perjantai 13. tammikuuta 2012

Haruki Murakami: Norwegian Wood


Haruki Murakami: Norwegian Wood (Vintage, 2011. 386 sivua. Japaninkielinen alkuteos Noruwei no mori, 1987.)

Once the plane was on the ground, soft music began to flow from the ceiling speakers: a sweet orchestral cover version of the Beatles' "Norwegian Wood". The melody never failed to send a shudder through me, but this time it hit me harder than ever.
...
Eighteen years have gone by, and still I can bring back every detail of that day in the meadow. Washed clean of summer's dust by days of gentle rain, the mountains wore a deep, brilliant green. The October breeze set white of head-high grasses swaying. One long streak of cloud hung pasted across a dome of frozen blue.
...
Memory is a funny thing. When I was in the scene I hardly paid it any attention. I never stopped to think of it as something that would make a lasting impression, certainly never imagined that 18 years later I would recall it in such detail. I didn't give a damn about the scenery that day. I was thinking about myself. I was thinking about the beautiful girl walking next to me. I was thinking about the two of us together, and then about myself again. I was at that age, that time of life when every sight, every feeling, every thought came back, like a boomerang, to me. And worse, I was in love. Love with complications. Scenery was the last thing on my mind.


Norwegian Wood alkaa Hampurin lentokentältä, kun keski-ikää lähestyvän Toru Watanaben mieleen palaavat hyökyaallon lailla muistot lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Muistojen vyöryn saa liikkeelle The Beatlesin klassikkokappale, joka liittyy kipeän erottamattomasti Torun menneisyyteen.

Alussa on erottamaton kolmikko: Toru, hänen paras ystävänsä Kizuki, ja tämän tyttöystävä Naoko. Vaikka Kizuki tuntuu olevan kolmikon koossa pitävä liima, nuoret tekevät kaiken yhdessä, ja satunnaisten Torulle järjestettyjen treffikumppaneiden läsnäolo luo porukassa lähinnä kiusallisen ilmapiirin. Kun Kizuki yllättäen kuolee, jäävät Toru ja Naoko kuin tyhjän päälle. Nuoret lakkaavat tapaamasta toisiaan pian Kizukin hautajaisten jälkeen, ei ole mitään puhuttavaa. Suru ja muistot ajavat kummatkin aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret pakenemaan Tokioon toisistaan tietämättään. Toru muuttaa asumaan poikien asuntolaan ja aloittaa opiskelut yliopistossa. Vuosi kuluu, eräänä päivänä hän törmää Naokoon metrossa, ja he viettävät päivän yhdessä. Tästä alkaa uudenlainen, erikoinen ystävyys, joka vähitellen - ja hieman yllättäenkin - syvenee rakkaudeksi.

Herkkä, hiljainen ja vakava Naoko on kuitenkin liian säröillä voidakseen vastata Torun tunteisiin ja torjuu tämän tylysti. Torun elämään astelee pian toinen nuori nainen, Midori, jonka kupliva eläväisyys, iloisuus ja elämänilo saavat miehen pään pyörälle. Vahvat tunteet kahta erilaista nuorta naista kohtaan repivät Torua eri suuntiin, eikä hän tiedä mitä pitäisi tehdä tai tuntea. Pitäisikö valita menneisyys vai tulevaisuus?



Katja Ketun upean mutta rankan Kätilön jälkeen tämä Murakamin kansainvälinen läpimurtoteos tuntui kuin suloiselta pumpulilta, tai hoitavalta salvalta kipeille ruhjeille. Voi mikä ihastuttava, haikeankaunis ja yksinkertaisuudessaan sydämeenkäyvä romaani Norwegian Wood onkaan! Se toi hiukan mieleeni juuri vähän aikaa sitten lukemani David Nichollsin romaanin Sinä Päivänä, tosin NW on pohjavireeltään selkeästi haikeampi, vakavampi ja jotenkin utuisempi.

Murakami kuljettaa päähenkilönsä läpi nuoruusvuosien, yliopisto-opintojen, sydänsurujen ja ahdistavan yksinäisyyden aikansa populaarikulttuurin säestyksellä. Hän päästää lukijan kurkistamaan 60-luvun tokiolaiseen opiskelijaelämään ja poikien asuntolan testosteronia uhkuvaan maailmaan; paikkaan jossa likaiset vaatekasat, tyhjät kaljatölkit, täysinäiset tuhkakupit, transistoriradiot, pin-up-julisteet ja tietosanakirjoja notkuvat hyllyt luovat puitteet nuorten miesten kasvaa aikuisiksi. Näissä puitteissa Torun täsmällinen ja tunnollinen kämppis (jollaisiksi sivumennen sanoen japanilaiset helposti mielletään - tai ainakin minä miellän) tuntuu erilaiselta, ja kummallisine rutiineineen jopa huvittavalta.

Kirjailija luo kauniita ja unenomaisia tuokiokuvia; kun loputon huhtikuinen sade valui ikkunalasia pitkin rakastelun jälkeen, tai kun tulikärpäset hehkuivat lämpimässä kesäyössä ja päähenkilö poti viskinhuuruista ikäväänsä, olisin halunnut vain huokailla ihastuksesta ja puristaa kirjaa rintaani vasten. Murakamin vähäeleinen kerronta on vetoavaa ja viehättävää, siinä on harvinaislaatuista vetovoimaa. Viehätyin myös siitä, miten taitavasti hän yhdistää japanilaiseen kulttuuriin ja perinteisiin länsimaisia elementtejä. Tarina voisi sijoittua minne tahansa, mutta on selvää että se sijoittuu juuri Japaniin, niin selvää japanilaisuutta rivien välistä huokuu.

Rakastan Japania, ja kun kirjassa liikuttiin esimerkiksi Shinjukun ja Shibuyan alueilla, hihkuin mielessäni innosta - olen kävellyt samoilla kaduilla! Koin lukiessani myös hauskoja oivalluksen hetkiä; kun Midori kutsuu Torun kotiinsa syömään ensimmäistä kertaa, hän repäisee muistivihostaan sivun ja piirtää siihen yksityiskohtaisen kartan kotitalonsa sijainnista. Mielessäni ehti käväistä ajatus, "miksei hän vain antanut osoitetta", kunnes muistin itsekin eksyilleeni Tokiossa lukuisia kertoja Japanin erikoisen osoitejärjestelmän vuoksi - kaikilla kaduilla kun ei ole välttämättä lainkaan nimiä, ja talojen numerotkaan eivät mene loogisesti numerojärjestyksessä, vaan ikäjärjestyksessä. Osoitteen hakeminen länsimaiseen mieleen loogiselta tuntuvan osoitekäsityksen mukaisesti on äärettömän vaikeaa.

Tämä oli ensimmäinen Murakamini, muttei taatusti viimeinen! Jo tämän yhden teoksen (ja lukuisten kehuvien arvostelujen ja blogitekstien) perusteella uskallan sanoa, että taisin löytää uuden suosikkikirjailijani. Vaikkei Norwegian Wood sisälläkään niitä surrealistisia piirteitä, joita olen ymmärtänyt esimerkiksi suosikkiteosten Kafka rannalla ja Suuri lammasseikkailu sisältävän, uskon että tulen pitämään muistakin Murakamin romaaneista. Tähän rakastuin!

Kirjaa on luettu toistaiseksi melko vähän kirjablogeissa, löysin vain Tessan ja Peikkoneidon tekstit. Tammi on kuitenkin juuri julkaissut kirjasta suomenkielisen käännöksen, joten eiköhän teos löydä lähiaikoina paljon uusia, ihastuneita lukijoita. Romaanin pohjalta tehty elokuvasovitus sai ensi-iltansa maaliskuussa 2011, ja haluankin katsoa elokuvan, kun kirjan lukemisesta ehtii kulua vähän aikaa. Eikä pidä unohtaa (ikisuosikkini) The Beatlesin kappaletta, jolta tämä ihana kirja on saanut nimensä! Tätä kuunnellessa pääsee jo vähän Murakamin kirjan tunnelmaan... :)


Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Japani

maanantai 9. tammikuuta 2012

Katja Kettu: Kätilö


Katja Kettu: Kätilö (WSOY, 2011. 344 sivua.)

Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes. Minulle kaikista maailman ihmisistä on Herramme Kaikkivaltias viisaudessaan antanut kyvyn lahjoittaa toisille elämä ja toisilta tuhota se. Kumpaakin olen tässä maailmanpaloon hukkuneessa elämässäni antanut, elämää ja kuolemaa vastavuoroin, enkä tiedä johtuuko elämäni kulku tämän ajan rummutuksesta vai siitä, että Herra sen perimmiltään tällaiseksi on tarkoittanut. Tämä kyky on ristini ja pelastukseni, taakkani ja tuomioni ja määrännyt elolleni mutkaisen polun kauas kotoani ja sinusta, rakkaani.


Kesäkuu 1944 Lapin Parkkinassa, Petsamon kunnan kirkonkylässä. Eletään jatkosodan viimeisiä aikoja, vain hetkeä ennen Lapin sodan alkamista. Päähenkilönä on kätilö Jumalan armosta, aikanainen, vanhapiika, 36-vuotias impye. Ei mikään tavan nainen, vaan luonnonvoima, yhteisössään hyljeksitty ja ylenkatsottu punikkiäpärä, Vikasilmä. Kätilön hoitaessa Näkkälän Lispetin lapsenpäästöä saapuu kylään vieras mies, saksalaissuomalainen SS-upseeri ja valokuvaaja Johann Angelhurst. Mies tulee synnytystupaan kuvaamaan kaunista äitiä ja vastasyntynyttä, ja kun kätilö seisoo sängyn vieressä poikkipurtu napanuora vielä suupielestä roikkuen, tuntee hän miehen katsovan itseään kuin ei kukaan ole ennen katsonut. Nainen sulaa, liukenee, uppoaa jonnekin syvälle alkumereen. Otetaan yhteiskuva, johon upseeri tempaisee naisen vierelleen seisomaan. Nainen huumaantuu miehen hajusta.


Sillä aikaa nuuhkin. Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään.


Miehen ääni on kuin meripihkaa ja tervashongan kytösavua, ja kun mies poistuu talosta, kätilö tietää kohtalonsa hänelle näytetyn.


Ja jostakin minusta kumpusi rukous, joka oli vahvempi kuin mikään rukous koskaan ennen. Katsoin sitä aukkoa jonka iltaan olit jättänyt. Painoin otsaani viileää lasia vasten ja anelin: Jumalani, tuon miehen mie haluan.
  Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi.


Saadakseen olla miestä lähellä kätilö järjestää itsensä sairaanhoitajaksi samalle vankileirille Titovkaan, jossa mies on komennuksella. Naisesta tulee Fräulein Schwester, saksalaisten näennäisessä arvossa pitämä hoitaja, joka leikkaa pois kuoliot, täisaunottaa vangit, sahaa tuhoutuneet raajat irti luusahalla ilman puudutuksia, ja tarkistaa uudet vangit esinahattomuuden varalta. Sota näyttää kätilölle rumimmat kasvonsa, mutta helvetinkin keskellä naisen sydämessä roihuaa rakkauden liekki.


Uusi lukuvuosi alkoi huikean hienolla romaanilla! Luin Kätilöä kuin kuumeessa, ensimmäisiltä sivuilta lähtien kätilön tarina tunkeutui lähes väkivalloin ihoni alle. Ketun kerronta on päähenkilönsä näköistä ja hurjuudessaan niin elävää, etten edes tuntenut lukevani romaania, vaan elin sen tapahtumat sisälläni. Näin silmissäni vuonojen kauneuden, kuulin meren huokaukset ja valaiden laulun, tunsin kohmeiset käteni ja nälän, jota edes hädässä syöty talikynttilä ei pystynyt hetkeksi vaientamaan. Pystyin haistamaan tupakan, kanervat ja mullan, rautaisen verenhajun, hikiset kainalot, kusenlemun ja kuoleman makean löyhkän. Kätilö on kaikkien aistien ilotulitus, jollaiseen vain loistava kirjoittaja kykenee.

Romaani on hurja kuin Jäämerellä riepova tuuli, villi ja rohkea teos täynnä alkukantaista voimaa, viettejä ja vetovoimaa. Se saa lukijan vuoroin hengästymään ja pidättämään hengitystään, tuntemaan viiltävää tuskaa ja pahoinvointia - ja pienten ohikiitävien hetkien ajan myös kuplivaa iloa, onneakin. Se on samanaikaisesti ruma, kaunis ja tärkeä tarina vaietuista aiheista, Suomen ja Saksan aseveljeydestä toisen maailmansodan aikaan, Lapin sodasta ja suomalaisnaisten sodanaikaisista rakkaussuhteista saksalaisiin sotilaisiin. Se tuo etäisesti mieleeni Leena Landerin upean teoksen Käsky; aihe ja kieli ovat toisistaan eroavat, mutta kummassakin teoksessa on samanlaista hurjaa rohkeutta ja voimaa, romaaneja yhdistää upea henkilökuvaus ja pieni ripaus mystisyyttä.

Vaikka Ketun kerronta on monella tapaa väkevää, rajua ja rumaa, en voisi kuvitella tätä tarinaa kerrottavan millään muulla tavalla. Sellaistahan sota on uhreineen, raiskauksineen ja ihmiskokeineen ollut - väkevää, rajua ja rumaa. Kettu saa kuitenkin sanottua paljon myös vähäeleisillä lauseilla; kun kätilö löysi tienvarresta lepäämästä niskalaukauksen väsyttämiä juutalaissotilaita, lause tuntui rankemmalta kuin moni muu rajummin sanakääntein kerrottu.

Ja vaikka Kätilö sisältää paljon lähes sietämätöntä rumuutta - haisevia ja likaisia ihmisvartaloita, eritteitä, sodan kamaluuksia ja ihmismielen käsittämätöntä, silmitöntä julmuutta - se sisältää myös ripauksen kauneutta; luontoa parhaimmillaan, vuonoja, kanervia ja suopursuja, kylmää turkoosia merivettä ja valaiden laulua, ja sitä puhdasta ja kaikennielevää rakkautta, joka saa elämän jatkumaan ja tekee joskus maailmasta kaikesta pahasta huolimatta hitusen verran paremman paikan. Se kertoo käsistä, joiden toivoisi pitävän kiinni silloinkin kun maailma kaatuu, se kertoo vilpittömästä halusta auttaa lähimmäistä, sillä kun puu kaatuu, se nojjaa naapuriin. Kätilö on järkyttävä, mutta upea pienen ihmisen selviytymistarina, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Se on tarina ihmisyydestä äärimmäisen epäinhimillisyyden kurimuksessa. Millaista on, kun sota saa ihmisestä otteen? Mikä tekee ihmisestä ihmisen?

Luettuani kirjan loppuun tunsin itseni uupuneeksi, olin haavoilla ja turta. Toisaalta tunsin itseni kuitenkin iloiseksi, etuoikeutetuksi ja ylpeäksi: meillä on Suomessa upean lahjakkaita ja taitavia kirjailijoita, Katja Kettu ansaitsee ehdottomasti paikan eturivissä!

Kätilö voitti ansaitusti juuri viime viikolla Blogistanian Finlandian (vieläkin jaksan ihmetellä, miksei teosta valittu Finlandia-ehdokkaaksi??). Kirjaa on luettu jo suhteellisen paljon kirjablogeissa, ainakin näissä: Hiirenkorvia ja muita merkintöjäIlselä (jonka emäntä Minna ei suosittele kirjaa nukkaisille sieluille - olen samaa mieltä!), Leena LumiVielä yksi riviErjan lukupäiväkirjaTäällä toisen tähden allaLuen ja kirjoitanSonjan lukuhetket ja Kirjahamsteri.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kooste lukuvuodesta 2011

Nyt kun uutta vuotta on eletty jo viikon verran, on korkea aika laittaa pakettiin lukuvuosi 2011. Luin viime vuoden aikana yhteensä 93 kirjaa, joka oli minulle enemmän kuin moneen vuoteen (ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin?). Siitä kuuluu kiitos kirjablogeille, tämä harrastus on näemmä vienyt täysin mennessään ja lisännyt samalla lukemistani entisestään, joka on toki hyvä asia. :) Kirjojen määrää on lisännyt myös äänikirjojen löytämiseni alkuvuodesta, kirjoista 15 kappaletta kun oli äänikirjoja. Kirjojen valintaa määrittelivät paitsi omat mieltymykset, myös osallistumiset lukuisiin erilaisiin lukuhaasteisiin, joiden sujumisesta kirjoittelen vielä jossain kohtaa oman postauksensa.


Vuoden aikana olen lukenut (pikaisen laskutoimituksen mukaan) hieman enemmän ulkomaista kirjallisuutta (50 kirjaa), kotimaistakin olen kuitenkin lukenut ahkerasti (43 kirjaa). Ulkomaisista suurin osa on ollut käännöksiä, englanniksi olen lukenut vaivaiset kolme kirjaa. Lukemiseni on myös ollut minulle tyypillisesti naiskirjailijapainotteista, olen lukenut vain 34 miehen kirjoittamaa kirjaa, sekä yhden, jonka ovat kirjoittaneet mies ja nainen yhdessä (Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan Kellokosken prinsessa).

Vuoden parhaiden kirjailijalöytöjeni lista on kuitenkin selkeästi miesvoittoinen; parhaita ja rakkaimpia uusia kirjailijatuttavuuksiani ovat olleet (lukujärjestyksessä) Joel Haahtela, Olli Jalonen, Turkka Hautala, Kari Hotakainen, Per Petterson, Tuomas Kyrö, Jussi Valtonen, John Boyne, Asko Sahlberg, Colm Tóibín, David Nicholls, Andrew Nicoll ja Chris Cleave. Muutama upea nainenkin toki mahtuu joukkoon, tänä vuonna olen ihastunut ikihyviksi Laura Esquivelin, Tuula-Liina Variksen, Marja Leena Virtasen, Johanna Venhon, Philippa Gregoryn ja Rosamund Luptonin teoksiin. Vanhoja suosikkejakin on tullut luettua, muun muassa Diana Gabaldonia, Heidi Köngästä ja Tove Janssonia, sekä tietenkin Charlaine Harrisin Sookie -kirjoja (voi, Eric! :).


Vuoden paksuin kirja on ollut Diana Gabaldonin Matkantekijä 928 sivullaan, ohuin puolestaan John Galsworthyn pienoisromaaniklassikko Omenapuu 112 sivullaan. 93 kirjasta uutuuksia eli vuonna 2011 julkaistuja oli 21 kappaletta, uutuuskirjojen lukemiseni lisääntyi selkeästi vuoden jälkimmäisellä puoliskolla. Suurin yllätys itselleni oli se, että olen lukenut lähes yksinomaan kaunokirjallisuutta, joukkoon mahtuu vain kolme (!) elämäkertaa, eikä yhtään varsinaista tietokirjaa. Novellikokoelmia sain lopulta luettua loppuun asti neljä kappaletta, kesken on useita, eli niitä tulossa enemmänkin blogiini alkuvuodesta.

Vuoden huonoimman kirjan tittelin jakaa kaksi kirjaa: Yasmine Galenornin fantasiapläjäys Noitanainen sekä suunnatonta ärsytystä ja myötähäpeää herättänyt Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka. Sitten pääsemmekin niihin minun mielestäni vuoden parhaimpiin kirjoihin! Yhtä yksittäistä tai edes kahta parasta kirjaa en pysty sanomaan, mutta kolme kovaa kotimaista, ja kolme loistavaa käännöskirjaa on helppoa nostaa esille. Parhaat ja rakkaimmat kotimaiset lukukokemukseni vuodelta 2011 olivat Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle, Asko Sahlbergin Yhdyntä ja Joel Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä. Parhaat ulkomaiset olivat puolestaan Diana Gabaldonin Matkantekijä, Colm Tóibínin Brooklyn sekä Andrew Nicollin Rouva Agathen rakkaus. (Kaikista kirjoista en ole vielä ehtinyt kirjoittaa tekstejäni, joten lisäilen linkkejä myöhemmin.)

Lopuksi vielä satunnaisessa järjestyksessä kaksitoista erinomaista tänä vuonna lukemaani kirjaa (osa linkkeineen), joita lämpimästi suosittelen lukemaan, jos kaipaat hyvää lukukokemusta. :)


Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
David Nicholls: Sinä päivänä
Turkka Hautala: Paluu


Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
Asko Sahlberg: Yhdyntä
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja


Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus
Diana Gabaldon: Matkantekijä + muut sarjan kirjat


Colm Tóibín: Brooklyn
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

perjantai 6. tammikuuta 2012

Tunnelmia Austen-adventista


Marraskuun lopulla haastoin muita kirjabloggaajia ja lukijoitani viettämään Austen-adventtia, jonka tarkoituksena oli lukea Jane Austenin teoksia, Austen -elämäkertoja tai mitä tahansa muuta Austeniin liittyvää, tai katsoa Austen -filmatisointeja tai muita tavalla tai toisella Austeniin liittyviä elokuvia. Aikaa oli ensimmäisestä adventista jouluaattoon, jokainen suoritus pisteytettiin ja haasteen leikkimielisenä kannustimena oli viisi tasoa. Kuinkas sitten kävikään?

Pääsin itse lopulta neljään pisteeseen lukemalla teoksen Ylpeys ja ennakkoluulo, kuuntelemalla äänikirjoina teokset Neito vanhassa linnassa ja Viisasteleva sydän, sekä katsomalla sopivasti jouluaattona tv:stä tulleen elokuvan Becoming Jane. Kirjoitan kirjoista omat postauksensa aikanaan, mutta kerron nyt lyhyesti hieman tuntemuksistani kirjoihin ja elokuvaan liittyen.

Oma suhteeni Austeniin on sikäli erikoinen, etten ennen tätä lukuhaastetta ole lukenut yhtäkään naisen teosta! Teoksiin pohjautuvia elokuvia ja minisarjoja sen sijaan olen nähnyt lukuisia, joten sillä tavoin Austenin maailma on kuitenkin ollut minulle tuttu vuosikausien ajan. Varsinkin Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle erityisen rakas, olen katsonut BBC:n kuuluisan minisarjan (sen, jossa ihana Colin Firth esittää Mr. Darcya <3) lukemattomia kertoja, ja myös Keira Knightleyn ja Matthew MacFadyenin tähdittämällä elokuvalla vuodelta 2005 on suuri sija sydämessäni. Näistä lähtökohdista siis ryhdyin joulukuussa lukemaan urakalla Jane Austenia. Kokemukseni olivatkin (itselleni) varsin mielenkiintoisia!


Ensimmäinen teos, jonka sain kuunneltua loppuun, oli Neito vanhassa linnassa (Northanger Abbey, 1817). Kirja tempaisi alussa mukavasti mukaansa ja tarina sisälsi paljon viehättäviä elementtejä; 1800-luvun englantilaisia seurapiirejä, kirjallisuutta, kohteliaita herrasmiehiä, tanssiaisia ja peribrittiläisiä käyttäytymissääntöjä, ja aluksi olinkin aika ihastuksissani. Melko pian huomasin kuitenkin ärsyyntyväni lähes kaikkiin henkilöhahmoihin ja heidän sangen kärjistettyihin ominaisuuksiinsa, ja kun tarina saavutti puolivälin siirryttäessä Northanger Abbeyyn olin menettää mielenkiintoni kokonaan. Juoni tuntui lässähtävän, lopussa koko tarina tuntui olevan vähän levällään, ja sain kuunneltua äänikirjan loppuun vain hammasta purren. En tiedä johtuiko huonohko lukukokemus nimenomaan äänikirjasta, vai eikö kirja todella vain ollut makuuni, mutta siitä huolimatta ajattelin haluavani katsoa joskus kirjan pohjalta tehdyn filmatisoinnin vaikkei Northanger Abbeysta minulle missään nimessä rakasta teosta tullutkaan.


Seuraavaksi luin iki-ihanan ja kenties Austenin tunnetuimman teoksen Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 1813). Vaikka tarina itsessään olikin ennestään niin kovin tuttu, viihdyin kirjan parissa äärettömän hyvin. Austenin miltei nykyaikaiselta tuntuva ja nokkelan sujuva kieli jopa onnistui yllättämään minua hieman, ja nautinkin kovasti kirjan lukemisesta. Ihanaa oli myös huomata miten kirjasta jotkin asiat avautuivat paremmin kuin elokuvien kautta, esimerkiksi Mr. Darcyn todelliset tunteet Elizabethia kohtaan. Niin, ja Mr. Darcy tosiaan... Aah! Mies vei kirjan sivuilla jalat altani aivan yhtä tehokkaasti kuin Colin Firth BBC:n sarjassa. :) Y & E oli kertakaikkisen ihana lukukokemus, ja seuraavaksi mieleni tekisi lukea kirja uudestaan alkukielellä, sekä P. D. Jamesin kirjalle omanlaisekseen jatkoksi kirjoittama murhamysteeri Death Comes to Pemberley.


Austen-adventti jatkui taas äänikirjan merkeissä. Kolmas Austenini oli Viisasteleva sydän (Persuasion, 1817). Tarina alkoi vähän kankeasti ja ensimmäistä reilun tunnin mittaista cd:tä kuunnellessani pelkäsinkin edessä olevan vähintään yhtä tuskaisen kuuntelukokemuksen, kuin minkä Northanger Abbey osittain tarjosi. Kun tarina kuitenkin pääsi kunnolla vauhtiin, aloin päästä siihen paremmin mukaan ja vähän jo ihastuakin henkilöhahmoihin. Lopulta kirja avautuikin minulle miellyttävänä kokemuksena, joka sai pohdiskelemaan ja jätti hyvän jälkimaun. Ylpeys ja ennakkoluuloon verrattuna tarina oli selkeästi vakavampi ja haikeampi, ja luinkin jälkikäteen Austenin kirjoittaneen teostaan sairaana, vain vähän ennen kuolemaansa. Teos löytyy kirjana omasta hyllystäni, ja uskon että tulen joskus lukemaan tämän uudestaankin.


Austen-adventtini huipentui jouluaattona elokuvaan Jane Austenin jalanjäljillä (Becoming Jane, 2007), jossa Anne Hathaway esittää parikymppistä Jane Austenia. Jane tapaa huonomaineisen ja pöyhkeän, irlantilaiset sukujuuret omaavan lontoolaislakimiehen, Tom Lefroyn (James McAvoy), ja alun molemminpuolisen ärtymyksen jälkeen nuoret rakastuvat toisiinsa. Englantilainen sääty-yhteiskunta asettaa kuitenkin elämälle ja varattomille nuorille omat haasteensa, ja Jane joutuu tekemään ratkaisunsa rakkautensa kustannuksella. Tämä romantisoitu ja osittain fiktiivinen elokuva avasi mukavasti Austenin elämää ja herätti mielenkiinnon esimerkiksi Carol Shieldsin Austen-elämäkertaa kohtaan. Tom Lefroyta esittävä James McAvoy teki mielestäni hienon näyttelijäsuorituksen, mutta Anne Hathaway ei ehkä ollut paras mahdollinen valinta Janeksi - vaikka elokuva koskettikin, Hathawayn Austen jäi silti minusta hivenen vaisuksi. Kaikkiaan elokuvasta  jäi kuitenkin tyytyväinen olo.


Sellainen oli minun joulukuuni tuhti Austen-paketti. Myös muissa blogeissa on luettu kimppaluvun tiimoilta Austenia:
Saraseeenin maailmassa luettiin Neito vanhassa linnassaJärki ja tunteet ja Emma, Luettua -blogissa luettiin myös Emmaa ja katsottiin samanniminen elokuva, ja La Petite Lectrice -blogissakin luettiin joulukuussa Emma. Kiitos kaikille kimppalukuun osaa ottaneille! :)

maanantai 2. tammikuuta 2012

Blogistanian Finlandia 2011, minun ehdokkaani


Sallan lukupäiväkirjassa järjestetään tänään Blogistanian oma varjo-Finlandiamittelö, johon minäkin halusin ehdottomasti ottaa osaa oman ehdokaslistani kanssa. Sallaa lainaten Blogistanian Finlandian tarkoituksena on nostaa esiin kirjoja, joita bloggaavat lukuharrastajat ovat hyviksi havainneet ja joiden lukemista he suosittelevat. Koska listaa ei tarvitse rajata vain kirjoihin, jotka on jo itse ehtinyt lukea, löytyy omasta listastani kaksi luettua kirjaa, yksi jota juuri luen, ja kolme kirjaa, jotka aion lukea pikapuolin, mutta joiden uskon olevan vuoden 2011 parhaimmistoa.

Ehdokkaani Blogistanian Finlandian saajaksi ovat seuraavat kuusi vuonna 2011 ilmestynyttä kirjaa:

- Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
- Turkka Hautala: Paluu
- Katja Kaukonen: Odelma
- Katja Kettu: Kätilö
- Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
- Asko Sahlberg: Häväistyt

Blogistania Finlandia 2011-lista julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa 2.1.2012 klo 20.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...