keskiviikko 31. elokuuta 2011

Elokuun luetut

Ihan kohta siirrytään kalenterissakin ihanaan syksyyn ja syyskuun puolelle, joten on taas aika listata kuluneen kuukauden aikana luetut kirjat. Tämän kuun luetuissa ei olekaan kovin paljon listattavaa tai hurrattavaa, sillä kuukausi on ollut minulle toistaiseksi koko vuoden kiireisin ja lukeminen on jäänyt aivan minimiin. Ehdin lukea elokuussa vain neljä kirjaa, ja ne neljä ovat seuraavat:

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Charlaine Harris: Veren imussa
Tove Jansson: Kesäkirja

Luin siis neljä hyvää, mutta keskenään varsin erilaista kirjaa. Jos pitäisi valita yksi kuukauden paras kirja, se olisi Janssonin ihana Kesäkirja, johon rakastuin syvästi kesän viimeisinä päivinä. Listaamieni kirjojen lisäksi olen lukenut myös pitkästä aikaa paljon runoja, kiitos K-blogin Jennin runohaasteen.


Syyskuu tuo tullessaan kauan odottamani kesäloman, ja ihanaa, rauhallista lukuaikaa, joten uskoisin että syyskuun aikana tulen lukemaan vähintään tuplasti elokuuhun verrattuna. :) Syyskuussa alkaa myös Proust-haaste, ja lisäksi ainakin Umberto Econ Ruusun nimen lukeminen Satun luetut -blogin read-a-longin mukaisesti, joten luvassa on kaikenlaisen muun mukavan lisäksi myös tuhteja klassikoita.

Tervetuloa, ihana syksy! <3

lauantai 27. elokuuta 2011

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle


Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle (Tammi, 2008. 190 sivua.)

Itkuni alkaa, toisenlaisena kuin koskaan aikaisemmin. Se on vaistonvaraista valitusta, suussa ja kurkussa tuntuvaa paksua ääntä, jota lapsensa hengen puolesta pelkäävät vanhemmat vaikeroivat. Nieleskelystä huolimatta kyyneleet eivät pysy vesikalvona silmissäni vaan valuvat raskaina poskilleni. Ne raapivat jälkiä, jotka tulevat säilymään kasvoillani aina. Viima sisälläni yltyy, hakkaa ihoa kananlihalle. Minut on riisuttu äkkiä ja rumasti. Ovi on paiskattu kiinni, olen jäänyt oikuttelevan sään armoille alasti.

Jäähyväiset Einolle on äidin kertomus ja muistelma pienen lapsen, esikoispoikansa, menettämisestä. Palmusunnuntaina 2005 kolmevuotias Eino herää kesken yöuniensa, valittaa pääkipua ja oksentaa. Äiti ottaa pienen hauvapyjamaisen potilaan viereensä nukkumaan ja aamuyöstä kumpikin saa unen päästä kiinni. Aamulla Eino ei kuitenkaan enää herää. Tajuton lapsi viedään kiireellisenä ambulanssilla sairaalaan, jossa pojalla nopeasti todetaan massiivinen aivoverenvuoto. Eino leikataan, ja siitä alkaa ensin pääsiäisen piinaviikko, jolloin poika taistelee hengestään, ja sitten useiden piinaavien viikkojen sarja, jolloin käy musertavan selväksi ettei pienellä pojalla ole mitään mahdollisuutta enää toipua.

Johanna Ervast kirjoittaa sydäntäriipaisevasti tapahtumista, kokemuksista ja tuntemuksistaan keväällä 2005, Einon sairastumisesta aina tämän kuolemaan. Sairaalahoidosta, lapsestaan luopumisesta ja siitä käsittämättömästä kivusta jonka aiheuttaa kovin isku, joka vanhempiin voi osua.

Kun ihminen vuodattaa paperille sydänverensä, on sitä lukijana mahdotonta käydä arvioimaan tai arvostelemaan. Sen kuitenkin sanon, että Ervast osaa paitsi kertoa, myös kirjoittaa hyvin, ja siltä osin kirjaa oli helppoa lukea. Lienee kuitenkin sanomattakin selvää että kirja oli rankka lukukokemus. Äidin teksti on niin avointa, rehellistä ja viiltävän kipeää, etten usko monenkaan kykenevän lukemaan sitä kuivin silmin.

Itse lapsettomana naisena luin tätä kirjaa paitsi sivustaseuraajana, myös vahvasti ammatillisesta näkökulmasta. Hoitajan työssäni vaikeinta ja raskainta on kohdata kuolevan tai jo kuolleen lapsen vanhempia. Siihen tilanteeseen ei voi koskaan tottua tai oppia, vaikka siihen joutuisi kuinka lukemattomia kertoja tahansa. Oikeita sanoja ei ole olemassa, jokainen kuolema on erilainen, ihan kuin jokainen lapsi ja jokaiset vanhemmatkin ovat erilaisia. Tilanteessa täytyy vain uskaltaa olla avoimesti läsnä, olla oma itsensä ja mikä tärkeintä, ihminen ihmiselle. Tärkeä on roolini silloinkin, kun pieni lapsi kuolee niin etteivät vanhemmat ehdi ajoissa paikalle. On sanoinkuvaamattoman arvokas tehtävä olla se viimeinen turvallinen aikuinen, joka saattaa pienen toiselle puolelle, koskettaa, silittää päätä, puhuu hiljaa. Sellaisina hetkinä tiedän tekeväni jotain tärkeää, olevani välikappaleena jollekin sanoja suuremmalle.

Ervast kirjoittaa Einon saamasta hoidosta ja poikaa hoitaneista sairaanhoitajista liikuttavan kauniisti. Hän kertoo miten hoitajat Einon lähellä jaksavat ja ovat niitä turvallisia aikuisia, jollainen uupunut esikoisestaan luopumaan joutuva äiti ei enää jaksa olla. Miten osastolla aidosti välitetään toisesta ihmisestä. Tämä kirja antoi minulle rankkuudestaan huolimatta paljon: se antoi voimaa tehdä työtäni edelleen niin hyvin kuin osaan - ja aina suurella sydämellä.

Hoitajat Einon osastolla ovat ihania. He jaksavat ja jaksavat. He ovat kuin enkeleitä, sanansaattajia. He näkevät menneeseen, meidän entiseen hyvään elämäämme. He näkevät tämän hetken, meidän musertavan surumme ja murheemme. Mutta ennen kaikkea he näkevät tulevaisuuteen, aikaan, jota me emme usko tulevan. Meidän tulevaisuutemme on mennyt rikki. Sitä ei ole meille. Meillä on vain nykyhetken kipu ja tuska. Mutta hoitajat tietävät, että tulevaisuus tulee meillekin, sillä kokemus on opettanut sen heille. He ovat kuunnelleet ennen meitä monia vanhempia, joiden lapsi on ollut kuolemansairas. He kuuntelevat monia vanhempia myös meidän jälkeemme. Minusta tuntuu, että olemme ensimmäiset ja viimeiset, jotka saavat osaksensa näin raskaan taakan, mutta hoitajat tietävät, että huominen tulee, meillekin. Niin on tapahtunut toisillekin, mutta me emme sitä tiedä, enkä minä edes usko siihen. Meillä on vain tämä tuska, joka polttaa sisältä. Hoitajat kertovat välillä samantapaisista tilanteista. He kertovat vanhemmista, jotka ovat saatelleet lastansa kuoleman syliin. He näkevät eiliseen, tähän hetkeen ja huomiseen. He tuovat sanaa sieltä, mikä meiltä on rikottu ja viety pois.

Mielestäni kelle tahansa tekisi hyvää lukea tämä kirja, pysähtyä todella hetkeksi niiden elämän suurimpien asioiden äärelle. Tosin ymmärrän hyvin että pienten lasten vanhemmille tämä kirja voi olla liian vaikeaa lukea. Hoitotyötä tekeville tämä antaa paljon, samaten varmasti läheisensä, tai mikä pahinta, lapsensa menettäneelle. Kirjasta kirjoittaminen oli minullekin rankka kokemus, saatan vain hämärästi kuvitella miten vaikeaa kirjoittaminen ja kaiken uudelleen eläminen on ollut Johanna Ervastille. Hän on kuitenkin tehnyt hienon työn ja saanut aikaan valtavan arvokkaan ja tärkeän kirjan pienen rakkaan pojan elämän viimeisistä hetkistä. Jos voisin, sanoisin Ervastille kaksi asiaa: kiitos, ja olen niin pahoillani.

perjantai 26. elokuuta 2011

Syksyn odotetuimpien top kasi!

Moni kirjabloggaaja on listannut syksyn odotetuimpia uutuuksia, ja innokkaana listojen laatijana minäkin ajattelin nyt tehdä samoin. :) Olen jälleen kerran lueskellut innolla kotimaisten kustantamoiden uutuuskuvastoja siitä lähtien kun niitä on julkaistu, siitäkin huolimatta että moni tämän kevään uutuuksistakin on vielä lukematta. Jokaiselta kustantamolta löytyy jotakin kiinnostavaa, mutta ajattelin itse listata nyt kahdeksan eniten odottamaani kirjaa. Ja se lista näyttää tältä:

Teos, jota odotan ehkä kaikkein kiihkeimmin, on Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka (Gummerus). Kirja on 1800-luvun loppupuolen Edinburghiin sijoittuva synkänkaunis, vinksahtanut rakkaustarina, joka huokuu timburtonmaista tunnelmaa, omintakeista huumoria ja runollista taikaa. Oih, kuulostaa niin täydelliseltä että rakastan kirjaa jo nyt!






Toinen Gummeruksen tämän syksyn uutuus, johon uskon rakastuvani, on Michael Cunninghamin Illan tullen. Teos sijoittuu New Yorkin taidepiireihin, ja on kustantajan mukaan ylistyslaulu öiselle New Yorkille, elämän pienille sattumuksille ja kauneudelle. Kuulostaa ihanalta! Luen tällä hetkellä Cunninghamin Tunnit -romaania ja olen aivan lumoutunut, sitä samaa odotan tältä miehen uusimmalta teokselta. Erityisesti odotan romaanin New York -kuvausta, olen viime ajat kaivannut kaupunkiin kovasti ja luenkin New Yorkiin sijoittuvia, kauniisti kirjoitettuja tekstejä nauttien joka sanasta.



Bazarilta odotan kiihkeästi John Boynen uutuusromaania Tarkoin vartioitu talo. Kirja sijoittuu 1900-luvun alun Venäjälle, Romanovien aikaan, sekä 80-luvun Lontooseen. En ole lukenut Boynen aiempia suomennoksia, mutta aihepiiriltään tämä kirja tuntuu erittäin kiehtovalta. Kirjan kansikin on todella viehättävä.







Yksi eniten odottamistani kotimaisista on Mia Vänskän esikoisteos Saattaja (Atena). Kotimaista kauhua Kingin henkeen, kustantajan mukaan piinaavaa luettavaa jonka kylmän hengityksen tuntee koko ajan niskassaan. Tämän on oltava hyvä!








Kari Hotakaisen Jumalan sanaa (Siltala) odotan kuin - noh, Jumalan sanaa. Luin ensimmäisen Hotakaiseni vasta tänä kesänä ja Juoksuhaudantietä lukuun ottamatta kaikki muut teokset ovat siis vielä lukematta, mutta tämä uutuus kiehtoisi kovasti heti tuoreeltaan.








Helmi Kekkosen Valinta (Avain) on tuoreudestaan huolimatta ehtinyt saada jo melko paljon blogihuomiota ja innostavien arvostelujen perusteella haluan ehdottomasti lukea tämän kirjan. Kustantajan mukaan teos on haikeankaunis ja vahva romaani menettämisestä ja löytämisestä, kerran tehtyjen päätösten tuomasta vastuusta, sekä vaikeudesta nähdä se, mikä on kaikkein lähinnä. Kuulostaa varsin lupaavalta!





En ole ehtinyt lukea vielä Kamila Shamsien edellistäkään suomennosta Poltetut varjot, mutta naisen syksyn uutuus, Kartanpiirtäjä (Gummerus), kiehtoo minua siinä määrin että taidan aloittaa Shamsien tuotantoon tutustumisen tästä kirjasta. Tämä uskomattoman kauniskantinen teos kertoo syvästä ystävyydestä ja sijoittuu Karachin levottomuuksien ja mullistusten keskelle.






Tammen syksyn uutuuksista odotan eniten Marja Leena Virtasen teosta Kirjeitä kiven alle. Kustantaja kuvailee kirjaa näin: Supisuomalainen tarina vetää väkevyydessään vertoja maagisen realismin mestariteoksille. Se työntyy lukijan mieleen niin syvälle ja niin moninaisin juurin, ettei hevin hellitä. Suru ja kiihko, kamppailu ja sopeutuminen kiertyvät keräksi kolmen naisen kouriintuntuvassa tarinassa. Tämä kirja kuulostaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta!


torstai 25. elokuuta 2011

Pentti Saarikoski: Minä rakastan sinua (runohaaste)

(Kuva weheartit)

Otanpa minäkin osaa Jennin K-blogissaan lanseeraamaan runohaasteeseen. Rakastan kauniita runoja, mutta viime vuosina runojen lukeminen on jäänyt miltei kokonaan. Nuorempana rakastin erityisesti Saima Harmajan, Edith Södergranin ja Wislawa Szymborskan runoja, mutta myös Eino Leinon runoista löytyi monia rakkaita suosikkeja. Suuret suosikkini siis löytyvät monen jo edesmenneen runoilijan tuotannosta (edellä mainituista siis enää puolalainen Szymborska elää), ja vähän harmiksenikin minun on myönnettävä etten juurikaan tunne uudemman polven runoilijoita. Tämä runohaaste antoi kuitenkin rutkasti lisäpontta tutustumiseen, joten kiitokset Jennille K-blogiin!

Taidan ottaa tämän runohaasteen ainakin kuukausittaiseksi tavoitteekseni, kenties innostun lukemaan ja postaamaan useamminkin runoja. Aloitan kuitenkin ehkä suurimmalla suosikillani. En juurikaan tunne muuta Pentti Saarikosken tuotantoa, mutta tätä Saarikosken runoa rakastan yli kaiken. Leena Lumi kyseli blogissaan taannoin "sielukirjoja", mutta tämä voisi olla minun "sielurunoni". Ja tämän runon myötä lupaan tänä syksynä tutustua erityisesti Pentti Saarikoskeen!

minä rakastan sinua
niinkuin vierasta maata
kallioita ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
minä kävelen sinua kohti maailmassa
ilmakehien alla
kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

(Pentti Saarikosken kokoelmasta Mitä tapahtuu todella?)

perjantai 19. elokuuta 2011

Musahaaste, kolmas viikko

Huh, millainen viikko tämä on ollut! Minulla on tässä nyt kohtalaisen jäätävä parin viikon työputki menossa, ja vähäiset vapaatkin ovat olleet täynnä ohjelmaa. En ole ehtinyt kuin piipahdella täällä blogimaailmassa, en ole ehtinyt kommentoida kaikkiin postauksiin joihin olisin halunnut, tai edes vastailla itse saamiini kommentteihin. Postauksia en ole ehtinyt edes ajatella, ja lukeminenkin on ollut ihan minimissä. Voi että odotan jo kesälomaani... :)

No, perjantai-illan kunniaksi jatkan musahaastetta. Tänään on vuorossa biisejä jotka tekevät minut onnelliseksi, ja koska on täysin mahdotonta vastata vain yhtä, annoin itselleni luvan listata tähän omien onnellisuusbiisieni top kolmosen. :)

Ensinnä kotimaista musaa á la Jukka Poika. Tästä letkeän soljuvasta biisistä tulee takuuvarmasti hyvä fiilis huononakin päivänä. En välttämättä muuten kuuntele reggaeta juurikaan koskaan, mutta Jukka Pojan suomireggae on ihanaa! <3

Toisena ikisuosikkini Moloko, jonka musiikkia voisin kuunnella loputtomiin. Tältä valitettavasti edesmenneeltä brittibändiltä ei enää siis ole mitään uutta tulossa, mutta bändin jumalainen laulaja, irlantilainen Róisín Murphy tekee edelleen musiikkia, onneksi. Tätä biisiä rakastan, ja videokin on minusta varsin upea, estettinen ja jotenkin vangitseva. <3

Kolmantena suosikkicountrybändini Lady Antebellumin ihana biisi, josta tulen onnelliseksi jo siksi että se on vain niin hyvä! :)

Näiden lempibiisieni myötä toivotan teille ihanaa elokuista viikonloppua! <3

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Per Petterson: Hevosvarkaat


Per Petterson: Hevosvarkaat (Otava, 2009. 214 sivua. Alkuteos Ut og stjaele hester, 2003.)

Aurinko oli nyt korkealla taivaalla, puiden välissä oli lämmintä, tuoksui lämpimältä, ja kaikkialta metsästä kantautui ääniä: siipien havinaa, taittuvia oksia ja katkeilevia risuja, haukan kirkaisu ja jäniksen viimeinen huokaus, ja hiljainen kahahdus joka kerta kun mehiläinen löysi kukan. Kuulin kuinka muurahaiset mönkivät kanervikossa, ja polku kiipesi harjun kuvetta ylös, vedin syvään henkeä nenän kautta ja ajattelin että tulisipa elämästäni millaista tahansa ja matkustaisinpa miten kauas tahansa, muistaisin aina tämän paikan tällaisena ja kaipaisin sitä.

Trond on leskeytynyt ja eläköitynyt muutaman vuoden sisällä, ja päättänyt nyt, 67-vuotiaana, muuttaa koiransa Lyyran kanssa asumaan pieneen mökkiin syrjäiselle seudulle, lähelle Ruotsin rajaa. Pieneen norjalaiskylään, jossa käytetään vain Jonseredin moottorisahoja ja ajetaan Volvoilla. Maisemat ovat miehelle tämän lapsuudesta tuttuja, hän on viettänyt yhden kesän samalla seudulla isänsä kanssa 40-luvulla, sodan jälkeen. Illan pimeydessä Trond tapaa mökkinsä läheisyydessä miehen ja ymmärtää tämän olevan Lars, tuttu hahmo menneisyydestä. Miehen tapaaminen herättää Trondissa muistoja jotka kuljettavat hänet takaisin kesään 1948. Kesään, jolloin viisitoistavuotias Trond joutui kasvamaan pojasta mieheksi.

Kesällä -48 Trond asuu erämaamökissä rakastamansa ja ihailemansa isän kanssa. Päivät kuluvat tekemällä raskasta työtä, he kaatavat puita ja uittavat tukkeja kipuun ja väsymykseen asti. Sinä päätät itse milloin tekee kipeää, opettaa isä poikaansa työn tiimellyksessä. Varhain aamuisin ja iltamyöhällä Trond viettää aikaa samanikäisen kaverinsa Jonin kanssa, pojat käyvät hevosvarkaissa, eli ratsastamassa salaa läheisen suurtilallisen hevosilla.

Hyvin alkanut kesä ajautuu kuitenkin surullisiin uomiinsa, kun Jonin perhepiirissä tapahtuu järkyttävä onnettomuus. Jon lähtee kotoaan ja Trond menettää kaverinsa. Tämä on kuitenkin vasta alkua; kesän aikana poika ymmärtää että hänen ja Jonin perheet kietoutuvat toisiinsa arvaamattomalla tavalla. Trond oppii isästään uusia asioita, ja ymmärtää ettei todella ole koskaan tuntenut tätä. Kesää leimaavat menetys, ja unelmat ja lupaukset, jotka eivät koskaan tule toteutumaan.


Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, kesässä -48 sekä nykyhetkessä, tapahtumat avautuvat lukijalle pikkuhiljaa ja kirjan viehätys on juuri siinä ettei tulevasta tiedä liikaa. Pettersonin kerronta on kaunista, verkkaista ja väkevää. Teoksessa ei ole kiire mihinkään, ja sitä pitää lukeakin hitaasti nautiskellen. Ja nautinnollista teksti elämänmakuisuudessaan juuri onkin, kohtaus jossa isä ja poika peseytyvät ulkona sateessa, on niin riemullisen vahva ja kaunis että lukiessani minun teki mieli itkeä ja nauraa samanaikaisesti. Taisin tehdäkin vähän kumpaakin.

Trondin isä on mielenkiintoinen hahmo. Miehestä ei kerrota paljoakaan ja hän jää lukijalle etäiseksi, mutta silti tuntuu että mies on vahvasti läsnä jokaisella sivulla. Trond itse taas on sympaattinen ja rakastettava kaikessa epävarmuudessaan. Vanha Trond ei ole varma, pitääkö siitä mitä näkee peilistä, mutta yrittää olla kuitenkin armollinen itselleen. Kirja sisältää intertekstuaalisia viittauksia Dickensin teoksiin ja erityisesti David Copperfieldiin, joka on Trondin lempikirja. Hevosvarkaissa pohditaan samaa tematiikkaa, tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman. Trond miettii elämäänsä, tekemisiään ja sitä, tuliko hänestä lopulta koskaan oman elämänsä päähenkilöä.

Kirjassa tuoksuvat väkevästi vastakaadetut tukkipuut, hiestä kiiltelevät hevoset, ja märkä metsä ukkossateen jälkeen. Tuuli tuo joelta raikkaan tuulahduksen, joessa virtaa ruotsalainen vesi ja taustalla siintää jylhänkaunis norjalainen metsämaisema. Romaani on täynnä tunnelmia, tuoksuja ja norjalaista luontoa, asioita jotka tuntuvat niin vahvasti todellisilta kuin ne voisi nähdä ja kokea itse.

Lukiessani minusta tuntui vahvasti että käsissäni oli teos joka tulee saavuttamaan klassikkoaseman, tunsin lukevani jotakin tärkeää. Tarina on tummasävyinen ja vaikuttava, siinä tuntuvat käsinkosketeltavan vahvasti ikävä, hämmennys ja halu ymmärtää jotain mikä tuntuu kuitenkin liian vaikealta. Petterson tavoittaa kerronnallaan jotain oleellista pienen ihmisen sielusta, läheisen kaipuusta, kaipuusta johonkin joka olisi voinut olla.

Lars joka sanoo ettei ajatellut veljeään niinä vuosina, jolloin Jon oli merillä, mutta silti hän muistaa kaupungit ja satamat joihin Jon purjehti, ja hän muistaa mitä Jonin lähettämissä kirjekuorissa luki ja minkä nimisiltä laivoilta Jon otti pestin, ja hän katsoo koulukartastosta seuratakseen sormellaan laivojen reittiä. Laihtunut ja hontelo Jon seisoo M/S Tijukan kannella kädet reelingin ympärillä ja katselee uhmakkaana ja silmiään siristellen lähestyvää rannikkoa. He tulevat Marseillesta ja Larsin sormi on seurannut laivaa Sisilian ja Italian saappaankärjen ohi ja sen jälkeen vinosti Kreikan saarten ohi, ja Kreetan kaakkoispuolella ilmassa on jotakin uutta, koostumukseltaan erilaista kuin vielä vuorokausi sitten, mutta Jon ei vielä ymmärrä että uusi ilma on Afrikkaa.

Hevosvarkaista ovat nauttineet myös SannaValkoinen kirahvi ja Ilse.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Norja

perjantai 12. elokuuta 2011

Kauniita värejä, hyvää ruokaa ja kaukokaipuuta.


Sain Valoa pimeässä -blogin Ninolta, Lukuisa -blogin Lauralta ja Kirjavan kammarin Karoliinalta tämän herkullisen tunnustuksen, kiitos teille ihanat!! <3 Tunnustukseen sisältyy myös haaste, jossa kuuluu kertoa muutama perusasia itsestään; lempiväri, lempiruoka ja haaveiden matkakohde.

Lempivärini on valkoinen ja sen eri sävyt, erityisesti ne lämpimämmät kermaan taittavat. Se on niin puhdas ja raikas väri, ja siihen yhdisteltäessä mikä tahansa väri näyttää hyvältä. Vihreän ja valkoisen liitto on taivaallinen, rakastankin esimerkiksi hyvin yksinkertaisia kukka-asetelmia joissa on useampaa sävyä valkoista ja vihreää. Muita rakastamiani värejä ovat ruskean sävyt, turkoosi ja viininpunainen, ja viime aikoina olen myös aivan rakastunut keltaiseen ja oranssiin.

Lempiruokaani on vuohenjuustosalaatti. Ja nyt seuraa pieni ilmainen mainos: maailman parasta vuohenjuustosalaattia saa Tampereelta, Aleksanterinkadun viehättävästä 2h+k -ravintolasta. Sen salaatissa käyttämä vuohenjuusto on aivan uskomattoman hyvää, annos on kuin taideteos, ja kaiken kruunaa kastike jonka ainesosat ovat salaisuus. Olen syönyt vuohenjuustosalaattia monessa kaupungissa ja maassa, mutta 2h+k:n salaattia ei voita mikään. :)

Mihin haluaisin matkustaa juuri nyt? Oih. Tällaiselle jatkuvasta kaukokaipuusta kärsivälle himoreissaajalle tämä kysymys on miltei mahdoton vastata, ja kuitenkin tämä on ihan mieliaiheeni... Haluaisin matkustaa lähes kaikkialle. Britanniaan, aina! <3 Mutta koska olen joka tapauksessa menossa sinne vielä ainakin kahdesti tänä vuonna, en vastaa sitä. Viime aikoina olen intohimoisesti suunnitellut matkaa Irlantiin (kiitos Riitta Jalosen kirjan Todistaja Brigitin talossa) ja samalla tuntenut kovaa ikävää Pariisiin ja New Yorkiin, kumpikin on niin ihana ja unohtumaton kaupunki, jossa voisi käydä vaikka kuinka usein. Jos minulla kuitenkin olisi juuri nyt aikaa ja rahaa, toteuttaisin jonkun näistä kolmesta unelmastani: lähtisin pariksi kuukaudeksi kiertämään joko Uutta-Seelantia, Etelä-Amerikan länsiosia (Ecuador, Peru ja Chile) tai Yhdysvaltain syvää etelää (Louisiana, Mississippi, Alabama, Tennessee, Georgia ja molemmat Carolinat).

Tämä tunnustus saa jatkaa matkaansa seuraaville ihanille kirjabloggaajille: Ilselle Juuri tällaista -blogiin, Zephyrille Kirjanurkkaukseen, Marjikselle Kirjamielellä -blogiin, ja Jum-Jumille Sanojen jano -blogiin. Lisäksi annan tunnustuksen kahdelle ei-kirjabloggaajalle: Nonnulle kosmetiikkablogi Nonnulaan ja Pihille naiselle lifestyleblogi Pihin naisen elämään. :)

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie


Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY:n äänikirja, 2006. Lukija Veikko Honkanen, kesto 7,5 h. Alkuteos WSOY, 2002.)

  Nyt ajattelen näin: he tulivat rintamalta, säkkipimeydestä täyteen valoon. He kävelivät hermot kireinä kuin jouset jotka Sibelius kirjoitti soimaan kovaa ja korkealta. Malttamattomina ja ahneina he tulivat ja syöksyivät jalkojen väliin ja patojen äärelle: lihaa tänne ja heti.
  Heille piirrettiin talot riviin kaupunkien laitamille ja peltojen keskelle, kivien viereen. Ne olivat kaikki samanlaisia taloja. Keittiö, olohuone ja makuuhuone alhaalla, ylhäällä harjakaton alla kaksi pientä makuuhuonetta niille, jotka sikisivät pyhästä puutteesta. Puolitoista kerrosta ja harjakatto niille, joille taivas oli ollut tulimeri.
  He katsoivat piirustuksia, nostivat seiniä pystyyn, vasarat hakkasivat nauloja lautaan, joskus ohi, kuului kirkas perkele ja sinikyntisinä he laskeutuivat päivälevolle lautakasan päälle. Nakutusta, kilkatusta, huohotusta, pärskettä. Hiki liimaantui selkään, yöllä siihen tarrasivat kynnet, kun Veikko, Martti, Kalevi tai Erkki tunkeutui voimalla sinne mistä se oli vuosia ollut poissa.
  Nyt te asutte heidän rakentamissaan rintamamiestaloissa, vaikka olette valosta kotoisin. Te ette tiedä, että pimeys siittää edelleen niitä, jotka haluavat lämpimän lieden ja lihaa. Olen yksi niistä.

Matti Virtanen on kotirintamamies. Hän on antanut parhaat vuotensa kotirintamalla; tehnyt kotitöitä, laittanut ruokaa, leiponut pullaa, vaihtanut vaippoja, kanniskellut kuumeista lasta, lukenut satoja iltasatuja, ja tyydyttänyt vaimonsa parhaan taitonsa mukaan. Erehdyksessä hyvä mies tekee kerran pahan teon, ja yksi nyrkinisku saa Helena-vaimon pakkaamaan tavaransa ja muuttamaan pois kotoa pariskunnan pienen tyttären, Sinin, kanssa.

Matin elämä saa uuden suunnan, ja mies alkaa määrätietoisesti tehdä töitä saadakseen perheensä takaisin. Hän keksii että Helenan unelma, vanha rintamamiestalo mukavalla alueella, olisi avain onneen. Helsingin hintataso huimaa päätä ja rahaa tarvitaan paljon. Keinot kohti unelmaa ovat melko äärimmäisiä; Matti alkaa hankkia lisätienestejä muun muassa tarjoamalla eroottisia hierontapalveluja ja säilyttämällä varastettua tavaraa.

Hän alkaa tarkkailla omakotiasujia päästäkseen selville tämän omalaatuisen kansanosan tavoista sekä rintamamiestalojen realistisista hintapyynnöistä, ja pian jokailtaisille juoksulenkeille mukaan lähtevät sykemittarin lisäksi uudet vakiovarusteet, kiikarit ja nauhuri. Matti alkaa käydä omaa yhden miehen sotaansa yhteiskunnan vaatimuksia ja kiinteistövälityksen kurimusta vastaan omakotiasumisen etulinjassa.

Lähestymiskielto. Huostaanotto. Tapaamisoikeus. Yhteishuoltajuus. Turvakoti.
Vanhat rintamamiehet eivät tienneet näistä termeistä mitään, he olivat lukeneet aivan toisenlaista sanakirjaa.
Eturintama. Tykistökeskitys. Rintamalinja. Rauhanehdot. Jälleenrakennus.

Matin mielen ja vuorokaudet täyttää päämäärätietoinen ja antaumuksellinen puuhastelu kohti yhteistä hyvää. Mies alkaa käydä kovilla kierroksilla: päivät hän työskentelee varastomiehenä, illat hieroo asiakkaita, ja yömyöhään vielä juoksee omakotialueilla ihmisiä tarkkailemassa. Yöt kuluvat korvapuusteja leipoen kun mies ei saa juostuaan nukuttua. Mutta uhraus on tehtävä ja Matti alistaa kaiken isolle päämäärälle; perhe on saatava takaisin.


Tämä on niitä kirjoja, jotka varmasti kaikki muut ovat lukeneet, ja minä taas en. Tämä oli itse asiassa ensikosketukseni Hotakaiseen, ja nyt ihmettelen vain: miksi ihmeessä en ole lukenut hänen tuotantoaan aiemmin??

Juoksuhaudantien nappasin mukaani kirjastosta äänikirjana, ajattelin sen olevan leppoisaa kuunneltavaa kotitöiden ohessa. Tarina tempaisikin heti mukaansa, ja seuraavaksi kävin hakemassa kirjastosta tämän samaisen teoksen perinteisen kirjan muodossa, kun olisin halunnut tarinan etenevän nopeammin. Lukiessani havaitsin kuitenkin että äänikirjan lukija Veikko Honkanen antoi eläytyvällä lukutyylillään teokselle vielä yhden ulottuvuuden, ja lopulta päädyin kuitenkin kuuntelemaan kirjan kiltisti loppuun. Ja voi, kuinka nautinkaan tästä hienosta teoksesta, joka varmasti tulee jäämään mieleeni yhtenä kirjavuoteni kohokohdista! Juoksuhaudantiestä tuli kertaheitolla yksi kaikkien aikojen suosikkiromaaneistani, ja nyt tuntuu että haluan lukea ihan kaiken mitä mestari Hotakaisen kynästä on lähtenyt.

Kari Hotakaisen ajatuksenjuoksu ja kirjallinen lahjakkuus on jotain sellaista että sen edessä olen hiljainen ja nöyrä. Tämän teoksen jokainen sana on viimeistelty, ja silti kerronnassa on rento ote. Teksti on hurjaa tykitystä, jossa oivallus ja viiltävän terävä ilmaisu seuraavat toistaan ja lopputulos on upea, monivärinen verbaalinen ilotulitus. Tämän kirjan kuunteleminen oli nautinto - hauska, hurja ja hengästyttävä sellainen.

Kirjan henkilöhahmot ovat toinen toistaan herkullisempia. Matin lisäksi tarinassa saavat äänensä kuuluville myös muun muassa vaimo Helena, vanha veteraani Taisto Oksanen, Matin kerrostalokyttäystä harrastavat naapurit sekä stressimahasta kärsivä kiinteistövälittäjä Kesämaa. Hahmot herättävät kaikenlaisia tunteita hilpeydestä myötähäpeään ja siitä taas hienoiseen ahdistukseen.

Matin elämän rinnastaminen sodan käyneiden miesten kokemuksiin on loistava oivallus, se antaa tarinaan selkeän punaisen langan. Kirja tekee osaltaan kunniaa suomalaisille sotaveteraaneille muistuttaen siitä mitä se oikeasti on ollut - elämä sodan keskellä.

Vaikka Matin tarina on traaginen ja mies selkeästi tasapainoton pakkomielteidensä ja kouriintuntuvan ahdistuksensa ja yksinäisyytensä keskellä, Hotakainen osaa kertoa vaikeistakin asioista huumorin keinoin. Tämä romaani on hauskuudestaan huolimatta älykäs, oivaltava ja äärettömän tarkkanäköinen teos täynnä energistä ja koukuttavaa kerrontaa. Teoksen rivien välit pursuavat sanomattomia sanoja, jotka herättävät ajatuksia ja ravistelevat. Tässä nähdään että mestarillisen kirjoittajan otteessa äly ja huumori eivät sulje pois toisiaan, vaan päinvastoin täydentävät toisiaan ja nostavat teoksen uudelle tasolle. Hotakainen on ehdottomasti Finlandia-palkintonsa ansainnut!

Juoksuhaudantiestä on tehty myös Veikko Aaltosen ohjaama ja oikeassa elämässäkin entisen avioparin, Eero Ahon ja Tiina Lymin tähdittämä elokuva. En ole koskaan katsonut sitä, koska olen ajatellut haluavani lukea kirjan ensin. No, kirja on julkaistu vuonna 2002 ja elokuva 2004, ei minulla mikään hirmuinen kiire näiden suhteen ole näköjään ollut. :)

Katsoin elokuvan nyt lopulta kirjan luettuani ja vaikkei se kirjan tasolle noussutkaan, se oli silti mielestäni suomalaisen nykyelokuvan parhaimmistoa. Erityisesti Eero Aho teki upean työn Matti Virtasen roolissa, ja nousikin ehdottomasti tämän elokuvan myötä kotimaisten suosikkinäyttelijöideni joukkoon.

Myös Kari Väänänen oli mainio laiskanpulskean kiinteistönvälittäjän roolissaan. Ahon ja Väänäsen dialogi oli paikoin hersyvän hauskaa seurattavaa. Kirjan ohella suosittelenkin myös tätä elokuvaa - jos löytyy vielä joku joka näitä ei ole lukenut ja katsonut.

Juoksuhaudantie löytyy myös suomalaisen keskiluokan arki -haasteen kirjalistalta, joten osallistun tälläkin kirjalla kyseiseen haasteeseen.

torstai 11. elokuuta 2011

Musahaaste, toinen viikko

Jokaviikkoisessa musahaasteessa on edetty jo toiseen viikkoon. :) Tänään olisi tarkoitus esitellä my least favourite song, ja mietinkin pitkään mitä tähän vastaisin. Kunnes mieleeni tuli...

... Neljä Ruusua.

Älkää ymmärtäkö väärin, minä nimittäin rakastin Neljän Ruusun alkuaikojen tuotantoa. Bändi oli ihanan särmikäs ja rosoinen alun vahvasti punkvaikutteisella musiikillaan (huoh, voin vain kuvitella mitä äitini on ajatellut minun huudattaessani esimerkiksi Suikkia huoneessani... ). Rakastin Ilkka "Ismon veli" Alangon ääntä, ja yhtyeen musiikki vaikutti niin aidolta ja rehelliseltä. Bändin neljäs, vahvasti suomirockahtava albumi Hyvää yötä Bangkok, oli minulle erittäin rakas. Erityisesti biisi Tiina tanssii taas on ollut minulle henkilökohtaisesti äärettömän rakas ja tärkeä, siihen liittyy vahvoja muistijälkiä nuoruudestani, ja edelleenkin biisin kuuleminen nostattaa väreitä ja lähes vedet silmiin (siis hyvällä tavalla :).

Kun Neljä Ruusua julkaisi viidennen ja siihen mennessä menestyneimmän albuminsa, Haloon, vuonna 1992, olin kauhistunut ja todella pettynyt! Poissa olivat rosoisuus ja särmä, tilalle oli tullut kaupallinen ja koneellinen popmusiikki joka ei herättänyt minussa muuta kuin vahvaa ärsytystä. Vihasin Juppihippipunkkaria ja muutkin biisit tuntuivat kylmän kalseilta. Ostin levyn, kuuntelin sitä paljon ja yritin rakastua siihen sillä olihan se Neljää Ruusua, mutta ei. Levyllä on pari biisiä joista olen sittemmin oppinut pitämään (Tie ajatuksiin ja Sun täytyy mennä), mutta niissäkin nautin lähinnä vain vahvoista lyriikoista.

Neljän Ruusun uudemmassa tuotannossa löytyy taas helmiä aikuisempaan makuun, esimerkiksi Luotsivene, joka on mielestäni lyriikaltaan yksi kauneimpia kotimaisia biisejä viimeisen reilun kymmenen vuoden ajalta. Bändin alkuvuosien jälkeen en ole kuitenkaan enää koskaan löytänyt samaa intohimoa ja rakkautta heidän musiikkiaan kohtaan, ja joitakin yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta en juurikaan koskaan kuuntele koko bändiä.

Haastekysymykseen vastaan tällä kirjablogiin sopivalla biisillä yhtyeen kuudennelta albumilta. Ei tämä varsinaisesti huono biisi ole, mutta verrattuna bändin alkuaikojen tuotantoon tämä jättää minut kylmäksi.

tiistai 9. elokuuta 2011

Kadonnutta aikaa etsimässä -haaste

Kirjoitin viime lauantaina postauksen kiinnostuksestani alkaa lukea Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjaa. Sinisen linnan Maria heitti ilmoille ehdotuksen kimppalukutyylisestä Proust-haasteesta. Kypsyttelin asiaa mielessäni muutaman päivän ja tässä lopputulos: haastan ennen kaikkea itseni, mutta olen tavattoman iloinen jokaisesta haasteeseen tavalla tai toisella osaa ottavasta lukijasta.

Kadonnutta aikaa etsimässä -haaste haastaa osallistujat lukemaan kyseisen romaanisarjan aikataululla syyskuu 2011 - elokuu 2012. Osallistumisaikaa on siis kaksitoista kuukautta, sarjan kymmenen nidettä luetaan periaatteella kirja per kuukausi, poikkeuksena paksummat osat 7 ja 10, joille lukuaikaa annetaan kaksi kuukautta. Samalla, haasteen loppusuoralla kun jo ollaan, lukemiseen tulee myös hieman hengähdystaukoa, jota siinä vaiheessa saattaa hieman kaivata. :)


Jokaisen kuukauden päätteeksi järjestän blogissani yhteiskeskustelun luetun osan tiimoilta, ja siinä tapauksessa että olen itse ainoa lukija, kirjoitan kirjasta normaalin postauksen. Mukaan voi lähteä suorittamaan vain yhtä tai kahta osaa, tai kunnianhimoisesti koko sarjaa, kuten minä aion tehdä. Ja koska olen tämän haasteen liikkeellepanija, en kehtaa jättää urakkaa keskenkään vaan aion lukea sarjan läpi vaikka hammasta purren. :)

Niteet ovat keskimäärin noin 300-350 -sivuisia. Kopioin sivumäärät Pirkanmaan verkkokirjaston PIKIn sivuilta, ne sisältävät tekstin lisäksi myös sisällysluettelon, suomentajien huomautuksia ja Marcel Proustin elämää ja teoksia, joten todellinen sivumäärä ainakin ensimmäisessä kirjassa on vaivaiset (?) 230 sivua.



Luku-urakan aikataulua suunnittelin seuraavanlaiseksi:

1. Swannin tie: Combray (245 sivua) - syyskuu 2011
2. Swannin tie: Swannin rakkaus & Paikannimet: Nimi (307 sivua) - lokakuu 2011
3. Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä (286 sivua) - marraskuu 2011
4. Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 2 : Paikannimet: paikkakunta (384 sivua) - joulukuu 2011
5. Guermantesin tie 1 (412 sivua) - tammikuu 2012
6. Guermantesin tie 2 (384 sivua) - helmikuu 2012
7. Sodoma ja Gomorra I-II (552 sivua) - maalis & huhtikuu 2012
8. Vanki (411 sivua) - toukokuu 2012
9. Pakenija (302 sivua) - kesäkuu 2012
10. Jälleenlöydetty aika (438 sivua) - heinä & elokuu 2012

Porkkanaksi päätin järjestää vuoden päästä syksyllä arvonnan, jossa yhdellä henkilöllä on mahdollisuus voittaa yllätyspalkinto. Arpoja voi saada yhden per haasteen tiimoilta luettu nide, eli parhaimmillaan kymmenen! :)

Seuraavan vuoden aikana toivottavasti selviää mikä merkitys on madeleine-leivoksilla ja lehmuksenkukkateellä, miksi Kadonnutta aikaa etsimässä on yksi 1900-luvun merkittävimmistä teoksista, ja mihin se aika loppujen lopuksi on kadonnut. Tervetuloa mukaan urakoimaan tätä ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoa!

Madeleine-leivoksia, kuva weheartit.

lauantai 6. elokuuta 2011

Kadonnutta aikaa etsimässä

Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu) on Marcel Proustin kirjoittama romaanisarja, jonka hän kirjoitti vuosina 1908-1922. Se julkaistiin ensimmäisen kerran Ranskassa vuosina 1913-1927. Suomeksi se on ilmestynyt kymmenenä niteenä. (lähde: Wikipedia)

Kuva: weheartit

Minua on jo vuosien ajan kiehtonut ajatus näiden kymmenen romaanin lukemisesta, onhan kyse yhdestä 1900-luvun kuuluisimmista teoksista, jolla on ollut ilmestyttyään valtava vaikutus monen kirjailijan työhön, sekä kirjallisuuteen ylipäänsä.

Monissa teksteissä romaanisarjan mainitaan kuitenkin olevan vaikeaselkoista tajunnanvirtakirjallisuutta, ja kynnys sarjan aloittamiseen tuntuukin varsin korkealta. Haluaisin yrittää, mutta pelkään etten osaa, ymmärrä tai jaksa. Siksi kysynkin, löytyykö lukijoistani Proustinsa lukeneita? Onko teillä kokemusta sarjan tai sen yksittäisten osien lukemisesta? Mitä ajatuksia Kadonnutta aikaa etsimässä on herättänyt? Onko sarja tämmöiselle tavalliselle lukijalle kaiken vaivan arvoinen?
Kertokaa kokemuksianne ja tuntemuksianne, sana on vapaa!

perjantai 5. elokuuta 2011

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa


Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa (Tammi, 1998. 205 sivua.)

Eletään vuotta 1979. Nuori Iiris muuttaa opiskelujensa jälkeen vuodeksi Irlannin Rahenyyn, kirjoittamaan lehtijuttuja ja valokuvaamaan. Hän vuokraa huoneen yksin elävän viisikymppisen naisen talosta. Nainen on Brigit, lapseton leski, joka rakastaa salaa katolisen seurakuntansa pappia, isä O'Connoria. Brigit lupaa Iirikselle tuntuvan alennuksen huoneen vuokraan, jos tämä suostuu viettämään teehetken Brigitin talossa joka sunnuntai kirkonmenojen jälkeen. Iiris suostuu, ja niin alkavat jokaviikkoiset teehetket joissa läsnä ovat Iiris, Brigit ja isä O'Connor. Iiriksen roolina on olla esiliina, todistaja sille että kaikki mitä talossa tapahtuu, on hyväksyttävää ja säädyllistä.

Kaikkien ihmisten, jotka olivat käyneet olohuoneessa, oli täytynyt tuntea jotakin outoa, suurta ja kaihoisaa, jota kätketty rakkaus jättää jälkeensä, niin kuin olohuoneessa kaikki olisi peitetty ohuella hennolla verholla. Verhossa oli kuvioita; muistoja sanoista, jotka olivat jääneet molempien, Brigitin ja papin, rinnan alle puristuksiin mutta tulivat näkyville kasvojen ilmeistä ja silmistä. Iiris tiesi nähneensä sinä joulupäivän iltana yhden kuvion, jonka nimi oli suru, mutta se peitettiin jollakin toisella käyttökelpoisemmalla nimellä.

Vuosi päättyy aikanaan; Iiris palaa Suomeen, jatkaa elämäänsä, aloittaa työn kirjastossa ja menee naimisiin. Iiris ja Brigit pitävät yhteyttä kirjeiden muodossa, kunnes tulevat ne kaksi viimeistä kirjettä, joissa isä O'Connor kertoo Brigitin sairastuneen ja kuolleen. Irlannissa vietetystä ajasta kuluu kuusitoista vuotta, ja Iiris on jälleen uuden kynnyksellä: avioliitto päättyy koska kodissa oli ollut liian hiljaista, heitä oli ollut liian vähän. Iiris luopuu lapsuudenkodistaan, uupuu, elämä on painavaa. Hän alkaa muistella yhä enemmän Irlannissa viettämäänsä aikaa, vuokraemäntäänsä ja pappia.

Ihminen tarvitsee vuoria, joille voi kiivetä, sillä ihminen tarvitsee uupumusta, pappi oli puolestaan sanonut kun he olivat etukäteen puhuneet pyhiinvaelluksesta: - Äärirajoille asti yrittäminen rikkoo ihmisestä jotakin joka on hyvä rikkoa. Vuorella tulee suureksi, sillä painavampi antaa itsestään pienemmälle. Se on lainaa, tunne säilyy hetken ja unohtuu, isä O'Connor oli muistuttanut.

Iiris ottaa elämänsä tarkasteluun, pysähtyy, ja palaa lopulta Irlantiin. Ihan niin kuin isä O'Connor oli ennustanut.

- Ennemmin tai myöhemmin sinä tulet takaisin. Kun kotona katsot kartalta Irlantia, huomaat sen olevan kämmenen mallinen. Kämmenen kokoinen pala sinusta on täällä niin kuin se olisi aina kuulunutkin tänne. Sen luo sinä tulet aina palaamaan.


Tämän pienen helmen löytämisestä saan kiittää Sinisen linnan kirjastoa, jossa Maria esitteli kirjan jokin aika sitten. Marian arvio kuulosti kauniilta, hän kertoi kirjan olevan hyväätekevän hidas ja lempeä romaani, ja jo nämä sanat riittivät vakuuttamaan minut - halusin pian lukea itsekin tämän kirjan. Luin, ja sain todeta Marian olevan oikeassa.

Todistaja Brigitin talossa oli hiljaisella ja vähäeleisellä tavalla kaunis ja voimakas kirja. Pinnan alla oli paljon mitä ei sanottu, kerronta oli rauhallista ja harmonista. Brigitin ja isä O'Connorin rakkaus oli kaunista mutta samanaikaisesti käsinkosketeltavan kipeää. Brigitissä asui rakkauden lisäksi suru, välillä pieni ripaus katkeruuttakin, mutta silti päällimmäisenä oli pehmeä ja hiljainen tyytyminen siihen vähään mitä oli.

Nimissä oli minusta viehättävää symboliikkaa. Brigit oli saanut nimensä pyhimyksen mukaan. Hän oli jäänyt leskeksi jo nuorena ja yhteisö tuntui odottavan häneltä pyhimyksen ominaisuuksia, rakkaus katolisen seurakunnan papin ja nuoren lesken välillä ei vain ollut mahdollista ja hyväksyttävää. Brigit oli jo vuosien ajan kieltänyt itsensä elääkseen nuhteetonta elämää, hän oli luopunut paljosta. Iiris totesikin romaanissa että osa vuokraemännästä oli sortunut pyhän kuvan alle. Iiriksestä puolestaan mieleeni tulivat jatkuvasti irlantilaisittain iirin kieli ja toisaalta iiriksen merkitys ihmiskehossa. Iirishän on myös silmän himmentimenä toimiva värikalvo joka säätelee valon pääsyä silmään, ja tarinassa Iiriksen roolina olikin tavallaan olla se suoja joka sai kaiken kestämään päivänvaloa. Nimivalinnat tuntuivat siten olevan täydellisen sopivia ja tarkkaan harkittuja.

Iiriksen elämässä oli paljon sellaista mihin minun oli helppoa samaistua, kipupisteitä joita itsessäni tunnistan. Brigit ja isä O'Connor olivat hahmoina puolestaan helposti pidettäviä, heissä oli tuttuuden tuntua, he suorastaan huokuivat lämpöä ja turvallisuutta. Iiriksen ja Brigitin yhdessäolo oli luontevaa ja saumatonta, he olivat kuin äiti ja tytär. He tuntuivatkin korvaavan toisilleen jotain kauan kaivattua, Iiris Brigitille lapsen jota hän ei koskaan saanut, ja Brigit Iirikselle kuolleen äidin. Tarinasta välittyi lämpö ja välittäminen, lukiessa tuntui samalla tavalla suloiselta kuin syksyisenä päivänä auringon paistaessa lempeästi kasvoille, tai kuin pehmeät kädet jotka hierovat kipeää kohtaa.

Teos oli myös upea nojatuolimatka Irlantiin, kirjan maisemat tulivat jopa uniini. Irlanti näyttäytyi jylhänä, vihreänä ja ankaralla tavalla kauniina, ja pystyin miltei haistamaan suolaisen tuulen kallioilla. Olen aina halunnut Irlantiin, mutta tämän teoksen jälkeen minuun jäi kaipuu; minäkin haluan sinne, minne minusta jää kämmenen kokoinen pala - jotta voisin aina kaivata sinne, jotta voisin aina palata.

Koska teos sijoittui Irlantiin, osallistun sillä Totally British -haasteeseen.


Totally British -haaste / Éirinn go Brách!

torstai 4. elokuuta 2011

Musiikkia kerran viikossa

Olen jo pitkään miettinyt, että haluaisin tuoda enemmän lempimusiikkiani tähän blogiin tavalla tai toisella, mutta en ole keksinyt miten sen järkevästi toteuttaisin. Kunnes Mari A. julkisti pari päivää sitten omassa blogissaan tämän Yksi musiikki viikossa -haasteen. Heti kun näin Marin postauksen, tajusin että tämä olisi ihan minunkin juttuni, ja aloin heti miettiä vastauksia haasteen kysymyksiin. Marille siis iso kiitos haasteen tuomisesta suomalaisiin kirjablogeihin! :)

Haasteen juju on pitkälti samankaltainen kuin huhtikuussa kirjablogeissa suurta suosiota nauttineessa 30 Days of Books -haasteessa, eli haaste kestää kolmekymmentä päivää, ja sen aikana listataan musiikkia oman elämän varrelta. Tätä haastetta suoritetaan kuitenkin maltillisemmalla tahdilla, eli kysymys per viikko. Kun nyt elämme viikkoa 31, tämä haaste kestää siis hamaan helmikuun loppuun asti. Haasteen kysymykset näyttävät tältä:

day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event
day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance to
day 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band
day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure
day 14 - a song that no one would expect you to love
day 15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love but now hate
day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radio
day 19 - a song from your favorite album
day 20 - a song that you listen to when you’re angry
day 21 - a song that you listen to when you’re happy
day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year


Oma suhteeni musiikkiin on hyvin vahva. En osaa itse soittaa mitään instrumenttia ja laulankin lähinnä vain suihkussa (anteeksi, naapurit!), mutta musiikin kuuntelu on aina ollut valtavan iso osa elämääni. Erityisesti teini-iässä olen pystynyt käsittelemään monia vaikeitakin asioita ennen kaikkea musiikin kautta, ja sama pätee edelleen, näin aikuisena naisenakin. Musiikki pääsee usein jopa kirjallisuutta syvemmälle, ja kun on ollut niin vaikeita aikoja etten ole pystynyt edes lukemaan, olen kuitenkin aina pystynyt kuuntelemaan musiikkia ja sillä on aina ollut voimaannuttava, parantava vaikutus.

Moniin tapahtumiin ja ihmisiin elämäni varrella tuntuu liittyvän jokin kappale, musiikki on siis parhaimmillaan muistijälkiä joiden kautta hahmotan omaa elämääni. Tämä haaste eroaa 30 Days of Books -haasteesta siten, että kun puhutaan musiikin vaikutuksista ihmisen elämään, sekä musiikkiin liittyvistä muistoista, osassa kysymyksistä mennään hyvinkin henkilökohtaiselle ja intiimille alueelle. Jotkut muistot ovat jopa niin syvästi henkilökohtaisia, etten itse välttämättä ole niitä valmis sen enempää avaamaan. Sellaisina haastepäivinä musiikki puhukoon siis puolestani.

Kuten kirjamakuni, musiikkimakunikin on varsin laaja ja kuuntelenkin musiikkia miltei laidasta laitaan. Poikkeuksen tekevät iskelmät, joita en jaksa ollenkaan, ja jostain syystä klassisen puolelta pianomusiikki ja useimmat puhaltimet (kun taas saksofoni, viulu ja erityisesti sello saavat polveni veteliksi). Samoin musiikin kuunteluun pätee samanlainen fiilissidonnaisuus kuin lukemiseen, luen kirjoja ja kuuntelen musiikkia sen mukaan, miltä tuntuu. Välillä on päiviä jolloin haluan kuunnella hevimpää musiikkia, joinakin päivinä on oopperafiilis, ja joskus taas vanha Suomi-rock on sitä ainoaa oikeaa. Yleisesti ottaen lähimpänä sydäntäni ovat edellä mainittu Suomi-rock, soul, katalonialainen kitaramusiikki, country ja ehkä tärkeimpänä kaikista syvimmän rakkauteni kohde: vanha, verekäs ja juureva blues. Myös lattarimusiikilla ja 60-luvun Motown-soundilla on vahva, pysyvä paikka sydämessäni.

Tänä ensimmäisenä haastepäivänä pitäisi mainita jokin lempikappaleeni. Uh, aivan mahdoton tehtävä valita vain yksi, joten annan itselleni luvan vastata kahdella kappaleella; ensimmäinen on biisi joka on kulkenut mukanani lähes koko elämäni, toinen taas on yksi tämänhetkisiä rakkaimpiani.

Ensimmäisenä on siis Dave Lindholmia, jota olen kuunnellut lähes lapsesta asti. Lindholmin tuotannosta löytyy paljon sellaisia kappaleita jotka onnistuvat koskettamaan jotain sydämeni syvimpiä sopukoita, ja tämä valitsemani biisi on ehkä se kaikkein rakkain joka liikuttaa minua aina. Laulajaan liittyvänä kuriositeettina mainittakoon, että vaikka olen aina ollut ns. kiltti tyttö, Dave Lindholm on ollut ainoa syy miksi olen kaverini kanssa käynyt alaikäisenä baareissa. Olimme intohimoisia Dave-faneja ja lukuisat kerrat ujuttauduimme kämmenet jännityksestä hikisinä sisään baariin vain jotta voisimme nähdä taas yhden idolimme keikan. Emme koskaan edes yrittäneet ostaa alkoholia, olimme hurmiossa ja humalassa musiikista ja tunteesta. :)

Tähän biisiin liittyen löytyy ihailemastani Juuri tällaista -blogista Ilsen upea valokuvakooste. Suosittelen katsomaan ja liikuttumaan, niin minäkin tein! Oih! <3

Toinen biisi on Jenni Vartiaiselta, jonka musiikista ja äänestä lumoudun. Vartiaisella on samaten paljon upeita lyriikoita, jotka koskettavat vahvasti, mutta tämä valitsemani biisi on erityisen vahvasti henkilökohtainen, koen siinä olevan joku pieni palanen omaa sieluani.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia


Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia (Karisto, 2008. 628 sivua. Alkuteos Nineteen Minutes, 2007.)

Yhdeksässätoista minuutissa voi leikata etupihan ruohon, värjätä hiukset, katsoa kolmanneksen jääkiekko-ottelusta. Yhdeksässätoista minuutissa ehtii leipoa teeleipiä, paikkauttaa hampaansa tai taitella kaappeihin viisihenkisen perheen pyykit.

Yhdeksässätoista minuutissa voi pysäyttää maailman tai hypätä siitä ulos.
Yhdeksässätoista minuutissa voi kostaa.

On maaliskuinen aamu Sterlingin pikkukaupungissa, Yhdysvaltain New Hampshiren osavaltiossa. Kuten jokaisena tavallisena arkipäivänä, ihmiset nousevat ylös, juovat aamukahvinsa ja lähtevät kouluun tai työpaikoilleen. Myös 17-vuotias lukiolaispoika Peter Houghton herää varhain aamulla tavalliseen päivään. Ennen kouluunlähtöään hän avaa tietokoneensa ja kirjautuu nettiin. Tapahtuu jotain, jonka seurauksena Peter pakkaa reppunsa täyteen aseita, suuntaa koululleen, räjäyttää putkipommin ja ampuu kahtakymmentäyhdeksää ihmistä, kymmentä kuolettavasti. Tapahtumat kestävät yhdeksäntoista minuuttia, ja tämän jälkeen mikään ei ole enää tavallista ja normaalia kenenkään elämässä.

Monista todellisista kouluammuskeluista poiketen Peter ei ehdi tappaa itseään. Romaani koostuu palasista, takautumista aina Peterin vauva-ajasta ammuskelupäivään, tapahtumista jotka johtivat siihen että poika lähti kostoretkelleen, sekä ajasta verilöylyn jälkeen; tutkintavankeudesta ja oikeudenkäynnistä.


Norjan äärettömän surullisten tapahtumien jälkeen kehitin taas itselleni jonkinasteisen lukujumin. Vaikka kesken oli useampikin mainio kirja, minkään lukeminen ei tuntunut hyvältä ja olo oli surullinen ja apea. Kunnes tartuin kuin puolivahingossa tähän Picoultin kirjaan, joka on ollut lainassa kirjastosta kuukausitolkulla, odotellut kiltisti lukuvuoroaan muiden kirjojen kiilatessa sen ohi. Tuntui että minun oli pakko lukea tämä kouluammuskelusta ja amerikkalaisen lukion verilöylystä kertova kirja, tavallaan lukea tämä asia ulos itsestäni, ennen kuin pääsin jatkamaan muiden kirjojen parissa. Mitä pidemmälle tätä kirjaa luin, kävi kuitenkin sivu sivulta selvemmäksi ettei tällä tarinalla ollut oikeastaan mitään yhteistä Norjan todellisten tapahtumien kanssa. Ja erittäin hyvä niin.

Jennin K-blogissa käytiin samoihin aikoihin erittäin mielenkiintoinen ja hedelmällinen keskustelu aiheesta, mikä kauheassa kiehtoo, miksi ihmiset ahmivat uutisointeja traagisista tapahtumista, haluavat lukea kaunokirjallisuutta pahoista ja järkyttävistä asioista, henkirikoksista, onnettomuuksista, terroriteoista. Itsekin osallistuin keskusteluun ja pohdiskelin haluavani tavallaan yrittää edes jollain lailla ymmärtää asioita, ihmismieltä ja maailmaa. Norjan tapahtumat ovat niin kamalia ettei niitä pieni ihminen voi yhden elämän aikana ymmärtää mitenkään päin, mutta tämän Picoultin kirjan lukeminen juuri tässä kohtaa auttoi jollain selittämättömällä tavalla minua käsittelemään maailman tapahtumia ja niistä seuranneita tunteita ja tuntemuksia mielessäni. Eniten työstämistä tapahtui luultavasti tiedostamattani, alitajuisesti.

Picoultin teoksessa oli myös hieno ajatuksia ja ehkä jopa pieniä oivalluksia herättävä katkelma, joka mielestäni sisältää palasen totuutta.

Kukaan ei tahdo myöntää tätä, mutta pahaa tapahtuu jatkuvasti ja tulee aina tapahtumaan. Ehkä kyse on jonkinlaisesta ketjusta. Kauan sitten joku teki ensimmäisen pahan teon, joka sai jonkun toisen tekemään uuden pahan teon ja niin edelleen. Kuten siinä leikissä, jossa kuiskataan lause toisen korvaan ja hän kuiskaa sen seuraavan korvaan ja loppujen lopuksi lause muuttuu täysin toiseksi.
Tai ehkä pahaa tapahtuu, jotta muistaisimme, miltä hyvyys näyttää.

Sitten muutama sananen itse kirjasta. (Kun luette tekstiäni tästä eteenpäin, unohtakaa Norja, se ei liity tähän kirjaan mitenkään. Eivätkä myöskään kirjan herättämät ajatukset.) Tämä oli ensimmäinen Picoultilta lukemani teos, ja vaikkei naisesta ehkä tullutkaan uusi suosikkikirjailijani, pidin teoksesta kovasti, ja tulen varmasti lukemaan lisääkin hänen kirjojaan. Käsittääkseni Picoult on tullut tunnetuksi siitä että hän uskaltaa tarttua aiheisiin, jotka ovat rankkoja, vaikeita ja monisyisiä. Tämän kouluammuskelu-teeman lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa vauvasurmasta amish-yhteisössä (Koruton totuus, Karisto 2007) sekä sisaruudesta ja sen kipupisteistä perheessä jossa toisella lapsella on leukemia (Sisareni puolesta, Karisto 2006). Näiden jo suomennettujen lisäksi Picoultilta löytyy useita vielä kääntämättömiä teoksia, joiden aiheet vaikuttavat myös toinen toistaan kiinnostavammilta.

Yhdeksässätoista minuutissa Peterin teon taustalla oli järjestelmällinen ja käsittämättömän julma koulukiusaus (tämä selviää romaanissa jo ensimetreillä, joten tämä ei varsinaisesti ole ratkaiseva juonipaljastus, joita en muutenkaan koskaan blogissani harrasta), joka alkoi viisivuotiaan Peterin ensimmäisenä esikoulupäivänä ja jatkui siitä lähtien päivittäisenä vuosikausien ajan. Kiusaamisesta lukeminen sai voimaan suorastaan fyysisesti pahoin. Lukiessa mielessä pysyi koko ajan ajatus, että vaikka käsissäni oli fiktiivinen teos, vastaavat kokemukset ovat monelle lapselle ja nuorelle totta ja arkipäivää.

Peterin vanhemmat olivat aivan normaaleja ihmisiä, äiti oli työssään arvostettu ja pidetty kätilö, ja isä tutkija, joka opetti kaupungin korkeakoululla onnellisuuden ekonomiaa (kyllä, semmoinenkin tieteenlaji on oikeasti olemassa, ainakin Amerikassa). Perheessä oli toinen poika, Peterin isoveli, joka oli kaikin puolin täydellinen, koulussa menestyvä suosittu jalkapalloilija. Peter oli lapsesta asti hyvin herkkä poika, joka kärsi kotonaankin jatkuvasta vertailusta veljeensä. Vanhemmat olivat rakastavia, kasvattivat ja hoitivat lapsensa hyvin, mutta lukijan oli helppoa nähdä ne käännekohdat sekä kotona että koulussa, joissa toisin toimien asioiden suunta olisi voinut ratkaisevasti muuttua. Osalliset olivat niille sokeita, kuten monesti oikeassa elämässä tapahtuukin, mutta lukijalle Picoult suorastaan osoitti ja alleviivasi. Vaikka pojan teko oli lopulta täysin käsittämätön, raaka ja anteeksiantamaton, oli kuitenkin ymmärrettävissä, mikä sysäsi 17-vuotiaan herkän ja ujon pojan niin syvälle pimeään ettei sieltä päässyt ulos muuten kuin tappamalla.

Kun lukee oikeista kouluammuskeluista, on helpointa nähdä vain se mitä on tapahtunut, ja hirviö joka sen on tehnyt. Tämä teos näyttää ihmisen hirviön taustalla, näyttää sen mikä on tehnyt nuoresta pojasta kostajan, kylmäverisen tappajan. Teos muistuttaa myös siitä että tekijä on aina jonkun lapsi, ja on sitä edelleen myös kammottavan tekonsa jälkeen. Voiko ihminen vihata poikaansa sen vuoksi, mitä hän on tehnyt, ja silti rakastaa häntä sen vuoksi, kuka hän oli ollut? Millaista on olla äiti tai isä ihmiselle, joka kaikkien muiden, ja ehkä jopa vanhemman itsensä, silmissä on hirviö joka ei ansaitse elää? Millaista on olla vanhempi, kun kaikki katsovat sinua syyttäen; sinä synnytit ja kasvatit tuon hirviön. Millaista on joutua kohtaamaan ihmisten viha? "Minun tyttäreni Maddie ei kasva koskaan aikuiseksi. [...] Saamarin akka. Jos te olisitte hoitanut hommanne paremmin, minulla olisi nyt mahdollisuus hoitaa oma tehtäväni."

Tapahtumia tarkastellaan monen eri henkilön näkökulmasta, mikä on mielenkiintoista. Picoult syyllistää ja ymmärtää hahmoja tasapuolisesti, ja lukijakin saa huomata ymmärtävänsä ja tuntevansa sympatiaa jopa ammuskelijaa kohtaan. Tarina on täynnä vääryyksiä ja sokeutta, ja saa toivomaan ettei yhdenkään ihmisen tarvitsisi kokea vastaavaa. Ja silti kaikkea tuota tapahtuu joka päivä kaikkialla maailmassa, ja aina joskus joku ei enää jaksa vaan syöksyy rajan yli.

Tämä oli kerronnaltaan ja hengeltään jotenkin perin amerikkalainen teos. Kirjassa oli yli kuusisataa sivua, ja mielestäni siinä olisi helposti ollut typistämisen varaa 100-150 sivun verran. Tarina rönsyili epäolennaisuuksiin ja välillä tuntui turhalta lukea siitä kuinka joku kävi lounaalla, toinen työhaastattelussa ja kuinka Peterin isä suunnitteli luentojaan. Uskoisin että napakampi ote olisi tehnyt kirjasta vielä paremman. Käännöksessä oli myös joitakin omituiselta tuntuvia sanavalintoja, ja tekstissä oli luvattoman paljon painovirheitä, joten suosittelisin lukemaan tämän teoksen mieluummin alkukielellä, jos mahdollista.

Tämä vahva ja rankka teos saa kuitenkin lukijankin uimaan syvissä vesissä. Kuten jo pelkästään aiheesta voi päätellä, tämä ei ole mikään hyvänmielenkirja. Se ravistelee, koskettaa ja pakottaa ajattelemaan.

(Tällä yli kuusisataasivuisella osallistun Satun luetut -blogin 500+ -minihaasteeseen.)

maanantai 1. elokuuta 2011

Sami Hilvo: Viinakortti


Sami Hilvo: Viinakortti (Tammi, 2010. 208 sivua.)

  Silmäni tottuivat hämärään vähitellen. Etsin sinua katseellani ja löysin kuumeesta kiiluvat silmäsi. Ne olivat auki ja katsoivat minua, tunnistivat minut. Taisit hymyillä. Astelin kuorsaavien ja unissaan puhuvien ohi ja yli. Tulin makuulle viereesi varovasti, etten herättäisi toisella puolellasi lepäävää uupunutta veljeä. Karkean huovan alta löysin kätesi ja otin sen omaani. Silmäsi rauhoittuivat, suljit ne ja nukahdit.
  Katselin kamiinan lieskojen väsynyttä tanssia kuivuvilla jalkaräteillä. Siinä sinä olit, Toivoni.
  Puhdasta. Kuin kotona. Siihen piti takertua, kun vielä voi. Puristit kättäni heikosti.

Sami Hilvon esikoisteos Viinakortti kertoo kolmen sukupolven miehistä ja kielletystä rakkaudesta.

Talvisotaa edeltävänä kesänä nuori rajavartiosotamies, Urho, viettää aurinkoisia syyskesän päiviä kalliosaarella salaisen rakastettunsa kanssa. Rakas on Toivo; komea urheilijapoika, lupaava keihäänheittäjä, jonka hiukset hohtavat valoa ja jonka huulet ovat pehmeät mutta parransänki raapiva poskea vasten. Tulee lokakuu ja käsky lähteä ylimääräisiin kertausharjoituksiin, ja lopulta marraskuun viimeisenä päivänä syttyy sota. Rakkaus kestää, ja miehet kestävät yhdessä talvisodan ja jatkosodan kauhut, mutta rauhan jälkeen elämä pakottaa miehet erilleen. On avioiduttava naisten kanssa ja hankittava lapsia, kuten yhteiskunta nuorilta miehiltä odottaa.

Toisaalla seurataan nykyajassa elävää nelikymppistä Mikaelia, Urhon pojanpoikaa. Mies palaa perinnöksi saamaansa isovanhempien taloon isoäitinsä hautajaisiin. Hän saa huomata asioiden olevan ennallaan, tyhjäksi jäänyt mummola tuntuu yhtä kotoisalta kuin lapsuudessa ja sukulaisten suhtautuminen mieheen on yhtä viileän välttelevää kuin ennenkin. Hautajaisten jälkeen Mikael päättää jäädä asumaan taloon ja alkaa tehdä siitä kotiaan. 

  Talo on tottunut läsnäolooni. Myös minä olen tottunut itseeni talossa. Olen tottunut sen aikaan. Kaadan lisää konjakkia.
  Menen olohuoneeseen, jossa tikitti jo silloin seinäkello, se lyö kerran. Palaan isoisän tuoliin lasi kädessäni. Tuolin jouset ovat kovat ja ryhdikkäät. Tuolin käsinojien saumat ovat ehjät. Tuoli on kuin uusi. Se on uusi. On vuosi 1954 ja ulkona kesäkuun kirkas päivä.

Mikael pukee päälleen edesmenneen isoisänsä, sittemmin alkoholisoituneen nimismiehen vanhan virkapaidan jonka rintataskussa on vielä tallessa miehen viinakortti, henkilökohtainen myymälätodistus väkijuomien ostoon. Hän alkaa tutkia isoisän työhuonetta, ja löytää työpöydän laatikosta kasan Urhon vanhoja sota-aikaisia päiväkirjoja. Tekstien, valokuvien ja kirjeiden kautta Mikael siirtyy menneeseen aikaan, opettelee tuntemaan todellisen isoisänsä ja ymmärtää että heitä yhdistää muukin kuin perinnöksi saatu paita ja tarve hakea alkoholista hetkellistä helpotusta.


Viinakortti on vahva ja kaunis esikoinen tärkeästä mutta hiljaiseksi vaietusta aiheesta, kahden sotilaan välisestä rakkaudesta. Kertojana vuorottelevat kaksi miestä ja tarinaa kuljetetaan menneessä ja nykyajassa, tämä on minusta toimiva ratkaisu. Rakastin Urhon osuutta tarinasta, se oli niin koskettava, aito, lämmin, ja väkevää kaipausta täynnä. Mutta Mikaelin osuus ei saanut minua täysin vakuuttuneeksi, siksi tämä ei minusta ollut kokonaisuutena ihan niin loistava teos kuin olisin suonut tämän olevan.

Teoksessa käsiteltiin tavallaan kolmen sukupolven elämää, mutta kuitenkin niin että yhden miehen osuus sivuutettiin antamalla epämääräisiä vihjeitä; Mikaelin isän annettin ymmärtää olevan myös vähintäänkin bi-seksuaali, mutta tämä vihjailu tuntui turhalta ja tarinan kannalta ylimääräiseltä. Mielestäni kirjailija olisi voinut keskittyä kokonaan Urhoon ja Mikaeliin, ja teos olisi siten ollut ehjempi kokonaisuus. Tai mennäänpä vielä pidemmälle, tämä koko romaani olisi voinut keskittyä pelkästään Urhoon ja Toivoon, ja silloin tämä olisi ollut minun mielestäni napakymppi!

Mikaelissa oli henkilönä jotain epämääräisen epämiellyttävää. Ehkä minua ärsytti se pieni ylimielisyyden tunne joka miehestä huokui, runsas alkoholinkäyttö ja se että mies vaikutti olevan vähän hukassa itsensä kanssa ja se tuntui ilmenevän yleisenä tympeytenä. Kummalliselta tuntui myös se että vaikka Mikael oli kaikista tarinan miehistä se ainoa jolla oli mahdollisuus rakastaa ja elää vapaasti, hän ei tuntunut sitä itse osaavan arvostaa. Mitä isoisänsä olisikaan antanut samasta mahdollisuudesta!

Mutta Urho ja Toivo olivat ihania! Yksi kaikkien aikojen lempielokuviani on Brokeback Mountain, ja yhteneväisyydet tämän teoksen kanssa olivat monelta osin ilmeisiä. On kaksi miestä, aito, syvä rakkaus, toisen halu perustaa yhteinen maatila, salaisia hetkiä yhdessä, paitakin... Oih. <3 Päällimmäiseksi minulle jäi tästä kirjasta lämmin ja hyvä olo, siitäkin huolimatta että se sisälsi niin paljon surua, toisen ihmisen ikävää ja toteutumattomia haaveita. Harvassa kirjassa kerrotaan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta näin koskettavasti kuin tässä ja erityisesti eräs sodanaikainen miesten välinen hellä hetki sai miltei kyyneleet silmiini. Romantiikkaan voi riittää kaksi ihmistä, saunapuhdas iho ja pari kynttilää, silloinkin kun sota riehuu ympärillä. 

Viinakorttia on luettu ahkerasti muissakin blogeissa, arvioita ovat kirjoittaneet myös anni.m, Satu, Anki, Jori, Jum-Jum, HannaZephyr ja Sanna. Jään innolla odottamaan Hilvolta lisää luettavaa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...