lauantai 25. helmikuuta 2012

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu


Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos, 2011. 390 sivua.)

  Olen koonnut itse kaiken, etsinyt palaset, valinnut, hylännyt, keksinyt, lavastanut, leikannut, katsonut uudelleen, poiminut lisää, hylännyt uudelleen, kyllä, ei, totta, valhetta, elävä, kuollut, oikein, väärin, niin kauan, että kokonaisuus vastaa sitä todellisuutta, jonka koin.
  Se on haitari-todellisuus. Välillä se on kokonaan auki levitettynä, niin että soittimen uumenista kuuluu yksi ainoa pitkä ulvaisu, diskanttia ja bassoa, ja näen yhdellä kertaa kaiken. Toisinaan haitari on supussa, ja laskoksista pilkahtaa milloin mitäkin, epäselvää kuvaa, pientä ääntä. Tarvitsen molempia, sillä yksinkertaisen totuuden ulina on pitkään kuunneltuna tuhoisaa.

Helsinkiläisessä hylätyssä varastorakennuksessa esitetään ensimmäistä ja viimeistä kertaa ainutlaatuista, erikoista elokuvaa. Erilaisin taiteen keinoin kootussa mosaiikinkaltaisessa teoksessa kuvataan yhden päivän tapahtumat erään suomalaisen suurmiehen Kaivopuiston vuokrahuvilassa useita vuosikymmeniä sitten. Kysessä on marraskuun 13. päivä vuonna 1935, ja Kalliolinnantien vuokralainen on vapaaherra ja sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheim.

Elokuvan alussa vapaaherra tarkastelee alastonta vartaloaan makuuhuoneensa peilistä aamuisen kylpynsä jälkeen. Saamme seurata päivän etenemistä, Mannerheimin keski-ikäisen Sophie-tyttären vapaudenkaipuista päiväkävelyä, erään kiitollisuudenvelkaisen sotaorvon viimeisiä hetkiä, palvelusväen kiireisiä askareita vuokratalon alimmassa kerroksessa, ja illallisia, joiden maukkaista aterioista pääsevät kutsuttuina nauttimaan muun muassa laulajatar Aulikki Rautawaara, Risto ja Gerda Ryti sekä Juho ja Alli Paasikivi. Ilta huipentuu järkyttäviin tapahtumiin, jotka antavat suunnan elokuvan tehneen henkilön loppuelämälle.


Kallorumpu on poikkeuksellisen hienolla tavalla omalaatuinen romaani, joka kertoo limittäin kahdesta vuorokaudesta, joiden väliin mahtuu seitsemän vuosikymmentä, ja kuitenkin toisaalta kokonaisesta sotien välisestä aikakaudesta - jopa yhden ihmisen kokonaisesta elämästä. Se kertoo huumaavasta pakkomielteestä, ja siitä millaista on, kun rakkaus ja viha yhtä ihmistä kohtaan täyttävät koko elämän, antavat sille oman kummallisen tarkoituksensa.

Mietin kirjaa lukiessani, etten ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Tarinaan oli aluksi hieman hankalaa päästä sisälle kerronnan vuorotellessa kahdessa aikatasossa, ja erityisesti kertojan persoonallisuuden epämääräisyys oli suuri - lukemista hieman hidastavakin - mysteeri. Mietin kuka on tämä aavemaisen oloinen kertoja, joka hiiviskelee talossa ja harjoittaa öisin maagisia rituaaleja tiibetiläisellä kallorummulla? Kirjan parissa jatkaminen kuitenkin kannatti, lukiessa vauhti tuntui kiihtyvän ja halu saada tietää mitä kaiken taustalla on kasvoi sivu sivulta. Romaanin lopussa lukija palkitaan, pienistä palasista ja tiedonmuruista kasvaa taidokas, omaperäinen ja kiehtova tarina, jonka loppuratkaisu on ravisuttavan hieno.

Kirjailija luo tekstillään kiehtovan, eläväisen miljöön; marraskuisessa kalpeassa valossa kylpevä huvila on siisti ja tyylikäs sekoitus, jossa vanhat valokuvat, taide-esineet, kynttilät, tuoreet syklaamit ja kaukomailta tuodut muistoesineet luovat harmoniset kulissit tarinan tapahtumille. Myös Arosen henkilökuvaus on herkullista. Sotamarsalkka Mannerheim on voimakkaan karismaattinen, sekä naisten että miesten rakkautta ja huomiota puoleensavetävä hahmo. Sophie-tytär puolestaan on kuin haamu, joka vaeltaa päämäärättömästi niin omassa elämässään kuin isänsä tyylikkäissä huoneissakin. Onnistuneen pienin elein kuvaa kirjailija myös isän ja tyttären etäistä suhdetta, sekä Sophien toivetta tulla isänsä hyväksymäksi ja rakastamaksi.

  Mikä kehä minua ympäröi, että hän pysyttelee sen ulkopuolella? Vai onko niin, että olen murtautunut omasta kehästäni ja lähtenyt maanosaan, jonne minulla ei ole mitään asiaa? Että kuvittelen houkkamaisesti matkaa hänen luokseen kevyeksi kuin karttapallon pyöräytys. Voin tehdä sen kuinka monta kertaa tahansa, mutta koskaan en pääse perille.
  Ikinä me emme ymmärrä toisiamme. Olemme aina yhtä ällistyneitä kuin tohtori Stanley ja tohtori Livingstone törmättyään toisiinsa viidakossa. 'Vapaaherra Mannerheim, oletan?'

Tärkeä merkitys tarinan kannalta on alakerran keittiöllä ja palvelusväelläkin, joka on itsetietoisuudessaan isäntänsä veroista. Keittiö on rouva Lehtisen taistelukenttä ja valtakunta, jossa hän valmistaa suussasulavaa kuhaa, peuransatulaa ja artisokkia, jotka tiukkanutturainen neiti Haglind puolestaan taidokkaasti tarjoilee laadukkaiden viinien kera. Itävaltalainen kamaripalvelija Hans Köpf huolehtii tunnollisesti isäntänsä puvuista, ja kun kukaan ei näe, painaa hän vaatehuoneessa kasvonsa marsalkan puvun olkaan haistaakseen tutun sikarin ja yrttien tuoksun. Jokainen tuntuu rakastavan marsalkkaa, kukin omalla, omistuksenhaluisella tavallaan.

Arosen kieli on huolellista mutta vaivatonta. Romaani on myös täynnä upeita lauseita, joita tekee mieli jäädä ihastelemaan. Kertoja kuvaa Mannerheimin tekstejä tavalla, joka sopii mielestäni erinomaisesti myös Arosen tekstiin: hän osaa jättää rivien väliin runsaasti ilmaa, paljon luettavaa. Teos onkin täynnä kaipausta, täyttymättömiä haaveita, tunnetta näkymättömyydestä ja rakkautta, joka ei saa toivomaansa vastakaikua. 

Kaipuu ei täytä, niin kuin tavataan sanoa, vaan se tyhjentää, kaapii ja kovertaa, kunnes jäljelle jää vihlova onkalo, jota kirveltää kuin savusaunan kitkussa.

Kallorumpu on vaikuttava, taianomainen ja kekseliäisyydessään harvinaisen hieno teos, joka inspiroi: tämän jälkeen haluan ehdottomasti päästä Mannerheim-museoon sekä lukea lisää marsalkka Mannerheimin elämästä. Tämän Finlandia-raadinkin vakuuttaneen upean romaanin ovat lukeneet myös ErjaArjaJoanaPeikkoneitoNoora ja Hymyilevä eläkeläinen. Lukekaa tekin!

p.s. Toivon siksikin tälle kirjalle paljon lukijoita, että saisin juttuseuraa kirjan tiimoilta Juonittelua -blogiin. Kirjassa on niin kutkuttavia yksityiskohtia, että niistä olisi hauskaa päästä vaihtamaan mielipiteitä! :)

torstai 23. helmikuuta 2012

Orvokki Autio: Pesärikko


Orvokki Autio: Pesärikko (Kirjayhtymä, 1986. 701 sivua.)

Pesärikko on kolmen romaanin yhteisnide; trilogia, jonka muodostavat teokset Viistotaival (1980), Kotipesä (1982) ja Merkki päällä (1985). Luin kirjan jo viime syksynä ja tässä postauksessa kerron hieman kaikista kolmesta kirjasta. Pesärikolla osallistun myös Sallan mainioon lukuhaasteeseen nimeltä Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa.

Trilogian päähenkilö on Aholan Armi, jonka elämää seurataan reilun viidentoista vuoden ajan. Viistotaival -romaanin alussa eletään 1950-luvun loppupuolta eteläpohjalaisessa kylämaisemassa. Armi on juuri keskikoulunsa päättänyt kahdeksantoistavuotias pohjalaistyttö, joka elää tavallista nuoren naisen elämää; hän käy tyttökavereidensa kanssa tansseissa kotikylän nuorisoseurantalolla, pelaa pesäpalloa ja haaveilee lapsuudenkotinsa vinttikamarissa finnejä puristellessaan paremmasta elämästä. Armin äiti on hukkunut tytön ollessa pieni. Isällä on uusi vaimo, joka suhtautuu Armiin samalla lämmöllä kuin omiin lapsiinsakin, Armin pikkuveljiin Raimoon ja Ristoon. Elämä lapsuudenkodissa on siis mukavan mutkatonta.

Erään tanssireissun päätteeksi kylän pirssiajuri kuskaa Armin kotiin Popedallaan. Mies on Larvan Olavi, keski-ikää lähentelevä ja hivenen pyylevä aikamiespoika, joka asustelee Larvan tilalla äitinsä Laimin ja tämän halvaantuneen sisaren Ilmin kanssa. Olavi iskee silmänsä sorjaan ja nauravaiseen Armiin, ja aikansa tätä jallitettuaan saakin tytön ihastumaan itseensä. Armin silmissä roteva Olavi on ihana kuin elokuvien Spencer Tracy, aikuinen mies, joka kuljettaa Armia autollaan ympäri pitäjää.

Olavi houkuttelee Armin salaa kihloihin. Kun tytön vanhemmille selviää tämän lupautuneen viisitoista vuotta itseään vanhemmalle miehelle, tulehtuvat välit isän kanssa kokonaan. Meiltä ei helemiä sioolle anneta, sanoo isä ja yrittää turhaan saada Armin purkamaan kihlauksensa. Tyttö pakkaa tavaransa ja muuttaa sulhasensa tykö Larvaan.

Larvassa Armi huomaa pian olevansa täysin vanhan emännän talutusnuorassa. Lohtua ja järjen ääntä hän kuulee halvaantuneelta Ilmiltä, joka makaa kamarissaan kaiket päivät ja kilisyttelee terveellä kädellään morttelia aina kun tulee asiaa. Suunnitelmat kauppaopistoon tai talouskouluun menemisestä saa unohtaa, kun Armia häärätään kiireellä naimisiin vähitellen etäisemmäksi ja toisaalta mustasukkaisemmaksi muuttuvan Olavin kanssa. Tuleva anoppi on tarkka siitä, miten ihmisten edessä käyttäydytään. Hillitte ittes! on lause, joka pian tulee Armille tuttuakin tutummaksi.

- Mä lähären Olavin kans sinne järvelle tänä kesänä, hän sanoi.
- Mee vaan, sanoi emäntä tasaisesti. - Mutta ennen et voi mennä, ennenkun teirät on vihiitty.
- Mutta mehän ollahan käyty Olavin kans vaikka mihinä.
- Se on eri asia, sanoi emäntä ja hänen ilmeensä muuttui. - Nyt sinä asut täälä. Sen verran pitää ajatella, jotta minkälaasen kuvan antaa ittestänsä. Ei sitä tiärä, vaikka mettäs olis vastahantulijoota. Nyt on maria-aika. Ja pianhan teirät vihiitähän. Pian te meettä kuulutuksille ja siitä kaharen viikon päästä voi jo vihkiä. Sitte voitta vaikka suaraa juasta mettähän.

Anoppi muistaa aina painottaa, ettei kotona saa olla salaasuuksia. Kuitenkin Olavin menneisyydessä on jotain, mitä Armille ei kerrota - äpärälapsi suhteesta karjalaisen Elvin kanssa. Häiden jälkeen Armi tulee pian raskaaksi, mutta vaikka voisi kuvitella nuoren vaimon elävän onnensa kukkuloilla, elämä Larvassa alkaakin muuttua ahdistavammaksi. Yhteydenpitoa kotiväkeen tai ystäviin ei katsota hyvällä silmällä, eikä Armin mielellään suotaisi käyvän edes kylällä asioillaan.

Oli toukokuu. Armi pysähtyi lasikuistille siansuurussanko kädessään ja katsoi metsänreunaa. Hänelle tuli mieleen, kuinka hän oli kotona katsonut metsänreunaa kamarinsa ikkunasta. Silloin hän oli ajatellut, että sen takana olisi elämä. Nyt hän oli sen metsänreunan takana. Tällaista siis oli elämä.

Kotipesässä on kulunut viisi vuotta Viistotaipaleen tapahtumista. Armi ja Olavi ovat muuttaneet Larvasta omaan pieneen mökkiinsä Kainastolle, kahdentoista kilometrin päähän. Parilla on kaksi lasta, viiden vanha Tiina ja kaksivuotias Lasse, ja kolmas tenava on tulossa. Armi on kuvitellut, että kun he muuttavat pois Larvasta, hän pääsisi anopista irti, mutta niin ei ole käynyt. Anoppi hyppää heillä jatkuvasti ja sekaantuu joka asiaan. Armi on entistäkin enemmän yksin, ja Olavi entistä mustasukkaisempi. Sinä oot mun etkä muiren, sanoo Olavi, ja epäilee Armin touhuavan selkänsä takana muiden miesten kanssa, vaikkei nainen edes poistu kotoaan. Kun Armin elämästä kuolee kaksi tärkeää ihmistä pienin väliajoin, hän alkaa ymmärtää ettei voi jatkaa eloa entiseen malliin. Hän alkaa ottaa ensimmäisiä askeliaan kohti omaa elämäänsä.

Trilogian kolmannen osan, Merkki päällä, alussa on kulunut taas kymmenen vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Nyt 35-vuotias Armi asuu lastensa kanssa Tampereella, jonne hän on muuttanut Seinäjoen kautta. Ero Olavista on ollut vaikea, ja Armin elämää edelleenkin häiriköivään mieheen on ollut pakko hakea etäisyyttä muuttamalla kauemmas. Armi on tutustunut mukavaan Ahtiin ja työskentelee Sokoksen kangasosastolla. Elämässä riittää silti haastetta hankalan teinitytön, mielenterveysongelmien kanssa painivan entisen miehen ja sinnikkään anopin muodossa.


Pesärikko on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun näin Yleltä kesällä 2005 kirjaan pohjautuvan televisioinnin. Kolmiosaisen tv-elokuvan päärooleissa nähtiin upea Minttu Mustakallio Armina, Pekka Valkeejärvi Olavina, Ritva Oksanen Laimina ja Ritva Ahonen Ilminä. Olin kaikki kolme osaa nähtyäni melkoisen ihastunut, ja päätin lukea kirjankin jossain kohtaa. Kuutisen vuotta siihen meni, mutta nyt kirja on luettu ja olen siitä vähintään yhtä vaikuttunut kuin tv-elokuvasta. Lienee luonnollista, lähes poikkeuksettahan kirjat ovat niiden pohjalta tehtyjä filmatisointeja parempia.

Kielellisesti teos on vakuuttava, itsekin pohjalainen Autio käyttää murretta rikkaasti ja luo siten aidon ja uskottavan kuvauksen eteläpohjalaisesta sielunmaisemasta. Romaanin henkilöt ovat aidon tuntuisia, ja erityisesti iäkkäät sisarukset Laimi ja Ilmi ovat huikeita hahmoja. Maailmaa näkemättömään, nuoreen Armiin oli lukiessa erittäin helppoa samaistua. Armin kasvutarina onkin osaltaan teoksen parasta antia; naisen ihastus, epävarmuus, turhautuneisuus, ahdistus ja lopulta päättäväisyys nousevat tarinasta esiin valtavan hienosti kuvattuina. 

Aution kerronta on suoraviivaista ja korutonta, mutta samalla hyvin ilmaisuvoimaista. Olen itse usein melko lyyrisen proosan ystävä, mutta aika ajoin on hyvä pysähtyä perusasioiden äärelle: taitava kirjoittaja pystyy yksinkertaisilla sanoilla usein väkevämpään lopputulokseen, kuin keskinkertaisempi lyyrisyydellä tai uudissanoilla kikkaileva kollegansa. Aution teksti on rauhallisessa vähäeleisyydessään upeaa!

Tunteiden lisäksi myös supisuomalaiset maalaismaisemat ja tunnelmat jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Voin vieläkin kuulla korvissani lumen narskuvan pakkasella, kun Armi ja Olavi palaavat tapaninpäivänä harvinaiselta kyläreissultaan, tai nähdä mielessäni elokuisen pehmeän ja pimeän yön, sekä jokirannassa huojuvat haavanlehdet, kun Armi ensimmäistä kertaa makaa raskaasti hengittävän ja painavan Olavin alla ajatellen samalla Luoteisväylää ja Spencer Tracya. Pesärikko onkin hyvin vahvasti suomalainen teos, se huokuu paitsi maanläheistä realismia, myös usein suomalaiselle kirjallisuudelle tyypillistä hienoista melankoliaa.

Kirja on myös hieno ajankuvaus ja poikkileikkaus suomalaisesta (ja erityisesti pohjalaisesta) maalaiselämästä 1950- ja 60-lukujen Suomessa. Sen ajan arki maaseudulla näyttäytyy totuudenmukaisena lehmienhoitoineen, pitkine etäisyyksineen (jotka nurisematta kuljettiin kävellen tai polkupyörällä) ja juoruilevine kyläyhteisöineen.

Tämä rosoinen ja arkisuudessaan hieno teos oli vahva ja vaikuttava lukukokemus. Runsaasta murredialogista huolimatta teksti oli varsin nopealukuista ja tarina itsessään mukaansa tempaava heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Tämä pian kolmekymmentä vuotta täyttävä romaanitrilogia todellakin ansaitsee paikkansa suomalaisten nykyklassikoiden joukossa. 

Pesärikosta on lukupäiväkirjassaan kirjoittanut myös Salla.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Miika Nousiainen: Metsäjätti


Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava, 2011. 286 sivua.)

  Kaikkiaan Törmälä on normaali suomalainen paikkakunta, kiva kesällä. Ei ehkä lamakesinä, mutta nousukauden kesinä vanhassa tukkisatamassa saattaa olla lämpiminä päivinä mukava tunnelma, ainakin alkuillasta.
  Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista.
  Ei varmasti tarvitse selittää, miksi halusin pois. Ja miksi pelotti tulla takaisin. Minun tehtäväkseni visiitti kuitenkin lankesi. Ja parempi näin. Joku kollega olisi joutunut opettelemaan ensin törmäläläisten sielunelämää. Minä tunnen sen ja voin keskittyä saman tien tehtaan ongelmien ratkaisemiseen. Ulkopuolinen olisi ollut mahdottoman tehtävän edessä. Törmäläläiset haukkuvat kylänsä itse, muilla ei ole siihen oikeutta.

Pasi Kauppi, entinen Törmälän poika ja sittemmin Helsingin Kauppakorkeakoulun käynyt ekonomi ja Metsäjätti-yhtiön kehitysjohtaja, saa tehtäväkseen lähteä vanhaan kotikyläänsä kehittämään vaneritehtaan toimintaa. Edessä on mitä luultavimmin yt-neuvotteluja ja irtisanomisia, ja Pasi jättääkin Helsingin ja parin esikoista odottavan suomenruotsalaisen Emilia-vaimonsa taakseen raskain mielin.

Törmälässä Pasi tapaa monia menneisyydestä tuttuja kasvoja, muun muassa lapsuudenystävänsä Jannen, joka yhä työskentelee vaneritehtaalla. Kylällä vain vähän on muuttunut, entisestä Osuuskaupasta on tullut S-market, ja 80-luvulla katukuvaa hallinneet punaiset Ladat ovat vaihtuneet muihin autoihin, mutta muuten paikka on ennallaan; Törmälä on edelleen se sama tehtaan piipun varjostama vahvasti vasemmistolainen kylä, jonka suurin julkkis on ollut Montrealin ja Sarajevon olympialaisissa Ylen kisalähetyksen katsomossa vilahtanut Rintalan Anssi. 

Entisten kavereiden ja naapureiden tapaaminen tuo Pasille muistoja mieleen ja epämieluinen työmatka vanhoille kotikonnuille pakottaakin miehen samalla miettimään omaa elämäänsä, nuorena kokemiaan asioita sekä arvojaan. Miltä miehestä tuntuu, kun menneisyys möyryää esiin?


Metsäjätti oli tällaiselle 1980-luvulla peruskoulunsa käyneelle pienen kylän tytölle melkoinen sukellus syvälle nostalgian syövereihin. Metallicaa kuuntelevia teinipoikia, Maxellin ja TDK:n kasetteja, joita kelattiin lyijykynällä pyörittämällä kohdalleen, Akia ja Turoa, Tšernobylin ja HIV:n pelkoa, Commodore kuusnelosia ja pienen kylän urheiluseuran pelimatkoja, oih! Tuntui kuin olisin lukenut omasta nuoruudestani. Otin mukavan asennon tuolissani, luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, ja lähdin Nousiaisen matkassa Törmälään ja samalla omiin yläastevuosiini.

Ilman korkeita nostalgiapisteitäkin olisin pitänyt Metsäjätistä valtavasti. Nousiaisen kerronnassa on samanlaista tarkkanäköisyyttä ja lempeän lämmintä ymmärrystä pientä ihmistä kohtaan, kuin (toisella) suosikkikirjailijallani, Tuomas Kyröllä. Hän kirjoittaa vakavasta aiheesta humoristisesti ja rennon letkeällä otteella, mutta kuitenkin niin ettei revittely lähde lapasesta, välillä vähän mustanpuhuvakin huumori on lämpimän hyväntahtoista ja hyvällä maulla toteutettua. Huumorin takaa on helposti löydettävissä asian vaatima vakavuus ja hivenen surumielinen pohjavire.

Romaanin parasta antia minulle oli eläväisen 80-luvun kuvauksen lisäksi se, miten Nousiainen valotti henkilöidensä elämänkaarta ja kohtaloita. Oli kiinnostavaa pohtia, miten periaatteessa samanlaisista lähtökohdista ponnistavat nuoret voivat saada tai olla saamatta elämältä sen mitä haluaisivat. Miten itseensä uskova, paremmalla itsetunnolla varustettu nuori voi menestyä, kun taas koko lapsuutensa väheksytty oppii itsekin uskomaan ettei hänestä ole mihinkään, ja että on parempi tyytyä siihen vähään mitä nyt sattuu saamaan. Teos sisältää myös tärkeän ajatuksen; suru ja kipu tuntuvat samalta, oletpa sitten rikas tai köyhä, hyväosainen menestyjä tai yksi niistä, joiden harvoja onnistumisia pidetään harhalaukauksina.

Niin se on. Sama suru jäytää rikkaitakin, mutta kyyneleet kuivataan parempiin kangaslaatuihin. Voi olla, että suru koskee hyväosaisiin vielä kovemmin. Onhan se isku kovempi kun korkeammalta pudotaan. Valmiiksi masentunut ei pienistä järkyty. 

Aihe on myös tärkeä ja ajankohtainen. Kuinka moni suomalainen pieni paikkakunta onkaan saanut kuoliniskunsa suurten yritysten saneerausten vuoksi; kun kunnan suurin työllistäjä irtisanoo useamman sata ihmistä, on selvää että se vaikuttaa koko kunnan elinmahdollisuuksiin. Pienempiä yrityksiä kaatuu, kouluja lakkautetaan ja ihmiset joutuvat muuttamaan työn perässä pois harvaan asutuilta seuduilta. Siksi Metsäjätin tarina osuu ja uppoaa varmasti moneen lukijaansa, valitettavan monella voikin olla omakohtaista kokemusta asiasta.

Hienoa tarinaa ei minulle himmentänyt edes runsas stereotypioiden käyttö, esimerkiksi se, että suomenruotsalaiset ovat kauniita ja menestyneitä tai että juoppojen lapsista tulee automaattisesti juoppoja. Nousiainen kirjoittaa niin sydämeenkäyvästi, etten osannut kuin ahmia kirjan loppuun, vuoroin nauraa mukana ja liikuttua, ja kiintyä syvästi Pasiin ja Janneen, jotka niin sujuvasti vuorovedoin kuljettivat tarinaa eteenpäin. Erityisesti sydämessäni läikähti kohtauksessa, jossa miehet tapaavat kunnolla ensimmäistä kertaa vuosiin: soittimesta kuunnellaan tietenkin Iron Maidenin "Revelations" (jonka sisällön Janne tiivistää osuvasti muutaman oikeatahtisen ilmarummutusliikkeen säestämänä), Metallican "One" ja Acceptin "Son of a Bitch" (jonka kertosäkeen miehet laulavat vanhasta muistista mukana), syödään ranskalaisia ja kalapuikkoja, mitään ei tarvitse puhua. Tähän kohtaukseen kiteytyi mielestäni ihanasti jotain suomalaisen 70-luvun alkupuolella syntyneen miehen perusolemuksesta. <3

Tämä oli ensimmäinen Nousiaiselta lukemani kirja, ja hienon lukukokemuksen jälkeen voin todeta, että tämä humaani, sympaattinen ja koskettava teos sai minut vahvasti ihastumaan kirjailijan tyyliin. Tulen varmasti lukemaan muutkin miehen teokset, Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran, ennen pitkää. 

Metsäjätti on saanut ilahduttavan paljon huomiota kirjablogeissa, kirjasta ovat kirjoittaneet ennen minua ainakin HannaJoanaMari ASannaMinnaKirjahamsteriNorkkuValkoinen kirahviAmma ja Jori. (Pikaisen blogikierroksen ja ylimalkaisen silmäilyn jälkeen on pakko kysäistä: olenko tosiaan ainoa Metallicaa kuunteleva naispuolinen kirjabloggaaja? :)

perjantai 17. helmikuuta 2012

Blogisynttärit ja arvonta!


Blogini täyttää tänään vuoden! :) Ensimmäinen blogivuosi on kulunut nopeasti ja tuonut mukanaan niin paljon yllättäviä ja hienoja asioita, etten olisi sitä mitenkään voinut arvata vuosi sitten ensimmäisiä postauksia kirjoitellessani. Aluksi kirjoittelin lähinnä itselleni, ja kun jokusen viikon jälkeen lukijoita oli kymmenkunta, jo se tuntui ihmeelliseltä ja jännittävältä. Nyt blogiani lukee sivupalkin lukijaraadin mukaan 140 (!!) ihmistä, iso ja lämmin kiitos teille jokaiselle! Toivottavasti viihdytte parissani jatkossakin.

Blogissani on käyty ensimmäisen vuoden aikana lähes 45 000 kertaa. Hurjaa! Ylivoimaisesti suosituin postaukseni on ollut kirjoitukseni Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta, joka on luettu (tai ainakin avattu) 1665 kertaa. Tämä tuntuu mukavalta, Mielensäpahoittaja on yksi lempikirjoistani viime vuodelta, ja jos tekstini on saanut yhdenkin ihmisen lukemaan kyseisen, ja vieläpä aivan loistavan kirjan, olen vilpittömän iloinen. :)

Alun haparoivien kirjoitelmien jälkeen olen vähitellen löytänyt oman tyylini ja ääneni, ja nykyisin kirjoittelenkin lukukokemuksistani suurella tunteella ja rennommalla otteella. :) Ensimmäisen vuoden aikana olen kirjoittanut 74:stä kirjasta, osallistunut aktiivisesti erilaisiin lukuhaasteisiin, ja saanut muista kirjablogeista roppakaupalla hyviä lukuvinkkejä jo ennestäänkin kilometrin mittaisen tbr-listani jatkeeksi. Blogini on usean muun blogin ohella tullut mainituksi Aamulehden kulttuurisivulla, ja mikä kaikkein tärkeintä: olen tutustunut bloggaamisen myötä ihaniin uusiin ihmisiin! <3 Hieno ensimmäinen vuosi takana siis, tästä on hyvä jatkaa eteenpäin! :)

Kuten monessa muussakin blogissa on tehty, minäkin halusin juhlistaa merkkipäivää palkitsemalla lukijoitani ja  järjestämällä synttärin kunniaksi arvonnan. :) Arvon kaksi pääpalkintoa, sekä yhden lohdutuspalkinnon (jonka sisältö on vielä itsellenikin vähän hämärän peitossa - katsotaan, mitä kivaa keksin! :).


Ensimmäinen arpomani palkinto on tietenkin kirja, kirjablogia tässä kun pidetään. Ja se kirja on serbialaissyntyisen Téa Obrehtin erinomainen esikoisteos Tiikerin vaimo (WSOY, 2012), jonka luulen kohoavan yhdeksi tämän vuoden upeimmista lukukokemuksista, ainakin omalla kohdallani. Olen itse lukemassa kirjaa parasta aikaa, ja siitä ovat ehtineet blogeissaan kirjoittaa jo ainakin anni.M ja Suketus. Arpomani kirja on uunituore ja lukematon (omasta kappaleestani en siis luovu, vaan tämän helmen haluan pitää hyllyssäni :).

Toinen arpomani palkinto on 15 euron lahjakortti nettikirjakauppa Adlibrikseen.

Ja kuten sanottu, arvon vielä kolmanneksi yhden lohdutuspalkinnon. :)

Kun kommentoit tähän postaukseen, saat yhden arvan. Linkittämällä omaan blogiisi saat toisen arvan
Ilmoita myös, jos haluat sijoittaa arpasi vain jompaankumpaan pääpalkintoon. :)
Osallistumisaikaa on kuun loppuun, 29.2.2012 asti. Arvon voittajat torstaina 1.3.

Onnea arvontaan! :)

maanantai 13. helmikuuta 2012

Joel Haahtela: Katoamispiste


Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava, 2010. 159 sivua.)

Oli lapsi, tyhjä huone, rakkaudeton tila. Oli puhumattomuus, vuodet, talo. Oli jotain mitä hän luuli pääsevänsä karkuun, mutta se vain odotti, liikkumatta, lähellä, kunnes hän oli yksin; eikä mikään suojaisi häntä enää, ei mies, ei talo, ei saari. Näin naisen joka käveli lumisen pihan poikki, tuhon joka kiihtyi, jäljet johtivat portailta aidan viereen. Hän pilkkoi puut, sytytti tulet, teki kaiken niin kuin piti, ja silti oli jotain mikä ei mennyt pois, suru surun sisällä, nyt kaksinveroinen. Hän söi, mutta nälkä vain jatkui, se kuihdutti hänet, ei kadonnut. Hän istui portailla ja kuunteli: kaupunki heräsi uuteen päivään, mutta hän itse oli jo poissa.

Syksyinen tuulenpuuska tuo yhteen kirjailijamiehen ja vieraan ranskalaisen naisen sateisen Helsingin kaduilla. Tuuli vie naisen sateenvarjon, ja mies, tarinan minäkertoja, pysähtyy häntä auttamaan. Nainen kertoo olevansa Magda Roux, ja etsivänsä Suomesta entistä miestään, josta ei ole kuullut aikoihin. Etsinnän lähes ainoana johtolankana toimii edesmenneen Raija Siekkisen teoksen Häiriö maisemassa ranskankielinen käännös, joka on kuulunut kadonneelle Paulille. Mies kiinnostuu ja haluaa auttaa Magdaa. Hän alkaa selvittää Paulin katoamista, mutta pian huomaakin ranskalaismiehen etsinnän muuttuneen haluksi selvittää Raija Siekkisen elämää ja viimeisiä vaiheita.

En tiennyt mistä olisin aloittanut, en edes tiennyt ketä enää etsin, Paul Roux'ta vai Raija Siekkistä, vai toivoinko vain, että jos etsisin tarpeeksi kauan toista, löytäisin ennen pitkää myös toisen. 

Miehen oma tilannekin on keskeneräinen, hänen elämänsä etsii uomiaan. Parisuhde on kariutunut, eikä hän voi kirjoittaa, koska kirjoittaessa elämä kutistuu ympäriltä ja kirjoittaminen eristää miehen muista, valtaa kaiken mitä ympärillä on. Jäljittäessään ranskalaismiestä ja Raija Siekkistä hän etsii samalla vastauksia myös omiin kysymyksiinsä.


Ylen Elävästä arkistosta löytyi tämä kaksi vuotta vanha haastattelu, jonka katsoin suurella mielenkiinnolla. Haastattelussa Haahtela toteaa vuonna 2004 traagisesti tulipalossa kuolleen Raija Siekkisen olevan hänelle suuri kirjallinen idoli. Haahtela kertoo Siekkisen kirjoittaneen paljon rivien väleihin, vihjaillen, ja että hänen tekstinsä tuntuvat lohduttavilta, kuin joku pitäisi lukijan kädestä kiinni. Näitä kahta kirjailijaa yhdistää Haahtelan mukaan samankaltainen lähestymistapa kirjoittamiseen, sekä samanlainen melankolinen pohjavire. Kirjailija omistaakin Katoamispisteen Raijalle, jonka kirjoihin on kätketty onni.

Tässäkin teoksessa on tosiaan ensimmäisiltä sivuilta alkaen havaittavissa se tutulla tavalla haahtelamainen melankolinen pohjavire. Mutta jos Elenassa melankolisuus on hienovireistä, Tule risteykseen seitsemältä -teoksessa lempeän lämmintä ja Traumbachissa jopa leikkisää, Katoamispisteessä se on selkeästi mollivoittoisinta. Tarinaa leimaa haikea alakulo ja surumielisyys. Myös kulissit luovat oman melankolisen tunnelmansa, aluksi ollaan sateisessa Helsingissä ja lopulta päädytään kylmän ja kuulaan Kotkan kautta talvea odottavaan Ranskaan. Kirjaa lukiessani tunsin oloni jopa hivenen apeaksi. Loppua kohden tarinaa alkoi kuitenkin värittää lempeä lohdullisuus, ja lopulta kirjasta jäikin päällimmäiseksi seesteinen tunnelma.

Romaani henkii myös vahvaa keskieurooppalaista tunnelmaa samaan tapaan kuin muutkin aiemmin lukemani Haahtelan teokset. Vaikka tapahtumat sijoittuvat aluksi Helsinkiin, ne voisivat sijoittua periaatteessa mihin tahansa Euroopan kaupunkiin; raitiovaunut kolisevat, konditorioissa myydään ranskalaistyyppisiä sokeroituja leivoksia ja kauniit, vanhat kivitalot sulkevat sisäänsä yleismaailmallista kaipuuta, yksinäisyyttä ja toisen ihmisen ikävää.


Ajattelin miestä vielä mennessäni nukkumaan, valvoin pitkään vuoteessa ja kuuntelin kuinka sade vaimeni, hidastui ja sitten lakkasi, ja tunsin samaa, osin miellyttävää kauhua kuin joskus nuorena; että asiat vain tapahtuivat, ettei niihin voinut kovin paljon vaikuttaa, että maailma oli ja tuli vastaan, ja se oli hyväksyttävä sellaisenaan; että jokainen oli yksin, eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta aamulla ylös, pukea päälle, astua kadulle, kävellä muiden joukossa, vakaasti, katsoa mihin se johtaa. 

Tässä kirjassa kirjailija sekoittaa äärimmäisen taitavasti faktaa ja fiktiota. Jopa niin, että lukiessani huomasin paikoitellen olevani syvästi hämmentynyt. Haahtela on ammentanut tarinan minäkertojaan paljon itsestään; mies on psykiatriaan erikoistunut lääkäri, sekä kirjailija, jonka teoksia julkaisee Otava - siis aivan kuten kirjoittajansakin. Myös Siekkisen elämää kasataan pienistä paloista, keskeneräiseksi jäävän palapelin palasista lukija voi vain arvailla mikä on totta, mikä fiktiota. Siekkiselle Haahtela tekee kunniaa, ja nyt Katoamispisteen luettuani haluankin ehdottomasti jatkossa tutustua myös Raija Siekkisen tuotantoon.

Selailin käsikirjoituksia umpimähkään, ja ne tuntuivat melkein liian yksityisiltä, kuin olisin varastanut toisen elämää. Valkeilla paperiarkeilla oli kahvitahroja, osa sivuista oli rypistynyt, joitain puuttui välistä. Ehkä hän oli kantanut niitä mukanaan matkalaukussa ja ne olivat kiertäneet Rooman, levähtäneet hetken Campo dei Fiorin kulmassa, lojuneet pöydällä hotellihuoneessa ja palanneet takaisin, keinuneet linja-auton ruumassa kohti kotia, päätyneet saaren rantaan, valoon, laiturille, jossa tuuli oli tarttunut pinkkaan, muutama sivu ehtinyt kadota mereen.

Kielikin on jälleen tavattoman kaunista. Katoamispiste erosi kuitenkin muista Haahtelan teoksista siinä, ettei kieli ollut minulle tällä kertaa pääosassa, vaan huomiotani kiinnitti eniten tarinan intensiivisyys. Kerronta on hyvin tiivistunnelmaista, lukijalle näytetään pieniä välähdyksiä ja tuokiokuvia menneisyydestä, ja kaikki osaset kietoutuvat yhteen luoden samalla kiehtovan, hämmentävän ja ajatuksia herättävän mysteerin. Kirja kertoo kauniisti etsimisestä, kaipauksesta ja niistä pienistä tekijöistä, jotka saavat ihmisen tuntemaan olevansa omassa elämässään sivustakatsoja. Se kertoo myös hetkistä, jolloin ihmisten elämät joko lipuvat toistensa ohi, tai liukuvat hetkeksi päällekkäin kahden tarinan yhdistyessä yhdeksi.

Katoamispiste on melankolinen, hillitty ja tyylikäs kokonaisuus. Se jää mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen, ja kuten muitakin Haahtelan teoksia, tätäkin voisi luonnehtia (sopivasti kirjailijan toiseen ammattiin viitaten) pitkävaikutteiseksi pienoisromaaniksi. Hämmentävä, hieno kirja, joka on tosiaankin ansainnut paikkansa julkaisuvuotensa Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Katoamispisteessä ovat käyneet myös PekkaHannaNaakkuJum-Jum ja Pihi nainen.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä


Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (Otava, 2002. 207 sivua.)

Inês odottaa kunnes Pedro nyökkää hänelle. Hänen äänensä nousee guitarran yläpuolelle ja ihmiset hiljenevät, puhe lakkaa, lasit eivät enää kilise. Katson Inêksen liikkumatonta vartaloa, hänen kasvojaan. Ne ovat tyynet ja kirkkaat. Mistä hän laulaa? Unohduksesta ja sodasta, suurista ja pienistä asioista, merestä ja laaksoon kävelleestä naisesta. Hän laulaa rakkaudesta lauluun ja se on syvintä iloa, puhtainta rakkautta. Hänen äänensä puhkaisee ilman kuin terävin tikari ja vangitsee sydämet leikiten. Minä soitan Inêksen oikealla puolella, samoin kuin José. Pedro ja Fernando taas ovat vasemmalla. Niin on aina ollut ja on turha kysyä miksi. Se on yksi niistä asioista, joille ei ole selitystä tässä maailmassa.

Talvi tekee tuloaan Lissaboniin, sitruunapuut kantavat hedelmää ja viileä tuuli puhaltaa mereltä. Fado-kitaristi Augusto lähtee orkesterinsa kanssa matkalle kohti kotikyläänsä Ajudaa tarkoituksenaan poiketa matkan varrella Oporton vuotuisiin musiikkikilpailuihin. Augusto ei ole käynyt kotonaan vuosikausiin, mutta nyt hänet ajaa sinne huoli Ajudan kohtalosta, kotikylä kun on vajoamassa mereen. On myös toinen, salaisempi syy - rakkaus. Augusto saa tietää, että hänen nuoruudenrakastettunsa Lenan puoliso on kuollut, ja hän lähtee matkaan sydän pakahtumaisillaan, tietäen syöksyvänsä kohti onnea tai onnettomuutta.

Muusikkoystävyksillä on kullakin omat kipupisteensä, Auguston elämää varjostaa isättömyys. Hän on äitinsä ja Eurooppaa kiertäneen skandinaavisen perhostutkijan lyhyen rakkauden hedelmä, eikä hän ole koskaan nähnyt isäänsä muuten kuin valokuvassa, jossa tämä on yllätetty työskentelemästä señhor Rafaelin pihalla.

Minä rakennan isäni pienistä muruista, valokuvasta, hänen otsarypyistään, hänen hiustensa lumesta, kultaisesta kellosta, joka putosi hänen taskustaan, tummista liiveistään, jotka unohtuivat isoisäni Manuelin taloon. August Kalm taisi olla hieman hajamielinen ja unohdella asioita. Ei siis ole ihme, että hän unohti minut, eihän minusta ollut silloin vielä tietoakaan.

Paluu kotikylään tuo mukanaan yllättäviä tilanteita, unohdettuja salaisuuksia ja vanhoja asioita, jotka eivät jätä rauhaan ennen kuin tulevat selvitetyiksi.


Aloitan toteamalla, että Tule risteykseen seitsemältä on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Jotain kirjan henkilökohtaisesta merkityksellisyydestä kertonee sekin, että luin sen kahdesti reilun kuukauden sisällä (ja kirjoiteltuani sitaatteja tähän tekstiin mieleni tekisi alkaa lukea kirjaa taas uudestaan). Lukukokemus olikin niin intiimi, että kirjasta kirjoittaminen tuntuu miltei mahdottomalta tehtävältä. No, yritän kuitenkin. :)

Risteys vie lukijansa Lissabonin kapeille kujille ja vanhan kalastajakylän uneliaaseen tunnelmaan, jossa tuoksuu suolainen meri, paistettu kala ja malvanvärinen pöly. Sen sivuilla soi haikeankaunis fado, ja koko pieni teos onkin kuin rakkauslaulu Portugalille. Kuten Haahtelan kirjoissa yleensäkin, tässäkin tuntuu pohjalla melankolinen pohjavire, mutta sitä keventää lempeä lämpö, värit haalistava aurinko, ja sellainen ihmisen pohjimmainen hyväntahtoisuus, joka tuntuu miellyttävältä kuin yllättävä halaus. Tule risteykseen seitsemältä on pakahduttavan lumoava pieni romaani, jonka kieli ja kerronta on niin kaunista, että sen lukeminen tekee melkein kipeää jossain sydämen tienoilla. Tämä teos on pieni pala täydellisyyttä.

Pedro sanoo kirjoittavansa maailman kauneinta kappaletta. Hän on kirjoittanut sitä kauan ja miettii saako sitä koskaan valmiiksi. Mikä tekee siitä maailman kauneimman, saatatte kysyä, enkä minä totta puhuen osaa vastata. Ehkä se on usko siihen, että se on maailman kaunein, tai ehkä Pedro huijaa meitä, eikä mitään kappaletta olekaan. Kysyin kerran Pedrolta, että minkälainen se sitten olisi, maailman kaunein kappale? Hän sanoi sen olevan sellainen, että Fernando putoaa tuolilta ja kaikki Portugalin naiset muuttuvat villihevosen varsoiksi, miehet syleilevät maataan, itkevät ja lempivät vaimojaan niittyjen kultaisessa valossa.

Risteyksessä kuvat lipuvat lukijan eteen kuin hivenen seepiansävyisessä mykkäfilmissä. Kirjan kauniin viipyilevä tunnelma saa minut kaipaamaan portugalilaiseen hämyiseen iltaan, pieneen kuppilaan, jossa voisin nautiskella pienen lasillisen hyvää portviiniä ja kuunnella haikeaa fadoa. Se saa minut kuulemaan meren kohinan ja itkevän kitaran, näkemään kukkivat bougainvillet ja tuntemaan paljaiden jalkojeni alla malvanpunaisen mullan. Tämän harvinaisen kirjallisen helmen haluaisin mustasukkaisesti pitää vain itselläni, mutta en tee sitä, vaan kehotan: lukekaa tämä kirja! Nouskaa rämisevän Volkswagenin kyytiin Portugalin pölyisille teille, antakaa Auguston, Josén, Pedron, Fernandon ja Inêksen kertoa teille tarinansa, ja lumoutukaa! Niin minä tein, ja niin ovat tehneet myös Pekka ja Joana.

On päiviä, jotka nousevat päivien rikkonaisesta virrasta ja saavat elämän näyttämään kirkkaalta ja puhtaalta, levittäytyvät eteemme kuin mykkien laivojen maisemat. Me uneksimme noiden päivien valosta ja ilosta, joka tulvii mieleemme ja se on kuin lapsen iloa, eikä mikään ole niin autuasta kuin lapsen ilo.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Portugali

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Joel Haahtela: Traumbach


Joel Haahtela: Traumbach (Otava, 2012. 112 sivua.)

  Ja siihen hän nukahtaakin, tähtien alle, yhtä toiveikkaana ja viattomana kuin saapuessaan kaupunkiin. Sillä nuoreen sydämeen ei mahdu elämänpölyä, kammioissa ja eteisissä on vielä tilaa, maailman tulla ja mennä. Eikä ylhäällä kaartuva taivaankatto ole lainkaan huono kumppani.
  Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma kuitenkin tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.


Nuori Frankfurter Allgemeinen reportteri Jochen saapuu pieneen itäsaksalaiseen kaupunkiin. Eletään keskikesää varhain 1990-luvulla, juuri Saksan jälleenyhdistymisen jälkeisinä vuosina. Jochenin yksinkertaisena tehtävänä on etsiä käsiinsä mies nimeltä Traumbach, haastatella tätä ja palata takaisin omaan kaupunkiinsa. Kuulostaa helpolta, mutta osoittautuu yllättävän vaikeaksi, Traumbach tuntuu olevan jatkuvasti pari askelta Jochenin edellä, ja kerran toisensa jälkeen hän lipeää nuorukaisen otteesta kuin liukas saippuanpala. Kuluu päiviä, Jochen vaeltaa kaupungissa aaveen lailla, nukkuu lämpimässä yössä puistonpenkillä tähtien alla, tapaa erilaisia tyhjenevän kaupungin lannistamia ihmisiä ja pohdiskelee elämää. Mutta kuka on tämä salaperäinen mies ja miksi hänen tavoittamisensa on niin hankalaa? Mikä on Traumbachin salaisuus?


Lempikirjailijani Joel Haahtelan uutukainen Traumbach on nopealukuinen pienoisromaani, mutta sen tunnelma jää pitkäksi aikaa mieleen elämään. Kirja on vapaasti suomeksi käännetyn nimensä veroinen, tarina tuntuu unenomaiselta ja kerronta virtaa eteenpäin hitaan sujuvasti kuin puro. Tarina pitää sisällään pieniä hetkiä, jotka sisältävät onnea ja lohtua, perunapellon tuoksua kesäyössä ja hitaasti kuluvia tunteja, jolloin pilvet ja taivas muuttavat muotoaan. Kuten Haahtela kirjoissaan yleensäkin, maalaa hän tälläkin kertaa lukijan eteen niin elävän tunnelman, että lukiessaan saattaa miltei nähdä omenien punastuvan, betonin halkeilevan päivän lämmössä ja nukkuvien kissojen levittävän ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa.

Paitsi tunnelmasta, pidin erityisesti myös Haahtelan käyttämästä kertojaratkaisusta. Tarinan kertoja on kuin isällinen vanhempi hahmo, joka hivenen huvittuneena mutta kuitenkin kuin lastaan hellästi suojellen seuraa nuoren päähenkilönsä kulkua vieraassa kaupungissa. Kertoja on ehdottomasti tämän tarinan sielu ja kantava voima, kuin jonkinlainen Haahtelan alter ego.

Tämä oli kolmas Haahtelalta lukemani teos, ja tämän taustalla kaikui mielestäni selkeimpänä kirjailijan siviiliammatti lääkärinä; hän muun muassa vertaa elämää fysiologiaan ja pohtii ihastumisen mekanismia ihmisen sydämessä ja hermostossa tapahtuvien reaktioiden kautta. Useissa yhteyksissä kertoja tarkastelee tapahtumia tieteellisestä, jopa hivenen kliinisestä perspektiivistä. Toisaalta en voinut myöskään olla ajattelematta, että Traumbach sisältää paljon myös kirjailijan omakohtaista ja omaäänistä filosofista pohdintaa elämästä. Siis elämästä yleensä, sekä myös tänä vuonna neljäkymmentä täyttävän kirjailija Haahtelan elämästä.

  Elämänkaariteorioiden puitteissa rouva Zuckmayer on lähestymässä keskikohtaa, neljääkymmentä ikävuotta. Ehkäpä hän on jo hieman yli tai hieman alle, mutta nuoruus, sen voimme varmasti sanoa, on jo takana. On kuitenkin olemassa piste, jossa on vielä häilyvyyttä, samaan tapaan kuin joskus maaliskuussa, jolloin talvi kamppailee kevään kanssa, yrittää viimeisillä voimillaan laahustaa vielä muutaman päivän, heittää lumituiskun ihmisten kiusaksi.
  Tässä pisteessä on vielä entistä hehkua, vanhojen englantilaiskartanoiden loistoa, aikaa, jolloin perintövarat eivät olleet huvenneet ja säännölliset tulot ylittivät vuosittaiset menot. Ja näin voimme todeta, että kaikella eläväisellä on lakipisteensä ja tuon pisteen lähestyminen, sen väistämättömyys ja varsinkin ohittaminen tuovat aina mukanaan hivenen surua, saavat ihmisen ymmärtämään, ettei elämä ole pelkkää tuulta ja valoa.


Traumbach on kiehtova, arvoituksellinen, pohdiskeleva ja kuitenkin lempeän leikkisä pieni romaani. Haahtelan teksti on - kuten aina - paikoitellen niin kaunista, että se saa huokailemaan ääneen ja kirjoittamaan ylös sitaatteja. Vaikkei tämä kohonnutkaan suurimmaksi suosikikseni miehen teosten joukosta (suurin suosikkini on sielukirjakseni muodostunut Tule risteykseen seitsemältä, jonka asemaa sydämessäni tuskin yksikään kirja tulee kovin pian hätyyttelemään... :), on silti pakko todeta, että tämäkin oli taas taattua Haahtelaa. Ihana kirja!

Traumbachin ovat lukeneet jo ainakin KaroliinaPekkaMariaKatjaSanna ja Tuulia.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Colm Tóibín: Brooklyn


Colm Tóibín: Brooklyn (Tammi, 2011. 313 sivua. Alkuteos Brooklyn, 2009.)

Täällä Eilis ei ollut kukaan. Se ei johtunut yksinomaan siitä, ettei hänellä ollut ystäviä eikä perhettä, vaan pikemminkin siitä että hän oli haamu tässä huoneessa, kaduilla matkalla töihin, tavaratalossa. Mikään ei merkinnyt mitään. Friary Streetin talossa huoneet kuuluivat hänelle, hän ajatteli, ja niissä liikkuessaan hän oli oikeasti siellä. Kotikaupungissa, kun hän käveli kauppaan tai ammattikoululle, ilma, valo, maa, kaikki oli lujaa ja osa häntä, vaikkei hän olisi tavannut matkalla ketään tuttua. Täällä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa, tyhjää, hän ajatteli. Hän sulki silmänsä ja yritti, niin kuin monet kerrat elämässään, miettiä jotain sellaista mitä odotti innokkaasti, mutta ei keksinyt mitään. Ei kerrassaan mitään odotettavaa. Ei edes sunnuntaita. Ei mitään muuta kuin ehkä nukkumista, eikä hän oikein ollut varma halusiko päästä uneenkaan. Eikä hän sitä paitsi voisi vielä mennä nukkumaan, sillä kello ei ollut edes yhdeksää. Hän ei voinut tehdä mitään. Tuntui kuin hänet olisi pantu lukkojen taa.

Eletään 1950-lukua Irlannissa. Eilis Lacey on nuori, kirjanpitokurssilta vastikään valmistunut nainen, joka asuu lapsuudenkodissaan äitinsä ja isosiskonsa, Rosen, kanssa. Isoveljet ovat lähteneet työn perässä siirtolaisiksi Englantiin, ja isättömän perheen toimeentulo on Rosen konttorityöstä ansaitsemien ja poikien silloin tällöin lähettämien pienten rahojen varassa. Työpaikat ovat Irlannissa kiven alla, ja niinpä Eilis joutuukin perheen painostuksen alla lähtemään työn ja paremman elämän toivossa suureen maailmaan, Amerikkaan. Hän seilaa pitkän ja vaivalloisen matkan Liverpoolin kautta  New Yorkin Brooklyniin, asettautuu asumaan pieneen vuokrahuoneeseen irlantilaisen rouvan luokse, ja aloittaa työt myyjättärenä Bartoccin tavaratalossa.

Elämä muukalaisena vieraassa maassa ilman ystävien tai sukulaisten antamaa turvaa tuntuu Eilisistä aluksi vaikealta ja yksinäiseltä. Hän alkaa iltaisin opiskella ahkerasti kirjanpitoa ja käydä kirkon järjestämissä tansseissa, joissa hän pian tapaakin mukavan oloisen nuoren miehen, italialaistaustaisen Tonyn. Nuoret alkavat seurustella ja Eilisin elämä uudessa maassa alkaa vähitellen tuntua helpommalta. Arjen täyttävät työ ja mieluisa opiskelu, ja viikonloppuisin hän tapailee Tonyaan. Kuitenkin juuri kun Eilis alkaa kotiutua, hän saa kotoa Irlannista suru-uutisia. Hän joutuu palaamaan kotiin ja tekemään vaikean ratkaisun valitessaan suunnan ja paikan elämälleen kahden erilaisen maailman väliltä.


Alkaessani nyt vähitellen kirjoitella rästiin jääneitä tekstejä viime vuoden puolella luetuista kirjoista tuntui luonnolliselta aloittaa Tóibínin Brooklynistä, olenhan jo useaan otteeseen ehtinyt mainita että Brooklyn oli minun lukuvuoteni 2011 kirkkain helmi käännöskirjallisuuden joukosta. Luin kirjan joulukuussa Dublinissa, ja rakastuin siihen sydänjuuriani myöten. Tällä kertaa luulisin että lukupaikka antoi vielä oman mausteensa lukukokemukselle, luinhan romaanin sen kirjoittajan kotimaassa.

Brooklyn käsittelee suuria teemoja; siirtolaisuutta, koti-ikävää, sopeutumista uuteen maahan ja uusiin olosuhteisiin, rakkautta ja velvollisuuksia. Sen henkilöhahmot ovat arkisuudessaan inhimillisiä ja uskottavia, ja erityisesti nuoreen Eilisiin oli helppoa kiintyä. Koin lukiessani vahvaa samaistumista Eilisiin, ja kun tarinan lopulla nainen teki ratkaisunsa elämänsä jatkon suhteen, se tuntui minusta niin väärältä etten edes muista, milloin olisin jotakin romaania lukiessani tuntenut vastaavaa pettymystä ja surua romaanihenkilön puolesta. :)

Tóibín kuvaa hienosti siirtolaisuutta yksilön kannalta, sen herättämiä tunteita, pelkoja ja odotuksia. Eilisin aluksi tuntema vierauden tunne on miltei käsinkosketeltavaa, vaikka nainen itse ei sitä mitenkään korosta tai alleviivaa. Tarina on pintapuolisesti hyvin rauhallinen ja tyyni, suurempi kuohunta tapahtuukin pinnan alla ja erityisesti lukijan mielikuvituksessa. Tóibínilla onkin mestarillinen kyky välittää lukijalle tunteita ja tunnelmia eleettömällä tavalla, mutta niin vahvasti, että lukija tuntee päässeensä sisälle nuorten päähenkilöidensä nahkoihin.

Kirjailijan kieli on varsin vähäeleistä ja korutonta, mutta juuri sellaisenaan tavattoman väkevää ja ilmaisuvoimaista. Brooklyn on myös kiinnostava ja onnistunut ajankuvaus; 50-luvulla Amerikassa eletään vielä rotuerottelun aikaa, mutta ilmassa olevia muutoksen tuulia pääsee Eiliskin haistelemaan, kun tavaratalossa aletaan myydä punaketun värisiä nailonsukkia värillisille naisille, ja tehtävä lankeaa juuri Eilisille. Myös toisen maailmansodan jälkeinen siirtolaisuus Euroopasta Amerikkaan on suurta, ja Brooklyn tuntuukin eläväisen värikkäältä sulatusuunilta, jossa jokainen irlantilainen, englantilainen ja italialainen tuntuu löytävän oman paikkansa, jos vain on valmis tekemään uutterasti työtä oman hyvinvointinsa eteen.

Brooklyn on viehättävä, haikeankaunis ja eleettömällä, vanhanaikaisella tavalla kotoisan sydämeenkäypä romaani, se onnistui lumoamaan minut niin, että rakastuin siihen varauksetta. Tóibíniinkin ihastuin niin, että samaisella Dublinin matkallani ostin heti neljä kirjailijan teosta lisää. Toivonkin ehtiväni lukea kevään aikana ainakin yhden, pari Tóibínia lisää...

Brooklynistä on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa: Leena LumiKirjava kammariSinisen linnan kirjastoVielä yksi riviKirjojen keskelläLuetut, lukemattomatKirjakirppu ja Kirjanurkkaus.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Tammikuun luetut ja kuulumiset

Tammikuussa käväisin kahdeksan päivän ajan Espanjassa nauttimassa auringosta ja upeista maisemista. Kiertelin Andalusiaa, matkustin junilla ja busseilla (ja lentäenkin toki), ihastelin merta ja rannikkokaupunkeja, ja toisaalta sisämaata ja vuoristoa. Kävin katsomassa flamencoa (voi sitä tunteiden paloa - niin tanssijoiden kuin allekirjoittaneenkin! :), nautiskelin cappucinoa ja churroja katukahviloissa, söin tapaksia ja hurmaannuin taas kerran kauniista arkkitehtuurista ja hedelmää kantavista appelsiinipuista. Granadassa sain aistia hieman myös kiehtovaa arabitunnelmaa.

Olin pakannut matkalle mukaan muhkean kasan kirjoja, mutta lopulta sain luettua reissuni aikana vain 1,5 kirjaa; Haahtelan parisataasivuisen Tule risteykseen seitsemältä (jo toinen lukukerta reilun kuukauden sisällä, eli lienee selvää että kirja on vienyt täysin jalat altani :), sekä osan Claudie Gallayn ihanista Tyrskyistä. Olin päivisin liikkeellä heti heräämisestäni iltamyöhäiseen, ja iltaisin olin hotellihuoneessani niin väsynyt etten jaksanut juurikaan edes lukea. :)

Koska minulla ei tammikuussa ollut varsinaisesti lomaa, käytin reissuuni miltei kaikki työvuorolistani vapaapäivät, ja se onkin kostautunut loppukuusta, kun olen paiskinut töitä urakalla. No, mitäpä vakavasta kroonisesta matkakuumeesta kärsivä ihminen ei tekisi rakkaan harrastuksensa eteen. :) Tämä kuitenkin selityksenä sille, että blogissani on ollut tammikuussa poikkeuksellisen hiljaista, en ole vielä ehtinyt vastata useammankaan postaukseni kommentteihin (iso kiitos niistä!), eikä minua ole paljoa näkynyt kommentoimassa muidenkaan blogeissa. Tilanne tulee muuttumaan ensi viikolla kun saan nauttia pidemmistä vapaista, ihanaa! :)

Alkujaaritteluiden jälkeen siis katsausta kuukauden luettuihin kirjoihin:

Katja Kettu: Kätilö
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Sarah Waters: Vieras kartanossa


Määrällisesti luin siis vähän, eli vain neljä romaania, mutta laadullisesti kuukausi oli huikea; jos antaisin kirjoille tähtiä, joutuisin antamaan kaikille neljälle kirjalle viisi tähteä (tai no, Vieras kartanossa saisi ehkä arvosanan 4½, tai ehkäpä kuitenkin 5-). Kuukauden paras kotimainen oli Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä, joka on kohonnut viime aikoina uusimmaksi sielukirjakseni (mainio Leena Lumin lanseeraama termi!), paras käännöskirja oli puolestaan Murakamin Norwegian Wood, joka sai aikaan kohtalaisen vakavan Murakamista sekoamisen. :) Olenkin nyt hankkinut käsiini useita Murakamin teoksia, ja tällä hetkellä houkuttelisi hurjasti tilata miehen järkälemäinen uutukainen, 1Q84. Luin kirjan alkua málagalaisen kirjakaupan hyllyjen välissä ja se oli viedä ihan mennessään (pystyin kuitenkin malttamaan mieleni ja jättämään kirjan hyllyyn, se oli Espanjassa paljon kalliimpi kuin mitä se maksaa esimerkiksi Adlibriksessä).

Helmikuussa blogissani palataan siis kohtalaisen normaaliin päiväjärjestykseen, eli luen, bloggaan ja kommentoin. :) Tällä kertaa lyhyehköstä virsi kaunis, lopuksi kuitenkin vielä jokunen kuvamuisto tammikuisen Espanjan maisemista, olkaapa hyvät! :)














keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Blogistanian Globalia, minun ehdokkaani


Tammikuun alussa järjestetty Blogistanian Finlandia -mittelö poiki jälkimainingeissaan tämän mainion Blogistanian Globalia -äänestyksen. Sen emäntänä ja alkuunpanijana toimii Kirjavan kammarin Karoliina, kiitosta vaan siihen suuntaan! :) Äänestyksen tarkoituksena on siis nostaa esille laadukasta käännöskirjallisuutta.


"Äänestämme tammikuun aikana mielestämme parhaita ulkomaisia, vuonna 2011 Suomessa suomeksi tai ruotsiksi julkaistuja, aikuisten kaunokirjallisia teoksia. Kisan ulkopuolella jäävät paitsi tietenkin alunperin suomeksi/suomenruotsiksi ja ennen tai jälkeen vuoden 2011 julkaistut teokset myös tietokirjat (tämä koskee myös elämäkertoja ja muistelmia) sekä lasten- ja nuortenkirjat."

Tässä äänestyksessä annetaan ääniä kirjoille, jotka bloggaaja on itse lukenut, bloggauspakkoa ei vielä tämänvuotisessa äänestyksessä ole (mikä on minun kannaltani loistojuttu, sillä yhdestäkään niistä neljästä kirjasta, joille aion oman ääneni antaa, en ole vielä ehtinyt blogata! :). Olen lukenut hirvittävän vähän viime vuonna ilmestyneitä käännöskirjoja, ja tarkoitukseni olikin lukea nyt tammikuun aikana muutama teos, joille uskoin voivani antaa äänen (mm. Shriverin, Shamsien ja Orringerin uutuudet), mutta lopulta tästä muodostuikin yksi huonoimmista lukukuukausista aikoihin. :)

Pidemmittä puheitta annan ääneni seuraaville kirjoille:

Colm Tóibín: Brooklyn
- Ehdottomasti paras viime vuonna lukemani käännöskirja, upea romaani, joka jätti voimakkaan jälkihehkun useiksi viikoiksi. Jo tämän yhden kirjan perusteella minusta tuli Tóibín-fani!

David Nicholls: Sinä päivänä
- Yhdellä sanalla sanottuna: Ihana! :)

Sarah Waters: Vieras kartanossa
- Kiehtova, taidokas ja vahva - ja niin ihanan brittiläinen romaani!

Chris Cleave: Little Been tarina
- Koskettava ja ajatuksia herättävä laadukas brittiläinen lukuromaani.

(Hmm, huomaan että kaikki minulta ääniä saaneet teokset sekä sijoittuvat että ovat peräisin Brittein saarilta. :) No, joka tapauksessa Blogistanian Globalia -äänestyksen voittajat julkistetaan Kirjavassa kammarissa torstaina 2.2.2012.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...