maanantai 21. toukokuuta 2012

Claudie Gallay: Tyrskyt


Claudie Gallay: Tyrskyt (Avain, 2010. 477 sivua. Alkuteos Les Déferlantes. 2008.) 

  Tämä maa muistutti sinua. Sen hylätessäni olisin menettänyt sinut uudelleen. Sinun ruumiisi riivasi minua. Tunsin sen ääriviivat, kauneusvirheet. Tunsin sen koko voiman. Joka ilta kävin mielessäni läpi sinun kasvosi, kuvat koko tarinan alusta loppuun yhä uudestaan. Sinun hymysi. Silmäsi. Kätesi. Ne helvetinmoiset kädet, paljon isommat kuin minun. Olit sanonut: Me eroamme jonain parittomana päivänä. Sanoit sen vitsinä. 
  Ikään kuin olisit jo tiennyt. 
  Sinut haettiin parittomana päivänä, ja siitä asti minä olen kävellyt.

Lintuja tutkiva nainen on tullut Normandian rannalle, pieneen La Haguen merenrantakylään unohtamaan. Naisen sisällä on pohjaton suru kuolleen rakastetun vuoksi, hän on itsekin kuin majakan ikkunaan törmännyt siipirikko lintu, jonka pitäisi yrittää opetella lentämään uudelleen - ajatuskin tuntuu mahdottomalta. Kun kevätmyrsky puhkeaa, nainen kohtaa satamaravintolan terassilla miehen. Miehessä on kulmikasta pehmeyttä, jotain kömpelöä viehätystä. Hänen liikkeensä ovat hitaat, ja silmänsä harmaat. Hän on Lambert, mies joka on tullut kylään kohtaamaan oman menneisyytensä, katsomaan omaa menetystään ja siihen johtaneita tekijöitä silmästä silmään.

Kun näiden kahden sisältä särkyneen ihmisen polut risteävät, syntyy heidän välilleen vähitellen luottamuksen ja lohdutuksen rakentama silta. Kuinka paljon huutoa ja itkua tarvitaan siihen, että pääsee irti tuskasta ja saa elämänsä vihdoin siedettäväksi? Mikä tuo ihmisiä yhteen, sattuma vai kohtalo? Milloin on se hetki, kun toinen lakkaa olemasta vieras?

  Pysähdyimme aivan kallion laelle, melkein sen partaalle, kaksi yksinäisyyttä meren äärellä, täällä maailman alkujuurilla. Meri väistyi, meri palasi, puut kasvoivat ja lapset syntyivät ja kuolivat. 
  Muita lapsia tuli heidän tilalleen. 
  Ja aina meri.


Oi, Tyrskyt! Tätä kirjaa en lukenut, minä elin sen. Menetin ymmärryksen ajasta ja paikasta, ja vaivuin sinne missä suolainen tuuli tuo mereltä mukanaan vahvoja ulapan tuoksuja, missä kalalokit päästävät pitkiä, vihlovia kirkaisuja, ja missä tuulee välillä niin kovaa, että tuuli repii perhosilta siivet.

Gallayn kerronta on lyyristä, mutta samalla pelkistettyä, hänen lauseensa ovat kuin taikaa, niin surumielisen kauniita ja sielukkaita. Hän kertoo luopumisesta, surutyöstä, kaipauksesta ja kadonneesta elämänhalusta - ja niin, myös toipumisesta; ja tekee sen kaiken niin taitavasti, että ainakin minun sisälleni tämä tarina taisi syöpyä loppuelämäkseni. Tunsin lukiessani naisen tuskan, joka koversi hänen sisällään itsensä muotoista koloa.

Tyrskyjen kuvaileva kerronta on muutenkin kaikkien aistien juhlaa. Syrjäistä ja uneliasta merenrantakylää kuvaillaan niin elävästi että tunsin sen ihollani: vietin yksinäisiä hetkiä märän villan tuoksuisessa baarissa, katselin sumua, joka nousee paksuina kaistaleina, kuuntelin sumutorven kajahtavaa huutoa ja ihmettelin öisiin aaltoihin hohtavaa tähtien valoa. Kuljin nummilla ja rantakallioilla naisen yksinäisyyden polkuja, tarkkailin kylän asukkaita niin kuin nainen tarkkaili lintuja. Join punaviiniä pullosta jolle oli laskeutunut pölyä ja luin salaa vanhan miehen kirjeitä, ja kun näin villiaaseja, sydämeni täytti nöyrä ilo! Sain asua hetken La Haguessa, ankaralla seudulla, jonka edessä ihminen ei voi kuin nöyrtyä, jonka tuulet riisuvat halut paljaiksi.

  La Haguessa vanhukset ja puut ovat toistensa kaltaisia, molemmat yhtä piinattuja ja vaiteliaita. Tuulten tuivertamia. Toisinaan sitä näkee kaukana jonkin hahmon eikä voi millään tietää, onko se ihminen vai jotain muuta. 

Lisäsin Tyrskyt lukulistalleni jo pari vuotta sitten Kirjasieppo -blogin Marin suositellessa kirjaa hänelle, jonka mielestä meri voittaa järven. Koen rakastamani meren, sateen ja usvan omaksi sielunmaisemakseni, joten tiesin rakastuvani Tyrskyihin jo ennen kuin aloin edes lukea koko kirjaa. K-blogin Jenni puolestaan kertoi kirjan olevan itselleen tärkeä lohtukirja surun koskettaessa, ja tämän Tyrskyjen vahvan lohdullisuuden sain itsekin allekirjoittaa lukiessani kirjaa ensimmäistä kertaa viime syksynä raskaassa elämäntilanteessa. Silloin kirja jäi pakahduttavuudessaan kesken, mutta olen jatkanut lukemista tämän vuoden puolella - ensin tammikuussa espanjalaisen merenrannan tyrskyjen äärellä, ja sittemmin viileässä suomalaisessa keväässä sadepisaroiden valuessa hitaasti ikkunaruutua pitkin. Lukeminen on siis ollut hidasta, mutta juuri tälle ihanan viipyilevälle kirjalle hidastakin hitaampi tahti on sopinut erinomaisesti.

Tyrskyt tuntui lukukokemuksena hyvin henkilökohtaiselta ja intiimiltä. Sen kaunis ja runollinen kieli lumoaa, sen kerronta on olemukseltaan tummaa, melankolista ja rauhallisuudessaan äärimmäisen lohdullista. Tyrskyt riisuu lukijan paljaaksi, sen suru ja voima tunkeutuvat ihmisen sisimpään - mutta lukemisen jälkeen jäljelle jää lempeän levollinen rauhan tunne. Kirja on kuin paluu turvalliseen syliin raivoisan myrskyn jälkeen - siihen syliin, jossa voin painautua vasten sinulta tuoksuvaa villapaitaa. Kun kynttilät palavat, ja musta vesi velloo jossain kaukana.

Tyrskyistä on kirjoitettu lukuisissa blogeissa. Moni on rakastanut, moni on myös ollut sitä mieltä, että kirja on hieno, mutta siitä uupuu jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin Täydellinen Kirja. Jään nautiskelemaan tähän täydellisen lukukokemuksen jättämään rauhaan, ja linkitän vain Leena Lumin intohimolla kirjoittamaan arvioon, josta pääsee linkkien kautta moneen muuhun kirjasta kirjoittaneeseen blogiin.

  Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
  Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
  Minä rakastin niitä.
  Ja pelkäsinkin.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja


Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (Siltala, 2012. 133 sivua. Alkuteos La contadora de películas, 2009.)

  Niihin aikoihin hoksasin, että kaikista ihmisistä on mukava kuunnella tarinoita. He tahtovat hetkeksi paeta todellisuutta ja elää noissa elokuvien, kuunnelmien ja romaanien kuvitteellisissa maailmoissa. He haluavat jopa kuulla valheita, kunhan ne kerrotaan hyvin. Siihen perustuvat huiputtajien puhetaidot. 
  Vaikka se ei ollut juolahtanut mieleeni, minusta oli tullut heille kuvitelmien luoja. Jonkinlainen haltijatar, kuten naapurini sanoi. Elokuvakertomukseni veivät heidät pois autiomaan kovasta olemattomuudesta, ja he pääsivät edes vähäksi aikaa ihmeellisiin maailmoihin täynnä rakkautta, unelmia ja seikkailuja. 

María Margarita on köyhän viisilapsisen perheen nuorimmainen, perheensä ainoa tytär. Hän on kaksitoistavuotiaaksi hyvin kehittynyt tyttö, mutta käytökseltään poikamainen kasvettuaan neljän isoveljensä keskellä. Eletään kuusikymmenluvun alkua pienessä salpietarikaivoksen ympärille rakentuneessa chileläiskylässä, jossa työläisten aaltopellistä rakentamat parakit, toimistotyöntekijöiden tiilitalot ja varakkaiden gringojen ylelliset huvilat nököttävät sulassa sovussa.

Köyhistä olosuhteista huolimatta Marian lapsuusmuistot ovat onnellisia; muistoja äidistä suukottamassa työstä palaavaa isää tai tanssimassa alusvaatteisillaan peilin edessä äidin ja tyttären ollessa kaksin kotona. Rakkaimpana mielessä ovat viikonloput, jolloin koko seitsenhenkinen perhe kävi kammattuina ja parhaimpiinsa puettuina elokuvissa - aina alkuillan näytöksissä päivän viimeisten auringonsäteiden värjätessä pampan kauneimmilleen. Perheonni on kuitenkin loppunut äkisti isälle työssä sattuneeseen onnettomuuteen, jonka seurauksena tämä on halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Nuori äiti ei ole kestänyt katsella entistäkin köyhempää elämäänsä ja itserakennetussa kolmipyöräisessä pyörätuolissa punaviiniä litkivää vanhaa miestään, ja on jättänyt miehensä ja lapsensa kertaheitolla.

Koska äitiä ja vaimoa kaipaavalla perheellä ei ole enää varaa käydä elokuvissa, keksii isä kilpailun: kukin sisarus käy vuorollaan katsomassa elokuvan, ja se joka kertoo elokuvasta parhaiten muille saisi jatkossa mennä katsomaan aina, kun esitysvuorossa olisi jokin hyvä elokuva ja kasaan saataisiin raavittua tarpeeksi kolikoita. Marialla on pohjimmiltaan kertojan sielu, ja kun hän kertoo vahvasti eläytyen kaikkien kiihkeästi odottaman Ben-Hurin tapahtumat, tulee hänestä perheen virallinen elokuvankertoja. Ja miten taianomainen kertoja hänestä tuleekaan - pian koko kylä haluaa päästä näkemään ja kuulemaan elokuvan haltijattaren eläväistä kerrontaa.


Elokuvankertoja on yksi niistä kevään uutuuksista, joiden ilmestymistä olen kiihkeimmin odottanut. Enkä todellakaan joutunut pettymään, Letelierin pienoisromaani on kerrassaan hurmaava ja mukaansatempaava, sen vähäeleinen mutta toisaalta silti selkeästi eteläamerikkalaiseksi tunnistettava kerronta lumoaa.

Letelier piirtää vähin vedoin mutta ihmeellisen elävästi kuvan pienen ja köyhän kaivoskylän olosuhteista. Elämä pampalla on karua ja yksitoikkoista, aika kuluu verkkaisesti ja tuntuu melkein pysähtyneen. Ihmisillä ei ole rahaa eikä edes mitään tekemistä, ja elokuvat ovatkin erinomainen pakokeino pois omasta köyhästä elämästä toiseen todellisuuteen joka on täynnä kauneutta, rakkautta, suuria tunteita ja onnea.

Paitsi elokuvien, myös kirjan kertojana toimiva Maria on nuoruudestaan huolimatta ihailtava hahmo, tyttö, josta raskaat elämänkokemukset ovat muovanneet vahvan ja rohkean selviytyjän. Elämä ei ole helppoa, mutta sitä eletään antaumuksella ja intohimolla, periksi antamatta ja hyödyntäen rakkauden ja haaveilun antamia voimavaroja. Kaikesta karuudesta, köyhyydestä ja suoranaisesta kurjuudestaan huolimatta teos sisältää myös niitä hetkiä, jolloin kaiken toivottomuuden keskeltä nousee esiin sydäntä riipaisevaa kauneutta: iltarusko, joka värjää ruosteiset aaltopeltiseinät kultaisiksi, kauniita meksikolaisia elokuvasävelmiä, ja veljien ehdotonta rakkautta nuorta siskoaan kohtaan. Lukukokemuksen jättämä jälkimaku onkin lämmin ja valoisa, kirja tuntuu eleettömässä taianomaisuudessaan jopa jollain kummallisella tavalla voimaannuttavalta.

Kirjailijan kerronta on niin ihastuttavaa, että tämän kokoaan huomattavasti suuremman romaanin luettuani jäin vain harmittelemaan auttavaa espanjan kielen taitoani, haluaisin kyetä lukemaan enemmänkin tämän loistavan kertojan teoksia! Toivon miehen kirjoja suomennettavan pian lisää, ja lisäksi jään innolla odottamaan Elokuvankertojasta tekeillä olevaa elokuvaa.

Tästä ihanasta (!) pienestä suuresta kirjasta on kirjoittanut myös Sinisen linnan kirjaston Maria.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Chile

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Heidi Köngäs: Hyväntekijä


Heidi Köngäs: Hyväntekijä (Otava, 2006. 221 sivua.)

Ihminen tunnistaa vertaisensa heti. En usko hitaasti kehittyviin rakkauksiin, vaan niihin joissa mennään pohjaan asti heti ensi parkaisulla. Kaikki muu on teeskentelyä, kaikki, missä ihminen kuvittelee voivansa päättää ketä rakastaa.

Alma on keski-ikäinen yksinhuoltaja, joka on jo vuosien ajan tehnyt kahta työtä tarjoilijana elättääkseen itsensä ja miltei aikuiseksi kasvaneen poikansa Sakun. Naisen ikääntyneet vanhemmatkin kaipaavat enenevässä määrin huomiota ja huolenpitoa, ja yksinäinen aikuisen naisen arki tuntuu välillä nujertavan alleen.

Eräänä helteisenä loppukesän iltana hänen pöytäänsä istuu mies, tilaa ahvenfileitä ja olutta, on lukevinaan kirjaa. Mies on kuivakka ja kauhtuneella tavalla ruskea, ja hänen silmänsä ovat häkellyttävät, niin varmat ja avoimet. Satunnainen kohtaaminen johtaa keskusteluun ja kahteen sinkkisen tiskin ääressä juotuun kalvaan, ja lopulta he kävelevät lääsyisen hautovassa illassa naisen asunnolle. Kun mies syöttää Almalle mehua valuvia greipinviipaleita, nainen ymmärtää olevansa niin vailla, että voisi huutaa

Yhteisestä yöstä syttyy palo ja vähitellen rakkaus miestä, Juhania, kohtaan. Mies palaa kuitenkin sinne mistä on tullutkin, Afrikkaan pakolaisleirille, sillä jo viidentoista vuoden ajan hän on ollut lääkäri ilman rajoja, elämäntehtävänään pitää huolta niistä, jotka elävät hädässä. Juhanin lähdettyä Alma ei ehdi liikoja haikailla, työt ja arki vievät voimat, ja naisen iäkäs äiti alkaa dementoitua, menee umpihankeen, johonkin pimeään paikkaan, jossa ei ole enää muistoja, eikä lopulta mitään.

Juon teetä ja uskottelen olevani turvassa ja silti tiedän koko ajan, etten ole. En kärsi ajatella mitään, en äidin tilaa, en omaani. En tiedä, miten käsitellä sitä järkälemäistä tietoa, joka hakkaa takaraivossa koko ajan: menetystä.

Alma hoitaa äitiään, joka on hauras kuin läpinäkyvä paperi - ja kaipaa samalla suoraan hänen elinhermoonsa iskenyttä miestä tuntien mustasukkaisuutta kokonaista maanosaa kohtaan. Kaiken tämän keskellä hän tuntee olevansa koko ajan vähän itsensä vieressä, vähän vinossa, vetisessä sumussa. Miksi elämästä ja rakkaudestakin on joskus niin vaikeaa saada otetta?


Heidi Köngäs nousi viime vuosikymmenen puolivälissä ehdottomaksi suosikkikirjailijakseni väkevillä teoksillaan Luvattu ja Vieras mies. Aloinkin lukea Hyväntekijää toisaalta korkein odotuksin, toisaalta pienellä pelolla: voiko Köngäs olla onnistunut vielä kahden kirjallisen täysosuman jälkeenkin? Hyväntekijän luettuani voin ilolla todeta: oi kyllä!

Köngäs kuvaa keski-ikäisen naisen arkea ja tunne-elämää koruttomasti ja alleviivaamatta, mutta onnistuu kuitenkin välittämään lukijalle sellaista kipua ja ahdistusta, että sen tuntee lukiessaan sisällään. Kirjaa olikin mahdotonta lukea kuivin silmin, omakohtaisestikin koskettava Hyväntekijä tuntui paikoitellen suorastaan pakahduttavalta. 

Romaanin tunnelma on elävä ja intensiivinen alusta loppuun, ja sen henkilöhahmot ovat uskottavia ja elämänmakuisia. Päähenkilö Alman taustaa valotetaan juuri sopivasti, niin että hänestä rakentuu oikea ihminen, jonka tunteet ja ratkaisut tuntuvat luontevilta ja loogisilta hänen omaa menneisyyttään vasten peilattuina.

Opinnot jäivät, koska ne eivät koskaan oikein alkaneetkaan. Muistan kuinka haahuilin eri puolilla Kruununhakaa etsimässä luentosaleja, kuinka istuin siellä ja yritin ymmärtää, mistä oikein oli kyse. Tuntui, että muille kaikki akateeminen oli tuttua, tutorit, opponentit, proseminaarit sun muut esseet ja opintoviikot. Minä putosin jokaisen sanan kohdalla, mikään ei osunut kokemusmaailmaani, ei kieliperinteeseeni, ja vaikka yritin, vierauden tunne vain lisääntyi. Minä tulin lottorivien, huoltamokahviloiden, tarjousten ja juuri ja juuri selviämisen maailmasta, minä tulin maailmasta, missä katsottiin televisiota eikä luettu kirjoja, missä virkattiin pöytäliinoja pumpulilangasta ja haaveiltiin asuntoperävaunusta ja kivasta voileipägrillistä keittiöön.

Teos on loistava kuvaus aikuisen naisen arjesta, rakkaudesta ja kipeästä kaipauksesta, menetyksestä, sekä siitä tuskasta, jota oman vanhemman vaikea sairaus synnyttää. Se sisältää paljon kauniita hetkiä ja viehättäviä elementtejä; rakastelua pariisilaishotellissa Seinen vasemmalla rannalla, Carol Shieldsin romaanien tai Sirkka Turkan runojen tarjoamaa lohdutusta, ja nukkuvan läsnäoloa, joka valaisee kokonaisen aamun. Toisaalta se sisältää myös sellaisia pieniä ja inhimillisiä, vähän surullisia yksityiskohtia, jotka huokuvat arkista melankoliaa; vanhus, joka syötettäessä avaa suunsa kuin linnunpoikanen, kirjoitettuja lauseita, jotka tuntuvat kuin iskulta palleassa, loppumatonta yksinäisyyttä ja toisen sietämätöntä poissaoloa, joka saa kaiken värittymään harmaan sävyillä. Hyväntekijä on myös pieni ylistys naisten väliselle ystävyydelle, joka kantaa niidenkin hetkien yli, kun tuntuu että kaikki ympäriltä romahtaa. Romaanissa Alma toteaakin että naiset ovat naisten varassa, kaikissa vaiheissa, kaikissa todellisissa tilanteissa.

Hyväntekijä on upea, koskettava, kieleltään ja ilmaisultaan kaunis romaani, jonka lukemista suosittelen ilolla ja lämmöllä! Poplaarin Pekka on kirjoittanut blogissaan hienon (!) kirjailijaesittelyn Heidi Köngäksestä, käykääpä lukemassa!

perjantai 4. toukokuuta 2012

Hengenpelastajat

Pekka listasi Poplaarissa kirjoja ja biisejä, jotka ovat toimineet elämän varrella eräänlaisina hengenpelastajina. Idea on lähtöisin musiikin osalta Ten songs that saved your life - sivustolta, ja Helmi K:n blogissa ideaa on muokattu hieman kirjaisampaan muotoon. Listahulluna rustasin toki oitis omat listani ja seuraavassa yhden illan ahkeran mietinnän tulokset sen enempiä selittelemättä:


Ten books that saved my life: 

1. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
2. Turkka Hautala: Paluu
3. Claudie Gallay: Tyrskyt
4.Heidi Köngäs: Luvattu
5. Herbjørg Wassmo: Seitsemäs kohtaaminen
6. Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
7. Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
8. Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
9. Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija
10. Margaret Atwood: Ryövärimorsian


Ten songs that saved my life:

1. Miljoonasade: Tummaa valoa
2. Toni Wirtanen & Irina: Kuolee hiljaa
3. Glen Hansard & Marketa Irglova: Falling Slowly
4. The Beatles: Norwegian Wood
5. Moloko: The Time is Now
6. Jenni Vartiainen: Minä ja hän
7. Feist: Honey Honey
8. Alison Krauss & Brad Paisley: Whiskey Lullaby
9. Duffy: I'm Scared
10. John Lee Hooker (ft. Santana): The Healer

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...