maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kirjaostoksia Lontoon keväässä

Suurimman osan viime viikosta vietimme keväisessä Lontoossa. Kevät oli kaupungissa niin pitkällä, että ilmassa oli jopa alkukesän tuntua: aurinko paistoi miltei pilvettömältä taivaalta ja lämpötila kipusi päiväsaikaan kahteenkymmeneen asteeseen. Puistoissa kukkivat kirsikkapuut, magnoliat ja lukuisat kukat, ainoastaan lehdettömät puut muistuttivat siitä että oikeasti tässä eletään vasta maaliskuuta. :)

Reissu piti sisällään lukuisia pubeja, musikaalikäynnin (kävimme katsomassa loistavan Billy Elliotin), fiilistelyä Covent Gardenissa, rauhallisia piknikejä puistoissa - sekä tietenkin piipahduksen pariin kirjakauppaan. :) Tältä reissulta ostin vain kaksi (!) kirjaa; Julian Barnesin The Sense of an Endingin, josta Zephyr on kirjoittanut Kirjanurkkauksessaan, sekä Amanda Hodgkinsonin 22 Britannia Roadin, josta Karoliina on kirjoittanut Kirjavassa kammarissaan. Reissun aikana luin erään Lontooseen sijoittuvan kirjan, josta kirjoittelen tämän viikon aikana.

Vastailen edellisten postausteni kommentteihin lähipäivinä ja teen samalla kunnon kierroksen muissa kirjablogeissa. Nyt toivottelen vain näiden Lontoo-kuvien myötä kaikille mukavaa ja aurinkoista alkanutta viikkoa! :)













torstai 22. maaliskuuta 2012

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa


John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar, 2008. 204 sivua. Alkuteos The Boy in the Striped Pyjamas, 2006.)

Sinä päivänä hän istui pöydän ääreen kynä ja paperia edessään ja kertoi Isoäidille, kuinka onneton oli ja miten kovasti toivoi että olisi taas Berliinissä. Hän kertoi Isoäidille talosta ja puutarhasta ja penkistä, jossa oli kyltti, ja korkeasta aidasta ja puisista lennätinpylväistä ja piikkilankakeristä ja kovasta maasta niiden alla ja parakeista ja muista rakennuksista ja savupiipuista ja sotilaista, mutta eniten hän kertoi ihmisistä, jotka asuivat siellä, ja heidän raidallisista pyjamistaan ja kangaslakeistaan, ja sitten hän kertoi miten ikävä hänellä oli Isoäitiä, ja hän lopetti kirjeensä sanoihin "sinua rakastava pojanpoikasi Bruno".


Bruno on yhdeksänvuotias saksalaispoika, joka asuu isänsä, äitinsä ja sisarensa kanssa Berliinissä. Eräänä päivänä hän löytää perheen kotiapulaisen Marian pakkaamasta tavaroitaan, selviää että koko perheellä on edessään muutto uuteen paikkaan isän tärkeiden työtehtävien vuoksi. Bruno ei haluaisi muuttaa, jättää taakseen isovanhempiaan, kolmea parasta ystäväänsä, rakasta kotitaloa, tuttua koulua ja koko Berliiniä; elämää ja ihmisiä kuhisevaa kaupunkia, jossa on paljon hienoja kauppoja, houkuttelevia hedelmä- ja vihanneskojuja ja kahviloita, joissa ihmiset vaihtavat iloisina kuulumisia.

Bruno käsittää että uusi paikka on nimeltään Aus-vitsi, ja huomaa sen olevan kaikella tapaa erilainen kuin Berliini: uudessa kodissa on vain kolme kerrosta entisen viiden sijaan (kuka voi muka asua niin pienessä tilassa?), talon ympärillä ei ole lainkaan katuja, eikä hedelmä- ja vihanneskojujakaan näy missään. Talon läheisyydessä kulkee pitkä piikkilanka-aita, ja aidan toisella puolella asuu valtavasti ihmisiä, jotka kaikki ovat pukeutuneet samanlaisiin raidallisiin pyjamiin ja kangaslakkeihin. Bruno kadehtii heitä; aidan toisella puolella on myös sadoittain lapsia, eikä Brunolla ole ketään kenen kanssa leikkiä - ja hänkin haluaisi kulkea pyjama päällä päivät pitkät.

Asuttuaan Aus-vitsissä jonkin aikaa Bruno lähtee tutkimusretkelle kävellen aidan viertä pitkin. Retkestä tulee kohtalokas, sillä Bruno tapaa pienen pojan, Shmuelin, josta tulee hänen uusi paras ystävänsä.


Poika raidallisessa pyjamassa on koskettava ja ajatuksia herättävä kirja, se kertoo tärkeästä aiheesta, joka ei koskaan saisi päästä unohtumaan: holokaustista. Tämä teos on kuitenkin erilainen ja uudenlaisella, raikkaalla tavalla kerrottu surullinen holokaustitarina, jonka kertojana on pieni ja naiivi saksalaispoika. Kaikki tapahtumat nähdään Brunon perspektiivistä, joskin lukija tietää ja ymmärtää koko ajan enemmän kuin poika. Brunon ymmärtämättömyys tuntuu hetkittäin epäuskottavalta ja ärsyttävältäkin, mutta toisaalta se on tavallaan ymmärrettävissä; kukaan ei kerro tälle hyvissä oloissa kasvaneelle pojalle mistään mitään.

Myös perheessä tapahtuu asioita, joita Bruno ei näe tai käsitä, mutta lukija saattaa ymmärtää rivien väleistä. Pidempään kestänyt "Aus-vitsissä" oleskelu alkaa vaikuttaa aikuisiin, erityisesti Brunon äitiin. Äiti alkaa käyttää runsaasti alkoholia, lääkesherryä, ja hän hakee salaa lohtua nuoren sotilaan sylistä. Myös teini-ikää lähestyvän isosiskon käytös muuttuu vähitellen.

Kirjan loppuratkaisu on koskettava ja mieleenpainuva; vaikka kirjan lukemisesta on jo useampi kuukausi aikaa, näen silti elävästi mielessäni viimeisten sivujen järkyttävät tapahtumat. Boynen kieli on hyvin yksinkertaista ja kirja vaikuttaakin kerronnaltaan äkkiseltään ajateltuna nuorten- tai jopa lastenkirjalta, mutta sitä Poika raidallisessa pyjamassa ei missään nimessä ole.

John Boyne vakuutti minut jo Romanoveista kertovalla romaanillaan Tarkoin vartioitu talo, mutta tämän toisen historiallisen romaanin luettuani ihailen miestä vieläkin enemmän. Boyne on todellakin loistava tarinankertoja! Tulen varmasti jatkossa lukemaan lisääkin miehen kirjoja, ainakin toistaiseksi vielä kääntämätön Crippen ja Nooa Notkoniitty karkaa kotoa kiinnostaisivat kovasti.

Pojasta raidallisessa pyjamassa lisää näissä blogeissa: Kirjainten virrassaJärjellä ja tunteella, KirjahamsteriLa petite lectriceKirjapeto ja Tarinauttisen hämärän hetket.
Itse osallistun tällä teoksella Satun luettujen Lapsen silmin -minihaasteeseen.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet


Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet (Like, 2011. 112 sivua.)

Tuuli painoi hiuksia otsallesi, olit komea kuin nuori jumala, ja minä ajattelin millaista olisi rakastaa tätä miestä. Yritit puhua italiaa, se oli liikuttavaa mutta toivotonta. Niin palasimme englantiin. Halusin kertoa omasta elämästäni, mutta taaskaan ei ollut oikea hetki.

Markus Lind on kuusikymppinen dokumentaristi, joka valmistelee elokuvaa Helsingin olympiakesästä 1952. Kesästä, jolloin sodasta toipuva Suomi eli taianomaisia viikkoja ja Helsinki hehkui kuin nuori morsian. Silloin kolmetoistavuotias Lind ei päässyt itse osalliseksi kuumeisesta tunnelmasta, hänet lähetettiin maaseudulle pois kisojen jaloista. Unelma kisoista on jäänyt miehen mieleen elämään, ja haaveidentäyteistä mielikuvaansa hän yrittää muuttaa eläväksi mielikuvituksensa ja kameran avulla.

Kesken elokuvanteon miehen isä kuolee ja jättää pojalleen perinnöksi laatikollisen vanhoja kirjeitä. Kirjeet isälle on lähettänyt Elena Damiani, nuori italialainen nainen, johon urheilutoimittajana työskennellyt isä tutustui juuri olympiakisoissa. Kirjeistä käy ilmi isän salainen rakkaussuhde tähän italialaiseen naiseen.

Haluan sinut tänne. En tunne syyllisyyttä, sen tunteen suon sinulle. Jos et rakasta vaimoasi, jätä hänet. Jos häntä yhä rakastat, unohda minut. Sitten vain muistamme toisemme. 

Markus uppoutuu kirjeiden myötä isänsä salattuun menneisyyteen, ja vähitellen silmien eteen avautuva tarina kuljettaa hänet lopulta Italiaan, Genovaan.


Tätä pitkältä novellilta tuntuvaa pienoisromaania ovat omissa blogeissaan suositelleet Sinisen linnan kirjaston Maria ja Poplaarin Pekka. Suositukset olivatkin niin painavia että lisäsin kirjan innoissani lukulistalleni, varsinkin kun kumpikin mainitsi kirjan sisältävän haahtelamaista tunnelmaa. Haahtelaan vertaaminen onkin tälle lukijalle sellainen syötti, johon varmuudella ja epäröimättä tartun.

Kirjassa olikin paljon viehättäviä elementtejä ja kauniisti kuvattuja hetkiä; kesäistä valoa tulviva Helsinki, sen kesäyössä uinuva Kauppatori, joka odottaa aamun ensimmäistä raitiovaunua. Taivas, joka kaartuu syvänsinisenä samettina, etääntyviä ja lähestyviä raitiovaunujen ääniä, vanhoja käsinkirjoitettuja kirjeitä, mustavalkoisia valokuvia ja rahisevia äänilevyjä, joilta kuuluu sodanjälkeisen ajan musiikkia. Niin, ja Italiaa - aukiolla pulppuavia suihkulähteitä, sekä hohtavansinisen taivaan alla välkähtelevää merta. 

Etukäteen tämä kuulostikin ihan minun kirjaltani, mutta lopulta lukukokemus tuntui yllättävän vaisulta ja teos jätti minut hieman kylmäksi. En tiedä mitä tapahtui, kenties ennakko-odotukseni olivat liian korkealla tai Pakkasen kirja kärsi huonosta ajoituksesta luettuani koko alkuvuoden toinen toistaan hienompia helmiä kuten Haahtelaa, Kettua, Liksomia, Murakamia ja Nesseriä. Kirjaparka, tunnistin sen ansiot ja tajusin lukiessani sen olevan oikeasti ihan hyvä, mutta silti se ei vain ollenkaan puhutellut minua. Haahtelamaista taianomaisuutta ja täydellisten lauseiden kauneuttakaan en onnistunut kirjasta tavoittamaan.

Elena Damianin kirjeet ei kuitenkaan ole missään nimessä huono kirja. Pakkanen kertoo kuluneesta aiheesta raikkaalla tavalla, ja tarinan kehyksenä Helsingin olympialaiset on oivallinen. Kieli on tiivistä ja huolellista, ja Elenan kirjoittamat kirjeet kuljettavat tarinaa luontevasti eteenpäin vuorovedoin nykyhetkeen sijoittuvan kerronnan kanssa. Omasta pettymyksestäni huolimatta olen varma että moni muu saattaa tähän pieneen romaaniin ihastua kovastikin. Kuten Pekkakin sanoo, tälle kirjalle kannattaa antaa tilaisuus.

Pakkasen kirjan ovat lukeneet myös Hanna ja Mari A.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja


Turkka Hautala: Kansalliskirja (Gummerus, 2012. 112 sivua.)

  Lapsille hyppyrimäki edustaa aikuismaailman suurinta saavutusta. He eivät saa siitä tarpeekseen. He riippuvat, roikkuvat, kiipeilevät ja kieppuvat rakenteissa kuin viidakkoon vapautetut marakatit, laskevat hämärän tullen alastulorinteen peppumäkeä ja kirmaavat kotiin.
  Seitsemän vuoden päästä lapset palaavat kaljakassin kanssa ja raaputtavat lähtötasanteen pintaan muhkean elimen. He muuttavat toiselle paikkakunnalle, oppivat nauramaan mäkihypylle ja muistavat hyppyrimäen enää silloin kun olo on kaikkein yksinäisin.

Hautalan kolmas teos, Kansalliskirja, on kokoelma Suomea ja suomalaisuutta tarkastelevia pakinoita tai pienoisnovelleja. Tarinoissa kuvataan osuvasti suomalaisuuden koko kirjo; elämänmenoa katsellaan niin nuorison, vanhusten, työttömien, väliinputoajien, eronneiden naisten, rakastuneiden nuortenmiesten kuin maahanmuuttajienkin silmin.

  Ollaan sairaalan kanttiinissa tai ruotsinlaivan kahviossa. Vanha mies murahtaa kassaneidille ja saa palkkioksi hymyn. Vain vanha mies osaa niin murahtaa. Tarjottimella on korvapuusti, valkoinen kuppi eikä missään nimessä vettä. Valtavat ukonkorvat kääntyilevät katseen hakiessa paikkaa. Kävelyyn kuuluva kulmikkuus on jokaisella vanhalla miehellä eri, askeleista on karsittu turha liike ja vauhti. Ne vievät vastapäätä toista ihmistä vaikka tyhjiäkin pöytiä on.
  Ennen istumista sanotaan korkeintaan kaksi sanaa. Informaatioarvo on niistä riisuttu. Jaaha. No niin. Siihen. Aluksi syödään höntyilemättä. Mietitään omia juttuja - mitä ne ovat ei tiedä eikä ole kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen tiennyt kukaan.

Kirjan sivuilla pelataan pesäpalloa, haastatellaan syljeskeleviä mopopoikia, saunotaan niin että henki lähtee, varataan Keihäsmatkoja, kattellaan Metsolat D-V-D:tä, kuunnellaan Tony Montanaa ja humputetaan menemään. Suomalaisuus maistuu mustikkapiirakalta, makkarakastikkeelta ja Juhlapöydän konvehdeilta. Ja jos onni potkaisee ja löytyy rakkaus, voi kauneinta olla keltaiset kangastossut neulasten päällä, kun istutaan kahdestaan kallionkololammen reunalla eikä puhuta mitään.


Viime vuonna ilmestynyt Paluu oli ehdottomasti oman lukuvuoteni parhaimmistoa. Kansalliskirja on ollut Haahtelan Traumbachin ohella kiihkeimmin odottamani kevään uutuusteos, ja nyt kirjan luettuani voin ilolla todeta että odotukseni on palkittu: Kansalliskirja on ihanaakin ihanampi! Hymy nousi huulilleni jo lukiessani alun Somerjoki-sitaattia, jossa huonolla itsetunnolla varustettu edesmennyt, kansan rakastama suosikkilaulaja vastaa änkyttäen johonkin häneltä kysyttyyn kysymykseen. Hellä hymy pysytteli kasvoillani läpi koko teoksen, niin taitavan osuvasti Hautala kuvaa kotimaataan ja kaikkea sitä, mikä tekee meistä suomalaisia.

Hautala on tarkkanäköinen ja oivaltava kirjoittaja, hänen kerrontansa on soljuvaa ja vaivatonta, ja teksti lämpöisen lempeällä tavalla humoristista, ironistakin. Hän suhtautuu hahmoihinsa isällisellä rakkaudella, ja saa siten lukijansakin rakastumaan näihin hahmoihin, jotka ovat kuin ketä tahansa meistä. Lukiessani tunnistin kirjasta paitsi palasen itseäni, myös naapureitani, työkavereitani ja sukulaisiani. Ehdottomaksi suosikikseni kohosi Riipisen lista, joka oli kaikessa junttiudessaan niin suloinen ja hellyyttävä että lukiessa sattui jonnekin sydämen seutuville.

Kansalliskirja on muuten viehättävä myös esineenä; kannessa poseeraa suloinen Mikki Hiiri-paitainen pellavapää kädet taskuissaan, ja myös kirjan sisältä löytyy pari vanhaa, vahvasti suomalaisuutta huokuvaa valokuvaa. Kannen poika lienee kirjailija itse, ja kansi puolestaan sympaattisin miesmuistiin.

Kansalliskirjan ovat ehtineet jo lukea myös Lumiomenan KatjaSinisen linnan kirjaston Maria ja Poplaarin Pekka. Itse voin kaksi kirjaa luettuani ilolla ilmoittaa olevani Hautalan vankkumaton fani. Mies on niin lahjakas ja taitava kirjailija, että se saa minut hykertelemään onnesta. Hyllyssäni odottelee Finlandia-ehdokkaaksikin valittu Salo, jonka lukemista säästelen kuin harvinaista aarretta. On etuoikeus saada lukea näin suurella taidolla ja sydämellä kirjoitettua proosaa. Kyllä meillä Suomessa vain osataan! 

lauantai 17. maaliskuuta 2012

TBR100

Kirjavan kammarin Karoliinan inspiroimana minäkin kokosin oman TBR100-listani, eli listan niistä sadasta kirjasta, jotka aion lukea toivottavasti mahdollisimman pian. Otin mukaan yhden kirjan per kirjailija, jotta lista ei koostuisi vain muutamien kirjailijoiden teoksista. Monen kirjailijan kohdalla haaveenani on kuitenkin lukea vähitellen koko tuotanto, tällaisia kirjailijoita ovat mm. Murakami, Ishiguro, Carpelan ja Hotakainen. Ja moni, moni muu. Aikataulun suhteen otan esimerkkiä Karoliinasta, ja tähtään siihen että mahdollisimman moni listan kirjoista olisi luettuna vuoden 2015 loppuun mennessä.

Kuvan iloinen lukija löytyy Bremenin Schnoorista. :)

1. Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus
2. Margaret Atwood: Sokea surmaaja
3. Julian Barnes: The Sense of an Ending
4. Sebastian Barry: On Canaan's Side
5. John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
6. Karen Blixen: Suuret tarinat
7. Emily Brontë: Humiseva harju
8. A.S. Byatt: Riivaus
9. Bo Carpelan: Alkutuuli
10. Jonathan Carroll: Valkoiset omenat
11. Kate Chopin: Herääminen
12. Philippe Claudel: Harmaat sielut
13. Albert Cohen: Rakkaani, valittuni
14. Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen
15. Michael Cunningham: Samaa sukua
16. Seamus Deane: Lukuhetkiä pimeässä
17. Charles Dickens: Loistava tulevaisuus
18. Daphne du Maurier: Rebekka
19. Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana
20. Kerstin Ekman: Sudentalja-trilogia
21. Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
22. Sebastian Faulks: Mustarastas laulaa
23. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
24. Susan Fletcher: Meriharakat
25. Ken Follett: Taivaan pilarit
26. Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
27. E. M. Forster: Talo jalavan varjossa
28. Claudie Gallay: Rakkaus on saari
29. John Galsworthy: Forsytein taru
30. Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille
31. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
32. Kari Hotakainen: Ihmisen osa
33. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
34. Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
35. Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset
36. John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
37. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
38. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
39. P. D. James: Majakka
40. Tove Jansson: Haru, eräs saari
41. Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
42. Maria Jotuni: Huojuva talo
43. Pasi-Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
44. Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
45. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
46. Jhumpa Lahiri: Tuore maa
47. Adam Langer: California Avenue
48. Haldór Laxness: Salka Valka
49. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
50. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
51. Andreï Makine: Vera
52. Hilary Mantel: Susipalatsi
53. Yann Martel: Piin elämä
54. Richard Mason: Meren huoneissa
55. W. Somerset Maugham: Kirjava huntu
56. Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo
57. Colleen McCullough: Okalinnut
58. Ian McEwan: Sovitus
59. Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet
60. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
61. Haruki Murakami: Kafka rannalla
62. Iris Murdoch: The Black Prince
63. Herta Müller: Matala maa
64. Arne Nevanlinna: Marie
65. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
66. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
67. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
68. Sofi Oksanen: Puhdistus
69. Michael Ondaatje: Englantilainen potilas
70. Julie Orringer: Näkymätön silta
71. Orhan Pamuk: Viattomuuden museo
72. Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti
73. Markku Pääskynen: Ellington
74. Anne B. Radge: Berliininpoppelit
75. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
76. Asko Sahlberg: Hämärän jäljet
77. James Salter: Kiitävät vuodet
78. Bernhard Schlink: Lukija
79. Carol Shields: Rakkauden tasavalta
80. Lionel Shriver: Poikani Kevin
81. Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa
82. Zadie Smith: Kauneudesta
83. Kathryn Stockett: Piiat
84. William Styron: Sofien valinta
85. Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon
86. Amy Tan: Sata salattua aistia
87. Eeva Tikka: Punainen härkä
88. Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8
89. Colm Tóibín: The Blackwater Lightship
90. Hannu Väisänen: Vanikan palat
91. Helen Walsh: Englantilainen tragedia
92. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
93. Minette Walters: Kuvanveistäjä
94. Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
95. Sarah Waters: Yövartio
96. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
97. Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot
98. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
99. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
100. Markus Zusak: Kirjavaras

torstai 15. maaliskuuta 2012

Johan Bargum: Jäähyväisiä


Johan Bargum: Jäähyväisiä (Tammi, 2003. 147 sivua. Alkuteos Avsked, 2003.)

  Aamulla oli yhtäkkiä syksy. Istuin bussissa ja katselin Lauttasaaren ohi ulapalle. Meri oli vihreä ja näytti kylmältä. Taivas oli menettänyt syvänsinisen elokuunvärinsä. Taivaanrannan saaret olivat nytkähtäneet lähemmäksi. Ympärilläni istuvilla ihmisillä oli päällystakki ja kaulaliina. Autojen pakoputkista tuprusi pieniä valkoisia pilviä. Syksy oli yhtäkkiä tullut. Ja silti sen oli täytynyt tapahtua askel askeleelta, hitaasti mutta varmasti, päivä päivältä.
  Miksi huomaamme muutokset vasta kun ne ovat jo tosiasia?
(Novellista Syyskuinen viikko)

Jäähyväisiä on viiden kertomuksen kokoelma. Novellit ovat erillisiä, ehjiä pieniä kokonaisuuksiaan, mutta ne limittyvät toisiinsa taidokkaan vähäeleisesti, kuin hipaisten toista huolettomasti ohikulkiessaan. Novellien kosketuspinnat ovat usein hiuksenhienoja, mutta sisäinen yhteys niin tokaluokkalaisen pikkupojan, venäläisen ammattirikollisen kuin eläkkeelle jäävän yleislääkärinkin tarinassa tuntuu luonnolliselta, se on olemassa. 

Kertomuksia yhdistää menetyksen teema, luopuminen ja jäähyväiset. Tarinoissa koetaan avioeroja, saatetaan rakasta lemmikkiä viimeiselle matkalleen, pidetään kädestä kuolevaa vanhusta ja vaihdetaan lapsenhoitovuoroa pienen kaupungin linja-autoaseman ankeassa baarissa. Myös taustat ja tunnelmat heijastavat haikeaa alakuloisuutta; on syksy tai pimeä talvi, sataa märkää lunta, asuntojen nurkissa löyhkää yksinäisyys ja epäonnistuminen.

Raskaista aiheistaan huolimatta kerronta ei kuitenkaan vello syvyyksissä, vaan novelleja pystyy lukemaan suhteellisen kevein sydämin. Bargum kertoo hahmoistaan ja näiden kohtaloista lempeästi ja ymmärtäen. Hän ei syyllistä ketään, vaikka näyttääkin että ihmiset ovat heikkoja ja tekevät virheitä. Tarinat ovat pieniä inhimillisiä välähdyksiä, hetkiä muutaman ihmisen matkalta silloin kun elämä lyö vasten kasvoja.

Tässä kokoelmassa Bargumin kieli on viiltävän tarkkaa, lauseet ehjiä ja hallittuja. Hän kirjoittaa hämmästyttävän luontevasti kenestä hahmostaan tahansa; onpa henkilö sitten pieni lapsi, nuori nainen tai surullinen keski-ikäinen helsinkiläispoliisi, hahmon ääni kuulostaa aidolta ja uskottavalta. Novelleillaan Bargum tekikin minuun vaikutuksen; mies on selkeästi hieno ja monipuolinen kirjailija, jonka teksteissä maistuu elämä. Tämä viime vuoden puolella lukemani kokoelma oli ensikosketukseni Bargumin tuotantoon, ja vaikkei kirjasta tullutkaan suursuosikkiani, haluan ehdottomasti jatkaa Bargumiin tutustumista ainakin Syyskesän ja Syyspurjehduksen parissa.

Lukukokemuksen jälkeen jäi toiveikas, jopa valoisa olo. Novelleissaan Bargum osoittaa, että raskaidenkin kokemusten jälkeen elämä jatkuu aina, tapahtui mitä tahansa.

Hetken tunnen itseni merkillisen vapaaksi, tiedäthän, niitä tilanteita jolloin kuvittelee voivansa valita vapaasti ja kaikki ikään kuin seisahtuu. Nyt tai ei koskaan. Lähteä tai jäädä. Nousta laivaan tai jäädä laiturille. Tässä on elämäsi, sinä itse päätät.
(Novellista Hoitotäti)

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Maaria Päivinen: Silja ja Mai


Maaria Päivinen: Silja ja Mai (ntamo, 2010. 255 sivua.)

Ihminen tarvitsee Main kaltaisen ihmisen rinnalleen ja se on paljon pyydetty. Silja vaipui tämän tästä masennukseen; syynä liika, paljous, ylivoimaisuus; järkähtämätön paine pyrkiä muuttamaan muotoa. Eikä hän silti - kaikista ponnistuksistaan huolimatta - saanut Maita huomaamaan itseään sillä tavalla kuin olisi tarvinnut. Hän ei saanut Maita, itseasiassa, lainkaan, koskaan, ei sinä aamuna ei milloinkaan! 

Silja on herkkä ja esteettinen nainen, oppinutkin, englannin kielen lehtori. Mai on Siljan alivuokralainen, hän rassaa työkseen autoja ja on raivokkaan tehokas saamatta elämässään kuitenkaan mitään aikaiseksi. Mai tekee mitä huvittaa, hän on hurja, häikäilemätön, raaka, röyhkeä ja itsevarma - hän tulee ja menee miten huvittaa, ja Silja antaa kaiken anteeksi. Silja vihaa ja rakastaa Maita samanaikaisesti, hän juopuu Maista, sulautuu yhdeksi ja repäisee taas itsensä rajusti irti. Silja ja Mai kertoo näiden kahden naisen tarinan, se kertoo tarinan rakkaudesta, vihasta, intohimosta ja kipeästä kaipuusta.


Sain Päivisen kirjan luettavakseni jo viime kesän lopulla. Minua hieman jopa pelotti alkaa lukea sitä. Tiesin kerronnan olevan tavallisesta kaunokirjallisuudesta poikkeavaa, ja mietinkin ymmärränkö, osaanko, pysynkö kyydissä? Silja ja Mai onkin kuin pitkä surrealistinen runo. Se ei ole helppo kirja, se vaatii oikean ajan, vireen ja mielentilan, jotta lukiessaan pääsee sisälle sen moniulotteiseen ja hypnoottiseen maailmaan. Tarinan päättyessä olo on hengästynyt, vähän huimaavakin, mutta maaliviivan ylittäminen aikaansaa raukean olotilan, matka on ollut hurja mutta palkitseva.

Silja ja Mai on varsinainen mielikuvien ja symboliikan runsaudensarvi. Se huokuu eroottista voimaa, alkukantaisuutta ja jopa rajua eläimellisyyttä - toisaalta siinä kuitenkin on koskettavaa herkkyyttä ja seesteisyyttä. Se on vuorotellen ruma, kaunis ja rumankaunis tarina, ylistys ja rukous naiseudelle sen kaikkine iloineen ja kirouksineen.

Paitsi runsailla eroottisilla kohtauksilla, teoksessa on tärkeä roolinsa myös maantieteellä. Mai pakenee jotain - itseään tai asioiden kohtaamista? - milloin minnekin päin maailmaa, joko mielessään tai konkreettisesti, Silja puolestaan pakenee Maita Moskovaan.

Ja hänen vanansa; ei sellaista jää jos se piirretään aallottomaan veteen; joutuu matkustamaan ilman passia Vilnaan ja Pariisiin, Hampurin läpi Brysseliin, Meksikoon, Keniaan, Tansaniaan; Silja valui alas Etelämantereelle, Kuolan niemimaalle, Mumbain kautta Pekingiin, eikä missään ollut hyvä; alastomat asennot olivat Siljan valkoinen, irstas humala; alastomat pitkitetyt asennot hänen tyhjä hautapaikkansa josta kaikki joskus alkaisi jälleen, luonnon kiertokulku; pidellään viimeistä henkäystä, muututaan mullaksi, joka jää jalkapohjiin, kovettuu. 

Mai on miestennielijä, Siljakin yrittää hakea lohtua tuntemattoman sylistä tuntien itsensä lopulta vain vajaaksi naiseksi. Selväksi tulee myös Siljan kaipaus jota hän tuntee tätä raakalaismaista ystäväänsä kohtaan, rakkaus joka jää vaille vastakaikua ja täyttymystään. Naiset herättävät lukijassa runsasti tunteita; sääliä, raivoa, turhautumista, ja toisaalta myös iloa ja onnea - tämä on teos joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi, teos jota ei lueta vaan joka täytyy elää ja kokea.

Päivinen vyöryttää lukijan eteen kyyneliä, meren lailla kuohuvaa vihaa, sairauden aiheuttamaa pelkoa, rommiteetä ja leualle valuvaa mansikkarahkaa, tyhjää melua, jätesäkissä muljahtelevia kissanpentuja ja lopulta appelsiinintuoksuista kodikkuutta. Silja ja Mai on uskalias hyppy kylmään veteen, hengästyttävä matka jolle on uskallettava lähteä avoimin mielin.

Maaria Päivinen kirjoittaa myös hienoa blogia täällä, ja viime vuonna häneltä on ilmestynyt jo toinen romaani, Minä rakastan sinua nuori mies. Minua ennen Siljan ja Main ovat lukeneet Paula ja Villasukka kirjahyllyssä, ja Kiiltomato.netissäkin kirja on saanut hienon arvostelun. Lukemani kappale on tosiaan kiertokirja, kuka haluaa päästä seuraavaksi sen pariin?

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä


Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (Tammi, 2005. 262 sivua. Alkuteos Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö, 1998.)

  "Tämä on kyllä hitonmoinen kesä, Erik", hän sanoi kun olimme tulossa ruovikkoon. "Ihan joka tavalla. Varmaan paras mitä minulla on koskaan ollut."
  Minä tunsin äkkiä kuinka paljon pidin Edmundista. Siihen Kamalaan oli enää vain kaksi viikkoa, äiti makasi tekemässä kuolemaa syöpään, minulla oli katkennut varvas, mutta kyllä tämä hitonmoinen kesä oli.

14-vuotiaan Erikin äiti on sairastunut syöpään ja joutunut sairaalaan. Pojan isä epäilee, että kesästä tulee kova. Sen vuoksi Erik lähetetään kesäksi Genesaretiksi kutsutulle suvun kesämökille Möckeln-järven rannalle. Mukaan lähtevät Erikin jo aikuinen isoveli Henry, sekä isän työkaverin poika Edmund, jota Erik ei kunnolla tunne ennestään vaikka pojat ovatkin samassa koulussa. Eletään kuusikymmenluvun aamunkoitteessa Keski-Ruotsissa, jossain Örebron kupeessa, juhlitaan kansakoulun viimeisiä päättäjäisiä ja alkamassa on kaikkien aikojen kesä.

Mökillä päivät kuluvat leppoisissa merkeissä; pojat uivat järvessä ja lukevat kirjoja, Erik piirtää sarjakuvia, joiden päähenkilönä seikkailee lahjomattoman rehellinen ja veitsenteräviä repliikkejä laukova Eversti Darkin, ja Henry kirjoittaa esikoisromaaniaan. Iltaisin pojat nukahtavat Henryn kirjoituskoneen nakutukseen ja nauhurista kuuluvaan musiikkiin, kun isoveli kuuntelee kirjoittaessaan Elvistä, Buddy Hollya, Little Richardia ja The Driftersiä. Pojista se kaikki tuntuu melkein liiankin hyvältä.

Lähistöllä kesäänsä viettää myös legendaarinen käsipalloilija Berra Albertsson, itsevarma korsto joka on poikien mielestä varsinainen paskiainen. Berran kuvankaunis tyttöystävä Ewa Kaludis puolestaan on kuin ilmetty Kim Novak; naisella on runsas rukiinvaalea tukka, ohuita puseroita jotka kiristävät sopivasti rintojen päältä, ja ääni joka muistuttaa kehräävää kissaa. Kun pojille selviää että Henryllä on meneillään jotain Ewan kanssa, he arvelevat että tilannetta on syytä pitää silmällä. Täydellinen ja vähän jännittäväkin kesä päättyy kuitenkin äkkiarvaamatta, kun tapahtuu Se Kamala, ja kaikkien osallisten elämä muuttuu lopullisesti.


On kirjoja, joiden lukemista suunnittelen vuosikausia. Kirjoja, jotka odottavat oikeaa aikaa ja joihin melkein varmasti tiedän rakastuvani, kunhan vain lopulta ehdin niiden pariin. Kim Novak oli juuri tällainen kirja, eikä ennakkoaavistukseni sen suhteen ollut väärässä: teos oli juuri niin rakastettava ja ihana (!) kuin odotinkin sen olevan. 

Normaalisti dekkaristina tunnetun Nesserin kerronta tuo vahvasti mieleeni rakastamani Tuomas Kyrön tai Miika Nousiaisen tekstit, romaani sisältää raikkaalta tuntuvaa lämmintä huumoria ja toisaalta lähes kirjalta kuin kirjalta kaipaamani vakavamman pohjavireen. Se kertoo elämästä kahden neljätoistavuotiaan silmin ja kuvaa hyvin paitsi kuusikymmenluvun kesäistä Ruotsia, myös teinipoikien herkkää kehitysvaihetta sisältäen siten tietenkin vaivaannuttavia tilanteita, kivuliaita erektioita, salatupakointia ja yrityksiä näyttää ja kuulostaa mahdollisimman aikuiselta. Nesserin kieli on eläväistä ja moni dialogi saa hymyn karehtimaan suupielissä. Myös käännös oivallisine sanavalintoineen tuntuu erityisen onnistuneelta, siitä suurkiitos Saara Villalle (joka on käsittääkseni legendaarisen Kyllikki Villan tytär).

  "Terve Edmund", minä sanoin.
  "Terve", sanoi Edmund.
  Me seisoimme aaltopeltikattoisten pyörätelineiden luona ja potkimme innottomasti soraa muutaman tyttöjenpyörän päälle.
  "Faija puhui jotain", minä sanoin.
  "Niin kuulemma", sanoi Edmund.
  "Niin kai sitten", sanoin minä.
  "Niinpä niin", totesi Edmund.
  Sitten kello soi, eikä asiasta enempää puhuttu muutamaan päivään. Mutta minusta aloitus oli aika lupaava.

Kim Novak jakaantuu kertomuksena kahteen osaan, aikaan ennen ja jälkeen Sen Kamalan. Kirjailija on mielestäni onnistunut luomaan erinomaisesti toimivan tunnelman ja jännitteen, jotka pysyvät yllä viimeiselle sivulle asti. Aika ennen vedenjakajana toimivaa tapahtumaa tuntuu onnelliselta ja kesäisen aurinkoiselta, vaikka ilmassa onkin jo aavistusta tulevasta. Sen Kamalan jälkeen koko romaanin sävy muuttuu tummemmaksi, ja tarinan luonne saa jopa trillerin kaikuja.

Teos on pullollaan kuusikymmenluvun nostalgiaa, loppumattomalta tuntuvia aurinkoisia kesäpäiviä ja alkukesän iltoja täynnä lupauksia ja tuoksuja; syreeniä, jasmiinia ja pontikkaa. Lukiessani nautin ruotsalaisen keskikesän suloisesta haikeudesta ja sympaattisten teinipoikien veljellisestä yhdessäolosta ja yhteisymmärryksestä. Toisaalta tarina sisälsi myös vakavampia ja pohdiskelevia sävyjä; Erikin syövästä riutuneen äidin kalpeita kasvoja ja tukkaa, joka näyttää murheelliselta heinältä, sekä poikien pohdintoja siitä, miksi elämässä on niin paljon kaikenlaista paskaa, jota kenenkään ei pitäisi joutua sietämään.

Kim Novakissa tapahtuu paljon rivien väleissä. Tapahtumat nähdään Erikin silmin, ja monesti lukija ymmärtääkin enemmän kuin poika itse. Myös Edmundin elämässä on omat kipupisteensä, joista poika haluaisi kaverinsa kanssa puhua, mutta Erik kokee nämä keskustelut vaivaannuttavina ja ahdistavina. Helpompaa on olla puhumatta omista tai kaverin murheista, tai lopulta koko kesän tapahtumista, jättää huonosti olevat asiat rauhaan ja antaa niihin viittaavien sanojen toimia näkymättömyyden ja hiljaisuuden laastareina. Kirja onkin monipuolinen ja toimiva kokonaisuus; paketti, joka sisältää vahvasti välittyvää tunnelmaa, uskottavia henkilöhahmoja, jännitteitä ja pinnan alla tapahtuvaa kuohuntaa, sekä eläväistä miljöökuvausta maustettuna tujauksella sympaattisen poikamaista huumoria ja heräävää seksuaalisuutta.

Kim Novak oli ihastuttava, nostalginen ja vetävästi kirjoitettu romaani, joka sai kaipaamaan kesän suloista lämpöä, kiireettömyyttä, loma-ajan vapautta ja mutkattomuutta. Aikaa jolloin elämän pitää olla kuin perhosella kesäpäivänä. Kirja sai myös kiinnostumaan Nesserin muusta tuotannosta, ja ajattelinkin jossain vaiheessa tutustua miehen kirjoittamaan Van Veeteren -dekkarisarjaan.

Luimme kirjan samanaikaisesti Lumiomenan Katjan kanssa, ja myös bloggaamme siitä samaan aikaan. Meillä on siis eräänlaiset treffit, tapaamme helteisessä ruotsalaisessa pikkukaupungissa kesällä -62, tiistaina klo 15. :) 
Kirjan on lukenut myös Jokke.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Eeva Tikka: Hiljainen kesä


Eeva Tikka: Hiljainen kesä (Gummerus, 1979. 277 sivua.)

  Vene ui yhä syvemmällä ja päästi aaltoja ylitseen. Se oli haavoittunut ja halusi levätä jo.
  Se tiesi tämän! Se tahtoi tätä! Se odotti häntä kaislikossa, odotti kevättä lumen alla, odotti häntä lähtemään - viedäkseen hänet tähän viimeisillä voimillaan.
  Hän huusi mutta tuskin kuuli omaa ääntään. Silti hän huusi, kauhuissaan, monta kertaa. Huutaessaan hän muisti miten äänettömänä koira oli häntä katsonut kun hän eilisaamuna lähti. Seisoi koppinsa edessä ja katsoi mutta ei pyrkinyt mukaan - sitä hän silloin ihmetteli ettei pyrkinyt.
  Sekin tiesi tämän!

On 1970-luvun loppupuoli pohjoiskarjalaisessa maalaismaisemassa. Eletään kevään kynnyksellä, jäät alkavat lähteä järvestä, kun yhdeksäntoistavuotias Olli soutaa hivenen rikkinäisellä löytöveneellä kotirannasta läheiselle Lammassaarelle viettämään viikonloppua ja järjestelemään ajatuksiaan yksinäisyydessä. Töitä ei löydy, raha ei ole riittänyt auton ylläpitoon, ja autosta luopumisen myötä tyttöystäväehdokaskin on lakannut hakeutumasta Ollin seuraan. Kun poika herää myrskyiseen aamuun vietettyään saarella yhden kylmän yön, hän alkaa kaivata kotiin aamukahville, ja koko saaressa käynti alkaa tuntua harharetkeltä. Olli työntää veneensä myrskyävään järveen ja uskoo selviytyvänsä kotiin korkeista ja terävistä aalloista huolimatta. Toisin käy.

Ollin kuoleman myötä muulla perheellä on edessään hiljainen kesä. Ekaluokkalainen Esko ei voi ymmärtää ettei isoveli enää palaa, kuusitoistavuotias Ulla taas pelkää menevänsä surusta rikki - ja miten palasina voisi mennä kouluun? Ollin vanhemmat vaikenevat tahoillaan, ja mummon tehtäväksi jää pitää perhe kasassa ja maatalon arki pyörimässä. Ukki puolestaan makaa vanhainkodissa halvaantuneena.

  - Eikö häntä suatane toisettii hautajaiset tänä vuonna, hän sanoo ja huokaa. Sitten hän polkaisee reippaasti mopon käyntiin ja ajaa pihasta tielle.
  Mutta minä ajattelen että ukin kuoleminen voi kestää vielä kauan, vuosikausia vielä niin kuin se vuosia sitten on jo alkanutkin. Olli sen sijaan - miten erilainen kahden ihmisen kuolema voi olla. Miksei ihmisen itse anneta valita milloin ja miten kuolee - jos saisi valita, olisiko maailma täynnä kuolemista pakoilevia vanhuksia? Milloin minä olisin valmis kuolemaan? Milloin ihminen yleensä saa kyllikseen elämästä?

Toukokuussa Olli lasketaan haudan lepoon. Maatalo ei lepää, kevätkylvöt on tehtävä ja perunat istutettava, tulee juhannus, ja pian jo elokuiset viljanpuinnit ja lempeän lämpimät, pimeät illat. Luonto etenee kesästä syksyyn, ja maatalon arjessa perheenjäsenet yrittävät käydä läpi suruaan, kukin omalla tavallaan.


En ole aiemmin lukenut Tikan kirjoja, ja tartuinkin tähän Hiljaiseen kesään Kirjavan kammarin Karoliinan suosituksesta, lähes täysin ilman ennakko-odotuksia. Ja onneksi tartuin - kuten edellisessä merkinnässäni jo ehdinkin todeta, sain kirjan myötä valtavan upean lukuelämyksen. Ihastuin Tikan kerrontaan jo alkusivuilta lähtien, ja lopulta luin suurimman osan kirjasta pala kurkussa ja kyyneleet silmäkulmissa.

Hiljainen kesä on surullisen aiheensa ympärillä valtavan viisas, lämmin ja lempeä kirja. Se koskettaa syvästi, ja tuntuu kuitenkin ihanan lohduttavalta. Tikka käsittelee jokaisen perheenjäsenen surua yksilöllisesti ja ymmärtäen, ja jopa kuusivuotiaan Eskon ääni tuntuu aidolta, pienen pojan ajatusmaailmaa on kuvattu varsin todentuntuisesti ja onnistuneesti. Pohjoiskarjalan murre elävöittää tekstiä kauniisti ja tekee henkilöistä vielä astetta todempia.

On mielenkiintoista ikään kuin sivustakatsojana seurata, miten erilaisia Ollin omaiset ovat surussaan. Yksi asia heitä kuitenkin yhdistää: puhumattomuus. Kuolemasta ja menetyksestä ei puhuta, vaan jokainen kietoutuu omaan suruunsa ja yrittää omalla tavallaan päästä asian kanssa sinuiksi. Perisuomalaisella (ja varsin omakohtaisella) tavalla tutulta kuulostaa myös se, ettei kuolemasta keskustella ollenkaan pienen lapsen kanssa. Seitsemänvuotiaan Eskon käytös muuttuu veljen kuoleman jälkeen, ja lukijana on helppoa ymmärtää mistä on kysymys. Kirjan aikuiset eivät sitä kuitenkaan tunnu ymmärtävän, lapsi saa kiukutteluunsa selkeän ankaran vastauksen: "Etkö sie poika ymmärrä että äitilläsi on suru." Vanhempien, ja erityisesti Ollin äidin tuntemukset Tikka on kuvannut niin vahvasti sydämellä, että ne tuntuvat lukiessa menevän suoraan ihon alle.

  Hän on melkein iloinen siitä ettei anoppi nyt ole tässä hänen kanssaan. Sillä tällä hetkellä hän ei ole vain perheensä jäsen ja sen osa, vaan hän on kokonainen yksinään. Kokonainen vaikka on reikiä täynnä ja vaikka löytää niitä aina lisää ja vaikka niiden läpi huljuu suru: suru menettämisestä ja kaiken, myös itsensä vaillinaisuudesta, joskus koko maailmastakin kun hän ajattelee millainen se on ja miten paljon siinä kärsitään. Mutta oma suru on kuitenkin häntä lähinnä, sen kosketus kuin muistuttava käsi joka työntää sormensa reikiin ja kulkee lävitse juuri kun sen luulee voivansa vähäksi aikaa unohtaa.

Hiljainen kesä on vaikuttava kirja. Mikäli lukijalla on tarttumapintaa tarinan teemoihin, menetykseen ja surutyöhön, tulee kerronta vielä vahvemmin liki. Ja vaikkei olisikaan, se varmasti vakuuttaa silti. Tikan hahmot ovat todenmakuisia, kerronta arkisella ja jotenkin niin suomalaisella tavalla kaunista, ja maaseudun ja maalaiselämän kuvaus elävää. Käet kukkuvat, pöllöt huhuilevat iltahämärissä, ja kuovi päästää lyhyen hätäisen äännähdyksen, järvellä koetaan verkkoja ja kurjet kylpevät oraspellossa. Tällaisen maaseudun kasvatin romaani kuljetti paitsi Pohjois-Karjalan vaaramaisemiin, myös lapsuuteni maisemiin Itä-Uudellemaalle, heinäpelloille heinäntekoaikaan, naapuriin possuja syöttämään ja pellonlaitaan seuraamaan sadonkorjuuta. Lukiessa mieleni alkoi myös tehdä oikeaa pannukahvia ja kalakeittoa. :)

Hiljainen kesä oli siis monella tapaa onnistunut lukukokemus: se vei suurien kysymysten äärelle, liikutti, kosketti, lohdutti ja nostatti esiin nostalgian aallon. Lopulta se toimi myös erinomaisena muistuttajana siitä, mikä lopulta onkaan elämässä tärkeää.

  Siksi on vaikea käsittää että hän on joutunut poikansa sille antamaan. Ennen itseään, ennen isäänsäkin. Se tuntuu mahdottomalta - ja kuitenkin se on toteutunut. Se on käynyt hänelle toteen kuin kirveen lyönti syvälle elävään puuhun. Ja puu seisoo vielä vaikka on puoliksi poikki, eikä siinä näy muutosta päälle päin: se näyttää elävältä, sen haava tihkuu kirkasta pihkaa ja neulaset ovat syvän vihreät. Mutta yhteys juuriin on puolittain poissa.
  Siltä hänestä tuntui kun se hänelle tapahtui. Siitä pitäen elämä on hitaasti virrannut hänestä pois - ei se elämä joka ilmenee siinä että ihminen kävelee ja puhuu ja nukkuu ja tekee työnsä, vaan se elämä joka antaa kaikelle tälle elämän maun.

Suurkiitos vielä ihanalle Karoliinalle loistavasta lukuvinkistä! <3 Eeva Tikan suhteen tämä ei jää tähän. :)

torstai 1. maaliskuuta 2012

Helmikuun luetut ja synttäriarvonnan tulokset

On maaliskuun ensimmäinen päivä, eli aika listata edellisen kuukauden luetut kirjat. On myös aika alkaa suunnata katseet kohti kevättä ja kesää, vihdoinkin! Kaltaiseni lumenvihaajan tämäkin talvi on taas saanut tuskastumaan eräitäkin kertoja... :)

Helmikuu oli ihan mukava lukukuukausi. Luin paljon, mutta melkoisen levottomasti useita kirjoja yhtä aikaa, ja niinpä lopulta sain luetuksi loppuun vain kuusi kirjaa. Maaliskuun saldo muodostuu luultavasti suuremmaksi, kunhan saan luettua kaikki tällä hetkellä kesken olevat (yhden äänikirjan, yhdet muistelmat, kolme novellikokoelmaa ja viitisen romaania, köh) loppuun.

Helmikuun luettujen lista näyttää tällaiselta: 

Joel Haahtela: Traumbach
Joel Haahtela: Katoamispiste
Miika Nousiainen: Metsäjätti
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Eeva Tikka: Hiljainen kesä

Kuukausi on siis kulunut pitkälti kotimaisen laatukirjallisuuden parissa (ne keskeneräiset ovat kaikki käännöskirjallisuutta, joten yksinomaan kotimaista en ole siis lukenut). Kuukauden parasta kirjaa on tällä kertaa miltei mahdotonta sanoa, niin tasaisen hyviä kaikki teokset olivat, mutta taidankin mainita kuukauden yllättäjän: Eeva Tikan Hiljainen kesä oli kirja, johon tartuin lähes täysin ilman ennakko-odotuksia Kirjavan kammarin ihanan Karoliinan suosituksesta, ja yllättäen sainkin valtavan hienon lukukokemuksen. Mutta kirjoittelen kirjasta lähiaikoina oman postauksensa, joten silloin aiheesta enemmän...


Helmikuussa blogini täytti vuoden, ja järjestin sen kunniaksi arvonnan. Osallistumisaika on nyt päättynyt (iso kiitos kaikille ihanista kommenteistanne! <3), arvonta on nyt suoritettu, ja on aika julistaa voittajat.

Téa Obrehtin Tiikerin vaimon voitti itselleen tämä suloinen bloggaaja
Adlibriksen lahjakortti menee henkilölle, joka lukee hirmuhyviä kirjoja, ja 

Te kolme onnekasta, otattehan yhteyttä osoitetietojenne tiimoilta, niin saan paketit postiin lähiaikoina! :)

Onnea voittajille, ja ihanaa kevään odotusta ihan jokaikiselle! <3 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...