisinta ampuakseen toisen ihmisen. Jotka menettivät raajojaan, saivat sirpaleita kehoonsa ja sieluunsa. Sota loppui, mutta elämän oli jatkuttava. Kaikki koettu ja nähty jätti kuitenkin syvät haavat ja arvet noihin nuoriin miehiin, synnytti kipua, tuskaa ja puhumatonta surua. Miehet muuttuivat, tuli kylmyyttä, katkeruutta, tukahdettua vihaa, jotka seuraava sukupolvi sai kokea nahoissaan. Ja sen Jalonen osaltaan myös upean koskettavasti tässä kirjassaan kertoo.

Joka viikko opettaja kertoo jotain sodasta. Silloin se tulee istumaan etupulpetin reunalle ja kertoo mitä on itse nähnyt ja tehnyt. Kerran se riisuu pikkutakkinsa ja solmion ja paidan ja näyttää selästään ja niskastaan punaisia kuoppia. Sen sisällä on sirpaleita jotka lähtevät öisin kiertämään kun lihasjännitys raukeaa nukahtaessa pois.
Näin minä opin maailmasta että yöllä ihminen on pehmeäksi herpaantunut, päivä pitää ihmisen kasassa.


Tämä kirja oli henkeä salpaava, pakahduttavan vahva lukukokemus. Ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaita kotimaisia, ja olenkin todella iloinen: kiitos Ilsen innostavan tekstin, löysin tämän hienon kirjan ja tämän upean suomalaisen mieskirjailijan, josta tuli jo tämän yhden kirjan perusteella ehdoton suosikkini. (Olen ollut tänä vuonna tavattoman onnekas ja löytänyt peräti kolme uutta upeaa suomalaista mieskirjailijaa: Joel Haahtelan, Olli Jalosen ja tuoreimpana Turkka Hautalan, jonka Paluu -romaanista myöhemmin lisää...)

Poikakirja oli niin taitavasti kirjoitettu, että sitä lukiessaan ihan oikeasti tuntui kuin olisi päässyt pienen Ollin pään sisälle, Ollin nahkoihin. Maailmaa tarkkaili pienen pojan silmin, ja kun kirja päättyi, oli olo hetken aivan pökertynyt. Tämä oli niin hieno ja vaikuttava teos etten osaa edes sanoa tästä enempää, kirja sai minut nöyrän hiljaiseksi, miltei sanattomaksi. Voi lukekaa tämä, ihmiset! Tämä kirja ansaitsisi rutkasti niitä kuuluisia blogisavuja! :)  Ja lisää Jalosta minulle, kiitos!

Tästä ovat kirjoittaneet siis myös Ilse, sekä ainakin Jori, Hanna, Zephyr ja Jum-Jum.

Sairauslomalaisen paluu ja lukusuosituksia.

Reilu viikko on kulunut oikein kunnolla sairastellessa, niin että blogielämä on joutunut hyllytetyksi hetkeksi aikaa, ja jopa niin että lukeminenkin on ollut varsin haasteellista. Nyt alan pikkuhiljaa kuitenkin olla taas paremmassa kunnossa, joten positiivisella asenteella tässä mennään ja heti vain takaisin kirjojen ja kirjablogien pariin! :) Aloittelen taannoisen arvontani yhteydessä saamieni lukuvinkkien listauksella, ja myöhemmin tänään vielä kenties yhtä mainiota kirjaa...


Sain arvontapäivitykseni yhteydessä valtavan määrän hyviä lukuvinkkejä, KIITOS paljon niistä! Listalla on vain muutama kirja jotka olen jo ehtinyt lukea, mutta muuten kirjat ovat joko ennestään minulle vieraampia, tai sitten sellaisia jotka ovat roikkuneet TBR-listallani pitkään. Ajattelin tulostaa listan ja pitää sitä mukanani kirjastoreissuilla, joten eiköhän näitä listan kirjoja tule pikkuhiljaa lainailtua ja luettua. :)

Tässä minulle ja muillekin hyväksi havaittuja lukuvinkkejä kesäksi (kursiivilla ne jotka olen itse jo lukenut):

Melissa Hill: Älä unta näe!
Marian Keyes: Tuiki tuiki tähtönen
Janet Evanovich: Ensin rahat (Stephanie Plum-sarja)
Carol Shields: Rakkauden tasavalta
Rickhard Yates: Revolutionary Road
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon, Elena tai Perhoskerääjä
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
John Irving: Garpin maailma
Sabine Kuegler: Viidakkolapsi
Emily Brontë: Humiseva harju
Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
Juhani Aho: Juha
Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi
Camilla Läckberg: Jääprinsessa
Cecilia Samartin: Nora ja Alicia tai Señor Peregrino
Tess Gerritsen: Jääkylmä
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Joel Haahtela: Katoamispiste
Ian McEwan: Sovitus
Claudie Gallayn kirjat
Susan Fletcher: Meriharakat
Claudie Gallay: Rakkaus on saari
Carol Shields: Rakkauden tasavalta
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus
Alice Kuipers: Terveisin äiti
Yann Martel: Piin elämä
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Ian McEwan: Polte
Alice Munron ja Carol Shieldsin tuotannot
Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
Jonathan Carroll: Valkoiset omenat
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Jhumpa Lahir: Tämä siunattu koti
Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Yates: Revolutionary Road
Berndt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Jostein Gaardner: Sofian maailma
Anja Snellmanin (ent. Kaurasen) kirjat, mm. Pelon maantiede
Augusten Burroughs: Maagista ajattelua
Mary Ann Shaffer: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Jude Deveraux: Pelastava ritari
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus
Markus Zusak: Kirjavaras
Tuula-Liina Varis: Vaimoni
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Tarjei Vesaas: Jäälinna
Cecelia Ahertonin ja Marian Keyesin kirjat
Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go / Ole luonani aina
Corinne Hoffman: Valkoinen masai
Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt, sodassa ja rakkaudessa
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut


Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut, osa 1 (WSOY:n äänikirja, 2006. Lukija Lars Svedberg, 2 CDtä. Alkuteos The Adventures of Sherlock Holmes.)

Tämä äänikirja sisältää Sherlock Holmes -kertomukset Kuningas pulassa (joka tunnetaan erinäisissä novellikokoelmissa myös nimillä Erään kuninkaan pula, Böömiläinen skandaali ja Kuningas ja laulajatar) ja Halkihuulinen kerjäläinen.

Ensimmäisessä tarinassa, Kuningas pulassa, tohtori Watson menee pitkästä aikaa tapaamaan Holmesia Baker Streetille. Miehet ovat etääntyneet toisistaan Watsonin mentyä naimisiin. Holmes odottaa salaperäistä vierasta saapuvaksi ja pyytää Holmesia ottamaan vieraan kanssaan vastaan. Valepukuun naamioitunut Böömin kuningas tulee pyytämään apua Holmesilta, kun laulajatar Irene Adler kiristää kuningasta vanhalla valokuvalla. Kuningas on seuraavalla viikolla menossa hyviin naimisiin skandinaavisen prinsessan kanssa, laulajatar uhkaa lähettää prinsessan isälle valokuvan jossa kuningas poseeraa laulajattaren kanssa, ja julkistaa kuninkaan liehitelleen myös häntä, olleen naiseen rakastunut. Tämä olisi uhka tuleville häille, kuningas haluaakin estää naisen aikeet ja saada valokuvan käsiinsä.

Toinen tarina, Halkihuulinen kerjäläinen, alkaa, kun Watsonin vaimon ystävätär saapuu pyytämään tohtorilta apua. Hänen miehensä on ollut kateissa kaksi päivää, Watson ymmärtää heti miehen lymyilevän pahamaineisessa oopiumiluolassa Thamesin lähistöllä, ja lupaa noutaa miehen kotiin. Oopiumiluolasta hän löytääkin etsimänsä, mutta myös vanhaksi, lähes sammumispisteessä olevaksi mieheksi naamioituneen ystävänsä Sherlock Holmesin, joka tutkii muuan varakkaan liikemiehen salaperäistä katoamista.

Pitkästä aikaa Sherlock Holmesia! Nämä 1800-luvun loppuun sijoittuvat kertomukset ovat kertakaikkisen viehättävä pala vanhaa Lontoota, matka aikaan jossa liikuttiin hevosvaunuilla, kadut valaistiin kaasulyhdyin ja huoneet öljylampuin, miehet pukeutuivat aina liiviin, pikkutakkiin ja suoriin housuihin, ja käytöstavat olivat kohdallaan. Hurmaavaa!

Sherlock Holmes on kerrassaan raivostuttavan tarkkanäköinen, mutta ah mikä nero! Ensimmäisessä tarinassa hän toteaa nähdessään Watsonia pitkästä aikaa avioliiton sopivan sinulle, olet lihonut noin kolme ja puoli kiloa. (Sivuhuomautus: minä en kyllä välttämättä arvostaisi moista tarkkanäköisyyttä miehen taholta, olisi hän sitten millainen nero tahansa! :) Vain pikaisesti vilkaisemalla Watsonia Holmes pystyy päättelemään myös että Watson on taas tauon jälkeen aloittanut lääkärintyöt, että hän on edellispäivänä kastunut läpikotaisin, ja että hänellä on kömpelö ja huono palvelustyttö.

  "Holmes hyvä, tämä on jo liikaa", sanoin. "Jos olisit elänyt parisataa vuotta sitten, sinut olisi taatusti viety roviolle. On totta, että kävin torstai-iltana kävelyllä ja kastuin pahanpäiväisesti, mutta koska olen vaihtanut vaatteeni, en ymmärrä kuinka pystyt sen päättelemään. Mary Jane on kelvoton, ja vaimoni on sanonut hänet irti, mutta taaskaan en käsitä, kuinka sait sen selville."
  Hän naurahti ja hieroi pitkiä levottomia sormiaan yhteen.
  "Voi, se on helppoa", hän sanoi. "Silmäni viestittävät minulle, että vasemman kenkäsi sisäreunan nahassa, juuri siinä mihin takanloiste nyt osuu, on kuusi melkein samansuuntaista naarmua. Luonnollisesti ne on aiheuttanut joku, joka on pyrkinyt irrottamaan kuivunutta mutaa erittäin huolimattomaan tyyliin. Tästä, huomaatko, päättelen, että olet ollut ulkona koiranilmalla ja että sinulla on taloudessasi poikkeuksellisen huono lontoolaispalvelijatar, oikea kenkien tuhoamisen ammattilainen. Mitä taas praktiikkaasi tulee, niin jos huoneeseeni kävelee mies, joka haisee jodoformilta, jonka oikeassa etusormessa on lapiskiven jättämä musta täplä ja jonka päähineessä on stetoskoopin säilytyspaikan paljastava kuhmu, olisin todellakin hölmö ellen kykenisi huomaamaan häntä ammattiaan harjoittavaksi lääkäriksi."

Tarinoissa nykyajan ihmistä (tai ainakin minua) ainoa hämmentävä asia on Holmesin kokaiinin käyttö, joka tuodaan esille näissäkin novelleissa. Minun piti oikein muistuttaa itseäni että sen aikakauden Englannissa kokaiini oli laillista ja sitä oli helppoa saada haltuunsa, joten tämän kovan huumeen käyttö ei ollut siihen maailmanaikaan mitenkään tavatonta tai edes erityisemmin paheksuttavaa, vaikka nykyaikana asia onkin aivan päinvastoin.

Olen lapsesta asti ollut aivan hulluna Sherlock Holmesiin! Mielikuvissani Holmes on aina alakuvassa oleva Jeremy Brett, joka on näytellyt Holmesia kymmenen vuoden ajan vuosina 1984-1994. Olenkin ensin tutustunut Holmesiin television puolella ja vasta sittemmin myös kirjallisuudessa.

Äänikirjana nämä novellit toimivat mainiosti, ja Lars Svedberg oli lukijana ehkä paras mahdollinen, hänen matala, sointuva äänensä oli juuri omiaan näille vanhaan aikaan sijoittuville tarinoille, joiden päähenkilönä on boheemi, monella tapaa olemisessaan epäsovinnainen mies, jolla on partaveitsenterävä äly ja pettämätön kyky huomioida asioita.


Kävin Lontoossa sijaitsevassa Sherlock Holmes -museossa parisen vuotta sitten, se oli aivan hurmaava paikka jota suosittelen jokaiselle Lontoon kävijälle mikäli nämä vanhat salapoliisiklassikot yhtään kiinnostavat! :) Seuraavaksi vienkin teidät pienelle museokierrokselle, josta saa vähän esimakua...

Baker Street 221 B. Sherlock Holmesin asunto.

Holmesin olohuone.

Smoke and be happy!

Rikosten selvittämisen kannalta tuikitarpeellista esineistöä.

Ullakolla lojui ruumis!


Anteeksi, herra Holmes, intimiteettisuojaanne kajoamisesta, mutta kun tämä teidän vessanne on vaan niin suloinen! :)


Ps. Blogger sekoilee taas, en ole päässyt vastaamaan oman blogini kommentteihin / kommentoimaan muiden blogeihin eilisillasta lähtien! Olkaa kärsivällisiä, vastailen kommentteihinne heti kun kaikki alkaa taas toimia normaalisti...

torstai 2. kesäkuuta 2011

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville


Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava, 2010. 298 sivua. Alkuteos The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008.)

Jos teillä on aikaa kirjeenvaihtoon kanssani, voisitteko vastata muutamaan kysymykseen? Kolmeen itse asiassa. Miksi porsaspaistipäivällinen piti salata? Millä tavalla porsas oli syy perustaa kirjallinen piiri? Ja vielä tärkein: Mikä on perunankuoripaistos ja miksi se sisältyy piirinne nimeen?

Eurooppa on toipumassa toisesta maailmansodasta, eletään säännöstelyn ja jälleenrakentamisen aikaa. Juliet Ashton on englantilainen kirjailija, joka etsii aihetta seuraavaan romaaniinsa. Yllättäen hän saa kirjeen Guernseyn saarelta, Dawsey Adams -nimiseltä mieheltä, joka kertoo löytäneensä kirjan jonka liepeessä lukee Julietin nimi. Mies ihailee suuresti kirjan kirjoittanutta Charles Lambia, ja hän pyytää Julietilta lontoolaisen kirjakaupan nimeä ja osoitetta, voidakseen hankkia itselleen lisää Lambin kirjoja. Guernseyn saari on kärsinyt sodan ajan saksalaisten miehityksestä, ja vaikka saksalaiset ovat jo poistuneet saarelta, ei sieltä löydy vielä yhtään toimivaa kirjakauppaa. Sivulauseessa Dawsey kertoo myös kuuluvansa lukupiiriin nimeltä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, joka on saanut alkunsa kun joukko saarelaisia jäi salaisen porsaspaisti-illallisen päätteeksi kiinni rikottuaan ulkonaliikkumiskieltoa. Juliet kiinnostuu lukupiiristä, sen jäsenistä ja saarelaisten kohtaloista, ja tästä saa alkunsa vilkas kirjeenvaihto aluksi Julietin ja Dawseyn, sekä myöhemmin Julietin ja lukuisten muiden saarelaisten välillä.

Vähitellen Juliet tutustuu ja kiintyy moniin saarelaisiin. Kyllästyttyään Lontoon kaupunkilaiseen elämänmenoon sekä yli-innokkaan kosiskelijansa jatkuviin huomionosoituksiin, hän pakkaa laukkunsa ja lähtee tapaamaan saarelaisia henkilökohtaisesti.

Tämän enempää en oikeastaan halua kirjasta kertoa, sillä sen viehätys perustuu siihen että Julietin lailla lukijakin tutustuu kirjeiden kautta saarelaisiin ja näiden kohtaloihin, ja pääsee samalla perille sodan aikaisista tapahtumista. Tämä kirja on siis kirjeromaani, tarina koostuu ihmisten toisilleen lähettämistä kirjeistä. Olen lukenut jokusen kirjeromaanin aiemminkin, mutta tämä oli kaikista lukemistani mielestäni selkeästi toimivin ja onnistunein, tarina eteni sujuvasti ja saumattomasti siitäkin huolimatta että kertoja vaihtui kirjeiden mukana ja asioita katsottiin monen eri henkilön näkökulmasta.

Ja voi, kuinka minä rakastinkaan tätä kirjaa! Olisin halunnut kirjan päätyttyä aloittaa heti uudelleen alusta. Tarinassa vilahteli ihania menneen maailman tuulahduksia; vaatekupongeilla ostettuja uusia leninkejä, teekutsuja, paistattelua jonkun tärkeän ihmisen suosiossa, miehiä jotka lähettävät naisille kamelioita ja syreeninoksia! Oih!

Kirjan henkilöhahmot tuntuivat todellisilta ja eläviltä. Hahmot olivat myös varsin moniulotteisia iloineen, suruineen ja raskaine muistoineen. Saatoin suorastaan nähdä itseni Julietina; teekutsuilla Amelia Maugeryn luona, naisen jonka järjestämien porsaspäivällisten ansiosta lukupiiri sai alkunsa, leikkimässä rannalla neljävuotiaan pippurisen Kitin kanssa, pitelemässä tikkaita kun Dawsey Adams korjaa kattoa, tai keskustelemassa Isola Pribbyn kanssa, noitamaisen naisen, joka valmistaa eliksiirejä muun muassa mieskunnon edistämiseksi, jonka ulkomuoto ei ole erityisen miellyttävä; pitkän ja romuluisen naisen jonka iso nenä on murtunut, toinen silmämuna karkailee yläilmoihin, ja jonka tukka on villi ja kesyttämätön. Myös neiti Adelaide Addison oli mielenkiintoinen hahmo kirjoittaessaan Julietille kristillisen tyrmistyksen ja huolenpidon hengessä.

Guernseyn saarta kuvattiin niin elävästi, että se kuulosti suorastaan lumoavalta. Olen lapsesta asti halunnut Guernseyn naapuriin, Jerseyn saarelle, ja tämän kirjan myötä syttyi palo nähdä myös Guernsey omin silmin.

Guernsey on kaunis kaikessa moninaisuudessaan: niittyjä, metsiä, pensasaitoja, notkelmia, kartanoita, kivikautisia hautoja, hurjia kalliojyrkänteitä, noitien loukkoja, tudortyylisiä talleja ja normannien kivimökkejä. Minulle on kerrottu (sangen hillittömiä) tarinoita saaren historiasta lähes jokaisen uuden paikan ja rakennuksen kohdalla. (Juliet kirjeessään Sidneylle)

Guernsey on kauneimmillaan, kun sitä lähestyy mereltä joko auringon laskiessa tai kun taivaalla on kultareunaisia mustia myrskypilviä tai kun sumu on juuri hälvenemässä saaren yltä. Sillä tavalla itse näin Guernseyn ensimmäisen kerran tuoreena nuorikkona. (Amelia kirjeessään Julietille)

Tarina sisälsi paljon raskaita asioita, kuten sota aina sisältää, mutta siitä huolimatta tämä kirja oli ennenkaikkea ylistys ystävyydelle, ihmisen rohkeudelle ja perimmäiselle hyvyydelle, sekä epäitsekkyydelle. Tarina sisälsi myös paljon lämminsävyistä ja sydämellistä huumoria, joka teki lukemisesta äärettömän miellyttävän kokemuksen sodan kauhuista huolimatta.

Tämän kirjan luettuani mieleni teki ryhtyä hivenen kevytmieliseksi, kääntää hiukseni laineille, pirskottaa kaulalleni kielontuoksua, juoda tilkkanen sherryä ja kuunnella gramofonista jazzia. :) Lukemisen jälkeen oli toisaalta myös vähän surumielinen, kaihoisa olo: Tämä on juuri niitä kirjoja, jotka haluaisin voida lukea uudelleen ensimmäistä kertaa. Eräässä kirjan kirjeessä todetaan harvinaisen paikkansapitävästi: Kun lukee hyviä kirjoja, huonojen lukemisesta menee ilo.

Tämän minut niskavillojani ja sormenpäitäni myöten hurmanneen kirjan ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Pienen mökin emäntä, jonka kirjoituksen kautta pääsee moneen muuhun kirjasta kirjoittaneeseen blogiin.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kanaalisaaret
Totally British -haaste / Modern Women Writers
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...