keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Marraskuun luetut


No niin, pimeä, mutta silti omalla tavallaan ihana marraskuu alkaa olla takana ja on taas aika tehdä pientä yhteenvetoa kuluneen kuukauden aikana luetuista. Listaa tehdessäni suorastaan yllätyin, miten paljon olen kuukauden aikana ehtinyt lukea. Toisaalta olen ehtinyt kirjablogeihin harmillisen vähän kuukauden aikana, joten ilmeisesti enin osa vapaa-ajastani on kulunut netissä roikkumisen sijasta lukemiseen (joka ei siis ole ollenkaan huono asia :D).

Laskutavasta riippuen olen lukenut yhteensä 10 tai 12 kirjaa. Yksi luetuista niteistä kun on 700-sivuinen järkäle, jossa samoissa kansissa on kokonainen trilogia, kolme romaania. Olen lukenut melko monipuolisesti; kotimaista ja käännöskirjallisuutta, klassikoita, tuoreita uutuuksia, jännitystä, kauhua, laadukasta nykyproosaa ja novelleja. Kaikki lukemani kirjat ovat olleet joko hyviä tai todella hyviä, joukkoon ei mahdu oikeastaan yhtään huonoa lukukokemusta. Ja nyt kuukauden vaihtuessa kesken on ehkä yksi ihanimmista kirjoista ikinä... :)

Marraskuussa olen lukenut siis seuraavat teokset:

Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin
Mia Vänskä: Saattaja
Asko Sahlberg: Yhdyntä
Camilla Läckberg: Merenneito
John Galsworthy: Omenapuu
Helmi Kekkonen: Kotiin
Orvokki Autio: Pesärikko -trilogia, yhteisnide joka sisältää romaanit Viistotaival, Kotipesä ja Merkki päällä
Aino Kallas: Sudenmorsian
Johan Bargum: Jäähyväisiä
Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (äänikirja)

Kuukauden parhaat kirjat ovat ehdottomasti kolme kovaa kotimaista; Sahlbergin Yhdyntä, Aution koko Pesärikko-trilogia ja Kallaksen iki-ihana klassikko Sudenmorsian. Kirkkaimmaksi helmeksi luettujen joukossa taisi kuitenkin nousta Sahlbergin Yhdyntä, joka on samalla yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Mainittakoon erikseen vielä kuukauden yllättäjä, Arto Paasilinna, jonka ihana klassikko Jäniksen vuosi oli varsinainen valopilkku marraskuun pimeydessä; ihanan humaani ja hyväntahtoinen teos, joka toi hymyn huulille kerran toisensa jälkeen. :)

Siis 12 luettua kirjaa, joista vasta kolmesta olen ehtinyt blogata. Huoh. Missäköhän välissä ehtisin kiriä rästissä olevia blogipostauksia ajan tasalle...? Alkavassa joulukuussakin kun luulen että tulen taas lukemaan enemmän kuin bloggaamaan, on nimittäin aika ottaa kunnon loppukiri keskeneräisten haasteiden (TB-haaste, siskoshaaste ja klassikkohaaste) suhteen. Lisäksi Austen-adventin merkeissä on aika uppoutua kunnon englantilaisiin klassikoihin ja kenties katsoa pari Austen-aiheista elokuvaa, joten vapaa-ajaksi riittänee puuhaa joulunalusviikkoinakin. :) Joulukuun lopulla onkin aika alkaa tehdä katsausta kuluneeseen kirjavuoteen, joten tämän vuoden osalta tässä jo pikkuhiljaa viimeisiä viedään...

Ihanaa joulun odotusta ja valoa joulukuun päiviin! :)

Ps. Proustia blogissani kaipaaville minulla ei ole vieläkään mitään muuta sanottavaa, kuin että häpeissäni kieriskelen täällä tervassa ja höyhenissä. Olen jäljessä ja pahasti, ja koska olen kyseisen haasteen emäntä, lienee sanomattakin selvää että nyt hävettää! :)

tiistai 29. marraskuuta 2011

Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa


Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa (Otavan äänikirja, 2008. Lukija Petra Karjalainen, kesto 3 h. Alkuteos Alice in Wonderland, 1865.)

Melkein toivon, etten olisi mennyt siihen kaninkoloon, mutta silti... silti... onhan tällainen elämä aika jännää! Mitä ihmettä minulle on oikein tapahtunut? Kuvittelin aina ennen kun luin satuja, ettei sellaisia asioita koskaan oikeasti tapahdu, ja tässä minä nyt olen, keskellä satua! Minusta pitäisi kirjoittaa kirja. Totta totisesti, ja kirjoitankin, kunhan kasvan isoksi - mutta, minähän olen jo iso!


Tarina alkaa, kun nuori Liisa lähtee puutarhassa seuraamaan kummallista puhuvaa kania ja putoaa kaninkoloon päätyen sitä kautta ihmeelliseen, vinksahtaneeseen toiseen maailmaan, jossa mikä tahansa on mahdollista. Ihmemaassa hallitsevat korttipakasta tutut Herttakuningas ja häijyäkin häijympi Herttakuningatar. Siellä eläimet puhuvat, kissat katoavat näkyvistä, joillakin on jatkuva maaliskuu, ja syömällä tai juomalla erinäisiä herkkuja voi joko kasvaa hurjasti pituutta tai kutistua aivan pikkuruiseksi.

Reipas ja rohkea Liisa tapaa Ihmemaassa toinen toistaan kummallisempia otuksia; käveleviä pelikortteja, hulluja teekutsuja viettävän kolmikon; Hattu Hassisen, Maaniskuun Rusakon ja laiskanpulskean nukkuvan murmelin, irvistelevän kissan, äksyn kreivittären joka kuljettaa mukanaan possuksi osoittautuvaa vauvaa... Liisa ajautuu seikkailusta toiseen, ja jännittävän Ihmemaassa viettämänsä päivän jälkeen hän löytää itsensä taas tutusta puutarhasta. Olikohan koko seikkailu unta...?


Olen lukenut Liisa Ihmemaassa -saturomaanin moneen kertaan ollessani lapsi sekä lukenut Liisa -sarjakuvia. Kun viime vuonna ilmestyi Johnny Deppin tähdittämä hieno elokuva Alice in Wonderland, oli sekin tietty käytävä katsomassa. :) Ja kun taannoin törmäsin tähän äänikirjaan kirjaston hyllyssä, ajattelin heti että haluan kuunnella tämän sekä nostalgian nimissä, että osallistuakseni tällä Totally British -haasteeseen. Olen ovela ja lyön tässä kaksi kärpästä yhdellä iskulla osallistuessani tällä sadulla myös Lumiomena-blogin ihanaan satuhaasteeseen. :)


Vaikkei Liisa Ihmemaassa ole koskaan ollut mitenkään rakkaimpia suosikkejani, siinä on kuitenkin aina ollut jotain kiehtovaa, vaikka muistan lapsuudestani joskus kokeneeni Liisan hahmon jopa melko ärsyttävänä ja tekopirteänä. Puhuvia eläimiä, liiviin pukeutunutta kaniinia ja Hatuntekijää olen kuitenkin aina rakastanut, ja kirjan hullunkurinen maailma on tuntunut mukavan kiinnostavalta. Nyt oli siis aika ottaa selvää, miltä yksi maailman kuuluisimmista satuklassikoista tuntuisi liki kolmenkymmenen vuoden jälkeen ja vieläpä äänikirjan muodossa.

Vielä näin aikuisenakin Liisa Ihmemaassa oli ihan viihdyttävää kuunneltavaa kotitöiden ohessa. Äänikirjan suomennos oli Tuomas Nevanlinnan käsialaa (kyseessä siis neljäs ja uusin suomennettu versio), ja vaikka teksti olikin sujuvaa, se kuulosti omaan korvaani vähän vieraalta, kaipasin muun muassa Irvikissaa ja hullua Hatuntekijää, kun Nevanlinnan versiossa hahmot olivatkin keksimainoksesta nimensä lainannut Hangon kissa ja Hattu Hassinen. Kaipasin hetkittäin myös ihan konkreettista kirjaa käsiini, tai lähinnä kuvitusta; kirjan tapahtumat olivat välillä jopa niin sekavia ja älyttömiä, että ajatus oli lähteä harhailemaan kun juonenkäänteissä ei ollut pysyä perässä. Taidokkaasti kuvitettu kirja teksteineen olisi varmasti pakottanut keskittymään itse tarinaan paremmin.


Liisa Ihmemaassa -sadussa riittää kuitenkin ihmeteltävää aina uusille lukukerroille, ja se jaksaa kiehtoa ja viihdyttää niin pieniä kuin isojakin lukijoita. Tarina sisältää runsaasti nokkelia juonenkäänteitä, ja se on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava. Näin aikuisena monet asiat avautuvat eri tavalla kuin lapsena, esimerkiksi kun Liisa kastuu läpikotaisin joutuessaan eläinlauman kanssa veden varaan, yrittää hiiri kuivattaa kastuneita kertomalla kuivimpia tietämiään tarinoita, siis tarinoita Englannin historiasta. :)

Muutenkin Ihmemaa on selkeästi hyvin englantilainen tarina; vaikka se paikkana onkin aivan omanlaisensa ja omalla tavallaan järjetön, on siinä silti tunnistettavissa jotain niin perin brittiläistä; teekutsuja ja englantilaisia puutarhoja joissa pelataan vanhaa, perinteikästä brittipeliä, krikettiä (tosin Ihmemaassa pelin säännöillä ja kululla ei ole tietenkään yhtään mitään tekemistä oikean kriketin kanssa!)

Sadussa on myös yllättävän väkivaltaisia ja hurjaltakin kuulostavia kohtauksia, joita en enää lapsuudestani muistanutkaan; esimerkiksi pahantuulinen kreivitär ravistelee rajusti vauvaansa (joka siis oikeastaan onkin possu), ja kuningatar vaatii alamaisiaan mistä tahansa olemattomasta "rikkeestä" tilille huutaen Pää poikki! ja vaatien näitä mestattavaksi. Mietin tarinaa kuunnellessani että jotkut kohtaukset eivät taida olla sopivia ihan pienten lasten korville, tai luettavaksi ainakaan ilman vanhempia. Useimmat vanhat sadut sisältävät jonkin moraalisen opetuksen, mutta Liisa Ihmemaassa eroaa siinäkin muista saduista, sen ei selkeästi ole tarkoituskaan olla opettavainen vaan viihdyttävä tarina, jonka viehätys perustuu kielellä leikittelyyn, sanaleikkeihin, tapahtumien epäloogisuuteen, ja kuulijan kannustamiseen käyttää mielikuvitustaan ilman rajoja.

Lisää Liisasta ja kumppaneista:
Saran kirjatLurun luvut100 kirjaa ja Jokken kirjanurkka.

Totally British / Children's Britain

Pikkujouluarvonnan voittajat


Blogini taannoinen pikkujouluarvonta on nyt päättynyt, ja voittajat on arvottu random.orgin avulla. Iso kiitos kaikille arvontaan osallistuneille, oli tosi mukavaa lueskella mieltä lämmittäviä jouluun liittyviä kirjamuistojanne. <3

Arvonnassa onni suosi seuraavia osallistujia:

Kristina Strandin Joulutunnelmia -kirjan voitti itselleen... 

Ja jouluinen yllätyspaketti menee... 

Onnea voittajille! <3 
Kikka ja Kaisa, laitatteko yhteystietonne sähköpostiini 
(osoite löytyy sivun laidasta), 
niin laitan pakettinne postiin pikapuolin! :)

maanantai 28. marraskuuta 2011

Helmi Kekkonen: Kotiin


Helmi Kekkonen: Kotiin (Avain, 2009. 128 sivua.)

Katsellessaan nopeasti muodostuvia vesivanoja lasin pinnalla hänen tulee hetkeksi ikävä talvea, pakkasen tuomaa selkeyttä asioihin. Kun on niin kylmää ja kirkasta että kaiken voi nähdä ja leikata irti, laittaa taskuun ja pitää siellä.


(novellista Linnea, s. 64)


Kotiin on Helmi Kekkosen esikoisteos, kokoelma, joka sisältää yhdeksän novellia, yhdeksän eri henkilön mukaan nimettyä tarinaa. Tarinat kietoutuvat löyhästi toisiinsa, mutta ne ovat samalla myös ehjiä ja itsenäisiä pieniä kokonaisuuksia.

Novellit ovat melankolisia, hieman utuisia tuokiokuvia, ne tuntuvat samalla tavalla surullisen kauniilta kuin syksyiseltä pellolta nouseva aamuinen usva. Kekkonen onnistuu luomaan vahvan ja merkityksellisen tunnelman jokaiseen novelliin. Tarinoihin, jotka sisältävät kaipuuta, yksinäisyyttä tai toisaalta hiljaista läsnäoloa, kohtaamisia, menneiden ajatusten tuomaa painoa. Sekä lapsuusmuistoja, jotka tuoksuvat sadevedellä pestyiltä hiuksilta, koivuilta ja kieloilta.

Kekkonen saa lukijan kuulemaan kevyen hiljaisuuden, sekä toisaalla vallitsevan tiheän ja painavan hiljaisuuden, tuntemaan tekstin kuin viileänä tuulena ihollaan. Tekstin, joka on vähäeleisellä tavalla upeasti kuvailevaa ja elävää, hieno esimerkki siitä, miten vähällä voidaan sanoa niin paljon. Kekkosen kieli on ilmavalla tavalla kaunista ja pakotonta, viehättävän luontevaa. Tarinoissa totuuden, unen ja mielikuvituksen raja on häilyvä, ja erityisesti novelli Aatos jäi mieleeni arvoituksellisena ja salaperäisenä, hienona pienenä arjen mysteerinä.

Minulle rakkaimmaksi novelliksi kokoelmasta nousi tyttären ja tämän dementoituneen äidin suhteesta kertova Ilona, joka tuli niin liki että sen lukeminen oli miltei vaikeaa, mutta kuitenkin toisaalta antoisaa, ja tavallaan puhdistavaakin. Jo tämän yhden novellin vuoksi haluan hankkia Kotiin -kokoelman jossain vaiheessa myös omaan hyllyyni.

Olen ollut täällä hieman yli viikon. Kun tulin et muistanut kuka olen, et tietenkään. Se on nykyään osa sinua. Unohdus. Aina välillä tulee kirkkaita hetkiä, katsot kohti etkä ohi tai läpi, katsot niin että näet minut. Näiden päivien aikana hyviä hetkiä on ollut kolme tai neljä, niitä toisia enemmän. En minäkään muista kaikkea sinusta, joka päivä mieleen tulee kuvia, jotka olen päättänyt unohtaa tai joiden olen luullut unohtuneen.

(novellista Ilona, s. 11)

Pidin todella paljon näistä novelleista, teoksen lukemisen jälkeen olo oli hyvällä tavalla hieman surumielinen ja haikea, mutta kuitenkin kevyt ja rauhaisa. Kirjaan ovat laillani suuresti ihastuneet myös JenniJoanaSatuMariaLinneaSaraIna ja Anki.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Austen-adventti 2011


Hyvää ensimmäisen adventin myöhäistä iltaa! Kuten jo aiemmin lupailinkin, tänä vuonna ainakin tässä blogissa vietetään adventtiaikaa Jane Austenin merkeissä. Lähtekää mukaan! :) 
Idea on siis peräisin täältä, ja mikä olisikaan parempi ajankohta Austen-aiheiselle kimppalukutapahtumalle kuin nyt, onhan tänä vuonna kulunut tasan kaksisataa vuotta ensimmäisestä julkaistusta Austenin teoksesta Sense and Sensibility (suom. Järki ja tunteet).

Austen-adventin ideana on ajanjaksolla ensimmäisestä adventista jouluaattoon (siis 27.11-24.12) lukea Austenin kirjoja, Austen -elämäkertoja, tai mitä tahansa muuta Austeniin liittyvää (kauhun ystävä voi lukea vaikkapa Seth Grahame-Smithin teoksen Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit ;), tai katsoa Austen -filmatisointeja, tai esimerkiksi muita Austenia jollain tapaa koskevia elokuvia (esimerkiksi Jane Austenin jalanjäljillä / Becoming Jane, 2007).

Leikkimielisenä kannustimena kimppalukuhaasteen alkuperäisessä versiossa on seuraavanlainen pisteytyssysteemi: 1 kirja = 1 piste, 1 elokuva = 1 piste, 1 tv:n minisarja (siis pidempi kuin elokuva, esimerkiksi BBC:n iki-ihana Ylpeys ja ennakkoluulo -minisarja) = 2 pistettä, 1 Austen-aiheinen blogipostaus (muu kuin esittely luetusta kirjasta tai katsotusta elokuvasta) = 1 piste. Ja kuten alkuperäisen haasteen henkeen kuuluu, pisteillä voi saavuttaa erilaisia tasoja:

1 piste: Mrs. Norris (Kasvattitytön tarina)

2 pistettä: Mr. Collins (Ylpeys ja ennakkoluulo)

3-4 pistettä: Mr. Bingley (Ylpeys ja ennakkoluulo)

5-6 pistettä: Kapteeni Wentworth (Viisasteleva sydän)

7 pistettä tai enemmän: Mr. Darcy (Ylpeys ja ennakkoluulo)

Julkaisen joulun välipäivinä blogissani postauksen, jossa kerron mitä itse olen lukenut ja katsonut. Jos joku muukin innostuu lähtemään mukaan haasteeseen, julkaisen vielä jossain vaiheessa postauksen johon kokoan linkit muihinkin haasteen aikaisiin Austen-postauksiin. :)

lauantai 19. marraskuuta 2011

Camilla Läckberg: Merenneito


Camilla Läckberg: Merenneito (Gummerus, 2011. 486 sivua. Alkuteos Sjöjungfrun, 2008.)

  Hän ymmärsi, että hänen elämänsä oli ohi. Se päättyisi nyt, täällä, vaikka hänellä olisi ollut vielä niin paljon tehtävää, nähtävää, koettavaa. Toisaalta tämä oli juuri se tapa, jolla oikeudenmukaisuus toteutui parhaiten. Hän ei ollut ansainnut hyvää elämäänsä, kaikkea saamaansa rakkautta. Ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.
  Kun tuska oli turruttanut hänen kaikki aistinsa ja veitsi oli lakannut liikkumasta, tuli vesi. Veneen keinuva liike. Ja kun hän vajosi kylmään mereen, hän ei tuntenut enää mitään.
  Hänen viimeinen muistikuvansa oli naisen tukka. Pitkä, tumma tukka.


Pienessä ruotsalaisessa Fjällbackan kalastajakylässä on tapahtunut outo katoaminen; kadonnut mies on Magnus, Cian aviomies, kahden lapsen isä, sympaattisena ja lämminsydämisenä ystävänä tunnettu tyyppi. Onko mies kadonnut omasta tahdostaan, vai onko joku halunnut tehdä hänelle pahaa? Katoamistapauksen tutkintaa johtaa Patrik Hedström, ja tutkinnan edetessä käy vähitellen ilmi, että joku on lähetellyt kolmelle kadonneen ystävälle jo jonkin aikaa nimettömiä uhkauskirjeitä. Pisimpään kirjeitä on saanut Christian Thydell, lahjakas kirjailija, joka on juuri julkaissut esikoisteoksensa Merenneidon. Mies itse yrittää vähätellä uhkauskirjeiden merkitystä eikä halua poliisin puuttuvan asiaan, mutta hänen kirjailijaystävänsä (ja samalla Patrikin kaksosia odottava vaimo) Erica Falck on huolissaan ja suorittaa myös hieman omanlaistaan tutkintaa saadakseen selville, mistä on kysymys.

Kun kadonnut Magnus löytyy murhattuna merestä jään alta, on selvää että joku vihaa näitä neljää miestä syvästi ja haluaa kostaa, eikä pelkää toteuttaa uhkauksiaan. Mitä menneisyydessä on tapahtunut? Miksi suurin viha tuntuu kohdistuvan Christianiin? Ja miksi Christian varjelee menneisyyttään niin tarkasti, etteivät edes miehen lähimmät osaa kertoa hänestä mitään?


Tämä Läckbergin kuudes Fjällbacka -dekkari oli, etten sanoisi, aivan jäätävän hyvä! En ole lukenut sarjan aiempia kirjoja mutta se ei haitannut yhtään, vaikka pääparin, Patrikin ja Erican, elämä sarjassa toki eteneekin kronologisessa järjestyksessä murhajuttujen ohessa. Aiempiin tapahtumiin viitattiin muutamia kertoja, mutta niistä tietämättömyys ei kuitenkaan aiheuttanut missään vaiheessa kärryiltä putoamisen tunnetta.

Kirjojen ystävää miellyttää aina intertekstuaalisuus, ja tuntuikin kutkuttavan mukavalta että Läckberg oli ripotellut tähän kirjaansa pieniä viittauksia muuhun jännityskirjallisuuteen, niin todelliseen kuin fiktiiviseenkin; muun muassa murhattu Magnus luki ruotsalaisia dekkareita, esimerkiksi Åsa Larssonia, ja kirjailija Thydell kirjoitti kirjan nimeltä Merenneito. Pidin kovasti myös siitä, että kirjasta välittyi täydellisesti pienen ruotsalaiskylän henki ja talvinen tunnelma. Lukukokemus oli kaikin puolin positiivinen.

Vaikka kyseessä olikin omalla tavallaan hyytävä dekkari, sen kerronta oli miellyttävämpää ja lämpimämmän sävyistä kuin dekkareissa yleensä. Ja vaikka jännitystarinassa tietenkin tapahtuu ainakin se yksi murha, ei kirja kuitenkaan ollut kylmä ja kolkko, eikä se pitänyt sisällään raakaa actiontykitystä. Kirja onkin melko puhtaasti psykologinen jännitysromaani, Läckberg luo jännittävän ja vähän pelottavankin tunnelman pureutumalla ihmismielen pimeään, tässä tapauksessa miltei sysimustaan puoleen. Jännitykselle sopivaa vastapainoa loivat sarjan päähenkilöt Patrik ja Erica, jotka olivat mukavanoloisia, sympaattisia ja arkisuudessaan uskottavia. Suurimmaksi henkilösuosikikseni muodostui kuitenkin yllättäen tarinassa harvakseltaan näyttäytynyt poliisiryhmän esimies Mellberg, joka toi elävästi mieleeni Ylen animaatiosarja Pasilan Rauno Repomiehen. :)

Kirja tempaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, ja jo varsin varhaisessa vaiheessa tarina alkoi koukuttaa niin vahvasti ettei kirjaa malttanut laskea käsistään, vaan vielä aamuyöstäkin silmät ristissä oli pakko lukea ne kuuluisat pari sivua vielä. Ja vaikka minulle tämän kirjan kanssa sattui melko harvinainen juttu - arvasin murhaajan puolivahingossa jo ennen tarinan puoliväliä - ei sillä ollut merkitystä, vaan tarina piti otteessaan viimeisille riveille asti. Itse asiassa ne viimeiset rivit olivatkin niin huikeat, että haluaisin heti saada käsiini sarjan seuraavan osan, niin hurjan jännittävään kohtaan kirja jäi.

Tätä laadukasta ruotsalaisdekkaria suosittelee mielellään kaikille hyvien dekkareiden ystäville. Ja myös jos lukee vain yhden dekkarin vuodessa, kannattaa valita tämä. :)

Merenneidon ovat lukeneet myös Leena LumiLumiomenan KatjaNorkkuRachelle ja anni.M.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruotsi

torstai 17. marraskuuta 2011

Syksy

Kuva: weheartit

  Mikä tekee syksystä niin riipaisevan kauniin?

  Taintuvan valon alakulo, päivien hiipivä himertyminen? Hitaasti nöyrtyvät puut, voimattomiksi käyvine oksineen kuin ikävissään viittoilevat vanhukset? Iltojen melankoliset sateet, niiden kaduille paiskaama unohduksen tuntu? Sillat usvassa, verhotut ikkunat, aukioiden läpimärät patsaat? Kylmenevät, meren sysimät tuulet?


  Vaiko sittenkin ihmiset, syksy ihmisissä? Juuri oli kesä, nyt iskee jo lokakuu, ja sen näkee kaduilla kohti ajelehtivista kasvoista. Ne ovat käyneet mietteliäiksi. Niiltä on rapissut viaton ilo, lämpimien iltojen into. Ne ovat tyyntyneet ja kääntyneet sisäänpäin. Ne voisivat olla rakastumaisillaan ja epävarmoja raakilemaisesta rakkaudestaan. Ne ovat hiukan yllättyneitä, hiukan ujoja ja silti halukkaita, tyynesti ja runollisesti halukkaita kuin ensimmäistä kertaa antautuvan tytön kasvot. Huolet kerääntyvät niille, ja huolten myötä hiljainen sitkeys, määrätietoinen tyytyminen tähän kaikkeen - usvaisiin aamuihin, laajeneviin vesilammikoihin, maksamattomiin laskuihin, kesän jäljiltä yhä lunastamattomiin lupauksiin. Päivien kuin varkain vuosiksi kasaantumiseen, josta mikään ei muistuta paremmin kuin syksy, taas uusi syksy, väistämätön ja harras kuukausien mittaisen maanantaipäivän puhkeaminen. 


  Syksy on kaikissa ihmisissä. Se on minussa, se on sinussa.


Asko Sahlberg: Hämärän jäljet (s.  56)

tiistai 15. marraskuuta 2011

Asko Sahlberg: Yhdyntä


Asko Sahlberg: Yhdyntä (WSOY, 2005. 136 sivua.)

  "Ne on jo lähellä", Valma totesi tyynesti.
  Kummallista miten Axel oli unohtanut sen, miten voimistuva ääni saattoi unohtua. Sotaa oli kestänyt liian kauan. Sen hälyä alkoi huomaamattaan vieroa, sysiä syrjään. Pommikoneiden möyrinä lähestyi aaltoillen, väräjöiden, ei vielä kumissut kaupungin solissa ja sokkeloissa. Miksei ilmatorjunta jo herännyt?
  Kaduilla oli nyt hätäisiä jalkoja, ihmiset kiirehtivät iljanteissa liukastellen pommisuojiin ja kellareihin. Vanhemmat kantoivat parkuvia lapsia, vanhuksia retuutettiin, monilla oli mukana kallisarvoisin omaisuutensa kapsäkkeihin sullottuna. Jotkut rukoilivat, toiset hukuttivat pelkoaan viinaan. Jossain kadunkulmassa seisoi aina joku stoalaisen tyynenä, kädet housuntaskuissa, olemuksellaan muiden hätää halveksien. Kuva ei ollut täydellinen, jollei joku hullu kiivennyt katolle tähtäilläkseen taivaalle vanhalla torrakolla ja jollei jostain viemärinaukosta kantautunut rienaavan iloista haitarin soittoa.
  "Minä tulen peiton alle", Valma sanoi. "Paleltaa."
  "Sen kun."

On hyinen talvi 1944; pimeys kynsii nurkkia ja ikkunoihin tekee itsemurhaa raivohullu tuuli. Tarinan kulissina toimii jatkosodan runnoma Helsinki, kaupunki jossa haisee savu ja rauta, hehkuvan kiven raaka tuoksu, pahaenteisen veres sodan haju. Mies ja nainen kohtaavat sattumalta kahvilassa, luulevat tunnistavansa toisensa ja päätyvät yhdessä miehen asuntoon kaupungin keskustassa. Tulee ilmahälytys, mutta pariskunta jää uhmaamaan kuolemaa patriisitalon ylimmän kerroksen makuuhuoneeseen.

Yllättäen pariskunta saa seuraa, kun asuntoon astelevat laittomissa puuhissa kuljeskeleva talonmies, ja pieni tyttö, joka on ilmeisesti eksynyt vanhemmistaan ilmahälytyksen tultua. Kaupunki tuhoutuu pimennysverhon takana, rakennus huokuu pumpuloitua tunnelmaa, ja neljän ihmisen kohtalot hipaisevat toisiaan yhden talvisen, tähtikirkkaan illan ajan.


Oi! Tämä on ollut hieno kirjavuosi, olen löytänyt kotimaisen kirjallisuuden saralta joukon upeita (!) suomalaisia mieskirjailijoita; Joel Haahtelan, Olli Jalosen, Turkka Hautalan, Kari Hotakaisen, Tuomas Kyrön ja Jussi Valtosen, sekä nyt viimeisimpänä - ja ehkä yhtenä kirkkaimmista - Asko Sahlbergin! Laskin kirjan kädestäni vuorokausi sitten, ja yhä hämmästelen Sahlbergin kerronnan voimaa ja lauseita, jotka ovat täydellisen kuulaita ja kirkkaita kuin tähtikirkas yö. Hämmästelen myös sitä, että kun katson ikkunastani, en näekään pimeyden keskellä pommikoneita ja palavia rakennuksia lumisessa Helsingissä, vaan ihan tavallisia, töistään palaavia ihmisiä ja marraskuista vesitihkua. Tämä kirja - jonka alaotsikkona on Reunahuomautus sotahistoriaan - vei minut elävästi keskelle jatkosotaa, saapa nähdä koska pääsen täältä pois.

Alexin ja Valman tarinassa risteävät kahden yksinäisen tiet. He ovat yhdessä yksin, kohtaavat toistensa sylissä yksinäisyyden, omat pelkonsa ja salaisuutensa, ja pienen hetken ajan koko sen sairaan maailman, jonka sota on saanut nyrjähtämään sijoiltaan. Sahlberg kirjoittaa yksinäisyydestä ja sen erilaisista ilmentymistä lyyrisen kauniisti, ja niin todentuntuisesti että lukija kokee kuin Juicen laulussa: Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen, yksinäisyydestä tulee yksi tarinan päähenkilöistä.

Yksi sana riitti siihen: yksinäisyys. Juuri sitä hän oli kartellut ajattelemasta, sen olemassaolon hän oli kieltänyt itseltään kuin kiusallisen sairauden. Hän näki sähähtävänä kuvana yksinäisten iltojen ja öitten luvuttoman jonon, oman hahmonsa tyhjillä kaduilla tai pienessä asunnossa. Unettoman, levottoman, tyhjyyttä jymisevän ajan nujertaman hahmon. [...] Axelin elämään yksinäisyys ilmestyi jo hänen nuoruudessaan. Hän heräsi aamulla ja se oli siinä. Se olisi voinut kohottautua tutusta unesta, yö yöltä toistuneesta - hän ei vierastanut sitä, hän kiskaisi sen harteilleen kuin vanhan takin.

Tämä pieni suuri kirja pitää sisällään niin paljon. Se kertoo sodasta, elämästä ja kuolemasta, yhdestä päivästä ja kuitenkin monista vuosista. Se kyseenalaistaa oikean ja väärän, moraalin ja moraalittomuuden, totuuden ja valheen, lausuttujen sanojen painoarvon. Kun Sahlberg toteaa että sanoilla oli tuo ominaisuus, virrata huulilta ja haipua, kadota, lukija ei voi kuin nyökytellä ja ihastella. Näillä aineksilla tarina voisi olla lohduttoman synkkä ja ankea, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Kaiken kauhun keskellä pilkahtaa toivon kaunis valo.

Sahlberg kirjoittaa upeaa kieltä! Hän kuvailee hetkiä niin elävästi että ne piirtyvät tarkkoina verkkokalvoille, esimerkiksi kun talven valo siirtelee hämärää pienen asunnon nurkasta toiseen ja ikkunoissa viipyy yöllä seittinsä kehrännyt riite. Kirja on täynnä niin mykistävän hienoja, täydellisyyttä hipovia lauseita että niitä jäisi mielellään ihastelemaan ja makustelemaan pitkäksi aikaa, toisaalta tarina vetää niin imuunsa ettei pieniin yksityiskohtiin malttaisi jäädä vaan niihin on palattava myöhemmin. Paljon kertonee jo se, että merkitsin lukiessani tästä 136-sivuisesta kirjasta ylös miltei jokaisen sivun!

Tämä oli ensimmäinen lukemani Sahlbergin kirja, muttei taatusti viimeinen. Omassa hyllyssäni vuoroaan odottelevat jo vuoden 2004 Finlandia-ehdokas Tammilehto, sekä tämän syksyn uutuus Häväistyt. Jo tämän ensimmäisen teoksen perusteella olen aivan myyty, huokailen vain ihastuksesta ja olen vahvasti vaikuttunut!

Paikka on aika. Vuodet vaihtuvat ja kaikki muuttuu, puut kasvavat, talot ränsistyvät, huonekalut peittää pöly. Hetket ahmaisevat toisensa, ja kun ajassa liikkuu ihminen, ei yksikään hetki muistuta toista eikä mikään paikka ole siten kaiken aikaa sama.

Ps. Sinä, joka päädyit blogiini hakusanalla yhdyntä, tervetuloa! Lukeminen on hyvä harrastus! :) 

maanantai 14. marraskuuta 2011

Pikkujouluarvonta

Kuun vaihteessa lupailin marraskuulle blogiini pikkujouluarvontaa, ja tässä sitä vihdoin tulisi! :)

Saat yhden arvan jättämällä kommentin tähän postaukseen, ja toisen arvan linkittämällä arvonnan omaan blogiisi. Kommentissasi kerro jokin jouluun liittyvä kirjamuistosi: Mikä on ollut rakkain saamasi joululahjakirja? Mikä jouluna lukemasi kirja on jäänyt parhaiten mieleesi? Onko olemassa jokin kirja, jonka luet joka jouluna?
Osallistumisaikaa on kaksi viikkoa, 28.11. asti.

Ai niin, ja palkinnot... :)


1. palkintona arvon Kristina Strandin kauniin kirjan Joulutunnelmia (Kustannus-Mäkelä, 2011). Kirja sisältää huikean kauniita jouluisia valokuvia, sekä ohjeita jouluaskartelujen, -koristelujen, kukka-asetelmien ja vähän herkkujenkin tekoon.


Strand on skånelainen freelancerstylisti, floristi, kirjoittaja ja kuvaaja, joka työskentelee useille eri lehdille aihepiireinään kukat, puutarha, sisustus ja askartelu. Kirjan ohjeet ovat helppolukuisia ja ymmärrettäviä, askartelutöissä hyödynnetään yksinkertaisen kauniita luonnonmateriaaleja, ja kirjan värimaailma on kauniin skandinaavinen, valkoista, raikasta hopeaa, mausteena havunvihreää ja tietenkin joulunpunaista.


Syksyn kääntyessä talveksi on ihanaa sytyttää kynttilät, vetää villasukat jalkaan ja alkaa valmistaa joulua kotiin. - Kaikessa rauhassa tunnelmoiden ja nauttien.

Tämän ihanan jouluisen kirjan lisäksi arvon pienen - toki myös jouluisen - yllätyspaketin. :)

Pidemmittä puheitta: Onnea arvontaan!! :)

torstai 3. marraskuuta 2011

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja


Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY:n äänikirja, 2010. Lukija Antti Litja, kesto 3 h 4 min. Alkuteos WSOY, 2010.)

Mielensäpahoittajan perusidea on varmaankin jo useimmille tuttu: kirja on novellimuotoinen kokoelma 80-vuotiaan jääräpäisen periaatteen miehen mielipiteitä ja valituksia. Ukko pahoittaa mielensä asiasta jos toisestakin, kirjoittelee lehtien yleisönosastoille ja purnaa itsekseen niin yhteiskunnan epäkohdista, nykyihmisten asenteista kuin kehittyneestä teknologiastakin, joka miehen mukaan vain hankaloittaa ihmisten elämää. Osansa saavat julkisilla paikoilla imettävät äidit, omalääkäri, helppoa elämää kaipaavat nykyihmiset ja jopa miehen oma poika vaimoineen.

Vessan takia minä pahoitin mieleni ihan tosissaan. Se kun aukesi sellaista nappulaa hipaisemalla. En ole hipaisija, minä synnyin maailmaan, jossa ovet ja ikkunat suljettiin haoilla, poikkipuilla ja kyynäränmittaisilla avaimilla. Minun sukupolveni on vääntäjiä, sulkijoita, kääntäjiä, kolauttajia, emme kyllä ollenkaan hipaisijoita. Hipaisemalla toimiminen tarkoittaa sitä, että nyt mennään liian helpolla.

Kyröä, miehen uutuuskirjaa Kerjäläinen ja jänis, sekä tätä viime vuonna julkaistua Mielensäpahoittajaa on suitsutettu tänä vuonna lukuisissa kirjablogeissa (ainakin HannaBooksyJoriSusaZephyrMorreKirsiSusa P.Jum-JumSanna ja Amma ovat kirjoittaneet tästä ihastuneita ja positiivisia arvioita), ja nyt on minun vuoroni liittyä joukon jatkoksi. Luettuani liudan blogitekstejä joissa kirjaa kehuttiin hulvattoman hauskaksi, halusin kuunnella Mielensäpahoittajan mainion Antti Litjan lukemana äänikirjana ja odotin itsellenikin samanlaista lukukokemusta. Yllättäen kirja näyttäytyikin minulle hieman toisenlaisessa valossa. Aluksi kuuntelin kirjaa hauskoille jutuille vedet silmissä naureskellen, ja tokihan tämä olikin paikoitellen hersyvän hauska, mutta silti kaiken jurouden ja jurputtamisen takana aloin kuulla myös kirpeyttä, yksinäisyyttä ja surullisuutta.

Miehen elämäntarina alkaa avautua lukijalle vähitellen kaiken jurputuksen ohessa. Mies on kokenut sodan, rakentanut sen jälkeen talon ja hyvän elämän kasvavalle perheelleen, ollut suoraselkäinen ja rehti aviomies, isä, ystävä ja naapuri. Ikääntyminen on tuonut mukanaan uudenlaisen elämäntilanteen, ja myös vienyt paljon; hoitokodissa potilaana oleva vaimo on tässä maailmassa vain aamuisin, eikä pysty puhumaan. Miehen ainoa ystävä Yrjänä on jo kuollut, ja lapset käyvät katsomassa harvakseltaan. Kun mies kaatuu, teloo lonkkansa ja joutuu terveyskeskuksen vuodeosastolle, on siitä nauru kaukana.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kaaduin saunan portaissa. Kolmatta päivää makasin kyljelläni. Kuka meillä kävisi? Rupesi tulemaan nälkä ja mietin jo että pitäisikö huutaa. Onneksi satoi vettä niin sain juoda. Mutta huono puoli oli tämä keuhkokuume. Ja lonkka meni uusiksi. Nuohooja minut löysi. 

On aika alkaa miettiä pärjääkö vanhus enää omassa kodissaan. Kotiapu alkaa käydä miehen luona kerran viikossa, ja jokaviikkoinen edes hetken kestävä toisen ihmisen läsnäolo on selkeästi miehelle liikuttavan iso asia. Viimeistään tässä kohtaa ymmärsin, ettei tämä kirja edustakaan minulle huumoria, vaan että se on äärettömän viisas ja tarkkanäköinen kuvaus yksinäisen vanhuksen elämästä, sekä kaikesta siitä ahdistuksesta ja luopumistyöstä, mitä ikääntymiseen liittyy.
Kirja on myös pullollaan vanhan kansan viisautta ja maalaisjärkeä



Ei ruoka maksa liikaa. Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen. Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää, jos vertaa nälkävuoteen -14. Kyllä tulee toimeen kunhan on nuuka ja niukka.

Kyrö esittelee lukijalle vanhan, juron, supisuomalaisen miehen, jolla on arvot kohdallaan, ja jonka rinnassa sykkii iso ja lämmin sydän. Kun mies pyyhkii vaimonsa suupielet, silittää hiuksia ja lämmintä poskea, ja katsoo silmiin niin kauan että löytää niistä sen vahvan, rakkaan, elämänmittaisen kumppaninsa, tulee paatuneemmallekin lukijalle itku. Kirja on suorastaan nerokas, se on aito, hauska ja ymmärtävä - ja läpensä koskettava!


Kirja oli kokemuksena minulle lopulta niin vahva, että vaikka kuuntelin sen loppuun jo syyskuussa, en ole osannut kirjoittaa siitä mitään ennen kuin nyt, yli kuukauden mittaisen sulattelun jälkeen. Tuomas Kyrön lahjakkuus kirjailijana saa minut nöyrän hiljaiseksi. Hurjaa, että joku voi osata kirjoittaa näin, ja ennen kaikkea osata asettua sodankin nähneen vanhan miehen asemaan niin täydellisesti, että lukijana on miltei mahdotonta uskoa kirjailijan olevan alle nelikymppinen! Mielensäpahoittaja on niin viisas, arvokas ja tärkeä kirja, että toivoisin jokaisen lukevan sen. Itse varasin sen nyt perinteisenä kirjana kirjastosta (vielä nytkin tätä supersuosittua teosta joutuu näköjään jonottamaan parisen kuukautta!), haluan lukea sen pian uudelleen, ja luultavasti tulen jossain vaiheessa hankkimaan itsellenikin oman kappaleen.


Tuomas Kyrö, kiitos ja kumarrus! :)

tiistai 1. marraskuuta 2011

Lokakuun luetut

Bremenissä lokakuussa 2010.

Lokakuu tuntui kuluvan tuplanopeudella, taas on uusi kuukausi aluillaan ja siis aika listata edellisen kuukauden luetut. Kulunut kuukausi oli taas melkoisen köyhähkö lukukuu, varsinkin kun kärsin pitkään melkoisesta luku- ja blogijumista, jotka onneksi ovat alkaneet pikkuhiljaa helpottaa. Sain kuukauden aikana luettua vain kuusi kirjaa, joista kaksi kuuntelin äänikirjoina. Tällä hetkellä minulla on kesken enemmän kirjoja kuin aikoihin, pikaisen laskutoimituksen jälkeen 12. :) Häpeäkseni tunnustan että myös Kadonnutta aikaa etsimässä kakkonen lojuu edelleen keskeneräisenä yöpöydälläni, joten seuraava Proust -haastepostaus tulossa tuonnenpana...

Lokakuun aikana luin seuraavat kuusi kirjaa:

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Outi Pakkanen: Yön yli (äänikirja)
Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
Johanna Venho: Syntysanat
Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa (äänikirja)

Kuukauden mielestäni paras kirja oli selkeästi Jussi Valtosen Siipien kantamat, tosin myös Johanna Venhon Syntysanoista pidin valtavasti. Kuukauden huonointa kirjaa minun ei tarvinne mainita, kaikki blogiani lukeneet arvaavat varmasti mistä kirjasta on kysymys. :)

Lokakuussa kirjablogeja värittivät Helsingin Kirjamessut, joille harmikseni en työvuoroiltani päässyt osallistumaan. Toivottavasti jo ensi vuonna pääsisin! Ihanaa on kuitenkin ollut päästä haistelemaan messutunnelmia muiden blogeista, ja erityisesti mieltäni lämmitti viidelle hienolle kirjablogille jaettu Rakkaudesta kirjaan -palkinto. Lämpimästi onnea palkituille vielä kerran! :) Blogeissa on keskusteltu myös muun muassa arvostelukappaleista, kirjoitettu blogiesittelyjä (minäkin kirjoitin taannoin omani) ja kyseenalaistettu blogiarvontojen tarkoitusperiä. Arvonnoista sen verran että minusta ne ovat mukava ja piristävä lisä kaikkeen muuhun kirjablogien sisältöön, ja keskustelun innoittamana olenkin päättänyt järjestää piakkoin pienimuotoisen arvonnan. ;)

Marraskuu on synkkyydestään huolimatta yksi lempikuukausistani, ja alkaneen kuukauden aikana blogissani on luvassa kirjapostausten lisäksi ainakin lupailemaani pikkujouluarvontaa ja Austen-adventtia, siis vähän valoa loppusyksyn pimeyteen. :) Mukavaa marraskuuta kaikille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...