sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Heinäkuun luetut ja ostetut

Heinäkuu on ollut minulle yllättävän hyvä lukukuukausi, vaikka olenkin ollut koko kuukauden tiiviisti töissä. Kuluneen kuukauden aikana olen ehtinyt lukea jopa yhdeksän kirjaa, ja lisäksi kuunnella yhden äänikirjana, joten kuukauden yhteissaldo on täysi kymppi. :) Varsinkin tällä viikolla olen ollut lukemisen suhteen erityisen aikaansaava, tämän viikon aikana olen saanut luettua neljä kirjaa ja kuunneltua loppuun pitkään kesken olleen äänikirjan (mitään muuta en olekaan sitten ehtinyt ;).


Heinäkuussa olen siis lukenut seuraavat kirjat:

Heidi Köngäs: Luvattu
Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia
Doris Lessing: Kesä ennen pimeää
Deborah Moggach: Tulppaanikuume
Sami Hilvo: Viinakortti
Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia
Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (äänikirja)
Per Petterson: Hevosvarkaat
Lisa See: Pionin rakkaus

Kuukauden parasta yksittäistä kirjaa on taas mahdotonta nimetä, mutta parhaat kotimaiset ovat varmaankin olleet Jalosen ihana Todistaja Brigitin talossa ja Hotakaisen upea Juoksuhaudantie (en mainitse tässä nyt lempikirjaani Köngäksen Luvattua, koska luin sen jo toista kertaa). Paras ulkomainen oli Pettersonin väkevä Hevosvarkaat, jaetulle kakkossijalle pääsivät ihanat historialliset romaanit Tulppaanikuume ja Pionin rakkaus, joista kummastakin nautin suuresti. Tämä oli sikälikin hyvä lukukuu, etten lukenut yhtään selkeästi huonoa kirjaa.

Nyt kun tarkastelen luettujen kirjojen listaa, huomaan etten ole koko kuukauden aikana lukenut yhtään aikuisille suunnattua uutuuskirjaa, sillä listan tuoreinkin teos, Sami Hilvon Viinakortti, on julkaistu 2010. Olenkin havainnut tämän ilmiön itsessäni viime viikkoina - vaikka olen saanut kirjaston varausjonosta monia kiinnostavia uutuuskirjoja, olen silti halunnut lukea jotain ihan muuta! Olenkin miettinyt, miten paljon lukuinnostukseeni uutuuskirjojen suhteen vaikuttaa se, että niihin törmää pienen ajan sisällä niin monissa blogeissa. Ilmeisesti se todella vaikuttaa, ja monesti haluankin isoimpien blogisavujen vähän tasoittuvan ennen kuin itse tartun kyseisiin kirjoihin.

Edelleenkin tilanne on se, etten ole bloggauksissani ajan tasalla, vaan vieläkin kirjoittamatta on arviot kuudesta luetusta kirjasta. Olen kuitenkin saanut heinäkuun aikana kirjoitettua jo osasta kuluneen kuukauden luetuista, joten "välimatkaa" on tullut vähän kurottua kiinni, viime kuun lopussa tilanne kun oli vielä se, että en ollut ehtinyt kirjoittaa vielä yhdestäkään kesäkuussa luetusta kirjasta. Elokuun tavoitteeni on nyt siis päästä blogipäivityksissäni vihdoin ajan tasalle, ja päästä siis kirjoittamaan arvioita sitä mukaa kun saan kirjoja luettua (juu, olen itsepäinen juntti enkä halua jättää yhdestäkään kirjasta kirjoittamatta :D).

Elokuun puolelle kesken jää jokunen heinäkuussa aloitettu kirja, muun muassa Janice Y. K. Leen Pianotunnit. Totesin jossain kohtaa tämän kuun aikana että minun on turhaa huudella blogini sivupalkissa kesken olevia kirjojani, ja niitä kirjoja joita olen ajatellut lukea seuraavaksi, kun oikeassa elämässä olen niin tuuliviiri että luen ihan fiiliksen mukaan (aina useaa kirjaa samaan aikaan), ja vaikka kuinka tekisin suunnitelmia sen suhteen mitä lukisin seuraavaksi, huomaan kuitenkin todellisuudessa lukevani taas jotain ihan muuta. :) Siksipä muutin blogini ulkoasuakin pikkuisen.

Kirjaostosten suhteen tämä kuukausi näytti jo todella hyvältä, tähän päivään mennessä en ollut ostanut yhtään kirjaa, kunnes tänään tapahtui lipsahdus; poikkesin kaupungissa, jotenkin ajauduin Sokoksen alennettujen kirjojen pöydän luo, ja kuten arvata saattaa, siinä kävi huonosti. Näin huonosti:



Huoh. Olen ehkä vähän toivoton... :) Mutta hei, uusin Haahtela! Gabaldonia!! Ja Tapaus Kalteis ja Tähtihetki olivat pari euroa kappale, joten en vaan voinut jättää niitä hyllyyn!

Kuukauden hämmentävin "blogitapahtuma" minun osaltani oli tämä Aamulehdessä 20.7. julkaistu juttu kirjablogeista. Nettiversiosta näkee vähän mistä jutussa oli kysymys, mutta paperiversiossa oli esiteltynä monen muun tutun blogin ohessa tämä allekirjoittaneen blogi. Esittelyssä oli mainittu muun muassa minun lukevan dekkareita, viihdettä, lastenkirjoja ja kotimaista nykyproosaa (no höh, luen kyllä paljon kaikkea muutakin joten otos tuntuu melko suppealta!) ja että otan innokkaasti osaa kirjahaasteisiin (tuo pitää kyllä hymyilyttävän hyvin paikkansa :). Itse en tilaa Aamulehteä, mutta kun sain parilta ystävältäni kuulla blogini komeilevan levikiltään Suomen toiseksi suurimman sanomalehden kulttuuripalstalla, meinasi siinä mennä aamukahvit väärään kurkkuun. :D Tulihan siitä hirmu hyvä mieli, mutta en edelleenkään ymmärrä mitä minun blogini teki siinä porukassa. :D

Hassua miten pian kesä on mennyt, huomenna alkaa jo elokuu. Mutta iso osa minusta odottaa jo kovasti kuulaita, raikkaita, syksyisiä päiviä; pimeitä iltoja, kynttilöitä, kotimaisia omenoita, teetä ja hyviä kirjoja. Rakastan kesää mutta syksyn lapsena olen aina rakastanut myös syksyä. Harmi vain että sen jälkeen täytyy tulla talvi... :)
Ihanaa ja hyvien kirjojen täyteistä alkavaa viikkoa ja elokuuta kaikille! <3

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Deborah Moggach: Tulppaanikuume


Deborah Moggach: Tulppaanikuume (WSOY, 2005. 296 sivua. Alkuteos Tulip Fever, 1999.)

Amsterdam vuonna 1636. Eletään hollantilaisen maalaustaiteen kultakautta, sekä tulppaanivillityksen ja -keinottelun aikaa. Iäkäs mutta varakas kauppias Cornelis Sandvoort on menettänyt perheensä vaimonsa ja lapsensa kuoltua, mutta vanhalla iällä häntä on kohdannut uusi onni; nuori kaunotar, Sophia. Naisen isä on kuollut ja Cornelis on suunnattomassa hyvyydessään pelastanut tytön ja tämän perheen perikadolta ja köyhyydeltä viemällä tytön vihille. Cornelis jumaloi nuorta vaimoaan ja rakastaa tätä hulluuteen asti. Myös Sophia kunnoittaa miestään, eikä unohda mitä tämä on tehnyt hänen hyväkseen.

Cornelis haluaa ikuistaa avio-onnensa kankaalle jälkipolvien nähtäväksi, ja kutsuu kotiinsa tunnetun muotokuvamaalarin, Jan van Loosin. Jan on komea, nuori ja itsevarma, ja Sophia menettää pian miehelle sydämensä, vaikka yrittääkin aluksi vastustaa tämän charmia, julkeita katseita ja rakkaudesta vihjailevia puheita. Heidän välilleen kehittyy fyysisesti intohimoinen suhde ja syvä rakkaus, ja jotta he voisivat todella saavuttaa yhteisen onnen, Sophia kehittää monimutkaisen juonen, johon hän punoo osalliseksi myös palvelijansa, kalakauppiaan lasta odottavan Marian.

  Sillä välin Jan maalaa kuvaani: Nainen vuoteella. Makaan aloillani kylmästä hytisten. Hän maalaa nopeasti puulevylle. Hän katselee minua kuin esinettä - muistan saman keskittyneen, persoonattoman katseen siitä kun hän maalasi muotokuvaa. Puhuessamme Janin ilme kuitenkin lientyy; hän on taas oma itsensä. Näen hänen katseestaan, kuinka yhdenlainen rakkaus vaihtuu toiseen.
  Ulkona on kaupungin häly - kellot kilkattavat, hevoset hirnuvat, rattaat kolistelevat ohi. Täällä vain keskitytään äänettömästi. Veden kuvajainen karehtii seinillä, tanssahtelee kuin riemusta sykähtelevä sydämeni. Lepään tyynyjen varassa vuoteella, jossa olen kokenut suurempaa riemua kuin uskoin mahdolliseksi. Sydämeni on täysi. Tiedän että jätän aviomieheni ja tulen Janin luo; olen tiennyt sen viikkokausia. Oikeastaan tiesin sen jo sillä hetkellä, kun Jan astui taloon.
  Jan sanoo: "Kävi miten kävi, tämä taulu ei valehtele. Se kertoo totuuden."


Poimin tämän kirjan hyllystäni osallistuakseni Satun luetut -blogin Apiloita ja omenankukkia -minihaasteeseen. Tämä teos osoittautuikin varsin onnistuneeksi ja viihdyttäväksi historiaan sijoittuvaksi lukuromaaniksi joka piti otteessaan alusta loppuun asti. Aluksi kirja sisälsi romantiikkaa upeissa historiallisissa puitteissa, sitten se sai vahvasti trillerimäisiä piirteitä ja sai lukijan pidättelemään hengitystään, ja lopuksi tarina muuttui satiiriksi niin kekseliäällä loppuhuipennuksellaan ettei lukiessaan voinut muuta kuin nauraa ääneen.

Romaani on mielestäni erinomaisen hyvin kirjoitettu, ja tarina taitavasti aikaan sidottu, täydellisen uskottavan tuntuinen kokonaisuus. Moggach maalaa esiin eläväisen 1600-luvun Amsterdamin äänineen, tuoksuineen, väreineen ja valoineen, ja tarina sisältää sopivasti mielenkiintoisia historiallisia faktoja ja yksityiskohtia ilman että lukija tuntisi selaavansa historian tai maalaustaiteen tietokirjaa. Kun van Loos maalaa vuoteella makaavaa alastonta Sophiaa, myös Rembrandt maalaa samaan aikaan lähistöllä alastonta naista, Danaeta. Vuosisatoja myöhemmin Sophian kuva roikkuu Rijks-museumissa ja Danaen kuva Eremitaasin seinällä, ja oppineet kiistelevät kummankin naisen henkilöllisyydestä. Heidän asemistaan taiteilijoiden elämissä julkaistaan tutkielmia, ja katsojat aprikoivat: Kuka hän on?

Jokainen kappale alkaa tekstiin sopivalla lainauksella erilaisista historiallisista teksteistä, esimerkiksi Raamatusta, Jacob Catsin teoksesta Siveellisiä vertauskuvia (1632) tai Leonardo da Vincin Muistiinpanoista. Tämä on toimiva ratkaisu ja onnistuu osaltaan viemään lukijan kauas vuosisatojen taakse, luomaan kuvaa sen ajan Hollannista. Jokaisessa kappaleessa myös kertoja vaihtuu, tarinaa kuljetetaan vuorotellen Sophian, Janin, Corneliksen, palvelustytön ja tämän rakastajan, ja jopa van Loosin oppipojan ja juopon palvelijan näkökulmasta. Tästäkin ratkaisusta pidin kovasti, teos oli upean moniääninen ja asiat näyttäytyivät monessa eri valossa, henkilöihin tuli täten mukavaa syvyyttä.

Lueskelin jostain nettikirjoituksesta että WSOY:n kansikuvavalinta on herättänyt ihmetystä, mutta minusta valinta on ilmeinen. Kannessa on siis Johannes Vermeerin teos Kirjettä lukeva tyttö (vuodelta 1659), ja jotkut ovat ihmetelleet miten Vermeer tähän kirjaan liittyy. No, ei varsinaisesti mitenkään; Vermeeriä ei luonnollisesti mainita teoksessa lainkaan, koska vuonna 1636 tämä on ollut vasta tavallinen neljävuotias poika, jota kukaan ei ole vielä tuntenut. Tarinassa Jan maalaa Sophiasta taulun jossa tämä lukee miehen kirjoittamaa rakkauskirjettä ikkunan ääressä. Jan maalaa taulun mielikuviensa perusteella koska ei ole nähnyt Sophian lukevan kirjettä, mutta kaikki kuvassa on kohdallaan, ja maalaus voisi olla juuri tuon Vermeerin maalauksen kaltainen.

Moggachin sujuva teksti ja kirjoitustyyli toi mieleeni lempikirjailijani Tracy Chevalierin, ja kirja itsessään luonnollisesti romaanin Tyttö ja helmikorvakoru, joka on muuten alunperin julkaistu samana vuonna kuin Tulppaanikuumekin, 1999. Onhan tarinoissa toki paljon samojakin elementtejä (tapahtumapaikkana Hollanti, ajanjaksona kultakausi, molempien kirjojen henkilökavalkadeista löytyy muun muassa taidemaalaria ja palvelustyttöä) mutta lopulta näissä kahdessa kirjassa on hyvin vähän samaa. Asetelma on erilainen, tarinakudoksen sävy on hyvinkin erilainen.

Jostakin syystä minusta on aina yhtä nautinnollista lukea kaunokirjallisia romaaneja jotka kertovat taiteesta, taiteilijoista, taidemaalareista, tanssijoista tai muusikoista. Tämä kirja ei pettänytkään sillä saralla, vaan tuotti nautinnollisen lukukokemuksen. Pidin Tulppaanikuumeesta kovasti, ja suosittelenkin tätä mainiota ja sujuvasti luettavaa kirjaa lämpimästi kaikille hyvien historiallisten romaanien ystäville!

Koska Moggach on brittiläinen kirjailija, osallistun tällä romaanilla minihaasteen lisäksi myös TB-haasteeseen. Kaupan päälle tulee vielä valloitettua Alankomaat kaunokirjallisessa maailmanvalloituksessa, joten tästä romaanista on moneksi. :)


Totally British -haaste / Modern Women Writers

Ja arvonnassa voittivat...

Taannoin järjestin sadannen postaukseni yhteyteen pikkuisen yllätyskarkkiarvonnan, ja vastauksia tulikin valtavasti! :) Samassa postauksessa keskusteltiin hyvistä elämäkerroista, ja lukuvinkkejä tuli roppakaupalla,
iso ja lämmin kiitos teille jokaiselle vastanneelle!! <3

Arvonnan osallistumisaika päättyi viime yönä, ja nyt on siis aika julkistaa,
ketkä saavat lähiaikoina suunsa makeaksi! :)
Tässä karkkiapteekissa asioin Barcelonassa. Ihan vain lääkkeeksi, tietenkin! ;)

Ja arvonnassa voittivat:

&
(Uups, nyt minulle tulikin vähän paineita, Ilse kun on blogimaailman virallinen karkkitestaaja!!)

Onnea voittajille!!
Ilmoitelkaapa osoitteenne minulle sähköpostilla
niin laitan makeat paketit postiin! :)

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Doris Lessing: Kesä ennen pimeää


Doris Lessing: Kesä ennen pimeää (Tammi, 2007. 330 sivua. Alkuteos The Summer Before the Dark, 1973.)

Kun kaikki olisi takanapäin, hän ei varmastikaan olisi halunnut asioiden tapahtuvan toisella tavalla, mutta etukäteen hän ei olisi osannut tehdä tällaista valintaa, sillä siihen hänellä ei ollut kokemusta eikä mielikuvitusta. Eikä hän voinut haluta tapahtuvaksi sitä mikä oli edessä, vaikka hän seisoikin puun alla tarjotin kädessään ajatellen: Kaikki vain jatkuu jatkumistaan! Sehän se väärin onkin, minun pitäisi nyt pystyä näkemään jotain, ymmärtämään jotain, minun pitäisi voida valita jonkinlainen toimintaohjelma.
Valita? Milloin minä mitään valitsen? Olenko koskaan valinnut?

Kate Brown on 45-vuotias etelälontoolainen kotirouva, neljän täysi-ikäisen lapsen äiti, menestyvän neurologin vaimo. Viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta elämästään hän on huolehtinut perheestään ja kodistaan jättäen omat tarpeensa varsin vähälle huomiolle. Naisen avioliitto on vakaalla pohjalla - niin kauan kuin Kate on valmis katsomaan miehensä syrjähyppyjä läpi sormien. Miehen pettäminen on sivistynyttä ja hienovaraista, vaimon huomioon ottavaa, ja sen Kate kaikessa hiljaisuudessa hyväksyy.

Kunnes tulee päivä, jolloin Kate saa huomata jäävänsä yksin koko kesäksi: mies on usean kuukauden työmatkalla Yhdysvalloissa, ja kaikki neljä lasta omilla matkoillaan ympäri maailmaa. Perhe vuokraa talonsa kesäksi ja äiti muuttaa yksin pieneen vuokrahuoneeseen. Puoliksi portugalilaiselle Katelle tarjoutuu kiinnostava työtilaisuus portugalin kielen tulkkina YK:n ravintokongressissa Lontoossa. Nainen päättää ottaa työn vastaan, ja huomaa ensimmäistä kertaa vuosiin ajattelevansa itseään, nauttivansa roolistaan itsenäisenä, työssäkäyvänä naisena. Hän hoitaa työnsä esimerkillisesti, ja Lontoon kongressi poikii uuden työtilaisuuden, tällä kertaa vastaavassa kongressissa Istanbulissa. Kate pakkaa laukkunsa ja lähtee Turkkiin.

Turkissa hän tapaa huomattavasti itseään nuoremman amerikkalaismiehen, 32-vuotiaan Jeffreyn. Kate ihastuu mieheen sekä uuteen vapauden tunteeseen, ja lähtee hetken mielijohteesta uuden rakastajansa mukana kiertelemään Espanjaa. Kesäinen Andalusia on kuuma ja kiihkeä, sen rannoilla soi kitara ja meri kimmeltää. Isojen kaupunkien näennäisen vapaasta ilmapiiristä huolimatta epäsovinnainen pariskunta herättää paheksuntaa vanhoillisissa espanjalaisissa. Matkan ensimmäisinä päivinä Jeffrey kuitenkin sairastuu vakavasti ja koko matkan luonne muuttuu ratkaisevasti, Kate huomaa jälleen toimivansa äidin roolissa, hän hoitaa ja hoivaa nuorta miestä. Miehen sairaudesta huolimatta he jatkavat matkaa busseilla kohti sisämaan pikkukyliä. Lopulta Jeffrey on niin sairas että pariskunta joutuu majoittumaan useiksi viikoiksi pieneen köyhään kylään. Siellä Katen silmät avautuvat, hän näkee todella ensimmäistä kertaa todellista köyhyyttä.

Espanjan matka osoittautuu Katelle pian myös matkaksi syvälle omaan itseensä; hän katselee itseään kuin ulkopuolelta ja alkaa pohtia omaa sovinnaista käytöstään, lähestyvää keski-ikää, naisen rooleja, naiseutta ylipäänsä, asemaansa omassa perheessään, asemaansa vaimona ja äitinä, asemaansa hyvin toimeentulevana brittinä. Hän näkee yö toisensa perään symbolista unta hylkeenpoikasesta; unessaankin hän hoivaa, yrittää pelastaa jotakin, etsii, ja pelkää kulkevansa väärään suuntaan. Lopulta myös Kate itse sairastuu, ja viimeisillä voimillaan hän lentää takaisin Lontooseen.


Tästä romaanista on jotenkin tavattoman vaikeaa kirjoittaa mitään, vaikka lukemisesta on jo muutama viikko ja olen pohdiskellut kirjaa paljon sen jälkeen. Tämä oli ensimmäinen Lessingiltä lukemani romaani, enkä oikein vieläkään tiedä, mitä ajatella.

Ensimmäisenä huomioni ja mielenkiintoni herätti kirjan tavattoman kaunis kansi. Alkaessani lukea Kesää ennen pimeää minulla ei ollut juurikaan odotuksia kirjan suhteen, vaan ryhdyin lukemaan sitä avoimin mielin, suurella uteliaisuudella. Sain miltei heti huomata että Lessingin kirjoitustyyli vaati hetken totuttelua, ainakin tässä romaanissa kirjailija käyttää paljon sulkeita, lauseita lauseiden sisällä, ajatuksia ajatusten sisällä. Tämä teki lukemisesta hitaampaa, tarinaan syventymisestä vaikeampaa. Saman teki myös miltei olematon kappalejako; romaani on jaettu viiteen lukuun päähenkilön kulloisenkin sijainnin mukaan, muuten koko teksti on yhtä pötköä ilman hengähdystaukoja. Tämä kaikki sai minut kuvittelemaan teoksen olevan Lessingin alkupään tuotantoa, mutta pikaisesti asiaa googleteltuani sain huomata olevani pahasti väärässä; Kesä ennen pimeää on varsin tuotteliaan Lessingin 25. teos.

On kuitenkin selvää että tämä on niin sanottu älykäs lukuromaani. Teksti on varsin vahvaa ja pohdiskelevaa, ja Kesä ennen pimeää on monella tapaa hyvin intensiivinen teos. Jotta kirjaa voisi todella arvioida, sitä on pakko tarkastella oman aikakautensa perspektiivissä. Vaikka nykypäivänä keski-ikää lähestyvän perheenäidin syrjähyppy ja suhde nuorempaan mieheen ei tunnu ajatuksena kovinkaan ennenkuulumattomalta, varmasti tämä teos on ilmestyessään 70-luvulla ollut rohkea ja epäsovinnainen. Kirjan päähenkilön ratkaisut ovat myös varmasti olleet puhuttavia ja paheksuttaviakin, etenkin vanhoillisessa Britanniassa.

Romaanissa naiseutta ja naisen rooleja pohditaan monipuolisesti. Lisäksi tämä teos on myös hieno kuvaus siitä miten mieli voi järkkyä, on mielenkiintoista seurata ensin fyysisesti sairastuneen Katen tasapainottelua mielen terveyden ja sairauden rajamailla. Ennen kaikkea Kesä ennen pimeää on kuitenkin mielestäni kiinnostava ajankuvaus 70-luvun Euroopasta ja erityisesti Britanniasta, jossa köyhyys ja työttömyys olivat todellisuutta, ja nuoriso vaati asioihin ja elinolosuhteisiin muutosta. Tarina sisältääkin 70-lukulaisia anarkistisia tuulahduksia, aavistuksia yhteiskunnallisista muutoksista,sekä vanhoillisen brittiläisen luokkayhteiskunnan kivijalan horjumista.

Kirjailija, brittiläisten vanhempien tytär Doris Lessing on syntynyt Persiassa (nyk. Iran), asunut lapsuutensa Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe), ja muuttanut 18-vuotiaana Iso-Britanniaan, jossa hän asuu edelleen. Kirja tuntuu kuitenkin tyyliltään vahvasti amerikkalaiselta, ei ollenkaan tyypilliseltä brittiläisen kirjallisuuden edustajalta. Kirjaa lukiessani jouduinkin monesti muistuttamaan itseäni että tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja muualle Eurooppaan, eivätkä Yhdysvaltoihin vaikka lukiessa tuntuikin siltä.

Kesä ennen pimeää jätti minut varsin ristiriitaisiin tunnelmiin. Toisaalta ajattelin lähes koko romaanin ajan, ettei tämä ehkä ole ihan minun kirjani, mutta kuitenkin ahmin sitä sivu sivulta enkä olisi missään nimessä jättänyt kirjaa keskenkään. Päähenkilö Katekin oli ristiriitainen hahmo, aluksi ärsyynnyin suunnattomasti naisen suorastaan marttyyrimaisesta olemuksesta, mutta tarinan edetessä huomasin suhtautuvani naisen itsetutkiskeluun ja käytökseen myötämielisemmin. Tämä oli vahva lukukokemus, se jätti minut uinuvaan espanjalaiseen pikkukylään ja lontoolaiseen vuokrahuoneeseen, päästäkseni niistä pois tarvitsin tarpeeksi vahvan seuraavan teoksen, kuitenkin jotain aivan erilaista. Tämä teos ei päästä lukijaansa helpolla.

Vaikutuinko tästä kirjasta? Ehdottomasti. Ymmärsinkö teoksen vahvuudet ja ansiot? Luulisin niin. Mutta pidinkö tästä kirjasta? Siihen en osaa vieläkään vastata. Lessingiltä haluaisin kuitenkin lukea vielä ainakin romaanit Viides lapsi, Parempien ihmisten lapsi ja Kultainen muistikirja.


Totally British -haaste / Commonwealth

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Heidi Köngäs: Luvattu


Heidi Köngäs: Luvattu (Otava, 2000. 188 sivua.)

  Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osut jalkoinesi sivuun ja minuun. En tee mitään. Oliko se vahinko, siirrätkö sen sivuun? Minä en tee mitään, en liikahdakaan. En vedä jalkaani pois, annan sen olla niillä sijoillaan, syön.

  Emäntä puhuu taikinanjuuresta, kuulen kapustoiden äänet ruukun reunaa vasten ja kuinka Pörö nauraa kovat naurut. En tohdi katsoa sinuun, lusikoin ryynipuuroa, en siirrä jalkaani etkä sinäkään. Ulkona mikä lie huhtikuun ilta. Sinertää. Kuovit valittavat pellon reunalla, en välittäisi kuulla niiden ääntä. Olen kuin naulittu, enkä maista sitä mitä syön. Tartut kaksin käsin olutkannuun, tunnen jalkasi jalkaani vasten, se ei irtoa, olemme niin liki, että kuulen kuinka juot, kuulen kuinka nielaiset.

...

Ei voi olla totta. 
Houkkako minä olen?
Sinä olet naitu mies ja minä toiselle luvattu.

Eletään 1800-lukua pirkanmaalaisessa maalaismaisemassa, aikaa jolloin lempeä nostatetaan loitsuilla ja kyläyhteisön paineet ovat ankarat. Kertojanääni on Maijan, nuoren piikatytön, joka on kihlattu nuorelle rengille, Antille. Sulhanen on työmaalla kaukana Tampereella, tienaamassa seinähirsiä nuorenparin tulevaan mökkiin. Taloon on tullut toinen työmies, jonka silmät tulevat Maijan uniin, jonka hipaisu tuntuu polttavalta. Maijan päivät täyttää raskas työ, hän leipoo, lypsää, pesee pyykkejä hyisessä järvivedessä, käsittelee pellavia ja puurtaa pellolla. Mutta ajatukset täyttää Joel, toisen naisen aviomies.

Kevät muuttuu kesäksi, Antti palaa takaisin, ja lopulta tarinan loppukohtaus näytellään syksyisellä kylätiellä.


Olen lukenut tämän Köngäksen esikoisromaanin ensimmäisen kerran kesällä 2005, ja rakastuin siihen silloin syvästi. Käsittelin kirjaa huhtihaasteessa päivänä jolloin puhuttiin kirjoista joita toivoisimme useamman ihmisen lukevan. Siitä lähtien alkoi mieleni tehdä lukea tämä hieno kirja pian uudelleen, kunnes heinäkuun alussa eräänä päivänä otin kirjan hyllystä silmäilläkseni sitä, ja seuraavaksi huomasinkin lukeneeni kirjan kokonaan. Koska ensimmäisestä lukukerrasta on yli viisi vuotta aikaa, osallistun tällä teoksella Susan nostalgiahaasteeseen, vaikkei juuri tämä kirja alkuperäisessä lukusuunnitelmassani ollutkaan. Muistijälkeni Luvatusta oli niin vahva, että halusin nähdä pystyykö kirja värisyttämään minua yhtä vahvasti uudelleen.

Ensimmäisellä kerralla lukukokemus oli hyvin väkevä ja intensiivinen, muistan lukeneeni tämän kirjan kuin kuumeessa, olevani lukemisen ajan kuin toisessa maailmassa. Ostin kirjan pian lukemisen jälkeen omaan hyllyyni ja olen vaalinut sitä kuin aarretta, lainannut joskus vain harvoille ja valituille (jotka myös ovat rakastuneet kirjaan). Ja nyt kun luin tarinan uudelleen, sain huomata että kyllä, Luvatun taika on tallella! En muistanut kaikkia tapahtumia enää aivan tarkasti, mutta tarpeeksi kuitenkin muistaakseni miten tarinassa lopulta käy. Se ei kuitenkaan häirinnyt lukemista, vaan uppouduin tarinaan taas yhtä syvälle kuin olisin lukenut sitä ensimmäistä kertaa. Tämä teos siis kestää helposti useita lukukertoja!

Köngäs tavoittaa pakahduttavasti nuoren, köyhän ja kouluja käymättömän piikatytön sielun, tämän mielenliikkeet, syyllisyyden, tuskan, ja sen kiihkeän rakkauden ja kaipuun jota tämä tuntee väärää miestä kohtaan. Maija yrittää hukuttaa kielletyt tunteensa raskaaseen työhön, mutta tunteet ovat niin väkeviä etteivät ne suostu unohtumaan.

Luvattu on upea ajankuvaus. Vaikka tarina keskittyy yhden pienen ihmisen kohtaloon, lukija saa samalla hyvin vahvan käsityksen siitä millaista elämä todella on ollut Suomessa toistasataa vuotta sitten. Miten fyysisesti rankkaa on ollut selviytyä päivästä toiseen ja miten työtä on tehty valittamatta ja nurkumatta; kivusta, väsymyksestä tai vaikkapa lähestyvästä synnytyksestä huolimatta. Toisaalta miten pienistä asioista - lapsen naurusta, ehjistä kengistä tai lehmän pehmeästä turvasta - on löytynyt iso onni. Pakahduttavinta on kuitenkin lukiessaan ymmärtää, miten ankara kyläyhteisön paine on todella ollut, miten huono naisen asema. Tarinan teemoja ovatkin kiihkeän rakkauden lisäksi syyllisyys, syyllistäminen, synninteko, rangaistus, häpeä ja yksinäisyys. Niin syvä ja lohduton yksinäisyys että sen tuntee lukiessaan lähes fyysisenä kipuna.

Ja tämän kirjan kieli, oih! Teksti on käsittämättömän kaunista, kuin ajatus, se saa hengittämään tahtiinsa, näkemään maailman Maijan silmin. Tarinan keskeltä löytyy otteita iäisistä lemmennostatusloitsuista, jotka osaltaan saavat romaanin soimaan nostalgisena kuin kansanlaulu.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Sinulle, joka haluat lukea jotain vahvaa ja pakahduttavaa. Joka nautit historiasta, ja kauniista kielestä. Mieleeni tulee myös Katja Kaukosen Odelma, vaikkei kirjoissa ole juurikaan mitään yhteistä, Odelman ollessa mystinen, Luvattu on taas realistinen, mutta kuin haikea runo. Uskoisin kuitenkin että ne jotka ovat nauttineet Odelmasta, nauttivat suuresti myös tästä, ymmärtävät tämän kirjan kauneuden. Tätä kirjaa ei myöskään kannata jättää hyllyyn sen pelossa että tämä olisi vain yksi rakkaustarina muiden joukossa; tässä tarinassa sana rakkauskin saa uuden merkityksen.

Tämä kirja on koskettava, aito, kuulas ja kaihoisa. Se on pakahduttavan sielukas kertomus pienen ihmisen suurista tunteista, pieni, kaunis helmi kotimaisen kirjallisuuden joukossa.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys


Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (WSOY, 2010. 298 sivua. Alkuteos La solitudine dei numeri primi, 2008)

Alkuluvut ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Ne ovat omalla paikallaan äärettömässä luonnollisten lukujen jonossa, muiden tavoin kahden luvun välissä, mutta askeleen niitä edellä. Ne ovat epäileviä, yksinäisiä lukuja, ja siksi ne olivat Mattian mielestä ihmeellisiä. Joskus hän ajatteli, että ne olivat joutuneet tuohon lukujonoon vahingossa, jääneet siihen vangiksi kuin helmet kaulanauhaan. Toisinaan hän taas epäili, että ne olisivat mielellään olleet kuin muutkin, ihan tavallisia lukuja, mutta että jostain syystä ne eivät pystyneet siihen.

... alkulukujen joukossa on joitakin vieläkin erikoisempia lukuja. Matemaatikot kutsuvat niitä alkulukukaksosiksi: ne ovat alkulukuja, jotka ovat lähekkäin, melkein peräkkäin, sillä niiden välissä on aina parillinen luku, joka estää niitä koskettamasta toisiaan.

Mattia ajatteli, että hän ja Alice olivat sellaisia, alkulukukaksosia, yksinäisiä ja hukassa, lähekkäin, mutta eivät riittävän lähekkäin voidakseen todella koskettaa toisiaan.

Pieni Alice pakotetaan laskettelukouluun, ja rinteessä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen hänen toinen jalkansa vammautuu pysyvästi. Onnettomuus saa aikaan muitakin arpia kuin ne mitkä näkyvät päälle; teinivuosinaan Alice sairastuu anoreksiaan. Mattia puolestaan elää lapsuutensa vaikeasti kehitysvammaisen kaksoissiskonsa varjossa. Matkalla luokkatoverin syntymäpäiväjuhlille Mattia jättää siskonsa puistoon ja tämä katoaa. Mattia kantaa syyllisyyden taakkaa loppuelämänsä, sulkeutuu kuoreensa ja alkaa viillellä itseään.

Vuodet kuluvat, Alice ja Mattia päätyvät samaan kouluun, ja sattumat johdattavat heidät toistensa luo. Heidän välilleen kasvaa syvä yhteys ja ystävyys, he ovat yhtä vaikka kulkevatkin jatkuvasti toistensa ohi. Vaikka elämä tuntuukin välillä epätoivoiselta räpiköinniltä, toisen olemassaolo on se asia mikä saa pysymään pinnalla uppoamatta.

Lukiovuodet olivat olleet avoin haava, joka oli kummastakin tuntunut liian syvältä umpeutuakseen. He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidättäen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun  koulun  seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi.

Aikuisuus vie kaksikon kauas toisistaan, Alice päätyy naimisiin ja huippuälykäs Mattia saa tutkijanpestin nimekkäästä yliopistosta Pohjois-Euroopasta. Ja taas kumpikin saa huomata että pienten, ohikiitävissä hetkissä tehtyjen valintojen mukaan koko elämä ottaa uuden suunnan ja seurauksia joutuu kantamaan mukanaan koko elämänsä.


En tiennyt tästä nuoren italialaisen fyysikon kirjoittamasta romaanista paljoakaan etukäteen, kirjan kansi ei varsinaisesti houkutellut ja kirjan nimikin tuntui ennen lukemista tieteellisyydessään kummalliselta ja luotaantyöntävältä. Olin varma että edessä on vaikeatajuinen ja yltiöpäisen filosofinen opus, jonka kahlaan läpi vähintäänkin pienesti tuskastuen. Kuinka väärässä olinkaan!

Romaani on vaivaton ja kuulas, miltei läpikuultava. Vaikka aiheet ovat ahdistavia, teksti ei sitä ole: niin kuin Alicen ja Mattian on helppo hengittää toistensa läheisyydessä, myös lukijan on helppo hengittää tätä tarinaa lukiessaan. Kirjaa lukiessa olo on unenomainen, kuin kelluisi vedessä. Itsensä tuntee sivustaseuraajaksi. Tarina soljuu eteenpäin kuin puro; kaikki vain on, asiat vain ovat.

Alice ja Mattia tuntuvat olevan kuin upoksissa, he elävät arkeaan ja selviytyvät päivästä toiseen, mutta omassa pienessä tilassaan, kuin eristyksissä muista, samean veden saartamana. Veden, jonka läpi auringonvalo siivilöityy ja näyttää tulevan kaukaa, toisesta ulottuvuudesta jossa oleminen on helppoa ja hengittäminen kevyttä ja vaivatonta.

Päähenkilöille toivoo salaa hyvää, mutta läpi tarinan on selvää ettei tämä ole niitä kirjoja joissa on onnellinen loppu, joissa asiat ratkeavat kuin itsestään ja kaikki järjestyy. Tämä ei mielestäni ole kuitenkaan traaginen tarina, vaan hyvin toteava, sielukas kertomus kahdesta ihmisestä. Päähenkilöiden rinnastaminen alkulukuihin on paitsi kaunista, myös nerokasta. Tarinan luettuaan kirjan nimikin avautuu ihan uudella tavalla, se ei olekaan tieteellinen nimihirviö, vaan haikeankaunis metafora.

Vaikka kirja oli kaunis ja vaikuttava, minua ärsytti itsessäni yksi piirre: takertuminen taas pieniin yksityiskohtiin. Oli nimittäin yksi asia joka minua jäi kirjasta vaivaamaan: Mattia lähtee siis Pohjois-Eurooppaan saatuaan sieltä tutkijanpaikan nimekkäästä yliopistosta. Kirjassa ei suoraan kerrota mihin maahan tai mihin kaupunkiin mies muuttaa, annetaan vain vihjeitä. Ollaan Pohjolassa (eli Pohjoismaissa), Mattia katsoo auringonnousua Pohjanmeren rannikolla, maksaa taksinsa euroilla. Mikä maa se siis muka on? Pohjoismaista Norja, Ruotsi ja Tanska sijaitsevat Pohjanmeren rannikolla, mutta niillä jokaisella on oma rahayksikkönsä, ei siis euroa käytössä. Mitä asiaa minä en tässä hoksaa? Oi miksi en osaa vain nauttia ja soljua tarinan mukana?

Alkulukujen yksinäisyyden ovat lukeneet myös Katjaanni.mMiia ja Sanna.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Italia

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras


Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras (Otava, 2006. 255 sivua.)

Tuija on sisustussuunnittelija, elämässään menestynyt sinkkunainen. Hänellä on hyvä työpaikka, ammatillista arvostusta, edustava asunto, kallis auto ja taitava (joskin varattu) rakastaja. Elämä ei kuitenkaan tunnu oikealta, työ ei tyydytä, mieselämä on farssi eikä naisella ole oikein perhettäkään; äiti on kuollut Tuijan ollessa kaksivuotias ja isä asuu Fuengirolassa ja tuntuu etäiseltä ja vieraalta. Tuija yrittää hakea sisältöä elämäänsä juhlimisesta, alkoholista ja satunnaisista miessuhteista (aamuyöstä lehdenjakajankin voi hyvin kutsua asuntoonsa harrastamaan pikaista seksiä) mutta naisen sisällä tuntuu oudosti tyhjältä. Hän on myös yksinäinen, mutta sekin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin huono parisuhde.

  Pakenin aina veteen kun tuntui sekavalta. Liotin itseäni saunoissa ja kylpyammeissa. Rasvasin ihoani öljyillä ja voiteilla, töpöttelin päälle talkkia, kaivauduin pehmeitten torkkupeitteitten alle latkimaan kuumaa kaakaota. Hyväosainen.
  Ja olinko kiitollinen tästä hyvinvoinnista, tästä vapaudesta? Minä tukehduin siihen.
Pelkäsin koko ajan että se otettaisiin minulta pois. Olin kiittämätön ja hemmoteltu. Toisaalta käytin vain hyväkseni jokaisen ihmisen perusoikeutta: oikeutta olla haluamatta sitä mitä minulla oli.

Tarina lähtee käyntiin kun Tuija saa kirjeen Sailalta, lapsuutensa parhaalta ystävältä, joka kertoo että hänen äitinsä Enni on huonossa kunnossa eikä varmaankaan enää elä kauaa. Enni on Tuijan mummon serkku, lapsuuden varaäiti, jonka luona Tuija sai viettää joka kesä muutaman viikon, ja nauttia perheestä jota hänellä ei ollut. Saila pyytää Tuijaa maalle, katsomaan Enniä ja osallistumaan tämän 80-vuotisjuhliin, joita Saila ja muut siskot ovat järjestämässä. Aluksi Tuija epäröi, mutta kun mielen täyttävät aurinkoiset lapsuusmuistot, hän huomaa pakkaavansa laukkunsa ja lähtevänsä matkalle lapsuutensa maisemiin Ristinojalle, Kalajoen kupeeseen.

Heinäpelto. Kuivan heinän ja keskipäivän tuoksu. Aurinko on kuin valtava valuva keltuainen. Se tunkeutuu ihoni läpi ja täyttää minut kokonaan, poreilee sisuksissani, saa kasvojeni ihon kuumottamaan. Hypin heinäkuorman päällä henkeni edestä ja hitaasti kasa painuu matalammaksi, niin että lisää heinää mahtuu kuormaan. Tartun Sailaa kädestä ja hypimme yhdessä. Minulla on tehtävä, ja minä teen sen hyvin. Minä olen tärkeä. Minä olen onnellinen ja erittäin elossa.

Ristinojalla Tuija saa huomata ettei melkein mikään ole enää niin kuin ennen. Mummola on purettu ja Enni makaa sekavana terveyskeskuksen vuodeosaston sängyssä. Sailan isoveljestä Ristostakin on tullut alkoholisti, mies oli ollut Tuijan idoli tämän lapsuusvuosina. Jotkut asiat ovat kuitenkin ennallaan; Sailan heleä nauru, kahden naisen ystävyys, ja naapurin Villen suudelmat. Eletään juhannuksen aikaa, heinä tuoksuu, kesäyöt ovat kuulaita ja valoisia, ja Tuija käy läpi lapsuuttaan, elämäänsä ja sen aikana tekemiään valintoja. Kipeitä muistoja nousee pintaan ja Tuija kohtaa ne vihdoin silmästä silmään.


Olen lukenut useimmat Härkösen romaanit (Akvaariorakkautta, Avoimien ovien päivä ja Ei kiitos) sekä molemmat omaelämäkerralliset teokset (Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty). Kahdesta jälkimmäisestä olen pitänyt valtavasti, mutta romaanien kohdalla olen aina jäänyt kaipaamaan jotakin, vaikka nekin ovat olleet omalla tavallaan ihan hyviä, jokainen. Tämä Juhannusvieras minulla oli ennestään lukematta ja nappasin tämän kirjastosta juhannusviikolla lähinnä vain ajanjaksoon sopivan nimen vuoksi, mutta yllättäen tämä kirja osoittautuikin ehdottomasti parhaaksi Härköseltä lukemakseni romaaniksi. Uppouduin pariksi päiväksi syvälle tarinaan ja se jäi mieleeni kummittelemaan vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Ihastuin syvästi tähän kirjaan ja Härkösen kykyyn kirjoittaa monipuolista, vahvaa ja oivaltavaa tekstiä. Toki tiesin jo ennestään Härkösen vahvuudet hänen kirjojaan lukeneena, mutta tässä romaanissa nainen minun mielestäni on parhaimmillaan, tämä tarina upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin.

Suomalaisista naiskirjailijoista Härkösen tyyli on yksi tunnistettavimpia. Kirjailijan ääni kuuluu selkeänä ja vahvana läpi tarinasta kuin tarinasta. Hän ei hyssyttele eikä arastele sanoa asioita suoraan; Härkösen kirjoissa ryypätään, kiroillaan ja naidaan, mutta teksti ei kuitenkaan ole suoruudessaan ärsyttävää vaan rohkeaa ja elämänmakuista. Hän myös osaa kirjoittaa naiseudesta ja aikuisuudesta niin kovin osuvasti, että paikoin tunsin lukevani kuin omia ajatuksiani.

Yhtenä esimerkkinä mainittakoon tämä pätkä: Yleensä matkustin yksin. Seurassa matkustava joutui jakamaan kokemuksensa ja vesitti ne sillä. Joskus iltaisin kaipasin seuraa, mutta kaipasin mieluummin seuraa kuin yksinäisyyttä. Minä matkustan paljon myös yksin, koska haluan niin, koska se on minusta ihanaa, nautin siitä että saan olla vapaa, itsenäinen ja täysin riippumaton. Usein ihmiset ihmettelevät sitä ja joudun selittelemään valintojani. Koskaan en ole itse osannut sitä näin hyvin selittää, kuin miten Härkönen asian muutamaan lauseeseen tiivistää. Tavoitan tässä siis langanpätkiä omien ajatusteni kiemuroista.

Kirjan teksti on myös paikoin tavattoman kaunista ja luo vahvoja tunnelmia. Härkönen käyttää taitavasti ja oivaltavasti vertauskuvia, jotka maalaavat tarinan eloon. 

  Ainoa oikea aika tulla Ristinojalle oli kesäkuu tai heinäkuu. Tänne ei voinut tulla enää elokuussa. Se tuntui väärältä.
  En muutenkaan pitänyt elokuusta. Se oli kuin raskaana oleva nainen. Luonnon pyörryttävä täyteläisyys, jossa väsymisen merkit jo näkyvät. Maisema makaa edessä velttona ja kellastuneena. Ollaan kesän ytimessä, mutta jotenkin tuntuu ettei ole oikeutta nauttia siitä, että se ei kuulu meille enää.

Parasta tässä romaanissa on kuitenkin itse tarina. Kirjassa on osin samoja teemoja kuin Ulla-Maija Paavilaisen Kylmässä kamarissa (lapsuutta ja nuoruutta maalaismaisemassa) sekä Turkka Hautalan Paluussa (aikuisen paluuta niihin lapsuuden maisemiin ja muistoihin), nämä kaksi olen siis lukenut aiemmin tänä vuonna ja ne kumpikin kolahtivat kovaa. Pidin kovasti tämän kirjan sympaattisista mutta realistisista hahmoista, teksti sisälsi sopivasti yllätyksellisyyttä, tarina eteni luontevasti ja kokonaisuus tuntui ehjältä. Tuijan lapsuusmuistoja oli myös nautinto lukea.

  Vielä silloin kuvittelin, että jos Ristinojalla satoi, satoi koko maailmassa. Ainakin koko maassa. Vieläkin tuntui vaikealta uskoa, ettei näin ollut.
  Mutta lapsena sitä kuvitteli kaikkea muutakin, kuten että maailma oli ennen vanhaan mustavalkoinen, samanlainen kuin valokuvissa. Ja että ihmiset kävelivät nopeasti kipittäen niin kuin vanhoissa filmeissä, ja taustalla soi rahiseva karusellimusiikki.

En odottanut tältä kirjalta paljoakaan, mutta sainkin yllättäen valtavan paljon - hienon, ajatuksia herättäneen lukuelämyksen ja matkan ihmismielen ytimeen Suomen kesäisessä maalaismaisemassa.
Kirjan ovat lukeneet myös Kuutar ja Kirsi H., joka suosittelikin kirjaa sopivaksi juhannus- ja kesälukemiseksi. :)

Tämä teos löytyy muuten myös Suomalaisen keskiluokan arki -haasteen kirjalistalta, joten osallistunpa tälläkin kirjalla kyseiseen haasteeseen, vaikkei tämä alkuperäisellä lukulistallani ollutkaan.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Kirjallisia maisemia -haaste.

Lumikko haastoi taannoin Meijerielämää -blogissaan lukijat miettimään kirjallisia maisemiaan. Haaste kuului näin:

"Heitänpä minäkin haasteen kirjabloggaajille ja muille himolukijoille: olisi hauskaa, jos innostuisitte esittelemään sen maantieteellis-kirjallisen ympäristön, jossa itse olette parhaiten viihtyneet - parhaine kirjailijoineen ja/tai kirjoineen tietysti.


Löytyvätkö suosikkinne Euroopasta ja jos, niin mistä päin? Jos koette pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden läheisemmäksi, niin oleskeletteko mieluiten itärannikon älykkökaupungeissa, Syvässä etelässä, Keskilännessä vai kenties Kanadassa?


Ehkä henkinen kotinne löytyy venäläisestä kirjallisuudesta? Vai sijaitseeko rakkain kirjallinen kolkkanne sittenkin latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa tai Afrikassa? Entä kotimaisen kirjallisuuden ystävät: kaupunki vai maaseutu?"


Tämä haaste meinasi mennä minulta ihan ohi silmien, onneksi bongasin linkin haasteeseen Marian Sinisen linnan kirjastossa, jossa Maria itse on kirjoittanut aivan mahtavan haastevastauksen ja asettanut siten muiden haastevastausten riman todella korkealle! :) Luin haasteen eilen illalla ja koko eilisen illan ja alkuyön mietin suorastaan kuumeisesti minulle rakkaita kirjallisia maisemiani.

Minun kirjallinen sielunmaisemani vetää selkeästi Brittein saarille, Iso-Britanniaan ja Irlantiin (eipä taida olla kovinkaan suuri yllätys niille jotka blogiani ovat aiemmin lukeneet :). Britannia on minun sydämeni ja sieluni koti, jonne vereni vetää sekä oikeassa elämässä että kirjallisuudessa. Britanniassa rakastan sekä maaseutua että kaupunkeja, ja kaikkia aikakausia. Muun muassa Agatha Christien maaseutukuvaus on erityisen sykähdyttävää.

Jaksan lukea loppuun huonommankin kirjan jos se sijoittuu Britanniaan, ja varsinkin jos se sisältää paljon paikkaan liittyvää kuvausta. Jos kirjassa kuvaillaan Britanniaa onnistuneesti, siitä lukeminen voi parhaimmillaan olla suorastaan pakahduttavaa. Tällä hetkellä minulla on kesken Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö, jonka Wales -kuvaus on juuri niin pakahduttavaa että mieleni tekisi vain puristaa kirjaa rintaani vasten ja huokailla. Kirja on muutenkin loistava ja minulle niin täydellinen että haluan lukea sen loppuun täydellisenä päivänä, nautiskella hiljaa jokaisesta sanasta.

Walesin kuvat täältä.


Tässä riittää katseltavaa: kotipiha, lampolan sininen katto ja sen takana laitumet, kauempana Tor-y-gwynt, lammaskatraamme ja Walesin taivas.
Tämä ei kuitenkaan ole näköaloista komein. Vaan se joka aukeaa harjulta, vanhalta karjamajalta. Siellä on oma linnani. Sammaleinen, tuulinen linnakkeeni. Säntäsin sinne selkeinä päivinä, siinä toivossa että erottaisin kaukaisuudessa utuisen Cardiganinlahden.
(Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö, s. 22)


Myös Skotlannista jaksaisin lukea loputtomiin. Viime aikojen upeimpia Skotlanti-kuvauksia ovat olleet Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan kolme ensimmäistä kirjaa, Muukalainen, Sudenkorento ja Matkantekijä. Lähden itse tänä kesänä käymään Skotlannissa ja olen ajatellut matkan yhteydessä lukea joitakin eri puolille Skotlantia sijoittuvia kirjoja, esimerkiksi Denise Minan Garnethill (sijoittuu Glasgowiin), Ian Rankinin Ristinolla (sijoittuu Edinburghiin) ja Jude Deverauxin Ylämaan laulu (sijoittuu kai jonnekin Pohjois-Skotlannille nummille). Myös Susan Fletcherin Noidan rippi on lukulistallani, mutta sitä en ota mukaan matkalle, muuten istuisin vain hotellissa lukemassa (odotukset kirjan suhteen ovat selkeästikin korkealla :).

Kuva täältä.

Kuva täältä.

Vedin onnellisena keuhkoihini ylänköilmaa, joka oli huumaava sekoitus kanervaa, salviaa ja vihmaa yhdistettynä savun ja paistetun sillin tuoksuihin, jotka leijuivat sieraimiini kulkiessani mökkien ohi. Kylä sijaitsi loivassa rinteessä ylämaalle tyypillisen jyrkän, rosoisen kallion kupeessa. Tien varteen ripotellut mökit olivat sieviä. Sodanjälkeinen yltäkylläisyys näkyi hiljakkoin maalatuista rakennuksista, ja pappilakin, jonka täytyi olla ainakin satavuotias, oli saanut notkahtaneiden ikkunanpuitteidensa ympärille kirkkaankeltaisen värin.
(Diana Gabaldon: Muukalainen, s. 32)


Lontoo on minulle äärettömän rakas kaupunki jossa käyn muutaman kerran vuodessa. Lontooseen sijoittuvaa kirjallisuutta olen lukenut paljon. Monesti hyvä chick lit-kirjallisuus sijoittuu Lontooseen. Myös rakastamieni salapoliisikirjallisuuden klassikkohahmojen, Agatha Christien luoman Hercule Poirotin sekä Arthur Conan Doylen luoman Sherlock Holmesin seikkailut sijoittuvat useimmiten vanhan Lontoon kaduille.

Hän kiristi vauhtia, kunnes olimme kuroneet suunnilleen puolet välimatkasta umpeen. Sitten, yhä sadan metrin päässä, seurasimme ystäviämme Oxford Streetille ja edelleen Regent Streetiä pitkin. Kerran he pysähtyivät tutkimaan kaupan näyteikkunaa, ja Holmes teki samoin. Hetkeä myöhemmin häneltä pääsi pieni tyytyväinen huudahdus, ja seuratessani hänen katsettaan näin ajurin vaunut, joissa istui matkustaja. Ne olivat pysähtyneet kadun reunaan, mutta nyt ne lähtivät taas hitaasti liikkeelle.
(Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira, s. 64)

Notting Hill keväällä 2010.

St. James Park keväällä 2010.

Big Ben jouluna 2010.


Irlannissa en ole vielä toistaiseksi itse käynyt, mutta lähiaikojen suunnitelmissa on matka sinne. Luen kuitenkin todella mielelläni Irlantiin sijoittuvia kirjoja, yksi suurista Irlanti-suosikeistani on Marian Keyes. Myös Cecelia Ahernin kirjoissa on kaunista Irlanti-kuvausta, esimerkiksi romaanissa P. S. Rakastan sinua.

Kuva täältä.


Muiden maailmankolkkien suhteen minun mielessäni liittyy selkeästi aikakausisidonnaisuus. Olen supisuomalainen, mutta nykyajan urbaanit Suomi-kuvaukset eivät tunnu omilta ja kotoisilta. Kun luen kotimaista kirjallisuutta, koen sen todella omakseni jos tarina sijoittuu 70-luvulle, tai sitä varhaisempaan aikaan aina ajanlaskun alkuun asti. Erityisesti Suomen sotavuosista kertovat romaanit ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Historiaan sijoittuvista Suomi-romaaneista luen mieluiten joko maaseudulle, pikkukyliin tai sitten Helsinkiin sijoittuvia tarinoita. Yksi minulle rakkaimmista Suomi-kuvaajista on Laila Hirvisaari, kirjailijan Lappeenranta- ja Imatra-sarjat ovat jopa saaneet minut lähtemään ystäväni kanssa "kulttuurimatkalle" Itä-Suomeen, katsomaan romaanien tapahtumapaikkoja, Lappeenrannan vanhaa linnoitusta, Ritikanrannan museoaluetta, Imatran Valtionhotellia sekä Imatrankoskea.

Jatkosota-aiheinen kuva täältä.

Myös Ruotsiin ja Norjaan sijoittuvaa kirjallisuutta luen mielelläni, tosin niissäkin tarinoita aiemmilta vuosikymmeniltä, tai historiasta jopa maiden syntyaikoihin asti. Keskiajalle sijoittuvat romaanit ovat mielestäni erityisen kiinnostavia. Muutenkin olen selkeästi sydämeltäni ja sielultani ennen kaikkea eurooppalainen.Tosin joissakin Euroopan maissa käyn mieluummin itse kuin luen niistä, esimerkiksi Italia ja Espanja ovat sellaisia: ihania maita matkustella mutta vierastan niitä jostain syystä kirjallisuudessa, erityisesti Italiaa. Ranska taas on kirjallisuudessakin lähellä sydäntäni, tosin Ranskan suhteen tämä aikakausisidonnaisuus toimii päinvastaisesti: luen mieluummin nykyajan Ranskaan sijoittuvia teoksia, kuin historiaan. Esimerkiksi Aurinkokuninkaan Ranskasta en ole koskaan ollut kovinkaan kiinnostunut vaikka historia onkin suuri intohimoni kohde.

Pohjois-Amerikasta olen aina lukenut selkeästi lähes täysin yhdysvaltalaista kirjallisuutta, en muista lukeneeni montaakaan Kanadaan sijoittuvaa teosta. Yhdysvalloista ehdottomasti omimmilta alueilta tuntuvat itärannikko, ihana New York, sekä Etelävaltiot, erityisesti Syvä etelä. USAn länsirannikko taas ei selkeästikään ole oikein koskaan kiinnostanut, vaikka olenkin lukenut esimerkiksi Los Angelesiin ja San Franciscoon sijoittuvia romaaneja. New Yorkissa olen käynyt ja menettänyt sille sydämeni kertaheitolla, Etelävaltioista oman kokemuksen kautta tuttua seutua on vain Florida ja lähinnä sen eteläiset osat. Lähivuosina haaveenani olisi päästä enemmänkin kiertelemään Etelävaltioita, erityisesti Louisianaa, Pohjois- ja Etelä-Carolinaa sekä Mississippiä.

Viime aikoina olen lukenut Charlaine Harrisin mahtavia Sookie Stackhouse -kirjoja, jotka sijoittuvat eteläiseen Louisianaan ja osittain Texasiin. Ja tietenkin yksi upeimpia lukemiani Etelävaltio-kuvauksia on Margaret Mitchellin klassikko Tuulen viemää. Lukulistallani ovat lähitulevaisuudessa muun muassa Kathryn Stockettin Piiat, John Berendtin Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa sekä Pat Conroyn teokset, etenkin kun miestä on ylistetty upeasta Etelävaltioiden kuvauksesta.

Louisianan kuva täältä.

Lisäksi minua kiehtoo jylhällä ja karulla tavalla kaunis Wyoming, olen viime aikoina nautiskellut hitaasti Annie Proulxin upeista Wyoming -aiheisista novelleista teoksessa Lyhyt kantama.

Kuva täältä, lempielokuvastani Brokeback Mountain.

Myös Yhdysvaltain vehreä Iowa maissipeltoineen kiinnostaa ja tuntuu mieluiselta kirjalliselta maisemalta, olen lukenut useitakin sinne sijoittuvia romaaneja, joista rakkain taitaa olla Robert James Wallerin Hiljaiset sillat.

Kuva täältä.

Aasiasta kirjallisuudessa minua kiehtovat voimakkaasti lähinnä vain Japani (jossa olen onnekseni päässyt matkustelemaan ja kiertelemään oikeastikin) sekä Kiina. Japaniin sijoittuvia kirjoja olen lukenut melko paljon, Japani maisemineen ja mielenkiintoisine kulttuureineen onkin yksi suurista mielenkiinnon kohteistani. Jottei tämä kirjoitus pursuisi aivan kohtuuttomiin mittoihin, lupaan joskus kirjoittaa erillisen Japani-postauksen kuvineen.

Etelä-Amerikasta, Australiasta ja Afrikasta olen lukenut aivan liian vähän, vaikka kaikki kolme kiehtovat ja kiinnostavat, sekä kirjallisesti että varsinkin matkakohteina. En ole tainnut koskaan lukea Meksikoa etelämpään sijoittuvia kirjoja, ja maagisen realisminkin löysin vasta tänä keväänä! Tässä on selkeästi ryhtiliikkeen paikka.

Huh! Juuri eilen oli edellisen postaukseni kommenttilaatikossa puhetta siitä miten paljon bloggaus vie aikaa, ja tämän jutun miettimiseen ja kirjoittamiseen todella kului ihan luvaton määrä tunteja! :) Mutta tämä oli aivan ihana haaste ja sen miettiminen kävi pikaisesta maailmanympärimatkasta, joten Lumikolle suuri kiitos näin hienon ja hauskan haasteen laatimisesta. Tämä oli ilo! :)

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Sadannen postauksen kunniaksi karkkiarvonta.

Tämä pieni blogini on ollut olemassa nyt viitisen kuukautta, ja tänään on vuorossa sen sadas postaus! Kuluneen kevään ja kesän aikana tämä harrastus on koukuttanut niin vahvasti etten osaisi enää kuvitellakaan elämää ilman omaa kirjablogia, tai muita kirjablogeja. :) Koko elämäni ajan lukeminen on ollut minulle yhtä luontevaa ja toisaalta pakollista kuin hengittäminen, ja nyt kirjoista kirjoittaminen ja keskusteleminen alkaa tuntua samanlaiselta välttämättömyydeltä. Kirjat ja lukeminen pyörivät mielessä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin ennen, ja tämä on ihanaa!

Jo tämän vajaan puolen vuoden aikana olen saanut eri blogien ja bloggaajien kautta valtavasti loistavia lukuvinkkejä, ja niiden innoittamana tarttunut moneen upeaan kirjaan jotka muuten olisivat saattaneet jopa jäädä ikuisesti kirjaston hyllyyn enkä olisi koskaan saanut kokea juuri niitä hienoja lukuelämyksiä. Bloggaamisen myötä olen myös saanut "tutustua" joukkoon mahtavia, samanhenkisiä ihmisiä, kirjabloggaajia ja blogien lukijoita, ja saanut myös todeta miten fiksua ja mukavaa porukkaa lukevat ihmiset ja kirjaharrastajat todella ovatkaan. Blogin kautta kokemani vuorovaikutus, saamani positiivinen palaute ja kirja-arvioiden herättämät keskustelut ovat olleet myös korvaamattomia. Siispä iso kiitos teille, ihanat lukijani! <3

Sadannen kirjoitukseni kunniaksi haluan järjestää pikkuisen yllätysarvonnan. Kaksi onnekasta saa suunsa makeaksi, mutta ennen huvia pitää tehdä hieman työtä. ;)

Tämä tipunen paistattelee päivää Barcelonan satamassa. :)

Tänään minua kiinnostavat hyvät elämäkerrat, ja haluaisinkin pientä keskustelua ja teidän mielipiteitänne niiden tiimoilta. Luetteko paljon elämäkertoja? Millaisia, millaisista ihmisistä kertovia? Jotta elämäkerta olisi hyvä ja kiinnostava, pitääkö lukijan välttämättä olla muutenkin kiinnostunut henkilöstä tai ryhmästä josta teos kertoo, vai riittääkö hyvin kirjoitettu teksti herättämään mielenkiinnon? Ovatko poliittiset elämäkerrat aina tylsiä, vai onko joku onnistunut löytämään mielenkiintoisen poliittisen elämäkerran?

Pyrin itse lukemaan 1-2 elämäkertaa tai elämäkerrallista romaania vuodessa, yleensä luen kirjailijoiden, muusikoiden tai muuten viihteen parissa työskentelevien henkilöiden tai ryhmien elämäkertoja. Näin vanhemmiten myös historiallisten henkilöiden elämät ovat alkaneet kiinnostaa enemmän, ja haluaisinkin jossain kohtaa lukea tarinoita menneiden vuosisatojen kuuluisien runoilijoiden, taidemaalareiden, kuninkaallisten tai muiden valtionpäämiesten elämistä.

Kun mietiskelin lukemiani elämäkertoja, parhaimpina lukukokemuksina mieleeni nousivat seuraavat kirjat (näitä kirjoja voisin siis suositella muillekin!):

- Aira Samulinin koskettavat, omaelämäkerralliset teokset Soturi ja sunnuntailapsi (jossa Samulin kertoo lapsuudestaan, sota-ajasta ja isänsä menettämisestä) sekä Auringonpimennys (jossa Samulin puolestaan kertoo perheväkivallasta ja tyttärensä skitsofreniasta),
- Helena Sinervon runoilija Eeva-Liisa Mannerista kirjoittama väkevä, upea elämäkertaromaani Runoilijan talossa,
- Peter Franzénin vaikuttava, hieno esikoisromaani ja lapsuuskuvaus Tumman veden päällä (ei varsinainen omaelämäkerta, tämä kaunokirjallinen teos sisältää vain aineksia Franzénin omista kokemuksista),
- Yksi koskettavimmista koskaan kirjoitetuista päiväkirjaromaaneista, Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja,
- Suomen ehkä kuuluisimman mielenterveyspotilaan, Anna Lappalaisen elämäkerta Kellokosken prinsessa, jonka ovat kirjoittaneet Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala,
- Ozzy Osbournen hersyvän hauska Minä, Ozzy, sekä
- Mötley Crüen kertakaikkisen paheellinen mutta kieltämättä pirun viihdyttävä The Dirt - Törkytehdas.

Mielenkiintoisena ja vähän erilaisena lukukokemuksena mainittakoon myös pornotähti Jenna Jamesonin elämäkerta, Erotiikan ammattilainen - seksitähden päiväkirja.

Seuraavaksi elämäkerta-lukulistallani lienevät Ben Fong-Torresin teos The Doors ja Johnny Cashin ja Patrick Carrin Cash - Omin sanoin (kummatkin ovat musiikin saralla pitkäaikaisia rakkauteni kohteita, sekä The Doors että Johnny Cash :). Lisäksi haluaisin pian lukea myös Boel Westinin Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä. -teoksen, sekä Joyce Carol Oatesin Marilyn Monroe -elämäkerran, Blondin. Myös Howlin' Wolfin, Edith Piafin, John Lennonin ja Agatha Christien elämät kiinnostaisivat kovasti, näin muutamia mainitakseni.

Sitten siihen lupailemaani karkkiarvontaan: Yhden arvan saat kertomalla mikä on paras sinun lukemasi elämäkerta. Toisen arvan saat puolestaan kertomalla kenen elämäkerran haluaisit seuraavaksi lukea.  Ja toki olisi mukavaa lukea myös perusteluja muutamalla sanalla.... :)
Osallistumisaikaa on torstaihin, 29.7. klo 24 asti.
Onnea arvontaan kaikille osallistujille! :)

Loppuun vielä piristystä pilviselle sunnuntaille, minun mielestäni tämän vuoden ehdottomasti paras biisi! :)

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia


Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia (Karisto, 2011. 183 sivua.)

Minua kutsuttiin Nimettömäksi, mutta tiesin, että minulla oli joskus ollut oikea nimi, se nimi jonka vanhempani antoivat, kun synnyin. Minä ajattelin sitä usein, yritin muistaa.

Nimetön on nuori tyttö, hän elää koiransa Jacobin kanssa Varjojen maassa. Kauan sitten maahiset löysivät heidät metsästä, puun juurelta, eksyneinä ja muistinsa menettäneinä. Entisestä elämästä Nimetöntä muistuttavat vain kyky nähdä unia ja itkeä suolaisia kyyneleitä, sekä pieni avain joka roikkuu tytön kaulassa. Varjojen lain mukaan eksyneiden kuuluu elää nimettöminä kunnes he ovat unohtaneet entisen elämänsä ja lakanneet kaipaamasta ihmisiä ja asioita menneisyydestään. Unohdettuaan eksyneet saavat uuden maahisnimen ja heille pidetään juhla jonka myötä heidät liitetään Varjojen kansaan. Mutta Nimetön ei ole ollut valmis luopumaan unistaan, kyyneleistään tai avaimestaan.

Eräänä päivänä aamuhämärissä Nimettömän luokse saapuu hänen ystävänsä Tamir, joka on löytänyt metsästä tytölle kuuluvan vaatteen; takin, joka on kudottu hienoimmasta villisilkistä. Tyttö ymmärtää takin olevan avain hänen menneisyyteensä ja hän päättää lähteä etsimään ihmisiä jota tietäisivät jotain takista - ja samalla hänestä itsestään. Edessä on suuri seikkailu, pitkä matka kohti Orientiaa. Matkalla Nimetön törmää monenlaisiin vaaroihin, hän kohtaa häijyjä suohuurulaisia, ilkikurisia kultakorentoja ja sympaattisia maapulliaisia, sekä tapaa Suojeluksen, joka tuntuu jotenkin hämärästi tutulta...


Tämä kauniskantinen nuortenkirja oli varsin viehättävä klassinen fantasiateos. Ellilän luomaan fantasiamaailmaan oli helppoa ja vaivatonta uppoutua heti tarinan alusta alkaen. Kirjan kohderyhmänä lienevät ala-asteikäiset lapset ja nuoret, ja mielestäni tämä kirja on erityisesti mainio johdatus fantasiakirjojen maailmaan, jos se maailma ei ole jo ennestään tuttu. Tosin toki tämä sopii myös enemmänkin fantasiaa lukeneille nuorille. Teoksen kieli oli paikoin jopa runollisen kaunista ja tarina soljui eteenpäin sujuvana ja koko ajan lukijan kiinnostuksen ylläpitäen.

Minun oli lukiessani helppoa samaistua Nimettömään jopa näin aikuisena, olen itsekin ollut nuorimpana lapsena (vanhempien sisarusten mennessä jo omia menojaan) hyvin omissa oloissani viihtyvä pieni tyttö jolle oma koira on ollut yksi maailman rakkaimpia aarteita, kuten kirjassa Jacobkin oli Nimettömälle. On myös halki vuosien ollut tuttua kaivata jotain mitä itsekään ei tiedä eikä osaa nimetä. Kirjassa kaipaus oli haikeankaunista ja jatkuvasti läsnä, se loi tapahtumille sopivasti mystiset puitteet.

Orientia paikkana toi mieleeni C. S. Lewisin Narnian tarinassa Velho ja leijona. Kuten kaunis Narniakin oli lumottu valkean velhon toimesta ja kärsi ikuisesta talvesta, myös Orientiassa oli samankaltaisia ongelmia: aiemmin vauraassa ja kukoistavassa maassa oli nyt aina kylmää, kansa oli köyhää, kasvit olivat kuolleet ja kuihtuneet ja Orientiasta oli hävitetty kaikki eläimet. Teoksesta huokui muutenkin vaikutteita kuuluisimmista fantasiaklassikoista, kuitenkin niin että tarina tuntui viehättävästi omanlaiseltaan.

Eksyneet näkevät unia on kaunista, klassista fantasiaa, jonka juuret ovat syvällä sadussa. Voisin hyvin kuvitella ostavani kirjan lahjaksi jollekin kymmenvuotiaalle tytölle (tai miksei pojallekin), ja uskon että moni nuori lukija nauttii kovasti tästä pohjimmiltaan lämpimästä ja kauniista tarinasta, joka sisältää sopivassa määrin myös jännittäviä hetkiä sekä samaistuttavan, rohkean ja sitkeän päähenkilön joka antaa esimerkkiä peräänantamattomuudesta ja omiin unelmiinsa uskomisesta.

Kirjan ovat lukeneet myös Sinisen linnan Maria, Kirsi kirjanurkassaanPeikkoneitoVinttikamarin Ahmu sekä Villasukka kirjahyllyssä.

Maahanmuuttajien tarinat -haaste 2011


Mari A. nosti eilisessä postauksessaan esille arvokasta keskustelua maahanmuuttajista ja heidän kokemuksistaan, sekä muistutti samalla eräästä hienosta tämän vuoden haasteesta johon minäkin olen kauan suunnitellut osallistuvani. Kyseessä on siis Maahanmuuttajien tarinat -haaste 2011, joka on alunperin bongattu Books in the City -blogista ja sitten esitelty suomalaisille kirjabloggareille Kirjavassa kammarissa, josta poimin haasteen ja sen esittelytekstin ja kirjaluettelon:

Haasteena on lukea kirjoja maahanmuuttajista vuoden 2011 aikana. Haasteeseen kelpaavissa kirjoissa tulee olla maahanmuuttajan tarina, joka voi tarkoittaa kertomusta itse maahanmuutosta, kokemuksia maahanmuuttajana tai maahanmuuttajien lasten tarinaa. Haasteessa on kolme tasoa:
"Juuri laivasta noussut": lukee 1-3 maahanmuuttokirjaa vuoden 2011 aikana
"Onko tämä minun maani?": lukee 4-6 kirjaa maahanmuuttokirjaa vuoden 2011 aikana
"Täysin integroitunut": lukee yli kuusi maahanmuuttokirjaa vuoden 2011 aikana
Alkuperäistä tasoa voi korottaa tarvittaessa vuoden mittaan. Haasteeseen voi sisällyttää kaikenlaisia kirjoja: romaaneja, novellikokoelmia, sarjakuvateoksia, tietokirjallisuutta, äänikirjoja ja sähköisiä kirjoja. Kirjojen uudelleenlukeminen ja päällekkäisyydet muiden haasteiden kanssa ovat sallittuja.
Ei-sitova, eikä missään nimessä tyhjentävä, mutta (lähinnä suomennetun aikuisten kauno- ja kertovan tietokirjallisuuden) esimerkkikirjoja esittelevä lista löytyy alta:

Umayya Abu-Hanna: Nurinkurin
Umayya Abu-Hanna: Sinut
Susanna Alakoski: Sikalat
Monica Ali: Brick Lane
Marianne Backlén: Karma
Marjaneh Bakhtar: Mistään kotosin
Marjaneh Bakhtar: Toista maata
J.G. Ballard: Auringon valtakunta
Jukka Behm: Dr. Mumbai
Chris Cleave: Little Been tarina
Kiran Desai: Menetyksen perintö
Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
Ranya ElRamly: Auringon asema
Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon -trilogia
Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille
Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen
Jonas Hassen Khemir: Ajatussulttaani
Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha
Jean Kwok: Käännöksiä
Jhumpa Lahiri: Kaima
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Janice Y.K. Lee: Pianotunnit
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Frank McCourt: Amerikan ihmemaassa
V.S. Naipaul: esim. Talo mr Biswasille
Amelie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
Amelie Nothomb: Samuraisyleily
Inna Patrakova: Tulkki
Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Catherine Sanderson: Petite anglaise
Marjane Satrapi: Persepolis
Pamela Schoenewaldt: When We Were Strangers
Lisa See: Shanghain tytöt
Zadie Smith: Valkoiset hampaat
Anja Snellman: Parvekejumalat
Natasha Solomon: Mr. Rosenblum Dreams in English
Art Spiegelman: Maus
Amy Tan: koko tuotanto
Shaun Tan: The Arrival
Colm Tóibín: Brooklyn
Anne Tyler: Amerikan lapset.

Minulla on haasteeseen luettuna tällä hetkellä yksi kirja, alkuvuodesta lukemani Ranya ElRamlyn upea Auringon asema.

Lähiaikojen lukulistalta löytyvät ainakin seuraavat:
Colm Tóibín: Brooklyn
Janice Y.K. Lee: Pianotunnit
Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Chris Cleave: Little Been tarina
Jean Kwok: Käännöksiä
Catherine Sanderson: Petite anglaise

Koska yllämainituista teoksista viisi aion joka tapauksessa lukea TB -haasteeseen, voin siis samalla osallistua samoilla kirjoilla tähän maahanmuuttajahaasteeseen. Jos saisin kaikki suunnittelemani kirjat luettua, pääsisin jopa "täysin integroituneen" tasolle. :) Tavoitteenani on siis ylin taso ja seitsemän luettua maahanmuuttajakirjaa vuoden 2011 aikana.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

John Verdon: Numeropeli


John Verdon: Numeropeli (Gummerus, 2011. 573 sivua. Alkuteos Think of a Number, 2010.)

Uskotko kohtaloon? Minä uskon, sillä luulin, etten näkisi sinua koskaan enää - ja sitten eräänä päivänä olitkin siinä. Muistin kaiken: miltä kuulostat, miten liikut ja varsinkin miten ajattelet. Jos sinua kehotettaisiin ajattelemaan jotain lukua, tiedän mitä lukua ajattelisit. Etkö usko? Todistan sinulle asian. Ajattele jotain lukua alta tuhannen, ensimmäistä, joka juolahtaa mieleesi. Kuvittele luku mielessäsi. Nyt näet, kuinka hyvin tunnen salaisuutesi. Avaa pieni kirjekuori.

Dave Gurney on jäänyt varhaiseläkkeelle työstään New Yorkin poliisin murharyhmässä. Yllättäen hän saa yhteydenoton entiseltä opiskelutoveriltaan, Mark Melleryltä, joka vetää henkisen kasvun instituuttia New Yorkin osavaltion rauhallisessa pikkukaupungissa, Peonyssa. Mellery on alkanut saada merkillisiä uhkailukirjeitä, joissa viitataan kirjoittajan tietävän arkaluontoisia asioita miehen menneisyydestä ja tuntevan Melleryn niinkin hyvin että lähettäjä osaa lukea tämän ajatuksia. Ensimmäisessä viestissä Melleryä pyydetään ajattelemaan mitä tahansa lukua yhden ja tuhannen väliltä. Kun Mellery avaa kirjeen mukana tulleen toisen, pienen kirjekuoren, löytää hän sieltä ajattelemansa numeron: 658.

Gurney kiinnostuu mystisestä tapauksesta ja runomittaan kirjoitetuista uhkausviesteistä ja lupaa auttaa Melleryä, joka puolestaan ei halua tehdä viesteistä rikosilmoitusta poliisille. Ei kuitenkaan kestä kauaakaan, kun Mellery löytyy raa'asti murhattuna kotinsa takapihalta. Murhapaikalta löytyvissä jäljissä ei ole mitään järkeä, ja sekä poliisi että Gurney ymmärtävät olevansa tekemisissä todella älykkään murhaajan kanssa, joka pitää poliiseja pilkkanaan. Paikallisen poliisin pyynnöstä Gurney jatkaa tapauksen tutkimista. Lopulta selviää ettei Mellery olekaan tekijän ensimmäinen uhri, eikä ainoa joka on saanut vastaavanlaisia uhkausviestejä. Kilpajuoksu kylmähermoisen sarjamurhaajan kanssa on alkanut.


Verdonin esikoisjännäri oli kovastikin makuuni, luin kirjan muutamassa päivässä juhannusviikonlopun aikoihin, vaikka tein samalla pitkän yövuoroputken töissä - suorastaan ahmin kirjaa aina kun mahdollista. Kirja lähti etenemään tasaiseen tahtiin koukuttaen vahvasti heti alkuvaiheesta lähtien, ja lopulta tarina juoksi kuin hirvi eikä kirjaa voinut laskea käsistään. En olekaan pitkään aikaan lukenut tämän tyyppisiä, älykkäitä jännäreitä ja Numeropeli tuntuikin erityisen kekseliäältä ja mukaansatempaavalta. Kirjaa on joissain arvioissa kehuttu myös vauhdikkaaksi, mutta sitä se ei mielestäni varsinaisesti ollut - romaanin vahvuudet olivat enemmänkin sen älyllisellä puolella.

Ainoa kevyt ärsytyksen tunne kohdistui päähenkilö Dave Gurneyn vaimoon. Nainen tuntui nokkeluudessaan epäuskottavalta, hän tuntui hoksaavan monia murhaajaan liittyviä pikkuasioita edes isommin päätään vaivaamatta, vaikka lauma poliiseja ja muita tutkinnan ammattilaisia oli aivan ymmällään. Nainen oli muutenkin jotenkin... tympeän oloinen.

Muuten henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja pidin myös siitä miten Gurneyn henkilökohtaista elämää ja menneisyyttä valotettiin lukijalle pikkuhiljaa. Jo Numeropeliä lukiessa alkoi tuntua selvältä ettei tämä jää viimeiseksi Dave Gurney -romaaniksi, ja näin onkin; kirjalle on jo kirjoitettu jatkoa. Gurney on uusi, miellyttävä jännärisarjan päähenkilö; kerrankin poliisi jolla ei ole alkoholiongelmaa (!), joka on visusti naimisissa ja tekee vapaa-aikanaan taidetta (sarjamurhaajien muotokuvista).

Kokonaisuutena tämä kirja oli laadukas ja viihdyttävä jännitysromaani, juuri sopivaa kesälukemista. Jään mielenkiinnolla odottamaan Verdonin seuraavaa romaania Shut Your Eyes Tight, jonka suomennos julkaistaan ensi vuoden alussa.

Numeropelin ovat lukeneet ja arvioineet myös Sonja, Rachelle, Cathy ja Teresita.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema


Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (Gummerus, 2011. 181 sivua. Alkuteos Une gourmandise, 2000.)

Isoäidin keittiössä olin tottunut meluisaan ja kuumeiseen tunnelmaan: kattiloiden kalinassa, voin tirinässä ja veitsien helinässä riehui hurmoksellinen amatsoni, jolle vain pitkällinen kokemus piirsi seesteisyyden sädekehän - sellaisen joka marttyyreillä on helvetin liekeissä.

Pierre Arthens oppii poikasena isoäitinsä lihapatojen äärellä rakastamaan ruokaa, juopumaan makujen sinfoniasta ja vaatimaan vain kaikkein parasta. Aikuisena hänestä tuleekin maailman vaikutusvaltaisin ravintolakriitikko. Tämä pöyhkeä, ylimielinen, ilkeä ja suorastaan raivostuttava nero omistaa elämänsä intohimoilleen, joista ruoka on kirkkaimmalla sijalla. Hän pitää aristokraattisen sulavaa, mutta onnetonta vaimoaan Annaa omistusesineenä ja myöntää suoraan ettei rakasta tätä tai kolmea lastaan, joiden mielestä mies on tyranni, sortaja ja despootti. Jotain valovoimaista ja läpeensä hurmaavaa miehessä kuitenkin on, sillä nekin jotka häntä suuresti vihaavat, eivät voi samalla olla rakastamatta. Vaimo, lapset, rakastajattaret, kaikki tyynni.

Olen pilannut ja tuhonnut nuo vaimoni sisuksista putkahtaneet kolme valjua oliota, ne lahjat jotka annoin hänelle ohimennen korvaukseksi koristeena olosta - kamalia lahjoja, nyt kun asiaa ajattelen, sillä mitä muuta lapset ovat kuin kauheita pahkoja rungossamme, ikiajoiksi rauenneiden toiveidemme säälittäviä korvikkeita. Minun kaltaiselleni ihmiselle, jolla jo on iloja elämässään, he ovat kiinnostavia vasta sitten kun lähtevät kotoa ja alkavat olla jotakin muuta kuin poikiamme tai tyttäriämme. En rakasta heitä, en ole heitä koskaan rakastanut enkä kadu sitä tippaakaan.

Viimeisinä elinpäivinään hän jäljittää täydellistä makua muistinsa esikartanoista. Hän palaa mietteissään lapsuutensa ja nuoruutensa päiviin. Ja muistelujen keskeltä lukija tavoittaa pilkahduksen vahvaa inhimillisyyttä. Ehkäpä siinä on kuitenkin miehen rakastettavuuden salaisuus? Tarinan edetessä käy ilmi esimerkiksi Arthensin rakkaus elämänsä eläimiä kohtaan, joita hän lämmöllä muistelee.

Se oli dalmatialainen, ja annoin sille nimeksi Rhett kunnianosoituksena fetissifilmilleni Tuulen viemää; jos nimittäin olisin ollut nainen, olisin ollut Scarlett - nainen joka jää eloon henkitoreissaan makaavassa maailmassa.

Kulinaristin kuolemassa ruokalajit eivät ole vain ruokalajeja, vaan jumalattaren kaulanauhan helmiä. Kirjassa syödään rasvaista ja makeaa lohta, tiukkaa ja tinkimätöntä meritursasta, silkkimäisen sulavaa savukinkkua, suloisen pehmeää vihreää parsaa, rouheita ja ruhtinaallisia ostereita, kullankeltaista ja täyteläisen lämmintä sanomalehtipaperiin käärittyä marokkolaista limppua. Sekä sashimia, silkkiin kietaistua samettipölyä, joka on kuin pala maailmankaikkeutta sydämen ulottuvilla. Onko siis ihme että tätä kirjaa lukiessa on jatkuva nälkä? Myös ruuanvalmistus on tässä kirjassa kuin mystiikkaa, taikojen tekemistä salaisella alttarilla...

Samalla tyynellä tasaisuudella hän laski liedelle valurautapannun, lorautti sille oliiviöljyä, antoi kuumentua ja varisti sille riisutut katkaravut. Hän hämmensi niitä näppärästi puulastalla, ei suonut noille pikkaraisille kuunsirpeille minkäänlaista poispääsyä, tarttui niihin joka puolelta ja tanssitti niitä tuoksuvalla pannulla. Sitten currya. Ei liikaa eikä liian vähän. Aistikasta puuteria, joka komisti eksoottisella kullansävyllään äyriäisten punertavaa kuparinhohtoa: kuin suoraan itäisiltä mailta. Suolaa ja pippuria. Hän silppusi pannun yllä oksan korianteria. Lopuksi nopeasti korkillinen konjakkia, tulitikku, ja pannusta roihahti äkäinen tulenlieska kuin vihdoin vapaaksi päästetty huuto tai älähdys, villi voihkaisu joka hiipui yhtä nopeasti kuin oli räiskähtänyt.

Tämä kirja oli nojatuolimatka Pariisiin sekä Ranskan hurmaavalle maaseudulle, ja samalla myös moneen muuhun maahan, kirjassa nautittiin elämästä ja ruuasta myös Japanissa, Marokossa ja San Franciscossa. Erityisesti kuitenkin Ranska esiintyi tarinan näyttävänä kulissina, ja valloittavat maaseutukuvaukset nostattivat matkakuumeen sataan asteeseen!

Olen aina pitänyt kyseisestä Normandian seudusta. En sen siideristä, omenoista, kermasta enkä calvadosilla liekitetystä broilerista vaan sen mittaamattomista rannoista, joiden kivikko jää leveälti näkyviin laskuveden aikaan ja joilla kulkiessani todella ymmärsin, mitä ilmaus "maan ja taivaan välissä" tarkoittaa.

Tämä kirja on paitsi loistava teos Barberyltä, myös suomentaja Lotta Toivasen ehdoton taidonnäyte! Kirja sisältää rikkaasti adjektiiveja, ja tätä kirjaa miettiessäni minunkin mieleni valtaavat erilaiset laatusanat: Kulinaristin kuolema on hienostunut, nautinnollinen, esteettinen, elegantti, ja tiivis mutta valtavan runsas romaani. Tämä 181 sivua sisältää vahvaa kerrontaa tiukassa paketissa.

Päähenkilön lähestyvästä kuolemasta huolimatta tämä kirja oli ilkikurista iloa pulppuava ylistys elämälle, intohimoille, ruualle ja ranskalaisuudelle. Kirja toi periranskalaisuudessaan moneen kertaan mieleeni Peter Maylen kirjaan pohjautuvan lempielokuvani Mainio vuosi, jonka lainasin Kulinaristin kuoleman luettuani, tämän kirjan jälkeen janoan lisää Ranskaa!

Tämä kirja vei minut myös ruokamatkalle ja sai minut muistelemaan kaihoisasti tokiolaisten izakayojen antimia, täydellisiä roomalaisia pitsoja ja suussa sulavaa mozzarellaa, kreikkalaisia fetasalaatteja, brasilialaisia mereneläviä ja jopa Pariisissa syömääni hedelmäkastikkeessa lepäävää ankkaa (vaikka se kuulostikin paremmalta kuin maistui). Vaikkei tämä olekaan varsinaisesti kesäkirja, oli juhannuksen alusviikko täydellinen ajankohta kirjan lukemiseen; tämä Suomen kesäisten makujen riemuvoitto - makeita uusia perunoita, grillattuja kasviksia, suloisen pehmeää lohta ja tuoretta sipulia... Mmm!!

Tämä oli hieno kirja!
Kulinaristin kuolemaa on luettu jo monessa blogeissa, ainakin näissä:

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ranska
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...