torstai 27. joulukuuta 2012

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä


Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä (Gummeruksen äänikirja, 2008. Lukija Kai Lehtinen, kesto 18 tuntia 44 minuuttia. Alkuteos Gummerus, 1958.)

  Huurteisena seisova metsä tai kevättuulien kahisuttamat lehtipuut eivät kyenneet vangitsemaan nuoren mielen lentoa. Usein hän rakenteli mielikuvituksessaan tulevaisuuttaan, mutta koskaan hänen mielikuvansa eivät olleet mahdottomia, sillä hänelle oli elämä alkanut jo lapsuusvuosina näyttää nurjaa puoltaan. Äiti, noiden vuosien keskeisin henkilö, oli opettanut hänelle, että köyhän mökin penikka ei voi saavuttaa kultaista onnea eikä paratiisia, mutta sitkeä, rehellinen työ voi nostaa parempaan yhteiskunnalliseen asemaan, kuin minkä vanhemmat ovat koskaan saavuttaneet. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, joihin ahkeran ja toimeliaan ihmisen on yritettävä pyrkiä, mutta ainoa avain, millä köyhän korpiseudun lapsi voi niihin päästä, on työ ja vastaan tulevien esteiden peloton raivaaminen.

Mauno Joensivua ei elämä koskaan ole kohdellut silkkihansikkain. Lapsuus on kulunut pulavuosien puristuksessa, ja jo kansakoulua käydessään Mauno, suuren perheen vanhin poika, on joutunut hankkimaan elannon perheelleen. Vaikean sairauden nujertamasta isästä ei ole ollut perheen elättäjäksi, ja raskas ruumiillinen työ keväisillä uittopuroilla, pöllimetsissä ja talvisilla tukkityömailla onkin käynyt nuorelle pojalle vuosien varrella tuttuakin tutummaksi. Aikuisuuden kynnyksellä Mauno jakaa saman kohtalon lukemattomien muiden nuorukaisten kanssa, kun hänenkin tiensä johtaa asevelvolliseksi ja rintamalle talvi- ja jatkosotaan. Jatkosodan viimeisinä kuukausina Mauno solmii pikaisen avioliiton nuoren Eilan kanssa, jota kohtaan hän tuntee vilpitöntä kiintymystä.

Näistä lähtökohdista päästään tarinan nykyhetkeen, sodanjälkeisiin jälleenrakennusvuosiin. Mauno on asettunut vaimonsa kanssa Tampereelle, käynyt teknillisen koulun ja kovien ponnistelujen kautta valmistunut rakennusmestariksi. Lapsia liittoon ei ole siunaantunut, mutta oma koti on saatu hartiavoimin rakennettua. Mauno työskentelee vastaavana työnjohtajana Rakennusliike Rantasen työmaalla kaupungin keskustan liepeillä, työläiset kutsuvat rakenteilla olevaa asuin- ja liikekiinteistöä leikkisästi Mammonalinnaksi. Maunon elämä näyttää ulkopuolisen silmin tasapainoiselta ja hyvinvoivalta, mutta lähempää tarkasteltuna totuus on toinen: Maunon ja Eilan liitto on päättymässä avioeroon miehen syyllistyttyä syrjähyppyyn, ja tämän johdettua aviottoman lapsen syntymään. 


Rehellisesti sanottuna olen aina ajatellut ettei Päätalo taida olla todellakaan minun kirjailijani. Lukematta yhtään miehen teosta olen muodostanut päässäni mielikuvan puuduttavan tylsistä tiiliskivistä, joissa ei tapahdu mitään. Erityisesti kirjaston hyllyillä lepäävän 26-osaisen Iijoki-sarjan olen kiertänyt aina kaukaa. Parisen vuotta sitten kävin kuitenkin mielenkiintoisen keskustelun erään paljon lukevan naispuolisen ystäväni kanssa, joka tunsi hieman kirjamakuani ja suositteli minulle erityisen lämpimästi juuri Päätaloa. Nainen oli lukenut koko Iijoki-sarjan ja sen lisäksi muutakin Päätaloa, ja kehotti minua aloittamaan tästä miehen esikoisromaanista. Pistin kirjavinkin epäluuloistani huolimatta korvan taakse. Tämän pari vuotta olen kerännyt rohkeutta, ja nyt teoksen äänikirjana kuunneltuani tunnen mielipahaa vain yhdestä asiasta: miksi ihmeessä en ole lukenut tätä kirjaa tai muutakaan Päätaloa jo kauan sitten? Nyt onkin aika tehdä tunnustus, jota en vielä jokin aika sitten olisi ikinä uskonut tekeväni: olen aivan rakastunut Kalle Päätaloon. :)

Ihmisiä telineillä kuvaa tapahtumia reilun vuoden ajalta, alkukeväästä seuraavan vuoden alkukesään. Sen vuoden aikana rakennustyömaalla edetään perustusten kaivamisesta monien vastoinkäymisten kautta aina siihen hetkeen, kun Mammonalinnan uudet asukkaat ripustavat verhoja uusien kotiensa ikkunoihin. Rakennustöiden rinnalla seurataan Maunon henkilökohtaisen elämän vaiheita; kipeää avioeroa, muuttoa pieneen vuokrahuoneeseen ja miehen nousua syvästä ahdingosta ja ahdistuksesta kirjaimellisestikin uuteen kevääseen, aikaan jolloin miehen elämänhalu palaa ja yksinäisyys alkaa hellittää otettaan. Päätalon kerronta on tarkkaa ja yksityiskohtaisesti kuvailevaa, mutta silti samanaikaisesti perisuomalaiseen tapaan jäyhää ja toteavaa. Yksityiskohtaisuus ja samanaikainen vähäeleisyys luovat tekstiin kiinnostavan kontrastin. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, mutta tahti tuntuu lopulta täydellisen sopivalta. Kerronta, kieli ja rytmitys tekevät tarinasta elämänmakuisen ja lukija alkaa elää ja hengittää samassa tahdissa Mammonalinnan väen kanssa. 

Yllätyin siitä, miten hyvin runsas rakennustyömaan ja sen lukuisten työvaiheiden kuvaus sai mielenkiintoni pysymään yllä herpaantumatta, vaikken varmasti kaikkea rakennustermistöä ymmärtänytkään. Päätalo kuvaa kaikkea niin elävästi; kun kaivinkone rouskutteli montun reunalla, tuore sementti tuoksui ja pimpparautaa soitettiin kahvitauon alkamisen merkiksi, tunsin itsekin olevani työmaalla tapahtumia seuraamassa. Parasta teoksessa on kuitenkin elävä ja värikäs henkilökaarti. Päätalo marssittaa näyttämölle mestareita, kirvesmiehiä, rappareita ja repsikoita. Miehiä ja naisia löytyy joka lähtöön, on uutteria, sitkeitä ja peräänantamattomia rakennusmiehiä, juoppoja, työnkarttelijoita, rehentelijöitä ja riidanhaastajia. Jokaisella henkilöllä on varmasti ollut aikanaan esikuvansa elävässä elämässä, niin todentuntuisia hahmot ovat. Työmaalla huumori on useimmiten hurjaa ja jutut karskeja. Pahin suustaan tuntui olevan eräs naispuolinen repsikka, Iida Leppäviita, josta muodostui vähitellen yksi lempihahmoistani. Kirjan ja samalla rakennuksen edetessä lukija pääsee kurkistamaan kosteisiin harjannostajaisiin ja tuskastelemaan hermoja kiristäviä istumalakkoja yhdessä työnjohtajien kanssa. Myös viisikymmenluvun rakennustyömiehen elämä on kiehtovaa luettavaa; tilipussit jaetaan perjantaisin suoraan käteen, työviikko on kuusipäiväinen ja irtisanomisaika yhden päivän mittainen.

Mauno Joensivu on kerrassaan rakastettava päähenkilö. Naisseikkailuistaan huolimatta tämä rehti ja suoraselkäinen, aina lopulta rehellisyyteen pyrkivä (ja paljon lukeva!) mies voittaa lukijan puolelleen heti alkumetreillä. Romantiikkaakin tarinasta löytyy, tosin se on hyvin hienovaraista ja perisuomalaiseen tapaan jopa juroa. Kävellään yhdessä käsikynkkää ja kaivataan salaa toisen kosketusta, pikainen suudelmakin saatetaan vaihtaa. Pinnan alla kuplivat suuret tunteet, mutta intohimoisia rakastelukohtauksia lukijan on turha odottaa. Rakkaudestakaan ei huudella suureen ääneen - edes sille rakastetulle. Aika sympaattista, ja niin ihanan suomalaista!

En ole tiennyt Päätalon elämästä paljoakaan ennen tämän kirjan lukemista, mutta kuunnellessani Ihmisiä telineillä mielenkiintoni heräsi toden teolla. Olikin varsin mielenkiintoista huomata miehen esikoisteoksen sisältävän huomattavan paljon aineksia hänen omasta elämästään: Mauno Joensivun tavoin Päätalo oli 13-vuotiaasta asti työskennellyt savotoilla ja tukinuitoissa, hän oli haavoittunut jatkosodassa, mennyt naimisiin sodan loppuvaiheilla, muuttanut Tampereelle ja rakentanut omakotitalon Tampereen Viialaan, opiskellut rakennusmestariksi ja työskennellyt vastaavana mestarina Tampereella osoitteessa Tuomiokirkonkatu 17 sijaitsevalla Rakennusmestarien talon työmaalla - tällä samalla työmaalla josta mies esikoisromaanissaan kirjoittaa. Myös Päätalon ensimmäinen avioliitto oli päättynyt naissotkujen vuoksi eroon. Kirjaa kuunnellessa oli kiinnostavaa yrittää pohtia ja arvuutella, miten paljon Joensivussa ja hänen tarinassaan oli Päätaloa itseään.

Äänikirjan lukee eräs lempinäyttelijöistäni, äärettömän karismaattinen Kai Lehtinen, joka myös esittää Kalle Päätaloa vuonna 2008 valmistuneessa elokuvassa Päätalo. Lehtinen on upea, hänen pehmeä äänensä sopii teokseen täydellisesti, ja hän eläytyy lukemaansa ihailtavasti. Lehtisen kautta Mauno Joensivu saa ihan kirjaimellisesti oman, persoonallisen äänensä, ja tarinaan tulee vielä yksi ulottuvuus lisää.

Kuunneltuani kirjan loppuun olin samanaikaisesti surullinen ja onnellinen. Kuljettuani pitkän yhteisen taipaleen mammonalinnalaisten kanssa (kuuntelinhan äänikirjajärkälettä usean kuukauden ajan!), tuntui haikealta ja surulliselta jättää heille jäähyväiset. Henkilöt olivat syksyn mittaan tulleet niin tutuiksi ja olin viihtynyt heidän parissaan erinomaisesti, tuntui siltä kuin olisi hyvästellyt omia ystäviään. Toisaalta olo oli kuitenkin iloinen ja onnellinen, olin saanut lukea valtavan hienon kirjan, joka verkkaisuudestaan ja omanlaisesta vähäeleisyydestään huolimatta herätti suuria tunteita ja kiintymystä. Onnea on myös se, että on olemassa vielä 38 Kalle Päätalon kirjoittamaa romaania, joita en ole vielä lukenut. Olen kuitenkin varma että tästä se alkaa, pitkä yhteinen matkani Päätalon seurassa.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Talvisia tunnelmia Islannista

En olekaan pitkään aikaan postannut blogiini matkakuvia, vaikka olen reissannut tasaiseen tahtiin - tänä vuonna lähinnä siellä sun täällä Euroopassa. Viime viikon vietin ihanassa Islannissa, ja nyt ajattelinkin pitkästä aikaa jakaa matkamuistojani kanssanne kuvien muodossa. :)

Kävin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni Islannissa - mutta tämä kerta ei taatusti jäänyt viimeiseksi! Olin matkalla hyvän ystäväni kanssa, ja Islanti-hulluus tuntui tarttuvan meihin molempiin. Vaikka matkamme pääpainopiste oli tällä kertaa käsitöissä (meillä on pieni neulepiiri ja matka oli tavallaan neulepiirimme pikkujoulumatka - istuimme kahviloissa neulomassa ja kiertelimme muun muassa paljon lankakauppoja), ihastuimme myös kirjalliseen tarujen Islantiin. Kiinnostuin kovasti vanhoista sukusaagoista sekä islantilaisista klassikoista ja nykykirjallisuudesta, joten uskallankin luvata että tässä blogissa luetaan lähikuukausien aikana ainakin Halldór Laxnessia ja Yrsa Sigurðardóttiria. Lisäksi haluaisin kovasti tutustua ainakin Lohilaaksolaisten saagaan.

Pala sydäntäni jäi satumaisen kauniiseen Islantiin. Katsokaa kuvia niin ymmärrätte miksi...



















sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni


Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Tammi, 2003. 252 sivua. Alkuteos Supuutoniku no koibito, 1999. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Sputnik Sweetheart, 2001. Suomentanut Ilkka Malinen.)

  Sumire ja minä olimme monessa suhteessa samanlaisia. Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen. Jokaisena vapaana hetkenämme asetuimme johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja käänsimme sivun toisensa perään. Japanilaisia romaaneja, ulkomaisia romaaneja, uutuuksia, klassikoita, avantgardesta eniten myytyihin - kunhan kirjassa vain oli jotakin älyllisesti kiihottavaa, me luimme sen. Maleksimme kirjastoissa, kulutimme kokonaisia päiviä selaillen kirjoja Kandassa, Tokion antikvariaattien mekassa. En ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut niin ahneesti - niin kiihkeästi, niin monipuolisesti kuin Sumire, ja olen varma että hän tunsi samoin.

Tarinan kertoja, tokiolainen opettaja K, on epätoivoisesti rakastunut hieman itseään nuorempaan naiseen, Sumireen, joka on samalla hänen paras ystävänsä. Boheemi Sumire haluaa kirjailijaksi enemmän kuin mitään muuta. Hänen idolinsa on jo muodista mennyt Jack Kerouac, hän kantaa aina mukanaan koirankorville kuluneita Kerouacin romaaneita ja on omaksunut hieman omintakeisen tyylinsä (sotkuisen tukan, resuiset vaatteet ja eriparisukat) juuri Kerouacin teoksista. Sumire jättää kesken opintonsa halutessaan antautua kirjoittamiselle, hän alkaa kirjoittaa öisin samalla tupakoiden ja kuumaa kahvia K:lta saamastaan mukista (jossa on Nuuskamuikkusen kuva!) juoden. K:n ja Sumiren suhde on täysin platoninen vaikka K haaveileekin jatkuvasti suhteen siirtymisestä fyysiselle tasolle ja näkee mielessään eläviä Sumireen liittyviä eroottisia fantasioita.

Serkkunsa häissä Sumire tapaa kuitenkin Miun, itseään seitsemäntoista vuotta vanhemman naisen. He keskustelevat, ja kun Miu koskettaa Sumiren hiuksia, rakastuu tämä samalla hetkellä kuin salama olisi iskenyt häntä suoraan päähän, Sumiren sydän laukkaa kuin hullu hevonen puisella sillalla. Miu pyytää nuorta naista yksityissihteerikseen ja alkaa opettaa tälle asioita muun muassa pukeutumiseen ja viineihin liittyen. Miuhun tutustumisen myötä Sumiresta tulee kuin uusi ihminen, hieman itselleenkin vieras. Naiset lähtevät työmatkalle Eurooppaan, kiertävät Italiaa Milanosta Toscanan viinitilojen kautta Roomaan ja Venetsiaan, ja siirtyvät sitten Ranskan kautta lomailemaan Kreikan saaristoon. Kreikasta K saa yllättävän puhelun - Sumire on kadonnut ja Miu pyytää miestä etsimään naista kanssaan.

  Olinko todella aikeissa nousta koneeseen ja lentää Kreikkaan asti? 
  Vastaus oli kyllä. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta.


Tästä asetelmasta alkaa Sputnik-rakastettuni, joka oli neljäs lukemani Murakamin romaani (olin aiemmin lukenut suuresti rakastamani Norwegian Woodin, muistelmateoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta sekä Suuren lammasseikkailun). Kaikki lukemani Murakamit ovat olleet keskenään hyvin erilaisia, tyyliltään tämä Sputnik sijoittuu jonnekin Norwegian Woodin liepeille ollen kuitenkin erikoisessa unenomaisuudessaan selkeästi erilainen. Sputnikissa on verrattain vähän Murakamille monesti tyypillisiä maagisen realismin ja surrealismin vivahteita, mutta aivan tavallinen romaani tämäkään ei missään nimessä ole.

Teoksen tunnelma on tosiaankin erikoinen, salaperäinen ja hieman mystisellä tavalla unenomainen. On vaikeaa selittää mistä unenomaisuuden tuntu syntyy, kaikki kirjassa tapahtuva on periaatteessa aivan mahdollista ja realistista, mutta silti lukiessa tulee kummallinen, hieman kelluva olo. Kuten Murakamin kirjoissa yleensäkin, tästäkin tarinasta tavanomaisuus ja ennalta-arvattavuus ovat kaukana. Romaanissa todellisuus on epätahdissa kuin vinoon napitettu takki, sen sinänsä todellisessa maailmassa lähes mikä tahansa on mahdollista, mustakin voi muuttua valkoiseksi yhdessä yössä. Lukiessani jouduinkin välillä toteamaan samoin kuin K: en pystynyt erottamaan toden ja näennäisesti toden rajaa.

Kirjan kerronta on vangitsevaa ja sen hieman etäisiksi jäävät henkilöt tunkeutuvat jonnekin alitajuntaan - huomasin ajattelevani heitä paljon silloinkin kun en ollut lukemassa kirjaa. Myös Kreikan-kuvaus ihastutti; kun aurinko hukutti maailman valoon, meri kimmelsi sinisenä ja vuohet ja lampaat vaelsivat rosoisilla rinteillä happaman näköisinä, huomasin potevani armotonta matkakuumetta Kreikan saaristoon.

Sputnik-rakastettuni on haikeankaunis kertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Romaanin kauneus ei ole suloista ja söpöstelevää, vaan jollakin japanilaisella tavalla tyylikästä ja hillittyä. Lisäksi Murakami näyttää henkilöistään myös raadollisemman puolen hienhajuineen ja kiusallisine erektioineen - tämä seikka tekee heistä astetta inhimillisempiä ja todenmakuisempia. Sputnikissa Murakami muistuttaa lukijaa kauniisti siitä miten jokainen meistä on joskus yksinäisyydessään kuin pienestä ikkunasta avaruuden tyhjyyteen tuijottava Laika-koira.

  - Silloin tajusin sen, että olimme kyllä ihanteellisia matkakumppaneita, mutta loppujen lopuksi vain yksinäisiä metallimöykkyjä erillisillä kiertoradoilla. Kaukaa ne näyttävät kauniilta tähdenlennoilta, mutta todellisuudessa ne ovat pelkkiä vankiloita, joihin jokainen meistä on teljetty yksin ilman määränpäätä. Silloin kun näiden kahden satelliitin kiertoradat sattuvat kohtaamaan, saatamme olla yhdessä. Saatamme ehkä jopa avata sydämemme toisillemme. Mutta sitä kestää vain hyvin lyhyen hetken. Seuraavassa hetkessä olemme täydellisessä yksinäisyydessä. Siihen asti kunnes palamme poroksi ja lakkaamme olemasta.

Murakamista on tullut yksi suurimmista ulkomaisista suosikkikirjailijoistani, ja aionkin lähiaikoina jatkaa matkaa miehen erikoisten romaanien parissa. Tästä huikean hienosta ja älykkäästä romaanista on kirjoitettu myös ainakin täällätäällä ja täällä - ja huomaankin myös Jennin, Liisan ja Booksyn ihastuneen Sputnikiin melko lailla varauksetta.

torstai 6. joulukuuta 2012

Heidi Köngäs: Dora, Dora


Heidi Köngäs: Dora, Dora (Otava, 2012. 333 sivua.)

  Miksi Annemarie kysyi lappalaisilta kodassa, miltä pimeä tuntuu? 
  Minulta hänen olisi pitänyt kysyä, minähän se tiedän miltä pimeä tuntuu. Minussa ei ole valoa edes niitä seitsemää minuuttia.

Joulukuu 1943. Eletään toisen maailmansodan loppuvaiheita ja Saksa on hiljattain kärsinyt murskaavan tappion Stalingradin taistelussa. Saksan varusteluministeri Albert Speer saapuu pienen seurueensa kanssa Suomen Lappiin. Hänen tarkoituksensa on matkata aina Jäämeren rannalla Petsamossa sijaitsevaan Saksan pohjoisimpaan tukikohtaan asti, ja samalla tarkastaa sotatoimille elintärkeiden nikkelikaivosten tilannetta. Seurueeseen kuuluvat Speerin lisäksi hänen sihteerinsä Annemarie Kempf, nuori suomalainen tulkki Eero sekä viihdytysjoukoiksi mukaan pestatut saksalaistaiteilijat, taikuri ja viulisti.

Speerin mieltä kalvaa ahdistus. Aiemmin hän ollut Hitlerin suosikki ja kaiken ytimessä, Führeriä hän on ihaillut kuin isää. Nyt jotain on tapahtunut, yhteys Hitleriin on poikki ja Speer haluaa näyttää tälle antavansa kaikkensa Saksan asialle, siitäkin huolimatta että Saksan tappio alkaa näyttää vääjäämättömältä. Matkasta ei tule helppo. Saksalaisten on vaikeaa sietää pimeää autiutta ja veret seisauttavaa kylmyyttä. Äärimmäisissä olosuhteissa tapahtuu yllättäviä kohtaamisia, sodan todellisuus avaa monia silmiä, ja Speerille matkasta tulee samalla ensimmäinen askel matkalle omaan sysipimeään sisimpäänsä.

  Tienposken tykkylumen peittämät puut ovat kuin paikoilleen jäätyneitä ihmisiä, jotka seisovat käsivarret raskaina kylkiään myöden. Joku niistä näyttää pyytävän apua sormet ylöspäin harottaen. Aamu ei ylety viivan yli. 


Pitkäaikaisen suosikkikirjailijani Heidi Köngäksen syksyn uutuusromaani on ollut yksi kirjoista, joita olen viime kuukausina kiihkeimmin odottanut. Luettuani kirjaa muutaman kymmenen sivua tiesin jo että Köngäs on jälleen onnistunut kirjoittamaan väkevän ja suorastaan mestarillisen romaanin - tämä seikka ei suureksi ilokseni jäänyt Finlandia-kahinoissakaan noteeramatta. Verrattuna kirjailijan aiempiin teoksiin (Luvattuun, Vieraaseen mieheen ja Hyväntekijään - kirjaa Jokin sinusta en ole vielä lukenut) hänen kirjoitustyylinsä tuntuu kuitenkin hieman muuttuneen. Erityisesti Luvattua ja Vierasta miestä olen vaalinut mielessäni kauniina pieninä kirjallisina helminä, mutta Dora, Dora tuntuu niihin verrattuna kuin kirkkaalta ja teräväreunaiselta timantilta. Köngäksen kerronta on yhtä armottoman tarkkanäköistä kuin ennenkin, mutta Dora, Dorassa siinä on jokin uusi, raikas sävy. Kirja sisältää upeita, timantinkirkkaita lauseita ja ajatelmia jotka saavat huokailemaan ihastuksesta, kerronta on napakkaa ja samalla vaivatonta, ilmavaa.

Tarina etenee neljän kertojan kuljettamana. Oman äänensä saavat kuuluviin Speer itse, hänen sihteerinsä Annemarie, tulkki sekä kauhusta kankea taikuri. Minäkertojien moniäänisyys on mielestäni varsin onnistunut ratkaisu, kaikilla neljällä kertojalla on todellakin tunnistettava oma äänensä, ja tarina etenee selkeästi ja vaivattomasti näiden neljän kovin erilaisen henkilön vuorovedoin.

Köngäs piirtää tarkasti ja vahvoin värein henkilöidensä monikerroksiset mielenmaisemat. Komea, siisti ja huoliteltu Speer ei koskaan paljasta muille mitään itsestään, ja lukijan silmiin hän vaikuttaa etäiseltä, tunteettomalta ja kylmäsydämiseltä alusta loppuun. Miehen suhde Hitleriin on kompleksinen; heidän välillään on molemminpuolista kunnioitusta ja ihailua, mutta kaiken pohjalla tuntuu olevan sairasta tarvetta käyttää ja osoittaa valtaa. Kun Speer fantasioi Führerin nöyryyttämisestä, lukijaa kuvottaa. Minun pitäisi nöyryyttää häntä kunnolla, pakottaa nuolemaan saappaideni pohjia. Vain minä tiedän, kuinka hän nauttisi siitä. Speerin ei selvästikään ole hyvä olla itsessään, mutta mies ei tunnu löytävän ulospääsyä oman mielensä vankilasta. Speer käy kierroksilla, ei kykene nukkumaan ja polttaa itseänsä loppuun. 

Annemariessa taas on nähtävissä inhimillisiä häivähdyksiä lämmöstä ja empatiasta. Nuori, hyvistä oloista lähtöisin oleva nainen on selvästi hyväosaisen taustansa ansiosta tietämätön ja ymmärtämätön. Hänen katsantokantansa on kovin kapea, hän suree ajatuksen tasolla rintamalla olevaa miestään ja Berliinin pommituksia, mutta muuten sodan raaka todellisuus tuntuu vieraalta. Tämä on toki ymmärrettävää, miten hän voisikaan tietää paremmin? Lapin-matka raottaa naiselle ovea sodan toisenlaiseen todellisuuteen ja pakottaa häntä väkivalloin avaamaan silmiään.

  Opin jo pienenä, että kaikki katsominen ei ole näkemistä. Myös sokea näkee, näkee sisäisillä silmillään, ja ne sisäiset silmät meillä jokaisella on aivan näiden näkevien takana. Monella ne vain ovat kovin himmeät. 

Tulkista tulee lukijalle hyvä ja tuttu olo. Hänet kuvataan mukavana, suoraselkäisenä ja rehtinä suomalaisnuorukaisena, jolla on avoin ja suora katse. Mies joutuu täyttämään oman velvollisuutensa siitäkin huolimatta ettei se tunnu mielekkäältä. Matkasta muodostuu kuitenkin hänen elämänsä käännekohta. Taikuri puolestaan on monella tapaa kiehtova hahmo. Tämä työkseen viihdyttävä mies viljelee ajatuksissaan mustaa itseironiaa, hänen huumorinsa kylmää ja toisaalta aidosti huvittaa. Hän on epävarma ja niin pelokas, että hänen henkensä edestä tuntemansa pelon voi melkein haistaa.

Lisäksi yhdeksi päähenkilöistä nousee kaamoksessa elävä pohjoinen luonto kaikessa armottomuudessaan. Kun Speer seurueineen tekee matkaansa jäätyneessä hiljaisuudessa ja lumi pöllyää tien reunoilla kuin pölysokeri, lukijaa palelee. Loputon lumen peittämä tyhjyys saa matkaajat ymmärtämään luonnon ja talven voiman. Siis jos joudun pois autosta, jos minut jätetään tienposkeen, kuolen heti. Mikä kohtalo minut tänne paiskasi?

Dora, Dora on hieno kertomus paitsi vallasta, sodan mielettömyydestä ja natsien hirmuteoista, myös siitä, miten ihminen voi sokeutua osana suurta väkivaltakoneistoa kiertyen sykkyrään oman velvollisuutensa ympärille. Se kertoo miltä tuntuu, kun ihmiseen jää toisen ihmisen kokoinen jälki. Se saa lukijan pohtimaan kertojiensa mukana, miten tämän jälkeen voi elää rauhaa, miten siihen turvaan voi enää koskaan palata? Dora, Dora on väkivahva romaani, palanen Suomen ja Saksan yhteistä historiaa. Pieneksi harmikseni olisin jäänyt kaipaamaan kirjaan vielä yhtä oikolukukierrosta - etenkin kun ensimmäinen painovirhe tulee vastaan jo ensimmäisessä lauseessa. Onneksi kerronta on niin vahvaa ja tarina kantaa, että se saa painovirheet tuntumaan täysin merkityksettömiltä. Tämä Köngäs-fani hykertelee tyytyväisenä ja ounastelee lukevansa kirjan jo kuluvan talven aikana uudelleen, tämä hyinen tarina kun on parhaimmillaan pakkasten paukkuessa ikkunan takana, mukissa kuumaa teetä, joka lämmittää kun sisintä muuten palelee.

Köngäksen upeasta Finlandia-ehdokkuudenkin napanneesta uutuusromaanista ovat bloganneet myös Arja, Lumiomenan Katja ja Kolmannen linjan Miia.

Tämän upean teoksen sekä viimeisen, minua suorastaan ravistuttavan sitaatin tunnelmissa toivotan kaikille lukijoilleni hyvää itsenäisyyspäivän iltaa!!

  "Ennen sotaa, ajatella, ettei ollut sotaa."
  "Joskushan tämä päättyy." 
  "Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti."
  "Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli."

tiistai 4. joulukuuta 2012

Linn Ullmann: Aarteemme kallis


Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY, 2012. 360 sivua. Alkuteos Det dyrebare, 2011. Suomentanut Tarja Teva.)

  Vanha valkoinen alppihuvila mäen päällä olisi kaivannut uutta maalikerrosta, mutta sitä ei kukaan huomaisi sumuisessa hämyssä. Pian olohuoneen kaappikello, joka oli kerran maailmassa kuulunut Jennyn isoäidille, löisi seitsemän kertaa, ja silloin kaikki olisi valmista. Puutarha heräisi eloon. Talo heräisi eloon. Ovet pihalle ja puutarhaan avautuisivat. Sade hellittäisi hieman, ja vaikka sumu riippui raskaana puunlatvoissa, valot ja lyhdyt loistaisivat sekä sisällä että ulkona. Ja he kaikki seisoisivat pihalla ottamassa vastaan vieraita. Jenny ja Irma, Siri ja Jon ja Alma ja pikku Liv ja kuukasvoinen tyttö jonka nimi oli Mille. 
  Jenny piteli verhosta kiinni. Antaa juhlien alkaa! Melkein viisikymmentä vierasta läheltä ja kaukaa. Tuoden lahjoja ja kukkia ja samppanjaa, sadepisaroita hiuksissaan, suut leveässä naurussa, kesäleningit yllään ja valkoiset nenäliinat taskuissaan he tulivat toivottamaan Jenny Brodalille hyvää syntymäpäivää.

Entinen kirjakauppias Jenny Brodal täyttää seitsemänkymmentäviisi vuotta. Hänen ainoa elossa oleva lapsensa Siri haluaa järjestää äidilleen suuret puutarhajuhlat lapsuudenkodissaan Mailundissa, vanhassa valkoisessa puutalossa joka on kuulunut suvulle sodan päättymisestä asti. Jenny ei halua juhlia, puutarhassa juhla-asuissaan pönöttäviä vieraita, puheita tai espanjalaista maitoporsasta. Hän haluaisi vain olla rauhassa, tehdä pitkän kävelylenkin ystävänsä Irman kanssa, tai käydä kenties ajelulla tyttärentyttärensä Alman kanssa. Siri ei kuitenkaan ota kieltoja kuuleviin korviinsa, ja kun suurella vaivalla järjestetyt juhlat ovat alkamassa, istuu päivänsankari yläkerran huoneessaan villasukat jalassa juomassa itseään punaviinistä humalaan.

Perheeseen on kesäksi palkattu lastenhoitajaksi yhdeksäntoistavuotias oslolaistyttö, Mille. Tämä kuukasvoinen tyttö on kömpelö ja hieman arka, mutta kuitenkin innokkaan odottavalla mielellä aikuisen elämänsä kynnyksellä, ensimmäistä kertaa poissa kotoa. Kesän alussa hän on luvannut itselleen että hänestä tulisi kesän kuluessa kokonaan uusi, sisältä ja ulkoa, ja kun hän syksyllä palaisi Osloon, kaikki ihmettelisivät mitä hänelle on tapahtunut, olet jotenkin ihan toisenlainen. Kuitenkin ennen kuin jo etukäteen epäonnistuneiksi tuomitut juhlat sumuisessa heinäkuun illassa ovat päättyneet, on yksi joukosta poissa - Mille on kadonnut lopullisesti sumuun. Sumuun joka ikään kuin väisti sitä joka oli sumua kauniimpaa.

Mille kuolee, mutta muiden elämä jatkuu. Kaikkien kohdalla elämä on vain enemmän vain vähemmän umpisolmussa. Miten perhe pysyy kasassa, kun kaikki puhuvat toistensa ohi, eikä kukaan todella kuule tai näe toistaan? Miten pitäisi elää, kun syyllisyys kalvaa mieltä päivästä toiseen?


Luin aiemmin syksyllä Ullmannin esikoisteoksen Ennen unta, ja ihastuin suuresti hänen omaperäiseen ja raikkaaseen tyyliinsä kirjoittaa. Ja viimeistään tämän uutuusteoksen luettuani voin todeta että Ullmann on raivannut mielessäni paikan lempikirjailijoideni joukkoon. Aarteemme kallis on huikean hieno kirja, joka moniulotteisuudessaan jää mieleen pitkäksi aikaa, ja johon on vaikeaa olla ihastumatta.

Teos on kuin kaunis tilkkutäkki, se rakentuu pienistä palasista ja kokonaisuus hahmottuu lukijalle vähitellen. Ajassa liikutaan sujuvasti tarinan aloittavien juhlien nykyhetkestä menneisyyteen aina Jennyn lapsuuteen saakka, ja toisaalta juhlista parin vuoden päähän tulevaisuuteen. Takaumat ja nykyhetki liukuvat vaivatta lomittain eikä runsas eri aikatasoissa hyppely häiritse tai sekoita päätä vaan päinvastoin, Ullmann pyörittää palettia huomiota herättävän taitavasti.

Tarinan yllä tuntuu leijuvan painava sumu, ilmassa on koko ajan hienoinen lopullisuuden tuntu. Millen katoamisen jälkeen perheen elämä muuttuu harmaaksi ja tahmaiseksi, ja se tunne välittyy lukijalle vahvana. Perheenjäsenten on vaikeaa päästä lähelle toisiaan ja samoin käy lukijalle, kukaan henkilöhahmoista ei päästä kunnolla lähelle itseään, vaikka jokaisesta selviääkin paljon yksityiskohtia, menneisyyden palasia ja muistoja romaanin edetessä. Etäisyys ei kuitenkaan haittaa, juuri se tekee päähenkilöistä niin kiinnostavia ja kiehtovia.

Jokaisessa henkilössä on hyvä ja huono puolensa ja omat kipupisteensä. On vanha, siro ja leppymätön Jenny, nainen joka on menettänyt lapsensa ja miehensä ja yrittänyt selviytyä syyllisyyden ja syyllistämisen ajatustensa kanssa hukuttamalla niitä alkoholiin, on hänen tyttärensä Siri, vahva vinoselkäinen nainen joka pyörittää kahta ravintolaa turvatakseen perheensä elannon tähtitieteellisen pankkilainan kurimuksessa, sekä Sirin mies Jon - kehuttu kirjailija, joka on jo vuosia kärsinyt writer's blockista. Tekstiä ei synny, kustantaja ja vaimo hengittävät niskaan ja takaraivossa jyskyttää tietoisuus siitä että kirjan olisi pitänyt olla valmis jo viisi vuotta sitten, eikä vuodesta toiseen työn alla ollut kirja tule koskaan valmistumaan. Ahdistunut Jon hakee ymmärrystä suhteistaan vieraisiin naisiin. 

Ja sitten ovat vielä Sirin ja Jonin lapset, vakava ja penseä teini-ikäinen Alma jolla on äkäisenmustat hiukset, ja josta tulee vuosien myötä vanhemmilleen vieras ja käsittämätön lapsi, sekä seitsemän vuotta nuorempi vaaleakiharainen Liv, joka aurinkoisuudessaan ja iloisuudessaan hurmaa jokaisen. Eikä toki sovi unohtaa Leopoldia, perheen suurta ja tottelematonta koiraa, joka on kuin kaikkien koirien kosto ihmiselle. Erityisen suuri rooli on perheen ulkopuolisella Millellä, joka tuntuu kuin pikaisesti piipahtavan romaanissa, mutta jonka olemassaolo ja kohtalo värittävät tarinaa aina sen ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.

Ullmann käyttää kieltä kuin terävää veistä. Hän kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä äärettömän taitavasti ollen tarkkanäköinen, pureva ja ajoittain sarkastisella ja tummalla tavalla hauska. Hänen kirjoitustyylinsä on tässäkin teoksessa samalla tavalla raikas, napakka ja omaperäinen kuin esikoisteoksessaan Ennen unta, mutta ote on entisestäänkin terävöitynyt ja teksti hioutunut. Tätä kirjaa oli todellakin nautinto lukea! Aarteemme kallis sai nauttimaan ja ahdistumaan juuri sopivassa suhteessa, ja toivonkin kirjan saavan runsaasti lukijoita ja niitä kuuluisia blogisavuja.

Kirjasta on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa (huomaan nyt lainanneeni Karoliinan kanssa samaa kohtaa), Rakkaudesta kirjoihin -blogissaKirjakirpussa ja Leena Lumissa. Käykääpä kurkkaamassa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...