keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia


Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (Otava, 2012. 599 sivua. Alkuteos The Marriage Plot, 2011.)

Hän oli ottanut pääaineekseen englanninkielisen kirjallisuuden kaikkein puhtaimmasta ja tylsimmästä syystä: koska hän rakasti lukemista. Madeleine selasi "Englantilaisen ja amerikkalaisen kirjallisuuden kurssivaatimuksia" niin kuin hänen huonetoverinsa selasivat Bergdorfin luksustavaratalon esitettä. Kurssi nimeltä "Kirjallisuus 274: Lylyn Eufues" kiihotti Madeleinea samalla tavalla kuin Fioruccin bootsit Abbya. "Kirjallisuus 450A: Hawthorne ja James" sai Madeleinen odottamaan vuoteessa vietettäviä syntisiä hetkiä samalla tavalla kuin Danceteriaan lähtevä Olivia lycrahameessa ja nahkableiserissä.

Madeleine Hanna on nuori, hyvätaustainen nainen, jonka elämää on aina määritellyt rakkaus kirjoihin. Jo lapsuudessa hänen huoneensa seinät on tapetoitu lempikirjan sankarittaren, pienen ja urhean Madelinen, kuvilla. Opiskeluvuosina hänen rakkaat kirjansa - Modern Libraryn Henry James -sarja, Dickensiä, Trollopea, Austenia, Eliotia ja hirmuisia Brontën sisaria - ovat pitäneet hänelle seuraa läpi collegen. Madeleine on erityisen viehättynyt viktoriaaniseen kirjallisuuteen, ja onkin luontevaa että hänen englanninkielisen kirjallisuuden kandidaatintutkielmansa aiheena on avioliittojuoni.

Menneen ajan englantilaiselle kirjallisuudelle tyypilliset monimutkaiset ihmissuhdekuviot konkretisoituvat myös Madeleinen omassa elämässä, kun vuonna 1982 collegesta valmistumisen kynnyksellä hänen rakkauttaan tavoittelee kaksi erilaista miestä; isokokoinen, pehmeä-ääninen ja säkenöivän älykäs biologian opiskelija Leonard, johon nainen tutustuu Semiotiikka 211-kurssilla, sekä vanha ystävä, kiharatukkainen michiganilaispoika Mitchell, jonka mielenkiinto puolestaan suuntautuu uskontoihin ja elämänkatsomuksellisiin kysymyksiin.

Madeleine on varma, että Leonard on hänelle Se Oikea, samaa puolestaan ajattelee naisesta itsepintaisesti Mitchell, jota Madeleine taas ei halua. Seuraa monta tuskallista ratkaisua, eroja ja yhteenpalaamisia, vapaaehtoistyötä likaisen Intian orpokodeissa, mielenterveysongelmia ja melankolian anatomiaa, raadollisen rehellisiä kirjeitä ja kiusallisia hetkiä, kunnes mutkikas kolmiodraama saa lopulta mielenkiintoisen päätöksensä.


Voih, millaisen kirjan sainkaan lukea! Aloittelin Naimapuuhia ennen matkaani, kirja kulki mukanani keltaisenaan kukkivilla skottilaisnummilla, ja luin sen lopulta loppuun kotiin palattuani. Tämä Eugenidesin uutukainen oli lopulta niin huikea lukukokemus, että sen jälkeen on ollut miltei vaikeaa tarttua mihinkään muuhun kirjaan.

Naimapuuhia on täydellinen kirjallinen cocktail, jossa on juuri sopivasti kaikkea! Se on samanaikaisesti älykäs, hauska, vakava, lempeä ja suorastaan armottoman tarkkanäköinen. Eugenidesin kerronta on vetävää, hän kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja kuitenkin lopputulos on kaikkea muuta kuin kepeällä tavalla yhdentekevä. Kirja viihdyttää olematta kuitenkaan tippaakaan viihteellinen. Se sisältää suorastaan nerokkaita lauseita, ja (ah!) niin mahtavan paljon intertekstuaalisia viittauksia ja toisen (kuvitteellisen!) henkilön lukuhistoriaa ja rakkaita kirjoja, että olin välillä pakahtua kirjan ihanuudesta! Katsokaa nyt tuota alun lainausta! Vaikken olekaan kirjallisuudenopiskelija, tuo voisi pääpiirteissään olla katkelma minun (tai varmasti kenen tahansa pahasti kirjoihin hurahtaneen henkilön) elämästä(ni)! :)

Eugenides käsittelee vaikeita teemoja, psykiatrista sairautta, elämän tarkoituksen etsimistä ja nuorten ihmisten tunne-elämää taidokkaasti, monipuolisesti ja uskottavasti. Hän kuljettaa lukijansa kerroksittain läpi päähenkilöidensä historian ja ajatusmaailman, ja lopulta lukija kuvittelee todella tuntevansa henkilöt, ymmärtää heidän tarkoitusperiään ja ratkaisujaan, ja tuntee syvää empatiaa heitä kohtaan. Erityisesti ihailin miehen taitoa kuvata maanis-depressiivisen ihmisen mielenmaisemaa, ja sitä millaista on elää henkisessä sumussa.

Kerrontaa rytmittää mielenkiintoinen temmonvaihtelu, välillä on hetkiä jolloin tarina etenee hitaasti ja yhtä puuduttavasti kuin teoriakuvaus kuvitteellisella semiotiikan luennolla, ja sitten Eugenides lisää taas kierroksia ja lukijana huomaa olevansa niin tiukasti imussa että on vain pideltävä kiinni ja yritettävä pysyä kyydissä. Loppua kohden kierrokset lisääntyvät, ja loppuratkaisua lähestytään miltei hengitystä pidätellen.

Minusta taisi tulla vähän Eugenides-fani. :) Tämä oli ensikosketukseni miehen kirjalliseen tuotantoon, ja nyt ihmettelen miksi - Virgin Suicides kun on yksi lempielokuvistani, ja olen jo kauan antanut itseni ymmärtää että Eugenides on huikea kirjailija. No, niin hän todella onkin, ja jatkan tästä ilolla tutustumista hänen aiempaan tuotantoonsa. Vau!

Myös Ilselän MinnaK-blogin JenniErja lukupäiväkirjassaanJärjellä ja tunteella-blogin Susa ja Luettua-blogin Sanna ovat lumoutuneet Naimapuuhista. (Hih. :)

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Scotland, My Love

Blogissani on ollut hiljaista viime viikon ajan. Olen taas ollut vähän reissussa, tällä kertaa kiertelemässä ihanaa Skotlantia. Vajaassa viikossa tuli nähtyä romanttisen kaunis Edinburgh, astetta karumpi Glasgow, kiehtova Inverness, sekä lukuisia pieniä kyliä ympäri Ylämaita. Niin, ja Loch Ness tietenkin - hirviö tosin pysytteli visusti piilossa. :) Matkalla näin ja koin paljon, valokuvasin aamusta iltaan, ja sorruin tietenkin kirjaostoksiin (joista myöhemmin tällä viikolla lisää). Skotlanti jätti minuun jäljen, sekä kovan kaipuun joka saa minut varmasti palaamaan niihin maisemiin vielä lukuisia kertoja. <3

Nyt pidemmittä puheitta reissukuvien pariin, myöhemmin tällä viikolla luvassa kirjoja ja kirjaostoksia, eli paluu tavalliseen päiväjärjestykseen. Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille! <3



perjantai 13. huhtikuuta 2012

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja


Joel Haahtela: Lumipäiväkirja (Otava, 2008. 190 sivua.)

En voinut unohtaa viimeistä kirjettä, jonka olin saanut Sigridiltä. Minä en enää vastannut hänen kirjeisiinsä, ehkä hän ei enää odottanut sitä. Sinä voit pelastaa minut, hän kirjoitti. Lause tuntui minusta silloin kummalliselta. En tiennyt miltä olisin voinut hänet pelastaa. Vai oliko kaikki niin yksinkertaista? Hän oli pyytänyt, minä en vastannut. Eikä hänen pyyntönsä ollut oikeastaan edes pyyntö, vaan totuus. Kirkkaista kirkkain lause. Ja minä olin taitellut lauseen kahtia, sulkenut kuoren ja haudannut ullakon pimeään.

On joulukuinen aamu, lumihiutaleet leijuvat helsinkiläisen kerrostaloasunnon ikkunan editse. Kuusikymppinen oikeustieteen professori nauttii kotinsa keittiössä yksinäistä aamupalaa lukien samalla päivän sanomalehteä. Lehdessä hänen huomionsa kiinnittää artikkeli, jonka kuvasta katsoo tuttu nainen, nuoruuden rakastettu Sigrid. Artikkelin mukaan tämä äärivasemmistolaisena terroristina tunnettu nainen on päästetty ehdonalaiseen vapauteen kahdenkymmenenkuuden vankilavuoden jälkeen. Miehen mielessä herää suuria kysymyksiä: miten aikoinaan pasifismin nimeen vannoneesta tytöstä on voinut kasvaa ihmishenkiä riistävä terroristi? Olisiko mies voinut tehdä jotain estääkseen pahinta tapahtumasta?

Mies kapuaa ullakolle ja alkaa sen hieman uupuneessa tunnelmassa käydä läpi pölyyn peittyneitä muistoja opiskeluajoiltaan Heidelbergissä. Hän selailee vanhoja valokuvia, kirjeitä ja lehtileikkeitä, ja ne tuovat elävänä mieleen kaiken sen kuohunnan, jota tapahtui 1960- ja 70-luvuilla sekä Euroopan kaupungeissa että nuoren miehen mielessä.

Yhtäkkiä valokuvia oli vaikea katsoa. Hengittäminen tuntui raskaalta. Sama suru valtasi minut usein kun katselin vanhoja kuvia. Ne herättivät aluksi ihmetystä ja hilpeyttä, joka kohdistui pieniin yhdentekeviin yksityiskohtiin, kuten joskus muodikkaina pidettyihin silmälasinsankoihin, housunlahkeiden leveyteen tai ajoneuvojen muotoiluun, mutta jonka syvimmäinen pohjavire oli sittenkin surumielinen hämmennys tai ristiriita jonkin itselle käsittämättömän edessä, aikaa vasten paiskatun ihmisen edessä, mahdottomuudessa yhdistää toisiinsa nykyhetkeä ja menneisyyttä.

Mies on sairastellut ja palannut työhönsä pitkän toipumisen jälkeen, avioliitto horjahtelee ja masennuksesta toipuva aikuinen lapsi aiheuttaa huolta. Mies tuntee kaiken tämän keskellä olonsa irralliseksi ja kevyeksi, ja vaipuessaan yhä syvemmälle muistojen joukkoon tapahtuu lopulta se, minkä on tapahduttava. Työmatkallaan Kööpenhaminassa hän tarttuu menneisyyden kutsuun ja ostaa junalipun Saksaan toivoen voivansa vielä kerran tavata rakkaan Sigridinsä.


Olen lukenut nyt viisi Haahtelan romaania. Elena sai minut ihastumaan ja vakuuttumaan kirjailijan taidoista, Tule risteykseen seitsemältä taas rakastumaan päätä pahkaa. Traumbach jäi mieleen suloisen sympaattisena ja Katoamispiste huikean taidokkaana teoksena. Lumipäiväkirjakin sijoittui sydämessäni omaan lokeroonsa, teos sai vakavoitumaan, se herätteli ja ravisteli hellästi saaden minut miettimään omia menneisyyden valintojani ja niiden seurauksia vielä jopa useita päiviä kirjan lukemisen jälkeenkin. Tähän mennessä lukemistani Haahtelan teoksista tämä onkin mielestäni vakavin, ja omalla tavallaan eniten ajatuksia herättävä. Tärkeä, vakavuudessaan ehdottoman rakastettava kirja.

Moni paljon Haahtelaa lukenut on maininnut Lumipäiväkirjan olevan henkilökohtaisen suosikkilistansa häntäpäässä, erinomainen kirja, mutta Haahtelan kirjoista ehkä se vähiten rakas. Minulle taas teos oli kaikista miehen romaaneista henkilökohtaisesti puhuttelevin, ja siksi erityisen merkityksellinen. Vakavien teemojensa lisäksi teos sisältää ehdottomasti myös sen saman ihanuustekijän, minkä kaikki muutkin Haahtelan kirjat sisältävät. Se on pullollaan eteerisen kauniita lauseita joihin haluaisi pysähtyä nautiskelemaan, merkityksellisyyttä ja hetkiä, joiden tunnelma lumoaa. Lumipäiväkirja onkin lumihiutaleen kaltaisella tavalla kaunis ja uniikki, ja vakavuudestaan huolimatta siinä on samanlaista ilmavuutta kuin kevyesti satavassa pakkaslumessa.

Myöhemmin nukuin ja unessa tunsin oloni rauhalliseksi. Mikään ei painanut minua, menneessä oli yhtä paljon hyvää kuin huonoa ja kaikki teot kumosivat toisensa; niin kuin joskus tuntee voivansa siirtyä hetkeksi sivuun ja maailma ympärillä jatkaa kulkuaan, lipuu ohi, eikä kukaan tarvitse enää, ei kysy, eikä itselläkään ole mitään sanottavaa, päinvastoin: jokainen sana tuntuu turhalta, kaikki sanat on sanottu ja on helpompi olla puhumatta, eikä hiljaisuuskaan tunnu niin pahalta kuin joskus silloin kun sen sekoittaa yksinäisyyteen tai muuhun samankaltaiseen oloon.

Kirjoittaessani romaanista Tule risteykseen seitsemältä totesin sen olevan pieni pala täydellisyyttä. Lumipäiväkirjan kohdalla totean, että tämä kirja puolestaan sisältää palasen jotakin ikiaikaista viisautta. Sen rivien väleistä ja pienistä sanoista on löydettävissä jokin äärimmäisen oleellinen ja perustavanlaatuinen totuus ihmismielestä, ja siitä väistämättömästä nöyryydestä, jolla ikääntyvä ihminen katsoo taaksepäin omaa elettyä elämäänsä. Olen syvästi vaikuttunut, jälleen kerran. Haahtela on taas kerran osunut napakymppiin, tämä on kirja, jonka pariin tulen varmasti vielä kaihoisasti palaamaan.

Lumipäiväkirja on kuin maisema, jota on vaikeaa erottaa unesta, mutta joka on niin lähellä unta kuin todellisuus vain saattaa olla. Siinä maisemassa ovat lisäkseni ajelehtineet myös ainakin PekkaKaroliinaMariaSannaNaakkuVillasukka kirjahyllyssä ja Sanasulka.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina


Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Bazar, 2012. 334 sivua. Alkuteos Lappskatteland. En familjesaga, 2006.)

  Njenna ei tiennyt tarkalleen, milloin mies oli palannut hänen ajatuksiinsa. Ehkä arkun avaaminen oli saanut hänet muistojen valtaan. Mutta illalla, kun hän makasi sängyssä pieni ja lämmin lapsenlapsi vieressään, hän kuiskasi tytön korvaan tarinan ihmeellisestä miehestä, joka osasi muuttaa itsensä kolmeksi eri eläimeksi. Miehen nimi oli Aanta Naahkese. Hän näyttäytyi joskus linnun, joskus kalan ja joskus poron hahmossa ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi syvää, pohjatonta lähdettä. Halutessaan hän pystyi puhumaan maahisten kanssa.

Åsele, Ruotsin Lappi, kesä 1861. Njenna on nuori, aikuisuuden kynnyksellä elävä saamelaistyttö. Hänen sydämensä on valloittanut mustatukkainen ja palavasilmäinen mies, Aanta Naahkese, joka tuoksuu tuulelta ja tulelta. Miehellä on taito valloittaa ihmisten sydämet, ja huhutaan hänellä olevan myös lapinnoidan, šamaanin kykyjä. Njennan perhe on vanhaa metsäsaamelaisten sukua, mutta ruotsalaisten uudisasukkaiden saapuminen suvun maille on ajanut perheen ahtaalle. Uudisasukkaat rakentavat mökkejään saamelaisten maille, kalastavat järvet miltei tyhjiksi, polttavat metsiä parantaakseen karjansa laidunmaita ja tuputtavat kristinuskoaan omiin jumaliinsa uskoville saamelaisille.

Juhannuksen alla Aanta Naahkese tekee Njennalle kiinnostuksensa ja tunteensa tiettäväksi. Onnellinen tyttö yrittää pitää onnensa salassa perheeltään, ja hän vetäytyy kuljeskelemaan tunturijärven rantaan haaveillen samalla kosinnasta. Järven rannassa hänet kuitenkin yllättää suurikokoinen uudisasukas. Mies raiskaa tytön, ja samalla väkivaltaisella hetkellä kirjoitetaan kokonaisen suvun historia uudelleen.

Finnmark, kevät 2002. Nuori nainen löytää äitinsä ullakolta vanhat, kauniit, käsintehdyt kengännauhat. Äiti kertoo ettei tiedä, mistä kengännauhat ovat peräisin. Perheessä ei ole koskaan korostettu saamelaisia sukujuuria, ja tarinan minäkertoja on kokenut kärsineensä juurettomuudesta koko ikänsä, kuuluvansa ei-mihinkään. Koska esineet puhuvat, vaikka ihmiset vaikenevat, nainen alkaa selvittää kengännauhojen tarinaa ja aloittaa samalla matkan oman sukunsa vaiettuun historiaan.


Rakastan sukutarinoita, ja kun luin Bazarin kevätkuvastosta tästä Wennströmin kirjasta, tiesin heti haluavani lukea tämän. Odotin pääseväni kokemaan ja lukemaan lappalaista eksotiikkaa, yhden suvun historiaa lähes sadanviidenkymmenen vuoden ajalta, kaunista luontoa, kiinnostavia ihmiskohtaloita sekä pientä ripausta maagista realismia. Sitä kaikkea teos lopulta pitikin sisällään. Lapinkylä on viehättävä ja elämänmakuinen kertomus neljän sukupolven naisista ja heidän vaietusta surustaan.

Lapinkylä vei minut kylmien tunturipurojen äärelle ja vaeltelemaan kukkivien kanervien keskelle. Istuin mielessäni kodan edustalla nuotion ääressä, haistoin savun ja pannukahvin, kuulin kaukaa kiirivän joikaamisen ja tunsin käsissäni pehmeän poronnahan. 1800-luvulle sijoittuva Njennan nuoruudesta ja perheestä kertova osuus olikin teoksen parasta antia, nautin kovasti lukiessani metsäsaamelaisten arjesta ja jatkuvasta vuorovaikutuksesta luonnon kanssa.

Myös yliluonnollisella oli teoksessa tärkeä osansa. Erilaiset uskomukset ja suusta suuhun kulkeutuvat tarinat värittivät Lapinkylää ja antoivat sille oman eksoottisen mausteensa. Usko keijukaisten, maahisten ja näkkien olemassaoloon oli vahva, ja kiroukset ja noitakeinot varjostivat elämää. Yliluonnolliset elementit solahtivat kerrontaan luontevasti ja lisäsivät teoksen viehättävyyttä. Oletko sinä nähnyt keijukaisten tanssivan?

Lapinkylä on kuitenkin ennen kaikkea kertomus jostakin kipeästä. Se kuvaa onnistuneesti sukupolvesta toiseen periytyvää häpeää ja vaikenemisen mallia. Se kertoo juurettomuudesta, ja toisaalta vahvasta sukuperinnöstä, jota ihminen kantaa sisällään usein tietämättäänkin. Kirja herätti paljon ajatuksia, ja lukiessani huomasinkin peilaavani omaa historiaani kirjan tapahtumiin. Uskon kirjan tapahtumien ja sen herättämien ajatusten kytevän mielessäni vielä pitkään - tämä on teos, jonka jälkimaku on tumma ja viipyilevä.

Wennströmin tarina on vahva ja mielenkiintoinen. Jostain syystä koin kuitenkin kerronnan paikoin hieman raskaaksi, ja siitä syystä en hurmaantunut kirjasta aivan siinä määrin kuin olin etukäteen toivonut. Raskaiden teemojen ja ajoittain melko raskaan tunnelman vastapainoksi olisin kaivannut kerrontaan jonkinlaista ilmavuutta. Lukuromaaniksi kirja olikin mielestäni yllättävän hidaslukuinen ja jopa hieman raskassoutuinen. Kokonaisuutena lukukokemus jäi kuitenkin selkeästi plussan puolelle, kirjan kannet suljettuani olin tyytyväinen lukemaani. Erityisesti saamelaisuuden historian kuvauksena Lapinkylä on onnistunut. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottelemaan muiden kirjabloggaajien mielipiteitä kirjasta.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun


Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011. 424 sivua.)

  Oli huhtikuun alku. Lia oli matkalla töihin. Se oli joka-aamuinen alistumisen seremonia, tunnin luovuttaminen liikennevirralle, joka lävisti liian isoa ja täyttä kaupunkia. Elää Lontoossa oli Lialle yhtä kuin elää puristettuna toisiin ihmisiin, antaa jatkuvasti muiden hallittavaksi vähäinen oma tilansa.
  Sinä aamuna Holborn-kadulla, vähän ennen Stonecutter-kadun päätepysäkkiä, hän näki jalankulkijoiden keskuudessa jotain, mitä ei ollut aiemmin kohdannut.
  Hetki ennen katastrofia. Tältä se näyttää.

Lia on nuori suomalaisnainen, joka on muuttanut vuosia aiemmin Lontooseen. Hän työskentelee graafikkona lontoolaislehdessä ja asuu yksin pikkuruisessa vuokra-asunnossaan. Menneisyydessä kokemistaan asioista johtuen hän on huono tutustumaan ihmisiin ja ihmisten on vaikeaa päästä hänen lähelleen. Kunnes hän lähtee työkavereidensa kanssa pubiin juhlistamaan syntymäpäiväänsä ja kohtaa siellä toisen suomalaisnaisen, Marin.

Marilla on poikkeuksellinen kyky, jonka avulla hän pystyy lukemaan ihmisiä ja näkemään enemmän kuin päällepäin on nähtävissä. Hän johtaa Banksiden Studiossaan pientä huippuammattilaisten tiimiä, jonka tavoitteena on korjata omankädenoikeudella epäkohtia liittyen esimerkiksi yhteiskunnallisiin vaikuttajiin tai suuryrityksiin.

Tarinan alussa Lia osuu rikospaikalle; hän näkee varastetun auton jonka takaluukkuun on heitetty raa'asti murhatun naiset jäännökset. Rikos ei jätä Liaa rauhaan ja Marin avustuksella hän alkaa selvitellä tapausta omin päin. Studion tiimi taas taistelee hartiavoimin kovaa äärioikeistolaista poliitikkoa vastaan, jonka kannatus on saanut Britanniassa jopa toisen maailmansodan natsi-Saksan nationalismiin verrattavissa olevia hurmoksellisia piirteitä.


Luin Vilpittömästi sinun kirjalle parhaissa mahdollisissa olosuhteissa, eli maaliskuisella Lontoon-matkallani. Viihdyin kirjan parissa mainiosti ja se tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Lukemisen edistyessä olisin kuitenkin kaivannut kirjaan paikoitellen pientä tiivistämistä, tarinan jännite ja tunnelma eivät aivan pysyneet yllä alusta loppuun asti, vaan välillä tunnelmaa latistivat liian pitkät suvantokohdat joissa välillä hyvälle tasolle noussut syke pääsi ikävästi laskemaan.

Odotin kirjalta herkullista Lontoo-kuvausta, ja toki sitä jossain määrin sainkin (enemmänkin jäin kyllä kaipaamaan!). Kirjan Lontoo näyttäytyi mielenkiintoisena eri kansallisuuksien sulatusuunina - siis juuri sellaisena kuin se oikeasti onkin. Koska Vilpittömästi sinun on trilleri, se antoi kaupungista myös sopivasti kylmän ja ahdistavan vaikutelman, lukijalle välittyi hienosti pieni turvattomuuden tunne, mielikuva siitä että missä tahansa voi lymyillä kasvoton uhka.

Lontoo-kuvauksessa oli myös seikkoja, jotka lukiessa hiukan ärsyttivät. Hiltunen oli suomentanut kaikki kadut (siis Holborn Street oli Holborn-katu, Stonecutter Street oli Stonecutter-katu ja niin edelleen), mutta jättänyt epäjohdonmukaisesti kääntämättä kaikki Roadit, Lanet ja Avenuet. Minusta kadunnimien osittainen suomentaminen oli turhaa ja tarpeettomalla tavalla silmiinpistävää, ja se häiritsi minua läpi koko kirjan. Toinen pieni, mutta häiritsevä yksityiskohta kiinnitti huomioni eräässä metrossa tapahtuneessa takaa-ajokohtauksessa; kirjan päähenkilö soittaa kännykällä apua itselleen. Metrotunnelissahan ei ole kenttää, joten tapahtuma pisti pahasti silmään kesken muuten niin jännittävän toimintapätkän.

Pienestä nillityksestäni huolimatta Vilpittömästi sinun jätti hyvän jälkimaun ja kokonaisuutena olin kirjaan tyytyväinen. Kirja sisälsi mielenkiintoisia teemoja, siinä käsiteltiin laajalti itäeurooppalaista prostituutiota, laitonta maahanmuuttoa, prostituoiden ihmisoikeuksia ja niiden räikeää rikkomista, sekä tahollaan myös äärioikeistolaisuutta, parisuhdeväkivaltaa ja narsismia. Hiltunen sai nidottua suuret teemat ja kaksi erillistä juonta lopulta ihan päteväksi kokonaisuudeksi, ja lukukokemuksen jälkeen jäljelle jäi mielenkiinto ja positiivinen odotuksen tunne sarjan seuraavaa osaa kohtaan. 

Henkilöhahmo- ja sijaintivalinnat tuntuivat minusta onnistuneilta, kaksi vahvaa suomalaisnaista Lontoossa oli kiinnostava ja suomalaisittain raikas yhdistelmä. Päähenkilöihin tutustuminen vaikutti tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa olevan pintaraapaisua, joten seuraavassa osassa lienee odotettavissa syvempää sukellusta Lian ja Marin sielunelämään ja menneisyyteen.

Kirjan tunnelma ja jännite toivat parhaimmilla hetkillään mieleeni loistavan skotlantilaisen jännityskirjailijan, Val McDermidin, ja hänen kirjojensa pohjalta muokatun Wire in the Blood -televisiosarjan (suom. Murha mielessä, jonka huikeaa kuudetta tuotantokautta Yle parhaillaan esittää sunnuntai-iltaisin!). Vilpittömästi sinun on siis kelpo esikoinen ja aivan pätevä yleiseurooppalaisen oloinen trilleri, jonka käännösoikeuksien myymistä useaan maahan en yhtään ihmettele. Jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa!

Kirjaa on luettu myös ainakin seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkkaSallan lukupäiväkirjaBooking it some moreJennin vanha K-blogiKolmas linjaKulttuuri kukoistaaLuetut, lukemattomat ja Sonjan lukuhetket. Muiden blogiarvioita googletellessani huomasin muuten että useampikin bloggaaja vertaa Hiltusen kirjaa Stieg Larssonin supersuosittuun Millennium-trilogiaan! Itse en ole vielä Larssoneita lukenut, joten en osaa sanoa tuohon omaa mielipidettäni, mutta ei tuo vertaus ainakaan huonolta kuulosta. :)

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Maaliskuun luetut

Ihanaa, huhtikuu on aluillaan ja kevään edistymistä saa alkaa ihan tosissaan odotella! Näin aprillipäivän ratoksi on myös aika tehdä katsaus edellisen kuukauden luettuihin kirjoihin. Maaliskuu olikin määrällisesti ihan mukava lukukuu, luin nimittäin kuukauden aikana yhteensä yhdeksän kirjaa. Luettavien laatu taas vaihteli loistavista "ihan hyviin", ja pitkästä aikaa tulin lukeneeksi pari heikompaa välipalakirjaakin. Koko alkuvuoden olenkin lukenut toinen toistaan upeampia romaaneja, joten välillä tekee hyvää lukea jotain sellaistakin joka muistuttaa siitä, miten hyvä kirja voi parhaimmillaan olla. Toisaalta, kuten eräässä lempikirjassani, Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sanotaan, kun lukee hyviä kirjoja, huonojen lukemisesta menee ilo. :)


Kuukauden kohokohtiani olivat paitsi keväiseen Lontooseen kohdistunut matka ja siellä tehdyt kirjahankinnat, myös monissa blogeissa julkaistut TBR100 -listat, joita luin suurella mielenkiinnolla. Ikuisena listahulluna kokosin tietenkin myös omani, ensimmäisiä listalle merkitsemiäni kirjoja aion alkaa lukea nyt alkavan huhtikuun aikana.

Maaliskuussa ehdin siis lukea yhdeksän kirjaa, kahdeksan romaania ja yhden pienoisnovellikokoelman:

- Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
- Mari Saat: Lasnamäen lunastaja
- Maaria Päivinen: Silja ja Mai
- Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
- Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
- Turkka Hautala: Kansalliskirja
- Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
- Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän
- Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Kuukauden ehdottomaan parhaimmistoon kuuluivat lukemani kahden rakkaan suosikkikirjailijani, Joel Haahtelan ja Heidi Köngäksen romaanit, joista kirjoittelen omat tekstini tuonnempana. Kuukauden parhaiksi nousevat kuitenkin Turkka Hautalan ihana uutuuskokoelma Kansalliskirja, sekä Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Kumpaankin kirjaan rakastuin syvästi.

Lopuksi muistuttelen vielä Maaria Päivisen Siljasta ja Maista. Hallussani on siis kiertokirja, joka olisi valmis jatkamaan matkaansa seuraavan innokkaan lukijan luokse! Kuka haluaisi päästä lukemaan Päivisen esikoista??
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...