keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Dekkareista

Olen teini-iästä lähtien ollut kova tyttö lukemaan dekkareita. Aikana ennen blogin perustamista luin niitä jopa siinä määrin, että taisin saada genrestä pienen hetkellisen yliannostuksen. Blogin olemassaoloaikana olen lukenut vähintään muutaman dekkarin vuodessa (parina vuonna jopa kymmenkunta), eli en toki ole niitä tässä välissäkään kokonaan hylännyt. Kesä ja dekkarit kuuluvat mielessäni ehdottomasti yhteen, huomaan joka vuosi kesän alussa alkavani kaivata dekkareiden pariin ja lukuinto niitä kohtaan säilyy pitkälle syksyyn. Tämäkään kesä ei ole tehnyt poikkeusta, mutta tänä vuonna dekkarit ja jännärit ovat alkaneet kutsua puoleensa samaan malliin kuin viitisen vuotta sitten, eli dekkarinnälkäni on pitkästä aikaa huipussaan. Jopa omien vanhojen suosikkien uudelleenlukeminen on alkanut tuntua houkuttelevalta ajatukselta! Tuleva kirjasyksy on myös dekkaririntamalla erityisen herkullinen, ilmestymässä on sellaisia namipaloja etten voisi kuvitellakaan ohittavani niitä lukematta.

Olen ajatellut luoda myöhemmin tällä viikolla lukulistallani oleville dekkareille oman välilehtensä, jota olen jo pitkään suunnitellut. Kahdesta syystä: ensinnäkin tykkään lukea hyviä dekkareita sarjoittain, ja mielellään kronologisessa järjestyksessä, jolloin erilliseltä välilehdeltä löytyvät dekkarilistat helpottavat esimerkiksi omia kirjastoreissujani. Toiseksi olen huomannut blogiini tultavan yllättävän usein juuri dekkarijuttujen perässä, ja luulen dekkarivälilehden palvelevan ehkä jotakuta muutakin kuin minua.


Tässä yhteydessä on muuten ihan pakko linkata muutamaan paikkaan. Ensinnäkin dekkarifanien parhaaseen suomenkieliseen aarreaittaan, Tornion kaupunginkirjaston (?) ylläpitämään DekkariNettiin, josta löytyy uskomaton määrä lukuvinkkejä muun muassa kirjailijoittain ja sarjoittain jaoteltuina. Lisäksi dekkarijuttuja kannattaa käydä lukemassa erityisesti kahden blogikollegan luona (vaikka varmasti suurin osa kirjabloggaajista lukee myös dekkareita - ainakin joskus): Kirsin kirjanurkassa (Kirsi lukee paljon dekkareita ja kirjoittaa niistä myös Suomen dekkariseuran blogiin, joka on myös aivan ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka!), sekä Annikan Rakkaudesta kirjoihin -blogissa (asiaa sen paremmin tutkimatta rohkenen väittää että Annikan blogista löytyy enemmän dekkarijuttuja kuin keneltäkään muulta!). Terkkuja sinne, ja kiitos hienoista blogeista sekä lukuisista dekkarilukuvinkeistä, ihanat naiset! <3


Ehkäpä muutama sananen vielä omista suosikeistani. Luen mieluiten brittiläisiä ja pohjoismaisia dekkareita, ja vaikka makuni on melko laaja, eniten minua miellyttävät cozy mystery -tyyppiset, hyvin perinteiset (ja melko pehmeät) dekkarit. Siedän dekkareissa kuitenkin melko rajuakin menoa, vastaani on tullut vain yksi jännitysromaani, joka oikeasti oksetti (Anders Roslundin & Börge Hellströmin Peto, jossa oli muistaakseni raakoja lasten pahoinpitelyjä ja/tai pedofiliaa - se kirja oli minulle liikaa, hyi olkoon). Myöskään Reijo Mäen tai Patricia Cornwellin teokset eivät ole oikein olleet minun heiniäni.

Ennen blogia suurimpia dekkarisuosikkisarjojani ovat olleet (tietenkin!) Agatha Christien Neiti Marplet ja Hercule Poirotit (joita on niin paljon, että taidan luoda niille myöhemmin vielä ihkaoman välilehtensä - jossain blogissa taisi sellainen jo ollakin, mutta en kuollaksenikaan muista, missä!?), Elizabeth Georgen Lynley & Havers -sarja (amerikkalainen kirjailija, jonka dekkarit sijoittuvat kuitenkin Iso-Britanniaan ollen niin brittiläisiä ettei kirjailijan uskoisi ikinä olevan muuta kuin britti :), Sujata Masseyn Rei Shimura -sarja (nykyaikaiseen Japaniin sijoittuvia dekkareita Agatha Christien henkeen, olen lukenut sarjaa muutaman kirjan verran ja nyt mieleni tekisi aloittaa se uudelleen alusta ja lukea kokonaan), Matti Remeksen Hankoon sijoittuva Ruben Waara -sarja sekä jo edesmenneen Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää -sarja. Lisäksi olen lukenut kotimaisista paljon myös muun muassa Leena Lehtolaista (Maria Kallio -sarjaa), Seppo Jokista (jonka tamperelainen komisario Koskinen on ihan huippu!), Pentti Kirstilää (ylikonstaapeli Lauri Hanhivaarasta samat sanat!) ja Outi Pakkasta (ruokaa rakastava mainosgraafikko Anna Laine on myös aika mainio), sekä ulkomaisista muun muassa Tess Gerritseniä, Karin Fossumia ja Nicci Frenchiä näin muutamia mainitakseni.

Blogin aikana olen löytänyt pari uutta suursuosikkia: Pekka Hiltusen Studio -sarjan, jota en vaan voi hehkuttaa kylliksi (en juuri koskaan osta dekkareita omaan hyllyyni, mutta Hiltusen dekkarit haluan sinne ihan ehdottomasti), sekä espanjalaisen Antonio Hillin Barcelonaan sijoittuvan Héctor Salgado -sarjan. Myös ruotsalaisesta Mons Kallentoftista on tulossa kovaa vauhtia uusi supersuosikkini. Lisäksi olen tykästynyt ruotsalaisen Camilla Läckbergin Fjällbacka -sarjaan, sen uusin teos Enkelintekijä odottelee juuri kiltisti vuoroaan yöpöydälläni. Viime kesänä luin ensimmäisen Komisario Morseni (jota olen aiemmin katsonut vain televisiosta - Morse on loistava!), ja tarkoitukseni on lukea lisää Colin Dexteriä vielä tämän vuoden aikana. Blogin aikana olen lukenut myös Eppu Nuotion Pii Marin -sarjan, ja aloitellut John Verdoniin tutustumista Dave Guerney -sarjan ensimmäisen teoksen, Numeropelin, verran.


On paljon minulle vielä ennestään tuntemattomia kirjailijoita ja dekkarisarjoja, joihin haluaisin pikkuhiljaa tutustua. Tällä hetkellä suurinta kiinnostusta herättävät Sjövallin & Wahlöön Martin Beck -sarja (kirjojen pohjalta tehdyt tv-elokuvat ovat suursuosikkejani, mutta kirjoja en ole vielä lukenut), P.D. Jamesin Adam Dalgliesh -sarja (josta olen jokusen kirjan lukenut, mutta siitä on niin kauan etten edes muista, mitkä), Kate Atkinsonin Jackson Brodie -sarja, Mari Jungstedtin Gotlanti-sarja, Denise Minan Alex Morrow -sarja ja Garnethill-trilogia, Ian Rankinin John Rebus -sarja, Lincoln Childin & Douglas Prestonin Pendergast -sarja, Leif GW Perssonin Palme-trilogia, Håkan Nesserin Van Veeteren- ja Gunnar Barbarotti -sarjat, Stieg Larssonin Millennium-trilogia, Belinda Bauerin Exmoor-trilogia, sekä Ann Cleevesin Shetland- ja Vera Stanhope -sarjat. Myös Johan Theorin, Lars Kepler, Ann Rosman ja Åsa Larsson kiinnostaisivat. (Huh, olipas siinä aikamoinen määrä, noihin tutustumiseen saakin varata muutaman seuraavan vuoden, koska haluan tietenkin lukea muutakin kuin dekkareita! :)

Mikä teidän suhteenne dekkareihin on? Ketkä ovat omia suosikkejanne? Jäikö minulta listaamatta joku huippuhyvä dekkaristi, jota ehdottomasti pitäisi kokeilla?

maanantai 29. heinäkuuta 2013

M.L. Stedman: Valo valtameren yllä


M.L. Stedman: Valo valtameren yllä (Karisto, 2013. 421 sivua. Alkuteos The Light Between Oceans, 2012. Suomentanut Leena Perttula.)

Eletään ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja kaksikymmenluvun alussa. Tom Sherbourne on värväytynyt vapaaehtoisena australialaismiehenä emämaa Iso-Britannian joukkoihin, taistellut urheasti ja palannut kotimaahansa arvostettuna sotasankarina. Hän on yksinäinen, hiljalleen toipuva mies; hän kantaa sodan jälkeen varjoa, joka lankeaa sisäänpäin. Tom hakeutuu työhön Australian lounaiskolkkaan, pienelle Janus Rockin yksinäiselle saarelle, jossa hänestä tulee osa majakanvartijoiden katkeamatonta ketjua. Hän elää yksin keskellä kahden meren yhtymäkohtaa, pisteessä jossa Intian valtameri yhtyy Eteläiseen mereen.

  Tuli tyyni hetki. Ei hiljainen: aallot löivät yhä karikkoon, tuuli vinkui Tomin korvissa, ja erään vajan avonainen ovi paukutti tyytymättömänä karmia vasten. Tomin sisällä oli kuitenkin tyyntä ja hiljaista ensi kertaa vuosiin.

Elämä alkaa näyttää valoisaa puoltaan, kun Tom tapaa Partageusen pienessä satamakaupungissa tulevan vaimonsa, rehtorin tyttären Isabelin. Nuoripari avioituu ja muuttaa pysyvästi majakkasaarelle täysin eristyksiin rannikosta. Aluksi ovat vain he kaksi, mutta pian onnellinen Isabel huomaa olevansa raskaana. Raskaus toisensa jälkeen päättyy kuitenkin keskenmenoon. Lapseton Isabel tuntee olevansa kelvoton, kuin majakan vanha ja rikkinäinen piano, jolta saaren yksinäisyys ja sää ovat riistäneet äänen.

Juuri kun Isabel on istuttamassa rosmariinipensaan tainta pari viikkoa aikaisemmin ennenaikaisena ja kuolleena syntyneen kolmannen lapsensa haudalle, ajautuu majakkasaaren rantaan soutuvene. Veneessä on kuollut mies, naisen villatakki ja elävä, hyväkuntoinen tyttövauva. Isabel ottaa lapsen, kylvettää ja ruokkii sen kuin omansa, ja kun hän katsoo vauvan silmiin, se tuntuu siltä kuin katselisi Jumalan kasvoja. Hän pyytää miestään ettei tämä tekisi veneestä virallista ilmoitusta ennen seuraavaa päivää. Kuten arvata saattaa, pariskunta kiintyy nopeasti vauvaan ja päättää pitää Lucyksi ristimänsä lapsen kaikessa hiljaisuudessa omanaan. Lucy kasvaa osaksi majakkasaarta, elämä sulautuu elämään niin kuin vesi kohtaa veden.

  "Vauva syntyi etuajassa stop yllätti meidät molemmat stop Isabel toipuu hyvin stop ei tarvetta lääkärille stop pieni tyttö stop Lucy -"

Perheonni särkyy parin vuoden kuluttua, kun Tomille ja Isabelille selviää, että lapsen oikea äiti onkin elossa.


Odotin tämän Stedmanin esikoisteoksen käännöksen ilmestymistä innokkaasti. Olin varma että tulen rakastumaan kirjaan, onhan siinä meri ja majakka (rrrakastan merta ja olen hulluna majakoihin!), ja surullisia ihmiskohtaloitakin. Myös tapahtumien sijoittuminen Australiaan ja maailmansotien väliseen aikaan kiehtoivat jo etukäteen. Aloinkin lukea kirjaa heti kun sain sen käsiini.

No, kuinkas sitten kävikään? Tällä kertaa taidan joutua myöntämään että odotukseni olivat hieman liian korkealla. Valo valtameren yllä on kelpo lukuromaani, jossa on paljon hyvää. Stedman kuvaa merta ja majakkasaarta kauniisti ja elävästi. Tavallaan eniten nautinkin kirjan alkuosasta, joka sijoittui enimmäkseen majakkasaarelle. Kuulin korvissani kallioita vasten iskevän meren, katselin näkyvyyden peittävää meriusvaa ja aistin ympärillä avautuvan tyhjyyden, rajattomuuden ja äärettömyyden.

  On hetkiä, jolloin meri ei ole meri - ei sineä, ei edes vettä vaan väkivaltainen räjähdys energiaa ja vaaraa: verenhimoa sellaisessa mittakaavassa, johon vain jumalat kykenevät. Meri paiskaa itsensä saarta vasten, lennättää pärskeitä majakkatornin huipun yli, puree paloja rantakalliosta. Ja meren ääni on petoeläimen karjuntaa, pedon, jonka raivo ei tunne rajoja. Sellaisina öinä majakkaa tarvitaan eniten.

Valo valtameren yllä on tosi kaunis ja lempeä romaani. Ongelma kohdallani taisi olla se, että minun makuuni se oli kuitenkin jopa liian kaunis ja lempeä, jäin kaipaamaan edes jotain rosoa ja särmää. Romaanin idea oli hieno, mutta toteutus jäi jotenkin kiiltokuvamaiseksi. Kun kerrotaan tarinaa sodan jättämistä arvista, lapsettomuudesta ja lukuisista keskenmenoista sekä lapsen menetyksestä, voisi odottaa romaanin olevan niin liikuttava että sen lukeminen kuivin silmin olisi mahdotonta. Stedmanin kerronta ei kuitenkaan onnistunut oikeasti koskettamaan, tunne ei jostain syystä välittynyt minulle asti. Romaanissa olisi mielestäni myös ollut tiivistämisen varaa, erityisesti keskivaiheilla tuntui olevan melkein haukottelua aiheuttavaa tyhjäkäyntiä.

Valo valtameren yllä sisältää kuitenkin paljon kauniita lauseita ja oivalluksia. Lukematta alkukielistä teosta olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että Leena Perttulan tekemä käännöstyö on erityisen hieno ja onnistunut, varmasti alkuteokselle oikeutta tekevä. Romaani on sujuvalukuinen ja (käännös)teksti on täynnä hienoja sanavalintoja. Plussaa myös siitä, että teos todella sisältää kustantajankin lupaamaa moraalista pohdintaa oikeasta ja väärästä, se saa ajattelemaan mahdollisia omia valintoja jos itse joutuisi henkilöhahmojen asemaan. Teoksen elokuvaoikeudet on myyty Dreamworks-yhtiölle, ja sen verran elokuvallinen paketti tämä olikin että jään mielenkiinnolla odottamaan kirjasta tehtävää elokuvaa. Se lienee pakko katsoa.

  Eristyneisyys kehrää omaa salaperäistä koteloaan. Se panee mielen keskittymään yhteen paikkaan, yhteen aikaan, yhteen rytmiin - valon pyörimisen rytmiin. Saarella ei kuulu muita ihmisääniä, ei näy ihmisen jalanjälkiä. Majakkasaarilla voi elää todeksi minkä tarinan tahansa, eikä kukaan tule sanomaan, että tarinankertoja on väärässä: eivät lokit, eivät prismat, ei tuuli.

Vaikka hieman petyinkin, jäi lukukokemuksesta sen verran positiivinen jälkimaku että voin suositella kirjaa hyvillä mielin kaikille, jotka haluavat lukea perushyvän historiaan ja Australian rannikolle sijoittuvan lukuromaanin. Kirjalla on muuten niin kaunis traileri, että se kannattaa katsoa ennen kirjaan uppoutumista, pääsee varmasti tunnelmaan.


Stedmanin esikoista on luettu jo muuallakin. Alkukielisenä romaaniin on (minua enemmän) ihastuttu Tarinauttisen hämärän hetkissä ja Lukuisa -blogissa.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Australia

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Kjell Westö: Lang


Kjell Westö: Lang (Otava, 2002. 253 sivua. Alkuteos Lang, 2002. Suomentanut Katriina Savolainen.)

Marraskuisena yönä töölöläisessä asunnossa soi puhelin. Soittaja on menestyvä kirjailija ja televisiojuontaja Christian Lang, joka pyytää hätääntyneenä apua ystävältään ja kollegaltaan, romaanikirjailija Konrad Wendelliltä. Jotain kamalaa on tapahtunut, ja Wendellin epäilykset vahvistuvat kun hän tapaa Langin yöllä Töölöntorilla: miehen kaulalla komeilevat verekset punaiset jäljet.

  Ystävyytemme oli yli kolmekymmentä vuotta vanha ja sieti paljon, mutta edes se ei riittänyt selittämään miksi minä, syytön, ryhtyisin osalliseksi hänen rötöksiinsä. "Ei ole kohtuullista vaatia sellaista ystäviltä, Lang", sanoin ja kehoitin häntä ajamaan suoraa päätä Pasilan poliisitalolle tunnustamaan. Lang pudisti päätään ja purskahti itkuun, me istuskelimme vielä hetken jutellen vaimealla äänellä ja yö oli sateinen ja musta, ja sitten minä annoin periksi ja vastoin parempaa tietämystäni lainasin hänelle lapiotani.

Kaikki on alkanut paria vuotta aiemmin. Vaimostaan eronnut Lang on viettänyt kesää Helsingissä, ja tavannut eräänä iltana pitseriassa nuoren naisen, joka päätyy miehen asunnolle yöksi. Aamulla nainen on kadonnut, eikä mies tiedä hänestä muuta kuin etunimen: Sarita. Naisesta tulee Langille pakkomielle, ja illan toisensa jälkeen ajaa sisäinen pakko hänet Helsingin kaduille naista etsimään. Kun Sarita lopulta löytyy, alkaa rakkauden, vihan ja mustasukkaisuuden täyteinen suhde, joka johtaa Langin lopulta tuhoon.

  Langin ja Saritan ensimmäisestä yhteisestä kesästä tuli kaunis ja lämmin. Jälkeenpäin Lang muisti kesäkuun ja heinäkuun pitkinä ja valoisina. Hän muisti pölyiset päivät jolloin he jutustelivat raukeasti ja kävivät Uimastadionilla ja Linnanmäellä Miron kanssa, ja hän muisti loputtomat yöt ja Saritan ruskettuneen ihon suolaisen ja hiekkaisen tuoksun ja hänen kannustavat lemmenhuutonsa jotka leikkasivat valkeaa yötä.


Odotellessani innokkaasti Westön pian ilmestyvää (ja erittäin kiinnostavalta kuulostavaa) uutuusromaania halusin alkaa tutustua miehen vanhempaan tuotantoon. Aloitin Westö-lukijuuteni tällä hieman erilaisella romaanilla, joka muusta miehen tuotannosta poiketen sijoittuu tukevasti nykyaikaan, tarkemmin sanottuna vuosituhannen vaihteeseen. Lang ei ole varmaankaan parasta tai ainakaan tyypillisintä Westöä, mutta ihastuin jo tämän romaanin myötä miehen kirjoitustyyliin, kauniiseen kieleen ja väkevään ilmaisukykyyn. Olin kohtalaisen myyty jo sivulla 16, kun Lang kävelee kotiinsa päivän sarastaessa ja häikäistyy samalla kotikaupunkinsa kauneudesta: Varhainen aamu oli kaunis hiljaisella ja vakavalla tavalla, aurinko oli kalpea pastilli pilvien takana idässä, ohuet utuvaipat leijuivat jalkapallokentän yllä Johanneksenkirkon alapuolella [--].

Lang tarjoilee lukijalle rakkaustarinan, jonka ensisivuilta lähtien on tiedossa ettei se tule päättymään hyvin. Alussa tapahtuvan kahden aikuisen ihmisen ensikohtaamisesta tarina etenee vääjäämättä kohti kahdenlaista tuhoa: menestyvän julkisuuden henkilön uran noloa ja täydellistä mahalaskua, sekä pakkomielteisen ihmissuhteen väkivaltaista päättymistä. Osa tapahtumista jää kuitenkin arvoitukseksi. Mitä oikeastaan lopulta tapahtui?

Yksinkertaisesti sanottuna Lang on romaani rakkaudesta ja rikoksesta. Se ei ole kuitenkaan varsinainen rakkausromaani, eikä myöskään yksioikoisesti määriteltävissä oleva rikosromaani. Se on paljon enemmän - monisyinen kudelma ihmisen psykologisia pohjavirtoja. Se saa pohtimaan missä menee terveen, normaalin rakkauden ja kiintymyksen ja toisaalta pakonomaisen ripustautumisen raja? Miten veteen piirretty ja häilyvä se voi olla? Onko rakkaudessa aina ripaus pakkomiellettä? Kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään rakkauden ja omistamisen halun nimissä? Enemmän kuin romantiikkaa Lang sisältää seksiä. Rakastelua aavemaisen kelmeässä kuunvalossa, tunteettomia yhdyntöjä vallankäytön välineenä, mustasukkaisuuden aikaansaamaa himoa. Langin ja Saritan suhde määrittyy pitkälti fyysisen ilmaisun kautta, paitsi heille itselleen, myös lukijalle.

Kuten ymmärtääkseni muissakin Westön romaaneissa, myös Langissa Helsinki näyttelee suurta roolia. Kaupunki tarjoaa jylhät ja hieman tummansävyiset kulissit ahdistavalle ja ajattelemaan jättävälle tarinalle. Romaanin Helsinki ei houkuttele, sen pimeillä kaduilla liikkuvat varjot ja pelonhajuinen yksinäisyys ja epätoivo. Toisenlaisia - niitä valoisampiakin - hetkiä on, niitä jolloin Helsinki kylpee maitomaisen valkean iltataivaan alla ruuan katkussa ja parfyymissä ja ihmisten hengitys huokuu salaisuuksia ja odotuksia.

Myös kertojaratkaisu oli kiinnostava, romaanin oli kirjoittanut Langin kirjailijaystävä, jolle mies oli kertonut tarinansa. Näin ollen myöskään kertoja ei tiennyt tapahtumista kaikkea, vaan kertoi niistä tavallaan oman, osittain sepitetyn versionsa. Kiehtovaa! Lang oli positiivinen ensikosketus Westön tuotantoon, alkupala joka jätti nälän lukea pian lisää. Luulen (tiedän!) liittyväni tämän syksyn aikana lukuisten ihailusta huokailevien Westö-fanien joukkoon.

Lukupiirin tytöt, SannaKatri ja Anni lukivat Langin toukokuussa kuukauden kirjanaan.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä


Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä (Otava, 2012. 382 sivua. Alkuteos El verano de los juguetes muertos, 2011. Suomentanut Taina Helkamo.)

  Tuntui käsittämättömältä, että katu oli niin rauhallinen, niin tietämätön tragediasta joka oli meneillään vain muutaman metrin päässä. Kortteli oli kesäviikonloppuina muutenkin tyhjä, mutta tuolloin, tukahduttavan kuumien hellepäivien jälkeen sieltä olivat paenneet lähes kaikki. Edes iltapäivän sade ei ollut saanut ketään muuttamaan mieltään. Keski-ikäinen mies kävelytti epämääräisen rotuista koiraa pitkin Via Augustaa; kaupat olivat kiinni, kahvilat pimeinä, molemmin puolin katua tilaa parkkeerata. Rauhallinen näkymä, jonka rikkoivat vain hiljaa loittonevien poliisiautojen siniset valot, äänettömät tuikkeet jotka veivät mennessään tragedian jäännökset.

Kuolleiden lelujen kesä aloittaa uuden espanjalaisen dekkarisarjan, jonka päähenkilönä seikkailee argentinalaissyntyinen komisario Héctor Salgado. Tarinan alussa mies on juuri palannut kuukauden mittaiselta pakkolomaltaan Buenos Airesista, jonne hän oli lähtenyt ottaakseen etäisyyttä saamaansa pahoinpitelysyytteeseen tunteidensa roihahdettua teoiksi erääseen epäiltyynsä kohdistuen. Työhön palattuaan Salgado saa tutkittavakseen selvältä vaikuttavan jutun: yhdeksäntoistavuotias humalainen poika on kuollut pudottuaan ikkunasta juhannusaaton juhlinnan päätteeksi. Tapahtunutta pidetään selvänä onnettomuutena, mutta Salgadon kaiveltua juttua nuoren tutkijaparinsa Leire Castron kanssa herää vähitellen epäily rikoksesta.


Hillin esikoisromaani oli mukavan positiivinen yllätys omassa genressään. Luin kirjan viime kesänä, ja nyt kun olen palaamassa Barcelonan kaduille Hillin keväällä ilmestyneen romaanin Kauniit kuolemat parissa, ajattelin olevan korkea aika kirjoittaa jotakin myös tästä sarjan ensimmäisestä osasta.

Tapahtumapaikkana Espanja on erittäin mukavaa ja tervetullutta vaihtelua, itse kun luen lähes aina joko Britanniaan, Ruotsiin tai Suomeen sijoittuvia dekkareita. Romaanin Barcelona-kuvaukset herättelevät tehokkaasti matkakuumetta, helteisen kaupungin hivenen painostava tunnelma välittyy tekstistä loistavasti. Barcelonan voi tuntea kaikilla aisteillaan, ja lukiessa alkaa tehdä mieli raikasta cavaa tai virkistävää gazpachoa.

Hillin kerronta on sujuvaa ja käännös tuntuu onnistuneelta. Tämä esikoinen onkin pätevä pakkaus: se sisältää vetävän ja sujuvasti etenevän tarinan, taidokkaita ja yllätyksellisiä juonenkäänteitä, sekä joukon mainioita henkilöhahmoja joille Hill on onnistunut rakentelemaan kiinnostavat persoonat ja henkilöhistoriat.

Komisario Héctor Salgado osoittautui nopeasti karismaattiseksi ja puoleensavetäväksi päähenkilöksi. Myös hänen naispuolinen parinsa Leire vaikutti mielenkiintoiselta tyypiltä. Kummankin siviilielämässä tapahtui tarinan edetessä sellaisia asioita, että päähenkilöiden vaiheista lukee mielellään lisääkin. Ainakin minut sarja onnistui siis koukuttamaan jo heti ensimmäisellä teoksellaan. Kuolleiden lelujen kesän lopussa lukijalle tarjoillaan lisäksi sellainen koukku, jonka ansiosta kirja jää mieleen ja seuraavaa osaa kohtaan jää kivasti kutkuttava odotuksen tunne. Ja myönnettävä se on, hieman ahdistunut ja yksinäinen (naista elämäänsä kaipaava) ja kuitenkin samalla äärimmäisen miellyttävä ja miehekäs Héctor Salgado teki minuun sellaisen vaikutuksen että jatkan mielelläni matkaani Barcelonan kaduilla hänen seurassaan. Tästä dekkarista jäi hyvä jälkimaku.

  Kenties tämä oli parasta, mitä hän enää saattoi odottaa: miellyttäviä, sydämellisiä kohtaamisia, jotka jättivät suuhun hyvän maun. Lohdullisia kuin hyvä kahvi.

Kuolleiden lelujen kesästä on kirjoitettu myös ainakin näissä blogeissa: Nenä kirjassaKirjainten virrassaRakkaudesta kirjoihin ja Vauhkon kirjat ja kirjaimet.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Espanja

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla


Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Otava, 1994. 334 sivua. Alkuteos Underbara kvinnor vid vatten, 1994. Suomentanut Arja Tuomari.)

  Hän puhaltaa savua peilikuvaansa kohti. Hän etsii peilin alta meikkilaatikosta huulipunan, kiertää puikon auki ja maalaa huulensa. Isabellan kesähuulipuna on roosan värinen, aina roosaa, sillä mikään muu väri ei sovi yhtä hyvin ruskettuneeseen ihoon ja keltaisiin vaatteisiin. Isabella hymyilee ja korjaa muutamaa paksua tummaa suortuvaa, vaikka se on aivan tarpeetonta, sillä Isabellan hiukset ovat sellaiset että ne ovat kauneimmillaan joko kammattuina tai sotkuisina. Sitten hän on tyytyväinen. Isabella on tyytyväinen aina kun näkee itsensä peilistä.
  Hän rusentaa savukkeen tuhkakuppiin ja kääntyy katsomaan yleisöään, jonka olemassaolon hän jo tässä vaiheessa tiedostaa hyvin. 
  Ja sanoo: "Tule Thomas. Nyt mennään ulos ja keksitään jotain hauskaa."

Thomas on pieni koululainen jolla on aivan erityiset vanhemmat: jazzia ja dekkareita rakastava Kajus-isä ja kaunis Isabella-äiti, joka on ennen Thomasta ollut ihan oikea vedenneito - joskin huvipuistossa. Talvisin tämä suomenruotsalainen perhe asuu kaupunkiasunnossa vastavalmistuneessa kerrostalossa. Mutta kun kesä koittaa, muuttaa koko perhe muutamaksi kuukaudeksi kesäparatiisiin Suomenlahden rannalle. Elämä on huoletonta ja aurinkoista, elämä tapahtuu kesällä.

Alkukesästä 1962 Thomaksen perheen naapuriin saapuu uusia asukkaita, Amerikassa asunut Enkelin perhe. Enkelit tuovat tullessaan uusia raikkaita tuulia valtameren toiselta puolen. Rosa Enkelistä ja Isabellasta tulee parhaat ystävät, erottamattomat.

  Bella ja Rosa makaavat rantaviltillä rantakalliolla vähän korkeammalla kuin missä Thomas seisoo. Bella ja Rosa lepäävät kyynärpäiden varassa yläruumis koholla, heidän olkapäänsä koskettavat kevyesti toisiaan. Toisella on keltainen ja toisella valkoinen uimapuku, mutta värit eivät näy kuvassa sillä filmi on mustavalkoinen. Molemmat ovat panneet aurinkolasit päähän.
  Bellan ja Rosan takana, raossa joka jää heidän taaksepäin kallistuneiden yläruumiittensa väliin, kimaltaa ulapan sini auringonpaisteessa. Ulapalla hiihtää vesisuksilla Tupsu Lindbergh Lindberghien kiiltävän mahonkipikaveneen perässä.


Valkoinen huvila meren rannalla, ullakko jossa alkoveja ja vaaleanvihreät seinät, kesäkirjasto ja lukunurkkaus (!), jazzia transistoriradiosta, raukeaa oleilua kirjojen ja sarjakuvien parissa, kun sade hakkaa peltikattoon... Fagerholmin esikoisromaani Ihanat naiset rannalla lumoaa monella tapaa. Sen paikan- ja ajankuvaus ihastuttaa ja saa haaveilemaan loputtoman pitkistä, huolettomista ja aurinkoisista lomapäivistä, jolloin voisi valita kesäkirjastosta jonkun ihanan, kulmistaan jo hieman rispaantuneen dekkariklassikon ja vetäytyä joko rantakalliolle levitetylle ruudulliselle viltille tai pienen kesäsateen sattuessa ullakon kiireettömään tunnelmaan lukemaan. Sellainen paikka olisi todellinen kesäparatiisi! Ihanat naiset rannalla on herkullinen, haaveilemaan houkutteleva romaani.

Tarina kerrotaan pienen, mutta asioita tarkasti havainnoivan Thomaksen näkökulmasta. Kerronta on ihailtavan taidokasta; lukijalle välittyy kuva lapsenomaisen huolettomasta ajatusmaailmasta ja kuitenkin samanaikaisesti pinnan alla on aistittavissa hetki hetkeltä enemmän jotain mustaa ja ahdistavaa. Vaikkei Thomas ehkä kaikkea ymmärräkään, panee lukija merkille erilaiset henkilökemiat, aikuisten väliset jännitteet ja ristiriidat, sekä liudan piilotettuja ja pinnan alla kyteviä tunteita - näiden hienovaraisessa kuvailussa Fagerholm on suorastaan mestarillinen. Tarina etenee syklinomaisesti pitkien, vilkkaiden ja värikkäiden kesien ja nopeasti kuvattujen, tavanomaisten talvien seuratessa toisiaan. Aikuisten maailmassa ystävystytään, ihastutaan, kärsitään parisuhdeongelmista, erotaan ja kohdataan perheiden lasten samalla varttuessa teini-ikään ja aikuisuuden kynnykselle.

Romaanin nostalginen ajankuvaus kiehtoo. 1960-luku herää eloon maailmanhistorian merkkipaalujen - perheet seuraavat ihmisen ensiaskeleita kuussa, ja Kennedy ammutaan erään seitsenvuotiaan syntymäpäivänä - ja toisaalta pienten yksityiskohtien kautta. Vaatteiden, kampausten, kodintekniikan, ja jopa drinkkien, sillä kuumina kesäpäivinä oloa viilennetään soft drinkeillä, sateenkaarijuomilla ja trendikkäillä shangri-la -drinkeillä. Ruotsin-matkalla ostetaan herkkuja ja laadukkaita elintarvikkeita (minunkin oli pakko ostaa kirjan luettuani Löfbergs Lilaa, koska se on hyvänlaatuista kahvia! :). Taustalla soivat Rolling Stones ja The Beatles. Kaikki tuntuu niin kovin erilaiselta nykypäivään verrattuna, niin paljon huolettomammalta. Lapset kulkevat jo pieninä omia polkujaan, kahdeksanvuotiaan yksinäinen öinen souturetki ei ole mitenkään tavaton asia, eikä meressä uivia lapsia vahdi kukaan.

Olen suhtautunut Monika Fagerholmiin hieman samantapaisella pelonsekaisella kunnioituksella kuin Leena Krohniin, naisen teokset ovat kiinnostaneet jo vuosia, mutta lukemisen aloittamiselle on tuntunut olevan hirmuisen korkea kynnys. Parin pätevän suosittelijan (terkkuja Kirjavaan kammariin Karoliinalle, jolle Ihanat naiset on erityisen rakas kirja, sekä Luettujen, lukemattomien kovalle Fagerholm-fanille, Liisalle!) painavien suositusten myötä uskaltauduin lopulta kevättalvella Fagerholmin pariin aloittaen tästä Ihanista naisista, ja voi apua, miten kovaa tämä teos kolahti! Ihastuin, rakastuin ja vaikutuin, ja nyt haluan (ja uskallan!) lukea enemmänkin Fagerholmia. Luin tämän romaanin kun maassa oli vielä lunta, ja se toimi erinomaisena lääkkeenä kesänkaipuuseen. Näin kesällä se olisi oivallinen lomakirja! 

  Pallo on ostettu ennen kesää. Toukokuussa jolloin oli mukava kierrellä kaupoissa, työnnellä ostoskärryä ja valmistautua kesäkauteen kuvitellen, että kaupasta voi ostaa meren kohinaa, iloista naurua rannalla, auringon kuumotusta iholla, hellepäiviä seuraavia vilpoisia iltoja kun aurinko on kadonnut puiden taakse, hyttysiä jotka puiden lomasta siivilöityvän auringon viimeiset säteet saavat kimaltamaan ulapan yllä.

Muualla Ihanista naisista sanottua: Sallan lukupäiväkirja, Mustikkakummun Anna, Luettua, Päkän juttu ja Koko lailla kirjallisesti.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä


Kristiina Harjula: Pispalan kiviä (Karisto, 2013. 204 sivua.)

Sodanjälkeinen Tampere. Pispalan rinteet, puutalo, ulkovessa. Pieni perhe, jossa äiti, isä ja pikkukoululainen Raili, sekä mummu, joka pitää maitokauppaa Rinnetien puutalon kivijalassa. Eletään tavallista elämää, Raili leikkii naapurin tyttöjen kanssa Taika Jimiä ja potkukelkoilla tai polkupyörillä pirssejä, arkisin käydään koulussa ja lauantaisin yleisessä saunassa. Kaikki muuttuu, kun naapuriin muuttaa Eedit, taiteilija, joka tuo Pispalaan mukanaan Pariisin.

  Sillä oli lyhyet mustavalkoruudulliset halkiohousut, joista Raili äkkiä ymmärsi että ne olivat Lana Turner -housut. Punaisen puseron uumalla oli leveä musta kuminauhavyö, josta Raili ymmärsi, että patellavyö. Sen huulissa oli kirkkaanpunaista huulipunaa ja koko kaupan täytti kielon tuoksu.

Eeditiin suhtaudutaan aluksi nyreästi, mitä tommonen kokotti täältä hakee, ihmetellään. Pieneen Railiin Eedit tekee heti vaikutuksen, ja tyttö alkaa notkua kaupalla, jotta näkisi naisen aina kun mahdollista. Oveluudella ja kekseliäisyydellä Raili saa äitinsä ja Eeditin tutustumaan toisiinsa, ja vähitellen uusi asukas alkaa tulla tutummaksi muillekin pispalalaisille. On alkanut uusi aika, Eeditin aika.

  Eeditin tie mummun sydämeen aukeni ensimmäisen kerran, kun se yhtenä päivänä tuli kaupalle ja sanoi mitä on nää tuoksut mun ympärilläin nuuhkaistuaan kaupan tiskillä vielä nuokkuvien sireenien tuoksua. Kun mummu jatkoi siihen, että mitä on tämä hiljaisuus ja Eedit nauroi silmät viirussa niin että kauppa helisi, mummu alkoi olla myyty.
  Eedit oli tullut ja jakanut mummun kanssa maailman: sen, jossa asui kirjailijoita ja runoilijoita. Siellä oli outo haaveksija Juhani Aho, maaseudun oma poika Frans Emil Sillanpää, tomera kauppias Minna Canth, se yksi, joka eli vain syksystä jouluun ja vielä se, joka oli ylinnä kaikista, Eino Leino.

Rauhaisa rinnakkaiselo ei kuitenkaan jatku ikuisuuksia, vaan pian tapahtuu asioita, jotka järkyttävät pienen tytön maailmaa tavalla jota hän ei täysin itsekään ymmärrä.

  Eeditin naurukin oli erilaista kuin muiden. Eedit ei nauranut omille jutuilleen, vaan osasi kutsua nauruun. Usein vain sen silmät nauroivat, ja samalla sen silmissä oli koko maailma. Pispalalaisten maailma oli tarkka ja selvä. Ne rajat eivät olleet ylittämistä varten. Pispalassa tiedettiin, mikä on hyvää, mikä on pahaa, kenet otti, kenet jätti. Eeditin maailmassa rajat kaatuivat. Kaikki oli mahdollista.

Raili jatkoi Rinnekadulle, joka oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut olemasta tie.

Olin viime talvena onnekas ja pääsin osallistumaan tämän Harjulan esikoisteoksen julkistamistilaisuuteen tamperelaisessa Tulenkantajien kirjakaupassa. Tilaisuus oli lämmin ja intiimi (ihan kirjaimellisestikin, pieni kauppa oli tupaten täynnä ihmisiä!), kuunneltiin otteita kirjasta, musiikkikappaleita jotka nivoutuvat kirjan aikakauteen ja tapahtumiin (mm. Ranskalaiset korot, Tiikerihai ja Pieni sydän), syötiin herkullista itseleivottua rievää (totta kai, kun Tampereella ollaan!), ja juotiin viiniä. En ollut vielä siinä vaiheessa lukenut kirjaa, mutta sympaattisen oloisen kirjailijan haastattelua ja kirjan lukunäytteitä kuultuani tiesin että kirja on pakko lukea pian. Kiinnostavan tarinan vuoksi, ja ihan jo siksikin että olen asunut noin puolet elämästäni Tampereella ja Pispala on Amurin ja Pyynikin ohella niitä alueita, jotka minua aina nykyisessä kotikaupungissani ovat eniten viehättäneet.

Harjulan romaanissa viisikymmenluvun Pispala todella herää eloon. Lukija haistaa syreenintuoksun, tuoreen rievän ja järven - vähän tervaa ja haketta, puun kuorta ja hiekkaa ja kaikki loppu sitä Näsijärveä: pitkiä ulapoita, lokkeja, tuulta ja kallioita - hikoilee harjun jyrkissä ylämäissä ja näkee silmissään Pispalan keltaisen hetken, kun ilta-aurinko värjää puutalon keittiön säteillään. Kirjan kielessä on hieno tamperelainen poljento ja rytmi, runsas puhekielen ja tampereen murteen käyttö elävöittää kerrontaa ja antaa tarinalle oman tärkeän lisämausteensa. Harjula kertoi haastattelussa lukeneensa ja puhuneensa tekstiä ja dialogeja ääneen kuullakseen kielen rytmin. Samaa tein minäkin kirjaa lukiessani, murre on niin tuttua ja herkullista että sitä oli suorastaan pakko välillä lukea ääneen.

Harjula kuvaa taitavasti paitsi menneen ajan Pispalaa, myös kahta erilaista sukupolvea ja niiden välistä kontrastia. On Railin mummun ahkera, käytännöllinen ja sitkeä ikäluokka, jonka on ollut pakko selviytyä, kestää ja jaksaa, ja jolle vapaussodan haavat ovat yhä viisikymmenluvullakin tuoreet. Ja sitten ovat Railin vanhemmat ja se sodanjälkeinen sukupolvi, jonka nuoruus on ollut hukassa, ja jotka ovat olleet liian rikkinäisiä elääkseen normaalia elämää. Pispalan kiviä kertookin yhden perheen kautta suuremman tarinan koko Suomen lähihistoriasta.

Romaani on hurmaava ja elämänmakuinen lukukokemus. Pienen Railin tarina on myös mieleenpainuva, huomasin ajattelevani kirjaa paljon silloinkin kun pidin lukemisessa taukoa. Harjula eläytyy taitavasti pienen tytön ajatus- ja kokemusmaailmaan, lapsen hämmennys ja ahdistus vaikeissa tilanteissa ovat vahvasti aistittavissa, ja aikuinen voi suorastaan tuntea miten lapsi käy lähellä isojen, aikuisten asioiden oivaltamista. Railin ohella tytön Martta-mummu on sydäntä lämmittävä hahmo (juuri sellainen ihana mummohahmo, jollaista olisin itselleni pienenä tyttönä kaivannut!), viisas, turvallinen ja lämmin aikuinen, kiintopiste pienen tytön maailmassa, jossa kaikki muu ympärillä järkkyy. Tämmöstä tää on tää ihmisen elämä. Tulee sanotuks semmosta mitä ei tarttis, eikä tu sanotuks taas semmosta mitä tarttis. Siinä sitte kolhitaan ja satutetaan vaikkei tarkoteta, kun ei me osata toinen toistemme kolhuja ja syvempiä haavoja tiätää.

Pispalan kiviä ei ole täydellinen tai virheetön romaani, siinä on monille esikoisromaaneille tyypillisiä pieniä kauneusvirheitä, mutta jotenkin juuri siksi se on juuri oikeanlainen. Romaani on kuin Pispala itse, tähän kirjaan - samoin kuin Pispalaan - kuuluu pieni roso ja särmä, hiomattomuus. Myös painovirheitä vilahtelee melko paljon, mutta nekään eivät oikeastaan haittaa. Romaanin luettuani nappasin kamerani ja lähdin iltalenkille sateenjälkeiseen Pispalaan. Kaupunginosaan, jossa lienee enää vain häivähdys sitä viisikymmenluvun Pispalaa, josta Harjulan romaani kertoo. Mutta silti sen vaahteroiden varjostamilta kapeilta kaduilta ja kujilta, elitistisen ja boheemin sulavasta rinnakkaiselosta (Harjulan itsensä sanoin: K-kaupassa ovat sekaisin repuusit, rikkaat ja taiteilijat, ja kaikki sujuu sulassa sovussa) ja kahden kauniin järven väliin jäävältä harjulta on löydettävissä se lumo, jonka luulen saaneen Harjulankin asumaan käytännössä koko ikänsä Pispalassa, ja pois muutettuaan palaamaan aina takaisin. Niin minäkin tekisin, uskon.










  Tytön äiti oli kaunis, ja isä rakasti sitä. Joskus iltaisin he juoksivat kolmisin pitkin Rinnetietä siihen kohtaan, missä näkyi Näsijärven rannaton ulappa ja melkein koko Tampere. Siinä isä sanoi, että kattos plikka kaupunkin valoja, ja Näsijärven rannalle kohosi Nyyjorkki.

Pispalan harjulla ovat lisäkseni vaellelleet Elma IlonaElina ja Mai Laakso. Voi löytäkää ja lukekaa muutkin tämä kirja! Ette nääs varmaan tuu katuun! :)

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Syksyn 2013 kiinnostavimmat kirjat

Täällä ollaan taas. :) Uusi elämäntilanteeni on teettänyt pientä ajatustyötä ja viime viikot ovatkin kuluneet jonkinlaisen elämäntaparemontin parissa. Samalla olen potenut melkoista luku- ja blogijumia - tai no, olen kyllä lukenut melko paljonkin, mutta lähinnä erilaisia tutkimuksia ja artikkeleita, sekä lukuisia blogeja. Tällä kertaa ei kuitenkaan kirjablogeja (olen aika pihalla siitä, mitä kirjablogeissa on viime viikkoina tapahtunut, höh!), vaan kaikenlaisia liikunta-, ravitsemus- ja hyvinvointiblogeja. Olen löytänyt paljon kaikenlaista kivaa, muun muassa tämän ihanaakin ihanamman hyvinvointiblogin, joka on pullollaan käsittämättömän kauniita valokuvia, paljon hyvää tietoa ja niin kivoja tekstejä, että jo niitä luettuaan tuntee voivansa paremmin. :) Käykää kurkkaamassa, ihana blogi!

Viime viikon olin tiiviisti töissä, ja yhtäkkiä työputken lopulla lukujumi helpotti kuin taikaiskusta. Aloin innoissani odottaa vapaiden alkamista, jotta pääsen taas huojuvien kirjapinojeni ja tämän blogini pariin, ja nyt olenkin bloggaamisesta taas yhtä innoissani kuin aikanaan blogia perustaessani. :) Sekä lukemisesta - tietenkin. Lukujumin jälkeinen elämä on alkanut kivasti parin mainion dekkarin parissa (joista toinen on jo toisella lukukierroksellaan), lukuvuoroaan odottelevat seuraavaksi pari kevään uutuuskirjaa, kasa dekkareita (voi, miten niitä tekeekään mieli lukea aina kesäisin!) ja pari vanhaa suosikkia jotka haluan lukea pian uudelleen. Aah, elämä on aika herkkua, ja varsinkin silloin kun siinä on paljon kirjoja! <3

Ja jottei hyvä lukeminen loppuisi kesken (ihan kuin se olisi kovinkaan realistinen mahdollisuus :D ), käytän tämän illan tulevan syksyn kirjaihanuuksien kartoittamiseen. Kustantajien syyskatalogeja on päässyt selaamaan jo varhain keväällä, ja osa syyskauden uutuuksista on ehtinyt ilmestyä jo alkukesän aikana, mutta tämä (megapitkä) postaus on odottanut kirjoitusvuoroaan ja sopivaa hetkeä viikkotolkulla. Tänään on muuten ilmassa ollut jo jotenkin elokuinen tuntu. Niin paljon kuin kesää rakastankin, syysihminen ja maalaistyttö minussa hykertelevät onnesta ja odotuksesta - rakastan syksyä vielä kesääkin enemmän. Kohta ne tulevat: sadonkorjuuaika, kotimaiset omenat, kullankeltaiset viljapellot, kirpeän kuulaat syyspäivät, syyssateet (olen niin pöhkö että rakastan niitäkin), värikkäät lehdet ja ne pimeät illat jolloin on ihanaa sytyttää kynttilöitä ja käpertyä villasukat jalassa sohvannurkkaan lukemaan hyvää kirjaa tai neulomaan. Voi rakkaus!  :) Mutta nyt nautitaan vielä kesästä. Ja luodaan samalla katse tuleviin uutuuksiin...

Tämän kirjaansa keskittyneen lukijan bongasin viime kesänä Edinburghissa.

Atena:

- Ursula Poznanski: Viisi (ilmestynyt kesäkuussa) Kustantajan sanoin nopeatempoinen ja kirjallisesti korkeatasoinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Salzburgiin. Lehmälaitumelta löytyy murhattu nainen, ja siitä lähtee käyntiin julma geokätköilypeli. Kuulostaa kiinnostavalta!
- Roope Lipasti: Perunkirjoitus (elokuu) En ole vielä ehtinyt lukea edes Lipastin esikoisromaania, Rajanaapuria, mutta minulla on aavistus että pitäisin siitä. Ja tästäkin, juonikuvaus lupaa road-romaania, kolmiodraamaa ja viimeisiä jäähyväisiä. Mielessäni sijoitan Lipastin johonkin Kyrön ja Nousiaisen kaltaiseen tyylilokeroon, lienenköhän kovin väärässä?
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (lokakuu) Tämä kirja lienee lähes jokaisen kirjabloggarin must read -listalla, ja luulen että minunkin on pakko lukea se jotta tiedän mistä syksyllä kohistaan. :) PIJ on vienyt lukuisten bloggaajakollegoiden sydämen, ja minunkin taitaisi olla pikkuhiljaa korkea aika tutustua miehen tuotantoon. Odotukset ovat huikean korkealla jo nyt!
- Göran Rosenberg: Lyhyt pysähdys matkalla pois Auschwitzista (lokakuu) Omaelämäkerrallinen ja syvästi henkilökohtainen ruotsalaisteos, jota kuvataan mm. mestarilliseksi lapsuuskuvaukseksi ja suureksi humaaniksi romaaniksi. Pakko lukea!

Bazar:

- Eowyn Ivey: Lumilapsi (syyskuu) 1920-luvulle ja Alaskan villiin luontoon sijoittuva lumoava romaani. Tämä kirja minulla jo onkin alkukielisenä hyllyssäni, siellä se on kärsivällisesti odotellut lukuvuoroaan vuoden päivät. Tulen lukemaan kirjan syksyn aikana, mutten vielä tiedä, kallistuako alkukielisen vai tulevan käännöksen puoleen. Romaani kuulostaa hurjan kiehtovalta!
- Kathleen MacMahon: Näin se päättyy (elokuu) Irlantiin sijoittuva lukuromaani, joka kertoo tarinan optimismista, yllättävästä kohtaamisesta ja ilon ja onnen mahdollisuudesta siellä mistä sitä ei arvaisi löytyvän.
- Ann Rosman: Porto Francon vartija (elokuu) Ruotsalaisdekkari, perinteinen murhamysteeri, Karin Adler -sarjan kolmas osa. Haluaisin lukea koko sarjan, järjestyksessä totta kai. Pitäisi siis aloittaa edeltävillä teoksilla Majakkamestarin tytär ja Noitavasara.

Gummerus:

- Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (syyskuu) Kipeä, kaunis ja maaginen romaani, kolmessa aikatasossa kulkeva saamelaisten tarina. Olen lukenut Alasalmelta jokusen novellin, ja pitänyt lukemastani kovasti. Lukulistalle menee että heilahtaa!
- Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (elokuu) Valtavirrasta poikkeava rakkausromaani, joka kertoo lestadiolaisparin tarinan. Kiehtovaa!
- Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa (ilmestynyt kesäkuussa) Valan toinen Italiaan sijoittuva rikosromaani. Haluan lukea tämänkin ihan ehdottomasti, mutta aion silti lukea ensin Kuoleman sypressin varjossa, jota kerran olenkin jo aloitellut (en ehtinyt loppuun, siitä piti kirjaston pitkä varausjono huolen).
- Camilla Läckberg: Enkelintekijä (ilmestynyt toukokuussa) Fjällbacka-sarjan kahdeksas osa. Olen ihan koukussa tähän sarjaan ja sen pääpariin, Patrikiin ja Ericaan, siispä Enkelintekijä odotteleekin jo vuoroaan yöpöydälläni. :)
- John Verdon: Murhakierre (ilmestynyt kesäkuussa) Tässäkin laadukas dekkarisarja, josta olen ehtinyt tosin lukea vasta ensimmäisen teoksen, Numeropelin. Toinen osa, Sokkoleikki, pitänee lukea ensin ennen kuin pääsen tämän tuoreen kolmannen osan kimppuun.
- Charlaine Harris: Veren muisti & Veri kielellä (elokuu & marraskuu) Apua, Sookie-sarjassa on ilmestymässä jo suomennokset osista 11 ja 12, ja minä olen lukenut vasta mitä, sarjan neljä tai viisi ensimmäistä osaa!? Olisiko syksyllä Sookie-maratonin paikka? Oi, Eric! <3

Into Kustannus:

-  Susan Sellers: Vanessa & Virginia (ilmestynyt kesäkuussa) Fiktiivinen romaani, jossa kuvataan Vanessa Bellin ja Virginia Woolfin sisaruussuhdetta. Tämä löytyy hyllystäni alkukielisenä, taidan lukea kirjan siis englanniksi.

Karisto:

- Belinda Bauer: Kadonneet lapset (heinäkuu) Kauhua hipovaa brittijännitystä. Tuttu kirjastonhoitaja suositteli minulle taannoin Bauerin romaania Hautanummi, joka aloittaa tähän pian ilmestyvään uutuusromaaniin päättyvän Exmoor-trilogian. En ole vielä ehtinyt lukea Hautanummea, mutta aion kyllä, pian!
- M. L. Stedman: Valo valtameren yllä (heinäkuu) Sydäntäsärkevä ja moraaliseen pohdintaan haastava tarina. Merta, majakka, surua ja vääriä valintoja - tiedän jo nyt rakastuvani romaaniin. Tätä kirjaa odotan kuin kuuta nousevaa! <3

Like:

- Riikka Ala-Harja: Reikä (elokuu) Novellikokoelma. Luin viime vuonna ilmestyneen romaanin Maihinnousu, ja vaikutuin. Haluan lukea lisää Ala-Harjan tuotantoa.
- Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö (syyskuu) Kertomus pienen tytön ja hänen sairaan ja lääkeriippuvaisen äitinsä suhteesta. Aihe on kiinnostava, ja kun kirjoittaja on lasten ja nuorten parissa työskentelevä sairaanhoitaja, uskon että aiheesta on saatu paljon irti.
- Kauko Röyhkä: Poika Mancini (elokuu) Elokuvaksikin päätyneen Miss Farkku-Suomen itsenäinen jatko-osa. Haluan lukea kummatkin. Sitä paitsi Röyhkä on ihana, huoh. :)
- Linda Boströn Knausgård: Helioskatastrofi (syyskuu) Sekavalta mutta äärettömän mielenkiintoiselta kuulostava pienoisromaani mielisairaudesta. Ja hei, kirjailija on Knasun vaimo! :)
- Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (syyskuu) Pakko lukea, tiedän - vaikken ole lukenut vielä kahta ensimmäistäkään kirjaa. Painavat suositukset luotettavilta tahoilta (terkkuja esimerkiksi Poplaariin) velvoittavat. :)
- Stefan Spjut: Staalo (ilmestynyt kesäkuussa) Pohjoisen eksotiikasta ja mytologiasta ammentava omaperäinen jännitysromaani, jota on verrattu Stephen Kingin varhaiseen tuotantoon. Pakko lukea, tämäkin!

Otava:

- Kjell Westö: Kangastus 38 (elokuu) 1930-luvulle sijoittuva helsinkiläinen kohtalotarina. Olen ollut jo vuosikausien ajan kiinnostunut Westön tuotannosta, mutten vielä ole ehtinyt lukea ensimmäistäkään miehen kirjaa. Tämä voisi olla se, ensimmäinen. Luulen rakastuvani, saapa nähdä miten käy.
- Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (elokuu) Uutta Haahtelaa. Siis iik, huokaus ja huudahdus. <3 Tällä Haahtela-fanilla ei ole lisättävää.
- Bo Carpelan: Yötä vasten (elokuu) Mestarin postuumi runokokoelma.
- Granta 1: Ruoka (elokuu) Maailmalta tutun aikakauskirjan ensimmäinen suomalainen numero, jossa monta kiinnostavaa kotimaista kirjoittajaa, muun muassa Riikka Ala-Harja, Juha Itkonen, Rosa Liksom ja Antti Tuuri.
- Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (ilmestynyt toukokuussa) Vaikutuin aikoinaan Hosseinin teoksesta Tuhat loistavaa aurinkoa, ja Leijapoikakin on koskettanut minua elokuvana. Haluan ilman muuta lukea tämän uutukaisenkin, ja se odotteleekin jo vuoroaan yöpöydälläni. Luvassa koskettava tarina perheestä, rakkaudesta ja juurien etsimisestä.
- Mo Yan: Seitsemän elämääni (syyskuu) Ensimmäinen nobelistilta suomennettu romaani. Maagisen realismin värittämä kuvaus Kiinan lähihistoriasta.
- Ali Smith: Oli kerran kello nolla (syyskuu) Palkittua brittiläistä laatua, rohkeaa kielellä leikittelyä, kysymyksiä muistamisesta ja identiteetistä. Ehdottoman mielenkiintoinen tapaus!
- Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (syyskuu) Olen lukenut Adichielta vasta novellikokoelman Huominen on liian kaukana, mutta ihastuin siihen kovasti. Tässä uutukaisessakin on samoja teemoja: elämää Nigeriassa ja Yhdysvalloissa, siirtolaisuutta, ystävyyttä ja unelmia paremmasta elämästä.
- Carlos Ruiz Zafón: Marina (ilmestynyt kesäkuussa) Zafónmaista mystiikkaa henkivä tarina kahden nuoren välisestä ystävyydestä, menetyksestä ja menneisyyden aaveista. Oih, kuulostaa mainiolta!
- Helen Fielding: Bridget Jones III (lokakuu) Olipa tämä sitten hitti tai huti, BJ-fanina tämä on ihan pakko lukea! :)
- P.D. James: Valepotilas (syyskuu) Sairaanhoitajakouluun (!) sijoittuva murhamysteeri Lady Jamesilta - siis taattua brittilaatua.
- Essi Tammimaa: Noaidin tytär (syyskuu) Saamelaista mytologiaa ja nuoren tytön todellisuutta yhdistävä nuortenromaani.
- Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (elokuu) Luin tästä juuri niin mainion arvion, että kirja singahti välittömästi luettavien listalle! :)
- Baba Lybeck: Habaa (elokuu) Iloa ja voimaa liikunnasta!


Schildts & Söderströms: 

- Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin (elokuu) Tämä kirja on ollut lukulistallani jo useamman vuoden, ja nyt siitä on ilmestymässä suomennos. Lumoavaa 1950-luvun Britanniaan sijoittuvaa kerrontaa, romaani jota kustantaja kuvaa riipaisevaksi ja elämää suuremmaksi. Odotukset ovat korkealla! :)
- Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (elokuu) Ihanaan (!) Edinburghiin sijoittuvaa brittijännitystä. En ole vieläkään ehtinyt tutustua tuotteliaan Atkinsonin tuotantoon, alkaisi olla jo korkea aika!
- Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt (elokuu) Chicago, 1931. Mystinen talo, säkenöiviä tyttöjä. Genrerajoja rikkova sarjamurhaajatrilleri, taiturimaista kerrontaa ja sankaritar joka tuo mieleen Lisbeth Salanderin. Voi että miten kuulostaa hyvältä! :)
- Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi (lokakuu) Ruotsalaisen käsikirjoittajapariskunnan yhteistyö, laadukas rikosromaani. Jokaiselle pohjoismaisen jännityskirjallisuuden ystävälle kirja on ehdoton tapaus.
- Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu (lokakuu) Sikalat -menestysromaanin kirjoittajan kipeän henkilökohtainen päiväkirja ja kertomus köyhyydestä ja elämästä "hyvinvointi"yhteiskunnassa.

Siltala:

- Antti Heikkinen: Pihkatappi (ilmestynyt heinäkuussa) Huikeaksi kehuttu esikoisromaani, kehityskertomus, sukusaaga ja sukupolviromaani. Kiinnostuin kirjasta viimeistään tämän Amman mainion arvion luettuani. :)
- Kari Hotakainen: Luonnon laki (syyskuu) Miksi tämä kirja pitäisi lukea? Vastaus on kaksi sanaa: Kari. Hotakainen. Oih!
- Tuomas Kyrö: Kunkku (elokuu) Ja uutta Kyröäkin, voi että! Kyllä tänä syksynä kotimaisen kirjallisuuden ystäviä hemmotellaan!
- Stefan Moster: Rakkaat toisilleen (lokakuu) Intensiivistä ja analyyttistä kerrontaa, kurkistus avioliiton sileän julkisivun taakse. Kiinnostavaa.

Tammi:

- Peter Franzén: Samoilla silmillä (syyskuu) Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä oli hieno ja koskettava lukukokemus. Tämä uutukainen on jatkoa esikoiselle (josta muuten on tulossa syksyllä Franzénin itse ohjaama elokuva). Odotan kovasti kumpaakin, sekä uutta kirjaa että elokuvaa.
- Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (syyskuu) Kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun isän ja pojan ideologiat ovat ristiriidassa keskenään. Kiinnostava aihe, ja odotettu uutuus loistavalta kirjailijalta.
- Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa (elokuu) Koskettava romaani sijaisperheestä ja sisaruuden syntymisestä ilman biologista sidettä.
- Hannu Mäkelä: Pushkinin enkeli (elokuu) Tiheätunnelmainen elämäkertaromaani Venäjän rakastetuimman runoilijan viimeisestä päivästä. Loistavaksi kirjailijaksi ymmärtämäni Mäkelän teoksia on pitänyt lukemani jo pitkään. Tämäkin kuulostaa valtavan kiehtovalta.
- Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3 (lokakuu) Murakamin pääteoksen odotettu kolmas osa. En ole uskaltanut lukea vielä osaa 1&2, pelkään etten jaksa odottaa kolmannen osan ilmestymistä vaan minun pitäisi saada se käsiini heti. Ihana (!) Murakami! <3
- Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita (syyskuu) Romaani kertoo rakastavaisista, jotka on tarkoitettu toisilleen, ja sodasta, joka puuttuu jokaiseen kohtaloon. 1990-luvun Kosovo, serbit vastaan albaanit, ihmisiä erilleen repivä sota. Ehdottomasti lukulistalle!
- Lars Kepler: Nukkumatti (syyskuu) Ruotsalaisen kirjailijapariskunnan Joona Linna -dekkarisarjan neljäs osa. Minulla on vielä aiemmatkin osat (Hypnotisoija, Paganini ja paholainen ja Tulitodistaja) lukematta, mutta Hypnotisoija todellakin vakuutti elokuvana. Haluan ehdottomasti lukea koko sarjan!
- Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit (elokuu) Tässäkin kirjailija, jota minulle on hurjasti kehuttu mutta jonka tuotantoon en ole vielä ehtinyt tutustua. Kirjan mainitaan olevan syksyn pelottavin trilleri. Kyllä kiitos!
- Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta (lokakuu) Runsaasti kuvitettu uutuuselämäkerta ihanasta Tove Janssonista, jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Must read -teos jokaiselle Tove-fanille, siis myös minulle. <3

Teos:

- Mikko Rimminen: Hippa (syyskuu) Nenäpäivä vakuutti ja ihastutti, Pussikaljaromaani puolestaan jäi aikoinaan kesken. Odotan tätä uutukaista suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla.
- Malin Kivelä: Muualla (syyskuu) Suomenruotsalaisen kirjailijan romaani toteutumattomista unelmista, kohtaamisista ja kohtaamattomuudesta, Helsingistä ja New Yorkista. Teos joka jättää vahvan jäljen. Kiinnostavaa!
- Pertti Lassila: Ihmisten asiat (elokuu) Pienoisromaani muistista, kuole­masta, surusta, rakkaudesta, avioliitosta ja onnen toivosta. Aineksista, joista ihmiset on tehty. Katalogin lukunäyte vakuutti.
- Jenni Linturi: Malmi, 1917 (syyskuu) Henkeäsalpaava romaani haaveista ja niiden sortumisesta, kuvaus itsenäistymäisillään olevasta Suomesta, jossa sisällissodan siemet on jo kylvetty. Ehdottomasti yksi minua kiinnostavimpia aiheita Suomen historiassa, lukulistalle ilman muuta!
- Niina Miettinen: Israel-tyttö (elokuu) Monessa aikatasossa etenevä romaani intohimoisista toiveista ja peloista. Miettisen kieltä ja kerrontaa kehutaan katalogissa siinä määrin että teos on alkanut kiinnostaa kovasti.
- Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (elokuu) Lisää kovia kotimaisia kertojia! Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max on hurmannut monet, itse en ole sitäkään ehtinyt vielä lukea. Uutuusromaani on tarina sivullisuudesta, sisa­ruudesta ja elämästä ulkosaaristossa sodan jälkeen. Lukulistalle, totta kai!

WSOY & Johnny Kniga:

- Pekka Hiltunen: Iso (syyskuu) Uudenlaista proosaa loistavista Studio-jännäreistään tutulta Hiltuselta. Väkevä romaani lihavuudesta, häpeästä ja terveystiedosta. Tätä kirjaa odotan innoissani ja suurella mielenkiinnolla!
- Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera (elokuu) Mehrin esikoisromaani sijoittuu Venäjälle ja oopperan maailmaan. Sisältää kauhufantasian ja näennäisrealistisen draaman aineksia, kiehtovalta kuulostaa.
- Asko Sahlberg: Herodes (syyskuu) Odotan tätä ajanlaskumme alkuun sijoittuvaa historiallista romaania jännityksellä. Sahlberg on järisyttävän hyvä kertoja, mutta tämän romaanin aihe ei kuulosta sellaiselta josta jaksaisin innostua... Niin tai näin, aion kuitenkin kokeilla. Sahlbergin kirjoittamana lukisin kyllä vaikka puhelinluettelon kannesta kanteen. :)
- Zadie Smith: Risteymiä (syyskuu) Siirtolaiselämää Lontoossa, aina kiinnostava aihe. Palkitun ja lahjakkaan kirjailijan kokeilevaa kerrontaa ja joycelaista (!) tajunnanvirtaa. Saapa nähdä miten meikäläisen tämän kirjan kanssa käy... :)
- Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit (syyskuu) Terävä ja tyylikäs lukuromaani, suku- ja kartanoromaani, maailmalla kehuttu vanhan hyvän ajan romaani. Määritelmät kuulostavat kutsuvilta, minäkin haluan lukea tämän.
- Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää (lokakuu) Viime vuonna kuolleen irlantilaisen Binchyn viimeiseksi jäänyt romaani tarjoilee (tietenkin!) ihmisen kokoisia tarinoita erilaisista kohtaloista, surusta, onnenmurusista ja kourallisesta meren rannalla vietettyjä päiviä. Kuulostaa täydelliseltä luettavalta johonkin alkutalven koleaan päivään.
- Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää (syyskuu) Noitavainojen kohteeksi joutuneita naisia 1600-luvun Ahvenanmaalla. Asiaproosateos, jota odotan tältä vuodelta eniten! Tässä on aihe, joka ei koskaan lakkaa kiinnostamasta minua. Ja tästä on muuten tekeillä elokuvakin, odotan innolla.

Syksy, tule jo! Tai no, älä tule ihan vielä... Nautitaan vielä hetki kesästä. :)

Jestas mikä määrä kiinnostavia kirjoja, tänä syksynä olen niin pulassa! :) Päräyttävä kirjasyksy tulossa, etten sanoisi. Niin paljon hyvää luettavaa odotettavissa, etten mitenkään voi ehtiä lukea kaikkia listaamiani kirjoja, varsinkin kun töissäkin on käytävä. :) Erityisesti kotimaisia helmiä on tulossa siihen tahtiin, että ensi vuoden puolella tapahtuva Blogistanian Finlandia 2013-ehdokkaideni valinta tuntuu jo nyt ihan hirvittävän vaikealta tehtävältä.

Eniten taidan odottaa kotimaisen kirjasyksyn antimista Haahtelan, Westön, Hotakaisen, Hiltusen, Jääskeläisen, Linturin ja Parkkisen teoksia. Ulkomaisista uutuuksista kiihkeintä odotusta saavat puolestaan osakseen Stedmanin, O'Farrellin, Murakamin ja Theorinin romaanit. Lisäksi olen varma, että syksyn kirjoistakin löytyy kevään tavoin joku Tua Harnon esikoisromaanin kaltainen musta hevonen, joka tulee ja yllättää, vie lukijalta jalat alta silloin kun sitä vähiten osaa odottaa. Joka tapauksessa, tässä on ihana kirjasyksy edessä!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...