sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Yasunari Kawabata: Lumen maa


Yasunari Kawabata: Lumen maa (Tammi, 2012. 158 sivua. Alkuteos Yukiguni, 1947. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1958. Suomennettu englanninkielisestä ja saksankielisestä käännöksestä. Suomentanut Yrjö Kivimies.)

  Kylmät, pilviset päivät seuraavat toisiaan Lumen maassa kohta kun puut ovat ruvenneet varistamaan lehtiään ja tuuli viilentynyt. Taivas näyttää alati hautovan pyryä.

Shimamura on varakas tokiolaismies, joka elelee joutilaana isältään perimällä omaisuudella. Kerran kesän kynnyksellä hän jättää vaimonsa ja lapsensa Tokioon, ja matkustaa vuoristoon pieneen kylpyläkaupunkiin, jossa matkailijat vaalivat terveyttään kuumissa lähteissä samalla ympäröivästä luonnosta ja paikallisten geishojen seurasta nauttien. Matkasta tulee Shimamuralle unohtumaton, ja hän palaa pikkukaupunkiin seuraavina talvina yhä uudelleen. Palaamaan häntä eivät saa kuumat lähteet tai kaunis luonto, vaan nuori ja kaunis vuoristogeisha, Komako. Syttyy rakkaus, joka järkyttää heitä kumpaakin.

  Oman tyhjyytensä tunto sai hänet näkemään Komakon elämän kauniina mutta hukkaan menneenä, koska juuri hän itse oli tuon naisen rakkauden kohteena; samalla Komakon intohimoinen halu vain elää täyttä elämää järkytti häntä kuin paljaan ihon kosketus.


Lumen maa on ollut aikoinaan ensimmäinen suomennettu ja Suomessa julkaistu japanilainen romaani. Minulle se oli ensimmäinen Kawabatalta lukemani teos, mutta se ei varmaankaan jää viimeiseksi. Vaikka täytyykin sanoa, etten ihastunut kirjan henkilöihin ja itse rakkaustarinaan niin paljoa kuin olisin halunnut, on Kawabata kuitenkin kauniin japanilaisen vuoristomaiseman, tapakulttuurin ja erityisesti japanilaisen mielenlaadun kuvaajana erinomainen.

Vuoristokylpylöiden ja hiihtokeskusten ympäristö, etäiset lumipeitteiset vuoret, joita ympäröi pehmeä, maitomainen utu, setri- ja persimonipuut, lootuslammikossa uiskentelevat punaiset karpit, rinteillä oransseina hehkuvat vaahteranlehdet ja saloissa kuivuvat riisilyhteet herättävät voimakkaan kaipuun ja Japanin-matkakuumeen. Kawabata saa myös jatkuvan lumentulon kuulostamaan haikean romanttiselta, jopa lumimyrskyt, joiden jälkeen fasaanit ja villit kaniinit etsivät suojaa ihmisasunnoista. Ja kun jopa tällainen lumenvihaaja heltyy ja alkaa nähdä lumessa uskomatonta kauneutta, kertoo se minulle siitä miten taitava kertoja Kawabata onkaan.

  Harmaalta taivaalta, joka näkyi ikkunan neliöstä, leijaili suuria hiutaleita, kuin valkoisia pioneja - suuri, rauhallinen valhe. Shimamura tuijotti tuota näkyä pää unen puutteesta tyhjänä.

Henkilöiden välinen dialogi on hillittyä ja japanilaisella tavalla tyylikästä, ja kuitenkin rivien väleissä kuohuu. Erityisesti Komako on mielenkiintoinen hahmo, kipakka nainen jonka tuntuu olevan vaikeaa pitää tunteitaan ja reaktioitaan kurissa geishan - ja myös naisen! - roolin edellyttämällä tavalla. Shimamura puolestaan vaikuttaa hieman ressukalta, mies on ajelehtiva haaveilija, joka ei itsekään tunnu tietävän mitä tahtoo. Hänen moraalinsa tuntuu vähintäänkin kyseenalaiselta, ja kun hän kerran kuin vahingossa muistaa ajatella Tokiossa odottavia lapsiaan (samalla huoneestaan kuolleita hyönteisiä pois siivoten), lukijaa ärsyttää.

Lumen maa ei ollut minulle täydellinen lukukokemus, mutta se on hieno romaani, jossa on paljon kaunista ja hyvää. Sen kaunis ja osin lyyrinenkin kieli jää soimaan mieleen kuin geishojen samisenit, ja utuisen kauniit vuoristomaisemat jäävät alitajuntaan houkuttelevina ja luokseen kutsuvina. Uskon lukevani pian lisääkin Kawabataa, ja kenties tämän Lumen maankin joskus vielä uudelleen. Kirjasta jäi hieman ihmeellinen olo; tyyni ja rauhallinen, ja kuitenkin samanaikaisesti hämmentynyt ja hieman turhautunutkin. Tällaisen oudon, mutta hillityn tunnekuohun aikaansaamiseen kykenee vain japanilainen kirjailija. :)

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös muun muassa JenniUnniKatja ja viimeksi juuri eilen Sanna.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Viitoset ja kirjallisuushaaste

Se olis kuulkaa pääsiäinen nyt! Minä en ole (melkein) yhtään jouluihminen (ja vielä vähemmän talvi-ihminen - minä lumenvihaaja!), mutta pääsiäisestä olen tykännyt aina. Rakastan kevättä ja yhdistän pääsiäisen aina mielessäni lisääntyvään valoon, sulavan lumen alta paljastuvaan maahan ja vähitellen heräävään luontoon. Keväisin herään itsekin eloon pitkän ja ankean (ja inhottavan lumisen) talven jälkeen. :)

Hoitoalan vuorotyöläisenä pääsiäiseni kuluvat useimmiten työn merkeissä. Niin osittain tänäkin vuonna, mutta pääsiäislauantaina jään vapaille ja sen jälkeen keskityn vain kirjoihin, ulkoiluun ja ihanaan joutenoloon. Joinakin vuosina olen ollut pääsiäisen seutuvilla reissussa, useimmiten katolisissa maissa, joissa pääsiäisen viettoa ja siihen valmistautumista on todella mielenkiintoista seurata. Pari vuotta sitten olin pääsiäisen alusajan Barcelonassa. Palmusunnuntaina ajauduin puolivahingossa katoliseen palmusunnuntain messuun, se oli hieno ja varsin mielenkiintoinen kokemus. Myös espanjalaiset pääsiäiskulkueet ovat ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen juttu! Haaveilenkin vielä joskus viettäväni Espanjassa ainakin pari viikkoa juuri pääsiäisen aikaan.

Palmusunnuntain messussa pienessä kirkossa Barcelonan goottilaisessa kaupunginosassa.

Pääsiäisen ratoksi taidan vastailla tänään pariin haasteeseen, joita kuluneen viikon aikana on kertynyt. Ensin kiva viitoshaaste, johon minut haastoi omassa blogissaan Linnea, ja jonka nappasin myös Lumiomena-blogista; Katja kun haastoi ihmiset, jotka aikovat lukea Karl Ove Knausgårdia (ehdottomasti aion!), ovat tuskailleet Umberto Econ Ruusun nimen kanssa (voi apua, todellakin - pääsemättä ikinä alkua pidemmälle!) ja lukevat Tove Janssonin Kesäkirjaa vuosittain (vasta parina vuonna, mutta siitä huolimatta tämäkin kyllä natsaa). Eli eipä muuta kuin vastailemaan!

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Kiitos ihana Linnea Kujerruksia -blogista, sekä toinen ihana, Lumiompun Katja! <3

2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat:
Tämä on kiertänyt jo niin monessa blogissa, etten enää haasta ketään, vaan tämän saa poimia täältä mukaansa se ken tahtoo.

3. Toivo, että ihmiset joille jätit palkinnon antavat sen eteenpäin.

(Palkinnon??) No, toivon että joku semmoinen vastailisi tähän, joka ei ole sitä vielä tehnyt. Näitä on mukavaa lukea. :) 

Ja sitten niihin viitosiin...

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:

Teksti (mitä tahansa, jotain mitä lukea), uni, vesi, leipä ja kahvi.

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille:
- Heidi Köngäs: Luvattu
- Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija
- Asko Sahlberg: Yhdyntä
- Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
- Tove Jansson: Kesäkirja

Viisi materialistista joululahjatoivetta:
Matkalahjakortti, kirjoja, jotain ihanaa maustekahvia, jotain ihania villalankoja ja mutteripannu.

Viisi paikkaa, jossa haluaisin käydä:
Ihan vaikka missä, mutta sanotaan nyt viisi semmoista, joissa en ole vielä käynyt: Aransaaret, Isle of Skye, Luxemburg, Tiibet ja Peru.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:
Positiivinen, joustava, kupliva, kärsimätön ja sydämellinen.

Viisi lempiruokaani:

Savulohipasta, vuohenjuustosalaatti, fajitakset, perunamuusi ja lihapullat, kaikki missä on punajuurta.

Viimeiseksi kyseltiin vielä viittä elämänohjetta, jotka haluaisin jakaa kaikkien kanssa, mutta mieleeni ei nyt tähän hätään tule muuta kuin kliseinen mutta harvinaisen paikkansapitävä lause: "asioilla on tapana järjestyä".




Kirjallisuushaasteen sain Blueferryltä La vie est belle et le truand -blogista, kiitokset siis sinne! <3 Tämänkin tehköön ken haluaa, en lähde nyt haastamaan ketään.

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?
Heidi Köngäksen Hyväntekijässä on paljon samoja elementtejä kuin omassa elämässäni tällä hetkellä.

2. Luetko runoja?
Luen, rakastan runoja. Lempirunoilijoitani ovat muun muassa Pentti Saarikoski, Edith Sögergran, Pablo Neruda, Wislawa Szymborska, Anni Sinnemäki ja Arno Kotro.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
Käyn jonkin verran. Olen ollut muutamilla kirjamessuilla (Helsingissä ja Tampereella), kirjajulkkareissa ja erilaisissa tapahtumissa kuulemassa kirjailijoita. Kävisin mielelläni enemmänkin, jos se olisi mahdollista.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?
Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijasta (josta on toki olemassa vanha tv-sarja), Katja Ketun Kätilöstä (josta taitaa ollakin elokuva tulossa) ja Sami Hilvon Viinakortista.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?
Niitä on paljonkin. Tärkeimpinä mieleen nousee kova kotimainen kolmikko: Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Maria Jotunin Huojuva talo.

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?
Ei tässä nyt mistään lempikirjasta varsinaisesti puhuta, mutta pidän kovasti norjalaisen Margit Sandemon 1980-luvulla ilmestyneestä Jääkansan tarina -sarjasta. Kirjat ovat kioskipokkareita, historiaan sijoittuvaa romantiikkaa ja fantasiaa. Mistään laatukirjallisuudesta ei todellakaan voi puhua, mutta olen viihtynyt sarjan parissa mainiosti.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
Kotimaisista vaikkapa Eeva Kilven, Heidi Köngäksen ja Joel Haahtelan, ulkomaisista Haruki Murakamin, Susan Fletcherin ja Colm Tóibínin. Edesmenneistä Tove Janssonin, Bo Carpelanin ja Agatha Christien.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
Eihän tähän fanityttö voi vastata kuin yhdellä tapaa: Mr. Darcyn tietenkin! <3 (No okei, haluaisin tavata myös Agatha Christien Hercule Poirotin, Ulla-Lena Lundbergin Petter Kummelin sekä Charlaine Harrisin Ericin - köh, miksiköhän? :D. Lisäksi haluaisin päästä kuulemaan Joel Haahtelan ihanan romaanin Tule risteykseen seitsemältä fado-orkesteria.)

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?
On todella monia kiinnostavia kirjailijoita, mutta sanotaan nyt tässä kohtaa vaikka Sofi Oksanen, joka on minusta persoonana todella kiinnostava ja esiintyjänä valovoimainen. En ole (vielä!) yhtään hänen romaaniaan lukenut. Aion kyllä, piankin!

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
Taisin ostaa samoihin aikoihin muutamankin kirjan: Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Ensimmäisen kirjan ja Susan Fletcherin Noidan ripin, sekä sarjismessuilta Mika Lietzénin sarjakuva-albumin Kaksi pientä novellia.

11. Mitä luet juuri nyt?
Kuten aina, minulla on kesken yhtä aikaa monta kirjaa, esimerkiksi Mons Kallentoftin Sydäntalven uhri ja Joonas Konstigin Totuus naisista 

   Sagrada Famíliassa. Ihana keväinen valo!

Hyvää ja valoisaa pääsiäistä kaikille!

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta


Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi, 2011. 175 sivua. Alkuteos Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto, 2007. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä What I Talk About When I Talk About Running, 2008. Suomentanut Jyrki Kiiskinen.)

Kun juoksen Jingu Gaienin reittiä ohittamani nainen kutsuu minua. Hän osoittautuu lukijakseni. Sellaista ei tapahdu minulle usein, mutta joskus toki. Pysähdyn ja puhun hetken hänen kanssaan. "Olen lukenut romaanejanne yli kaksikymmentä vuotta", hän kertoo minulle. Hän aloitti myöhäisessä teini-iässä ja on nyt nelissäkymmenissä. "Kiitos", minä vastaan hänelle. Me molemmat hymyilemme, kättelemme ja sanomme näkemiin. Pelkään että käteni oli melko hikinen. Jatkan juoksemista, ja hän kävelee kohti määränpäätään, missä se ikinä onkaan. Ja minä jatkan juoksemista kohti omaa päämäärääni. Entä missä se on? New Yorkissa tietenkin.

Luettuani reilu vuosi sitten ensimmäisen Murakamini, upean Norwegian Woodin, koin jonkinasteisen Murakamista sekoamisen. Halusin tietää enemmän; kuka ja millainen on tämä mies, joka kirjoittaa kuin jumala? Siksi olikin luontevaa tarttua seuraavaksi tähän teokseen, sillä Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on kirja paitsi juoksemisesta ja kirjoittamisesta, myös samalla kuvaus henkilöstä nimeltä Haruki Murakami. Luin kirjan viime keväänä, ja palaan tänään hetkeksi sen tunnelmiin.

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (josta jatkossa käytän tuttavallisesti lyhyempää nimeä Juoksukirja :), on mielenkiintoinen kokonaisuus. Se on kirjailijan muistelmateos, jonka keskiöön Murakami on nostanut erään suuren intohimonsa, kestävyysjuoksun, mutta samalla se on mielestäni kaiken muun lisäksi vieläpä ihastuttava matkakirjakin. Mies tähtää muistelmia kirjoittaessaan New York City Marathonille ja juoksee teillä ympäri maailmaa; muun muassa Havaijin Kauailla, Massachusettsin Cambridgessä, Tokiossa ja muualla Japanissa. Hän muistelee myös juoksijan historiaansa ja kertoo ensimmäisestä täyspitkästä maratonistaan, siitä miten hän vuonna 1983 juoksi keskikesän hehkuvassa kuumuudessa Ateenasta Maratoniin.

Juoksukirjassa Murakami kertoo elämästään, muistelee menneisyyttään ja muun muassa hyviä juoksumuistojaan, neljännesvuosisadan juokseminen kun kai väkisinkin jättää paljon hyviä muistoja. Yhtenä mieleenpainuvimmista - ja lukijaakin toki kiinnostavimmista - on muisto aikaisesta aamulenkistä New Yorkin Central Parkissa kirjailija John Irvingin kanssa vuonna 1983, samoihin aikoihin kun Murakami käänsi japaniksi Irvingin romaania Setting Free the Bears

Teos luo miellyttävän kuvan vaatimattomasta, tunnollisesta, älykkäästä ja peräänantamattomasta miehestä, yksinäisestä puurtajasta, joka elää ihailtavan tervehenkistä elämää. Vaikka mies ottaa juoksemisen (yhtä lailla kuin kirjoittamisenkin) vakavasti, on kirja kuitenkin kirjoitettu rennolla otteella ja pilke silmäkulmassa, siinä on tunnistettavissa paljonkin samoja sävyjä kuin miehen romaaneissa. Muistelmissaan Murakami kuvaa itseään juoksemisen veteraaniksi, joka tunnistaa toisen samanlaisen jo hengityksestä!

  Kaupungilla juoksijoita nähdessä veteraanit on helppo erottaa aloittelijoista. Ne jotka puuskuttavat ovat aloittelijoita; veteraaneilla on hiljainen, hallittu hengitys. Heidän mietteliäät sydämensä tikittävät ja kuluttavat hitaasti aikaa. Kun ohitamme toisemme kadulla, kuuntelemme toistemme hengitysrytmiä, ja aistimme toistemme tavan olla. Kuten kaksi kirjailijaa havainnoi toistensa sanavalintoja ja tyyliä.

Juoksukirja on innostava ja inspiroiva kirja, jonka lukeminen oli varsin miellyttävä, osin filosofinenkin kokemus. Sen lukeminen tuntui hieman siltä kuin olisi päässyt kuuntelemaan Murakamin jutustelevan, kertovan itsestään ja elämästään. Ja mikä vielä parempaa, juoksemaan samalla hänen rinnalleen.

Olen itsekin ollut joskus juoksija (tosin Murakamiin verrattuna varsinainen harrastelija ja amatööri), mutta siitä on jo kauan aikaa. Jo vuosia sitten leikattu selkäni ei enää kestä juoksemista, ja se harmittaa minua paljon. Koin juoksukirjan niin inspiroivana, että kirjan luettuani mieleni olisi tehnyt kaivaa juoksutossut kaapista ja lähteä juoksemaan keväiseen iltaan. Minun selälläni se nyt oli ihan kuolleena syntynyt ajatus, mutta pyrin kanavoimaan innostuksen ja inspiraation muuhun - pitkiin kävelylenkkeihin koiran kanssa, pyörälenkkeihin ja uintiin.

Juoksukirjan ovat lukeneet myös muiden muassa UnniLiisaSanna ja viimeisimpänä varmaankin Arja, joka postasi kirjasta vain vajaa viikko sitten. Itseäni alkoi nyt poltella kirjan uudelleenlukeminen, etenkin juuri nyt kevään koittaessa, kun lumen alta alkaa taas paljastua paljasta asvalttia. Joka kevät se vain on yhtä sykähdyttävää - ja lenkille kutsuvaa!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Vihtorin kirjaston kirjamessut 2013

Eilinen oli tamperelaisille kirjallisuuden ystäville silkkaa juhlaa, kaupungissa kun oli saman viikonlopun aikana jopa kahdet alan messut: Tampere Kuplii -sarjisfestarit Finlaysonin alueella ja Vihtorin kirjaston kirjamessut hotelli Ilveksen Ball Roomissa. Minulla oli ilokseni mahdollisuus osallistua molempiin tapahtumiin, ja kerronkin tässä postauksessa hieman Vihtorin kirjamessukuulumisia. Sarjisfestareista lisää hieman tuonnempana (ja tapahtumahan jatkuu Finlaysonilla vielä tämän sunnuntain ajan, joten kaikki kynnelle kykenevät sarjisten ystävät heti sinne, hop hop!).


Vihtorin kirjamessut järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa. Tapahtuman perustaja on tuottaja ja kirjailija Marko Kulmala. Vihtorin messujen kunnianhimoisena tavoitteena on olla Suomen pienimmät kirjamessut, mutta tapahtuma on kasvanut jo parissa vuodessa sen verran, että aikaisempana tapahtumapaikkana toimineen vanhan ja hurmaavan Hotel Tammerin sijasta messujen päätapahtuma järjestettiin tänä vuonna suuremmassa tilassa, hotelli Ilveksen suuressa Ball Roomissa. Eniten väkeä paikalle vetivät luultavasti Jörn Donner, Sofi Oksanen ja tänä vuonna ihka ensimmäistä kertaa myönnetyn Tulenkantaja-palkinnon voittajan julkistustilaisuus.


Suomen pienimmillä kirjallisuusmessuilla jaetaan luonnollisesti myös Suomen pienin kirjallisuuspalkinto, Lause-Finlandia. Palkinto myönnetään edellisenä vuonna julkaistusta suomalaisesta kaunokirjallisuudesta valitulle lauseelle. Ensimmäisen Lause-Finlandian voitti toissa vuonna Petri Tamminen lauseellaan Danny tuli Vääksyyn (Muita hyviä ominaisuuksia, Otava, 2010), viime vuonna palkinto meni puolestaan Jari Tervolle ja lauseelle Minut kihlattiin kehdossa (Layla, WSOY, 2011). Tänä vuonna Lause-Finlandian pokkasi Pertti Jarla lauseellaan Tahdon hehtaarin suota ja kymmenen kuutiota tilaa (Fingerpori 6 -albumi, Arktinen banaani, 2012). Fingerpori-fani minussa riemuitsee, paljon onnea Jarlalle! :)


Viime kuussa kahdeksankymmentä vuotta täyttäneeltä Jörn Donnerilta on juuri julkaistu järkälemäinen muistelmateos, 1087-sivuinen (!) Mammutti (Otava, 2013). Marko Kulmala haastatteli Donneria Ilveksessä, ja vajaan tunnin miestä kuunneltuani olin kohtalaisen myyty. Miten älykäs, sivistynyt ja ennen kaikkea karismaattinen mies! En olisi vielä eilisaamuna osannut kuvitellakaan haluavani joskus lukea Donnerin yli tuhatsivuiset muistelmat, mutta nytpä osaan. Ja haluan. :)


Seuraavasta mieskaksikostakaan ei karismaa puuttunut. Donnerin jälkeen lavalle astuivat kirjailijat Juha Itkonen ja Karo Hämäläinen. Miehet jutustelivat tunnin verran nostalgiasta, muistamisen teemasta ja tietenkin kirjallisuudesta. Kummaltakin mieheltä on ilmestynyt viime vuonna uusi romaani; Itkoselta Hetken hohtava valo (Otava, 2012) ja Hämäläiseltä Kolmikulma (WSOY, 2012). Itkosen teokset ovat roikkuneet tbr-listallani jo pienen iäisyyden, nyt lisään listalle myös Hämäläisen. Mahdottoman sympaattisia ja mukavan oloisia miehiä olivat nimittäin kumpikin. (Kuvassa vasemmalla Itkonen, oikealla Hämäläinen.)





Esityksen jälkeen Itkonen signeerasi kirjoja. Messuseurana ollut ystäväni sai signeerauksen omaan Hetken hohtavaan valoonsa, ja oli silmin nähden onnellinen. :)


Kuten mainittua, tänä vuonna messuilla jaettiin ensimmäistä kertaa Tulenkantaja-palkinto. Se on Aamulehden ja tamperelaisen Tulenkantajat -kirjakaupan viime vuonna perustama 5000 euron arvoinen vientikirjallisuuden palkinto, jossa voittaja saa rahasumman lisäksi "kummikseen" ulkomailla jo menestyneen suomalaisen kirjailijan, sekä mittaamattoman arvokasta kansainvälistä näkyvyyttä. Tämän ensimmäisen Tulenkantaja-palkinnon kummina ja palkintoraadin puheenjohtajana toimi itseoikeutetusti kautta aikojen menestynein suomalainen kirjailija, Sofi Oksanen.

Palkinnosta kilpaili kuusi vuonna 2012 julkaistua teosta: Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala), Seita Vuorelan Karikko (WSOY), Juha Seppälän Mr. Smith (WSOY), Sami Hilvon Rouva S. (Tammi), Riku Korhosen Nuku lähelläni (WSOY) ja J. K. Ihalaisen runokokoelma Tisle (Sammakko).



Ennen palkinnon voittajan julkistamista haastateltiin tunnin verran Sofi Oksasta. Aiheena oli tietenkin suomalainen kirjallisuus maailmalla, ja kirjallisuuden vienti kaikkine haasteineen. (En muuten ikinä lakkaa hämmästelemästä, miten järjettömän valovoimainen, älykäs ja sanavalmis Sofi Oksanen onkaan!)



Finalistikuusikosta paikalla oli viisi, Juha Seppälää kun ei kuulemma koskaan tämmöisissä tilaisuuksissa näy. :) Rivistössä vasemmalta oikealle Riku Korhonen, Aki Ollikainen, J. K. Ihalainen, Sami Hilvo ja porukan ainoa nainen, Seita Vuorela.



Ensimmäisen Tulenkantaja-palkinnon voitti siis Seita Vuorela teoksellaan Karikko (WSOY, 2012). Paljon onnea! :) Voittajan tunnelmia ja palkintoraadin perusteluja voittajan valinnasta voi käydä lukemassa vaikkapa täältä Vihtorin kirjaston sivuilta.


Palkinnon luovutuksen jälkeen yleisö sai kuulla vielä lyhyet puheet raadin puheenjohtajalta ja voittajan kummikirjailijalta, Sofi Oksaselta, sekä tietenkin itse voittajalta, Seita Vuorelalta.



(Lopuksi fanitytön piti tietenkin ottaa vielä pari kuvaa hienon voittajan lisäksi ihailemistaan kirjailijoista, Aki Ollikaisesta ja Sami Hilvosta. :D)



Kiva ja antoisa messupäivä siis takana! Kiitokset hienoille kirjailijoille paikallaolosta, ja erityisesti iso kiitos messujen järjestäjille! Juuri tällaisia messuja Tampere tarvitsee. Ensi vuonna taas uudestaan!

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri


Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri (Like, 2013. 443 sivua. Alkuteos The Silver Dark Sea, 2012. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.)

  Kuuletko sen? Veden? Se hengittää, ihan niin kuin sinä.
  Tahdon, että kuulet koko saaren - miltä se kuulostaa juuri tällä hetkellä. Meri velloo, kuten aina. Mutta Parlassa kuuluu paljon muitakin ääniä kuin aaltojen pauhu ja aaltojen voimasta liikkuvien kivien ääni. Lampaat määkivät käheästi. Puuportti narahtaa auki. Pienet kulkuset, jotka riippuvat narussa, tanssivat ja helisevät. Talossa, jonka ikkunalaudalla on yrttejä, teepannu kiehuu - sen metallikansi alkaa rämistä, askeleet lähestyvät ja nainen sanoo Tullaan tullaan... teepannulle, niin kuin pannu ymmärtäisi puhetta.

Parla on pieni, syrjäinen saari parin tunnin lauttamatkan päässä Manner-Britanniasta. Se tunnetaan majakastaan, saaren pohjoiskolkassa pesivistä lunneistaan, teehuoneestaan ja mureasta lampaastaan. Sekä neljän vuoden takaisesta onnettomuudesta, josta yksikään saarelainen ei ole toipunut. Kaikkien rakastama Tom Bundy on hukkunut ja kadonnut, ja suru ja kaipuu on saanut monet ihmiset lannistumaan, ajelehtimaan tuulen mukana lähestulkoon mykkinä. Suurinta surua kantavat Tomin vaimo Maggie, ja miehen vanha äiti, Emmeline. Parla on paikka, jossa suru on tarttunut kiinni kaikkeen kuin suola, ja jonka päivissä toistuu hidas suolainen samuus. Saarella elämä säilyy näennäisen muuttumattomana ajasta toiseen.

Lohtua ihmisille tuovat vanhat tarinat, myytit ja legendat. Yksi rakastetuimmista tarinoista kertoo Kalamiehestä, vahvasta, parrakkaasta ja komeasta miehestä, jolla on kalan pyrstö, mutta joka voi myös kasvattaa jalat ja nousta maalle, ja näin voi käydä silloin, kun joku tai jotkut häntä eniten tarvitsevat. Kalamies tuo mukanaan lohtua ja toivoa - toivoa, joka on maailman haurain sana. Kun sitten eräänä päivänä saaren rannalta löytyy kookas, vähäpukeinen ja puolitajuton mies, luulee osa saarelaisista meren palauttaneen kauan kadoksissa olleen Tomin osan taas ollessa varmoja Kalamiehen saapumisesta.

Mies ei ole Tom, muttei hän myöskään osaa kertoa, kuka on. Muistinmenetyksestä kärsivä aaltojen ajopuun lailla tuoma merenhajuinen mies tuo kuitenkin mukanaan aurinkoisia, kuumia päiviä, sekä hippusen toivoa, rakkautta ja anteeksiantamusta, eikä miehen saarelle saapumisen jälkeen monenkaan elämä säily ennallaan.

  Elämässä on hetkiä, jotka nousevat suureen arvoon - ratkaisevia, käänteentekeviä hetkiä. Joskus ne livahtavat ohi niin hiljaa, että vasta myöhemmin tajuaa sen hetken muuttaneen kaiken, joskus taas sellaisen hetken tuntee heti.


Kun luen romaania, jossa ollaan hiljaisten vihreiden syvyyksien äärellä, myrskyjen ja raivoisan veden kurittamilla rannoilla, ja kallioilla joilla suolainen tuuli pyyhkii hiuksia karhealla ja kuluttavalla kädellään, olen syvällä omassa sielunmaisemassani. Tiesin siis jo etukäteen rakastuvani tähän Fletcherin uusimpaan romaaniin, mutta etukäteisaavistuksistani huolimatta Tummanhopeinen meri pääsi yllättämään: se pakahdutti sydäntäni vielä enemmän ja kouraisi syvemmältä sielustani, kuin mihin olin osannut varautua.

Tummanhopeisessa meressä on totisesti samoja kaikuja kuin rakastamassani Claudie Gallayn Tyrskyissä (joka on ehdoton sielu-ja lohtukirjani), sekä myös Joanne Harrisin Suolaisessa hiekassa (josta myös olen aikanaan pitänyt paljon). Tyrskyt on kuitenkin mielestäni huomattavasti melankolisempi ja surullisempi romaani, kun taas Tummanhopeisesta merestä päällimmäiseksi jää mieleen valo ja lämpö, kaikesta surusta ja tuskastakin huolimatta. Fletcher sai minut rakastumaan kirjaansa ja hieman rikkinäisiin henkilöihinsä ehdoitta, ja tarinasta huokuva hentoinen brittiläisyys sai minut tuntemaan oloni heti kotoisaksi. Olin osa Parlaa, olin merta rakastava, niin paljon menettänyt, haavoittuva ja yksinäinen Maggie, sulkeutunut perheetön kulkijasielu.

Tummanhopeinen meri on tarina tarinoista, joihin voi ryömiä sisään kuin luolaan. Se on tarina meren voimasta ja läheisyydestä - meren, johon ei auta luottaa, sekä ihmisistä, jotka tuntevat tuulet ja toisensa läpikotaisin. Se on tarina paikasta, jossa on ihmeellisen jättimäisiä salaisuuksia haudattuina syvälle kuin merenpohjassa makaava hylky - ollakseen "paikka jossa ei ole salaisuuksia". Se on tarina Bundyn suvusta, joka on asunut saarella aina, ja jonka jokaisella jäsenellä on omat vaietut kipeät kohtansa. Ennen kaikkea se on kuitenkin tarina surusta, rakkaudesta ja lohdusta, jonka lämpö leviää vähä vähältä koko ruumiiseen herättäen sen eloon.

Fletcherin kieli soi uskomattoman kauniisti. Kuten romaanissa todetaan, hyvin kerrottu tarina vie kuulijan paikan päälle, ja Fletcher onnistuu siinä täydellisesti. Haistoin lukiessani suolaisen ilman ja lampaiden muhevan hajun, näin jylhät rantatörmät ja tienvarsilla kasvavat villakot, kuulin meren mylvinnän ja kallioilla pesivien merilintujen valituksen. Romaanin kerronta on verkkaista ja yksityiskohtaista, jokainen sana on merkityksellinen, eikä tarinassa tapahdu lopulta paljoakaan. Siltikään siinä ei ole mitään liikaa eikä mitään jää puuttumaan, kerronnan tahti ja poljento tuntuvat juuri oikeanlaisilta. Rauhallisessa, viipyilevässä tahdissaan Tummanhopeisesta merestä kasvaa Suuri Tarina, joka kaivautuu syvälle lukijan sydämeen sinne jäädäkseen.

  Minä, kerääjä. Tai ehkä pelastaja - kun kyykin märällä hiekalla napsimassa talteen kaikkea sinne jäänyttä. Sitäkö tarinatkin ovat? Elämän hylkytavaraa? Elämän jäänteitä, jotka voi kuivata ja antaa eteenpäin, niin että pieni osa siitä elämästä siirtyy tavallaan mukana?

Rakastin tätä kirjaa, sen jokaista sivua ja sanaa! Olin lukiessani kiitollinen kauniista kielestä ja hienosta käännöksestä (erityisesti eräässä dialogissa, jossa Kalamies alkaa kertoa itsestään - luin kohdan myös alkuteoksesta ja se oli upeasti käännetty!), sekä kirjan alusta löytyvästä sukutaulusta (henkilöitä on paljon (!) ja aluksi oli helpompaa pysyä kärryillä kun saattoi tarkistaa, kuka taas olikaan kukin). Romaani liikutti, kosketti ja lohduttikin vähän, ja erityisesti loppua kohden se tuntui niin pakahduttavalta, etten olisi millään pystynyt laskemaan sitä käsistäni. Kiinnyin lukiessani syvästi kirjan henkilöihin, ja takakannen suljettuani jäljelle jäi kaipaus - mutta myös lämpöinen onnen tunne. (Ja vaikka lieneekin aivan liian aikaista julistaa moista, sanon sen silti: voi hyvin olla, että luin juuri tämän kirjavuoteni parhaan kirjan. Ainakin varmasti yhden parhaista.) Tummanhopeisesta merestä tuli minulle rakas ja tärkeä sielukirja, johon varmasti tulen palaamaan vielä monta monituista kertaa.

Tummanhopeisessa meressä ovat uiskennelleet myös Susa ja teoksen alkukielellä lukenut Elma Ilona.

  Maailma on täynnä taikaa. Muistakaa se.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Työputkea ja alkuvuoden luettuja

Blogiparkani on taas uinunut kevyessä horroksessa reilun viikon verran, kun itse olen puurtanut pitkää ja raskasta työputkea (ja sitä ennen kävin vähän Helsingissä humputtelemassa - ihanassa kirjabloggaajaseurassa, totta kai :). Valo näkyy jo putken päässä, ja loppuviikosta aktivoidun taas vihdoin kirjapostausten merkeissä, mutta nyt ajattelin käväistä ilmoittelemassa itsestäni ja tekohengittää blogia vaikkapa (omasta mielestäni) aina kivojen listausten merkeissä. :) Ja koska huomasin taannoin unohtaneeni jo useamman kuukauden ajan postata kulloisenkin kuukauden luetuista kirjoista, listaan nyt paremman puutteessa tammi- ja helmikuun luetut kirjat.


Alkuvuodesta olen ehtinyt lukea ihan mukavasti, mutta lukeminen on ollut ihmeellisen haahuilevaa. Kesken on ollut jatkuvasti neljä, viisi kirjaa, joita olen lueskellut ihan fiiliksen mukaan välillä pitkiäkin taukoja pitäen. Loppuun luettuja kirjoja on kertynyt ihan kohtuullisesti, mutta edelleen keskeneräisten kirjojen pino on melkoisen korkea.

Tammikuussa luin seuraavat kirjat:

Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä
Riikka Pulkkinen: Vieras
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Ernest Hemingway: The Old Man and the Sea

Tammikuun kaikista luetuista (Hemingwayta lukuun ottamatta) olenkin jo ehtinyt kirjoittaa blogiini. Suurimman osan kirjoista luin Kuuban-matkallani, neljä kuudesta. Kaksi kirjoista oli uusintakierroksella (Norwegian Wood ja Ylpeys ja ennakkoluulo), ja ellei noita suosikkikirjojani lasketa, kuukauden paras lukukokemus taisi olla Pulkkisen upea Vieras.

Helmikuussa olin vielä tavallistakin haahuilevampi ja sain luettua loppuun vain neljä kirjaa:

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo
Niina Miettinen (toim.): Rakkaustarinat
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Leena Krohn: Tainaron

Kaikista helmikuun luetuistakin olen jo ehtinyt kirjoittaa omat postauksensa. Kuukauden paras lukukokemus oli ilman muuta Hollinghurstin upea Vieraan lapsi, mutta muutkin kolme teosta olivat kaikki hienoja, positiivisia yllätyksiä. Kesken jäi siis monta kirjaa, ja koska saanen niistä ison osan luettua loppuun tämän maaliskuun aikana, tullee kuluvan kuukauden luettujen kirjojen lista olemaan mukavan pitkä. :)

Oi että, odotan kovasti jo vapaita, ja sen mukanaan tuomaa luku- ja blogiaikaa! Blogiin on tulossa kaikenlaista: kirjoittelen lähiaikoina muun muassa parista uutuuskirjasta ja ensikosketuksestani ihanaan (!) Monika Fagerholmiin (olen vieläkin ihan ihastuksesta sekaisin). Lisäksi luvassa on vähän Keltaista kirjastoa, eräs harvinaisen laadukas dekkari, pari talvikirjaa (nyt kun tätä talvea ikävä kyllä vielä tuntuu riittävän), pari Murakamia, sarjakuvia ja vaikka mitä kivaa! :) Mutta ensin vielä viimeinen rutistus, ja suunta kohti työmaata vielä yhden yön ajaksi...

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

24h lukumaraton

Monessa suomalaisessa kirjablogissa on viimeisen vuoden aikana järjestetty kahdenkymmenenneljän tunnin mittaisia lukumaratoneja, joissakin jo useampaankin otteeseen. Olen itsekin ollut kiinnostunut oman maratonini järjestämisestä, mutta toisaalta ajatus on jännittänyt ja epäilyttänyt; olen yleensä melko hidas ja makusteleva lukija, takerrun helposti kauniisiin lauseisiin ja ajatuksiin, tai toisaalta jos teksti ei tunnu (minulle) toimivan, jään junnaamaan paikoilleni ja ajatukseni lähtevät helposti harhailemaan. Lukutyylini ei siis välttämättä ole kaikkein sopivin silloin, kun tarkoituksena on lukea tietyssä ajassa mahdollisimman paljon. (Tammikuussahan yritin omanlaistaan lukumaratonia Kuuban-matkallani, mutta kahden viikon kirjasaldo jäi lopulta varsin vaatimattomaksi, kiitos liian ihanan matkakohteen. :)

Kuitenkin kun Kirjavan kammarin ihana Karoliina on pitänyt tänä viikonloppuna toisen henkilökohtaisen lukumaratoninsa, aloin taas itsekin innostua ajatuksesta. Olen seurannut Karoliinan rupeamaa taas innokkaasti, ja eilen huomasin samalla kuin vaivihkaa etsiväni sopivia kirjoja mahdolliseen omaan maratoniini. Katsoin kalenteriani ja tajusin että otollinen maratonajankohta löytyisi jo tältä viikonlopulta, ja koska seuraava vastaavanlainen mahdollisuus tarjoutuisi vasta pääsiäisen jälkeen, se ratkaisi asian. Aion siis tänään kokeilla elämäni ensimmäistä lukumaratonia! :)

Olen valmistautunut mielestäni hyvin: olen nukkunut pitkät yöunet eilen päättyneen pitkän yötyöputkeni jälkeen, tehnyt äsken koiran kanssa pitkän lenkin, jääkaapissani on hyvää ruokaa ja kirjojen kyytipojaksi olen varannut ihanaa kinuskikahvia ja useampaa sorttia Clipperin hyvää luomuteetä. Energiajuomaakin löytyy. Ilma on mukavan aurinkoinen, ja ajattelinkin uskaltautua jossain vaiheessa toppavaatteet päällä parvekkeelle lukemaan ja kahvittelemaan. Tarkoitukseni on siis lukea mahdollisimman paljon kahdenkymmenenneljän tunnin aikana sunnuntain iltapäiväkolmesta alkaen.

Luettavakseni olen varannut kasan pienoisromaaneja, muutaman novellikokoelman ja yhden sarjakuvaromaanin, välipaloiksi varasin pari ihanaa ennestään tuttua runokirjaa. Joukossa on myös yksi jo keskeneräinen romaani, jonka ajattelin maratonin aikana mahdollisesti lukaista loppuun. Suurin osa kirjoista on kirjastosta, jokunen oman hyllyn antia. Kirjakekoni on varsin suomalaispainotteinen, ja koska ajattelin samalla kartuttaa Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteen suorituslistaani ainakin yhdellä kirjalla, on osa kirjailijoista minulle ennestään tuntemattomia.


Lista, jolta aion maratonin aikana lukemani kirjat valita, näyttää tällaiselta (suosituksia ja lukukokemuksia saa kertoa!): 

Terttu Autere: Kirjepostia
Marja Björk: Poika
Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Claire Castillon: Kuplissa
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana
Heikki Hietamies: Äideistä parhain
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Riitta Jalonen: Veteen pudonneet
Riku Korhonen: Hyvästi tytöt
Arno Kotro: Musta morsian
Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi
Tuomas Kyrö: Miniä
Antti Leikas: Melominen
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Petja Lähde: Poika
Ian McEwan: Sementtipuutarha
Irja Rane: Talvipuutarha
Eeva Rohas: Syvä pää
Arto Salminen: Ei-kuori
Marjane Satrapi: Pistoja
Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa
Eeva Tikka: Alumiinikihlat
Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen
Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Will Wiles: Puulattian kunnossapito
Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen

(Listalla on muuten hauskasti kaksi samannimistä kotimaista romaania, kaksi Poikaa. Aion lukea niistä ainakin toisen, kenties molemmat.) Päivitän tätä postausta vuorokauden mittaan sitä mukaa kun maraton etenee. Mutta koska olen paitsi hidas lukija, myös hidas kirjoittaja, aion olla melko lyhytsanainen, ja mahdollisiin kommentteihinnekin aion vastata vasta maratonin jälkeen. Kirjoista tulen kirjoittamaan aikanaan myös omat postauksensa.

Nyt teen vielä hetken ajan kotihommia, sitten keitän ensimmäiset kahvit ja aloitan. Tästä se siis kohta lähtee, katsotaan miten meikäläisen käy! Huomenna tähän aikaan tiedän, onko minusta pitkänmatkanlukijaksi vai ei. :)

***

Klo 17.37

Ensimmäisen kirjan valinta huojuvan korkeasta kirjapinosta tuntui miltei juhlalliselta - ja vaikealta! :) Päädyin lopulta kalvavassa kesänkaipuussani (ja etenkin katsottuani eilen jälleen kerran Yle Teemalta yhden lempielokuvistani, Woody Allenin huikean Vicky Cristina Barcelonan) aloittamaan Marguerite Durasin Espanjaan sijoittuvalla pienoisromaanilla Puoli yksitoista kesäiltana (119 sivua). Olen aloitellut kirjaa jo kertaalleen viime vuonna, mutta silloin se jäi kesken. Luin sen nyt uudelleen alusta aloittaen, ja koska kirjan alku oli tuttu, oli sen maailmaan helppoa solahtaa. Romaani oli kiehtova yhdistelmä kuumaa espanjalaista intohimoa ja viileää ranskalaista melankoliaa. Pidin siitä paikoitellen oikeinkin paljon, ja uskon lukevani joskus lisääkin Durasia (tämä oli ensimmäinen naiselta lukemani teos). Kirjan lopusta jäi hieman outo olo, sellainen että jatkan nyt mielelläni jonkun ihan toisenlaisen tekstin parissa.

Maraton on nyt saatu siis hyvälle alulle. Ensimmäisen kirjan puolivälissä pidin pienen tauon, ja yritin jossain vaiheessa sitä parvekkeella lukemistakin, mutta eihän tällainen vilukissa tarkene pakkasessa paikoillaan edes paksut ulkovaatteet päällä. Unohdin siis parvekkeen ja palasin vähin äänin sohvalle. :) Durasin kyytipoikana nautin pari isoa mukillista kahvia (Awaren reilun kaupan pikakahvia, olen jostain syystä ihan hulluna siihen!) ja pari voileipää. Seuraavaksi taidan juoda vähän teetä ja valita luettavakseni jotain kotimaista...

***

Klo 20.23

Seuraavaksi päätin lukea vähän novelleja. Valitsin luettavakseni Eeva Tikan kokoelman Alumiinikihlat (terkkuja vaan Karoliinalle! <3 ), josta olen nyt lukenut ensimmäiset seitsemän novellia, eli puolet. Sivuja on kertynyt vain 89, lukutahti on selvästi hidastunut ensimmäisen kirjan jälkeen. En jostain syystä osaa lukea Tikkaa nopeammin (eikä ehkä liene syytäkään), novelleissa on niin painavia tarinoita että ne suorastaan vaativat pysähtelemään ja mietiskelemään. Mitään hilpeää luettavaa ei Tikkakaan ole, ja nyt päätin pitää tämän kirjan suhteen tauon. Aion lukea nyt välissä muuta, ja lukea Alumiinikihlojen loput seitsemän novellia myöhemmin. Mutta pakko on taas sanoa: voi miten hieno kirjailija Eeva Tikka onkaan!

Pieni päänsärky uhkasi hankaloittaa maratoonaamista, mutta onneksi ajoissa otettu särkylääke vei kivun mennessään. Myös koira alkaa tylsistyä, ja muutaman novellin jälkeen on ollut pakko pitää pieni tauko pallolla leikkimisen merkeissä. :) Tikkaa aloitellessani join puolisen litraa Clipperin valkoista vadelmalla maustettua teetä, jonka jälkeen teetä tuntui pursuavan jo korvistanikin. Äsken pidin myös pasta-annoksen mittaisen päivällistauon. Mutta nyt lähden tutkimaan kirjapinoa taas sillä silmällä, maraton jatkukoon.

***

Klo 22.57

Melankolisia Durasia ja Tikkaa luettuani halusin vaihteeksi jotain kepeämpää, sellaista josta tulisin hyvälle mielelle. Kokeilin ensin Antti Leikaksen (Leikkaan?) Melomista, mutta se tuntui ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen kirjalta, jonka lukisin mieluummin maratonin ulkopuolella. Nollasin päätäni lukemalla hetken hieman Kotroa (Sanovat sitä rakkaudeksi on aina vain niin ihana! <3 ), jonka jälkeen aloitin Tuomas Kyrön Miniän (122 sivua). Ja se oli todellakin juuri sopivaa maratonlukemista, kirja oli nopealukuinen ja siitä tuli väkisinkin hyvälle tuulelle. Ja kuten Mielensäpahoittajassakin, Kyrö teki sen taas: Miniä sai minut hymyilemään, pari kertaa nauramaan ääneen, ja lopuksi liikuttumaan melkein kyyneliin. Vaikkei Miniä aivan Mielensäpahoittajan veroinen helmi ollutkaan, on pakko todeta että oi voi, Tuomas Kyrö on kyllä ihana.

Kirjan kyytipoikana join taas pienen saavillisen valkoista vadelmateetä ja nautiskelin muutamasta Geisha Dark -konvehdista (joululta jääneitä, ajatella!). Nyt lukemiseen tulee pakollinen tunnin mittainen tauko kun lähden koiran kanssa iltalenkille, mutta sen jälkeen olen ajatellut lukea vielä jonkun pienoisromaanin, ja jos jaksan, loput Tikan novellit. Pieni tauko ja pään tuuletus pakkasilmassa tekee varmasti hyvää, mutta illan ajan on ollut hyvä fiilis ja ajoittain olen lukiessani päässyt sellaiseen flow-tilaan, jollaista lähdin tavoittelemaankin. Ainakin tähän mennessä lukumaraton on ollut todella positiivinen kokemus. :)

***

Klo 01.53

Myöhäisen tunnin mittaisen koiralenkin jälkeen luin Tikan Alumiinikihloista yhden novellin lisää (niminovellin Alumiinikihlat, se oli hieno!), ja sen jälkeen aloittelin Heikki Hietamiehen romaania Äideistä parhain. Olen lukenut kirjaa pian puoliväliin ja se on koskettava ja hyvin kirjoitettu. Pidän nyt pienen tauon ja laitan itselleni iltapalaksi (vai pitäisikö sanoa tässä kohtaa yöpalaksi... :) pari palaa jälkiuunileipää. Syötyäni siirryn sänkyyn peiton alle lukemaan (koira nukkuu jo täyttä päätä), uskon lukevani ennen nukahtamista helposti vielä Hietamiehen kirjan loppuun. Vielä ei väsytä yhtään, ja romaani on niin mukaansatempaava että haluan lukea sen kerralla loppuun. Nyt suljen kuitenkin koneen ja palaan päivittämään postausta jossain kohtaa aamupäivän aikana. :) Hyvää yötä!

***

Klo 11.43

Niinhän siinä kuitenkin kävi, etten sänkyyn siirryttyäni jaksanutkaan pysytellä enää kauaa hereillä, ja luettavana ollut kirja jäi kesken. Nukuin seitsemän tuntia ja aamulla herättyäni luin loppuun Heikki Hietamiehen Äideistä parhaimman (256 sivua). Hieno kirja, mutta lopulta melko erilainen kuin kirjaan pohjautuva upea elokuva. Odotellessani vielä itseänikin aamu-unisemman koiran heräämistä luin vielä pari Tikan novellia lisää, nyt jäljellä on enää neljä lukematonta.

Nyt on aamupuuhat ja koiralenkki tehtynä ja aamupala syötynä, eli on aika valita seuraava luettava kirja. Lisäksi olen ajatellut jatkaa maratonia pari tuntia suunniteltua pidempään, koska koiralenkit ovat leikanneet tehokasta lukuaikaa juuri sen pari tuntia. Voisin siis hyvin lukea aina viiteen asti iltapäivällä.

***

Klo 14.58

Höh, arki toi tullessaan pari käytännön ongelmaa, joiden selvittelyyn tuhraantui puolisentoista tuntia hyvää lukuaikaa. Sen jälkeen olen kuitenkin ehtinyt vähän lukeakin: sain luettua Eeva Tikan novellikokoelman Alumiinikihlat loppuun (160 sivua). Kokoelma oli hyvä ja laadukas, mutta erityisesti osa loppupään novelleista oli varsin ahdistavia. Tikan jälkeen olenkin aloitellut Grégoire Delacourtin uutuuskirjaa Onnen koukkuja, se on sopivan kevyt ja höttöinen kirja nollaamaan päätä Tikan raskaahkon kokoelman jälkeen.

Olen juonut mukikaupalla kahvia, nyt taidan keittää vaihteeksi Clipperin ruusunmarjateetä. Luulenpa että maratonin viimeiset pari tuntia luen vain rauhassa (ikään kuin loppujäähdyttelynä) Onnen koukkuja, ja palaan viiden maissa blogiin kertaamaan maratonin aikana lukemani kirjat.

***

Klo 17.07

Nyt on viimeinenkin kirja maratonin puitteissa luettu! Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja (163 sivua) oli hämmästyttävän nopealukuinen, ja yllätyin vähän myös siitä, miten paljon kirjasta lopulta pidin. Lukuisten ei-niin-kehuvien blogiarvioiden jälkeen en odottanut kirjalta oikeastaan yhtään mitään, ja vaikka se toki olikin höttöinen, siirappinen ja välillä aika ärsyttävä pieni romaani, onnistui se jättämään lämpimän jälkihehkun ja hyvän mielen. Onnen koukkuja taisi siis olla juuri sopiva päätös vuorokauden kestäneelle luku-urakalle. :)

Maraton kesti siis eilisestä iltapäiväkolmesta tänään noin kello viiteen. Reilusta vuorokaudesta nukkumiseen kului seitsemän tuntia, koiran kanssa puuhasteluun noin 2,5-3 tuntia, muuhun taukoiluun ja käytännön asioiden hoitamiseen kaikkiaan ehkä 2,5-3 tuntia. Enemmän tai vähemmän tehokasta lukuaikaa reiluun vuorokauteen sisältyi siis ehkä nelisentoista tuntia. Luin tässä ajassa viisi kirjaa ja yhteensä 820 sivua proosaa, joka on itse asiassa paljon enemmän kuin uskalsin hitaalla lukutyylilläni odottaa! Lisäksi luin jonkin verran Kotron runoja, mutta niiden sivumääriä en laske mukaan, runot kun ovat ainakin periaatteessa proosaa huomattavasti nopealukuisempia. Luin maratonin aikana siis seuraavat kirjat:

Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana (119 sivua)
Tuomas Kyrö: Miniä (122 sivua)
Heikki Hietamies: Äideistä parhain (256 sivua)
Eeva Tikka: Alumiinikihlat (160 sivua)
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja (163 sivua)

Oli hauskaa todeta kuinka päädyin valitsemaan kirjat täysin kulloisenkin hetken fiiliksen mukaan. Olin etukäteen pitänyt melko varmana sitä että tulisin lukemaan maratonin aikana ainakin Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan ja Petja Lähteen Pojan, mutta lopulta kumpikin kirja jäi vielä yöpöydälle odottelemaan omaa vuoroaan. Toisaalta esimerkiksi Delacourtin Onnen koukkuja en uskonut lukevani tässä kohtaa, mutta niinpäs vain luinkin, ja hyvä että luin. :)

Ensimmäinen lukumaraton on nyt takana, ja olo on hyvä. Kokemus oli niin positiivinen, että varmasti tulen tekemään tämän joskus uudelleen, kenties jo ensi kesän kesälomalla. Silloin pääsisin sinne parvekkeellenikin maratoonaamaan. :) Tämän illan aion ottaa rennosti, ajattelin lepäillä hyvän kirjan (!) parissa (minkäköhän diagnoosin näillä oireilla saisi?! :D ). Lopuksi tärkein, eli iso kiitos kaikille ihanista kommenteistanne ja tsempistä! (Vastailen kaikkiin kommentteihin hieman myöhemmin.) Tämä oli kivaa! <3

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Anne Tyler: Jää hyvästi


Anne Tyler: Jää hyvästi (Otava, 2013. 203 sivua. Alkuteos The Beginner's Goodbye, 2012. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta.)

  Dorothy oli ainutkertainen nainen. Aivan omanlaisensa. Luoja, että hän jätti jälkeensä aukon. Minusta tuntui kuin minut olisi pyyhitty pois, kuin minut olisi repäisty kahtia. 
  Sitten katsoin eteeni kadulla ja näin hänen seisovan jalkakäytävällä.

Yhdysvaltain Baltimore, elokuu 2007. On painostavan kuuma kesäpäivä, kun pahasti flunssainen Aaron palaa kotiin kesken työpäivänsä. Hän herää sohvalta iltapäivällä nälkäisen ja väsyneen vaimonsa Dorothyn saapuessa töistä kotiin. Mitättömistä asioista kehkeytyy typerä riita, ja puolisot vetäytyvät eri puolille taloa. Takapihalla kasvanut valtava tammi kaatuu talon päälle, kuistilla istunut Dorothy kuolee vain neljänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, ja Aaronin maailma pysähtyy. Aikaa kuluu, mutta Aaronin suru tuntuu yhä yhtä viiltävän kipeältä. Kunnes hän eräänä päivänä kohtaa kadulla kuukausia aiemmin kuolleen vaimonsa.


En ole vuosiin lukenut Tylerin romaaneja, ja nyt ihmettelen vain, miksen. Lukiessani tätä naisen yhdeksättätoista (!) romaania muistin taas, miten uskomattoman viisas ja taitava kirjailija hän onkaan. Jää hyvästi on näennäisesti hyvin arkinen, rauhallinen ja vähäeleinen romaani, mutta se vaikutti mieleeni järisyttävän vahvasti. Kirjaa lukiessani näin öisin saattohoito- ja kuolema-aiheisia unia, tarina vaikutti siis epäsuorasti alitajuntaani ja unimaailmaani.

Romaanissa käydään läpi yhden parisuhteen elinkaari. Aaron ja Dorothy ovat kummallinen, epäsuhtainen pari. Vaimoaan kahdeksan vuotta nuorempi pitkänhuiskea Aaron käyttää kävelykeppiä ja jalkatukea ja alkaa hermostuessaan änkyttää. Dorothy taas on lyhyt, pulska ja vankka, ja hänen sosiaaliset taitonsa ovat olemattomat. Henkilöiden epätäydellisyys tuntui riemastuttavalta, rosoisuus ja pienet "viat" tekivät heistä aitoja ja inhimillisiä. Myöskään pariskunnan liitto ei ollut täydellinen, ja juuri se teki siitä uskottavan ja kiinnostavan. 

Minäkertojana toimiva (ja ikäistään vanhemmalta vaikuttava) Aaron oli sympaattinen tyyppi, johon oli helppoa kiintyä tarinaa lukiessaan. Dorothy, ja oikeastaan kaikki muutkin romaanissa esiintyvät henkilöt jäivät hieman etäisemmiksi, mikä toisaalta tuntui luonnolliselta, kaikkea kun katseltiin kuitenkin juuri ja ennen kaikkea Aaronin silmin. Tyler onnistui mukavasti välttämään tyypillisiä amerikkalaisia kliseitä; epätäydelliset henkilöt eivät eläneet mitään amerikkalaista unelmaa, vaan romaani kuvasi oikealta kuulostavaa arkea ja todellisuutta täynnä vikoja ja rokonarpia, ja se oli yksi niistä seikoista jotka saivat minut vakuuttumaan ja vähitellen ihastumaan tähän romaaniin.

Jää hyvästi kertoo vaikeista aiheista, puolison äkillisestä kuolemasta ja lesken surutyöstä. Tyler osaa kertoa tarinan niin, ettei se tunnu tippaakaan pateettiselta, vaan se koskettaa ja herättää ajatuksia. Romaani tarjoaa monelle läheisensä menettäneelle tarttumapintaa ja tuttuja ajatuskuvioita; mitä jos olisin tehnyt tai sanonut jotakin toisin? Miksi en osannut arvostaa ja rakastaa enemmän? Miksi ärsyynnyin turhista asioista? Miksi en ymmärtänyt paremmin? Tyler kuvaa todenmakuisesti monenlaisia surutyöhön liittyviä negatiivisia tunteita, ärtymystä, ahdistusta, pelkoa ja kiukkua. Itsekin puolisonsa menettänyt kirjailija kuvaa osuvasti myös surua.

  "Tavallaan", sanoin Peggylle, "tuntuu kuin surun päälle olisi laskeutunut jonkinlainen peite. Siellä se edelleen on, mutta terävimmät reunat ovat... jotenkin pehmentyneet. Sitten aina välillä kohotan peitteen nurkkaa ihan vain tarkistaakseni ja - huh! Kuin veitsi! En tiedä mahtaako se muuttua koskaan."

Tylerin romaani oli lopulta hyvin lohdullinen kuvaus siitä, miten elämä voi - ja sen on pakko - jatkua jopa läheisen kuoleman jälkeen. Pidin siitä miten Dorothy kulki Aaronin mukana ja auttoi tätä jatkamaan elämäänsä suuresta surustaankin huolimatta. On varmaan vähän makuasia, pitääkö kirjan tapahtumia yliluonnollisina, itse pidin niitä pikemminkin osoituksena ihmismielen toiminnasta ja ajatuksen voimasta. Romaanin loppu oli tavallaan yllättävä ja se jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin, kirjan luettuani jäin miettimään, olinko Tylerin lopetukseen tyytyväinen vai en. Tavallaan olin ja kuitenkaan en - jollakin tapaa se ehkä tuntui hieman liian helpolta tavalta päättää Aaronin tarina. Lopun lämmön ja valoisuuden myötä oli kuitenkin hyvä päästää irti Aaronista, samoin kuin hänen oli opeteltava päästämään irti Dorothystä.

Kirjaa lukiessani kritisoin mielessäni paria ulkokirjallista seikkaa; kirjan kantta sekä suomennoksen nimeä. Sinällään haikeankaunis kansikuva (joka on myös osassa alkukielisiä painoksia) ei kerro romaanista yhtään mitään, eikä mielestäni oikein edes sovi kyseiseen tarinaan. Ja alkuteoksen nimi, The Beginner's Goodbye, on tarinan kannalta oleellinen viittaus Aaroniin ja hänen työhönsä, kun taas romaanin suomalainen nimi ei viittaa oikeastaan mihinkään. Mutta nämä seikat nyt eivät tietenkään romaania miksikään muuta, ja hyvä niin. :)

Tämän Tylerin uutukaisen on ehtinyt lukea jo myös Luettua -blogin Sanna, joka piti kirjasta kolmen tähden verran. Itse taisin pitää siitä aika laillakin enemmän, ja jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan, millaisen vastaanoton kirja muiden bloggareiden keskuudessa saa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...