perjantai 10. toukokuuta 2013

Heikki Hietamies: Äideistä parhain


Heikki Hietamies: Äideistä parhain (Otava, 2005. 256 sivua. Ensimmäinen painos Otava, 1992.)

Toisen maailmansodan aikana tuhansia suomalaislapsia lähetettiin sotaa pakoon muihin Pohjoismaihin. Syyskuussa 1943 10-vuotias Eero Vilenius kokee saman kohtalon kuin niin monet muutkin; hänestä tulee sotalapsi ja hän joutuu eroon äidistään. Eeron isä on rintamalla ja pieni perhe joutuu ensin lähtemään itärajan tuntumasta evakkoon. Eeron äiti Kerstin päätyy lähettämään pojan Ruotsiin "parempiin oloihin", kun lapsilla on Suomessa niin paha olla. Ennen lähtöä äiti kertoo Eerolle, millaista Ruotsissa on ja miten hyvin muut lapset ovat siellä viihtyneet. Elämä rauhallisessa Ruotsissa ei kuulosta pojasta hassummalta, ja hän ajatteleekin reippaasti että voisihan siellä pistäytyä.

  Äiti oli kääntänyt niitä kirjeitä suomeksi ja kertoi, mitä niissä oli. Kaikissa oli mukavia asioita. Lapset olivat oikein hienoissa perheissä ja lähettivät paljon terveisiä. Niille oli ostettu hienoja vaatteita ja ne olivat syöneet suklaata. Kenelläkään ei ollut yhtään ikävä.

Satoja pieniä ja isompia lapsia hoitajineen lastataan hienon matkustajalaivan ruumaan, ja alkaa raskas merimatka kohti uutta kotimaata. Jo menomatkalla Eero alkaa tulla toisiin ajatuksiin - laivassa on kova meteli ja paha haju, pikkulapset itkevät ja huutavat äitiä, merellä tulee paha olo ja yöllä näkee painajaisia. Eero päättää kirjoittaa äidille, että pyytää hänet heti takaisin kotiin. Matka kuitenkin jatkuu, ja lapset juttelevat tulevasta keskenään. Joku tietää, että sievät ja kiharatukkaiset pääsevät hyviin koteihin, rumat viedään lastenkoteihin. Tukholmaan päästyä lapsia odottaa parin viikon karanteeni, jonka jälkeen vanhempia alkaa saapua paikalle lapsista valitsemaan.

Eero ei päädy pelkäämäänsä lastenkotiin, vaan Skånen maaseudulle perheeseen, johon kuuluvat tiukka äiti Signe, lempeä Pappa ja hieman Eeroa nuorempi poika, Erik. Alkaa hankala sopeutuminen uuteen maahan ja kieleen, totutteleminen uusiin ihmisiin ja tapoihin. Eero tietää äidin ja Signen kirjoittelevan toisilleen taajaan, ja hän odottelee vain äidin kutsuvan hänet pian takaisin kotiin. Sitä kutsua ei kuitenkaan ala kuulua.

Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin Eero palaa Ruotsiin sijaisäitinsä Signen hautajaisiin. Hän saa haltuunsa nipun sodanaikaisia kirjeitä - niitä, joita äiti on Signelle Ruotsiin kirjoittanut. Kirjeistä hänelle lopultakin selviää, mitä äidille sodan aikana todella tapahtui, ja kaikki kipeät kysymykset saavat vihdoin vastauksensa. Oliko oma äiti kuitenkaan lopulta äideistä parhain?


Äitienpäiväviikonlopun kunniaksi postaan peräkkäin kolmesta erilaisesta kirjasta, joissa nimeään myöten käsitellään äitejä ja äitiyttä. Kolmikon ensimmäinen kirja on tämä maaliskuisen lukumaratonini aikana lukemani Hietamiehen Äideistä parhain.

Hietamiehen kirjailijaperheessä on jotakin kiehtovaa; Heikki Hietamiestä, hänen entistä vaimoaan Lailaa ja heidän tytärtään Eveä yhdistää ihmeellinen kyky kirjoittaa koskettavia ja elämänmakuisia tarinoita, jotka inhimillisyydessään ja sinivalkoisessa suomalaisuudessaan vetoavat moniin lukijoihin, minuunkin. Ennen blogini perustamista olen lukenut jotakin jokaiselta Hietamieheltä: Heikiltä romaanin Sydän toivoa täynnä ja Eveltä romaanin Niin paljon kuuluu rakkauteen. Ehdottomasti eniten olen lukenut kuitenkin painoskuningatar Lailan (nyk. Hirvisaari) romaaneja. Lailan romaaneista joskus enemmän ihan omassa postauksessaan, mutta sen sanon (etenkin juuri näin äitienpäivän alla), että Laila-lukijuus on meidän perheessä eräänlainen peritty juttu, rakkaus Lailan kirjoihin on siirtynyt suoraan äidiltä tyttärelle. Mutta nyt palaan kuitenkin Heikkiin, ja tähän keväällä lukemaani romaaniin. :)

Romaaniin pohjautuva Klaus Härön ohjaama kansainvälisestikin menestynyt elokuva on mielestäni yksi koskettavimmista kotimaisista elokuvista kautta aikojen. Normaalisti haluan aina lukea kirjan ennen elokuvan katsomista, mutta Äideistä parhaimman olin nähnyt jo heti tuoreeltaan, vuonna 2005. Kirjan vuoro tuli nyt, kahdeksan vuotta elokuvan ensinäkemisen jälkeen, mutta vaikka aikaa on kulunut noinkin paljon, kummitteli loistava elokuva mielessäni ja minua jännitti pystyykö kirja koskettamaan minua ollenkaan. No, pelko oli turha, kyllä pystyi.

Äideistä parhain herättää paljon kysymyksiä, joihin ei välttämättä edes ole vastauksia. Kirjaa lukiessaan miettii väistämättä, millaisia traumoja sota ja sotalapsuus ovat lapsissa synnyttäneet. Millaista on joutua pienenä lapsena eroon vanhemmistaan, kodistaan ja kaikesta tutusta, joutua täysin vieraiden ihmisten hoitoon ja outoon ympäristöön osaamatta kieltä, kykenemättä edes kommunikoimaan niiden kanssa, jotka sinusta pitävät huolta.

Tässä romaanissa erityisesti äidin ratkaisut mietityttävät; on helppoa ymmärtää äidin halu lähettää oma lapsensa sotaa pakoon, taata tälle turvalliset elinolosuhteet ja mahdollisuus riittävään ravintoon sekä koulunkäyntiin ilman sodan pelkoa. Tarinassa Kerstin tekee kuitenkin myös sellaisia ratkaisuja (joita en voi tässä avata enempää spoilaamatta kirjan juonta - lukekaa itse, jos ette tiedä mistä on kysymys!), jotka tuntuvat lapsen kannalta vääriltä ja epäoikeudenmukaisilta ja saavat siten kyseenalaistamaan Kerstinin äidinrakkautta ja hänen ajatusmaailmaansa.

Kirjaa lukiessani mietin paljon sitä, mikä lopulta olisi ollut Eerolle parasta - saada jäädä Ruotsiin sijaisperheeseensä, vai palata takaisin Suomeen oman äidin luo. Missä hän olisi saanut todella olla rakastettu? Oliko paluu Suomeen vain yksi uusi traumaattinen kokemus? Olisiko tämän nimenomaisen lapsen elämä ollut parempaa ja onnellisempaa, jos hän olisi saanut jäädä Ruotsiin? Kuten rivien väleistä lienee luettavissa, minun sympatiani olivat tässä tarinassa sijaisäidin puolella. Minun mielestäni parasta tarinassa olikin seurata sijaisäidin ja ei-biologisen lapsen välisen luottamuksen ja kiintymyssuhteen hidasta muodostumista (elokuvassa se tosin näytetään katsojalle vielä kirjaakin koskettavammin).

Toki Kerstiniäkin on helppoa ymmärtää: on sota, koti on ollut pakko jättää taakse, mies kuolee taisteluissa. Kerstin on vielä nuori nainen, kukapa ei samassa tilanteessa haluaisi kokea elämässään edes hiukan onnea. Sivustaseuraajana on vain hirveän vaikeaa hyväksyä, että onnen hintana voisi olla edes poikkeusolosuhteissa oma lapsi. Kirjeissään Signelle Eeron äiti vetoaa tähän hyvänä ihmisenä ja viisaana kasvattajana, ja peräänkuuluttaa tiukkaa kuria Eeron suhteen (saa tukistaakin, jos on ollut tuhma), antaa ymmärtää ajattelevansa lapsen parasta. Signen kirjeet ovat tavallaan kauniita ja kunnioittavia, mutta tarinan edetessä niitä lukiessa mieleen hiipii hiljainen raivo, suru lapsen puolesta.

Hietamies kirjoittaa hyvin. Hän välttää kaikki liian imelyyden tai pateettisuuden karikot, ja lopputulos on lämmin, inhimillinen ja takuulla mieleenpainuva. Äideistä parhain on hyvin kerrottu ja koskettava romaani. Voin hyvin kuvitella sen tärkeyden ja merkityksen erityisesti niille, joille tässä tarinassa on omakohtaista tarttumapintaa, ihmisille jotka ovat eläneet sotalapsina; lähteneet, ja jos luoja ja elämä ovat suoneet, myöhemmin palanneet. Niille, joille Eeron tarina on tosi, joille Eeron ikävä ja suru ovat omia.

Vain todella hyvä ihminen ottaa vieraan lapsen hoiviinsa ja antaa hänelle kodin. Joka ilta kiitän Jumalaa, että meidän Eerolle sattui näin hyvin.
(Äidin kirje Signelle 12.3.1944)

torstai 9. toukokuuta 2013

Hanna Tuuri: Tuulen maa


Hanna Tuuri: Tuulen maa (Otava, 2012. 174 sivua.)

  Porttiin on kiinnitetty iso nippu ilmapalloja ja suuri sumusateessa kastunut pahvinpala, jonka valuvat kirjaimet toivottavat: tervetuloa. Kävelemme miestä korkeampien verenpisarapensaiden reunustamaa kujaa pihaan. Verenpisarat ovat vielä lehdettömiä, takkuisia kuparinruskeita pöheikköjä. Sumu noruu oksilta vetenä, kutoo kaiken kosteaan harmauteen. Vain pensaiden alle auenneet auringonkeltaiset narsissit muistuttavat, että on kevät.

Tuulen maa toivottaa lukijan tervetulleeksi Irlantiin, Mayon kreivikuntaan. Suomalainen Hanna Tuuri on asunut Irlannissa vuodesta 2004, päätynyt Dublinista Länsi-Irlannin Mayoon, pieneen Egoolin kylään irlantilaisen miehensä Ciaránin kanssa. Mayon rauhallisilla nummimailla pariskunta pitää puutarhakoulua. Tuulen maa on Tuurin kolmas omaelämäkerrallinen Irlantiin sijoittuva teos, aiemmin ovat ilmestyneet Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta (2009) ja Vihreän saaren puutarhoissa (2010).

Luin Tuulen maan taannoisella Irlannin-matkallani, ja rakastuin kirjaan, Tuurin kirjoitustyyliin ja kauniiseen kieleen täysin! Luulen että tulen palaamaan teoksen pariin piankin Irlannin-kaipuussani, vahvaa irlantilaisuutta huokuva kirja kun toimii tehokkaasti myös nojatuolimatkailun välikappaleena. Mieleni tekisi siteerata kirjaa miltei sen jokaiselta sivulta, niin ihastuttavaa teksti on. Se sai minut haaveilemaan omasta pienestä mökistä ja rauhaisasta maalaiselämästä jossain kaukana Irlannin maaseudulla, etenkin kun luin kirjaa autenttisessa ympäristössä: Connemarassa, johon Mayokin kuuluu.

Tuuri kertoo irlantilaisesta elämänmenosta lämmöllä ja lempeydellä, hän kuvailee arkeaan ja sen pieniä sattumuksia, sekä pienen kylän tiivistä yhteisöä rauhallisen jutustelevaan tapaan. Asioita tarkastellaan suomalaisin silmin, mutta kaikesta huomaa että Tuuri tuntee jo erittäin hyvin uuden kotimaansa. Enää hän ei ole vain se ulkomaalainen, vaan tärkeä ja olennainen osa omaa yhteisöään siinä missä naapurinsakin: vatsakas maalaismies Paddy, jonka suussa törröttää vajaa rivi ruskeita hammasrankoja, varakas tilallinen Horkan, sekä englantilaispariskunta Jane ja Harry, joiden mielestä vain brittiläinen on parasta. Oman paikkansa löytävät myös uudet tulokkaat, naapurikylään muuttanut amerikkalaispariskunta Mad ja Joe. Tuuri tekee tasapuolisesti irlantilaisista, englantilaisista ja amerikkalaisista lempeän tarkkanäköisiä huomioita, ja kertoo niitä hyväntahtoisesti, kaikella rakkaudella.

  Minä nauran, että vain irlantilaiset voivat haltioitua näin paljon perunoista. Irlanti on varmasti ainoa maa, jossa spagetin ja jauhelihakastikkeen lisukkeena tarjoillaan keitettyjä perunoita, ja jossa perunoita voi saada samassa annoksessa viidellä tavalla valmistettuna: keitettyinä, paistettuina, muusina, uuniperunoina ja ranskalaisina.

Länsi-irlantilainen maaseutu kuulostaa ihastuttavalta, karulla tavalla romanttiselta ja idylliseltä. Kirjassa kuvaillaan kauniisti koleita ja sumuisia nummia, harmaaseen sumuun laskeutuvia vehreitä niittyjä ja sortuneita kiviaitoja, sekä oikeaa maalaiselämää kanoineen, karkailevine hevosine ja possuineen, ja vasikoineen, joilla on tummaripsiset suklaasilmät. Välillä käydään tapaamassa ystäviä Dublinissa tai Charlestownissa, tai Irlannin puukotuspääkaupungissa Limerickissä.Vieraillaan vanhan ajan pubeissa, ja miehen syntymäpäivinä tehdään retkiä vähän kauemmas puutarhoihin ja kasvihuoneisiin syntymäpäiväostoksille. Merikin on lähellä, meren hopeisilla hiekkarannoilla tiirat syöksyvät tuulessa ja lokit kirkuvat. Meri on uurtanut rantaan poukamia, kävellessään voi löytää tyrskeisiä sopukoita, kaukana lahdella murtuvat mainingit. Irlantilaiselle luonto on selvästi tuikitärkeä ja ilmiselvä osa elämää ja omaa identiteettiä.

  Illalla sulkiessani makuuhuoneen ikkunaa haistan kesän: nummisammalen kosteuteen sekoittuu kasvavan ruohon tuoksu, syreenin ja orapihlajan aukeavien kukkien suloinen imelyys. On jo hämärää, vain lännessä taivas on vielä vaalea. Käki kukkuu illan viimeisen kukunnan pihakuusessamme, lentää kätkättäen jonnekin moittimaan illan tuloa. Tiedän, että aamulla lintu tulee takaisin ja aloittaa toukokuun aikaisen auringon noustessa päättömän päivätyönsä: kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu. Sitä jatkuu taas iltaan asti. Jos laskisi jäljellä olevia onnenpäiviään, niitä riittäisi seuraavaankin elämään.

Pelkkiä onnenpäiviä elämä Irlannissa ei kuitenkaan ole. Tuuri kertoo myös Irlannin ongelmista; talouskriisistä, ontuvasta sisäpolitiikasta ja jatkuvasta maastamuutosta työn perään. Kouluttamattomista suvuista, joissa pitkäaikaistyöttömyys kulkee sukupolvesta toiseen. Siitä, miten myrskyjen ja kriisien riepottelemassa Irlannissa murheet poistavaa ihmeiden tekijää kaipaa moni. Ennen pieni Egoolin kyläkin on ollut vilkas, nykyisin taloja on jäljellä viisi, niistäkin vain kolme vakituisesti asuttua. Asukkaitakin on vain viisi: kaksi irlantilaista, kaksi englantilaista ja yksi suomalainen. Aiemmin kylässä asuneet suvut ovat kaikonneet, lähteneet pakoon nälkää, sadetta, koleutta ja kylmyyttä, elämän kovuutta. Muuttaneet pois, jotkut kaupunkeihin, toiset ulkomaille. Irlantilaisia ja suomalaisia tuntuu kuitenkin yhdistävän samanlainen luonne; elämää jatketaan takaiskuistakin huolimatta sisulla ja peräänantamattomuudella.

  Irlantiin iskevät usein isojen merien myrskyt. Vuosisatojen aikana maa on kokenut kohtuuttomasti epäonnea, vääryyttä ja surua. Miljoonat ihmiset ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan. Joskus tuuli on sentään kääntynytkin. Siirtolaiset ovat palanneet, tuoneet mukanaan uusia tarinoita, uusia tapoja ja uusia ajatuksia. Irlanti on noussut monta kertaa, ja nousee taas. Sellaista on elämä valtameren saarella: aaltojen ikuista liikettä, alati mieltään muuttavan tuulen oikkuja.

Tuulen maasta ovat kirjoittaneet myös Amma sekä ulkosuomalainen Vihreatniityt, joka on itsekin asunut Irlannissa jo yhdentoista vuoden ajan. Minut kirja hurmasi täysin, ja tällä hetkellä luenkin jo toista Hanna Tuurin kirjaa, ihanaa Irlantilaista aamiaista.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Terkkuja Irlannista!

Aloin vapaillani käydä läpi Irlannin-matkakuviani, ja koska totesin että niitä olisi blogiinkin laitettavaksi helposti viitisenkymmentä, päätin postailla niitä nyt pikkuhiljaa useammassa erässä varsinaisten kirjapostausten väleissä. Nyt ensimmäisessä satsissa laitan muutaman kuvan keväisestä Dublinista, sekä vähän useamman kuvan ihanasta Galwaysta ja Connemaran alueelta, jossa kävin päiväseltään kiertelemässä. Tällä kertaa en enempiä selittele, vaan annan kuvien puhua puolestaan. :) Myöhemmin tulossa lisää kuvia Irlannin maaseudulta ja kelttiläisistä tunnelmista, ja vielä oma (runsaanpuoleinen!) postauksensa kirjallisesta Dublinista, joten pysykäähän kuulolla... :)

Kevät! <3

Tunnettuja irlantilaisia kirjailijoita mainostaulussa pienellä sivukujalla Temple Barin alueella. Tunnistatko ketään?

Piikkiherne kukki kaikkialla.


Molly Malone.




Connemaran alueella. Seuraava varsinainen kirjapostauksenikin sijoittuu Connemaraan, joten vähän tämänkaltaisissa tunnelmissa liikutaan.



Irlannista saa (ainakin minun mielestäni) maailman parhaita skonsseja. <3



Katamaraaniajelulla Irlannin ainoalla vuonolla, Killary Fjordilla.


Galwayssa. Sateen jälkeen paistaa aurinko. Kaupungin kaduilla tunsin hetken olevani ihan oikea 


lauantai 4. toukokuuta 2013

John Boyne: Kuudes mies


John Boyne: Kuudes mies (Bazar, 2013. 334 sivua. Alkuteos The Absolutist, 2011. Suomentanut Laura Beck.)

Oli kuin me olisimme kuolleet jo ennen kuin edes lähdimme Englannista. Ja kun minua ei tapettukaan, kun minä olin yksi onnekkaista... niin, meidän makuusalissamme oli kaksikymmentä miestä. Kaksikymmentä poikaa. Ja meitä palasi vain kaksi. Eräs joka tuli hulluksi ja minä. Se ei tarkoita että hän ja minä olisimme selviytyneet. Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen. Henkeni ainakin viipyilee. Minä ajattelen että hengitän ja siinä kaikki. Ja hengittämisen ja elossa olemisen välillä on vissi ero.

Eletään syksyä 1919. Ensimmäinen maailmansota on päättynyt edellisvuonna, ja Ranskan taistelutantereilta on palannut Englantiin joukko enemmän tai vähemmän haavoittuneita nuoria miehiä - osa fyysisesti, jokainen takuulla henkisesti. Yksi heistä on 21-vuotias lontoolainen Tristan Sadler, joka jollain lailla toivuttuaan matkustaa junalla Norwichiin tapaamaan sodassa kuolleen parhaan ystävänsä Willin sisarta, Marian Bancroftia. Hänen tarkoituksenaan on palauttaa naiselle tämän Willille Ranskaan kirjoittamat kirjeet, mutta samalla myös kertoa Willin viimeisistä hetkistä, miehen, josta tuli kesken sodan aseistakieltäytyjä, valkoisen sulan mies.


Aloittelen Irlanti-postauksiani tällä irlantilaisen John Boynen uutuuskirjalla. Olen lukenut Boynelta aiemmin Tarkoin vartioidun talon ja Pojan raidallisessa pyjamassa, ja kummankin teoksen perusteella olen vakuuttunut erityisesti miehen draamantajusta ja tarinankerrontataidoista. Kun tätä uutuusteosta kirjan kansissa kehuvat sellaiset mahtikirjailijat kuin John Irving ja Colm Tóibín, oli selvää että odotukseni ehtivät nousta huikeiksi jo ennen kuin olin lukenut sivuakaan. Vaikka en myönnä pettyneeni, tarjosi Kuudes mies ehkä aavistuksen laimeamman lukukokemuksen, kuin mihin olin varautunut. Siitä huolimatta romaani on mielestäni eittämättä hurjan hieno - sen voima on jäljessä, jonka se lukijaan väistämättä jättää.

En halua avata tarinaa enempää kuin mitä aluksi teen. Romaani sisältää joitakin ennalta-arvattavia elementtejä, ja mitä vähemmän kirjasta etukäteen tietää, sen parempi. Lukijana arvostan yleensä pitkälti kaunista kieltä, pidän myös runsaasta kuvailusta ja vahvoista tunnelmista. Boynen kieli on kuitenkin hyvin tavanomaista eikä hän kuvaile tarkasti yksityiskohtia tai pyri luomaan elävää ja mieleenpainuvaa tunnelmaa. Mies tuntuu luottavan vahvan tarinan voimaan, ja juuri siinä taitaa piillä hänen kirjojensa taika: Boyne yksinkertaisesti kertoo hyvän, vahvan tarinan, ja tekee sen niin, että se iskee lukijaan kuin metrinen halko.

Kuudes mies on surullinen ja todenmakuinen tarina ystävyydestä, suurista salaisuuksista ja oman identiteetin etsinnästä, sekä siitä myllerryksestä johon ihmismieli sodan äärimmäisessä todellisuudessa joutuu. Tarinassa on paljon julmuutta ja sodan kuvaus tuntuu hyvin realistiselta, mutta samalla Boyne pitää lukijan turvalliselta tuntuvassa, lempeässä otteessaan niin, ettei lukiessa ala ahdistaa liikaa ja kaiken lukemansa kestää. Romaanin jälkihehku on voimakas, tarina sisältää paljon moraalista pohdintaa herättäviä kysymyksiä ja Tristanin ja Willin koskettava tarina jää mieleen pitkäksi aikaa. Kuudes mies on myös paitsi vahvasti inhimillinen sotatarina, myös varsin elokuvallinen romaani, jonka toivoisin ehdottomasti näkeväni joskus valkokankaalla.

Kuudennen miehen on tuoreeltaan lukenut myös Luettua-blogin Sanna, joka laillani ihastui kirjaan suuresti.

P.S. On pakko mainita vielä yhdestä asiasta, Kuudes mies nimittäin sisältää muutamia hurmaavia intertekstuaalisia viittauksia. Päähenkilö Tristan Sadler työskentelee kustannustoimittajana, ja matkaseuralaisenaan hänellä on tietenkin (!) kirja, Jack Londonin Valkohammas. Päätän juttuni ihanaan sitaattiin, joka sisältää palasen totuutta kirjallisuuden merkityksestä ihmiselle.

Oli tietysti olemassa kirjailijoita, jotka kertoivat tarinansa mahdollisimman mutkikkaalla tavalla - esimerkiksi monet niistä, jotka lähettivät käsikirjoituksiaan luettavaksi Whisby Pressiin - mutta myös toisenlaisia, kuten Jack London, jotka tarjosivat lukijoilleen sellaisen hengähdystauon olemassaolon kurjuudesta että heidän kirjansa olivat kuin jumalten lahjoja.

Oih. <3
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...