tiistai 26. helmikuuta 2013

Leena Krohn: Tainaron


Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungista (Teos, 2006. 138 sivua. Ensimmäinen painos WSOY, 1985.)

  Jos kaupungin äänet hetkeksi mykistyisivät, voisin kuulla vaivihkaisen murenevan äänen kuin hiekkakuopan seinämästä olisi lähtenyt liikkeelle hiekkapuronen. Ja elinvoima, jota uskoin ehtymättömäksi, juoksee juoksemistaan jonnekin, missä kukaan ei voi sitä käyttää.
  Tämäkö on sitä mitä kutsutaan vanhenemiseksi? Näenkö minä sen kaikkialla, vaikka se on vain sisälläni? Ja se mikä ennen oli iloa ympärilläni, oliko sekin vain pelkkää heijastusta? Mutta kuinka siinä tapauksessa voin ollenkaan tietää, mikä ja millainen on Tainaron...

Tainaronin minäkertoja kirjoittaa kolmekymmentä kirjettä jollekin (ystävälleen? entiselle rakastetulleen?) entiseen kotimaahansa. Hän on muuttanut Tainaroniin, saapunut sinne valkealla laivalla painavasta syystä jota ei enää itsekään muista. Uudessa kotikaupungissaan hän on muukalainen, joka opettelee kaupungin ja sen erikoisten asukkaiden tapoja ja tottumuksia, ja yrittää ymmärtää kaikkea kokemaansa. Opastajanaan hänellä on ystävä, loputtoman kärsivällinen ja ystävällinen Jäärä, joka avaa kertojalle vierasta kulttuuria ja vieraan kaupungin käytäntöjä. Kirjeissään minäkertoja kuvailee elämäänsä ja asioita joita hän on nähnyt ja oppinut.


Leena Krohnin tuotanto on jo pitkään kiinnostanut minua paljon, mutta pelottanut vielä enemmän. Ilselän Minna luki viime viikolla Krohnin uusimman, Hotel Sapiensin, ja kommenttikentässä käydyn keskustelun myötä tavallaan haastoi minut lukemaan Tainaronin. Kirja on nyt luettu ja ensikosketus Krohniin saatu, joten kiitosta vaan sinne Ilselän suuntaan (luehan Minna nyt vuorostasi se Sahlbergin Yhdyntä! :)!

Tainaron oli kyllä todella erikoinen lukukokemus! Se on selkeästi fantasiaa, mutta ei missään nimessä tyypillistä sellaista. Krohn kirjoittaa kauniisti ja jotkut lauseet olivat niin viehättäviä, että pysähdyin maistelemaan niitä pidemmäksi aikaa. Kirjaa on tavallaan vaikeaa ymmärtää, enkä olekaan sen luettuani yhtään varma siitä mitä luin, tai ymmärsinkö lukemastani lopulta paljoakaan. Lukukokemuksena Tainaron oli kuitenkin hieno ja jotenkin oudolla tavalla vahvasti filosofinen. Kirjasta löytyy varmasti yhtä monta tulkintaa kuin on lukijoitakin, ja itse tavoitin siitä monia hienoja ajatuksia, jotka poikivat päässäni lisää ajatuksia omasta elämästäni ja omista kokemuksistani. Teksti sisältää ilmiselvästi paljon symboliikkaa, ja lienee aivan sallittua että kukin lukija tulkitsee sitä vapaasti omalla tavallaan. Tainaron on kuin se palapelin iso, muodoton pala, joka ei mahdu mihinkään tarkkarajaiseen lokoseen, siksi sitä pitäisi mielestäni lukeakin mieli avoimena, yrittämättä runnoa sitä pieniin, ahtaisiin raameihin. Tämä teos ei myöskään jättäne ketään kylmäksi, luulisin.

Tainaron on siis kaupunki jossakin toisessa maassa, kenties jossakin toisessa ulottuvuudessa. Se muistuttaa vähän Espanjaa ja erityisesti Kanariansaaria - se sijaitsee tuliperäisellä vyöhykkeellä, kaupungin reunalta alkavat hiekkadyynit ja kimmeltävä meri, Okeanos, kaupungissa on kuumaa ja siellä vietetään päivisin siestaa - mutta kuitenkaan sillä ei ole mitään tekemistä minkään meidän tuntemamme maailman kanssa. Tainaron tarjoaa kiehtovan rinnakkaismaailman tähän meidän maailmaamme nähden, se tuntuu matkalta jonnekin kauas toiseen todellisuuteen.

Tainaronin asukkaat ovat eräänlaisia hyönteisiä, heillä on siipiä, selkäpanssareita ja mustia helmisilmiä. Kaupungista löytyy asukkaita joka lähtöön; on muun muassa kerjäläisiä ja ritareita, pieniä hohtavia tulikärpäsiä, vanha, unohdettu ruhtinas, kaupunginmittari, roikkuja ja matkijoita. Hahmot ovat loputtoman kiehtovia ja kekseliäisyydessään ilahduttavia! Krohnin teksti on hypnoottista ja lumoavaa, mutta toisaalta vähän pelottavaakin. Se sisältää myös pieniä kauhukertomusten elementtejä ja ahdistavaa tunnelmaa esimerkiksi kertomuksissaan alati synnyttävästä kuningattaresta, polttouhreista, tai mystisestä äänestä jolle ei löydy selitystä. Mutta enemmän Tainaronista mieleeni jäi sen alakuloinen kauneus, vihreät poppelit, somat pikku kahvilat, siitepöly, joka saa ilman pölisemään kimaltavana usvana, kultaiset kupolit, valkoiset viirit, ja meri, jonka siniset sydänvedet siintävät kaukana. Ja siinä, miten kaupunki vaipuu talvisin horrokseen ja muuttuu nukkujien maaksi, oli minusta jotain surumielisen kaunista - se oli hirveän kauniisti kuvattu. Jollakin lailla Tainaron toi mieleeni yhdistelmän taivasta ja Tuonelaa.

Kertomus herätti minussa lopulta samankaltaisia ajatuksia, kuin matkustaminen johonkin uuteen, vieraaseen kulttuuriin. Aluksi sitä on itsekin auttamatta muukalainen, kaikki (ihmiset, tavat ja ympäristö) tuntuu oudolta ja erikoiselta, mutta kun uuteen paikkaan pääsee vähitellen sisälle, lopulta samankaltaisuus yllättää. Pohjimmiltaan sielut ja sydämet ovat lopulta melko samanlaisia riippumatta siitä, missä ollaan. Tainaronissa Krohn tuntuu pohtivan useammassakin yhteydessä ajankulua ja vanhenemista. Pienoisromaani sisältääkin jotakin selittämätöntä alakuloa ja vanhuudenheikkoa kaipausta, sekä pysäyttävän ajatelman siitä, miten päivät ovat yhtä pieniä kaikkialla. Tainaron jää mieleeni erikoisena, mutta hienona pienenä romaanina, joka kenties auttoi minua ymmärtämään jotakin, mitä en ehkä itsekään vielä tiedä ymmärtäneeni.

  Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: Lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea.
  Kun avaan verhon, näen puolihämärän kadun eikä siellä tapahdu mitään, mutta tyhjyydessä, jota askelet eivät nyt riko, yhtyvät ensimmäisen askelen levottomuus ja viimeisen uupumus.

Tainaronia on luettu muuallakin, esimerkiksi Lurun luvuissaTarinauttisen hämärän hetkissä ja Morren maailmassa.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Pekka Hiltunen: Sysipimeä


Pekka Hiltunen: Sysipimeä (WSOY, 2012. 362 sivua.)

  Sellaista ei tapahtunut. Ajatusta oli vaikea ottaa vastaan. Tämä oli Lontoo, järjestyksen ja sivistyksen kaupunki, joukko vanhoja pieniä kyliä jotka olivat kasvaneet yhteen ja levinneet metropoliksi, koonneet miljoonien väestön ja silti säilyttäneet rauhanomaisen rinnakkaiselon tuntunsa. Tämä oli Englanti. Täällä ei asuttu keskellä Etelä-Amerikan huumesotia tai Intian mellakoita. 
  Kolme murhattua uhria oli uutinen, jolle kaikki halusivat selityksen.

Lontooseen sijoittuva Sysipimeä jatkaa Hiltusen Studio-sarjaa.Tarina alkaa, kun joku kaappaa YouTubessa yksityishenkilöiden tilejä lisätäkseen niille tyhjiä videoita. Vaikka kuvaruutu on musta ja videot ovat täydellisen äänettömiä, ne raottavat ovea johonkin pimeään paikkaan. Tämän joukon pimeyden kuvauksia on tarkoitus herättää pelkoa, ja näin tapahtuukin - viimeistään siinä vaiheessa kun mustien ja mykkien videoiden tilalle alkaa ilmestyä silmittömän väkivaltaisia kuvia. Kun lopulta alkaa löytyä raa'asti murhattuja uhreja, käy selväksi että poliisi on tekemisissä harvinaisen pahuuden kanssa, jonkun joka osaa käyttää pimeyttä siinä missä muut käyttävät valoa.

  Ja vaikka videot ovat täydellisen äänettömiä, kyllä niihin liittyy ääni. Se syntyy katsojien hämmennyksestä, kaikesta ihmetyksestä ja keskustelusta, jonka videot saavat aikaan. Epäuskoisista pahoinvoinnin ja säikähdyksen äänistä, joita pääsee ilmoille, kun katsoo videota, jossa potkitaan.

Samaan aikaan Studion väki ponnistelee saadakseen puhdistettua suositun radiojuontajan maineen. Miestä on suorassa radiolähetyksessä syytetty alaikäiseen tyttöön kohdistuneesta lähentelystä, ja syytön mies on vaarassa menettää kaiken perättömän väitteen vuoksi. Kuten arvata saattaa, Mari joukkoineen päätyy selvittämään myös YouTube-kaappauksiin liittyviä surmatekoja, mutta pian he saavat huomata olevansa itsekin hengenvaarassa.


Luin viime vuoden alussa Hiltusen esikoisteoksen Vilpittömästi sinun, joka jätti hyvän jälkimaun ja positiivisen odotuksen sarjan seuraavaa osaa kohtaan. Kun Sysipimeä sitten ilmestyi, tuntui se jakavan lukijoiden mielipiteitä ainakin täällä Blogistaniassa, osa on pitänyt kirjasta kovasti ja toinen osa taas kokenut pettymyksen mainion esikoisteoksen jälkeen. Tartuinkin kirjaan uteliaana. Iloiseksi yllätyksekseni sain todeta että minulle Sysipimeä toimi huomattavasti paremmin kuin edeltäjänsä, joka ei siis myöskään ollut huono teos - päinvastoin. Saatuani luku-urakan päätökseen miltei hihkuin innosta ja ylpeydestä, mahtavaa että Suomesta on löytynyt näin hengästyttävän hyvä jännityskirjailija, jonka lahjat on huomattu ulkomaillakin. Olen äärettömän iloinen että ainakin esikoisteoksen käännösoikeudet on myyty useaan maahan. (Lämpimästi onnea Hiltuselle, mikäli hän ikinä piskuiseen blogiini sattuu eksymään! :)

Kuten esikoisromaanissaankin, myös Sysipimeässä Hiltunen kuljettaa rinnakkain kahta erillistä juonikuviota. Pääosassa ovat selkeästi YouTube-kaappaukset ja niihin liittyvät raa'at henkirikokset radiotoimittajan vaikean tilanteen selvittelyn jäädessä hieman valjuksi sivujuonteeksi. Molemmissa juonihaaroissa käsitellään kuitenkin kiinnostavia teemoja (viharikoksia, internetin kammottavia lieveilmiöitä ja median usein kohtuuttomankin suurta voimaa), ja lopulta Hiltunen onnistuu solmimaan kaikki langanpäät yhteen niin että tuloksena on toimiva kokonaisuus. Sysipimeän mielen kuvaajana hän on suorastaan hyytävän hyvä.

Pidän kovasti Hiltusen luomasta henkilökaartista. Studiota johtaa suomalainen Mari, jolla on merkillinen mutta kiehtova kyky lukea ihmisiä. Esikoisdekkarissa Marin hahmo tuntui jäävän hieman etäiseksi ja ohueksi, mutta tässä toisessa osassa nainen saa mukavasti lihaa luidensa ympärille, hänen taustojaan valotetaan juuri sopivasti ja hänestä kasvaa ehjä ja kiinnostava päähenkilö. Toisessa pääosassa on niin ikään lontoolaistunut suomalaisnainen, graafikkona työskentelevä Lia, sosiaalinen erakko joka herätti kiinnostukseni jo sarjan ensimmäisessä osassa. Studion muut henkilöt - yksityisetsivä Paddy, viisikymppinen näyttelijätär Maggie, brasilialainen tietokonehakkeri Rico, kuusikymppinen Bettys & Taylors -teetä rakastava ruotsalaispuuseppä Berg ja hänen koiransa Gro - luovat kiehtovan vaikutelman ryhmästä teräksenlujia ammattilaisia, joilla on sydän ja arvot paikallaan. Studion väki on iskujoukko, tarvittaessa vaarallinen yhdistelmä voimaa, taitoa ja määrätietoisuutta. Hiltusen hahmoihin on helppoa kiintyä, heidän puolestaan pelkää ja toivoo, heidän kanssaan suree ja iloitsee. Ja kyllä, kirjassa tapahtuu sellaistakin, mikä sai minut kurkottelemaan nenäliinapakettia.

Hiltunen kirjoittaa sujuvasti, ja Sysipimeä tuntuu sekä teemoiltaan että tarinaltaan jotenkin hyvin kansainväliseltä jännitysromaanilta. Se ahdistaa ja pelottaa juuri sopivasti, kerronta juoksee kuin hirvi, ja kirjaa on suorastaan pakko ahmia jotta saisi pian tietää miten kaikki lopulta selviää. Mielenkiintoa ja viehätystä ainakin omalla kohdallani lisää vielä tapahtumapaikka; Hiltusen vakuuttava Lontoon-tuntemus näkyy läpi romaanin ja se antaa Sysipimeälle oman tyylikkään silauksensa. Luen äärettömän harvoin dekkareita uudelleen (käytännössä sen kunnian on saanut vain lyömätön Dame Agatha), mutta Hiltusen kirjat haluan lukea joskus uudestaan, sen verran mainioita ne ovat! Luulenkin lukevani ne uudelleen viimeistään sitten, kun koko moniosaiseksi suunniteltu sarja on kokonaisuudessaan julkaistu. Nyt en malttaisi millään odottaa sarjan seuraavaa osaa! 

Sysipimeän ovat lukeneet monet muutkin kirjabloggaajat, käykääpä lukemassa vaikkapa mitä Annika K, NorkkuBooksyArja ja Jenni ovat kirjasta pitäneet.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (Otava, 2012. 535 sivua. Alkuteos The Stranger's Child, 2011. Suomentanut Markku Päkkilä.)

  Totta kai kuolleita muisteltiin ja heidän velkansa annettiin anteeksi, ja anteeksiantaminen kuului suremiseen muutenkin. Ei liioin käynyt kiistäminen, että Cecil oli ollut fiksu ja rohkea ja särkenyt varmasti sydämen jos toisenkin lyhyen elämänsä aikana. Tuskinpa kukaan muu kuin Louisa kuitenkaan halusi Cecilille uutta kunnianosoitusta vuosikymmen kuoleman jälkeen. Siinä he istuivat ja itse kukin osallistui keskusteluun nöyrästi vähäpätöisellä panoksellaan. Tuntui kuin pöydässä olisi leijunut luotaantyöntävänä lemuna valheellista hurskautta ja kuuliaista alamaisuutta, joka kohosi kohti kattokupoleita kuin keitetyn kaalin haju.

Eletään kesää 1913 Englannin maaseudulla, Stanmoressa. Aristokraattinen nuori runoilijanalku Cecil Valance vierailee cambridgelaisen opiskelutoverinsa George Sawlen kotona heidän maaseutukartanossaan Two Acresissa. Karismaattinen Valance onnistuu hurmaamaan koko Sawlen perheen, ja erityisesti Georgen 16-vuotiaan pikkusiskon, Daphnen. Vierailunsa aikana Cecil kirjoittaa Daphnen muistikirjaan pitkän Two Acres -nimisen runon, jonka arvo sittemmin nousee mittaamattomaksi - jopa Winston Churchill siteeraa runoa The Timesissa. 

Euroopassa kuohuu ja pian Valancen vierailun jälkeen alkaakin ensimmäinen maailmansota. Valance kaatuu Ranskan Maricourtissa heinäkuussa 1916 vain 25-vuotiaana. Miehen runot jäävät elämään omaan elämäänsä, ja jo kymmenen vuoden kuluttua hänen kuolemastaan kirjoitetaan ensimmäiset Valance-muistelmat. Vuosikymmenten jälkeen uteliaisuus nuorta runoilijaa kohtaan elää yhä, ja muuan nuori Paul Bryant alkaakin ottaa selvää siitä, kuka ja mikä Cecil Valance oli miehiään - yläluokan kasvatti, runoilija, vuorikiipeilijä, soutaja, viettelijä? Homo? Kenelle Two Acres todellisuudessa oli kirjoitettu?


Vieraan lapsen lukeminen oli minulle sen luokan ikuisuusprojekti, että olisi voinut kuvitella kirjassa olevan tuplasti enemmän sivuja. Aloitin kirjan lukemisen jo ennen joulua ja sain sen loppuun vasta viime viikolla, sain siis kulutettua lukemiseen miltei kaksi kuukautta! Lukukokemus oli lopulta varsin palkitseva, Vieraan lapsi on tuhti pakkaus, jolle kannattaa antaa aikaa.

Tämä Hollinghurstin seitsemäs (mutta vasta ensimmäinen suomennettu) romaani on loistava englantilainen ajankuvaus, ja yläluokkaisessa brittiläisyydessään se hurmasi minut lähes täysin. Tiesin jo etukäteen odottaa hyvää: romaani, joka sisältää englantilaisia menneen maailman tuulahduksia, viktoriaanisia maaseutukartanoita, Tennysonin runojen ääneenlukua sateen ropistessa taustalla, sekä (muoto)puutarhoja sameanvihreine hevoskastanjoineen, kukkivine kärhöineen ja villiviiniköynnöksineen jotka leviävät talon ikkuna- ja oviaukkojen ympärillä kuin huhupuheet, ei voi ainakaan tämän anglofiilin kohdalla mennä kovin pahasti metsään.

Vieraan lapsi kuvaa ansiokkaasti paitsi muistamista ja unohtamista, mielikuvituksen roolia ihmisen muistoissa sekä vähittäistä mutta väistämätöntä asioiden ja ihmisten unohduksiin painumista ajan myötä, myös homoseksuaalisuutta eri aikakausina. Se sisältää erinomaisesti kirjoitettua himoa, varastettuja hetkiä, kiellettyjä ajatuksia ja salattua vimmaa, ja vaikka on totta että homoseksuaalisuudesta on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ennen Hollinghurstiakin, on Vieraan lapsella mielestäni tämänkin teeman suhteen oma mielenkiintoinen sanansa sanottavana. Kerronta tuntuu aidolta ja uskottavalta, ja siinä mielestäni näkyy aiheen tärkeys ja omakohtaisuus kirjailijalle itselleen - itsekin homoseksuaali Hollinghurst on nimittäin tutkinut jo Oxfordissa opiskellessaan kolmen kuulun (homo)kirjailijan, Ronald Firbankin, E.M. Forsterin ja L.P. Hartleyn tekstejä. Vieraan lapsen kiehtovimpina henkilöinä koin Cecil Valancen (jonka ympärille romaani kietoutuu siitäkin huolimatta että mies esiintyy elävänä henkilönä vain kirjan ensimmäisessä osassa) ja myöhemmin kirjassa esiintyvän Peter Rowen - kaksi voimakasta persoonaa, joita yhdisti homoseksuaalisuuden lisäksi silmiinpistävä vetovoimaisuus ja suorastaan röyhkeä itsevarmuus.

Romaani alkaa verkkaisesti ja vaatii aikaa ja keskittymistä. Vieraan lapsi ei ole helppo kirja, Hollinghurst todella haastaa lukijansa. Romaani on jaettu viiteen osaan, ja ajallisesti siinä liikutaan ensimmäistä maailmansotaa edeltävistä vuosista '20-, '60-, '70- ja '80-luvun kautta aina meidän aikaamme, vuoteen 2008. Kerronta ja tapahtumat linkittyvät toisiinsa lähinnä edesmenneen Cecilin, sekä Daphnen ja Georgen kautta, mutta koska jokaisessa osassa asioita tarkastellaan taas uusien henkilöiden silmin, kestää lukijalla aina uuden osan alkaessa hetken päästä kärryille siitä kuka on kukin. Henkilöitä on paljon ja ihmisten väliset suhteet ja emotionaaliset lataukset selviävät lukijalle pikkuhiljaa. Romaani tarjosi haasteellisuudessaan kuitenkin ilahduttavia oivalluksen hetkiä, tuntui palkitsevalta pystyä vähitellen hahmottamaan, miten tapahtumat, henkilöt ja paikat lopulta toisiinsa liittyivät. Ihailin Hollinghurstia läpi teoksen, hän on onnistunut luomaan toimivan kokonaisuuden, useamman sukupolven historian, jossa jokainen pienikin yksityiskohta on tarkkaan harkittu ja uskottava.

Kirjailija kuvailee pikkutarkasti ja yksityiskohtaisesti ympäristöä, hetkiä sekä henkilöitä heidän kasvojaan, liikehdintäänsä ja puhetapaansa myöten. Ymmärrän sen, että tämänkaltainen kerronta jakaa mielipiteitä ja saattaa jopa vieraannuttaa lukijoita, mutta itse koin sen ihastuttavana. Olen muutenkin löytänyt itsestäni viime vuosina proustilaisen kerronnan ystävän (etenkin luettuani juuri Proustia ja Päätaloa), ja rakastin Vieraan lapsessa juuri sen runsasta kuvailua kaikessa pikkutarkkuudessaan.

Eniten rakastin kirjassa sen alkua, kahta ensimmäistä osaa, joiden tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1913 ja 1926. Myös kolmas, 1960-luvulle sijoittuva osa sai minut huokailemaan ihastuksesta - rakastin kaikkea sitä pinnan alla tapahtuvaa kuohuntaa, poltetta josta Hollinghurst kirjoittaa näennäisen tyynesti. Kirjan loppuosa oli kuitenkin mielestäni hieman turhan raskassoutuista ja jaarittelevaa, ja vaikka se sisälsikin omalla laillaan kiinnostavia yksityiskohtia, tukahdettua uteliaisuutta ja arkaluontoisuuden usvaan eksyviä keskusteluja, koin sen hienoisena pettymyksenä huikean alun jälkeen. Myös kirjan loppu oli erikoinen, avoimuudessaan se jätti minut kevyesti huvittuneeseen hämmentyneisyyden tilaan: tiesin lukeneeni hienon romaanin, mutta en ollut aivan varma, mitä siinä oli tapahtunut. Kokonaisuudessaan, hurmaavassa yläluokkaisessa brittiläisyydessään ja kaikessa avautumattomassa salaperäisyydessäänkin Vieraan lapsi jätti kuitenkin hyvän jälkimaun, ja vaikken lopun pienestä raskassoutuisuudesta johtuen rakastunutkaan kirjaan täysin varauksetta, vakuutuin ja ihastuin niin, että haluan tutustua Hollinghurstin tuotantoon enemmänkin. 

  Jotkut kirjat jäivät mieleen värikkäinä varjoina näkökentän rajamailla, epämääräisen tavoittamattomina kuin jokin mikä vilahtaa sateessa kiitävän ajoneuvon ikkunasta nähtynä: suoraan katsottuina ne kuitenkin hävisivät. Toisinaan mieleen jäi ilmapiiri, kenties jokin kohtaus pääpiirteissään: Regentin puistoa toimiston ikkunasta katseleva mies, sateiset kadut - jokin sameasti hahmotettu tilanne, jonka alkulähteestä hän ei ollut päässyt perille eikä tulisi ikinä pääsemäänkään; se oli vain jokin kirja, jonka hän oli lukenut joskus viimeisen kolmenkymmenen vuoden varrella.

Vieraan lasta on luettu blogeissa jo melko paljon ja se on jakanut mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kurkatkaapa vaikka kirjaan ihastuneiden LiisanKaroliinan ja Pekan tunnelmia, ja vastapainoksi pettyneiden Amman ja Ilselän Minnan arvioita.

P.S. Erityismaininnat on annettava vielä kirjan kannesta ja suomennoksesta, kumpikin on huikean hieno!

torstai 14. helmikuuta 2013

Rakkaustarinat


Niina Miettinen (toim.): Rakkaustarinat (Otava, 2008. 253 sivua.)

  - Unohdatko sinä elää?
  - En unohda. En vain osaa.
  Hän ihmettelee. Sinähän nimenomaan elät, olet siellä missä tapahtuu, kun kevät tulee, näet västäräkkien särkevän jäät jalkojensa alla ja hentojen, köyryselkäisten sananjalkojen vähitellen suoristuvan ja vankistuvan. Niin, myönnän, se on suurenmoista, mutta minä olen ihminen. Västäräkit tulevat ja menevät ja tuskin huomaavat minua, sananjalat eivät piittaa senkään vertaa. Suuria puita voi halata sylin täydeltä, mutta ne eivät koskaan halaa vastaan.
  Viimeiset kekäleet sammuvat, eikä meillä ole enää muuta katsottavaa kuin toisemme. Käsivarren mitan päässä, lähempänä, hengitys kasvoilla, maailma solisluun kuopassa.
  - Minä haluan kuulla, kun sinä soitat, mies sanoo jonnekin hiusteni sekaan.

(Anni Kytömäen novellista Trubaduuri)

Vuonna 2007 Otava ja Suuri Suomalainen Kirjakerho järjestivät kirjoituskilpailun, jonka aiheena olivat suuret rakkaustarinat. Kilpailuun otti osaa lähes 900 kirjoittajaa. Rakkaustarinat on Otavan julkaisema antologia, joka sisältää kilpailun parhaimmistoa kymmenen mainion novellin verran. Kilpailun voitti sittemmin kirjailijana kunnostautunut Janica Brander vahvalla ja ajatuksia herättävällä novellillaan Aaprahamin taakka, toiseksi tuli Nina Petander yllätyksellisellä novellillaan Etappi, ja kolmannen palkinnon sai Anni Kytömäki haikeankauniilla ja koskettavalla novellillaan Trubaduuri. Muut antologiassa julkaistut seitsemän novellia ovat Joonas Konstigin, Pauliina Suden, Joel Elstelän, Anna-Kaisa Penttisen, Jenny Kangasvuon, Mikko Kalajoen ja Anneli Poukan käsialaa. Vaikuttava kaarti hyviä kirjoittajia! (Kuriositeettina mainittakoon vielä, että tuomaristoon on kuulunut yksi suurimmista kirjailijasuosikeistani, Joel Haahtela, joka osaa kirjoittaa rakkaudesta(kin) niin kuin ei melkein kukaan muu. :)

Kaikki kymmenen novellia kertovat tavalla tai toisella rakkaudesta, mutta yksikään kertomus ei ole varsinaisesti tavallinen tai perinteinen rakkaustarina. Novelleja yhdistää epätavanomaisuuden lisäksi useimmissa kertomuksissa pinnalle nouseva hiljainen melankolia ja rakkauden siniset ja harmaat sävyt. Näistä tarinoista imelyys ja kaikenlainen vaaleanpunainen höttö ovat kaukana, ne kuvaavat rakkautta ja rakastumista virkistävän erilaisista näkökulmista.

Pidin oikeastaan jokaisesta novellista, mutta henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi kilpailun kolmannelle sijalle yltänyt Anni Kytömäen Trubaduuri. Novelli kertoo nuoresta naisesta, joka elättää itsensä tekemällä luontokartoituksia ja tutkimalla uhanalaisia sammalia ja jäkälöitä, sekä toisaalta ravintoloissa esiintyvänä viulistina. Hän kohtaa miehen, kevätauringossa päivettyneen hiihtelijän, joka saa tuntemattomat mannerlaatat liikahtamaan. Jotakin tapahtuu; rakastuminen. Myönteinen psykoosi, josta kirjallisuus ja elokuvat antavat olettaa, että rakkaus on lämmin etelätuuli. Siihen voi luottaa ja kietoutua, rakastettuun voi luottaa ja kietoutua. Vai voiko?

Kytömäen novelli on taidokkaasti kirjoitettu, sen kieli on kaunista ja oivaltavaa, ja sen tunnelataus on kaikessa rauhallisessa hiljaisuudessaan niin vahva, että liikutuin sitä lukiessani kyyneliin. Trubaduuri on näennäisesti hyvin tyyni kertomus, mutta sen rivien väleistä huokuvat suuri polte ja intohimo. Sen sisältämä kaunis ja elävä luontokuvaus tuntuu rauhoittavalta, ja novelli veikin minut metsiin suurten haapojen kohinaan, sekä järvien rannoille ulapantakaisia saaria tähyilemään. Trubaduurissa tuoksuvat keväinen metsä, järveltä puhaltava lempeä tuuli ja lumen alta paljastuva maa. Se hyväilee aisteja ja hellii mieltä, ja toisaalta sen katkeransuloinen kerronta jättää sopivasti kirpeän, melankolisen jälkimaun. Kytömäki kuvaa kauniisti ihmismieltä, jonka pysyvänä olotilana ovat nostalgia ja melankolia. Hän kertoo ihmisen, luonnon ja musiikin yhteydestä, sekä yksinäisyydestä, joka lymyää jäänalaisissa syvänteissä. Hän antaa muodon ajan mukanaan tuomalle helpotukselle, sille hetkelle, kun huomaa voivansa muistaa musertumatta. Trubaduuri vie lukijan niille nuotiotulille, joiden äärillä maailmassa tarinoita kerrotaan.

Rakkaustarinat on laadukas kymmenen novellin kokoelma, jota voin ilolla suositella lyhytproosan nälkäisille lukijoille. Sen surumielisen romanttisissa tunnelmissa toivotan lukijoilleni kaunista ystävänpäivän iltaa! <3

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Hyvää mieltä

Sain Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikalta viime viikolla haasteen, jonka ideana on listata kymmenen lempiasiaansa. Kun sitten eilen sain vielä Lumiomenan Katjalta periaatteessa saman haasteen, jossa listataan kymmenen hyvää mieltä aiheuttavaa asiaa, vastaan nyt kumpaankin samalla kertaa. Kiitos haasteista, ihanat naiset! <3

Kummallakin naisella on omissa blogeissaan kymmenen kohdan listat ihanista asioista, joita komppaan lähes täysin, ja jotta ei nyt menisi ihan matkimiseksi, vastaan tähän haasteeseen vähän omanlaisellani tavalla. Jokaiselle blogiani koskaan lukeneelle lienee varmasti selvää, että minulle rakkaimpia ja mieluisimpia vapaa-ajanviettotapoja ovat kirjat, lukeminen, matkustelu ja valokuvaus, noista kaikista minulle tulee varmasti aina hyvä mieli. Aionkin nyt yhdistää nuo kaikki, ja kertoa teille sanoin ja kuvin kymmenen paikkaa, joissa olen käynyt lukemassa. :) Toistan tässä nyt hieman itseäni, sillä olen jo kerran aiemmin vastannut haasteeseen reissukuvillani, mutta koska siitä on jo kauan, menköön! (Sitä paitsi mieleni on tehnyt jo pitkään perustaa erillinen matkablogi, mutta koska tiedän ettei minulla riittäisi sen ylläpitoon aikaa ja energiaa, sysin aina silloin tällöin matkakuviani tänne kirjablogin puolelle. :)

1. Viime syksynä tein viikon reissun Ranska - Monaco - Italia -akselille. Kiertelin hieman Provencessa, join ihania roseeviinejä Nizzassa, kuljeskelin maailman toiseksi pienimmän valtion mukulakivikaduilla Monacossa ja kävin jäätelöllä Liguriassa, Italian puolella. Matkalla luin useamman kirjan, mutta mainittakoon tässä ensikosketukseni Linn Ullmanniin. Luin romaania Ennen unta muun muassa eräänä iltana pienessä nizzalaisessa bistrossa samalla roseeviiniä nautiskellen, kun ulkona riehui muutaman tunnin mittainen hurja syysmyrsky. Minulla oli siinä hetkessä kaikki: lämmin, kuiva ja viehättävä olinpaikka, erinomaisen hyvää viiniä ja loistava kirja. Olin onnellinen!

Laventelia jossain päin Provencea.

Linn Ullmannin Ennen unta ja kyytipoikana lasillinen roseeta.

2. Vuosi sitten kävin talvilomallani kiertelemässä hieman Andalusiaa, Etelä-Espanjaa. Luin matkalla toistamiseen yhden elämäni rakkaimmista kirjoista, Joel Haahtelan romaanin Tule risteykseen seitsemältä. Voi rakkaus sitä kirjaa (eikä Espanjassakaan mitään vikaa ollut :)! <3

 Andalusialaismaisemia lukemattomine lampaineen.

 Granadan Alhambrassa. Vaikuttava paikka.

3. Yksi upeimmista koskaan tekemistäni reissuista on Japanin-matka, öö, nelisen vuotta sitten. Kävin tapaamassa silloin Tokiossa asunutta ystävääni, ja samalla reissulla vietin aikaa myös Kiotossa, Hiroshimassa, Nikkossa, Narassa ja vaikka missä. Jo ennestäänkin hurjasti kiinnostanut Japani vei meikäläisen aivan mennessään ja aiheutti totaalisen Japani-kuumeen. Voisin palata sinne koska tahansa! Japanissa luin Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjan ensimmäisen osan, Rei Shimuran ensimmäisen tapauksen. Sen koommin olen lukenut sarjaa lisää muutaman kirjan verran, ja nyt tulikin mieleeni että pitäisi palata sarjan pariin. Rei Shimura on mainio!

 Paperilyhtyjä Kiotossa.


Ihana Tokio. <3

 4. Kreikan Pargassa oli aika ihanaa, kun kävin siellä kuutisen vuotta sitten. Uin lämpimässä merivedessä, katselin laivoja, kävelin oliivilehdossa, rentouduin ja luin Audrey Niffeneggerin hienon Aikamatkustajan vaimon. Pidin kirjasta ihan mahdottomasti, pitäisikin joskus lukea se uudestaan.

 <3

 Auringonlasku kreikkalaisessa oliivilehdossa.

5. Dublinissa kävin joulunalusviikolla 2011. Rakastin sitä kaupunkia ja irlantilaista elämänmenoa koko sydämestäni, tosin arvasinkin rakastuvani siihen, irlantilaisuus kun vetoaa sieluuni ja sydämeeni kaikessa - kirjallisuudessa, musiikissa, missä tahansa. Kävin kuuntelemassa livemusiikkia joka päivä, istuin pubeissa ja kahviloissa, imin Irlantia itseeni ja luin kirjoja. Nyt on mainittava kaksi reissussa lukemaani erinomaista kirjaa: Colm Tóibínin haikeankaunis Brooklyn ja kuvassakin näkyvä Robert McLiam Wilsonin ihana Eureka Street, Belfast.

 Kanelilattea ja rappioromanttista ihanuutta.

Dublinin Liffey-joen varrella ilta-aikaan.

6. Kaikista maailmankolkista Lontoo taitaa kuitenkin olla minulle se ylivoimaisesti rakkain. Olen käynyt siellä toistakymmentä kertaa, mutta yksi reissuista on takuulla unohtumattomin. Huhtikuussa 2010 lähdin Lontooseen viettämään pitkää viikonloppua muun muassa musikaalien merkeissä. Toisena reissupäivänäni Islannin Eyjafjallajökull päätti purkautua, ilmatilat suljettiin ja jouduin jäämään Lontooseen (voi harmi! ;). Muutaman päivän reissu venyi kymmeneksi päiväksi, vietin Lontoossa ihanan pakkolomaviikon, palasin kotiin lopulta siirtyen junalla Brysseliin, sieltä bussilla Hollannin halki Saksaan ja lopulta laivalla Helsinkiin, ja myöhästyin töistä viikon - omanlaisensa ennätys sekin! :) Muistan elävästi, miten luin aurinkoisella ja lämpimällä ilmalla St. James's Parkissa Sophie Kinsellan Lontooseen sijoittuvaa Kevytkenkäistä kummitusta ja nautin jokaisesta hetkestä.

Hyde Park huhtikuussa 2010.

Kevättä Notting Hillissä.

7. Ensimmäisen New Yorkin-matkani tein elokuussa 2010. Kaupunki on niin hektinen ja täynnä tekemistä ja nähtävää, etten ehtinyt juurikaan edes lukea, mutta onneksi yhden kirjan sentään. Kirja oli Jilliane Hoffmanin hyytävän jännittävä Cupido, joka taitaa olla yksi parhaista lukemistani trillereistä. Tapahtumat sijoittuivat osittain juuri New Yorkiin, ja saivat minut haluamaan nukkua valot päällä. :)

Flatiron Building, NY.

Salamatkustaja. :)

8. Rooman-matkallani 2010 halusin käydä myös Pompejissa. Reissuun oli tietenkin pakko ottaa mukaan jokin kaupungin kohtalosta kertova romaani, ja luinkin matkalla Robert Harrisin mielenkiintoisen Pompejin. Romaani on lukemisen arvoinen, mutta blogeissa sitä on näkynyt harmillisen harvoin. Amma on kirjoittanut kirjasta omassa blogissaan, joten linkitänkin nyt Ammalle mikäli joku kiinnostui tästä hyvästä historiallisesta romaanista.

Hurmaavassa Roomassa on taikaa. <3 

Sateinen Pompeji. Taustalla siintää hämärästi Vesuvius.

9. Kroatiaan ihastuin ikihyviksi parisen vuotta sitten. Ennen reissua kuulin mainittavan että vain harva kärsii Kroatiassa vatsavaivoista, elintarvikkeet ovat niin puhtaita ja ravintolat korkealaatuisia. No, tietenkin olin yksi niistä harvoista; onnistuin nappaamaan jostakin kunnon ruokamyrkytyksen ja vietin yhden päivän hotellilla sairastaen. Seuranani minulla oli onneksi ihana Eric! <3 Sairaspäivä kului rattoisasti Charlaine Harrisin toisen Sookie-romaanin, Verenjanoa Dallasissa, parissa. :)

 Dubrovnik. <3 

Maalauksellisen kaunis auringonlasku Kroatiassa.

10. Skotlantiin hurahdin lopullisesti viime vuoden aikana. Kävin Edinburghissa kolme kertaa puolen vuoden sisällä. Ensimmäisellä matkallani huhtikuussa matkalukemisenani oli Jeffrey Eugenidesin mainio Naimapuuhia. Kirja kulki repussani ympäri kaupunkia, ja luin sitä muun muassa Holyrood Parkin kukkuloilla jalkojeni juuressa avautuvaa kaupunkinäkymää samalla ihastellen.

 Holyrood Parkissa, seuralaisena Jeffrey Eugenidesin uusin suomennos.

 Edinburghin viimevuotiset kukkakuvat saavat minut odottamaan yhä kiihkeämmin tulevaa kevättä. <3

Lopuksi haastan viisi (+ 1) blogia listaamaan omia lempijuttujaan tai hyvää mieltä aiheuttavia asioitaan. Haaste lähtee PoplaariinKirjavaan kammariinLuen ja kirjoitan -blogin PaulalleKirsille kirjanurkkaanHannalle Kirjainten virtaan sekä ihanaakin ihanampaan Uskolaan (mainio blogi johon kannattaa tutustua! <3).

Mukavaa laskiaissunnuntain iltaa kaikille! <3

lauantai 9. helmikuuta 2013

Cecilia Samartin: Nora & Alicia


Cecilia Samartin: Nora & Alicia (Bazar, 2011. 389 sivua. Alkuteos Broken Paradise ja Ghost Heart, 2004. Suomentanut Tiina Sjelvgren.)

  Merituuli tuo mukanaan mausteisen tuoksun. Onko se peräisin valkosipulilla maustettuja tamaleskääröjään myyviltä katukauppiailta? Vai onko meri tänään oudolla tuulella? Annan pääni pudota taaksepäin, hiusteni latvat pyyhkivät hiekkaa. Annan auringon paistaa suoraan kohti, enkä välitä siitä että muutun yhä ruskeammaksi ja olen kohta kuin varjo, joka kulkee ympäriinsä valkoisessa puvussaan. Vilkaisen Aliciaa ja näen, että hänkin on kääntänyt kasvonsa aurinkoon. Hän on kuin auringonkukka, joka vastaa äitinsä hymyyn.

Eletään 1950-lukua Kuuban Havannassa. Kouluikäiset Nora ja Alicia ovat serkuksia ja toistensa parhaita ystäviä. Kumpikin on kotoisin varakkaasta perheestä, heidän arkensa on huoletonta ja yltäkylläistä. Tytöt käyvät katolista koulua ja vapaa-ajan täyttävät leikit, haaveet tulevaisuudesta kabareetanssijattarina, sekä retket isovanhempien luo Varaderoon, paratiisin kaltaiseen paikkaan jossa on turkoosia merta, valkoista hiekkaa, lumoavia ääniä, sielua hyväilevää merituulta ja taivaisiin kurkottelevia palmuja.

Kuuba elää kuitenkin murroksen aikoja. Vuonna 1959 vallankumoukselliset syöksevät vallasta diktaattori Batistan ja maa ajautuu sisällissotaan. Myös tyttöjen elämässä kaikki muuttuu; Noran perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, mutta Alicia perheineen jää Kuubaan. Ero on vähällä murtaa tyttöjen sydämet. Lähtijät saavat mukaansa vain yhdet vaatteet, maasta ei saa viedä valokuvia, kirjoja, koruja, tai mitään mikä voisi muistuttaa menneisyydestä ja kodista. Tuhansia sydämiä riuhtaistaan kotimaastaan, eikä kukaan tiedä miten selvitä sokista, tai kuka voisi saada vielä mahdollisuuden palata Kuubaan, kotiin.

  Sydämessämme kaihertava suru laskeutui jokaisen huonekalun ja laatan ylle kuin ohut pölymatto. Se puhalsi kuin hiljainen myrsky ulos ikkunoista ja sekoittui kosteaan meri-ilmaan, joka tuntui itkevän kanssamme. Otimme silmillämme valokuvia, jotka taltioimme sydämeemme ja mieleemme, ja siitä lyhyestä ajasta joka meillä oli jäljellä, kasvoi loputon määrä huomisia, joita meille ei enää annettaisi.

Vuodet kuluvat, elämä löytää uudet uomansa ja tytöt kasvavat naisiksi erossa toisistaan. Yhteys kuitenkin säilyy ahkeran kirjeenvaihdon myötä, ja rakkaus ja kaipuu elävät vahvoina kummankin naisen sydämessä. Lopulta koittaa se päivä, jolloin Nora ja Alicia tapaavat toisensa vuosien eron jälkeen.


Luin Nora & Alician Havannassa ollessani, ja se oli luonnollisestikin paras mahdollinen ympäristö tälle kirjalle, tempauduin mukaan tarinaan ja sen kuubalaistunnelmaan heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Tunnelman ja ympäristön kuvaajana Samartin onkin parhaimmillaan, hän kuvailee kaikkea runsaasti ja värikkäästi. Vartaassa tirisevä sitruunalla ja valkosipulilla maustettu porsas, merituulessa lepattavat pitsiverhot, turkoosi meri ja koboltinsininen taivas vievät lukijan vaivatta tuohon hurmaavaan ja kauniiseen maahan; Kuuba huokuu jokaisen rivin välistä voimallisena ja elävänä. Näinkin kirjan tapahtumat mielessäni elokuvamaisen selkeinä, ja mietin että olisi kiinnostavaa nähdä tarina joskus valkokankaalla. Aineksia tarinassa siihen kyllä olisi.

Romaani on jaettu kolmeen osaan: aikaan Kuubassa ennen vallankumousta ja sen aikana, siirtolaisvuosiin Yhdysvalloissa, sekä Noran paluuseen Havannaan serkkunsa luo. Kirjassa seurataan naisten elämää useamman vuosikymmenen aikana, ja jäin lukiessani kaipaamaan selkeämpiä viitteitä ajankulusta. Koin välillä haastavaksi pysyä ajan tasalla, Samartinin tyyli on lennokas ja kahden lauseen välillä saattaa yhtäkkiä kulua neljäkin vuotta. Kerrontaa rytmittävät naisten kirjeet toisilleen, ja esimerkiksi kirjeisiin merkityillä päiväyksillä vuosilukuineen ajankulua olisi ollut miellyttävämpää seurata.

Samartin kuvaa hienosti sitä sydämeen koteloitunutta surua, joka seuraa olosuhteiden pakosta johtuvaa eroa kotimaasta ja rakkaimmistaan. Hän antaa kasvot siirtolaisille, joiden on pakko yrittää sopeutua uuteen ja erilaiseen ympäristöön, sekä ihmisille jotka ottavat heidät vastaan, kuka suopeasti, kuka taas täynnä halveksuntaa. Hän osoittaa lukijalle myös toivon elintärkeän merkityksen surun ja puutteen keskellä, ihminen voi elää ilman saippuaa ja hammastahnaa, mutta ei ilman toivoa.

Nora & Alicia oli koskettava ja mukaansatempaava romaani, jonka lukemisesta enimmäkseen nautin. Minua jäi kuitenkin jossain määrin kaihertamaan Samartinin joissakin seikoissa antama melko yksipuolinen ja mustavalkoinen kuvaus Kuuban historiasta ja vallankumouksesta seurauksineen. Samartin luo vallankumousta edeltävästä Kuubasta kuvan, jossa maa on lintukoto, täydellinen paratiisi ja jossa ihmiset ovat vain hieman tyytymättömiä hallitsijaansa, Fulgencio Batistaan. Kirjan perheet ovat kuitenkin varakasta kansanosaa, ja monelle totuus '50-luvun läpeensä korruptoituneen Batistan luotsaamassa maassa on ollut toinen. Rikkailla ihmisillä elämä on varmasti ollutkin hyvää, mutta köyhät ovat eläneet helvetissä; ei ole ollut ruokaa, lääkkeitä tai välttämättä edes puhdasta vettä, eikä koulutuksesta, lukutaidosta tai sairaanhoidosta ole ollut varaa edes haaveilla. Vallankumouksella onkin siis ollut painavat syynsä, ja vaikka Samartin antaakin hieman toisin ymmärtää, toi muutos ajan myötä mukanaan myös paljon hyviä asioita.

Kirjaa lukiessani takaraivossani kolkutteli myös koko ajan tietoisuus siitä, että kirjailija on vahvoista kuubalaisista sukujuuristaan huolimatta asunut käytännössä koko ikänsä Yhdysvalloissa, Kuuban "rakkaassa" naapurimaassa. Mietin mielessäni, miten paljon maan asenneilmapiiri ja avoin kylmä viha Kuubaa kohtaan ovat muovanneet Samartinin näkemyksiä maasta, josta hänen perheensä ja sukunsa on kotoisin. Ilahduin kuitenkin suuresti löytäessäni edes muutamasta Alician suulla kerrotusta lauseesta pientä sävyeroa romaanin muuten niin mustavalkoiseen ajatusmaailmaan. Vallankumous haastaa aina maassa vallalla olleen ajattelutavan. Siksi asioiden täytyy olla ensin huonosti ennen kuin ne voivat olla hyvin. Onkin hyvä muistaa että lopulta harvat asiat ovat selkeästi mustavalkoisia tai yksiselitteisiä. Vallankumousta ja Kuuban historiaa pohdin paljon ja monelta kannalta Kuubassa ollessani ja monia mielenkiintoisia keskusteluja paikallisten kanssa käytyäni, ja luinkin Samartinin romaania varmasti juuri siksi paljon kriittisemmin kuin mitä olisin kotona sohvannurkassa saman romaanin äärellä tehnyt.

  Mutta silti näen täällä myös hyvää. Näen ihmisten tekevän töitä lujemmin kuin koskaan aikaisemmin parantaakseen olosuhteita täällä kylässä, missä ei ole koskaan ollut juoksevaa vettä. Näen koulun ja sen viereen nousevan terveysaseman. Ja jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, kylän lapset ja aikuiset saavat rokotteen vakavia tauteja vastaan ja oppivat vuoden kuluessa lukemaan. Samaa tapahtuu kaikkialla Kuubassa.

Vaikkei kirja lopulta tehnytkään minuun mitenkään järisyttävää vaikutusta, on Nora & Alicia viihdyttävä (!) ja oivallinen lukuromaani tärkeästä aiheesta, teos joka kannattaa lukea avoimin mielin ja aistein. Kirjaa on luettu Blogistaniassa ahkerasti, linkitän tällä kertaa vain Leena Lumin arvion, jonka lopusta löytyy linkkejä useampaan kirjasta kirjoittaneeseen blogiin.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kuuba

tiistai 5. helmikuuta 2013

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta


Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo (Tammi, 2007. 294 sivua + viite- ja lähdeluettelot. Alkuteos Fredrika Charlotta, född Tengström. En nationalskalds hustru, 2007. Suomentanut Raija Viitanen.)

Toinen syyskuuta 2007 Fredrika Runebergin (o.s. Tengström) syntymästä tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta. Merkkipäivän kunniaksi Svenska litteratursällskapet i Finland tilasi Merete Mazzarellalta rouva Runebergin elämästä kertovan teoksen. Mazzarella onkin tehnyt huikean hienon työn kootessaan samojen kansien sisään kattavan kuvauksen henkilöstä nimeltä Fredrika Runeberg. Lähdemateriaalinaan hän on käyttänyt Fredrikan perheelleen ja ystävilleen lähettämiä kirjeitä, hänen kirjallista tuotantoaan, sekä aiempaa Fredrika Runeberg -tutkimusta. 

Teos muodostaa monipuolisen kuvan lahjakkaasta ja sisukkaasta naisesta, jolla oli läpi elämänsä voimakas tarve kommunikoida ja saada oma äänensä kuuluville. Ja voi kunpa hän tietäisi, miten hyvin hänen äänensä tässä kirjassa kuuluukaan - Mazzarella käy kuin sujuvaa vuoropuhelua Fredrikan kanssa, kerrontaa kuljettavat vuorovedoin otteet Fredrikan kirjeistä ja teksteistä, sekä Mazzarellan helposti lähestyttävä teksti, jossa hän osuvasti kertoo, analysoi ja pohtii kaikkea Fredrikasta lukemaansa.

  Ihmeellistä, mutta tämä huutaa tulla luetuksi, tulla tunnetuksi! Kuinka paljon olenkaan kamppaillut itseni kanssa tässä suhteessa. Eihän se ole mikään ihme, että haluaa tulla luetuksi. Jos olen puhunut sydämeni syvyyksistä, sieluni sanoja, sydämeni hartaimpia mietteitä, totta kai minä haluan että joku saa kuulla, mitä olen puhunut. [--] Ja vieläkin ajattelen siinä suhteessa samoin, kirjoittaminen ilman lukijaa on kuin puhuisi ilman kuulijaa. Mutta miksi sitä haluaa tulla luetuksi mahdollisimman laajassa piirissä? Tämänkin minä vielä ymmärrän: ymmärrän halun levittää ajatuksiani. Mutta tämä onneton halu tulla pidetyksi ja kuuluisaksi, miksi se vainoaa kuin kiusanhenki eikä jätä rauhaan, miksi on niin vaikeaa päästä eroon niistä haavekuvista, joita on joskus nähnyt väikkyvän sielunsa silmissä?


Fredrika syntyi Pietarsaaressa 1807 yhdeksänlapsisen perheen toiseksi nuorimmaisena. Tytön ollessa kolmevuotias hänen perheensä muutti Turkuun. Siellä Fredrika asui vielä vuonna 1827, jolloin hän yhtenä tuhansista menetti kotinsa Turun palossa. Seuraavana vuonna hän muutti äitinsä kanssa Helsinkiin, saman vuoden lopulla hän kihlautui jo vuonna 1821 tapaamansa Johan Ludvig Runebergin kanssa. Kihlausajasta tuli pitkä - köyhään porvaristoon kuuluva nuoripari oli käytännössä rahaton ja lisäksi melkoisen naistenmiehen maineessa ollut Johan tuntui haluavan vielä katsastaa onko ruoho vihreämpää jossain muualla. Pari avioitui tammikuussa 1831. Vuonna 1837 he muuttivat Helsingistä Porvooseen, ja kahdessa vaatimattomammassa talossa asuttuaan he ostivat 1852 Porvoon Aleksanterinkadulta talon, jossa he asuivat käytännössä loppuelämänsä, ja joka nykyisin toimii Runebergien kotimuseona.

1800-luvulla naisen elämä ei ollut helppoa. Sitä se ei ollut Fredrikallekaan, vaikka pariskunta vähitellen vaurastuikin ja heillä oli varaa pitää apulaisia talouden- ja lastenhoidossa. Runebergit saivat kahdeksan lasta, joista esikoinen ja toiseksi nuorin kuolivat aivan pikkuisina (kirjeissään Fredrika kuvaa lastensa menetystä niin koskettavasti, että sen lukeminen nosti kyyneleet silmiini.) Muut lapset (kaikki poikia!) olivat vilkkaita ja eloisia, pieninä huonoja nukkumaan ja kovia huutamaan. Fredrika kuvaakin elävästi elämäänsä nuorena äitinä, hän kertoo unenpuutteesta ja jatkuvasta väsymyksestä, ja työstä joka ei tunnu loppuvan koskaan. Suuren talouden hoitaminen oli muutenkin vaativaa, kun itse piti leipoa leivät, hillota ja mehustaa marjat ja hedelmät, panna olut, suolata lihat ja kalat, keittää lihaliemet, tehdä makkarat, valaa kynttilät, keittää saippuat, ja pestä, mankeloida ja silittää suurpyykki - lisäksi Runebergeilla oli usein paljon sukulaisia ja ystäviä pitkäaikaisilla vierailuilla ja siten ylimääräisinä kestittävinä.

Ja kaiken tämän ohessa uskomattomalta supernaiselta tuntuva Fredrika jaksoi vielä kirjoittaa! Ensinnäkin hän kirjoitti paljon ja kiihkeästi kirjeitä, joista suuri osa on onneksi säilynyt jälkipolville ja historiantutkijoille luettavaksi. Lisäksi ja ennen kaikkea tämä Suomen ensimmäinen naistoimittaja kirjoitti myös lyhytproosaa, historiallisia romaaneja, muistelmia, tiivistelmiä ja lehtijuttuja, hän käänsi ulkomaisia artikkeleita ja kirjoitti köyhien tyttöjen koulun vuosikertomuksia. Jonkin verran hän harmillisesti myös tuhosi omaa tuotantoaan, esimerkiksi ensimmäisinä Porvoon-vuosinaan kirjoittamansa laajan kaksiosaisen romaanin Den galnas dotter (Mielipuolen tytär). Fredrikan itsekritiikki oli varmasti korkea, etenkin kun elettiin miehisessä kirjallisuusmaailmassa, jossa odotukset naisten kirjoittamien tekstien suhteen olivat tätä luokkaa: "Kuinka Suomen naisten tulisi runoilla?" [--] "Heidän tulee runoilla nöyrästi, hienosti, koruttomasti, lempeästi, viattomasti, herkän tunteellisesti ja luontevan viehkeästi. Heidän tulee runoilla niin kuin sydämen surut ja ilot ovat heitä opettaneet - turmeltumattoman kansan ja kauniin, totisen luonnon vaatimattomina, turmeltumattomina lapsina." (Zacharias Topelius, 1854.)

Mazzarellan teos tarjoaa kiehtovaa ja eläväistä ajankuvaa. Runebergien kodissa tuttuja vieraita olivat muun muassa Elias Lönnrot, J.V. Snellman, Fredrik Cygnaeus ja J.J. Nervander, jotka kaikki kuuluivat perustamaansa epäviralliseen Lauantaiseuraan. Seuran tarkoituksena oli kansallisen Suomen luominen, miehet  kävivät kiivaita kirjallisuutta ja filosofiaa koskevia keskusteluja. Naisilla ei ollut seuraan pääsyä, mutta usein samanaikaisesti miesten vaimot ja sisaret kokoontuivat pitämään omaa vastaavaa keskusteluryhmäänsä, jossa puitiin samoja aiheita kuin mistä miehet seinän takana keskustelivat. Nämä perheet varttuivat autonomisessa suuriruhtinaskunnassa ja olivat siis mukana rakentamassa uutta kansakuntaa. Mazzarella kuvaakin ansiokkaasti millaista oli olla nainen näissä piireissä.

Ei Fredrikan elämä Runebergin vaimona muutenkaan kuulosta kovin kadehdittavalta. Runoilija jatkoi naisseikkailujaan avioliiton aikana entiseen malliin, ja Fredrika joutui seuraamaan miehensä edesottamuksia sivusta. Oman haasteensa naiselle loi jo varhain kehittynyt kuulovamma, ja hänen vanhemman elämänsä suurin kirous olikin kuurous, joka osin eristi tämän älykkään ja runsasta kommunikointia kaipaavan naisen maailmasta. J.L. Runeberg halvaantui 59-vuotiaana metsästysretkellään, ja tämän elämän viimeiset kolmetoista vuotta Fredrika hoiti miestään uskollisesti. Ei liene ollut iäkkäämmälle naisihmiselle helppoa hoitaa isokokoista halvaantunutta miestä ilman mitään kunnollisia apuvälineitä (palvelijan avusta huolimatta). Hatunnoston arvoinen suoritus sekin!

Itse Porvoossa syntyneenä, kouluni käyneenä ja elämäni ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta asuneena en ole voinut välttyä aimo annokselta Runebergeja. Pariskunta - ja erityisesti Fredrika-rouva - on kuitenkin kiehtonut minua lapsesta asti, ja luinkin tämän elämäkerran innoissani. Kirjan kannet suljettuani olin tyytyväinen, tuntui siltä kuin olisin saanut kuulla itsensä Fredrikan kertovan vähän siitä, millaista elämä silloin todella oli, ja ennen kaikkea millaista oli juuri hänen elämänsä. Kunnioitukseni tuota naisten emansipaatioon pyrkivää lahjakasta ja vahvaa naista kohtaan nousi vielä entisestäänkin.

Fredrikan ovat hiljattain lukeneet myös Luen ja kirjoitan -blogin Paula ja Luettua elämää -blogin Elina. Käykääpä myös kurkkaamassa toissasyksyistä postaustani Runebergien kotimuseosta Porvoossa. Ihana paikka! Ja ai niin, hyvää Runebergin päivää! (Itse taidan tänään kuitenkin juoda kahvit yhden maamme merkittävimmän naiskirjailijan, rouva Runebergin kunniaksi. ;)

maanantai 4. helmikuuta 2013

Murakamin Norwegian Wood, kirjasta elokuvaan


Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi, 2012. 426 sivua. Alkuteos Noruwei no mori, 1987. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood, 2000. Suomentanut Aleksi Milonoff.)

  Luin Naokon kirjeen uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta minut täytti sama sietämätön suru, jota tunsin aina kun Naoko katsoi minua silmiin. En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.

Luin Norwegian Woodin vuosi sitten ensin englanniksi ja rakastuin siihen päätä pahkaa. Koska olen kirjoittanut kirjasta jo kertaalleen, en mene sen juoneen enää syvällisemmin, vaan keskityn nyt lähinnä siihen, miltä romaani on tuntunut uudelleen luettuna, ja miten olen kokenut kirjasta tehdyn elokuvan. NW:lla on ollut minuun ihmeellisen koukuttava vaikutus. Olen lukenut kirjan nyt jo kolmesti, ja katsonut pariin otteeseen myös sen pohjalta tehdyn elokuvan. Edelleenkin se on ehdottomasti lempiromaanini Murakamin tuotannosta, vaikka olenkin lukenut jo muitakin miehen teoksia.

Koska tarina ja romaanin miespäähenkilön monimutkainen suhde kahteen naiseen on ollut uusilla lukukerroilla jo vanhastaan tuttu, olen voinut keskittyä kauniiseen kieleen ja sujuvaan kerrontaan, sekä suomennosta lukiessani erityisesti taidokkaaseen käännökseen. Suomentaja Aleksi Milonoff on tehnyt niin hienoa työtä, että suomenkielisen käännöksen teksti on tuntunut lukiessa vielä englanninkielistä käännöstäkin kauniimmalta. Ikään kuin Milonoff olisi kyennyt lisäämään romaaniin vielä yhden ekstraripauksen taianomaisuutta. Kerta toisensa jälkeen NW hurmaa minut utuisen kauniilla tunnelmallaan, unenomaisuudellaan ja jotenkin ihmeellisen tyylikkäällä arkisuudellaan.

NW oli aikoinaan ensimmäinen lukemani Murakamin romaani, joten en silloin pystynyt vertailemaan sitä muuhun miehen tuotantoon. Nyt, luettuani enemmänkin Murakamia, olen löytänyt uusintakierroksillani paljon yhtymäkohtia muihin miehen kirjoihin, erityisesti Sputnik-rakastettuuni. Kirjoissa on useampikin kohtaus, joissa kirjailija on käyttänyt pitkälti samoja aineksia; yöllä sekavasti käyttäytyviä naisia, omituisia ja osin vaille selityksiä jääviä katoamisia, sekä vanhemman naishenkilön menneisyydessä tapahtuneita ikäviä asioita, jotka ovat jättäneet omat polttomerkintänsä henkilön sieluun. Nyttemmin olen huomannut myös muita asioita, joihin en ensilukemalla osannut kiinnittää huomiota; Norwegian Woodissa Murakami peilaa henkilöhahmojensa kautta muun muassa omaa henkilökohtaista rakkauttaan jazzmusiikkiin, sekä arvostustaan F. Scott Fitzgeraldin teoksiin, joita hän on itse aikoinaan kääntänyt japaniksi. NW:ssa muuten päähenkilö Toru Watanaben klassikoita ja juuri Fitzgeraldia lukeva ystävä Nagasawa lausuu erään kuolemattoman ajatelman: Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee niin kuin muut.


Norwegian Woodin filmaamiseen Haruki Murakami suostui viiden pitkällisen harkintavuoden jälkeen. Samannimisen elokuvan (Norwegian Wood, Japani, 2010) sai kunnian ohjata Tran Anh Hung, joka on ollut aikoinaan Oscar-ehdokkaana elokuvastaan Vihreän papaijan tuoksu. Elokuvana Norwegian Wood on varsin uskollinen romaanille. Joitakin sivujuonteita on jätetty pois (kuten esimerkiksi Reikon tarina), ja joitakin kohtauksia on muutettu hieman realistisemmiksi kirjaan nähden (esimerkiksi kohtaus, jossa Naoko käy yöllä Watanaben luona tämän ollessa naisten mökissä Kioton vuoristossa). Harmikseni myös eräs suurimmista lempikohtauksistani kirjassa on jätetty kokonaan pois, taianomainen kohtaus jossa Midori ja Watanabe juovat olutta parvekkeella ja Midori laulaa kitaralla säestäen folk-kappaleita tulipalon riehuessa naapuritalossa ja valkeiden tuhkahiutaleiden leijaillessa ilmassa.

Elokuva on visuaalisesti huikean hieno! Luontoa, sen värejä ja vuodenaikoja hyödynnetään hienosti, ja komeat maisemat herättävät vahvan Japanin-matkakuumeen. Myös näyttelijävalinnat ovat harvinaisen onnistuneita. Kenichi Matsuyaman esittämä Watanabe on juuri sellainen järkevä, normaali ja tavallisenoloinen japanilaisnuorukainen, jollaiseksi hänet romaanin perusteella kuvittelin. Myös eloisa, hauska ja rakkautta kipeästi kaipaava Midori (Kiko Mizuhara) vastaa erinomaisesti kirjan antamaa kuvaa. Romaanissa Naokon ystävä Reiko kuvataan selkeästi keski-ikäiseksi, ja ryppyineen jopa hieman rupsahtaneeksi - elokuvassa Reikoa esittävä Reika Kirishima on kaunis, nuorekas ja sileäihoinen, mutta roolissaan uskottava ja aito. Upeimman roolityön tekee kuitenkin Rinko Kikuchi, jonka Naoko on niin herkkä, hauras ja särkynyt, että häntä tekee melkein kipeää katsoa.

Elokuva on juuri niin voimallinen, unenomainen, kaunis ja koskettava (ja jopa eroottinen!) kuin kirjakin. Suosittelen sitä kaikille Murakaminsa lukeneille - tässä tapauksessa mielestäni kannattaa juurikin ensin lukea kirja, sillä tavoin tämä kiehtova ja sopivan taiteellinen elokuvakin varmasti antaa enemmän.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Cuba, te echo de menos!

Palasin eilen parin viikon Kuuban-matkaltani ja yritän nyt pikkuhiljaa sopeutua tähän suomalaiseen normaalielämääni. Helppoa se ei ole ollut, kiitos etenkin kotiinlähtöpäivänä iskeneen rajun flunssan, vielä menomatkaakin voimakkaamman jet lagin, sekä eilen vallinneen perisuomalaisen "talvisään" - jäätiköllä räntäsateessa liukastelu kun alkoi ottaa päähän välittömästi Helsinkiin laskeutumisen jälkeen. :) Rinnassa juilii myös kova Kuuba-ikävä, ehdin nimittäin kahdessa viikossa menettää sydämeni tuolle ihanalle maalle ja sen ihanille ihmisille totaalisesti. Näissä tunnelmissa kirjoittelen nyt näin tuoreeltaan hieman matkakuulumisia kuvineen, ja kerron millaisena Kuuban itse koin.

Vanhan Havannan kaduilla.




Kuuba tuoksuu sikareilta, suolaiselta mereltä, raikkaalta tuulelta, pakokaasuilta ja kookokselta. Se maistuu rommilta, tuoreilta guavoilta, sokeriruokomehulta ja täydellisiltä espressoilta. Se on kaikkien aistien juhlaa, kaikkialla kuuluvaa musiikkia, vanhoja amerikanrautoja, kokovalkoisiin pukeutuneita santeria-uskonnon harjoittajia, vanhoja teryleenipukuisia herrasmiehiä, kadunkulmissa salsaavia ihmisiä, liikkuvia lantioita, kuumuuden väsyttämiä laihoja kulkukoiria, kukkivia kahvipensaita, seinissä siintäviä "Che" Guevaran kuvia ja vallankumousiskulauseita, loputtoman mielenkiintoista historiaa, rappioromanttista kauneutta, sekä ennen kaikkea iloisia hymyjä ja ahkeria, sitkeitä ja ystävällisiä ihmisiä, joiden sisällä kaikista vastoinkäymisistä ja vaikeuksista huolimatta asuu aito ilo ja intohimo elämään.

Leikkiviä lapsia Havannassa.

Ehdin kahden viikon aikana nähdä maata kohtuullisen mukavasti, sain siitä hyvän ensikäsityksen joka jätti nälän palata pian takaisin ja nähdä ja kokea lisää. Ensimmäisen viikon vietin maan hurmaavassa pääkaupungissa Havannassa, sieltä kävin opastetulla retkellä maan länsiosissa, Soroassa ja Viñalesin laaksossa tupakkapeltojen keskellä. Seuraavan viikon aikana pääsin käymään Cienfuegosin, Trinidadin ja Santa Claran kaupungeissa, sekä Topes de Collantesin luonnonpuistossa ja vuoristossa patikoimassa. Loma huipentui viiteen päivään Varaderon valkohiekkaisilla rannoilla turkoosin meren äärellä. Nyt olen ruskea ja hyvin levännyt, paljon uutta nähnyt ja oppinut, sekä montaa uutta kokemusta ja ystävää rikkaampi.

Arkisia puuhia Trinidadissa.


Vaikka olen joskus osannut hieman espanjaa, kuubalaista espanjaa oli vaikeaa ymmärtää. Se ei kuulosta mielestäni yhtä kauniilta kuin esimerkiksi Espanjassa puhuttava espanja, heikot s-äänteet ja epäselvät konsonantit tekevät kielestä hauskan ja eksoottisen kuuloisen. Moni puhui kuitenkin hyvää tai jopa erinomaista englantia, ja kommunikointi ihmisten kanssa olikin helppoa. Kuubalaiset ovat myös hyvin välittömiä, he tulevat mielellään juttelemaan ja tekemään tuttavuutta vaaleiden eurooppalaisten kanssa. Joillakin on toki mielessään jokin taka-ajatus, halutaan myydä tai pyytää jotakin, mutta useimmat haluavat vain vilpittömästi ja uteliaasti tutustua uusiin ihmisiin, tai vaihtaa edes muutaman sanasen.


Opin matkan aikana Kuubasta valtavasti uutta. Oli järkyttävää ymmärtää, miten pienellä ihmisten on tultava toimeen: valtion leivissä työskentelevä kuubalainen tienaa n. 10-20 euroa kuukaudessa. Jopa korkeasti koulutettujen ammattilaisten, esimerkiksi lääkäreiden, palkat ovat mitättömän pieniä, n. 30-35 euroa kuukaudessa. Toki hintatasokin on paikallisille monissa asioissa alhaisempi, mutta esimerkiksi tuontitavara, elektroniikka tai hienommat vaatteet ovat tavalliselle kuubalaiselle törkeän, jopa mahdottoman kalliita. Ruokaostoksiin talouksilla on vieläkin käytössä samanlaiset ruokaostoskortit kuin Suomessa pula-ajalla, kortilla saa edullisesti mutta rajoitetusti peruselintarvikkeita, muun muassa riisiä, mustia papuja, sämpylöitä ja pienen määrän maitoa. Kaikesta on kuitenkin pulaa ja kaikkea voi joutua jonottamaan elintarvikkeista lääkkeisiin. Esimerkiksi kosmetiikka on kallista, ja etenkin Havannassa törmäsi päivittäin köyhännäköisiin ihmisiin, jotka tulivat pyytämään saippuaa. Onneksi olin kuullut asiasta ennen matkaa, ja olin osannut varautua pienellä ylimääräisellä kosmetiikkavarastolla; se sydämellinen hymy jonka sai palkkioksi pienestä saippualahjasta, toi itselle hyvän mielen koko loppupäiväksi. Eräälle nuorelle ja köyhälle äidille ostimme myös hieman maitoa kotiin pikkulapselle vietäväksi.



Kuuban historia ja eritoten vallankumous ja sitä seurannut sosialismi herätti minussa paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Jotkut matkailualalla työskentelevät (vanhemmat) henkilöt pyrkivät muodostamaan turistille kuvaa ideaalivaltiosta, jossa kaikilla on asiat esimerkillisen hyvin, hinnat ovat alhaisia, ihmiset eivät näe nälkää eikä todellista köyhyyttä ole. Vallankumous on parasta, mitä maalle on koskaan tapahtunut, ja Castron veljekset parhaita mahdollisia hallitsijoita. Kauniista puheista huolimatta köyhyys ja puute on kuitenkin ilmiselvä ja kaikkialla näkyvä asia, ja kun asioista keskusteli tavallisten kuubalaisten kanssa, kävi selväksi miten hankalaa arki todellisuudessa on, ja miten eriarvoisessa asemassa kuubalaiset ovat omassa maassaan esimerkiksi varakkaisiin ulkomaalaisturisteihin nähden. Kauniissa puheissa on kuitenkin jotain tottakin; vallankumouksen myötä maahan on saatu järjestettyä korkeatasoinen ilmainen (!) koulutus- ja terveydenhoitosysteemi. Käytännössä nykyisin jokainen kuubalainen osaa lukea ja kirjoittaa, ja maan lapsikuolleisuus on Amerikkojen alhaisin (mukaanluettuna myös USA ja Kanada). Valtio myös järjestää jokaiselle kuubalaiselle asunnon, sekä lopulta ilmaisen hautauksen. Ihmisestä siis pidetään huolta loppuun asti. Läpeensä korruptoituneen diktaattori Batistan aikoihin nähden moni asia on siis kuitenkin ollut vallankumouksen jälkeen vähän paremmin.

Vallankumouskirjallisuutta Plaza de Armasin antikvariaattitelineissä.

Ernesto "Che" Guevaran jättimäinen muistomerkki Santa Clarassa.

Yhteydenpitomahdollisuudet muualle maailmaan ovat vielä heikot. Postilaitos toimii vaihtelevasti ja osa kirjeistä saattaa kadota matkalla. Nykyisin kuubalaisella voi jo olla kännykkä, mutta puheluiden ja tekstiviestien hinnat etenkin ulkomaille ovat huikeita. Puhelimessa ei lörpötellä ja viestejäkin on lähetettävä kitsaasti. Maassa toimii jo jonkinnäköinen internetverkko, mutta äärettömän harvasta yksityiskodista löytyy toistaiseksi nettiyhteys. Mikäli henkilöllä ei ole nettiinpääsymahdollisuutta työpaikan tai koulun kautta, on turvauduttava mahdottoman kalliisiin nettikahviloihin, joissa tunnin nettiyhteys voi maksaa pahimmillaan kolmanneksen kuukauden palkasta.

Maisemia Pinar del Rion provinssista.

Taivaalla liiteli paljon kondoreita.

Matkailijana koin Kuuban turvalliseksi maaksi. Vartijoita ja viranomaisia näkyy melko paljon, ja maan lainsäädäntö on niin tiukka, että se pitänee pahimmat rikokset kurissa. Toki köyhyys saattaa yllyttää omaisuusvarkauksiin, ja siksi tavaroistaan ja rahoistaan kannattaakin pitää huolta. Kaupunkien kaduilla omanlaistaan turvaa lisäävät (maan ainoilla) demokraattisilla äänestyksillä valitut korttelivahdit, joiden tehtävä on pitää yllä yleistä järjestystä, ja raportoida mahdollisista rikkomuksista eteenpäin.

Trinidadin kaduilla.

Tupakkapeltojen keskellä Pinar del Riossa.

Jos haluaa saumattomasti sujuvalle luksuslomalle jonnekin lämpimään, ei välttämättä kannata valita Kuubaa. Erityisesti Havannassa on omat ongelmansa, sähkökatkoksia on paljon ja esimerkiksi omassa (aivan hyvätasoisessa) hotellissani oli kahden päivän ajan massiivisia ongelmia putkistojen kanssa. Kun pari päivää yrittää peseytyä pullovedellä eikä wc:täkään pysty käyttämään normaalisti, kysytään siinä jo vähän joustavuutta ja huumorintajua (ja kenties myös muutamaa ylimääräistä annosta rommia :). Tämäntalvisen koleravaaran vuoksi ruokailupaikkojaan joutui vähän miettimään, ja lisäksi kuulin että vanhassa Havannassa olisi tavattu denguekuumetta levittäviä hyttysiä, yhden päivän ajan vanha kaupunki oli joitakin tunteja suljettuna hyttyssavutusten ajan. Itsekin olen nyt siis rajussa flunssassa, mutten usko sairastavani denguekuumetta, tauti kun ei normaalisti pidä sisällään hengitystieoireita ja minulla juuri niitä piisaa. Vatsaongelmilta en tälläkään kertaa välttynyt, mutta selvisin kuitenkin suhteellisen helpolla, ainakin moneen muuhun turistiin verrattuna.

Vuoristoajelua venäläisillä kuorma-autoilla.

Tässä valmistuu aito käsintehty sikari.

Varaderokin hurmasi minut lopulta, vaikka aluksi ajattelinkin ettei all inclusive-tyyppinen turistiresort ole ollenkaan minua varten. Ensimmäisinä Varadero-päivinäni tuskastuinkin lukuisiin umpihumalaisiin venäläisturisteihin (jonkun mielestä saattaa olla huvittavaa seurata illallispöydässä humalaisen miehen antaumuksellista ilmarummutussessiota ravintolassa Bon Jovin musiikkia soittavan latinocoverbändin tahtiin, minusta ei), mutta lopulta puhtaat rannat, turkoosi meri, puissa pörräävät kolibrit ja hotellilla työskentelevät kuubalaiset saivat minut rakastumaan Varaderoonkin. Senkaltaisista turistikeskittymistä oikea Kuuba on kuitenkin kaukana; eniten oikea Kuuba elää ja hengittää pienillä paikkakunnilla, joissa hampaattomat vanhukset istuvat kotiensa terasseilla keinutuoleissa, lapset pelaavat jalkapalloa savisen pellon laidassa, ja kaduilla näkee enemmän hevos- ja jopa härkävankkureita kuin autoja.

Atlantin rannalla. Meri on aivan käsittämättömän turkoosi.

Haikara (?) hotellin katolla.

Kaiken kaikkiaan menetin siis sydämeni tuolle kauniille maalle ja sen ihanille ihmisille, ja nyt mietinkin vain, milloin voisin lähteä sinne uudelleen. Cuba, te echo de menos - Kuuba, kaipaan sinua! <3

Varaderon rannalla. <3

P.S. Ai niin, ne kirjat ja lukumaratoni - mitäs sitten loppujen lopuksi reissussa luinkaan?! No, niinhän siinä lopulta kävi, että Kuuba vei meikäläisen niin mennessään, etten ehtinyt lukea kaikista mukana raahaamistani kirjoista kuin vaivaiset neljä! Niistäkin kaksi oli vanhoja suosikkejani (luin uudelleen Haruki Murakamin Norwegian Woodin ja Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon), eli luin lopulta vain kaksi itselleni uutta kirjaa: Cecilia Samartinin Kuuban vallankumouksesta kertovan Nora & Alician ja Ernest Hemingwayn kuubalaiskalastajasta kertovan klassikon The Old Man and the Sea. Niistä lisää myöhemmin, ja lisäksi huomaan ettei loman ajaksi ajastamani Pekka Hiltusen Sysipimeä -juttu ole ilmaantunut näkyviin, joten julkaisen senkin lähipäivinä.

Blogistanian Globalia 2012, minun ehdokkaani


Nyt on Blogistaniassa taas aika äänestää kuluneen vuoden 2012 parhaasta käännöskirjasta! Pisteitä saa antaa kolmelle (3) lukemalleen ja bloggaamalleen kirjalle, paras saa 3 pistettä, toiseksi paras 2 ja kolmanneksi paras kirja yhden pisteen. Tulokset julkaistaan kilpailua emännöivässä Kirjavassa kammarissa maanantaina 4.2. klo 10.

Sitten pidemmittä puheitta ehdokkaisiini:

1 pisteLinn Ullmann: Aarteemme kallis
- Vaikuttava, teräväkielinen ja tarkkanäköinen norjalaisromaani, joka viimeistään teki minusta Ullmann-fanin. Romaanin on suomentanut Tarja Teva, ja myös käännös tuntuu erittäin laadukkaalta.

2 pistettäSarah Winman: Kani nimeltä jumala
- Taianomaisen ihana brittiläisromaani, ehdottomasti yksi parhaista ja mieleenpainuvimmista viime vuonna lukemistani kirjoista. Erityiskiitoksen annan kirjan suomeksi kääntäneelle Aleksi Milonoffille erinomaisesta käännöksestä!

3 pistettäHaruki Murakami: Norwegian Wood
- Murakami! <3 Luin reilu vuosi sitten ensin kirjan englanninkielisen käännöksen ja rakastuin teokseen päätä pahkaa. Sittemmin olen lukenut kirjan suomennoksenkin kahdesti, viimeksi reilu viikko sitten Kuuban-matkallani, ja on pakko todeta että tämänkin teoksen suomentanut Aleksi Milonoff todellakin on huikea!

Tänä vuonna pisteitä oli varsin helppoa antaa, sillä lukemistani teoksista kolmen kärki erottui selkeästi. Urakka olisi kuitenkin vaikeutunut huomattavasti, mikäli olisin ehtinyt lukea loppuun kaksi tällä hetkellä edelleen keskeneräistä romaania, Alan Hollinghurstin Vieraan lapsen sekä Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen, joiden kummankin uskon sijoittuvan Globalia-äänestyksessä korkealle, ja joille itsekin olisin halunnut antaa ääneni. Tällä kertaa kuitenkin ääneni menivät kolmelle edellä mainitulle erinomaiselle romaanille. Iloinen olen myös siitä, että kolmesta kirjasta kaksi on suomentanut sama kääntäjä, joka selkeästi tuntuu kuuluvan suomalaisten kääntäjien aateliin. :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...