perjantai 24. elokuuta 2012

Katja Kaukonen: Vihkivedet


Katja Kaukonen: Vihkivedet (WSOY, 2012. 219 sivua.)

  Äidin piti ottaa maisema omakseen yksin, pala kerrallaan, hänhän oli kaupunkilainen. Äänet ja tuoksut tihkuivat hänen lävitseen, ilme pehmeni. Maisema ottikin hänet. Muutamia hitaita askelia, sitten äiti nosti sormet huulilleen kuin olisi estänyt jotakin poistumasta, ja antoi käden laskeutua alas, avasi nopeasti vetoketjun, jota oli koko pitkän talven piilotellut poolopaitojen, villatakkien, huivien ja pitkien housujen alla. Vetoketju kaulakuopasta jalkapöytään asti. Hammas hampaalta ketju aukeni. Niin äiti pujahti ulos itsestään, kalpeasta vaatteesta, paljasti hymyilevät kasvot ja heleän ihon, joka alkoi heti rusottaa. Turha talvikotelo valahti maahan, kaupunki-ihmisyys, lyijyasu. Niin raskas, että painui hiekkatien lävitse. Pieni pala asfalttia, siltä se näytti. Äiti pääsi vapaaksi, siristeli silmiään ja häikäistyi melkein itsekin.

Vihkivedet on kolmeen osioon jaettu novellikokoelma, joka sisältää yhteensä kolmetoista novellia. Ensimmäisen osion neljä maagis-realistista novellia kerrotaan lasten näkökulmasta. Toisessa osiossa äänensä saavat kuuluviin onnettomat ja tavalla tai toisella yksinäiset, ja kolmas osio pitää sisällään viisi tarinaa luopumisesta ja muutoksesta.

Novelleissa lukija pääsee kuulemaan tervantuoksuisia lapsuusmuistoja, näkemään lapsia, joilla on kyky tulkita ennusmerkkejä ja näkyjä, jotka vyöryvät järveltä aaltoina kimppuun, tuntemaan ihmiseen takertunutta synkkyyttä, aistimaan savulta ja talvelta tuoksuvaa ilmaa sekä tutustumaan kissaan, joka palvoo oravaa, koska koko maailma on oravan oma, sen turkissa taivas ja aurinko. Novelleissa saunotaan, ommellaan kuolinpaitaa sairaalle vaimolle, kaivataan rakkautta, herätetään kuolemaa tekevä lapsi karhun hampaan voimalla, vanhennutaan ja odotetaan kuolemaa. Jokainen novelli tihkuu melankoliaa ja syvää alkukantaista voimaa, kaikelle antaa oman merkityksellisen sävynsä ripaus mystiikkaa. Myös mustalla huumorilla on oma sijansa.


Rakastin Kaukosen esikoisromaania, Odelmaa, ja odottelinkin innokkaasti hetkeä jolloin pääsisin lukemaan tätä uudenkarheaa novellikokoelmaa. Kun teos sitten eilisaamuna kolahti postiluukustani, keitin ison kupin kahvia ja aloitin oitis lukemisen. Ja oih, voin kertoa että kovat odotukseni täyttyivät, Vihkivedet vei niin mennessään että luin kokoelman miltei yhdeltä istumalta!

Kokoelman jokainen novelli on mieleenpainuva, taidokkaasti kirjoitettu ja rytmitetty, mutta henkilökohtaisesti minulle kirkkaimpina helminä jäivät mieleen ensimmäisen osion novellit Lauteille mahtui vain kolme ja Ei kivitetty väärintekijää, joiden mystisessä tunnelmassa oli jotain samoja kaikuja kuin ihanassa Odelmassa. Kyseisten novellien lasten maaginen kaikkivoipaisuus kiehtoi ja riemastutti. Juuri tällaista haluaisin lukea lisää! Kolmas minua erityisesti koskettanut novelli oli karheankaunis ja liikuttava Sylissä kokonainen elämä, jossa tytär odottaa kuoleman tulevan noutamaan isäänsä.

  Laskin käden isän olkapäälle, katselin jäykiksi käpertyneitä, kuivia sormia. Hän ei jaksanut tarttua, ei pitää kiinni eikä ollut tarvettakaan. Tiukka ote elämään oli hervonnut. Lintu hän oli, pieni ja laiha, höyhenetön, vastasyntynyt tai paljaaksi kynitty. Ei säikähtänyt, ei pelännyt joutuvansa häkkiin, vaikka lumi muurasi ikkunaa umpeen. Ei kuolema tarkoittanut pysähtymistä, elämä vain muutti muotoaan, jatkoi kiertokulkuaan, harmitonta taikaa. Isä oli lähdössä ensilennolle eikä osannut pelätä. Millainen lintu pelkäisi? Sen luonto oli lentää. Vaisto nostaisi siiville.

Kaukosen tyyli kirjoittaa maagista realismia on aivan omaa luokkaansa, hän osaa katsoa elämää ja maailmaa paljon pintaa syvemmälle, hänen mielikuvituksensa tuntuu olevan rajaton, vapaa kuin lintu. Ihailen muutenkin tavattomasti Kaukosen kykyä kirjoittaa; hänen tekstinsä on niin ilmavaa ja pakotonta, ja kuitenkin samaan aikaan merkityksistä painavaa. Kieli on runollisen kaunista ja juuri sopivaksi hiottua, ja niin taianomaista että se soi kuin ikiaikainen laulu.

Kuten Odelmassa, myös Vihkivesissä vesi on elementtinä oleellisesti läsnä läpi koko teoksen; useimmiten ollaan järven, joen tai lammen rannalla, välillä vesi taas on kylpyammeessa, jossa mieleltään epätasapainoinen yrittää pestä pois sairauttaan. Toinen novelleissa toistuva teema on kuolema, sen kipeä mahdollisuus tai läsnäolo. Raskaista teemoistaan huolimatta Kaukosen novellit eivät kuitenkaan ole ahdistavia, vaan kauniita, lohdullisiakin.

  Tämäkin päivä on kadonnut. On jo myöhä. Huoneeni hämärtyy, varjot vaeltavat - jotakin ne etsivät, koluavat haurailla sormillaan. Olen tottunut, en liikahdakaan, vaikka käpertynyt kynsi osuu kasvoihin, viiltää tuskin näkyvän haavan, rypyttää yhä uutterammin ihoa. Tumma tihenee, silti maisema on niin häikäisevä, että silmiin sattuu.

Suljin illalla Vihkivesien kannet onnellisena, tyytyväisenä ja lohdutettuna. Nyt voin vain huokaista: Oi mikä ihana kirja!

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Copycat-kirjankansikilpailu, osa 2

Luvattoman pitkän blogitauon jälkeen palaan näihin maisemiin copycat-kirjankansikilpailuun viime viikolla askartelemani (noloakin nolomman) osanottajakuvani merkeissä. Kyseessä on siis Amman lukuhetki-blogin jo toista kertaa järjestämä mainio leikkimielinen kisa, jonka ideana on tehdä valitsemastaan kirjankannesta copycat-kuva. Tuotos esitellään omassa blogissa ja linkitetään Amman blogiin, joka puolestaan järjestää kuvista äänestyksen syyskuun alussa. Oma tämänkertainen versioni näyttää tältä:


(Anteeksi, Jonathan Carroll ja Kujerruksia-blogin Linnea!! ;) Kuvankäsittelytaitoni ovat aivan olemattomat, joten päätin lähteä kisaan mukaan varustautuen aimo annoksella huumoria ja leikkimieltä. Omassa versiossani muuten esittäytyy ensimmäistä kertaa tämän kirjabloggaajan paras ystävä. :)

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, palaan alkuviikosta (pitkästä aikaa) muutaman luetun kirjan merkeissä!!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...