perjantai 30. elokuuta 2013

F.E. Sillanpää: Elokuu


F.E. Sillanpää: Elokuu (Otava, 2008. 1. painos 1941. 136 sivua.)

  Päivät olivat vieläkin pitkiä ja poutaisia; varsinaisista kesähelteistä ei oikeastaan voikaan puhua ennen elokuuta. Kumminkin oli taivas jo käynyt korkeammaksi, ja ihmiset alkoivat maisemassa liikkuessaan sitä silmäillä - mitä he eivät juuri tee alkukesän kukkivina päivinä. Mutta nyt siellä näkyi aamusta iltaan rauhallisia viattomia valkoisia pilviä, jotka saattoivat tunnista tuntiin pysyä melkein sellaisinaan. Kunnes äkkiä jonain iltapäivänä alkavat kokoontua ja tummentua, saavat punaista reunoihinsa, on omituisen äänetöntä, laitumella oleva hevonen syö vähän hermostuneesti... Siellä täällä joku yksityinen ihminen työstä levätessään ikäänkuin havahtuu - jostakin - johonkin...

On loppukesäinen lauantai pirkanmaalaisessa maalaismaisemassa, helle enteilee ukkosta. Kanavanvartija Viktor Sundvallin talossa odotetaan tamperelaista Länsilehdon pariskuntaa saapuvaksi. Laiva tuo tullessaan kuitenkin vain Maija Länsilehdon, jonka kanssa Viktor on vuosia aiemmin ollut perinpohjaisen tuttu. Viktorin kipakka ja äkäinen vaimo Saima ei tilanteesta ilahdu, etenkin kun Maija tuo taloon tuliaisia: emännälle kaakkua ja pahasti viinaanmenevälle isännälle pullon konjakkia.

Lauantai-ilta etenee riitaisissa tunnelmissa. Talon 16-vuotias tytär ja palkolliset haaveilevat iltamista työväentalolla, mutta emäntä ei päästä. Saima paimentaa piikoja ja lapsiaan, huolehtii ruuanlaitosta, pyykinpesun ja mankeloinnin sujumisesta ja saunan lämmityksestä, sekä yrittää vahtia miehensä juomista piilottamalla tuliaispullon liinavaatteiden sekaan. Viktor puolestaan haikailee sekä viinan että vieraan naisen perään, ja useamman konjakkihömpsyn Saimalta kerjättyään päätyykin riiaamaan Maijaa, kun emännän silmä välttää.

  Nuo kaksi lihavahkoa, ei enää nuorta ihmistä tavoittivat kuin epätoivon vimmalla niitä vähitellen heiltä pois painuvia hetkiä, joissa kaiken unohtaminen on vieläkin suloisempaa kuin luonnollisessa unessa ja jotka siksi ovat niin onnellisia.

Saima yllättää miehensä toisen naisen luota. Tilanne kärjistyy: Maija painuu nukkumaan ovet paukkuen, Viktor onnistuu saamaan konjakkipullon haltuunsa ja lähtee uhmakkaana ryypiskelemään kanavanvartijan koppiinsa. Ukonilma on alkanut, ja ennen kuin aamu sarastaa, on luonto ehtinyt ratkaista kolmikon riidat omalla tavallaan.

  Oli tyyntä myrskyn edellä, lopulta oli muutama silmänräpäys aivan järkyttävää hiljaisuutta, niinkuin joku olisi saanut oman kohtalonsa omaan käteensä ja sitä katsellut.


Minun on jo pitkään pitänyt tutustua Suomen ainoan Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen kirjailija F.E. Sillanpään tuotantoon. Nyt ajattelin vihdoin tarttua tuumasta toimeen, vietetäänhän tänä vuonna Sillanpään 125-vuotisjuhlavuotta. Aloitin tutustumiseni tästä elokuuhun nimensä perusteella täydellisen sopivasta pienoisromaanista. Odotin saavani annoksen suomifilmimäistä nostalgiaa ja ehkäpä myös ripauksen maalaisromantiikkaa ja hersyviä hahmoja, mutta ainakaan ensikosketus miehen tuotantoon ei vakuuttanut tai saanut ihastumaan; Elokuu onnistui lähinnä vain tuskastuttamaan minua.

Elokuun kaikki henkilöhahmot ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä. Viktor Sundvall on vastenmielinen naisiin- ja viinaanmenevä juoppo, jonka Sillanpää kuvaa lihavahkoksi, punakaksi ja pyöreänaamaiseksi. Miehen alituinen viinan kerjuu ja humalainen itsesääli ärsyttivät romaanin ensilehdiltä alkaen. Maija Länsilehtokin on kookas ja rehevä, ilomielinen nainen, joka vikittelee toisen naisen miestä ja yrittää selvästi saada eripuraa aikaiseksi. Ainoa pientä sympatiaa ja ymmärrystä herättävä hahmo on Saima, pahantuulinen, rasittunut ja kulunut nainen, jonka elämä juopon miehen rinnalla kuulostaa niin raskaalta, ettei naisen jatkuvasti tylyä ja kiukkuista käytöstä jaksa edes ihmetellä. Pariskunnan suhde ei erityisen lämpimältä vaikuta, he kommunikoivat toisilleen lähinnä piikittelemällä ja vinoilemalla. Lauantai-iltaan mahtuu pari näennäisen lämmintä hetkeäkin, mutta niissäkin Viktorilla on taka-ajatus: kun viinahammasta tarpeeksi kolottaa, voi näön vuoksi vähän pussata konjakkipulloa piilottelevaa vaimoa.

Vaikka romaani on vain hieman yli satasivuinen, sen lukeminen tuntui tervanjuonnilta. Koin Sillanpään kirjoitustyylin raskaana, teksti on töksähtelevää ja monet asiat esitetään ihmeellisen mutkikkaasti ja epäsuorasti. Mietinkin lukiessani, mahtoiko johtua omasta väsymystilastani vai mistä, mutta lukukokemus tuntui paikoin jopa uuvuttavan kryptiseltä. Dialogit sisälsivät useita sutkautuksia ja letkautuksia jotka eivät minulle auenneet. Lisäksi sivuhenkilötkin menivät mielessäni pitkään sekaisin, hahmotin vasta noin puolet romaanista luettuani, kuka on tytär, kuka taas piika.

Sillanpään tarjoilemasta ajan- ja miljöönkuvauksesta kuitenkin pidin, lopulta melko paljonkin. Hämäläinen maalaismaisema näyttäytyy elävänä, ja sekä enteilevästä rajuilmasta että kireistä ihmissuhteista aiheutuva painostava tunnelma välittyy kyllä hyvin lukijalle. Kylätiellä näkyy harvakseltaan automobiileja, pitkät ja poutaiset loppukesän päivät houkuttelevat heinänkorjuuseen ja puintihommiin, ja piikojen ja renkien lemmenkujeita on hauskaa seurata. Sijoitin tapahtumat mielessäni tutulle Ruoveden Muroleen kanavalle, enkä lopulta ollutkaan kovin väärässä: annoin Wikipedian kertoa itselleni että kirjan pohjalta tehty samanniminen elokuva (1956, ohjannut Matti Kassila) onkin kuvattu juuri Muroleella. Sillanpää itse on kuitenkin tarkoittanut kirjassaan toista ruoveteläistä kanavaa, Kautun kanavaa.

Elokuu ei tainnut lopulta olla ihan minun kirjani. En aio kuitenkaan luovuttaa Sillanpään suhteen, vaan haluan vielä lukea mieheltä ainakin romaanit Nuorena nukkunut ja Ihmiset suviyössä. Ja itseänikin hieman yllättää, että kirjan kanssa takuttuani kiinnostuin kuitenkin nyt myös elokuvasta. Pitänee selvittää, mistä sen saisi käsiinsä.

Lopuksi pieni kevennys. Huomasin pokkaripainoksen sisälehdellä oivallisen muistutuksen siitä, miten pienikin kirjoitus-/painovirhe voi joskus muuttaa sanan tai nimen sisältöä ratkaisevasti. Jopa maailmankuulun nobelistin nimi voikin yhtäkkiä tarkoittaa jotain ihan muuta... :D


P.S. Kiitos kaikista kommenteista, joita olen aiempiin postauksiin saanut! Olen tietenkin lukenut jokaisen, vastaaminen nyt vain kestää tavanomaista pidempään. Parin yövuoron päässä häämöttää kakkoskesälomani alku, ja viimeistään silloin vastailen ihan jokaikiseen kommenttiin! :) Nyt hyvää viikonloppua kaikille!!

tiistai 27. elokuuta 2013

Kjell Westö: Kangastus 38


Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava, 2013. 330 sivua. Alkuteos Hägring 38, 2013. Suomentanut Liisa Ryömä.)

  Hän muistaisi myöhemmin että tuona päivänä usva oli laadultaan savuista, melkein ystävällistä. Se ei ollut tavallista maaliskuun harmautta, karua ja tylyä, jolloin sisimpien satama-altaiden yhä täysin mustassa vedessä kellui jäälauttoja ja pieniä jäälohkareita. Harmaus oli lempeämpää, peitto johon kietoutua. Kuten syyskuussa, kun lämpöaallot olivat ohi ja viimeiset ukonilmat laantuneet.
  Kaupungin yllä lepäsi epätodellinen tunnelma. Elämä kuin uni, ääriviivaton kangastus.

Eletään vuotta 1938. Helsingissä valmistaudutaan mahdollisiin vuoden -40 olympialaisiin. Muualla Euroopassa kuohuu, äärioikeistolaisuus alkaa pikkuhiljaa näyttää todellisia kasvojaan ja lähestyvän sodan voi melkein haistaa. Keski-ikäinen varatuomari Claes Thune palkkaa yhden miehen asianajotoimistoonsa uuden konttoristin. Nainen on nopeaälyinen ja pätevä rouva Wiik, jolla on moitteeton ansioluettelo. Naisessa on kuitenkin jotain arvoituksellista, jotain kulmikasta ja jähmeää. Hän hoitaa työnsä esimerkillisesti, muttei kerro itsestään juurikaan mitään.

Kerran kuukaudessa kuuden ystävyksen ryhmä kokoontuu ryypiskelemään ja puhumaan politiikasta. Kun tämän Keskiviikkokerhon on vuoro kokoontua Thunen toimistossa, tapahtuu jotakin joka saa Matilda Wiikin menneisyyden piinaavat muistot pulpahtamaan uudelleen pintaan.

  Mutta yöllä kuvat tulivat väkisin, ensimmäistä kertaa aikoihin.
  Hän näki unta yöstä, jolloin ensimmäiset naiset kuljetettiin nälkäleiriltä toiseen leiriin Helsingistä itään. Ja kun hän heräsi hikisenä ja peloissaan, ajatukset jauhoivat ja muistot vilistivät edelleen.
  Hän oli ollut mukana ensimmäisessä kuljetuksessa.


Aloitin Westö-lukijuuteni vasta tänä kesänä lukemalla heinäkuussa vuonna 2002 ilmestyneen Langin. Westön tämänsyksyinen uutuusteos oli aiheensa puolesta yksi niistä kirjoista, joita olen kiihkeimmin odottanut, ja nyt kirjan luettuani totean vain että odotus todellakin palkittiin. Oih mikä kirja ja kirjailija, olen mennyttä naista. (Tähän ehkä sydämiä. Useita.) Kangastuksen ensimmäisiltä sivuilta lähtien lukeminen tuntui jotenkin pakahduttavan ihanalta. Teos on niin mestarillisen hieno ja kieli kaunista ja jokaisella sanallaan kolmikymmenlukua henkivää, että lukiessa teki vain mieli päästellä ihastuneita ja vaikuttuneita huokauksia. Ja melkein vähän itkeäkin - ihan vain siksi että kirja on niin upea.

Kansalaissota on aihe, joka jaksaa kiinnostaa minua loputtomasti. Se herättää tunteita ja koskettaa, etenkin kun oman olemassaoloni ensimmäinen luku on kirjoitettu sodan jälkimainingeissa: Mummoni vastavihitty aviomies kuoli nälkään Suomen historian suurimmalla sotavankileirillä. Paikassa, jonka laitamilla nykyisin itse asun - historialla ja ihmiskohtaloilla on mielenkiintoinen tapa piirtää joskus täydellisiä ympyröitä. Kangastuksessa Westö kuvaa nälkäleirien todellisuutta niin riipaisevasti että niitä kappaleita luin miltei henkeäni pidätellen. Hän kertoo miehistä joiden silmissä on jotakin sammunutta ja kuollutta, ja niin syvästä epätoivosta, ettei ihminen enää halua elää. Taidokas ja syvästi eläytyvä on myös se kyky, jolla hän käsittelee hirveiden asioiden ja kokemusten vaikutusta ihmiseen.

  Joskus mennyttä ajatellessaan hän yritti todistaa itselleen, että se kaikki olikin ehkä vain pahaa unta, ettei sitä ollut tapahtunut, että hän oli oikeasti hullu, näki olemattomia asioita, että hän oli elänyt toista elämää jonka oli vain sattumoisin unohtanut, ja unohduksen takia hän näki sen sijaan kauheita unia, mutta jonain päivänä oikeat muistot palaisivat ja täyttäisivät hänen mielensä turvallisin ja valoisin kuvin.

Romaanin keskiössä on kaksi eronnutta ihmistä, petetty Thune ja jätetty Matilda. Kumpikin näkee toisen yksinäisyyden: Thune ajattelee jo Matildaa konttoristin paikkaan haastatellessaan että naista ympäröi yksinäisyys, Matilda taas näkee esimiehensä murheellisen huonosti istuvien pukujen taakse, hän aistii kalliiden kölninvesien peittävän alleen surun ja yksinäisyyden hajun. Kumpikin hahmo herättää lukijassa sympatiaa. Erityisen taidokkaasti rakennettu on kuitenkin nimenomaan Matildan hahmo, naisen, jossa on kolme puolta: käytännöllinen ja hillitty Matilda, ryöpsähtelevä ja hallitsematon Miljaneiti ja kaikkia miellyttämään pyrkivä, aina asiallinen rouva Wiik.

Teos ihastuttaa paitsi taitavasti punotulla tarinallaan ja kauniilla, huolellisella kielellään, myös taidokkaalla ajankuvauksellaan, joka on jokaista yksityiskohtaa myöten mietittyä ja siksi täydellisen uskottavaa. Westö vie lukijan niin syvälle kolmikymmenlukulaiseen arkeen että voisi kuvitella hänen itse eläneensä ja kokeneensa kaiken sen mistä kirjoittaa. Hän tarjoilee myös sellaisia tuokiokuvia ja tunnelmapaloja, että niihin tekisi mieli jäädä kellumaan. Kangastus 38 on romaani, joka vaatii lukijalta keskittymistä ja tarkkaavaisuutta, mutta tarjoaa palkinnoksi hienon tarinan ja huikean lukukokemuksen. Ehdottomasti on liputettava myös erinomaisen käännöksen puolesta; ajattelin useita kertoja kirjaa lukiessani että tässä taitaa olla yksi vuoden onnistuneimmista käännöstöistä.

Kangastuksen on jo lukenut myös pitkän linjan Westö-fani Suketus, joka kertoo ahmineensa kirjan ja ihastuneensa suuresti. Niin minäkin, ja jään odottamaan ja toivomaan että tämä teos löytyisi loppusyksystä Finlandia-ehdokaslistalta.

  Ehkä se on yksi todellisuuden puutteista, hän sanoi. Että meidän täytyy somistaa sitä silloinkin kun se on kauneimmillaan. Hän mietti tovin ja lisäsi sitten:
  Tai jos puute ei olekaan todellisuudessa vaan meissä. Kun me emme koskaan uskalla luottaa siihen että kauneutta on ja että se kantaa?

maanantai 26. elokuuta 2013

Projekti 12

Jaana Täällä toisen tähden alla -blogista heitti ilmoille mielenkiintoisen haasteen: "Kävin läpi hyllyni kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta ja valitsin 24 kirjaa. Ja nyt haastan itseni, näin julkisesti, lukemaan näistä seuraavan 12 kuukauden aikana ainakin 12 kirjaa. Olen joka kuukaudelle valinnut kaksi kirjaa, joista ainakin toinen on luettava." Jaana heitti haasteen samalla lukijoilleenkin, ja koska olen melkein pulassa notkuvien kirjahyllyjeni kanssa (ja koska Mount Everest -haasteen suorittaminenkin on sujunut säälittävän hitaasti), nappasin haastepallon vastaan ja päätin itsekin ryhtyä tällä lailla projektiluontoisesti vähän kerrallaan lukemaan oman hyllyni kirjoja. Itse tosin aion lukea sekä kotimaista että käännöskirjallisuutta, ja itse asiassa valitsin listaani käännöskirjoja muutaman kotimaisia enemmän, sillä olen huomannut aina helpommin tarttuvani juuri kotimaiseen kirjallisuuteen.


Oma tulevan vuoden kirjalistani näyttää tältä:

Syyskuu:

Michael Cunningham: Illan tullen
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Lokakuu:

E.M. Forster: Talo jalavan varjossa
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Marraskuu:

Nicole Krauss: Rakkauden historia
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Joulukuu:

Iris Murdoch: Meri, meri
Kerstin Ekman: Herran armo

Tammikuu:

Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Julie Orringer: Näkymätön silta

Helmikuu:

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Maaliskuu:

Arne Nevanlinna: Marie
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Huhtikuu:

Sofi Oksanen: Puhdistus
Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

Toukokuu:

Helmi Kekkonen: Valinta
H.E. Bates: Oi ihana toukokuu

Kesäkuu:

Yann Martel: Piin elämä
Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot

Heinäkuu:

Evelyn Waugh: Mennyt maailma
Amy Tan: Sata salattua aistia

Elokuu:

Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Pyrin siis lukemaan molemmat kuukauden kirjat, mutta ainakin toinen kirjoista on aina saatava luettua, muuten mörökölli minut vieköön! :) Tsemppiä siis minulle! :)


lauantai 24. elokuuta 2013

Leena Krohn: Mitä puut tekevät elokuussa


Leena Krohn: Mitä puut tekevät elokuussa. Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille (WSOY, 2000. 146 sivua.)

  Omenapuut! Luumupuut! Kirsikkapuut! Kaikki ne asuivat vanhan apteekkarin puutarhassa. Ne tosin itse eivät sitä tienneet. Niistä oli yhdentekevää, kuka ne omisti. Se vain oli tärkeää, että niiden juuret saivat juoda maan mehuja, ja niiden latvat tähden valoa.

Mitä puut tekevät elokuussa on seitsemän filosofisen novellin kokoelma. Tarinoita yhdistää pohdiskeleva ote sekä tietynlainen krohnmainen kummallisuus, ne esittelevät lukijalle hyvin erikoisia ihmisiä ja eläimiä. Lisäksi useimmat kertomukset tapahtuvat kerran elokuussa.

  Poika astui puutarhaan köynnösruusun kattaman kaariportin alta. Elokuun aurinko oli kypsyttänyt kesän. Viinimarjojen tertut viistivät maata mustina ja punaisina. Iloisessa keittiötarhassa talvikurpitsa paisutti kultaista kupuaan. Kaalinpäitä kehysti krassien ja kehäkukkien väsymätön tanssi.

Krohn esittelee lukijalle omituisen kaupungissa vierailevan huvipuiston, jossa tapahtuu vähemmän huvittavia asioita, ja jonka omistajilla on omat, arveluttavat tarkoitusperänsä. Vierailemme Nyhjälän pikkukaupungissa, jonka omaperäinen, iäkäs miljonääri on autioittanut rakentaakseen kaupungista itselleen museon. Saamme tavata kolme hyvin erikoista ihmistä, aina rinnakkain kävelevän kolmikon: on Inka, jolla oli taivas rinnassa, ja Hanno, joka oli aurinkopoika, ja Antero, joka oli syntynyt ilman omaa peilikuvaa. Eläkkeelle jäänyt ja erakoitunut apteekkari kasvattaa jättimäisessä puutarhassaan ja lasisessa kasvihuoneessaan erikoisia ja eksoottisia kasveja, jotka sisältävät iäisen totuuden siemenen. Salakahveja hylätyllä laiturilla juova tyttö tapaa kummallisen mykän mustiin pukeutuneen pojan, jolla on kylmät sormet ja kalpean vakava olemus. Olga muistelee vihreäihoista isoäitiään, joka on kotoisin tuntemattomasta, aina hämärästä maasta. Lopuksi saamme lukea kadonneen, erikoisia eläimiä tutkivan kryptozoologisti Karko Utran päiväkirjaa.

  Poika yritti rauhoittua. Hän tunsi kukkien tuoksuvan. Hän kuuli veden solisevan. Viileä terälehti hipaisi hänen poskeaan. Nyt hän näki vielä paremmin. Jokaisessa kukassa asui pieni jumala, ja jokaisen kukan oikea nimi oli Ääretön elämä.


Luin alkuvuodesta Leena Krohnin Tainaronin, ja ihastuin kirjaan niin kovasti, että halusin lukea pian lisää Krohnin tuotantoa. Seuraavaksi tutustumiskohteekseni valikoitui tämä pieni novellikokoelma, ja vaikkei tämä kiehtovuudessaan ehkä aivan Tainaronin veroinen lukuelämys ollutkaan, nautin suuresti tämänkin kirjallisen herkkupalan lukemisesta.

Pidin kaikista seitsemästä kertomuksesta, mutta ehdottomiksi suosikeikseni nousivat niminovelli Mitä puut tekevät elokuussa (josta kolme ensimmäistä tämän jutun sitaattia ovat peräisin) ja kertomus nimeltä Salakahvit. Kertomus kaislikosta (viimeinen sitaatti). Myös Hyvin erikoisia ihmisiä oli ihana, loppuhuipennuksessaan suorastaan nerokas pieni tarina. Kokoelma oli mielestäni ihailtavan tasalaatuinen.

Kokoelman novellit ovat näennäisen helppolukuisia, kuin aikuisten satuja. Ne ovat mieleenpainuvia, ja herättelevät lukijaa pohtimaan, tarkastelemaan elämää ja ihmismieltä hieman erilaisista ja uudenlaisista näkökulmista. Ne sisältävät suuria ajatuksia, herättävät kysymyksiä mutta eivät aina tarjoa vastauksia. Onko peilikuva olemassaolon ilmentymä? Pitäisikö maailman lapsimäärää vähentää ja millä keinoin? Mistä yhden ihmisen kohtalo alkaa ja toisen loppuu?

Tainaronin tavoin myös Mitä puut tekevät elokuussa sisältää paljon kauniita lauseita ja ihania ajatuksia - Krohn osaa kuvailla aivan tavallisiakin asioita niin että ne tuntuvat ihmeellisiltä. Ihmisellä voi olla sellaista hauskaa että rinnassa on kuin taivas. Elokuisessa illassa horsman untuvaiset höytyvät lentävät kuin lumi, kuin ajatus. Suuri rakkaus ja intohimo johonkin asiaan voi jalostua jumalanpalvelukseksi ja rakkaudentyöksi. Krohn näyttää, miten monet asiat, jotka ovat kummallisia, ovat silti tosia. Kirjan luettuani minulle jäi sydämen seutuville lämmin olo.

Tämän kokoelman jälkeen jatkan ilolla ja uteliaisuudella matkaani Krohnin riemastuttavassa, uniikin erikoislaatuisessa maailmassa. Luulen uskaltautuvani seuraavaksi tämän vuoden uutuusteoksen, Hotel Sapiensin pariin. Tästä Mitä puut tekevät elokuussa -kokoelmasta löytyy mielenkiintoista keskustelua Lukupiiri -blogista. Kirjasta ovat blogeissaan kirjoittaneet myös Sonja, joka piti kirjasta valtavasti, sekä Katja, joka oli iloinen tutustuessaan itselleen uuteen kirjailijaan.

  Tähdet olivat jo syttyneet kaikki, kaikki. Näkyi monta maailmaa yhdellä kertaa. Kuiskailu kävi yhä epäselvemmäksi ja lopulta se oli vain kaislikon ikuista huminaa.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana


Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana (Kirjayhtymä, 1986. 119 sivua. Alkuteos Dix heures et demie du soir en été, 1960. Suomentanut Marketta Ruoppila-Martinsen.)

Neljän ranskalaisen seurue - aviopari Maria ja Pierre, heidän pieni tyttärensä Judith, sekä pariskunnan ystävätär Claire - on lomamatkalla Espanjassa. Automatka Madridiin keskeytyy hurjan rajuilman vuoksi, ja seurue joutuu pysähtymään yhdeksi yöksi Madridin ulkopuolella sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Kaupungissa kuohuu: paikallinen mies, Rodrigo Paestra, on tehnyt intohimorikoksen, murhannut nuoren vaimonsa ja tämän rakastajan, ja pakoilee poliisia jossain pikkukaupungin uumenissa. Marian mielen täyttää toisenlainen kuohunta: hänen miehensä on rakastunut toiseen naiseen. Claireen.

  Puoli yksitoista, eräänä kesäiltana.
  Ja sitten hiukan enemmän. Yö on vihdoinkin tullut, täysi yö. Tänä yönä ei tässä kylässä ole paikkaa rakkaudelle. Maria ummistaa silmänsä tältä tosiasialta: he jäävät janoamaan toisiaan, kaupunki on täynnä väkeä tänä kesäyönä, joka on luotu heidän rakkauttaan varten. Salamat valaisevat jatkuvasti kirkkaalla valollaan heidän halunsa luomaa hahmoa. He ovat yhä siellä, toisiinsa kietoutuneina ja liikkumattomina; Pierren käsi on pysähtynyt Clairen lanteille, ainiaaksi, ja Claire, hän on tarrautunut käsillään Pierren olkapäiden ympäri ja ahmii suullaan häntä.

Seurue majoittuu jokaista soppea myöten täysinäiseen hotelliin, he saavat nukkumapaikat käytävältä. Ilta ja yö ovat pitkät, sade piiskaa kaupunkia ja poliisit haravoivat katuja löytääkseen pakoilevan Paestran. Unohtaakseen surunsa onneton Maria juo liikaa. Seuratessaan sivusta sitä intohimoa ja kaipuuta, jota hänen miehensä ja ystävättärensä kykenevät vain vaivoin peittämään, tuntee hän hengenheimolaisuutta murhaajaan, joka hänen laillaan on menettänyt kaiken.

  Ovien takana, parivuoteissa, myrskyn jälkeisen raikkauden virkistämissä aviovuoteissa puhutaan kesästä, tästä kesäisestä rajuilmasta ja Rodrigo Paestran tekemästä rikoksesta.


Luin tämän Durasin tiivistunnelmaisen pienoisromaanin ensimmäisellä lukumaratonillani viime maaliskuussa, ja viidestä maratonin aikana lukemastani kirjasta tämä on jäänyt mieleeni ehdottomasti voimakkaimpana lukukokemuksena.

Puoli yksitoista kesäiltana on kiehtova pieni romaani. Se on kaunis yhdistelmä viileää ranskalaista melankoliaa ja kuumaa espanjalaista intohimoa. Durasin luomat henkilöhahmot ovat periranskalaisia, mutta tunnelma ja miljöö vahvasti espanjalaisia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimensä mukaisesti yhteen kesäiltaan ja -yöhön, sekä niitä seuraavaan aamuun, jolloin pahin myrsky alkaa väistyä sekä kaupungista että päähenkilön mielestä. Keskiössä onkin petetty Maria, hänen ajatuksensa ja se suru, jonka aviomiehen menetys ja kuollut liitto aiheuttaa.

Teos on viehättävällä tavalla hyvin ajaton. Duras on kirjoittanut sen vuonna 1960 - siis yli viisikymmentä vuotta sitten, mutta se voisi periaatteessa sijoittua jopa nykyaikaan. Mikään ei kieli aikakaudesta, ja ajankuvauksen epämääräisyys antaa romaanille omanlaistaan ilmavuutta, joka ihastuttaa. Durasin kieli on kaunista, ja tunnelman kuvaajana hän on aivan omaa laatuaan. Kuulaat lauseet vievät lukijan espanjalaisen pikkukaupungin kaduille, katetulle terassille manzanillalasillisen ääreen, hengittämään kosteaa rankkasateen jälkeistä ilmaa - ja lopulta aamun sarastaessa maaseudulle, jossa kuivuva vilja huojuu hiljaa tuulessa.

  Vihdoinkin sadepilvet ovat täysin hävinneet taivaanrannalta. Kuin miekanterä se leikkaa viljapellot. Leuto tuuli nousee ja alkaa kuivattaa katuja. On kaunista; päivästäkin tulisi kuulas, kaunis. Mutta vielä on täysi yö.

Googlettelin kirjablogijuttuja tästä kirjasta, ja Durasista ylipäätään, enkä löytänyt kuin yhden: tämän Helmi-Maarian hienon ja Durasia ylistävän tekstin. Ensimmäisen naiselta lukemani romaanin perusteella ihastuin itse niin, että haluaisin lukea vähitellen kaiken, mitä Duras on kirjoittanut. Samalla toivoisin, että muutkin löytäisivät tämän hienon edesmenneen ranskalaiskirjailijan - kauheaa jos tämänkaltainen helmi pääsee painumaan unohduksiin!

  Voisi luulla, että rauha on palannut. Taivaan rauha. Lasikatolle virtaavan hiljaisen sateen, jonka äänen vaimentavat poliisien askeleet tuossa viimeisessä käytävässä, läpikotaisin tarkastetut huoneet, keittiöt, pihamaan - voisiko tuon kaiken unohtaa? Joskus? Ei.

lauantai 17. elokuuta 2013

Bo Carpelan: Kaari


Bo Carpelan: Kaari. Kertomus kesästä joka oli toisenlainen kuin muut kesät (Otava, 1970. 134 sivua. Alkuteos Bågen: berättelsen om en sommar som var annorlunda, 1968. Suomentanut Helena Anhava.)

  Ilma oli kevyttä, rantahiekka hohteli. Yöllä oli sade huuhtonut kaikki kalliot ja puut; minä käännyin ja hölkkäsin niemen kärkeen. Hiljainen liplatus, kun vihreänkiiltävät laineet kävivät rantakiviin, levien haju, pilviläikät lahdella: kesä oli alkanut!

Kaari kertoo tarinan erilaisesta kesästä. Yksitoistavuotiaan Johanin vanhemmat ovat vuokranneet perheelle kesäasunnoksi vanhan kalastajamökin saaristosta meren rannalta. Suloisen pitkän kesän aikana Johan tutustuu mökkinaapurin poikaan, 19-vuotiaaseen Marviniin, jolla on lapsen ymmärrys, mutta aikuisen ruumiinvoimat. Näiden kahden pojan välille syntyy luottamus ja lämmin ystävyyssuhde - Johanin kesästä tulee unohtumaton.

  Kaiken tämän minä muistaisin kaupungissa joka päivä, joka hetki. Minä panisin purkkiin tämän kaiken. Minä nipistäisin silmät kiinni ja se olisi tallessa, aina. Sillä lailla minä aina muistaisin sen.


Vuosi sitten Joana kirjoitti tästä kirjasta hirmuisen kauniisti. Tiesin jo silloin, että tulisin ihastumaan Kaareen. Kului vuosi, odotin sopivaa lukuhetkeä, ja luin kirjan lopulta eräänä lempeänä kesäpäivänä. Ja nyt luulen, että taidan olla rakastunut. Rakkauteni kohde on (jo edesmennyt) Bo Carpelan, jonka kynä on kirjoittanut ihmeellisiä, viisaita ja taianomaisia sanoja jo kuusikymmenluvun lopulla.

Kaari on paikoin melkein pakahduttavan kaunis kuvaus nuoren pojan kasvun kesästä. Se kertoo ystävyydestä, suvaitsevaisuudesta ja rehellisyydestä, se puntaroi oikeaa ja väärää ja antaa kasvot erilaisuudelle. Kaari on juuri sellainen pieni romaani, josta pitäisi antaa ihanuusvaroitus. Carpelan osaa kertoa pienistä hetkistä niin ihanasti, että se melkein sattuu. Kalastajamökin kamari tuoksuu vanhoilta tapeteilta, mansikat ja tomaatit maistuvat auringolta, öljylampun varjostin heijastuu sateella ikkunaan ja lämmittävä islantilaisvillapaita tuoksuu traanilta. Ihanimpia ovat varhaiset aamut: kun vesillä on utua ja pilvet liikkuvat kuin usvat yli vedenpinnan, lakanat tuntuvat vilpoisilta ja aamu iloiselta. Ja äiti tuoksuu unelle ja kahville. Ja kaiken aikaa minä saan lukea ja nähdä miten tämän lapsen muistot syntyvät. Miten hyvä poika saa eväät kasvaa kunnon mieheksi.

Takakannen mukaan kirja on suunnattu varhaisnuorille, mutta minusta Kaarella on eniten annettavaa juuri aikuiselle lukijalle. Carpelanin kieli lumoaa ja kirjailijan kykyä kertoa niin vähällä niin paljon ei voi kuin ihailla. Tavallisetkin hetket ovat merkityksestä painavia, ja teksti hellii ja lohduttaa lukijaa kuin lämmin syli.

Minun matkani Bo Carpelanin seurassa on vasta aluillaan. Tiedän, että minulla on edessäni paljon pakahduttavan hienoja hetkiä. En voi muuta kuin kompata Joanaa ja todeta: "tämän takia minä luen".

  Kun suljen silmäni, näen koko joukon selvempänä kuin kuvasta. Ja kuulen meidän äänemme, ja samalla kuulen miten hiljaista oli kaikkialla, ja miten kaunista. Miten kokko hiipui ja laineet asettuivat, ja miten hämärä tuoksui savulta. On kuin kaikki olisi tallella ja niin kuin me emme koskaan olisi joutuneet erillemme.

torstai 15. elokuuta 2013

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera


Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera (WSOY, 2013. 285 sivua.)

  Satoi lehtiä. Okraan taittuvia ja raskaita. Läheltä katsottuna saattoi pinnalla huomata tuhannet päällekkäiset värisävyt. Ja kaksi hahmoa. Siinä hauraassa ihossa, juuri ja juuri erotettavissa. Lehdet leijailivat alas hiljaisina ja koruttomina. Niiden mukana putosi koko menneisyyden paino. Kosteana, kylmänä ja lohduttomana. Siitä huolimatta Juliette tunsi itsensä kevyeksi.

Euroopan ja Ranskan hienoimmissa akatemioissa opiskellut ranskatar Juliette on päätynyt oopperan apulaisohjaajaksi Venäjän Trupovoon. Eletään syksyä 1994, Neuvostoliiton hajoamisesta on vain hetki ja maa on edelleen enemmän tai vähemmän sekasorrossa. Venäjää puhumattoman naisen työkomennus on ollut yllätyksiä täynnä: suuri etukäteistyö ensimmäistä ulkomaanproduktiota varten valuu hukkaan, kun nainen vaihdetaan lennosta Puccinin Turandotista Tshaikovskin Jevgeni Oneginiin. Trupovon oopperan sisäänpäinlämpiävä ja sovinistinen maailma ei vastaanota naista lämmöllä, vaan Juliette tuntee olevansa yhdentekevä ja totaalisen ulkopuolinen. Aina siihen saakka, kunnes hän tapaa Jevgeni Oneginia esittävän Dmitrin, julkean, ylimielisen ja ulkomuodoltaan kulmikkaan venäläisbaritonin, jonka pehmeä, lämmin ja jyrisevä ääni pitää pilkkanaan kaikkia. Syntyy intohimoinen ja järjetön romanssi, jonka tuhoava vaikutus on alusta lähtien ilmiselvää.

  Näyttämölle noustessaan Dmitri koki lähes eläimellisen muodonmuutoksen. Muutos oli aina kiehtonut Juliettea. Oopperan hienovireinen eleganssi, jonka alta pääsi kuoriutumaan sen syvimmin piiloteltu ominaisuus: eläimellisyys, itsekontrollin menetys. Hikiset kiihkoilijat ja alati harhailevat, kosteat silmät. Kirottu, mutta samalla kiihottava intohimon sirkus. Se oli kuin vuosia odotettu, kielletty orgasmi.


Odotin Mehrin esikoisromaania suurella mielenkiinnolla, se kuulosti lähtökohtaisesti virkistävän erilaiselta teokselta siihen nähden, millaista kirjallisuutta yleensä luen. '90-luku, neuvostovallan jälkeinen Venäjä, oopperan maailma ja kauhufantasian elementit kuulostivat kiinnostavalta ja kunnianhimoiselta paketilta, ja ilokseni sain todeta että Mehr on suoriutunut urakasta hienosti. Veristen varjojen ooppera on elegantti romaani, hieno yhdistelmä slaavilaista tummaa melankoliaa ja hienostuneen ranskalaista intohimoa. Lukiessani koin hetkiä, jolloin unohdin lukevani suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa teosta.

Eniten ihastuin romaanissa sen ällistyttävän hienoihin tuokiokuviin. Kun tupakansavun kiemurtelu muistutti kuolinkamppailua, kaupungin päällä makasi unelias ja painava unohduksen peitto, ja arki oli kuin kivulias haava, johon esseet ja runot tarjosivat lohtua, en voinut kuin huokailla ihastuksesta. Myös Venäjä ja sen ankara ja säälimätön ilmasto tuntuivat todellisilta romaanin jokaisella sivulla. Mehr onnistuu luomaan ihailtavan eläviä tunnelmia, jotka tekevät lukemisesta nautittavan kokemuksen.

  Maisema oli kuin Sostakovitsin sinfonia. Pisarat olivat ihmisten arkihuolista raskaat, ne tippuivat paidan kauluksesta sisään ja valuivat pitkin vartaloa kylminä ja kovina. Ilta laskeutui aikaisin ja peitti kaupungin läpitunkemattoman täkkinsä alle. Jäljelle jäi vain myrskyn ääni, se kuulosti intohimoiselta ja rajulta kuin Rimski-Korsakovin jousisoolot. Jos päivä oli lauha, maisema oli rauhaisa ja täyteläinen kuin myöhäiskesän kypsä hedelmä.

Veristen varjojen ooppera on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Aluksi tarina on hyvinkin realistinen, esitellään keskiössä olevat henkilöt, tapahtumapaikat ja tarinan perusasetelma. On nuori nainen, muukalainen vieraassa maassa, tämä tapaa julman mutta karismaattisen miehen, rakastutaan, siirrytään Trupovosta Moskovaan. Kaikkea sävyttää hienoinen, lähes huomaamaton unenomaisuus. Vähitellen tarina alkaa saada absurdimpeja sävyjä; todellisuuden, harhan, unen ja mielikuvituksen rajat häilyvät, eikä lukija (sen paremmin kuin Juliettekaan) aina tiedä, mikä lopulta on totta. Lukiessa tulee epätodellinen olo, Moskova on kuin suuri pyörivä teatterilava, joka vaihtaa kasvojaan aina kun on tottunut edellisiin. Loppua kohden jännite kasvaa kasvamistaan, ja lopussa lukija on hengästynyt.

Paikoin romaani toi mieleeni Natalie Portmanin tähdittämän, baletin maailmaan sijoittuvan elokuvan Black Swan. Tuon hienon elokuvan lailla romaanin tunnelma jopa ahdisti ajoittain, alun unenomaisuus muuttui painajaismaiseksi, ja kuitenkin tarinaa oli pakko ahmia sivun toisensa jälkeen. Itse olen niin realisti etten aina pidä teksteistä, joissa en tiedä mikä on totta, mikä puolestaan harhaa, mutta Mehrin paketti pysyy kasassa, eikä mitään tunnu olevan liikaa. Henkilöhahmot ärsyttivät minua miltei alusta loppuun; Juliette oli suorastaan raivostuttavan heikko ja riippuvainen, Dmitriä puolestaan melkein vihasin. Siltikin hahmot olivat juuri oikeanlaisia, he herättivät suuria tunteita samaan tapaan kuin taidokas oopperakappale. Koko tarina onkin kuin liki kolmesataasivuinen koko illan esitys, jonka draaman kaari kestää vahvana alusta loppuun.

Veristen varjojen ooppera stimuloi aisteja ja herätti mielitekoja: romaania lukiessani halusin juoda hillolla makeutettua teetä ja kuunnella oopperaa. Juliettelle merkittävän kirjailijan, Joseph Brodskyn, elämä, ura ja tuotanto alkoivat myös kiinnostaa - runsaat intertekstuaaliset viittaukset Brodskyyn ja tämän teokseen Ei oikein ihminenkään saivat mielenkiintoni toden teolla heräämään. Haluankin vielä joskus tietää enemmän miehestä, joka on elänyt ajassa ja paikassa, jossa taiteilijan jokainen liike on poliittinen teko.

Kaiken muun lisäksi teos herätti matkakuumetta: Mehrin kuvaama (ja selvästi hyvin tuntema) Venäjä kuulosti rappioromanttisella tavalla kiehtovalta. Nyt haluaisinkin Moskovaan, tutustumaan sen sekaviin kasvoihin ja sokkeloisiin kaupunginosiin, istumaan ylellisiin kahviloihin, ja miksei jopa kuulemaan jotakin venäläisoopperaa ihan paikan päälle. Siispä summa summarum: Veristen varjojen ooppera on kiehtova sekoitus rakkautta, epätoivoa, mustasukkaisuutta ja intohimoa, ja tämä kaikki on maustettu sopivalla hyppysellisellä kouriintuntuvaa ahdistusta, melankoliaa, jännitystä ja kauhufantasian elementtejä. Esikoisromaaniksi se on erityisen vakuuttava, molto maestoso. Tykkäsin, paljon!

Mehrin laadukas ja mielenkiintoinen blogi löytyy täältä, suosittelen lämmöllä siihenkin tutustumista!

perjantai 9. elokuuta 2013

Kesän paras päivä

Tämä on ollut kummallinen kesä. Kuten varmasti melko moni blogiani lukeva tietää, olen normaalioloissa aika kova tyttö matkustamaan. Tämä kesä on kuitenkin vähän olosuhteiden pakosta mennyt niin, etten ole päässyt reissaamaan oikeastaan mihinkään sitten huhtikuisen Irlannin-viikkoni. Tässä alkaa olla jo melkoiset vieroitusoireet, ja menojalkaa vipattaa (onneksi syksystä onkin tulossa melkoisen reissuntäyteinen, ihanaa... :). Eilen olikin sitten koko tähänastisen kesäni ehdottomasti paras päivä, kun teimme ihanalla ystäväporukalla päivän mittaisen road tripin entiseen kotikaupunkiini Porvooseen. Ystäväni ovat vahvasti pirkanmaalaisia ja Porvoo oli heille enimmäkseen uusi tuttavuus - sain siis toimia asiantuntevana (heh!) oppaana ja nauttia kaupungista itsekin samalla vähän turistin silmin. Ja voi, miten ihana kaupunki Porvoo onkaan! <3 Tunnen sinne aina jonkinasteista koti-ikävää, mutta viime aikoina olen alkanut haaveilla rauhallisista eläkevuosista vanhan Porvoon kujilla. Moni muu haaveilee eläkkeelle jäätyään muuttavansa Espanjaan tai Kreikkaan, mutta minusta olisi ihanaa palata kotiin. :)

Kuten sanottua, Porvoo oli (taas kerran) ihana, ilma oli kuin morsian (tosin melko kuuma, kostea ja hikinen sellainen :), ja minä vietin ystävieni (ja hieman myös perheeni) kanssa kesän parhaan päivän. Ja nyt haluan jakaa eilisen kuvien muodossa teidänkin kanssanne. Siispä, tervetuloa vanhaan, rakkaaseen kotikaupunkiini runsaan kuvapostauksen muodossa!


























Näiden kesätunnelmien myötä toivotan kaikille mukavaa ja (toivottavasti) aurinkoista alkavaa viikonloppua! Palailen sunnuntaina erään hienon kirjan merkeissä!

maanantai 5. elokuuta 2013

Herman Koch: Illallinen


Herman Koch: Illallinen (Siltala, 2012. 340 sivua. Alkuteos Het diner, 2009. Suomentanut Sanna van Leeuwen.)

  Millainen tästä illasta olisikaan tullut, jos minä, vasta tunti sitten, olisin vain odotellut alakerrassa kunnes olisi tullut aika lähteä ravintolaan, enkä olisi mennyt yläkertaan, kiivennyt portaita ylös Michelin huoneeseen?
  Millainen meidän loppuelämästämme silloin olisi tullut?
  Olisiko onnen tuoksu, jota nyt nuuhkin vaimoni hiuksista, tuoksunut yksinkertaisesti vain onnelta eikä, niin kuin nyt, muistolta kaukaisesta menneisyydestä - joltakin, minkä saattaa menettää aivan yhtäkkiä?

On lämmin kesäinen ilta Amsterdamissa. Kaksi pariskuntaa tapaa toisensa hienostoravintolassa tarkoituksenaan syödä illallista ja keskustella samalla teini-ikäisistä lapsistaan. Pariskuntien miehet ovat keskenään veljeksiä; Paul Lohman on entinen historianopettaja ja Serge Lohman puolestaan poliitikko, jonka tulevaisuus näyttää lupaavalta - edessä siintää todennäköinen pesti Hollannin seuraavana pääministerinä.

Ennen ravintolaan lähtöä Paul näkee videon, joka murtaa illuusion tavallisesta, onnellisesta perheestä. Tapahtuma värittää illallista, ja ennen kuin aperitiivistä on ehditty edetä alku-, pää- ja jälkiruoan kautta aina digestiiviin ja juomarahaan asti, kahden pariskunnan elämät ovat muuttuneet täysin.


Romaanin amsterdamilainen hienostoravintola art deco-tyyppisine sisustuselementteineen tarjoaa miellyttävät puitteet illan tapahtumille. Taustalla kuuluu hillittyä puheensorinaa, kymmenet tuikkukynttilät valaisevat ravintolasalia, ja jopa wc-tilat huokuvat tyyliä; vesi solisee pitkin kromiteräksisiä seiniä, maljakossa on valkoisia narsisseja ja pianomusiikki luo rauhoittavaa tunnelmaa. Salissa poninhäntäiset tarjoilijat kantavat pöytiin roseesamppanja-aperitiivejä ja luomulihaa, ja hovimestari kaataa laseihin juuri oikealla tavalla jäähdytettyä vuosikertachablista. Vaikka atmosfääri on äärimmäisen hienostunut ja seurue keskustelee sivistyneesti Woody Allenin elokuvista ja siteeraa Leo Tolstoita, tunnelma pöydässä kylmää lukijaa.

Illallinen oli viime vuonna melkoinen blogihitti. Minäkin luin romaanin viime marraskuussa kovin odotuksin. Ennen lukemista olin pyrkinyt välttämään arvioita kyseisestä kirjasta ja lukukokemukseni olikin melko neitseellinen (- siksi en itsekään mene sen tarkemmin romaanin varsinaisiin tapahtumiin, en halua pilata keneltäkään lukukokemuksen yllätyksellisyyttä mikäli kirja on vielä lukematta). Olin kuitenkin pistänyt merkille että kirja oli saanut runsaasti blogisavuja, ja siksi osasin odottaa taidokasta romaania. Sellainen Illallinen lopulta olikin, mutta teoksen luettuani jouduin ikäväkseni toteamaan ettei se ollut yhtään minun kirjani.

Koch kirjoittaa harvinaisen vetävästi ja kirja olikin luettava miltei yhdeltä istumalta. Kun tarina etenee, henkilöistä ja tapahtumista syntyneet mielikuvat heittävät häränpyllyä: aluksi vastenmielisiltä vaikuttaneet henkilöt alkavat saada miellyttäviäkin piirteitä ja päinvastoin. Romaanissa on paljon tapahtumia ja sävyjä, jotka saivat minut lukiessa ahdistumaan ja lähes voimaan pahoin. Illallinen jätti tympeän ja tunkkaisen jälkimaun, koin saaneeni yliannostuksen ihmisen kieroutunutta mielenmaisemaa.

Romaanilla olikin niin voimakas vaikutus, että se sai minut tarkastelemaan itseäni lukijana. Mietin miksi Illallinen ahdisti niin kovin, kun en normaalisti koe olevani lukijana kovinkaan herkkä tai nättinokkainen. Ymmärsin lopulta että tarinassa oli jotain liian liki tulevaa: olen työskennellyt aiemmin vuosien ajan pelastusalalla ja silloin yhtenä (ikävämpänä) osana työnkuvaani kuului todistaa päivittäin tietynlaista moraalista rappiota, piittaamattomuutta ja ylenkatsetta toisen ihmisen fyysistä koskemattomuutta kohtaan. Sain jokunen vuosi sitten tarpeekseni paitsi entisestä työstäni, myös kaikista siihen liittyvistä ikävistä lieveilmiöistä, ja nyt huomaan etten halua edes lukea tämmöistä - romaanin maailmaan uppoutuminen tuntui samalta kuin perjantain ja lauantain välinen yövuoro entisessä työssäni, suuren osan ajasta mietin vain milloin tämä loppuu, mutta keskenkään ei voinut lopettaa. Koch on loistava, hän kirjoittaa erinomaista ja käsittämättömän tarkasti ihmismielen syvimpiin vesiin sukeltavaa tekstiä, mutta minun kohdallani tämä romaani ylitti jonkin rajan. Voi olla että luen jatkossa Kochilta jotain muuta, mutta vielä en ole siihen valmis. Huh, mikä kirja, huh, mikä kirjailija! Not my cup of tea, sanonpahan vain.

Illallista on nautittu melkein jokaisessa kirjablogissa, joten en nyt edes linkitä ketään. Google auttakoon niitä, jotka haluavat lukea tästä sen kuuluisan toisen mielipiteen. :)

lauantai 3. elokuuta 2013

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu


F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (Otava, 2004, 1. painos 1959. 220 sivua. Alkuteos The Great Gatsby, 1925. Suomentanut Marja Niiniluoto.)

Romaanin minäkertoja, Nick Carraway, on nuori Keskilännestä New Yorkiin muuttanut kirjailijanalku. Kirjoittaminen ei ota sujuakseen ja mies työskentelee inspiraatiota odotellessaan pörssimeklarina New Yorkin Wall Streetillä. Hän on vuokrannut pienen vaatimattoman mökinrähjän Long Islandin West Eggiltä, alueelta, jossa nousukkailla on toinen toistaan hulppeampia asumuksia. Lahden toisella puolella, tyylikkäämmän East Eggin puolella asuu hänen serkkunsa Daisy Buchanan urheilijamiehensä ja pienen tyttärensä kanssa. Carrawayn naapurissa komeilee suunnattoman suurikokoinen loistohuvila, jossa asuu salaperäinen nuori miljonääri, Jay Gatsby. Gatsby järjestää prameassa talossaan ylellisiä ja loisteliaita juhlia, joissa samppanja virtaa, ja joissa jokainen haluaa näyttäytyä - jokainen, paitsi Gatsby itse.

  Ainakin kerran viikossa saapui joukko ravintolaväkeä tuoden useita kymmeniä metrejä purjekangasta ja niin paljon värillisiä lyhtyjä, että ne muuttivat Gatsbyn koko suunnattoman puiston joulukuuseksi. Pitkillä tarjoilupöydillä oli kiiltäviä kylmiä ruokia, kokonaisia maustettuja kinkkuja ruudukkaiden salaattivuorien rinnalla, leivonnaisia ja tumman kullan värisiksi kypsennettyjä kalkkunoita. Eteishalliin oli rakennettu baari, jossa oli oikea messingillä päällystetty korkea pöytä ja joka oli täynnä giniä ja niin vanhoja liköörejä, että useimmat Gatsbyn naisvieraat olivat liian nuoria erottamaan ne toisistaan.

Carraway tutustuu vähitellen erakkomaiseen naapuriinsa, joka osoittautuu harvinaisen miellyttäväksi ja anteliaaksi mieheksi. Käy myös ilmi, että Gatsby on rakastanut - ja rakastaa yhä edelleen - Daisy Buchanania. Nuorilla on ollut lyhyt romanssi ensimmäisen maailmansodan aikaan, mutta Daisy ei ole halunnut odottaa köyhää Gatsbyä vaan on mennyt naimisiin varakkaan Tom Buchananin kanssa. Kuluneiden vuosien aikana Gatsby on rikastunut (hieman kyseenalaisin keinoin), ja haaveilee nyt saavansa Daisyn vihdoin itselleen. Hän pyytää apua uudelta ystävältään, ja Nick Carraway järjestääkin näille kahdelle tapaamisen. Tästä näennäisen viattomasta iltapäiväteestä lähtee käyntiin dramaattinen tapahtumasarja, joka päättyy kolmen ihmisen turhaan kuolemaan.

  Gatsby ei ollut hetkeksikään irrottanut katsettaan Daisysta ja luulen hänen arvioineen uudelleen koko talonsa sen mukaan, mitä tämän suloiset silmät siitä sanoivat. Joskus hän myös katseli sumuisin katsein omaisuuttaan, niin kuin tämän naisen todellinen ja ällistyttävä läsnäolo olisi tehnyt kaiken epätodelliseksi.


Luin Kultahatun vuosi sitten teoksen oltua lukulistallani vuosikausia. Svengaava ja maailmaa mullistanut 1920-luku kiehtoo minua, ja lähdinkin lukemaan tätä klassikkoromaania nimenomaan kiinnostavana ajankuvauksena. Odotin jazzin ja foxtrotin säestämää rakkaustarinaa, jonka jokaisella sivulla '20-luvun New York vahvasti elää ja hengittää, mutta sainkin lopulta jotain ihan muuta: alakuloisen kuvauksen yhden miehen toteutumattomasta amerikkalaisesta unelmasta. Romaanissa kuvataan lähinnä ihmisten välisiä suhteita, yhteiskunnan moraalista alennustilaa ja sen aikakauden arvomaailmaa, ja koska ympäristön kuvaus jää melko lailla taka-alalle, en aivan tavoittanutkaan sitä '20-luvun henkeä jota niin kovasti kaipasin. Saatoin aluksi hieman pettyä, mutta sittemmin olen saanut huomata sen taian, joka tekee tästä romaanista rakastetun klassikon: Jay Gatsbyn tarina on niin vahva ja koskettava, ettei se unohdu. Kultahatun arvo onkin mielessäni tasaisesti noussut, kun lukukokemuksesta on kulunut aikaa.

Fitzgeraldin luomat hahmot ovat kiinnostavia: yksikään hahmo ei jättänyt ainakaan minua kylmäksi, vaan jokainen herätti tunteita puolesta tai vastaan. Suosikkihahmoikseni nousivat (tietenkin!) yksinäinen unelmoija, rakkautta kaipaava Gatsby, sekä kaikkea sivusta tarkkaileva Carraway, joka tuntui lopulta olevan tarinan ainoa jonkinlaista tunnetta ja lämpöä osoittamaan kykenevä henkilö. Ehdoton inhokkini kirjan hahmoista oli pöyhkeä, uskoton ja ylimielinen Tom Buchanan, eikä hänen loputtoman pinnallinen vaimonsa Daisykään minussa lopulta kovinkaan lämpimiä tunteita herättänyt. Kirjan luettuani Gatsbyn tarina jätti haikean ja vähän alakuloisen olon - Jay Gatsby on hahmo, jolle haluaisi pelkästään hyvää.

Kultahattu kuvaa taidokkaasti kieltolain ja yhteiskunnallisen muutoksen kourissa elävän sodanjälkeisen jazz-sukupolven kiihkeää elämää. Se alleviivaa luokkaeroja: rikkaiden nuorten levottoman ajelehtimisen ja yltäkylläisen elämän pinnallisuutta korostavat kuvaukset köyhien raadannantäyteisestä arjesta New Yorkin ja Long Islandin väliin jäävässä Tuhkalaaksossa. Kultahattu on jollain tapaa oman aikansa Levottomat, se näyttää muutaman löyhämoraalisen henkilöhahmonsa kautta millaista on, kun mikään ei tunnu miltään

Luettuani kirjan halusin tietenkin nähdä myös elokuvan. Lainasin kirjastosta vuosi sitten Robert Redfordin ja Mia Farrow'n tähdittämän Kultahatun vuodelta 1974. Elokuvan kautta pääsin jo paremmin tunnelmaan, samppanja virtasi ja ihmiset tanssivat altaalla charlestonia - sain jo vähän sitä, mitä romaanista olin jäänyt kaipaamaan. Ja Robert Redford oli, oih, ihana! Tätä muistoa vaalien kävin nyt alkuviikosta elokuvateatterissa katsomassa elokuvan uusimman version, australialaisen Baz Luhrmannin ohjaaman The Great Gatsby - Kultahatun

Luhrmannille tyypilliseen tapaan elokuva on tavattoman värikäs, äänekäs ja visuaalinen. '20-luku tulvii katsojan silmille miltei ylitsevuotavan runsaana, ja vaikka elokuvan musiikkivalinnat saivat minut hieman kakistelemaan (ei jazzia, vaan 2010-luvun R'n'B:tä - apua!), nautin elokuvasta lopulta kovasti. Suurimman vaikutuksen teki yllättäen Leonardo DiCaprio (josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt), jonka Gatsby oli juuri sopivasti kaikkea: hurmaava, järjettömän karismaattinen (keski-ikää lähentelevää DiCapriota todellakin pukevat pienet silmärypyt ja muut ikääntymisen merkit, voi huokaus :), ja kuitenkin herkkä, hauras, epävarma ja rakkaudesta sekaisin. Tiedän elokuvan jakaneen mielipiteitä, mutta omasta puolestani voin vain suositella käyntiä elokuvateatterissa, Luhrmannin Kultahattu kun on varmasti parhaimmillaan ja vaikuttavimmillaan juuri isolla screenillä. Nyt mieleni tekisi aloittaa kierros alusta ja lukea Fitzgeraldin klassikko uudelleen...

Tästä klassikosta on blogissaan kirjoittanut myös Le Masque Rouge -blogin Emilie, jonka jutun lopusta löytyy lukuisia linkkejä muihin blogiarvioihin. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...