maanantai 28. tammikuuta 2013

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo


Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (WSOY, 2012. 328 sivua. Alkuteos Pride and Prejudice, 1813. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1922. Suomentanut Sirkka-Liisa Norko-Turja.)

Longbournin kylän maalaisidyllissä asuu värikäs ja eloisa Bennetin perhe. Järkevällä ja hillityllä herra Bennetillä ja hänen epävakaisella ja usein hermostuneella vaimollaan rouva Bennetillä on viisi tytärtä; kaunis ja helläsydäminen Jane, älykäs, kepeän leikillinen, sanavalmis ja viehättävä Elizabeth, vakava ja harkitseva Mary - jota ei ole valitettavasti siunattu samanlaisella kauniilla ulkomuodolla kuin muita tyttäriä - sekä nuorimmaiset, hupsut ja turhamaiset Kitty ja Lydia. Erityisesti rouva Bennetin elämän päämäärä on saada kaikki viisi tytärtään hyviin naimisiin. Etenkin, kun perheen talo on sääntöperintötila, joka herra Bennetin kuoleman jälkeen siirtyisi miespuolisten perillisten puuttuessa etäiselle sukulaiselle.

Kun lähistöllä sijaitseva Netherfield House saa uusia asukkaita, kiinnostuu rouva Bennet uutisesta välittömästi, etenkin kun käy ilmi että kartanon on vuokrannut nuori, varakas ja naimaton herrasmies. Bennetit solmivatkin pian tuttavuuden kyseiseen herra Bingleyhin, joka osoittautuu hauskannäköiseksi, vilkkaaksi, välittömäksi ja hyväntuuliseksi mieheksi - ja mikä parasta, hän vaikuttaisi ihailevan vanhinta neiti Bennetiä.

Kun läheisessä Merytonissa järjestetään tanssiaiset, tapaavat Bennetit siellä paitsi herra Bingleyn, myös hänen pienen, Lontoosta saapuneen seurueensa. Heidän joukossaan on eräs toinen herrasmies, ylväsryhtinen, kaunispiirteinen, hillitty ja vaikeasti tyydytettävä herra Darcy, joka luo itsestään varsin ylpeän ja kielteisen ensivaikutelman erityisesti Elizabeth Bennetin silmissä. Näistä tanssiaisista alkaa värikäs ja monivaiheinen matka, jonka aikana saamme seurata muun muassa joidenkin kirjallisuushistorian unohtumattomimpien rakkaustarinoiden syntymistä. Monia mutkia matkaan luovat tietenkin monenlaiset väärinkäsitykset, juorut ja ennakkoluulot.

  Rouva Hurst lauloi sisarensa säestämänä, ja selaillessaan sillä aikaa pianon kannella olevia nuottivihkoja Elizabeth ei voinut olla huomaamatta, kuinka usein herra Darcy katseli häntä. Hän saattoi tuskin uskoa olevansa tuon ylpeän miehen ihailun kohteena, mutta vielä oudommalta tuntui, että mies katseli häntä, jos hän oli tälle vastenmielinen. Lopuksi hän luuli keksineensä oikean syyn. Hän varmaan kiinnitti Darcyn huomiota, koska hänessä enemmän kuin kenessäkään muussa läsnäolevassa oli sellaista, minkä Darcyn mielestä täytyi olla väärää ja moitittavaa. Tämä olettamus ei kuitenkaan paljon surettanut Elizabethia. Hän välitti Darcysta liian vähän antaakseen arvoa tämän hyväksymiselle.


Ylpeyden ja ennakkoluulon ensijulkaisusta tulee tänään kuluneeksi kaksisataa vuotta. Huikeaa! Kun kirjaa lukee, sitä on miltei mahdotonta uskoa parisataavuotiaaksi, niin raikkaalta ja tuoreelta sekä tarina että kerronta tuntuvat. Austen on luonut kuolemattoman joukon kertakaikkisen mainioita henkilöhahmoja, jotka viihdyttävät, huvittavat ja saavat kiintymään itseensä. Erityisen puoleensavetävä on ylpeän oloinen, mutta äärettömän karismaattinen herra Darcy, joka jo parinsadan vuoden ajan on saanut lukemattomat naislukijat rakastumaan itseensä päätä pahkaa - minutkin, totta kai!

Luin Ylpeyden ja ennakkoluulon nyt toiseen kertaan, ja kaikista herkullisista juonenkäänteistä suurimpia suosikkejani ovat (luonnollisesti) Elizabethin ja herra Darcyn rakkaustarinan verkkainen kehittyminen, sekä herra Bennetin serkun, seurakuntansa kirkkoherran, herra Collinsin vierailu Longbournissa. Herra Collins on erinomaisen onnistunut hahmo, mahtipontisia tyhjänpäiväisyyksiä lateleva omahyväinen ja hupsu mies, omituinen sekoitus ylpeyttä ja nöyristelyä.

Romaanin parasta antia ovat myös nokkelat sanailut, Elizabethin ja herra Darcyn taidokkaat keskustelut, sekä erityisesti teoksen tarjoama eloisa ja loputtoman kiinnostava ajankuvaus; kiehtova sekoitus soveliaisuussääntöjä, oman aikansa tapakulttuuria ja pikkuporvarillisen yhteisön elämää. Nuorten naisten päivät kuluvat pienillä kävelyretkillä ja kirjojen ja käsitöiden parissa, kirjeitä kirjoitetaan ja odotetaan kiihkeästi, ja vaihtelua ja jännitystä elämään tuovat vierailukäynnit, juorut ja tanssiaiset, joita odotetaan innokkaasti. Käyttäytymisetiketti on tiukka, ja hyvä kasvatus on ehdottoman tärkeä.

Historiaa rakastavana ikuisena romantikkona minusta on aina myös tavattoman ihanaa lukea Austenin kuvaamaa menneen maailman romantiikkaa; uusia tuttavuuksia solmitaan, miehet ihailevat naisia, suosionosoituksia ja kohteliaisuuksia vaihdetaan, ja usein melko pienenkin rohkaisun jälkeen syttyvät kiintymys ja rakkaus vastapuoleen.

Julkaisemme omat kirjoituksemme Ylpeydestä ja ennakkoluulosta Lumiomenan Katjan kanssa samanaikaisesti, joten käykääpä Lumiomenassa lukemassa Katjan mietteitä tästä kunnioitettavaan ikään ehtineestä rakastetusta klassikosta. Käykääpä myös kurkkaamassa viimekesäistä kuvapostaustani reissultani Englantiin ja Jane Austen-museoon.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Vähän erilainen lukumaratoni

Monissa kirjablogeissa pidettiin viime vuoden aikana kahdenkymmenenneljän tunnin mittaisia lukumaratoneja, muun muassa Kirjainten virrassaKirjavassa kammarissaOpuscolossa ja Luetut, lukemattomat -blogissa. Koska omaan verkkaiseen, makustelevaan ja pohdiskelevaan lukutyyliini ei välttämättä sovi vuorokauden lukeminen sillä tavoitteella, että ehtisi lukea mahdollisimman paljon, ajattelin nyt kokeilla vähän erilaista maratonia venyttämällä yhden vuorokauden kuudeksitoista. Tänään koitti nimittäin kauan odotettu päivä; talvilomani alkoi ja lähden juuri kahdeksi viikoksi Kuubaan. Olen pakannut laukkuuni paljon (!) erilaista luettavaa, lempikirjailijoitani, kirjoja joihin uskon lukiessani ihastuvani, ja jotain itselleni ennestään vierastakin. Maltan tuskin odottaa ihanaa joutilaisuutta, pitkiä (toivottavasti) aurinkoisia päiviä, ja mahdollisuutta uppoutua täysin ihanien kirjojen maailmaan.

Matkustan paljon, ja olen normaalisti matkustajana melkoinen suorittaja. Suosin yleensä kaupunkilomia, rakastan monien suurkaupunkien (esimerkiksi Lontoon, Pariisin, Rooman, New Yorkin ja Tokion), tunnelmaa ja sykettä, se saa minutkin kulkemaan aamusta iltaan paikoista toisiin, etsimään uutta nähtävää ja koettavaa. Menen nyt Kuubaan ensimmäistä kertaa, ja vaikka olen varma että tulen sielläkin kiertämään ja kulkemaan paljon, haluan tällä kertaa ottaa ainakin osan matkasta myös aivan totaalisen levon ja rentoutumisen kannalta. Minun (ja varmasti aika monen muunkin kirjanörtin) tapauksessani se tarkoittaa lukemista.

En ota lukumaratonista paineita. Voi olla että ilmoitan palattuani lukeneeni kahden viikon aikana yhden tai yksitoista kirjaa, se jää nähtäväksi. Matkoilla mitä tahansa voi tapahtua, laukkuni kirjasisältöineen saattaa kadota (se olisi kamalaa! :), useimmiten kärsin pitkien länteen suuntautuneiden lentojen jälkeen armottomasta jet lagista (sekin rokottaa lukuaikaa ja -intoa), ja innokkaat ruokakokeilut saattavat johtaa sairastumiseen (mieleeni muistuu vieläkin vuosien takainen Brasiliasta hankittu neljän viikon kestovatsatauti, yöh). Luen kuitenkin sen mitä luen, ja lupaan nauttia jokaisesta sivusta. :)

(Tämän lähempänä matkakohdettani en ole vielä ollutkaan. Kuva on Key Westistä, Yhdysvaltain eteläisimmästä pisteestä. Meren takana on siis Kuuba, ja kohta siellä olen minäkin.)

Olen ajastanut matkan ajaksi vähän jotakin, joten blogini ei hiljene täysin lomani ajaksikaan. Vahvasti nettiaddiktoituneena ihmisenä tulen luultavasti hankkiutumaan koneen äärelle myös matkan aikana (ainakin pikaisesti), joten käväisen silloin tällöin kurkkamassa mitä tänne ja teille kuuluu. Pyydän kärsivällisyyttä kommenttienne suhteen, kommentinvalvonnan ja oman vähäisen netissäoloni vuoksi niiden esilletulo saattaa kestää tavallista kauemmin. :)

Siinäpä ne tärkeimmät. Nyt otan laukkuni, kirjani ja lähden. Voikaa hyvin ja lukekaa paljon! <3

maanantai 14. tammikuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja


Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Tammi, 2011. 226 sivua. Alkuteos Nocturnes, 2009. Suomentanut Helene Bützow.)

  En ole osannut enää vähään aikaan rentoutua kunnolla omassa asunnossani. Jos olen yksin kotona, minua kiusaa yltyvä levottomuus, ajatus siitä että jokin ratkaisevan tärkeä tilaisuus kodin ulkopuolella menee minulta sivu suun. Mutta jos olen yksin jonkun toisen asunnossa, minut valtaa usein miellyttävä rauha. Minusta on mukava heittäytyä vieraaseen sohvaan ja tarttua ensimmäiseen käteen osuvaan kirjaan.

(novellista Come Rain or Come Shine)

Yösoittoja on viiden novellin kokoelma, ja samalla kuudes Ishigurolta suomennettu teos. Avausnovelli Iskelmähurmuri vie lukijan Venetsiaan. Se kertoo puolalaisen katusoittajan Janin ja menneiden aikojen amerikkalaisen iskelmätähden Tony Gardnerin kohtaamisesta. Gardner haluaa esittää Janin kanssa romanttisen serenadin vaimolleen Lindylle, mutta yllättäen kaikki esityksessä ei menekään käsikirjoituksen mukaan. Yllättävä loppukohtaus jättää Janin pohtimaan rakkauden olemusta venetsialaiseen iltahämyyn.

Come Rain or Come Shine puolestaan kertoo kolmesta opiskeluaikaisesta ystävästä, jotka tapaavat pitkästä aikaa. Ray on kiertänyt Etelä-Eurooppaa kieltenopettajana, ja sillä välin Charlie ja Emily ovat menneet naimisiin ja asettuneet asumaan Lontooseen. Kolmikon yhdistävä tekijä on aikanaan ollut Emily; Ray on jakanut naisen kanssa rakkauden amerikkalaiseen Broadway-musiikkiin. Ajan myötä Emily on kuitenkin vaihtanut levysoittimen äärellä käymänsä pitkät keskustelut Rayn kanssa seurusteluun Rayn parhaan kaverin, Charlien kanssa. Mitä kolmikolle kuuluu nyt, ja millaiseksi heidän tapaamisensa lopulta muodostuu?

Malvern Hills puolestaan sijoittuu Herefordshiren kukkuloille, lähelle Walesin rajaa. Nuori lontoolaiskitaristi kiertää koe-esiintymisiä ja odottaa elämänsä tilaisuutta. Odotellessaan hän päättää viettää kesän apulaisena sisarensa Maggien ja tämän miehen omistamassa kahvilassa Malvern Hillsissä. Eräänä päivänä kahvilaan tulee asiakkaaksi iäkkäämpi sveitsiläispariskunta, ja aluksi haastava kohtaaminen muuttuu vähitellen orastavaksi ystävyydeksi ja molemminpuoliseksi kunnioitukseksi. 

Niminovelli Yösoittoja palauttaa näyttämölle jo ensimmäisestä novellista tutun Lindy Gardnerin. Nainen on eronnut ja parantelee henkisiä ja fyysisiä arpiaan hollywoodilaisessa hienostohotellissa, jossa julkisuuden henkilöt parantelevat itseään kauneusleikkausten jäljiltä. Samassa paikassa toipumassa on myös Steve, äärettömän lahjakas, mutta kohtalaisen tuntematon jazzsaksofonisti, jonka uran suurimpana esteenä on ollut miehen arkinen ja luuserimainen rumuus. Kaksikko kohtaa hotellissa ja alkaa pian tehdä salaisia öisiä seikkailuja.

Päätösnovellissa Sellisti palataan taas italialaiselle piazzalle. Tarinaa kertoo nimetön katusoittaja, joka palaa muistoissaan seitsemän vuoden takaiseen alkukesään. Sinä kesänä nuori ja köyhä unkarilainen sellisti Tibor on saapunut Italiaan toivoen saavansa työtä kaupungissa järjestettävän Taide- ja kulttuurifestivaalin myötä. Onnekkaat sattumat ohjaavat miehen yhteen amerikkalaisen naisen kanssa. Nainen on omien sanojensa mukaan sellovirtuoosi, ja hän antaa Tiborille kullanarvoista opastusta. Mutta miksi nainen on niin salaperäinen, ja miksei hän suostu itse soittamaan?


Yösoittoja oli ensikosketukseni Kazuo Ishiguron tuotantoon. Luin kokoelman viime kesänä Skotlannissa ja vaikutuin Ishiguron tarinankerrontataidoista, niin omalla tavallaan mainioita kaikki kirjan novellit olivat. Ehdottomaksi suosikikseni nousi Come Rain or Come Shine, jonka nerokas ja riemastuttava tilannehuumori sai minut nauramaan ääneen. Tarina taisi nousta jopa yhdeksi novellisuosikikseni kautta aikojen. Tarina sisältää katkeransuloisia balladeja, avio-ongelmia ja väärinkäsityksiä, ihmisiä, jotka puhuvat toistensa ohi, sekä keinotekoista labradorinnoutajan löyhkää - mainiot ainekset erinomaiseen novelliin siis!

Kokoelman novellit kertovat rakkaudesta, elämästä, muistoista ja musiikista, sekä siitä, miten musiikki voi yhdistää ihmisiä joskus yllättävillä tavoilla yllättävissä tilanteissa. Ishiguro on vähäeleisyyden mestari; hänen tekstinsä ovat hillittyjä ja tyylikkäitä, ja kuitenkin rivien väleissä on oivaltavaa, kuivakkaa ja hienovaraista huumoria. Kieli on yksinkertaisuudessaan kaunista, ja oman viehättävän mausteensa kerronnalle antaa jossakin taustalla väreilevä haikea melankolia. Ishiguron kerronta on miellyttävä yhdistelmä älyä, eleganssia ja toisaalta hyväntuulista rentoutta. Tästä kokoelmasta jäi hyvä tunne.

Aion ehdottomasti jatkaa matkaani ihanan (!) Ishiguron parissa tänä vuonna, seuraavat kirjat odottelevat jo yöpöydällä vuoroaan. Yösoitoista ovat blogeissaan kirjoittaneet myös ainakin SannaLiisa, Margit ja Maria, sekä Ilselän Minna entisessä blogissaan.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman


Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (Avain, 2005. 158 sivua.)

  Yritin muistaa, millaisena olin nähnyt Joonan aikaisemmin. Muistin vain hänen kasvonsa lapsena, vakavan katseen ja punan, joka nousi täplinä poskille aina kun hän innostui jostain. Sinä syyskuun päivänä, taksin huristaessa kohti puiston takana odottavaa sairaalaa, lakkasin näkemästä Joonan pienenä poikana, jota aikuisuus ja tulevaisuus odottivat jossain. Sinä päivänä näin hänet ensimmäisen kerran miehenä, jolla oli likainen parta ja ihossa sairauden tuoksu. Samalla hetkellä näin itseni naisena, jonka koko elämä oli vaarassa hukkua tuon miehen sairaantuoksuiseen maailmaan.

Tarina alkaa nykyhetkestä ja helsinkiläisestä kahvilasta, jossa Anna juo kahvia, polttaa savukkeita ja yrittää syventyä lukemaansa romaaniin. Hänen äitinsä pyytää naista vierailemaan veljensä luona, Joonan, jonka mieli on sairastunut, ja joka mielisairaalassa kaipaa pikkusiskoaan, miettii miksei minun siskoni välitä minusta enää. Päivä kuluu, samoin suuri määrä kahvia ja savukkeita, Annaa ahdistaa. Kahvilassa vuosien takaiset muistot kynsivät tajunnan pintaan, ja Anna joutuu jälleen kerran kohtaamaan asioita, joita ei edes haluaisi muistaa.

On pieni perhe, kaksi lasta, pappi-isä, joka ei koskaan puhu itsestään, ja äiti, aina hillitty ja asiallinen. Äidin mielestä lapsilla pitää olla aurinkoa, mutta ne asiat, joita kauttaaltaan keltaisen lastenhuoneen seinät joutuvat todistamaan, ovat sysimustia. Nuori Joona alkaa oireilla jo varhain, ja vihdoin koittaa se joulu, jolloin veri värjää kenkien kärjet, kärventynyt kuusi makaa olohuoneen lattialla ja silmäpuoli enkeli katsoo surullisena.

Joitakin vuosia aiemmin valtameren toisella puolen nuori newyorkilaispoika Ian pakenee kirjojen lohduttavaan maailmaan koulukiusaamisen ja Vietnamin sodassa mielenterveytensä menettäneen isänsä tilanteen aiheuttamaa tuskaa ja ahdistusta. Ian kasvaa, lukee ja opiskelee, ja aika ja elämä johdattavat hänet Helsinkiin kirjallisuustieteen laitoksen seminaariin luennoimaan Virginia Woolfista. Nämä kaksi sisältä rikkinäistä ihmistä, Anna ja Ian, kohtaavat, ja vihdoin kummallekin löytyy joku, jolle voi yrittää kertoa siitä mustasta möykystä, joka sisintä puristaa.

  Olisiko pitänyt piirtää se kuva Ianille ja sanoa katso, tässä on meidän tarinamme, tässä on piste, josta kaikki alkoi? Niin olisin halunnut tehdä. Olisin halunnut löytää sen pisteen. Tehdä avaimenreiän, jonka läpi näkisin elämän. Isoisä, mummi, isä, äiti, Joona, minä. Meidän tarinamme alku. Mutta ei sellaisia asioita sanota muille. Ne kuvitellaan yksin, salakavalasti, unta tai bussia odottaessa. Ja seuraavassa hetkessä se kaikki kuvitellaan uusiksi.


Että hän muistaisi saman on kirja, jota ei uskoisi esikoisteokseksi, niin valmis ja painava se on. Mietin lukiessani useaan otteeseen ovatko jotkut kirjan tapahtumista itse koettuja, vai onko Hirvosella "vain" huikea eläytymisen kyky. Niin tai näin, tarina on niin aito ja vakuuttava että se tuntuu eletyltä, sellaiselta että se on totta jollekin. Hämmästelin myös sitä valoa jolla kirja on kirjoitettu - sen rivien väleistä suorastaan tihkuu suru, murhe ja uupumus, mutta siitäkin huolimatta teos ei lopultakaan ahdista vaan paremminkin ajatteluttaa. Vaatii taitoa kirjoittaa tällaisista aiheista niin ettei kerronta vello ahdistuksessa ja lukija näänny kaiken kurjuuden alle - ja niin että tarina on kuitenkin alusta loppuun uskottava.

Että hän muistaisi saman on pienestä koostaan huolimatta suuri kirja. Se on kertomus maailmasta, jossa jo pienellä tytöllä on harteillaan valtava velvollisuuden ja huolen paino. Kun viisivuotias kokee omaksi vastuukseen olla se ihminen, jonka täytyy saada kaikki takaisin kuntoon, tuntee itsensä lukijana melko voimattomaksi. On helppoa ymmärtää, miten tuollaisessa ympäristössä elävä tyttö kasvaa suorittajaksi ja pelastajaksi, nuoreksi naiseksi joka toivottaa sänkyynsä tervetulleeksi joukon repaleisia ihmisiä; narkomaaneja, autovarkaita, alkoholisteja ja itsemurhaa yrittäneitä vain saadakseen kuulla taianomaiset sanat "Ilman sinua en jaksaisi edes yrittää" - haaveillen kuitenkin samalla maailmasta, jossa voisi ahdistua ja nähdä painajaisia, tietää, että jossain odottaisi käsi valmiina pyyhkimään kyyneleet. Maailmasta, jossa voisi itse olla joku muu. On helppoa myös ymmärtää, miksi välit rakkaaseen isoveljeen viilenevät ja miksi joskus on niin vaikeaa jaksaa.

  Minun pitäisi istua Joonan sängyn reunalle, tarttua arpien peittämään käteen ja kysyä miten hän voi. Pitäisi kuunnella, jutella niitä näitä.  
  Pitäisi kertoa, että ulkona paistaa aurinko ja sinä päivänä kun hän pääsee pois, tulen vastaan ja kannan hänen kassinsa. Vien hänet jäätelölle meren rantaan ja oluelle terassille ja pyöräretkelle minne ikinä hän haluaa mennä. Olen hänen kanssaan ja sanon katsokaa, tässä on minun veljeni ja minä rakastan häntä niin paljon, että kenelläkään ei ole oikeutta ajatella hänestä pahaa. 

Hirvonen kirjoittaa kauniisti rumaa tarinaa muistoista ja muistamisesta, mielen sairastumisesta, sekä perheistä joissa rikkinäisyys tuntuu periytyvän jo äidinmaidossa sukupolvelta toiselle. Minä vakuutuin ja vaikutuin, ja aion ehdottomasti lukea pian Hirvosen toisen romaanin Kauimpana kuolemasta. Jään myös toivomaan ja odottamaan, että Hirvoselta saataisiin pian uutta luettavaa. Linkitän vielä Lumiomenan Katjan hienon arvion, jonka lopusta löytyy linkkejä monien muiden kirjan lukeneiden mielipiteisiin. Luimme kirjan Katjan kanssa samaan aikaan, mutta minun postaustahtini on joskus vähän verkkaisempi... :)

(Huomasin muuten juuri, että tämä on sattumalta kolmas tekstini tammikuun aikana, jossa romaanin perheenpäänä toimii pappi. Tämän tarinan pappi-isä on kuitenkin aivan eri maata kuin Jään aurinkoisen ihana Petter Kummel tai edes Vieraan päähenkilön, Marian vakava ja rauhallinen kirkkoherra-isä. Lukekaa itse, niin näette!)

torstai 10. tammikuuta 2013

Riikka Pulkkinen: Vieras


Riikka Pulkkinen: Vieras (Otava, 2012. 299 sivua.)

  Ihminen haluaa ennen muuta uskoa. Elämässään, päiviensä pitkästyttävyydessä. Hän haluaa uskoa huomiseen, itseensä, kirkkaitten aamujen toiveikkuuteen, siihen, että elämällä on tarjottavanaan jotain suurenmoista, vaikka arki-iltojen latteus panisi uskon koetukselle.

Eletään pääsiäisen jälkeistä viikkoa, kun seurakuntapastorina työskentelevä Maria päättää paeta, kadota, lähteä karkuun. Sunnuntaisen jumalanpalveluksen jälkeen hän suuntaa kotinsa sijasta satamaan, ostaa lipun Tukholman-laivaan ja jatkaa sieltä matkaansa New Yorkiin, äitinsä jalanjäljille. Maria pelkää, ei itsekään tiedä mitä, hän on lakannut uskomasta. Hänen avioliittonsa on ajautunut siihen pisteeseen, jossa kävellään toistensa ohi kuin vieraat, varotaan koskettamasta toisiaan, hymyillään kuin naapurille. Ja sitten on vielä Yasmina, pieni tyttö, jolle on tapahtunut jotain kamalaa.

New Yorkissa Maria tutustuu nuoreen naiseen, Mélanieen. Naiseen, joka ei usko mihinkään, jonka maailma on yhden päivän kokoinen, ja jonka silmissä palavat tummat kukat. Mélanie saa Marian palaamaan tanssisaleille, joissa hän on ison osan nuoruuttaan viettänyt. Juurillaan - mantereella, josta hänen äitinsä on lähtöisin, sekä tanssin maailmassa - hän sukeltaa oman itsensä syvyyteen, palaa mielessään lapsuuteensa, pieneen pitäjään Oulun kupeeseen, valon kevääseen, jolloin vaikea syömishäiriö antoi muodon hänen päivilleen, sekä tuoreisiin, pääsiäistä edeltäviin tapahtumiin pienen maahanmuuttajatytön elämässä.

  Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila. Jos minä saisin päättää, kaikkien ihmisten tulisi kokea, miltä tuntuu olla osa vähemmistöä.


Tartuin tähän Pulkkisen uusimpaan teokseen odottavin, joskin jännityksensekaisin miettein. Naisen edellinen romaani, Totta, jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin; toisaalta rakastin sen kaunista kieltä, toisaalta taas koin tarinan etäiseksi ja hahmot vaikeiksi samaistua. Tämän Vieraan kohdalla tilanne olikin sitten ihan toinen, tarina vei mennessään heti ensimmäiseltä sivulta, Mariaan samaistuminen oli välillä vähän liiankin helppoa ja kirjaa oli pakko lukea öitä myöten. Ihastuinkin Vieraaseen melko lailla ehdoitta. Lukematta Pulkkisen esikoisromaania, Rajaa, rohkenen väittää tämän olevan kirkkaasti hänen paras romaaninsa.

Kirjassa oli teemoja, joiden koin tulevan vahvasti iholleni; muukalaisuuden tunnetta, (puoli)orpouden kokemusta, kaukokaipuuta, omien (hieman vieraiksi jääneiden) juurien etsimistä, tanssia ja jopa teologisia kysymyksiä (olen ollut aktiivinen seurakuntanuori joskus sata vuotta sitten :). Myös muista teemoista, rasismista, kirkon ja yhteiskunnan vastuusta sekä syömishäiriöistä Pulkkinen kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti. Vieras on älykäs romaani, joka haastaa lukijan. Se on ehjä ja tasapainoinen kokonaisuus, joka sisältää hyvää filosofista ja yhteiskunnallista pohdintaa, herättää paljon ajatuksia ja jättää hyvän ja pitkän jälkimaun.

  Luin joskus kirjan, jossa vanha nainen sanoi, että jotkut kantavat mukanaan syntymänsä traumaa, sitä kun putoaa maailmaan silloin kun vähiten odottaa. Vanha nainen oli nähnyt paljon, tunsi itsensä ja kaipuunsa, oli matkustanut horisonttiin ja takaisin. Hän sanoi, että ehkä juuri tämän ensimmäisen kivun ja äkkiarvaamatta koittaneen saapumisen takia jotkut haluavat niin kovasti matkustaa; jotkut meistä haluavat saapua yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen, lähtemisensä jälkeen, jäävät kiinni tähän liikkeeseen.

Entäs New York sitten? Oih! Pulkkinen kuvaa elävästi, rehevästi ja rehellisesti tuota lumoavaa kaupunkia, joka ei koskaan nuku. Kaupunkia, joka lupaa jokaisessa kadunkulmassaan kaiken, ja jonka ominaishajuja ovat makea sokerihöyry, palanut kumi ja poltettu sokeri, virtsa ja pesuloista kaikkialle uhkuva puhtaan pyykin tuoksu. Kaupunki tulvehtii tuoksuina ja väreinä, arkeensa uppoutuneet kiireiset kaupunkilaiset näyttävät siltä että kuolema ei koske heitä juuri tänään. Rotat luihuilevat metroasemilla, pahvilaatikoissa asuu ihmisiä, jotka ovat muuttuneet makuuhaavoiksi, ja öisen Harlemin kujilla asuvat pelko, veitset ja naiset, jotka ovat lahjoittaneet elkeensä rap-videoiden biatcheille. Kiihkeärytminen New York sykkii jokaisella sivulla, ja sai ainakin minulle aikaan vastustamattoman halun palata tuohon miljoonien haaveiden kaupunkiin.

Pulkkinen piirtää kaunistelematta myös syömishäiriöisen nuoren mielenmaisemaa. Nuoren Marian elämässä toimintaa ohjaavat nuoruuden sakramentit: kuri, kieltäymys, kilvoittelu ja kärsimys. Kun on neljätoistavuotias perfektionisti, ja hiukan rakastunut sekä Jeesukseen että kuolemaan, lukijan ei ole vaikeaa arvata mihin aluksi viattomalta vaikuttanut painontarkkailu johtaa. Sairastuvan mielen lisäksi Vieras kuvaa taitavasti myös vierauden tunnetta uudessa ympäristössä ja kulttuurissa - sekä myös ihmisessä itsessään. Suomalaisen yhteiskunnan maahanmuuttajavastaisuus saa karvat nousemaan pystyyn, ja pienen Yasminan kohtalo jää kaihertamaan pahoinvoinnin möykkynä jonnekin sisimpään.

Rakastin Vieraan kieltä. Se on kaunista, leikittelevää ja rohkeaa - kuin tanssia. Pulkkinen käyttääkin kieltä taitavasti ja notkeasti kuin tanssija omaa instrumenttiaan, vartaloaan. Romaanin kerronta etenee sujuvasti kerroksittain, ja siinä on selkeä rytmi. Rytmi on tarinassa muutenkin tärkeä elementti, arjen äänien rytmi - lähestyvän metron kolina, pyykkirumpujen rytmikkäät kierrokset ja iskuporan kiihkeä hakkaus - luovat kiehtovan ja eläväisen taustan Marian liikkeille ja ajatuksille.

Joskus jossain kysyttiin, minkä sitaatin voisit ottaa tatuoituna ihoosi. Taisin löytää oman suosikkini tästä Pulkkisen teoksesta: onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan monta maailmaa. Huikean kaunis ja moniselitteinen ajatelma, jota jään vaalimaan tämän lukukokemuksen jälkeen. Minusta taisi tulla vähän Pulkkis-fani. 
(En tälläkään kertaa linkitä ketään. Vieras on luettu jo suunnilleen kaikissa muissa kirjablogeissa, joten arvioita on internetin ihmeellinen maailma väärällään.)

  Olen onnellisempi kuin aikoihin. Ihminen voi astua tuntemattomalle maalle. Maa ottaa hänet vastaan. Hän on vieras niin kuin on vieras itselleenkin, niin kuin kantaa itsessään sitä vaiteliasta outoa, jolle ei ole nimeä.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä


Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä (Schildts, 2009. 108 sivua. Alkuteos Snöstorm och mandeldoft, 2007. Suomentanut Jaana Nikula.)

  Hetkeä myöhemmin kaikki olivat täyttäneet lautasensa ja istuutuneet kauniisti katetun ruokasalin pöydän ääreen. Ikkunan takana verkkainen lumisade oli yltynyt ja muistutti nyt lähinnä myrskyä. Börje kulki pöydän ympäri ja kaatoi kylmää viinaa snapsilaseihin. Hän näytti huolestuneelta.
  "Ei näytä hyvältä. Säätiedotuksen mukaan tulee oikein rajuilma. Voisi olla vaikea päästä mantereelle jos tulisi tarve lähteä." hän sanoi ja nyökäytti päätään tuiskua kohti. 
  "Ei meillä mitään hätää ole", Ruben sanoi kuivalla vanhuksen äänellään. "Emmehän me ole menossa mihinkään ennen kuin vasta sunnuntaina emmekä me varmaan nälkäänkään kuole."

Ei, kukaan ei kuole nälkään tässä Läckbergin pienoisromaanissa, mutta murhaan kylläkin. Nuori Martin Molin on hiljattain aloittanut työnsä Tanumsheden poliisiasemalla. Hän seurustelee rikkaaseen Liljecronan sukuun kuuluvan Lisetten kanssa, ja kun tyttöystävä kutsuu hänet viettämään viikonloppua sukujuhlien merkeissä pienellä saarella Fjällbackan ulkopuolella, suostuu Martin vastahakoisesti. Jouluun on vielä viikko.

Sukujuhlia isännöi suvun vanha ja upporikas patriarkka, Ruben Liljecrona, joka on sairauden vuoksi joutunut pyörätuoliin. Paikalla ovat myös hänen poikansa, Harald (Lisetten isä) ja Gustav, heidän vaimonsa Britten ja Vivi, sekä heidän aikuiset lapsensa Lisette ja Matte, Bernard ja Miranda. Ennen leirikeskuksena toiminut rakennus on täysin kunnostettu ja pensionaattia isännöivät Börje ja Kerstin, joka tekevät kaksin kaiken mahdollisen ruuanlaitosta huoltotöihin.

Perjantai-iltana vähäisenä alkanut lumisade äityy kunnon myrskyksi, mutta myös sisätiloissa tunnelma on yhtä jäätävä. Illallisen aikana suurin osa Rubenin rahanahneista sukulaisista saa kuulla kunniansa, miehen rahoja on ennakkoperinnön muodossa käytetty holtittomasti ja nyt vanhus uhkaa tehdä sukunsa perinnöttömäksi. Ennen kuin illallinen saadaan päätökseen, vanha patriarkka on murhattu ja Martinin viikonloppu saa uuden käänteen, kun nuori poliisi joutuu aloittamaan murhatutkimukset lumimyrskyn eristämällä saarella.


Läckberg on kirjoittanut Fjällbäckaan sijoittuvan dekkarisarjansa rinnalle tämän pienoisromaanin, pastissin joka tekee kunniaa vanhoille klassikkodekkareille. Tarina on selkeästi saanut innoituksensa Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoista (joilla on tässä pienoisromaanissa myös oma ratkaiseva osansa), sekä myös Agatha Christien dekkareista, tarina kun muistuttaa monella tapaa Kymmentä pientä neekeripoikaa: saarella eristyksessä mantereelta on pieni ryhmä, joku murhataan, eikä kukaan tiedä kuka ryhmän jäsenistä on murhaaja.

Moitin edellistä lukemaani Läckbergin romaania, Majakanvartijaa, liiasta rönsyilystä. Tämän kirjan kohdalla kaikkea on juuri sopivasti. Tämänkaltaiselle tarinalle pienoisromaanin mitta on juuri sopiva, sillä koen ettei tästä olisi riittänyt tällaisenaan aineksia kokopitkään romaaniin. Mantelintuoksua lumimyrskyssä on tiivis ja kompakti paketti, sen lukaisee parissa tunnissa ja mielenkiinto pysyy yllä juuri sen reilun sadan sivun ajan.

Tuntui virkistävältä vaihtelulta että tämän tarinan päähenkilönä toimi Patrikin ja Erican sijasta Martin Molin, jolla normaalisti on sivurooli Fjällbacka-dekkareissa. Ärsyynnyin kuitenkin nopeasti hieman velton oloiseen Martiniin, joka tuntui keskittävän tutkintansa painopisteet kahvinjuontiin ja päiväuniin siitäkin huolimatta että talossa oli murhaaja vapaana. Poliisina kokemattoman Martinin toiminta tuntui myös epäuskottavalta; hän kertoi ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt murhattua ihmistä, mutta tunnisti kuitenkin välittömästi ruokapöydässä huomaamansa karvasmantelin tuoksun syanidiksi (tämä yksityiskohta ei ole spoilaus, asia käy ilmi heti ensimmäisillä sivuilla ja siitä tarina vasta alkaa). Tämä oli myös pitkästä aikaa sikäli erikoinen romaani, että tässä jokainen henkilöhahmo herätti minussa enemmän tai vähemmän ärsytystä ja vastenmielisyyden tunteita.

Pienestä nillityksestäni huolimatta Mantelintuoksua lumimyrskyssä on ihan kelpo pienoisdekkari. Se viehättää nostalgisuudellaan; uhri murhataan vanhanaikaisesti syanidilla, murhan jälkeen kokoonnutaan järkyttyneinä kirjastoon juomaan konjakkia kuin vanhoissa kunnon dekkareissa, puhelinyhteydet ovat poikki ja päähenkilö on vain oman onnensa ja älynystyröidensä varassa. Myrsky ulvoo ikkunan takana kuin villieläin, ja klaustrofobinen tunnelma välittyy lukijalle erinomaisesti. Suosittelen tätä etenkin niille, joille muutkin Läckbergin dekkarit ovat maistuneet, sekä tietenkin pieneksi nykyaikaiseksi suupalaksi Doyle- ja Christie-faneille.

Mantelintuoksusta lumimyrskyssä ovat kirjoittaneet myös Aletheia ja Jokke.

torstai 3. tammikuuta 2013

Kevään 2013 kiinnostavimmat kirjat

Taas on se aika vuodesta jolloin kustantamojen sivut tarjoavat selattavaksi seuraavan kauden uutuuskirjoja. Viime lukuvuosi on vielä pistämättä pakettiin, ja moni syksyn(kin) uutuus vielä lukematta, mutta silti tekee mieli kääntää katse kevääseen ja listata ne kirjat, jotka kevätkatalogeista kiinnostavat eniten. Yleisesti ottaen alkava kirjakevät ei vaikuta tarjonnaltaan aivan yhtä houkuttelevalta kuin viime syksy, mutta hyvä niin. Syksyllä kiinnostavista uutuuskirjoista oli suorastaan runsaudenpulaa, ja koko vuosi 2012 oli muutenkin huikean hyvä kirjavuosi. Jospa tänä vuonna ehtisi lukea enemmän myös vanhempaa kirjallisuutta, niin toivon! Seuraavassa kuitenkin mielestäni kiinnostavimpia uutuuksia kustantamoittain listattuina.

(Kuvat elokuiselta Tukholman-matkalta, Skansenin hurmaavasta, vanhasta kirjansitomosta.)

Bazar:

- Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen (helmikuu -13). Toiseen maailmansotaan sijoittuva romaani, joka kertoo saavutetusta ja menetetystä rakkaudesta ja arjesta sodan keskellä. The Independent -lehti vertaa kirjaa McEwanin Sovitukseen. Ehdottoman kiinnostava teos!
- John Boyne: Kuudes mies (huhtikuu -13). Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva romaani, jota John Irving kuvaa mittaamattoman surulliseksi. Kahden luetun romaanin perusteella tiedän Boynen oivalliseksi kertojaksi, lukulistalle siis menee tämäkin.
- Stef Penney: Näkymättömät (huhtikuu -13). 1980-luvun Englantiin ja mustalaisyhteisöön sijoittuva älykäs ja koukuttava mysteeri, jonka loppuratkaisu lyö ällikällä.


Gummerus: 

- Paula Havaste: Kolme käskyä (maaliskuu -13). Jatkosodan jälkeiseen jälleenrakennusaikaan sijoittuva romaani, itsenäinen jatko-osa teoksille Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie. Luin Kaksi rakkautta viime vuonna ja vakuutuin Havasteen tarinankerrontataidoista (bloggaus kirjasta tulossa jossain vaiheessa). Haluan ehdottomasti lukea tämän uusimmankin, ja mielellään Yhden toivon tien ennen sitä.
- Joonas Konstig: Totuus naisista (helmikuu -13). Kustantajan mukaan Konstig kirjoittaa kirkasta, komeaa lausetta ja vahvaa tarinaa, joka imee lukijan mukaansa. En ole vielä lukenut edes miehen edellistä, Kalle Päätalo -palkinnon saanutta romaania Kaikki on sanottu, mutta sekä se että tämä uutuus ovat lukulistallani.
- Milja Kaunisto: Synnintekijä (tammikuu -13). Olavi Maununpojasta kertova romaani, joka sijoittuu keskiaikaiseen Ranskaan. Kiinnostavalta kuulostava esikoisromaani.
- Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (maaliskuu -13). Esikoisromaani tämäkin. Kansalaissodan jälkeiseen Helsinkiin sijoittuva noir-henkinen dekkari, kuulostaa erittäin kiehtovalta.
- Julie Kibler: Matkalla kotiin (maaliskuu -13). Lisää esikoisteoksia, tällä kertaa Yhdysvalloista. Rotuerottelua ja pienen ihmisen valintoja vuoden 1939 Kentuckyssä.
- Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (helmikuu -13). Kaunokirjallinen trilleri, romaani äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta. Luptonin esikoisromaani Sister oli mainio!
- Charlaine Harris: Samaa verta (maaliskuu -13). Voi apua, tämä on jo kymmenes suomennettu Sookie Stackhouse -romaani, enkä edes muista, missä kohtaa sarjaa olen vasta menossa! Keväällä olisi selkeästi Sookie-maratonin paikka. Koska Eric <3
- Anneli Kanto: Pala palalta pois (maaliskuu -13). Omakohtainen teos siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä. Must read -kirja Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärelle.

Karisto:

- Kristiina Harjula: Pispalan kiviä (helmikuu -13).1950-luvun pispalalaiseen pihapiiriin sijoittuva esikoisromaani.
- Terttu Autere: Huhtikuun morsian (tammikuu -13). Eloisaa ajankuvaa 1930-luvun Suomesta. Jatko-osa teoksille Kirjepostia ja Sininen hatturasia, jotka pitänee siis lukea ensin.
- Hilary Boyd: Torstaisin puistossa (maaliskuu -13). Tämä brittiläinen esikoisromaani kypsästä rakkaudesta kiinnostaa minua varovaisesti. Luen, mikäli tulee sopivasti kirjastossa vastaan.

Like: 

- Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri (helmikuu -13). Cornwallin rannikolla sijaitsevalle kalastajasaarelle sijoittuva lyyrinen ja hiljaisella tavalla surullinen romaani. Tämä on Fletcherin neljäs suomennettu teos, olen aiemmin lukenut Irlantilaista tyttöä ja se oli totaalisen pakahduttava. Tiedän jo nyt rakastavani tätä kirjaa!
- Hans Keilson: Komedia mollissa (tammikuu -13). Toiseen maailmansotaan sijoittuva surumielinen jännitysnäytelmä piilottajista ja piilotetuista. Vastarintaliikkeessä toimiva pariskunta piilottaa asuntoonsa apua tarvitsevan miehen joka kuolee ja ruumiista on vaikeaa päästä eroon. Kuulostaa mielenkiintoiselta.
- Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja (helmikuu -13). Olen nautiskellut äänikirjana Villan Vanhan rouvan lokikirjaa ja lukenut aiemmin hänen päiväkirjaromaaninsa Tyttö sodassa. Ihailen suunnattomasti edesmennyttä Kyllikki Villaa sekä ihmisenä, kertojana että maailmanmatkaajana, tämäkin teos on ihan pakko lukea!

Otava:

-  Tua Harno: Ne jotka jäävät (maaliskuu -13). Pentti Saarikosken juhlavuoden kirjoituskilpailun voittanut teos, joka kertoo sukupolvelta toiselle periytyvästä orpouden kokemuksesta. Tämäkin kuulostaa kiinnostavalta. 
- Katja Kallio: Säkenöivät hetket (maaliskuu -13). Olen lukenut kaikki Kallion kirjoittamat romaanit ja pitänyt jokaisesta. Tämä historiaan sijoittuva uutuuskin pitää siis ilman muuta lukea ennemmin tai myöhemmin.
- Antti Tuuri: Bospor Express (maaliskuu -13). Uusi matkakirja ihanalta Tuurilta. Edellinenkin oli matkakuumetta nostattava, tämäkin lienee samaa sarjaa.
- Anne Tyler: Jää hyvästi (helmikuu -13). Rakastetun kertojan lempeä kuvaus hitaasta surutyöstä. Olen lukenut pari Tylerin romaania joskus vuosia sitten, ja tykännyt. Haluan lisää. 
- Grace McCleen: Ihana maa (helmikuu -13). McCleenin kerrotaan olevan brittiläisen kirjallisuuden uusi nuori lupaus, ja jo se seikka saa minut kiinnostumaan tästä teoksesta. Aihekin on kiehtova, koulukiusatun kokemuksia sijoitettuna Jehovan todistajien yhteisöön.
- Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! (tammikuu -13). Lontoolaisen kätilön muistelmat 1950-luvulta. Tämä kirja on hyllyssäni alkukielisenä, joten luultavasti tulen lukemaan tämän englanniksi. Tai sitten minua alkaa laiskottaa, ja päädynkin lukemaan tuoreen käännöksen. :)

Schildts & Söderströms:

- Michael Ridpath: Varjojen saartama (tammikuu -13). Islannin luontoa ja historiaa, salamyhkäisyyttä ja taikauskoa sekä kurkkuakuristavaa jännitystä samassa paketissa.
- Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla (helmikuu -13). Lastenromaani Aleksis Kivestä ja tämän lapsuudesta.
- Sarah-Louise James: Adele. Tähden tarina. (Ilmestynyt). Rakastan Adelen musiikkia! Naisen tähänastinen ura ja menneisyys kiinnostavat kovasti.

Siltala: 

- Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (huhtikuu -13) Kahdessa aikatasossa liikkuva lyyrinen kertomus rakkaudesta. Surusta ja lohdusta. Uskosta, luottamuksesta ja päätöksistä, jotka eivät tunne muuta rajaa kuin kuoleman – jos edes sitäkään. Kuulostaa ihanalta kirjalta!

Tammi:

- Haruki Murakami: 1Q84, 1 ja 2 (huhtikuu -13). Tämä ei selittelyjä kaipaa. Murakami = <3 !
- Jennifer Egan: Sydäntorni (huhtikuu -13). Aloittelen juuri Aika suurta hämäystä ja tykkään. Myös tämä uusi käännös kiinnostaa kovasti!
- A.S. Byatt: Ragnarök - jumalten tuho (maaliskuu -13). Skandinaavisia jumalmyyttejä huikean Byattin tulkitsemana. Pakko lukea!
- Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (huhtikuu -13). Voi, ihana Tóibín! Kolmella vuosikymmenellä liikkuva romaani vie lukijan taas Irlantiin ja Brooklynistä tuttuun Enniscorthyn kaupunkiin.
- Stephen King: 22.11.63 (tammikuu -13). Romaanissa liikutaan Kennedyn murhaajan jäljillä.
- Kristiina Vuori: Siipirikko (kesäkuu -13). Keskiaikaan sijoittuva romaani kahden naisen kohtalosta. En ole vielä lukenut edes Vuoren esikoisteosta Näkijän tytär, mutta lähtökohtaisesti kumpikin teos kiinnostaa minua.
- Helga Weiss: Helgan päiväkirja (helmikuu -13). Nuoren tytön elämää keskitysleirillä.

Teos: 

- Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (helmikuu -13). Romaani on kertomus ainutlaatuisesta runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Aljasta ja heidän yrityksestään saada yhteys toisiinsa. Kiihkeä ja järkyttävän kaunis, tämän on siis pakko olla hyvä kirja!

WSOY:

- Katja Kettu: Jäänsärkijä (maaliskuu -13). Kätilön hengessä ja maisemissa liikkuva novellikokoelma. Tämä on pakko lukea, koska Kätilö oli miltei elämää suurempi romaani.
- Marisha Rasi-Koskinen: Valheet (helmikuu -13). Erikoiselta, hieman mystiseltä ja ehdottoman kiinnostavalta kuulostava romaani kirjailijalta, jonka esikoisteos Katariinakin on lukulistallani, kiitos lukuisten kiittävien blogiarvioiden.
- Maria Dueñas: Ommelten välinen aika (huhtikuu -13). Espanjalainen naisen selviytymistarina rakkauden ja sodan pyörteissä. Tuulen varjoon verrattu lukuromaani. 
- Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia (helmikuu -13). Huikeaksi ja tyylitajuiseksi kehuttu romaani ilmestyy vähintään yhtä huikeassa Aikamme kertojia -sarjassa.


Huh! Listoista muodostui kuitenkin aika muhkeat, vaikka aluksi tuntuikin ettei keväällä ehkä olekaan niin paljoa kiinnostavaa tarjottavaa. :) Yhdestä asiasta voi siis olla varma: hyvästä luettavasta ei tule tänäkään keväänä olemaan pulaa! Henkilökohtaisesti odotan kiihkeimmin käännöskirjallisuuden puolelta Murakamin, Tóibínin ja Byattin romaaneja, sekä kotimaisista Havasteen, Nousiaisen ja Ketun teoksia. 
Tästä(kin) tulee hyvä ja jännittävä kirjavuosi, näin uskon!

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Blogistanian Finlandia 2012, minun ehdokkaani


Vuosi on vierähtänyt ensimmäisestä Blogistanian Finlandiasta. Tänään on aika äänestää vuoden 2012 parhaasta kotimaisesta kirjallisuudesta. Siteeraan tähän Sallaa, joka omassa blogissaan emännöi kyseistä kilpailua: Tarkoitus on lisätä kotimaisen kirjallisuuden laaja-alaista lukemista. Kilpailuun voivat osallistua bloggaajat, jotka kirjoittavat blogiinsa kirjoista. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä kolmen kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Olen lukenut vuoden aikana yksitoista kotimaista uutuusteosta, jotka on siis julkaistu vuoden 2012 aikana. Paria haluamaani romaania en ehtinyt asetetun ajan puitteissa lukea, uskon että ne olisivat olleet vahvoilla omia ehdokkaitani miettiessäni, mutta kaikesta huolimatta uskon että listani olisi lopulta sama kuin nytkin. Monesta kirjasta olen nimittäin pitänyt kovastikin, mutta kolmen kärkeni nousee esiin lähes ylivertaisena. 

Omat ehdokkaani vuoden 2012 Blogistanian Finlandian saajiksi ovat seuraavat: 

3 pistettä: Ulla-Lena Lundberg: Jää. Tähän ei löydy sanoja! Pakahduttavan kaunis, miltei täydellinen romaani! <3

2 pistettä: Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Upea, riipaisevan koskettava ja rankka lukukokemus.

1 piste: Heidi Köngäs: Dora, Dora. Mestarillinen romaani, väkivahva tarina kauniilla kielellä kerrottuna.


Mielipiteeni on siis tänä vuonna harvinaisen yhtenevä virallisen Finlandia-palkintoraadin kanssa. :) 
Blogistanian Finlandian voittaja julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa tänään 2.1.2013 klo 20.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää


Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms, 2012. 366 sivua. Alkuteos Is, 2012. Suomentanut Leena Vallisaari.)

  Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

On toukokuinen aamu Ahvenanmaan ulkosaaristossa vuonna 1946. Posti-Anton liu'uttaa veneensä laituriin, veneen kyydissä ovat Luotojen seurakunnan uusi pappi Petter Kummel, hänen vaimonsa Mona ja heidän yksivuotias tyttärensä Sanna. Pieni ja vieraanvarainen vastaanottokomitea saattaa koko yön matkustaneen ja väsyneen seurueen kasteen halki kohti pappilaa, joka seisoo punaisena ja uhkuu savupiipuista väreilynä kohoavaa kaakeliuunien lämpöä. Nuutuneet tulokkaat ravitaan puurolla ja valmiiksi voidelluilla voileivillä, ja yhteisillä ponnistuksilla perheen muuttokuormakin saadaan kannettua tupaan. Vastaanotto on sydämellinen, tästä on hyvä alkaa uusi elämä.

Uudessa papissa on jotain erityistä, hän on puoleensavetävä, aurinkoinen ja ystävällinen, aina hyvä sana huulilla. Kun pastorskakin osoittautuu poikkeuksellisen pystyväksi ja terveellä maalaisjärjellä varustetuksi naiseksi, ottaa seurakunta pappilan uudet asukkaat nopeasti omikseen. Ihmiset tulevat jumalanpalveluksiin kuulemaan soinnukkaalla pasuunallaan messuavaa pappia ja veisaamaan sydämensä kyllyydestä, ja kun Kummel saarnaa varmalla ja lämpimällä äänellään puhdasta ja kaunistelematonta Jumalan sanaa, voittaa hän esimerkillään ihmisten ystävyyden ja arvostuksen. 

Elämä saariston laidalla saa muotonsa vuodenkierron mukaan. Kesällä Luodoille saapuu purjehtijoita mantereelta, talvimaailmassa taas pitäjän sisäinen seuraelämä on vilkasta; talvella muuten vallitsevan kuvaamattoman hiljaisuuden keskellä paksu ja kirkas jää suorastaan kutsuu potkukelkkailijaa lähtemään vieraisille. Keväästä syksyyn elämän täyttää toisenlainen toimeliaisuus, ja kun syksy saapuu, ponnistelevat silakkaveneet tasaisesti läpi sateen ja aallokon. Saaristossa olosuhteet ovat usein armottomat, ja sää on elämän ja kuoleman kysymys. Meri on ystävä ja vihollinen, se antaa elannon, mutta joskus myös ottaa sen, mikä sille kuuluu.

  Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.


Luin Jään jo syksyllä, mutta siitä kirjoittaminen on ollut erityisen vaikeaa. Teos oli pakahduttava, se kosketti monella tapaa ja lukukokemus tuntui lopulta niin intiimiltä ja jopa hengelliseltä, että sen jakaminen on tuntunut miltei mahdottomalta tehtävältä. Yritän nyt kuitenkin.

Olen itse kotoisin etelärannikolta, ja ehdottomasti enemmän meri- kuin järvi-identiteetin omaavana nautin heti kirjan ensimmäiseltä sivulta lähtien sen vahvasta saaristotunnelmasta - meri on läsnä jokaisessa sanassa ja ajatuksessa. Luodoilla on kesytöntä, suolaista ja tuulen tuivertamaa, ja kaikkialla maisemaa värjäävät meren ukkosensinisen, hopean ja saarnenharmaan sävyt. Talvella saaristossa on hiljaista, muulloin kuuluu aina meren ääni; mainingit kuiskailevat ja supisevat, tyventä kannattelevat syvyyksien huokaukset, ja kun tuuli nousee, vahvistuu meren kohina - myrskyjen pauhuista puhumattakaan. 

Saaristolaiset ovat sitkeitä ja periksiantamattomia, selviytyjiä jollaisiksi ympäröivä meri ja menneiden sukupolvien perintö on heidät muovannut. Vaikka kunnassa ja seurakunnassa vallitsee kahtiajako - jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta - ja vaikka Luodoilla on omat vihanpitonsa, kaunan, kateuden ja katkeruuden aiheensa, löytyy kuitenkin jokaisen luotolaisen sydämensopukoista aimo annos vieraanvaraisuutta ja mutkatonta hyväntahtoisuutta. Mantereelta saapuvat Petter ja Mona omaksuvat kiitettävästi saaristolaisen elämäntavan ja luonteenlaadun, ja erityisesti se tapa jolla kipakka pastorska pitää perheensä ja huushollinsa narut käsissään, on ihailtava ja esimerkillinen.

Lundberg kirjoittaa tarinaansa lämmöllä ja lempeydellä. Hän vie lukijansa perusasioiden äärelle ja luotsaa varmalla otteellaan läpi saariston arjen ja armottomuuden, kantaa läpi ilon ja onnen hetkien, ja toisaalta yli suurien surujen karikoiden. Rakastin kirjassa kaikkea. Sitä miten kuulaan kauniisti Lundberg kirjoittaa. Sitä millaisella rakkaudella ja ymmärryksellä hän kohtelee henkilöhahmojaan, jopa ja erityisesti pikkuista Sannaa, nyt sinä Sanna saat seuraa ja oikean ystävän! Sitä miten Luotojen kesäelämän kuvaus toi mieleeni ihanan Astrid Lindgrenin teokset, ja miten talvielämä puolestaan muistutti karuudessaan rakastamastani Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijasta. Sitä miten romaanin verkkainen ajankulu tarttui sisimpään, pakotti osaksi itseään ja sai rauhoittumaan. Sitä miten koin saavani kirjasta vastauksia kysymyksiin joita en tiennyt sisälläni olevankaan.

Kirjan kannet suljettuani oloni tuntui haikealla tavalla onnelliselta, monet itkut kirjan äärellä itkettyäni sielu puhtaalta ja hellityltä, merituulien karaisemalta. Tätä kirjaa tulen vaalimaan sydämessäni hamaan tulevaisuuteen. Jos minulta kysytään, vuoden 2012 Finlandia-palkinto meni juuri sinne minne sen pitikin. 

Jää on kirjablogeissa laajalti rakastettu. Tällä kertaa en linkitä mihinkään, vaan annan lisää janoavan lukijan googlettaa itsensä kymmeniin kirjasta kirjoitettuihin blogiarvioihin. Tämän viime vuoden hienoimman kotimaisen romaanin myötä toivotan jokaiselle lukijalleni onnellista alkanutta vuotta! 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...