tiistai 30. huhtikuuta 2013

Huhtikuun luetut ja arvonnan voittaja

Huhtikuu alkaa olla ihan lopuillaan, oman vappuni vietän työmaalla. Aamulla alkavat onneksi vapaat, ja sitten alkaakin sen päiväinen lukeminen ja bloggaaminen, että oksat pois. :D Monta päivää on mennyt taas ihan vallan työn merkeissä, enkä ole hyvistä aikeistani huolimatta ehtinyt vielä kirjoittaa edes yhdestäkään Irlanti-kirjasta. No, asia korjaantunee nyt vapailla.

Nyt on kuitenkin aika listata huhtikuun aikana lukemani kirjat - vaikka miltei jokaisesta kirjasta on vielä bloggaamattakin. Lukea olen kuitenkin ehtinyt kivasti, kuukauden aikana yhteensä kahdeksan kirjaa. Huhtikuu oli erityisesti laadullisesti erinomainen lukukuu! Luin seuraavat kirjat:

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika (äänikirja)
Satu Grönroos: Lumen syli
Joonas Konstig: Totuus naisista
Hanna Tuuri: Tuulen maa
Seamus Deane: Lukuhetkiä pimeässä
Regina McBride: Ennen sarastusta
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Luin siis enimmäkseen kotimaisia kirjoja, kuusi kahdeksasta. Vaikka jokainen lukemani kirja oli vähintäänkin hyvä, nousivat kuukauden parhaiksi kotimaisiksi ehdottomasti Tua Harnon loistava Ne jotka jäävät, sekä Hanna Tuurin lämmin ja sympaattinen Tuulen maa, jonka luin Irlannin-matkallani eli kirjan kannalta parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Käännöskirjoista kumpikin oli myös erityisen huikea lukukokemus, en melkein pysty edes sanomaan, kumpi kirjoista oli parempi, Deanen ihastuttava Lukuhetkiä pimeässä vai McBriden taianomainen Ennen sarastusta. Lisää juttua näistä kirjoista siis lähiaikoina...


Sitten vielä siihen viimeviikkoiseen arvontaani! :) Suoritin arvonnan aina yhtä luotettavan ja lahjomattoman random.orgin avulla, ja irlantilaiset tuliaiseni lähtevät...


(rumpujen pärinää)


Taikalle!! :) Onnea! Pistäthän minulle viestiä ja osoitettasi tulemaan, jotta voin postittaa sinulle vähän lukemista ja irlantilaisia herkkuja. :)

Toukokuuta olen ajatellut viettää paitsi parin vanhan suosikkini, myös jonkinlaisen teemalukemisen merkeissä. Yhtenä tavoitteenani olisi ainakin tutustua paremmin kirjailijaan, johon minulla on ollut varsin ristiriitainen suhde, Ian McEwaniin nimittäin. Mutta siitä lisää myöhemmin, vapun jälkeen panostan (vihdoin!) niihin jo kauan lupailemiini Irlanti-postauksiin. Nyt toivotan kaikille mukavaa vappuyötä ja ihanaa alkavaa toukokuuta, palataan myöhemmin asiaan! <3

torstai 25. huhtikuuta 2013

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta


Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (Siltala, 2013. 125 sivua.)

Eletään hautovankuumaa heinäkuuta vuonna 1938. Muu maailma kuohuu ja valmistautuu sotaan, mutta pienen suomalaiskylän kansakoulu uinuu koivukujansa päässä kuumien hikisten hellepäivien tainnuttamana. Kouluun on saapunut uusi opettajatar, nuori ja vastavalmistunut Iida. Nainen on vanhin kauppiasperheen kolmesta tyttärestä. Perheen äiti on kuollut, kotipuoleen värittömäksi muuttuneen isän kanssa ovat jääneet jo vauvana närkästyneeltä näyttänyt totinen ja kitkerä Anni, ja perheen iltatähti Edla, ikuinen haaveilija. Sekä Oskari, miellyttävän näköinen ja moitteettomasti käyttäytyvä mies, joka kuvittelee saavansa Iidasta itselleen vaimon, mutta joka saa Iidassa aikaan vain ahtaan tunteen rinnan seutuvilla.

Eräänä päivänä, kun sirkat sirisevät heinikossa ja aurinko valuu taivaalla kuin sula voi, oikaisee Iida kotimatkallaan heinikkoisen aukean poikki. Heinikossa puree kyy naista sääreen, ja kun Iida polkee rikkinäisellä polkupyörällä savunsinisen mekon helmat hulmuten hakemaan apteekista seerumia käärmeenpuremaan, tulee häntä sillalla vastaan pitkänhuiskea, vaalea mies, Elias. Tämän kohtaamisen jälkeen ei mikään ole enää niin kuin ennen.

  Ja luotiin maailma, rakennettiin pyramidit, keksittiin höyrykone sinä ohikiitävänä hetkenä kun he katsoivat toisiaan. Iida näki kaiken heti, silmien värin, että ripset olivat pitkät, ihossa vähän hiekkaa, tämä olisi nyt menoa.

Toisessa ajassa elää Iidan pikkusisko Edla vanhuusvuosiaan. Hänen päiviään varjostavat elämän mittainen yksinäisyys, kipeät muistot sota-ajalta, ja painolasti, jonka synkän salaisuuden säilyttäminen vuosikymmenien ajan on naisen harteille kerryttänyt. Lottana ollessaan Edla on päätynyt ratkaisuun, joka on piirtänyt suuntaviivat hänen ja isosiskonsa Iidan loppuelämälle. Kun Edla kerran kadulla tapaa nuoren, omien ongelmiensa kanssa painiskelevan Viljamin, syntyy näiden kahden välille lämmin side ja luottamus, ja vanhat muistot saavat vihdoin nousta vapaasti pintaan ja tulla kuulluiksi.


Inka Nousiainen on minulle kirjailijana aivan uusi tuttavuus, mutta kiinnostuin tästä kirjasta heti luettuani esittelyn kustantajan katalogista. Aavistelin että tässä voisi olla sopiva kirja juuri minun makuuni; romaani, joka sisältää 1930-luvun Suomea, sotaa, lottamuistoja, kimurantteja sisarussuhteita ja ennen kaikkea kaunista kieltä. Enkä ollut aavistuksineni väärässä, Kirkkaat päivä ja ilta tarjosi nautinnollisen lukukokemuksen, ja mieleenpainuvan, vahvan tarinan.

Romaanin ajankuvaus tuntuu luontevalta ja uskottavalta. Koulussa aamu avataan urkuharmonilla säestetyn virren voimin, oppilaat kirjoittavat liiduilla rihvelitauluihinsa ja hernekeitto syödään pulpeteissa. Seurojentalolla pidetään tansseja rahisten soivan gramofonin tahdissa, ja ompeluseura kokoaa kylältä eri-ikäiset naiset yhteen hyödyllisten käsitöiden merkeissä. Naispuoliseen uuteen opettajattareen kohdistuu kovia odotuksia ja liikkuvainen nuori nainen herättää kohtuuttomalta tuntuvaa paheksuntaa vanhemmassa miespuolisessa kollegassa. (Missä minä olen käynyt? Kuorossa? Ompeluseurassa? Kerran pari tansseissa?) Nousiainen kuvaa erityisen kauniisti ja elävästi myös suomalaista maalaismaisemaa eri vuodenaikoina, romaanissa on kuin pieni ripaus suomifilmimäistä tunnelmaa - taianomaisuutta, joka syntyy koivujen huojunnasta, syreenimajan sinestä ja kenkien alla narisevasta lumesta.

  Tai sitten Iida oli ollut oikeassa koko ajan, ymmärtänyt kaiken aikojen ja matkojen ohi, sellaisen tiedon joka asui illan hämärissä ja suppuun painuneissa lehdissä, lumen alla ja kuivuneissa kaisloissa, salaisuudet joita kantoivat metsäneläimet ja mustarastas joka alkoi laulaa keskellä yötä. 
Asiat ovat toisinaan niin kovin yksinkertaisia. 


Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa, '30-luvun tapahtumissa (ennen sotaa ja sen aikana) ja nykyajassa. Pääasiallisesti seurataan juuri Iidan tarinaa (jota itse vahvimmin myötäelin, ja jonka lukemisesta nautin eniten), mutta loppua kohden Edlan muistot ja nykyhetki, sekä jopa nuoren Viljamin tarina nivoutuvat kaikki yhteen, ja paikoin hieman irrallisilta tuntuvista langanpäistä rakentuu selkeä ja looginen kokonaisuus. Kirjailija kuvaa taitavasti ihmismieltä ja tunteiden kirjoa; rakkautta, toivoa, pettymystä, surua, kateutta ja katkeruuttakin. Ja kirjan kieli - voi miten se on kaunista!

Kirkkaat päivä ja ilta on kaunis kokonaisuus paitsi kieleltään, myös ulkoasultaan - uskomattoman kauniista sinisävyisestä kannesta on kiittäminen graafikko Satu Ketolaa. Tämä surullisen kaunis, pientä sivumääräänsä suurempi ja painavampi romaani toi jollain tapaa mieleeni suursuosikkini Heidi Köngäksen, joten uskaltaisin suositella kirjaa muillekin kaltaisilleni Köngäs-faneille. Sekä tietenkin jokaiselle, joka haluaa lukea vahvan supisuomalaisen tarinan kauniilla kielellä kerrottuna. Itse puolestani haluan lukea lisää Nousiaista, niin positiivisen jälkimaun Kirkkaat päivä ja ilta mieleeni jätti.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Pikkuinen Irlanti-aiheinen kevätarvonta

Kotiuduin vihdoin viime yönä. Irlanti oli taas ihana, mutta siitä lisää myöhemmin ainakin parin kuvapostauksen ja muutaman Irlanti-kirjan merkeissä. :) Viime viikko oli lopulta niin täynnä ohjelmaa, etten ehtinyt - tai myöhään iltaisin enää edes jaksanut päivittää blogia, vaikka luinkin matkalla muutaman hienon kirjan. Tämä ensimmäinen kotipäivä on mennyt koneen kanssa tuskastellessa, kun esimerkiksi kuvien latauksen kanssa (paikkaan jos toiseenkin) on ollut isoja ongelmia. Huoh.

Kierreltyäni Dublinissa lukuisia ihania kirjakauppoja päätin jakaa hieman irlantilaista iloa muillekin ja järjestää pienen (!) Irlanti-aiheisen arvonnan (etenkin kun onnistuin helmikuussa autuaasti unohtamaan blogini 2-vuotissynttärit). Arvonkin nyt yhdelle onnekkaalle paketin, joka sisältää vähän Irlannin-tuliaisia: irlantilaista kirjallisuutta (Oscar Wilden klassikon The Picture of Dorian Gray ja W.B. Yeatsin runokokoelman Selected Poems, kirjat ovat uusia pokkaripainoksia), kivan kirjanmerkin ja vähän jotain hyvää. :)


Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset: kommentoimalla jotain tähän postaukseen olet mukana arvonnassa. Kerro minulle vaikkapa mitä sinulle kuuluu, miten aiot viettää tämänvuotista Kirjan ja ruusun päivää, tai mitä kirjaa olet juuri lukemassa. Linkittää toki saa, mutta siitä ei heru lisäarpoja, jokainen kommentoija saa nimittäin yhden arvan. Anonyymina ei voi osallistua, eli ellei sinulla ole blogger-tiliä, keksi itsellesi nimimerkki. Arvon palkinnon kuun viimeisenä päivänä, eli osallistumisaikaa annettakoon viikko. Voit siis osallistua arvontaan 29.4. klo 23.59 asti. :)

(Palaan huomenna ensin yhden ihanan kotimaisen merkeissä, ja sen jälkeen loppukuu kuluneekin varsin irlantilaisissa tunnelmissa. Cheers mates! :)

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Sarjismessuja, maaliskuun luettuja ja lomafiiliksiä

Huoh, taas on pari viikkoa kulunut edellisestä päivityksestä - ja silti huomaan lukijamääräni taas hieman kasvaneen. En voi muuta kuin nöyränä ja ilahtuneena toivottaa kaikki uudet (ja vähän vanhemmatkin) lukijat tervetulleiksi! <3 Parin viime viikon aikana on ollut kaikenlaista, paljon töitä, univelkaa ja vähän sairasteluakin, mutta nyt onneksi helpottaa, sunnuntaiaamuna kun alkoi reilun viikon mittainen loma. :)

Palaan tänään kuitenkin vielä hetkeksi maaliskuun tunnelmiin. Maaliskuu olikin mukava kuukausi erilaisten kulttuuririentojen suhteen. Kuun puolivälissä tein vuorokauden mittaisen minireissun Helsinkiin, siellä kävimme mainiossa kirjabloggaajaseurassa Kansallisteatterissa katsomassa Mikko Rimmisen romaaniin perustuvan näytelmän Nenäpäivä. Luin samoihin aikoihin myös kyseistä kirjaa, mutta näytelmän nähtyäni kirja oli pakko jättää hetkeksi tauolle, en voinut sille mitään että kirjaa lukiessani näin vain mielessäni näytelmän kohtauksia ja Sari Puumalaisen tarinan Irmana. :) Näytelmä oli hyvä, mutta kirja tietenkin monin verroin parempi. Luen Nenäpäivän loppuun lähiaikoina, ja postausta siitä siis luvassa nyt kevään mittaan.

Maaliskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna Tampereella oli kirjanystäville tarjolla vaikka mitä kivaa. Kävin Vihtorin kirjaston kirjamessuilla, ja samana lauantaina myös Tampere kuplii -sarjakuvafestareilla. Sarjistapahtuma järjestettiin nyt seitsemättä kertaa, mutta kuten Vihtorillakin, kävin sarjismessuilla nyt itse ensimmäisen kerran. Olin kovin tyytyväinen kummankin tapahtuman tarjontaan, ja haluan osallistua ensi vuonna uudelleen kumpaankin tapahtumaan.

Sarjakuvat ovat minulle tavallaan aivan uusi, tutkimaton maailma. Tai no, tietenkin olen lapsena lukenut miltei kirjaimellisesti puhki jättimäisen kasan Aku Ankkoja, Tenavia, Lucky Lukeja, Asterixeja, Karvisia ja jopa Heppahulluja, ja aikuisena saanut lukemattomia tunteja kulumaan Viivin ja Wagnerin, Lassin ja Leevin ja Fingerporin mainiossa seurassa,  mutta varsinaiset sarjakuvaromaanit ja muutenkin sellainen "vakavampi" sarjakuva ovat minulle aivan vieraita. Olen kuitenkin kirjablogiharrastuksen myötä alkanut innostua sarjakuvista ihan uudella tavalla, ja ilokseni olen saanut paljon hyviä luku- ja muitakin vinkkejä ystävältäni, joka on sarjakuvien suhteen varsinainen konkari (terkkuja vaan sinne Poplaarin suuntaan! :). Kaikenlaiset sarjislukuvinkit ovat muiltakin ihan yhtä tervetulleita, joten vinkatkaa ja suositelkaa, ihmiset!

Mitään en voi sanoa sarjakuvista tai varsinkaan kotimaisen sarjakuvataiteen nykytilasta vieläkään ymmärtäväni, mutta olen nyt kevään mittaan lukenut jonkin verran sarjiksia ja alkanut jo pikkuhiljaa hahmottaa omaa sarjakuvamakuani. Olen jo löytänyt itselleni pari suurta suosikkiakin; sarjakuvataiteilijat Mika Lietzénin ja Tiitu Takalon. Palaan sarjakuviin blogissani vielä kevään aikana, mutta nyt jatkan kuvien muodossa vielä hetken Tampere kuplii -festareiden tunnelmissa.








Muuten kuvat kai kertovat ilman sanojakin, mutta viidennestä kuvasta kerrottakoon että siinä uutuusteostaan Kuvatus 10:ä signeeraa kuvataiteilija Aino Louhi. Teoksen toinen tekijä on (myöskin kuvataiteilija) Kaija Papu, ja olin messujen jälkeen hurjan innoissani kun tajusin kyseessä olevan saman naisen, joka on virkannut kuuluisan poliisiauton! :) Alimmassa kuvassa ovat sarjakuvataiteilija Christer Nuutinen (vas.) ja -käsikirjoittaja Pauli Kallio, joiden tarinointia Krampeista & nyrjähdyksistä kävin ystäväni kanssa kuuntelemassa ilolla. Edellisenä päivänä oli julkaistu kaksikon tuorein albumi, Kramppeja ja nyrjähdyksiä - Viidakon vaarat (Arktinen Banaani, 2013), jonka yhtä kappaletta Nuutinen kuvassa fanille signeeraa.

Sitten on aika tehdä vielä pieni katsaus maaliskuun aikana luettuihin kirjoihin. Kuun alussahan pidin blogini ensimmäisen lukumaratonin, jonka kahdenkymmenenneljän tunnin aikana luin viisi kirjaa. Näiden lisäksi luin loppuun neljä muuta romaania, ja edelleen kotona on melkoinen kasa keskeneräisiä kirjoja, joita luen loppuun tässä kevään mittaan. Maaliskuun luettujen lista näyttää tämmöiseltä:

Anne Tyler: Jää hyvästi
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana
Tuomas Kyrö: Miniä
Heikki Hietamies: Äideistä parhain
Eeva Tikka: Alumiinikihlat
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Yasunari Kawabata: Lumen maa

Luin paljon hyvää, mutta kuukauden parhaat kirjat olivat täysin ylivoimaisesti kotimaisista Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (josta olen yrittänyt kirjoittaa postausta jo muutaman viikon ajan, mutta jostain syystä se tuntuu kamalan vaikealta, koska kirja on niin huikean hieno!), sekä käännösromaaneista Susan Fletcherin (minun mielessäni) täydellisyyttä hipova Tummanhopeinen meri. Maaliskuu oli kaikkiaan oikein hyvä lukukuu.

Voisin tässä kohtaa listata vielä tähän mennessä tämän vuoden aikana lukemani sarjakuvat. Lista ei ole vielä pitkä, mutta toivon ja uskon sen loppuvuodesta olevan moninkertainen. Alkuvuodesta olen siis lukenut seuraavat:

Pentti Otsamo: Pieni olento
Mika Lietzén: Kaksi pientä novellia (tämä on ihan huikea!)
Pentti Otsamo: Kahvitauko
Tiitu Takalo: Jää
Pentti Otsamo: Väliaikatietoja
Pentti Jarla: Fingerpori. Kamppailuni
Pauli Kallio & Sami Toivonen: Kramppeja & nyrjähdyksiä 4
Mika Lietzén: Tarinoita lännestä
Aino Louhi & Kaija Papu: Kuvatus 10

***

Tällä viikolla elämässäni ja samalla toki myös blogissani on luvassa Irlanti-viikko. Lensin maanantaiaamuna Dubliniin lukemaan irlantilaisia tai Irlannista kertovia kirjoja (- vaikka toki aion täällä tehdä muutakin kuin lukea :). Yritän blogata lukemistani jo osittain tämän viikon aikana, mutta Irlanti-postaukset jatkuvat kotiinpaluuni jälkeen, siis viikon päästä. :) Ainakin tänään Dublinissa oli mukavan keväinen päivä, aurinko paistoi lämpimästi ja moni kulki ulkona jo pelkässä t-paidassa - minä vilukissa tarvitsin kyllä vielä pitkähihaisen. Mutta ero Suomen keleihin oli tuntuva. Näistä tunnelmista aamulla lähdettiin...


Lensin Oslon kautta, ja Norjan keleistä en osaa sanoa mitään, maassa kun oli niin paksu hernerokkasumu että tuntui kuin kone olisi laskeutunut suoraan pilvestä maan kamaralle.


Perillä odotukset kuitenkin palkittiin. Saari otti minut vastaan vihreänä, kutsuvana, aurinkoisena ja aina yhtä ystävällisenä. <3 


Nyt siirryn vielä hetkeksi hyvän kirjan pariin, ja sitten nukkumaan jotta jaksan aamulla lähteä reippaana ottamaan kaupunkia haltuun. Mukavaa viikkoa kaikille lukijoilleni! <3 

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät


Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava, 2013. 269 sivua.)

  Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?

Frida Hernkil on nuori nainen oman elämänsä risteyskohdassa. Aluksi on tehtävä yksi päätös, lähteä vai jäädä, ja Fridan suvussa kukin sukupolvi on tehnyt omat päätöksensä - useimmiten miehet ovat lähteneet ja naiset jääneet. Frida pelkää perineensä enemmän suvun miesten levottomuutta, mutta hän ei haluaisi olla osa lähtijöiden ketjua, toistaa sitä historiaa, jolla niin moni on rikkonut niin paljon. Mutta miten kova hinta on maksettava siitä, että kieltää itsensä?

  Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.

Tarina alkaa jo sadan vuoden takaa. On kaunis ja huoleton isoisoäiti, Siri, joka tekee räikeän virheen olettamalla jonkun toisen toteuttavan hänen elämänsä unelmat, ja sitten vielä valitsemalla siihen tehtävään aivan väärän henkilön! On Sirin poika, Poju, joka menee naimisiin vuonna 1949 Hilkkansa kanssa vilpittömästi uskoen että elämä Hilkan kanssa riittäisi. Elämä yllättää, se herättää ajatuksen "kuka nämä kortit minulle jakoi?", eikä Pojun auta muuta kuin antaa periksi luonnolleen, rakastua kerran toisensa jälkeen ja päästää irti kaikesta mikä sitoo menneeseen, vaikka se tarkoittaisi vaimoja ja lapsia. On Pojun poika, Roger Raymond eli "Raimo" - nimi kun on niin vaikea sanoa - joka päättää olla hyvä isä ja puoliso, koska hänen oma isänsä ei ollut kumpaakaan. Raimo on mies, joka on aina ollut monta, ja lopulta vain yksi, vainoharhainen ja arka mies, jonka mielenterveys pettää ja hän menettää otteensa itsestään ja minuudestaan. Ja sitten tullaan Raimon tyttäreen, Fridaan, jota rakastaa hyvä ja kunnollinen Emil, joka haluaisi yhteisen elämän ja yhteisen lapsen.

  Emil, kunpa voisin tarjota sinulle jonkin muun tarinan kuin omani, Frida ajatteli. Kunpa voisin olla poninhäntäpäinen naapurintyttö enkä tämä särkyvä astia. Anna minun olla yhtä hyvä sinulle kuin sinä olet minulle.

Mistä voi tietää, mikä on oikea päätös? Löytyykö onni lopulta sitoutumisesta, perheestä ja paikoillaanolosta, vai vapaudesta ja yksinäisyydestä?


Tua Harno on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. En voi lakata hämmästelemästä, että Ne jotka jäävät on kirjoittajansa esikoisteos, niin kypsä, valmis ja painava se on. Kirjan kieli on nautinnollisen kaunista ja kerronta soljuu eteenpäin vaivattomasti. Tarina on monikerroksisuudessaan taidokas, ja vaikka näkökulmat, kertojat ja aikatasot vaihtuvat, kaikki pysyy tiukasti kasassa, eikä lukiessaan voi kuin nauttia vahvasta tarinasta ja vaikuttavasta kokonaisuudesta. Komppaan Kirjainten virran Hannaa, minäkin nimittäin uskon että tämä romaani (jonka käsikirjoitus voitti vuonna 2012 Pentti Saarikoski -kilpailun) tulee nousemaan kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi yhdellä jos toisellakin listalla. Syytä olisi.

Ne jotka jäävät kertoo juurista ja juurettomuudesta, henkisen orpouden kokemuksesta ja muistoista, aika paljon rakkaudesta ja unelmistakin. Sekä siitä, miltä tuntuu kun unelmien ja todellisuuden väliin jää ihmisen mentävä railo. Tarina sisältää sukupolvesta toiseen periytyvää rauhattomuutta, tavalla tai toisella epäterveitä vanhempi-lapsi -suhteita ja avioliittoja, joissa on vain ritisevää vaitonaisuutta. Ihmiset pakenevat elämäänsä kuka minnekin, yksi New Yorkiin, toinen työmatkoilleen Lähi-itään, kolmas kultaisen hiekan väriseen Montpellieriin, ja joku mielikuvitukseensa, kun ei muuallekaan pääse. Toisaalta on jotain kaunistakin, Fridan muistoja, jotka lämmittävät sydänalassa; lapsen ylpeyttä isästä, joka on Leonard Cohenin näköinen mies, perheen yhteisiä muistoja metallinhohtoisella Toyota Corollalla tehdystä automatkasta halki Euroopan Leonardin rahisevan äänen säestyksellä, sekä niitä omenapuuöitä, jotka aiheuttavat haltioitumista yhtä lailla lukijassa kuin nuoressa Fridassakin.

Harno kirjoittaa taitavasti, hän ei tuomitse henkilöitään vaan jättää sen lukijan tehtäväksi, tämän arvostelukyvyn varaan. Hänen henkilönsä eivät myöskään ole mustavalkoisia, kuten eivät ihmiset koskaan, vaan jokaisen taustalta löytyy omat kauneusvirheensä, piirteet jotka tekevät hahmosta inhimillisyydessään uskottavan ja moniulotteisen. Jopa itsekkyydessään lähes sietämätöntä Poju-vaaria kohtaan huomaa väistämättä tuntevansa pieniä ymmärryksen häivähdyksiä, ennemmin tai myöhemmin.

Ihastuin tähän romaaniin miltei varauksetta. Tarkoitukseni oli vain silmäillä kirjaa (kesken kun on kasa muitakin romaaneja, kuten minulla aina), mutta lähes hypnoottisen kaunis kieli, vetävä kerronta ja kiinnostava tarina lähtivät viemään heti ensi sivuilta, enkä voinut kuin lukea kirjan loppuun melkein yhdeltä istumalta - minä, hidas lukija. Tarina herätti paljon ajatuksia, se kosketti ja liikutti, ja nyt sanon enää vain: oi! Oi että mikä kirja! <3

(No, sanonpas vielä yhden jutun. Tähän loppuun on nimittäin pakko laittaa vielä ihana sitaatti, jonka halusin vain kirjoittaa itselleni ylös (mutta saavat sen muutkin lukea :)).

  Hilkan mieleen punoutui ajatus, että illan lukuhetken voisi jakaa. Voisi olla joku toinen, jonka kanssa puhua siitä, mitä lukee. Koskaan hänellä ei ole ollut tällaista toista ihmistä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...