maanantai 30. syyskuuta 2013

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran


Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Otava, 2006. 586 sivua. Alkuteos Där vi en gång gått, 2006. Suomentanut Katriina Savolainen.)

  Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme.

Kjell Westön Finlandia-palkittu suurromaani kuljettaa lukijan varmalla otteella halki itsenäisen Suomen aamunkoiton: se kattaa ajanjakson vuodesta 1905 aina talvisodan kynnykselle. Kun kaikki alkaa, eletään Bobrikovin murhan vuosipäivää. Tapahtumien kulissina toimii suurten muutosten kourissa elävä Helsinki. Vaikka itsenäistymiseen on vielä aikaa, kaikkialla kiehuu, kuhisee ja kuplii - aika on levottomuuksien ja väkivaltaisuuden värittämää. Kapinat ja mellakat herättävät pelkoa, ja vuoden 1905 suurlakko piirtää suuntaviivoja tuleville tapahtumille. Romaanin ensimmäinen kolmannes keskittyy Suomen itsenäistymistä edeltäviin vuosiin, sekä sisällissodan verisiin tapahtumiin pääasiassa suomenruotsalaisen kansanosan näkökulmasta.

Westö kuvaa elävästi köyhien ja rikkaiden välistä valtavaa kuilua. On niitä, jotka elävät niukoissa työläisoloissa ja asuvat huonokuntoisissa pienissä vuokrahuoneissa Sörnäisten ja Kallion kaltaisissa työväenkortteleissa. Kaikki on kallista ja vähät rahat eivät tunnu riittävän mihinkään. Vaikka lapsen haluaisi laittaa oppikouluun ja tarjota tälle mahdollisuuden parempaan elämään, ei ole itsestään selvää että siihen olisi taloudellista mahdollisuutta. Ja sitten ovat ne parempiosaiset porvarisperheet - ne, jotka viettävät kesiään Rivieralla tai Pariisissa, tai hankolaisissa pensionaateissa. Niissä perheissä nuorten päiviä täyttävät yliopisto-opinnot, tanssiaiset, vähäverinen runous ja kaikenlaiset kulttuurimaailman riennot, tennis ja iltapäiväkahvit Fazerilla tai Ekbergin kahvilassa. Edes sairaudet eivät tunnu kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti: siinä missä työläinen kärvistelee kupan, tippurin tai tulirokon kourissa, käyvät varakkaat porvarisrouvat Sveitsissä hoidattamassa hysteriaa, melankoliaa ja heikkohermoisuuttaan.

Luokkaeroista huolimatta kehittyvän Helsingin alati muuttuvat kasvot hurmaavat. Vuosisadan alussa katuja kansoittavat hevospirssit, ja vähitellen kaduilla alkaa näkyä myös automobiileja. Kaupunki alkaa kasvaa, syntyy uusia kaupunginosia, perustetaan uusia raitiovaunulinjoja. Rakennetaan moderneja kerrostaloja, joissa on vesiklosetit joka asunnossa, ylellisimpien talojen rapuista löytyy jopa amerikkalaistyylisiä hissilaitteita. Vähitellen modernisoituvan Helsingin yllä leijuu kuitenkin lähestyvän sodan haju. Kansa alkaa jakautua valkoisiin ja punaisiin, ja kun muu Eurooppa on jo tulessa, odottavat kaikki aikaa jolloin ei enää tarvitse puristaa kättä nyrkkiin housuntaskussa vaan saa avoimesti kouria kiväärinperää.

  Esplanadin puiston syvä elokuun vihreys, ilta-auringon kilo Bulevardinkatua pitkin, näkymä Kaivopuiston valleilla hiljaisena syyskuun aamuna; idyllejä oli vielä jäljellä, mutta niiden säröissä ja reunamilla väijyi kaaos.

Kaiken tämän keskellä elää kirjava joukko nuoria. On köyhä Allu, lyhdynsytyttäjä Kajanderin poika, ja varakkaan perheen vanhin poika Eccu, levoton pohtija ja elämänläheinen seikkailija, joka yrittää koko elämänsä ajan taistella Pimeyttä vastaan. Ja sitten ovat Lilliehjelmin sisarukset; Lucie, rohkea ja omapäinen nuori nainen, ja pikkuveli Cedi, josta kasvaa kiivas ja tulisieluinen öykkäri. Helsinki tuskailee kasvukivuissaan samaan tahtiin kuin nämä nuoret, joilla koko elämä on vielä edessä. Kaupunki onkin yksi kirjan päähenkilöistä, lopulta ehkä jopa se tärkein.

Koittaa vapauden kevät 1917. Inflaatio, ruokapula ja tympeä sotaväsymys leviävät koko Eurooppaan. Suomi itsenäistyy, ja vähitellen vastasyntyneen maan tilanne kärjistyy äärimmilleen: syttyy sisällissota, joka jakaa maan kahtia. Westö kuvaa taitavasti punaisten uhmaa, odotusta ja verenhimoa, ja toisaalta valkoisten vastarintaa, joka on aluksi sivistyksen värittämää: uskotaan kaunotaiteiden - mahtipontisten laulujen, runonlausunnan ja kiihkeiden puheenvuorojen - kohottavan taistelumoraalia. Koittavat veriset ajat, ja lopulta valkoinen kevät on yhtä sekava ja laiton kuin punainen talvi. Molemminpuolista vihaa, valkoisia ja punaisia sotavankeja, pikaoikeudenkäyntejä, teloituksia ja niskalaukauksia. Loputtomasti uhreja, surua ja tuskaa.

Punaisia sotavankeja teloitusrivissä kevättalvella 1918.

Missä kuljimme kerran herättää jälleen kerran sen kysymyksen, jota sotaa kokemattoman ihmisen on miltei mahdotonta ymmärtää: Miten ihminen voi jatkaa elämäänsä sodan jälkeen? Samaa ihmettelevät kirjan nuoret, jotka kukin omalla tavallaan yrittävät räpiköidä kohti aikuisuutta kantaen samalla menneisyyttä sisimmässään. Romaanin kaksi viimeistä kolmannesta seuraavat Eccun ja muiden nuorten elämää 20- ja 30-luvuilla, vuosina jolloin aikaa leimaavat kieltolaki, katkeruus, työttömyys ja epäluulo. Jotkut kokevat jazzkärpäsen puraisun ja suklaasilmäiset amerikkalaismuusikot tuovat Helsinkiinkin uusia tuulia. 30-luvulla poliittinen levottomuus kasvaa, talouslama tekee tuloaan ja Lapuan liikettä pelkäävät kaikki. Fasismin aave vaeltaa kautta Euroopan eikä Suomikaan säästy siltä.

Westön romaani on melkoinen runsaudensarvi. Se sisältää paljon kaikkea: valtavasti henkilöhahmoja, tapahtumia ja yksityiskohtia. Voin hyvin ymmärtää ettei tämänkaltainen kerronta sovi kaikille, etenkin jos historiallinen romaani ei muutenkaan tunnu omalta lajilta, mutta minulle tämä oli miltei täydellisyyttä hipova lukukokemus. Täydellisyyteen pyrkivältä kirjoittajalta Westö vaikuttaakin; jokainen pienikin yksityiskohta tuntuu olevan tarkkaan harkittu ja loppuun asti hiottu, kaikesta näkee että romaani on vuosien mittaisen taustatyön ja tutkimuksen tulos, eikä lopputulosta voi kuin ihailla. Erityisen ihailtavaa on pikkutarkan ja elävän ajankuvauksen lisäksi se, miten mies pitää kaikki langat käsissään, ja millaisella täsmällisyydellä hän hallitsee henkilökaartinsa. Ihmisten polut risteävät kiehtovalla tavalla, ja lukiessaan tuntee ilahduttavia oivalluksen hetkiä, kun osaa yhdistää ihmisiä ja menneitä tapahtumia toisiinsa. Lukijan ei tarvitse olla tippaakaan huolissaan, Westö hallitsee homman tyylikkäästi ja jopa helpon oloisesti alusta loppuun.

Missä kuljimme kerran on tavattoman vaikuttava romaani. Etenkin näin jälkikäteen ymmärrän, etten vain lukenut kirjaa, vaan elin sen. Viimeiset pari päivää olen vaellellut vuosisadan alun Helsingissä, sen hämyisillä kujilla, joissa Musta Enok ja muut lyhdynsytyttäjät valaisevat pimenevää iltaa. Olen maannut lyseon voimistelusalin lattialla likaisilla patjoilla valkoisten sotavankien kanssa, katsonut sivusta, kun punainen seitsemän lapsen äiti sätkii joukkohaudassa epäonnistuneen teloituslaukauksen jälkeen. Olen surrut niiden kanssa, jotka yrittävät saada elämänsyrjästä kiinni, näkevät yöstä toiseen painajaisia ja yrittävät helpottaa oloaan alkoholilla.

Olen kuitenkin saanut vaikuttua myös kauneudesta - sitäkin tästä romaanista löytyy paljon! Olen ollut mukana retkillä, joiden tarkoituksena on napata täydellinen ja elämän hauraudesta muistuttava valokuva tyhjän puiston lumen tai huurteen peittämistä puista, olen tuntenut kirjan hahmojen kanssa koti-ikävää kaukana maailmalla, kuunnellut gramofonimusikkia, joka kuuluu jostain kaukaa. Myös erityisesti syksyisen Helsingin kuvaus ihastutti kaltaistani syysihmistä: yksinäisyyttään ulvova itätuuli, meri, joka piiskaa Helsingin rantoja tummana ja armottoman vihaisena, syysöitä, jotka ovat sumuisia ja koleita - oih!

Tämän vastustamattoman koukuttavan ja tavattoman kauniilla kielellä kerrotun romaanin jälkeen en koskaan enää katsele Helsinkiä samoin silmin. Vastedes se on minulle Westön Helsinki, kaupunki, jonka kaduilla niin monet nuoret allut ja eccut ovat aikanaan kohdanneet itsensä, toisensa ja tulevaisuutensa. Tämä romaani myös sinetöi Westö-faniuteni: Jokunen vuosi sitten Ilse kirjoitti Juuri tällaista -blogissa Turkka Hautalan Paluusta ehkä kauneimman koskaan lukemani blogiarvion: "Jos Turkka Hautala kirjoittaisi lyijykynällä, minä voisin istua tuolin vieressä lattialla ja poimia puiset teroitushippuset johonkin pieneen aarrerasiaan. Kaikki, mikä Hautalan kynästä lähtee, on yhtä arvokasta." Tämä kirjoitus palasi mieleeni useita kertoja tätä romaania lukiessani, sillä ajattelen Westön teksteistä ihan samaa. Olen kokenut suurta kirjarakkautta.


Missä kuljimme kerran on laajalti suomalaisten rakastama. Se sijoittui kolmanneksi taannoiselle Hesarin lukijoiden sata suosikkia -listalle. Myös muissa kirjablogeissa on ihastuttu, kurkkaa vaikka KirsinJaananNorkunJokken ja Lauran mielipiteitä kirjasta.

(Jutun kuvat on otettu Tampereella Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyssä. Sitä kannattaa lähteä katsomaan vaikka vähän kauempaakin, näyttely on sanalla sanoen huikea.)

lauantai 28. syyskuuta 2013

Antti Hyry: Uuni


Antti Hyry: Uuni (Otava, 2009. 400 sivua.)

  Hän oli kävelyllä metsätiellä. Aurinko lämmitti. Hän istui kannolle. Veden lorina kuului selän takaa ojasta. Kävelisinkö vai istuisinko kannolla, hän mietti. Siinä on ihmiselle kysymys. Vai muuraisinko uunia. Kun silloin tällöin muuraa, niin kohta se siinä on. Muurahainen liikkui kengänpäällisellä ja hävisi. Liikkuuko niitä maassa, hän mietti, yksi syvällä sammalten ja marjanvarpujen väleissä. Lähtisinkö jo.

Vanha mies ja vaimo ovat muuttaneet pohjoiseen, meren rannalle, sinne missä ennen vietettiin vain kesälomia. Torppaa on rakennettu hartaudella, ja nyt on aika muurata isoon kamariin leivinuuni. Iso uuni, sellainen, joita muurarit ennen vanhaan taloihin muurasivat. Ennen työhön ryhtymistä pitää käydä Iijokivarressa tutkimassa yhtä sellaista uunia, tuumailla, ottaa mallia, piirtää ja mittailla. Sitten alkaa verkkainen työ, on siirrettävä vanhat tiilet, tehtävä pohjat, muurattava, ja välillä käytävä ostamassa uusia tiiliä, tulenkestävää laastia ja valumassaa. Urakka edistyy hitaasti mutta varmasti, "minulla ei ole mihinkään kiire", tuumii Pietari. Tiilet tekevät mielen haaveelliseksi: tiilistä voi tehdä leivinuuneja, joissa paistetaan rieskoja ja ohuita ruisleipiä ja huoneet täyttyvät leivänpaistamisen tuoksulla ja sitten uunit lämmittävät huoneita.

Hanna-vaimo pitää miehensä ruuissa, ja sitä mukaa kun vuodenkierto etenee pohjoisilla leveysasteilla, nousee uuninkehäkin korkeammalle. Alussa kukkii tuomi, on valoisaa yötä päivää. Vähitellen nousevat kullerot, ja saadaan syödä kesän ensimmäiset mansikat, pian ollaan jo loppukesässä, tulee mustikoiden ja hillojen aika. Sitten koittavat pehmeänharmaat ja sumuiset syyspäivät ja hämärä talvi, ja kun uusi kevät saa hiirenkorvat heräämään, on aika paistaa uunissa ensimmäiset notkeat rieskat. 

  Aurinko paistoi merenpuoleisen ikkunan pölyisten ruutujen läpi tiilipinoille, sirkkeliin, pylväsporakoneeseen, lankkupinoon ja harmaaseen hirsiseinään. Hän katsoi ikkunasta merelle päin, aurinko oli luoteessa päin koivunlatvojen tuolla puolen. Miten se niin on, että nyt on kesä ja valoisaa ja kohta yö, hän mietti. Hän meni ja pani kämmenensä valun pinnalle, se oli lämmin, melkein kuuma. Hyvä, kun sain sen tehdyksi. Nyt se on siinä ihan rauhassa kuin ei mitään. Aamulla puran muotit, nyt en. Kunpa voisi asettua tähän ja unohtaa kaikki, mutta kun ei voi. Päivä lyhenee.


Kun Uuni vuonna 2009 ilmestyi ja meni sitten vielä voittamaan Finlandia-palkinnonkin, ajattelin että tuon ohitan suosiolla, eipä taida olla minun kirjani tuo. Pitäähän kirjassa jotain tapahtua, hyvänen aika! Luin kirjoja, niitä sellaisia vauhdikkaampia, moni aika mitäänsanomattomiakin. Harvasta jäi jälki. Sitten tapahtui jotain, luin vähän Proustia ja ensimmäisen Päätaloni, jotain lukijuudessani nitkahti, liikahti sijoilleen. Löysin verkkaisten kirjojen kauneuden, sen tunteen kun hidas, kaunis teksti jättää sieluun lähtemättömän jälkensä. Ja kun Ilselän Minna, jolla tiedän olevan erinomainen kirjamaku, luetteli kesällä yhdeksän syytä rakastaa Antti Hyryn Uunia, ymmärsin vihdoin että minunkin vain pitää lukea tuo kirja. Moni muu oli ymmärtänyt sen jo ennen minua, Uuni löytyy sijalta yhdeksän Hesarin lukijoiden sata suosikkia -listalta. Ja voi hyvän tähden, miten hieno kirja Uuni onkaan. Sitaattien valinta tähän tekstiin oli melkein sietämättömän vaikeaa, sillä kirjassa on niin paljon kaunista, sellaisia ajatuksia jotka haluaisin tatuoida jonnekin sydämeni seutuville, laittaa rasiaan ja säilyttää siellä elämäni loppuun.

On totta että Uuni on - varsinkin aluksi - hirveän verkkainen kirja. Siihen verrattuna Päätalokin tuntuu melkein vauhdikkaalta, mutta eihän se mitään. Hyryn kanssa pitää virittäytyä oikealle taajuudelle - jos Uunia lukiessa alkaa hosumaan ja hötkyilemään niin metsään menee. Pitää olla malttia, aikaa ja rauhaa, välillä kannattaa ottaa vaikka torkut. Niin minäkin tein. Luin, tuumailin, otin torkut, kävin välillä vähän metsässä kävelemässä. Ja niin Pietarikin kirjassa tekee. Ah, ihana Pietari, ihan vallan rakastuin tuohon vanhaan mieheen. Voi kunpa hän olisi olemassa. Voitaisiin ottaa kahvia ja nisua, voisin vähän autella uunin teossa. Kantaa painavia säkkejä ja tiiliä, sekoittaa muurauslaastia, että olisi Pietarille mistä ottaa, litra per tiili, vai miten se meni.

Pietari ja Hanna ovat ihana vanha pari. Niin paljon rakkautta ja kiintymystä, yhteistä elämää. Kumpikin puuhailee tahollaan - toinen muuraa ja toinen perkaa mansikoita tai keittää soppaa - ja silti ollaan yhdessä. Välillä otetaan pienet ruokaperäiset kamarissa, ja aamupuuroannokset valmistetaan yhdessä samalla pieteetillä kuin jolla uunikin hiljalleen syntyy, joka aamu samanlaisina. Ja jos ollaan erillään, tulee vähän outo olo, niin kuin olisi liian vähän vaatteita päällä.

Ei Uunissa koko aikaa vain muurata tai siirrellä tiiliä, vaikka tokihan kumpaakin on tehtävä paljon, jotta saataisiin joskus uuni valmiiksi. Välillä pitää kuitenkin tehdä muutakin: leikata ruohoa tai auttaa vaimoa mansikanperkuussa, käydä etelässä pojan rakennuksella tekemässä sähkötöitä tai ihan Ruotsissa asti linja-autolla urkuja katsomassa, saunoa tai uida kylmässä merivedessä, istua pihakeinussa ja katsella pääskysiä, muurata taas ja käydä välillä peräkamarissa torkahtamassa anopin virkkaaman päiväpeiton päällä. Ensiksi tässä rauhassa kymmenen minuuttia, sitten teetä ja sitten.

  Uni on hyvä olemassa, hän puoliunissaan mietti. Tuntuu tällaiselta, niin kuin ei mitään ja nukuttaa, kaikki on hyvin ja valmista, ja kun herää, voi aloittaa alusta, teki mitä teki tai oli tekemättä. Kun on vielä tämmöinen hyvä sänky tässä, hän mietti. Unessa kaikki pysähtyy, ei ikäkään lisäänny, tuntuu, ettei kaiken loppu tule lähemmäksi.

Pitää myös pohtia, tuumailla ja harkita. Muistellakin, mennyttä elämää, lapsuudenkodin töitä ja hevosta nimeltä Into, sotakesää -41, isää, viimeistä kouluvuotta ja luokkakuvia pihakoivun alla, tai vaikkapa niitä pehmeitä rieskavoileipiä, joita lapsuudessa aina sai serkkupojan kotona. Ruoka on muutenkin tärkeää, joka päivä on syötävä. Minunkin oli koko ajan nälkä, teki mieli kaikkea sitä, mitä Hanna laittoi ja he yhdessä söivät. Mättäältä suoraan suuhun poimitut ylivuotiset puolukat ja kielileikkeen olisin jättänyt ottamatta, mutta keitettyjä perunoita, lihahyytelöä, marjasoppaa, nuotiolla paistettuja rosvonnakkeja ja kalakeittoa olisin syönyt mielelläni. Tuli lapsuus mieleen. Erityisen tärkeää on leipä, sillä se pitää miehen tiellä ja toisen muuraamassa. Orsileipä, pehmeä rieska ja kurpitsansiemenillä päällystetyt sämpylät, voi mitä herkkua.

Kirjan liikuttavan kauniit ajatukset tulevat vaivihkaa, siellä kaikkien tiilien ja voileipien välissä, kesken muuraamisen, hillasuolla nuotion äärellä, päivätorkuilla. Uunin lukemisesta tulee levollinen, hyvä olo. Jotenkin puhdas, kuin olisi antanut rantasaunan löylyjen ja sadeveden huuhtoa itsestään pois kaikki maailman pölyt, huolet ja murheet. Maailmaa katsoo vähän eri silmin. Mihin tässä elämässä on oikeastaan kiire, hyvänen aika. Ei se turha hötkyily kannata, kyllä nämä tämän maailman pienen ihmisen asiat järjestyvät ja uunit syntyvät, kun niille antaa oman aikansa. Ja siinä odotellessa voi ottaa rauhassa, vetää sisäänsä lämpimän kesäilman tuoksua, istua sammalmättäällä katselemassa muurahaista, tai seurata sadepäivänä keittiönpöydän ääressä, miten vesipisara tekee matkaansa pitkin ikkunaruutua. Kyllä maailma jaksaa odottaa.

  Miten liikkuu savu, vesi, aika, ääni, ihmisen mieli.
  Kun liekit roihuavat ja kynnyksen kohdalla aukko on kapea, savu kulkee joutuin, sitten yläpuolella hidastuu ja rauhoittuu. Savu nousee ilmaan, ja mihin siellä, kenen luo, pääskysten ja kotkain.
  Niin liikkuu vesi, joka koskessa kuohuu ja tulee suvantoon, aivan tyventyy. Tyyntyy hitaasti liikkuvaksi peiliksi, vaikka on samaa vettä kuin juuri on äsken koskessa.
  Tai niin kuin ovat päivät, on kiire, joka päivä nousee muuraus, tulee sunnuntai, aika rauhoittuu. 
  Niin muuttuu ihmisen mieli, kun joku ihminen, joka vihapäissään lähtee pirtistä porstuaan, ja siitä kuistiin ja menee ulos, miettii ja rauhoittuu. Hän lähtee kävelemään metsään ja kun palaa, tuo kourassaan mesimarjoja.
  Tai kun koira haukkuu illalla, kaukana, sen ääni tulee ihmisen luo ja mieleen syntyy kipeä kaipaus johonkin.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat


Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (Otava, 2013. 284 sivua.)

  Katselen resuista maailmaa ympärilläni. Lehtien mustavalkoisissa kuvissa esiintyy vain suu levällään karjuvia hahmoja joilta puuttuu jotain elämässä tai jotka ovat menossa kuolemaan. Miinojen repimille, resuisille ihmisille sovitetaan uusia muovijäseniä kaikilla pallonpuoliskoilla. Sitten katselen kotiani. Ei ole hääppöinen sekään. Se on tapetoitu huolilla. Huolet palkeenkielineen irtoavat seinistä ja käpristelevät. Ymmärrän että minun on aika saada kutsumustani vastaavia toimia ja elantoa. Kuusi metriä korkea taulu. Niin, kai minä luin oikein. Kyllä, kuusi metriä.

Nuori Antero on valmistunut Kuvataideakatemiasta, hänen mielensä on avoin ja hän on valmis vastaanottamaan elämäänsä uusia haasteita. Sellainen saapuukin työtehtävän muodossa, kun hänen lapsuuden kotipaikkakunnalleen on rakenteilla uusi kirkko johon Anteroa pyydetään maalaamaan kuusimetrinen alttaritaulu. Vaikkei Antero koekaan kirkkoa itselleen omimpana ympäristönä, saa haaste ja kristillisten symbolien ja liturgisten värien tutkiminen hänet innostumaan. On aika vetää ylle sunnuntaitaiteen pistelevä jouhipaita ja tarttua toimeen. Työ valmistuu aikanaan, vaikka matka ei olekaan helppo - kapuloita rattaisiin lykkivät taivaanvartijat, työtä tarjonneen seurakunnan rovasti, asessori ja talousjohtaja.

Myöhemmin hän pääsee samanlaisen urakan parin toistamiseen voitettuaan eräänlaisen kutsukilpailun; helsinkiläiseen kirkkoon kaivataan nuoren taiteilijan maalaamaa alttaritaulua. Taas on aika lähteä henkilökohtaiselle ristiretkelle, taistelemaan sakastien hitaita kaappikelloja ja saarnastuolien ajattomia tiimalaseja vastaan. Tälläkin kertaa Antero saa huomata, että olisi helpompaa koristella kirkkoja Belfastissa, juosta kahden luotisuihkun ja kolmen petrolipommin lomitse kirkosta kirkkoon kuin tyydyttää taivaanvartijoiden ehtoja ja vaatimuksia, tai luoda tunnelmaa suomalaisessa seurakunnassa.


Aloitin Väisäsen autobiografisen sarjan lukemisen hieman nurinkurisesti tästä neljännestä teoksesta, mutta Taivaanvartijat toimi loistavasti myös omana, itsenäisenä teoksenaan. Lukematta kolmea aiempaa romaania (Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat) pääsin mukavasti jyvälle siitä, kuka ja millainen on kirjan päähenkilö, Väisäsen oletettava alter ego Antero. Mutta mikä parempaa, Taivaanvartijat tarjosi minulle kaikkia aisteja ja vielä älynystyröitäkin hivelevän lukukokemuksen. Nautin lukemastani, paljon.

  Pellavaöljyn tuoksu vie ajatukset niityille, pimeisiin varastorakennuksiin, eläinsuojiin, vanhoihin lakanoihin, lyhteiksi koottuihin hieman kosteisiin olkiin, tammipuisiin puristimiin ja tuo mukaan myös aineen painovoimattomat ominaisuudet. Kaikki toimenpiteeseen liittyvät tuoksut panevat ajattelemaan varhaisrenessanssin työpajoja, bottegoja ja omaa lapsuutta, kun vielä uskoi että hajuvettä prinsessoille voi valmistaa viskaamalla kattilaan kimpun kieloja.

Antero elää aistiensa kautta. Kirjan sivuilta tulvivat värit ja tuoksut, kaikki on vahvasti visuaalista. Mies on myös tavattoman tarkka ja hänellä on silmää yksityiskohdille; hänen huomionsa kiinnittävät yhtä lailla kirkossa esiintyvän sopraanon puvun miehustaan kirjotut musliiniruusut, kuin toisen naisen huulipunakin, jonka sävy edustaa punaisten kylmintä kärkeä. Kirjan lukeminen toi jatkuvasti mieleeni Marcel Proustin ja hänen massiivisen teossarjansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Liekö kukaan muu samaa mieltä, mutta minusta Väisänen on ilmetty nykyajan suomalaisvastine Proustille! Samankaltaista omaelämäkerrallisuutta, kaunista kieltä, loputtomasti yksityiskohtia ja aistien juhlaa.

Taivaanvartijoissa on hirveästi kaikkea ihanaa, sellaista joka sai minut riemastumaan ja pakahtumaan ihastuksesta: on matkaväsyneitä maalauksia, ateljeessä tuoksuvia pellavaöljy- ja vernissapurkkeja, kuljeskelua Tukholman vanhan kaupungin kujilla, kahden taiteilijan illanviettoa suutarinlaatikon äärellä, lämpimässä elokuun illassa vellovaa tervanhajua, maalaamista yönhiljaisessa kirkkosalissa, kahden nuoren miehen rakastelua, joka on kömpelöä kuin karhujen pyöräily, Sienan matalassa talvivalossa kylpeviä pieniä kaareutuvia kujia, ja bambin rintakarvan väristä kakkuakin! Väisäsen romaani on niin kaunis ja lempeä, ettei siihen voi kuin rakastua.

Vaikka kirkkohistorialla, Raamatulla, Jumalalla ja jumalallisilla asioilla on oma tärkeä roolinsa romaanissa, ei kyseessä ole kuitenkaan vähimmässäkään määrin hengellinen teos. Harras se on, mutta Väisäsen hartaus syntyy pienistä hetkistä ja tunnelmista, kiireettömyydestä ja yksityiskohtaisuudesta. Taivaanvartijat on ennen kaikkea pienen ihmisen ylistyslaulu taiteelle, luovuudelle ja itsensä ilmaisemiselle. Se on riemastuttava ja sofistikoitunut, ja kuten Ilselän Minna arviossaan toteaa, "lempeästi hauska ja itselleen hymyilevä". Yhdyn täysin myös Luettua elämää -blogin Elinan sanoihin: tämä oli taivaallinen lukukokemus.

  Olenko antanut aitojen halujen kuljettaa itseäni riittävästi? Olenko antanut kiihkon sokaista ja kirkastaa? En minäkään halua olla tahdoton myllynratas jota vesi kieputtaa. Haluan kiintyä vielä monta kertaa. Ihmisiin ja ovenkahvoihin ja soittokelloihin. Onko rakkaudesta saatu eväs mennyt tarpeeksi syvälle, niin syvälle ettei siitä selviä huokailematta? Missä ovat huippuelämyksesi, ja se tunne että suurten kihokkien tapaan olet vielä auki ja levälläsi?

P.S. Vasta puoli vuotta sitten ilmestynyt Taivaanvartijat löytyy Hesarin lukijoiden 100 suosikkia -listan sijalta 40, ja ihan syystä.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Arto Salminen: Ei-kuori


Arto Salminen: Ei-kuori (WSOY, 2003. 150 sivua.)

  Shellin kuppila oli täynnä hälyä, kolkko valaistus heitti sen silmille jo ovella. Astiat kilahtelivat, kassakone ritisi ja taksikuskit sorisivat. Peliautomaatti pimputti pirteän melodiansa sitä varmemmin mitä kauemmin se oli ollut hiljaa. Äänistä oli pystytetty rakennelma, jonka purkaminen tiedettiin mahdottomaksi hankkeeksi. Rauhattomat kädet koettivat rypistellä äänet piiloon keltaisiin lautasliinoihin, joissa luki Simpukka. Kahvit hengästyivät kupeissaan. Ajattelemattomat ihmiset antoivat niille lusikalla lisää vauhtia. Joku imi hälinän keuhkoihinsa filtterin läpi ja puhalsi sinisenä savuna ilmaan.

Huhtikuinen Helsinki joskus 2000-luvun alussa. Kaksi veljestä, Urkki ja Seppo, kumpikin samanlaisia persaukisia taksirenkejä ja lihavia surkimuksia. Heidän äitinsä, joka on samaa maata, ja vanha kuihtunut mummo, jonka muisti alkaa pettää. Pitkiä päiviä ja öitä taksin ratissa, jossa tunnit lasketaan väsymyksellä ja minuutit vitutuksella. Asiakkaina vanhuksia ja humalaisia julkkiksia, elämä päivästä toiseen samaa harmaata, mitäänsanomatonta virtaa.


Olen ollut kiinnostunut vuonna 2005 edesmenneen Arto Salmisen tuotannosta jo pitkään. Tartuin tähän kirjaan potiessani kotona flunssaa, ja ensimmäisen sivun silmäily vaihtui kirjan pakonomaiseen ahmimiseen yhden illan aikana. Varsinaista kurjuuden maksimointia, Ei-kuori ei nimittäin ainakaan oloa paranna vaan vaikutus on pikemminkin päinvastainen. Romaani on melkoista inhorealistista tylytystä - luku-urakan jälkeen olo tuntuu likaiselta ja suussa maistuu paska (!), tekisi mieli mennä suihkuun kuuraamaan itseään ja pestä hampaat moneen kertaan. Ja siltikin tunnen kiitollisuutta. Vaikka Ei-kuori vaikutti kuin uinti lieteojassa tai pitkä kyyti pesukoneen linkousohjelmassa, oli se vaikuttava ja hieno lukukokemus. Minua, haahtelamaista vatulointia ja carpelanmaista kauneutta rakastavaa lukijaa, on ravisteltu kunnolla, viety kauas mukavuusalueen ulkopuolelle ja pakotettu jääkylmään suihkuun - ja voi, miten se virkisti!

  Silmät velloivat kuopissaan rauhattomina. Tuollaisilla silmillä voidaan sammua, mutta ei nukkua, ei edes levähtää. Tuollaisilla silmillä nähdään sumua joka paikassa, paitsi siellä missä sitä ei ole. Tuollaisilla silmillä on mahdotonta löytää sumun seasta siltaa, jota myöten tullaan takaisin. Kaikki on pelkkää menomatkaa.

Salmisen maailma on kyyninen, ankea, synkkä ja ruma. Se on kuvaus yhteiskunnasta, jossa kaikenlainen välittäminen ja lämpö loistavat poissaolollaan, niiden tilalla on vain kylmää tunteettomuutta, hyväksikäyttöä ja pyrkimyksiä hyötyä muista. Salmisen hahmot eivät pode maailmantuskaa, vaan elävät jonkinlaisessa harmaassa alistuneessa olosuhteisiin tyytyvässä olotilassa. Heitä tekisi mieli ravistella, yrittäkää nyt ryhdistäytyä, hyvät ihmiset! Kirjan eräänlainen päähenkilö Urkki Kyrenius taitaa olla vastenmielisin hahmo, josta olen koskaan lukenut. Erehdyin aluksi tuntemaan miestä kohtaan jotain säälinsekaista sympatiaa, mutta kirjan edetessä nekin tunteet karisivat kokonaan. Mies on sika sanan varsinaisessa merkityksessä, ja sellaiseksi Salminen on hänet kuvannut ulkomuotoa myöten.

Ei-kuori on paketti, jonka avaaminen ellottaa. Se sisältää loputtomasti likaisia käsiä, rahan puutetta, viinan makeaa lemua ja kusenhajua, ikävää, joka sataa rakeina niskaan, rumia huoria, verisenä kuplivaa sylkeä, tyhjiä kaljapulloja, panohaluja ja viinan- ja rahanhimoa, tiukalle silmukalle kaareutuvaa aikaa ja hylättyä valoa. Ja siltikin - siltikin! - Salminen on onnistunut kirjoittamaan näistä aineksista teoksen, joka on älykäs, kaunokirjallisesti vakuuttava ja syvän vaikutuksen tekevä. Varoitettava kuitenkin on, että herkkä lukija voi tämän kirjan luettuaan menettää yöunensa ja ruokahalunsa, Ei-kuori voinee pahimmillaan aiheuttaa melkoisen pitkäkestoista ahdistusta.

  Olohuoneen lattialla oli tyhjiä viinipulloja. Kaikki makasivat kyljellään suu auki, paitsi yksi. Se seisoi porukan edessä korkki päässään ja piti puhetta kaatuneille. Kumarruin lähemmäksi ja huomasin pullon olevan miltei puolillaan. Istuin sohvalle ja otin pitkän huikan. Tunsin kuinka viini hulahti kurkusta alas ja alkoi tutkia maastoa. Se oli tyytymätön, pyrki happamana hyökynä takaisin suuhun, mutta asettui lopulta. Seuraava kulaus alistuisi kohtaloonsa helpommin.

Romaanissa eletään huhtikuuta, jonka runoilija T.S. Eliot on aikanaan kuvannut olevan kuukausista julmin. Ei-kuoressa se pitää paikkansa: lukija ei saa nähdä kevään merkkejä tai nauttia auringon lämmöstä. Sulava lumi paljastaa löyhkäävät koiranpaskat, likainen pöly lentää villinä tuulessa, pultsareiden virtsavanat kastelevat asfalttia, ja huhtikuinen valokin tuntuu silmien takana viiltävänä kipuna paljastaen vain likaisia ja rumia asioita. Tämä romaani on niin karu kuin huhtikuinen paljas maisema voi karuimmillaan olla.

Kirjan ainoa kauneus on Salmisen kielessä: siinä kirkkaan kuulaassa tavassa, jolla hän taivuttaa lauseet tahtoonsa, luo rumuudesta häkellyttävän hienoja kielikuvia, vuolee paskasta kultaa. Ja se on se syy, miksi Salmista on vain pakko lukea. Hänen teoksistaan ei kai voi pitää, niitä joko ihailee tai inhoaa. Ja minä ihailen, niin paljon, että luettuani tämän ensimmäisen miehen kirjan tiedän lukevani kaikki loputkin.

  Oli yö, sillä valo oli voimatonta. Se ei tullut auringosta, vaan avaruuden takamailta. Se oli pitkän matkan kulkenutta, muinaisina aikoina syntynyttä valoa. Sen kohtalona oli väsyä tapaturma-aseman pihaan. Viimeisenä työnään se valaisi tolpan päässä seisovan tuhkakupin ja räkäläntit asfaltilla.

Muualla: Sallan lukupäiväkirjaKaiken voi lukea!Booking it some more, Kirjojen keskelläKirjahylly ja Maailmassa monta.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen


Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (Teos, 2013. 339 sivua.)

  Tämä on Fetknoppen, maksaruohon päällystämä turvasatama, puoli tuntia Korppoon Galtbystä länteen. Paikka jonne kommunistien valta ei yllä. Saari jossa ei voi tapahtua mitään pahaa. Jossa mikään ei muutu. Tytöt eivät katoa.

83-vuotias Karen on lähtenyt kotoaan tarkoitusperiään omaisilleen selittelemättä. Kuusikymmentäviisi vuotta aiemmin hänen lapsuudenystävänsä Kersti on ensin kadonnut ja löytynyt sittemmin kuolleena. Tytön kuolemasta on syytetty Karenin rakasta isoveljeä, surumielistä ja vakavaa Sebastiania. Karenin suuntana on hänen lapsuudenkotinsa Fetknoppenilla, Turunmaan saaristossa. Pienellä saarella, jonka rantakalliot ovat pyöreät kuin lapsen selkä, ja jota ympäröi valkopitsisinä aaltoina hakkaava meri. On aika selvittää, mitä kesäkuussa 1947 todella tapahtui.

  Olisiko hän voinut tehdä jotain, olisiko hän voinut estää kaiken? Kyllä, pieni ääni kuiskasi Karenissa. Kaikki olisi voinut olla toisin. Sebastian olisi voinut elää.

Karenin vanhan Plymouthin bensamittari vilkuttaa punaista, ja hän pysähtyy huoltoasemalle tankkaamaan. Kun nainen on tiskillä maksamassa, huomaa hän äkisti tuijottavansa aseen piippuun - asemaa ovat tulleet ryöstämään mustiin pukeutunut mies ja nuori, pitkällä raskaana oleva nainen. Nuori nainen on iranilaissyntyinen Azar, ja muutaman vauhdikkaan käänteen jälkeen Karen jatkaa automatkaansa tämän kanssa.


Galtbystä länteen on yksi niistä kotimaisista romaaneista, joita olen tänä syksynä suurimmalla mielenkiinnolla odottanut. Kun aloin lukea kirjaa, olin aluksi kahden vaiheilla. Kirjoittajana ja kertojana Parkkinen lumosi minut heti, tarina vetäisi minut tiukasti imuunsa ja Turunmaan saaristoon sijoittuviin lapsuuskuvauksiin ihastuin ensi sivuilta alkaen. Nykyaikaan sijoittuvat osiot saivat minut kuitenkin epäröimään. Pohdin tuntuiko 83-vuotias pakomatkalla oleva teräsmummo epäuskottavalta (hmm, ehkä hieman), samoin kahden eri-ikäisen, toisilleen tuntemattoman naisen saaristoon suuntautuva road trip (vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllä - aika hurmaava yksityiskohta, pakko myöntää!). Nuoressa Azarissakin oli jotain ärsyttävää. Parkkisen kieli oli kuitenkin huumaavan kaunista, ja jokaiselta sivulta tuntui löytyvän sellaisia ajatelmahelmiä, että minun oli lopulta turhaa pyristellä vastaan. Noin sivun 70 paikkeilla lakkasin epäröimästä (ja kirjoittelemasta niitä hienoja sitaatteja ja lauseita ylös), nostin jalan jarrulta ja annoin mennä - ja voi miten hieno kirja tämä lopulta olikaan! Vaikka 30- ja 40-lukulaiseen saaristoon sijoittuvat kappaleet olivat minulle loppuun asti mieluisimpia, lämpenin vähitellen myös osuuksille, joilla vanha Karen ja Azar kuljettivat tarinoitaan eteenpäin - ja kyllä, se ärsyttävä iranilaistyttökin omine tarinoineen voitti lopulta sympatiani puolelleen.

Galtbystä länteen toi moneen otteeseen mieleeni viime vuonna lukemani ja rakastamani Linn Ullmannin romaanin Aarteemme kallis. Romaanien asetelmissa on paljon samaa: on kuollut nuori nainen, mutkikkaita perhesuhteita, kiehtova mysteeri ja ilmassa leijuva kysymys siitä mitä todella on tapahtunut. Romaaneissa on myös samanlaisia sävyjä, samanlaista viisautta ja tarkkanäköisyyttä, ja jotakin ihmeellistä pohjoismaista kuulautta ja tummaa valoa. Parkkisen kunniaksi on sanottava, että pidin Galtbystä länteen vielä Ullmannin hienoa romaaniakin enemmän. Ja se on jo aika hyvin.

Parkkisen romaanilla on monet kasvot. Se on erinomainen ajan- ja paikan kuvaus, kaunis ja riipaisevalla tavalla koskettava teos lapsuudesta ja sisarussuhteista, sekä ajatuksia herättävä kertomus monenlaisesta vanhemmuudesta. Se on kiehtova mysteeri, jännitysromaani, omalla tavallaan kasvukertomuskin. Galtbystä länteen on kirjoitettu reseptillä, jossa mittasuhteet ovat kohdillaan: roppakaupalla muistoja ja unettomia öitä, sopivasti elämän mittaista kaipuuta ja syyllisyyttä, ripaus surua ja katkeruutta, vääriä valintoja, ja lopulta sylillinen rakkautta - niistä on tämä kaunis romaani tehty.

Parkkinen kuvaa kiinnostavasti ja taitavasti saaristolaisyhteisön elämää ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Hän näyttää lukijalle miehiä, joilla on tuulen pieksemät kasvot ja venemiehen keinuva askel, ja naisia jotka ovat hermostuvaa laatua. Lapsillakin on oma paikkansa ja tehtävänsä: he ovat työvoimaa, he vahtivat pikkusisariaan, kitkevät, raivaavat ja nostavat verkkoja väsymykseen asti. Fetknoppenissa jokaisella on paikkansa ja niissä pysytään. Ennen kaikkea kirjailija tavoittaa hienosti juuri lapsen maailman: kiusaaminen ja nöyryytys sekä muiden lasten että opettajankin taholta tuntuvat lukijasta juuri niin kirvelevän kuumottavilta kuin miltä ne lapsestakin tuntuisivat. Myös perheen äidin katkeruus elämästään jumalanhylkäämällä luodonpahasella on käsin kosketeltavaa. Kun pieni Karen miettii hänen ja veljensä olevan kurittomia lapsia, joita äidin on vaikea rakastaa, tekisi hänet mieli ottaa syliin. Pakahduttavaa tekstiä.

  Karen oli tuntenut pistävää syyllisyyttä ja surua siitä, että hän ei ollut voinut siirtää pojalleen omaa maisemaansa. Ei näitä maksaruohon peittämiä kallioita, ei haahkojen huutoa, ei merituulta, jonka kovuutta hän ei ollut edes tajunnut kaipaavansa ennen kuin järven lempeä pehmeys sai hänet tuntemaan levottomuutta. Antaa toiselle onnellinen lapsuus, maailman vaikein tehtävä ja niin helppo lause päästää huuliltaan.

En tietenkään kerro, selviääkö romaanissa mitä naapurin Kerstille todella tapahtui, tai millaisia salaisuuksia ja tapahtumia saaristolaisyhteisön historia tai edes 2000-luvun Tampere pitää sisällään (lukekaa itse!), mutta sen sanon että kun suljin romaanin takakannen viimeisen sivun luettuani, huokaisin tyytyväisenä ja ajattelin Niin juuri. Juuri niin! Kirjainten virran Hanna vaikuttui ja arvioi Galtbystä länteen olevan yksi tämän vuoden parhaista kirjoista. Taidan olla samaa mieltä.

  Lapsena toisen vakavuutta tai surullisuutta ei huomaa, sen antaa vain valua ohi. Lapsena ottaa kaiken itsestäänselvyytenä: vanhempien rakkauden tai rakastamattomuuden, joulupukin ja iltarukoukset, kuolemankin, kun se tulee odottamatta ja hiipii kylmettämään huoneen, jättää vain hauraita pölypalloja kierimään nurkkiin.

perjantai 20. syyskuuta 2013

New York, New York

Kotona ollaan taas! Takana on upea ja kaikin puolin onnistunut viikko aina yhtä hengästyttävässä New Yorkissa. Reissumme kesti yhdeksän päivää, josta seitsemän vuorokautta oli tehokasta peliaikaa (matkoihin kului se muu aika), mutta silti aika tuntui loppuvan kesken ihan alkuunsa. Viikossakin ehti kyllä paljon - pakollisten nähtävyyksien kiertelyn ja shoppailun lisäksi kävimme syömässä hyvin, katsomassa muun muassa Broadway-musikaalin Rock of Ages (voi, miten se oli hieno!) ja parilla livekeikalla: sunnuntaiaamupäivänä kävimme gospelbrunssilla, jossa esiintyi maailmankuulu The Harlem Gospel Choir (olen aina haaveillut pääseväni kuulemaan aitoa amerikkalaista mustaa gospelia ja nyt se haave toteutui!) ja samana iltana kävimme bluesklubilla kuuntelemassa American Idolsista menestykseen pompsahtanutta käsittämättömän lahjakasta Casey Abramsia. Kumpikin keikka oli mahtava kokemus, jokaisen dollarin väärti.

Viikossa ehdimme kierrellä kaupunkia yllättävän paljon, mutta lisäksi kävimme parina päivänä myös Manhattanin ulkopuolella. New Yorkissa oli vielä täysi kesä ja etenkin ensimmäisinä reissupäivinä lämpötilat pysyttelivät hellelukemissa. Perjantaina menimme Brooklynin Coney Islandille nauttimaan auringosta ja raikkaasta tuulesta, ja tiistaina kävimme lautalla Staten Islandilla - pitihän Manhattania ja Vapaudenpatsasta ihailla myös joelta käsin.

Vaikka en lukenut reissussa käytännössä yhtään mitään (vain kolmekymmentä sivua, huh! - mutta kun oli niin erinomaista matkaseuraa, terkkuja vaan P:lle! <3), mahtui viikkoon hieman myös kirjajuttuja. Kirjabloggaajan piti tietenkin päästä kirjakaupoille ja kirjastoon, ja ottaa toki myös kirjankansikuvia blogiin niistä kirjoista jotka oli raahattu mukana valtameren toiselle puolen. :) Aion postata ensi viikolla vielä pariinkin otteeseen lisää NY-kuvia ja -kuulumisia, mutta nyt tarjoilen alkupaloiksi maistiaisia viikon ajalta. Kuvissa ollaan vähän siellä sun täällä, Manhattanilla, Coney Islandilla, Brooklyn Bridgellä, Magnolia Bakeryssä (josta saa muuten maailman parhaat kuppikakut!), Casey Abramsin keikalla (oih! <3 ), Rockefeller Centerissä ja maalaismarkkinoilla. Siispä seuraavien kuvien myötä terkkuja New Yorkista ja mukavaa alkavaa viikonloppua!



















sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Maria Lang: Pimeä elokuun yö


Maria Lang: Pimeä elokuun yö (Gummerus, 2007. 224 sivua. Alkuteos Mörkögda augustinatt, 1956. Suomentanut Kyllikki Holmquist.)

  En tiedä kenet tai minkä olin valmistautunut kohtaamaan, mutta sen tiedän, etten ainakaan ollut osannut odottaa tätä ehdotonta tyhjyyttä.
  Kuistilla ei ollut ketään, pensaiden välissä sen alapuolella ei liikkunut ketään...
  Voimistuvan pahanolontunteen vallassa tuijotin salaperäiseen pimeään elokuun yöhön.

Äitiyslomalla oleva Puck Bure saa vanhalta Ottie-tädiltään kirjeen, joka sisältää kutsun lähteä viettämään kesää tädin järvenrantahuvilalle Uplannin Rånstaan sillä välin kun täti itse on Espanjassa. Elokuu on kuumimmillaan ja Puck vaihtaa kiitollisena maisemaa pääkaupungin tukahduttavasta ja hautovasta helteestä järven rannalle, rauhallisen maalaiskylän viileään vehreyteen ja Ottie-tädin luumupuiden katveeseen. Puckin mies Einar joutuu jäämään töidensä vuoksi kaupunkiin, mutta naisen mukaan lähtevät nelikuinen Pirpana ja kuusitoistavuotias kotiapulainen Meta.

Mökillä Puck tutustuu nopeasti uusiin naapureihinsa, ja saakin pian kutsun rikkaan Adèle Renmanin ylenpalttisiin rapujuhliin, joissa ravut, muu ruoka ja alkoholi eivät varmasti lopu kesken. Kekkereillä on kuitenkin karmea päätös: juhlien yhteydessä joku murhataan.


En ole varma, olenko koskaan aiemmin tullut lukeneeksi ruotsalaisen jo edesmenneen Maria Langin dekkareita. Jos en, nyt on todellakin syytä hämmästellä miksi näin on, Lang on nimittäin kuin ruotsalainen vastine jumalaiselle Agatha Christielle. Kiinnostuin Langista viime kesänä, kun Katja luki erään toisen Langin dekkarin. Näin kauan siinä meni, mutta onneksi tämä kirja huusi nimeäni elokuisella kirjastoreissulla ja päädyin lukemaan sen loppukesän sametinmustina iltoina ja öinä. Lukiessani olin aika tohkeissani; nyt löytyi kiinnostava dekkaristi, jolta on suomennettu neljäkymmentä (!) teosta, ja ne kaikki vain odottavat että ehdin lukea ne. :) Ja mikä parasta: Langin teokset ovat juuri sellaisia perinteisiä cozy mystery -tyyppisiä salapoliisiromaaneja, jollaisia jännityskirjallisuuden saralla eniten rakastan. Ja voi miten iloista, että Gummerus on ottanut viime vuosina uusia painoksia tämän ruotsalaisen murharouvan teoksista! Hip hei!

Dekkarin päähenkilö Puck Bure on konstailemattomalla tavalla kiinnostava ja miellyttävä hahmo, samaten kuin murhaa tutkiva etsivä Christer Wijk. Tämä kaksikko esiintyy ymmärtääkseni useimmissa Langin tuotannon alkupään teoksissa, ja heidän edesottamuksiaan luen enemmän kuin mielelläni lisää. Pimeä elokuun yö on cozy mystery sanan täydessä merkityksessä. Teksti on sujuvaa luettavaa, tapahtumat etenevät hyvällä sykkeellä ja mielenkiinto pysyy koko ajan yllä, tarina koukuttaa ja parhaimmillaan nostaa jopa vähän niskakarvoja pystyyn, ja kuitenkin kaikessa on koko ajan miellyttävä, lämminhenkinen ja kodikas sävy. Lang paljastaa salaisuuksia vähän kerrallaan, ja ainakin minä yllätyin pariin otteeseen ihan kunnolla.

Uplantilainen maalaiskylä ja järvimaisema tarjoavat mainiot puitteet murhalle. Dekkari tarjoilee sopivassa määrin ruotsalaista nostalgiaa, ja keltaisten paperilyhtyjen loisteessa vietettävät rapujuhlat ryyppylauluineen virittävät lukijankin sopivaan tunnelmaan. Ottie-tädin mökki kuulostaa juuri niin herttaiselta kuin millaisia vanhat ruotsalaiset kesämökit kuvitelmissani ovat, Langin hahmot ovat kiinnostavia ja sopivan salaperäisiä, ja öinen, pimeä järvenranta saa pelkäämään pimeää hieman tavallistakin enemmän. Nautin kovasti Pimeästä elokuun yöstä, ja palaan Langin pariin varmasti jo hyvinkin pian. 

  Tähdistä huolimatta oli hyvin pimeää. Rantaan vievä kivetty polku luikerteli kuin harmahtavanvalkoinen nauha rinnettä alas, multa, ruoho ja kypsät hedelmät levittivät kirpeää tuoksua, ilmassa oli samalla kertaa kostean kesän ja viileän syksyn tuntua.
  Kävelimme äänettöminä laiturille, jonka päässä oli kaide ja penkki, ja siellä pysähdyimme katselemaan Ryövärin mustan pinnan yllä leijailevia usvaharsoja.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Kesän hyvät ja huonot jutut

Ihanat bloggaajakollegat MariaLiisa ja Annika kukin haastoivat minut taannoin miettimään kuluneen kesän parhaita ja huonoimpia puolia. Pistin haasteen hetkeksi mietintämyssyyn, mutta nyt voisi olla sopiva aika listata kesän plussia ja miinuksia kera kesäkuvien. Innostuin taas vaihteeksi kuvien suhteen, koittakaa siis kestää taas tämäkin kuvapaljous. :) En muuten haasta ketään, luulen että olen ihan vihoviimeinen, joka tähän haasteeseen vastaa. Jos joku haluaa haasteen tästä napata, olkoon hyvä vaan!


Jokaisen kesän yksi parhaista puolista on tietenkin aina kesäloma, jonka aikana toivottavasti riittää aurinkoa, valoa ja lämpöä. Tänä vuonna ensimmäinen kesälomani oli toukokuun lopulta juhannukselle, ja säät suosivat. Lepäsin, tapasin ystäviä, siivosin (!), lenkkeilin paljon ja kävin kahdesti Turussa. Kakkoskesälomallani olen juuri parhaillaan. Rakastan sekä alkukesää että syyskuuta, ja nautin lomasta eniten juuri näissä kahdessa ajankohdassa.


Kesään kuuluvat tietenkin ihanat kirjat, ja miksei kesäiltoihin elokuvat ja tv-sarjatkin. Alkukesä meni lukemisen suhteen ihan penkin alle, mutta loppukesästä otin vahinkoa takaisin. Kesän parhaat kirjat olivat kotimaisia ja kumpikin vielä suomenruotsalaisia: eniten rakastin tänä kesänä Tove Janssonin teosta Haru, eräs saari (kirjoitan siitä postauksen, kunhan ehdin), sekä Kjell Westön uutuusromaania Kangastus 38. Kesän paras elokuva oli Julie Delpyn ja Ethan Hawken tähdittämä Rakkautta ennen keskiyötä, ja kesän paras tv-sarja oli viime sunnuntaina päättynyt ensimmäinen tuotantokausi huikean hyvästä ruotsalais-tanskalaisesta rikossarjasta Silta.


Yksi tämän kesän iloisimmista asioista on ollut upouuden, ihanan ja rakkaan kummityttöni syntymä kesäkuussa. Elokuisissa ristiäisissä olin Miona-neidin sylikummina ja neiti päätti iloisesti huutaa koko toimituksen ajan kovempaa kuin pappi. :D Miona on nyt siis vasta parikuinen, mutta suunnittelen jo kovasti, miten jokusen vuoden päästä lueskelemme yhdessä kivoja lastenkirjoja. <3 (Kuva lapsen äidin eli parhaan ystäväni luvalla, ja Miona-neiti esiintyy myös äitinsä kosmetiikkablogi Nonnulassa.)



Retket ja matkat kuuluvat aina kesään. Tämän kesän aikana kävin oikeastaan vain ystävieni kanssa Porvoossa, mutta se olikin ihana reissu ja yksi kesän parhaista päivistä. Varsinaisella kesälomareissullani olen vasta nyt, eli terkkuja täältä New Yorkista! :)




Kesään kuuluvat myös herkut, sekä hyvät viinit hyvässä seurassa. Tänä vuonna olen tehnyt jonkinlaisen ruokaremontin (olen jättänyt kokonaan pois esimerkiksi valkoisen riisin, leivän ja pastan), mutta silti olen maistellut kesällä vähän herkkujakin. Ensimmäisen kuvan syntisen hyvällä omenakakulla herkuttelin Porvoossa, toisen kuvan matkalaukkukakkua (työkaverini taidonnäyte!) syötiin Saksaan muuttaneen hollantilaisystäväni läksiäisissä työpaikallamme, ja samaisen ystävän kanssa juotiin myös kesän ensimmäiset roseet. Nam, hyviä olivat kaikki. :)



Liikunnasta saa tavattomasti iloa ympäri vuoden, mutta erityisesti kesällä. Tänä kesänä olen nauttinut eniten pyöräilystä (olen harrastanut sekä ulko- että sisäpyöräilyä vuosikaudet, ja se on ehkä uinnin ohella kaikkein eniten se minun lajini) ja pitkistä lenkeistä koiran kanssa (erityisesti myöhäiset iltalenkit ovat ihania valoisina kesäöinä, varsinkin jos niityillä nousee usvaa...). Uusin ihastukseni on golf, josta olen haaveillut vuosikaudet, ja jota pääsin vihdoin elokuussa kokeilemaan. Haaveilen siitä, että ensi vuonna siitä tulisi uusi harrastukseni!


Ystävät, perhe ja tietenkin ihana koirani ovat aina hirvittävän rakkaita ja tärkeitä, mutta varsinkin tänä kesänä näillä kaikilla on ollut aivan erityisen iso merkitys. Kiitos heidän kesästäni tuli loppujen lopuksi tosi kiva. Pus! <3 

***

Sitten niitä huonoja puolia. Kuluneessa kesässä on kai ollut vain yksi oikeasti huono puoli: MS-tauti -diagnoosi. Enkä kyllä taitaisi olla oma itseni, ellen olisi sitä mieltä että ei sekään nyt niin paha juttu ole. Huonomminkin asiat voisivat aina olla. :)

En päässyt kesäkuukausina reissuun, se harmitti, mutta nyt syksyllä otan vahinkoa takaisin. Lukeakin olisin halunnut tänä kesänä enemmän, mutta jospas luenkin nyt syksyllä sitten tuplasti. Katsotaan. Mutta nyt katse kohti sitä ihan parasta vuodenaikaa (eli syksyä!), ja sen jälkeen onkin hyvä alkaa odottaa jo uutta kesää. (Terveisin nimimerkki Talvenvihaaja :D)



keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Kaukana poissa

Kun tämä postaus paukahtaa eetteriin, olen kaukana poissa, tai ainakin jo matkalla sinne. Tampereen valot vaihtuivat nyt viikoksi Manhattanin iltavalaistukseen - ei totisesti hassumpaa! :) Mutta vaikka olenkin itse reissussa, blogi ei hiljene kokonaan. Olen ollut melkein käsittämättömän reipas ja ajastanut loman ajaksikin vähän jotakin. Käyn rapakon takanakin netissä luultavasti päivittäin, luen (kiitollisena, aina!) ja julkaisen mahdolliset kommenttinne ja silmäilen pikaisesti muita kirjablogeja, mutta kunnolla palailen blogimaisemiin sitten kun, noh, palailen maisemiin. Olkaa kärsivällisiä, kommenttienne näkyviin tulo saattaa kestää vähän tavallista pidempään.


Olen pakannut mukaan vinon pinon kirjoja, totta kai. On Cunninghamia ja muuta juuri New Yorkiin sopivaa, ja vaikka voi hyvin olla etten ehdi tai malta lukea kuin meno- ja paluulennolla, käynpähän ainakin näyttämässä kirjoilleni New Yorkia - katsokaa, tästä kaikesta teidän sivunne kertovat. :) Ja kun palaan, kerron teillekin mitä kuului kaupunkiin, joka ei koskaan nuku, ja miltä New York State of Mind tällä kertaa tuntui. Iih!

Siihen asti: voikaa hyvin ja lukekaa hyviä kirjoja!! <3 

Ja niin, muistuttelen vielä Suomen Pakolaisavun Lukutaitokeräyksestä
Kampanja kestää perjantaihin 13.9. saakka!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Hyväntekeväisyyslukumaraton

Suomalaisissa kirjablogeissa tempaistaan näinä päivinä hyvän asian puolesta. 6.9. alkoi viikon kestävä lukutaitokampanja, jonka aikana bloggaajat keräävät rahaa Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Mistä on siis kysymys?

"Maailmassa on lähes 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja vain kolmanneksella lapsista on mahdollisuus käydä koulua. Tämä tarkoittaa sitä, että joka kuudes maailman aikuisista on lukutaidoton. Lukutaito on monelle pakolaiselle ja paluumuuttajalle ensimmäinen askel kohti uutta alkua. Se parantaa suoriutumista arjessa sekä lisää sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia mahdollisuuksia ja edistää elintasoa sekä henkilökohtaiselle että perhetasolla.
Suomen Pakolaisapu järjestää lukutaitokoulutusta pakolaisille ja paluumuuttajille tällä hetkellä Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Lukutaitoa opetetaan käytännönläheisesti, joten oppilaat eivät opi vain lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan, mutta he saavat samalla tietoa myös hygieniasta, sairauksista, terveellisestä ruokavaliosta, maanviljelystä ja kaupankäynnistä. Näin lukutaidon vaikutukset ovat hyvin laajat."
Lähde: Jelpi.fi

Haluan ilman muuta kantaa myös oman korteni kekoon ja olla mukana tekemässä hyvää. Koska lukutaitoviikko on minulle muuten kiireistä aikaa, päädyin pitämään tänä joutilaana sunnuntaina (joka on muuten sopivasti kansainvälinen lukutaitopäivä!) lukumaratonin hyvän asian puolesta. Täyspitkään kahdenkymmenenneljän tunnin maratoniin en tällä kertaa pysty, mutta reiluun puolikkaaseen kuitenkin: tavoitteenani on lukea aamupäivästä lähtien koko päivän ajan aina nukkumaanmenoon asti, arviolta siis noin neljäntoista tunnin ajan. Tulen pitämään parin koiralenkin ja illalla Sillan päätösjakson mittaisen tauon, mutta muuten aion lukea koko päivän aamusta iltaan ja vähän yöhönkin.

Koska minimilahjoitussumma on viisi euroa, lähden liikkeelle siitä. Jokaisella luetulla kirjalla lisään summaan euron. Tänään luetaankin siis isoja fontteja, väljää taittoa, pientäkin pienempiä pienoisromaaneja, runoja ja sarjakuvia - nyt ei lähdetä tavoittelemaan suurta luettujen sivujen määrää vaan mahdollisimman montaa luettua teosta. :)

Samalla haastan lukijani mukaan tekemään hyvää! Haastan siis juuri sinut lahjoittamaan keräykseen sopivaksi katsomasi summan, lahjoituksen voit tehdä TÄÄLLÄ.
Kampanja kestää 13.9. saakka.

***


No niin, tästä se lähtee. Valitsen yllä olevasta pinosta ensimmäisen kirjan ja aloitan. Valmiina, paikoillasi, lue!

***

Klo 11.02

Valitsin alkuverryttelyksi ja aamukahvin kaveriksi Kyllikki Villan kirjoittaman ja Leena Kumpulaisen kuvittaman pienen muistelmateoksen merilapsuus (LK-kirjat, 2004, 57 sivua). Villa kuvaa siinä kuusikymmenluvulla pienen Saara-tyttärensä kanssa ympäri Eurooppaa, Etelä-Amerikkaa ja Havaijia tekemiään matkoja. Lapsen kanssa matkustaminen ei siihen aikaan ollut tavallista, mutta yksinhuoltajana ja suomentajana Villa teki ratkaisunsa: kun kaukokaipuu iski (oi joi, niin tuttu tunne!), hän lähti matkaan ja otti mukaan sekä tyttärensä että työnsä. Saara on reipas ja sosiaalinen tyttö, ja ahkera lukija jo kuusivuotiaana - hän tarvitsee vankkaa lukemista, ja rahtilaivoilla tyttö kahlaakin läpi kaikkea mahdollista Grimmin saduista suomalaisiin kansansatuihin ja lasten Odysseiaan. Pieni kirjanen on kokoelma katkelmia Villan matkapäiväkirjoista ja valokuvista, Leena Kumpulaisen hienot ja aiheisiin sopivat piirrokset elävöittävät sivuja vielä entisestään. Ihana ja koskettavan kauniisti kirjoitettu kirja, joka tihkuu äidinrakkautta ja suurta intohimoa ja rakkautta mereen ja matkustamiseen. Haluaisin lähteä merelle ja seikkailemaan nyt heti paikalla. Niin, ja rakastan Kyllikki Villaa taas ihan vähän enemmän!

Yöllä herään, laiva keinuu aika lailla.
Kuulen veden loiskahtavan hytissä.
Korkean aallon iskiessä laivan kylkeen ikkunasi
- laivassa sanotaan venttiilin -
raosta on sänkyysi ryöpsähtänyt vettä.
Herää tyttö! Itämerta loiskahti sänkyysi,
kaikki on märkänä.
Heräät ja naurat. Niin alkoi merilapsuus.



***  

Klo 13.59

Jatkoin matkaani rahtilaivoilta rakkaaseen Iso-Britanniaan, kun päivän toiseksi kirjaksi valikoitui Alan Bennettin Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008, 115 sivua). Kaunis ja lämmin ilma houkutteli minut ja koiran välillä kolmen vartin lenkille ja juttelin pitkään puhelimessa rakkaan ystäväni kanssa, mutta nyt kirja on luettu, ja lukukokemus oli ilahduttava, etten jopa sanoisi hilpeä. Kirjan loppupuolella alkoi myös löytyä edelliseltä lukumaratonilta tuttu flow, nyt tuntuu että voisin lukea vaikka kuinka paljon! :)

Bennettin pienoisromaani kertoo siis Iso-Britannian kuningattaresta, jolle kävi kuin useimmille himolukijoille lienee aikanaan käynyt: sattuman kautta hän päätyi kirjastoautoon ja löysi vähitellen lukemisen ihanan maailman. Kuningatar oli lojaali omalle maalleen ja luki lähinnä brittikirjallisuutta, ja teksti oli innostavaa - minunkin tekisi nyt mieleni lukea Henry Jamesia, Sylvia Plathia, Virginia Woolfia ja Ian McEwania. Niin, ja jatkaa Proustin parissa, kuningatar nimittäin luki koko Kadonnutta aikaa etsimässä -jättiteoksen kesälomallaan Balmoralissa. Vau! 

Romaani sisältää lukuisia täsmällisiä huomioita lukemisesta ja kirjallisuudesta, lukiessa mieleni teki kirjoittaa sitaatteja ylös lähes joka toiselta sivulta. Melkein eniten ihastutti ajatus siitä, että lukeminen on lihas, jota kykenee treenaamalla kehittämään. Mainio ajatus, ja niin totta! Tähän loppuun liittämäni sitaatti sopii hyvin juuri tähän päivään ja kampanjaan. Juuri noin sen pitäisi olla: niin kuin kaikki lukijat ovat tasavertaisia, pitäisi jokaisella olla tasavertainen mahdollisuus saada ylipäänsä osata lukea.

  Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen: kirjallisuudessa oli jotain ylevää. Kirjat eivät piitanneet siitä kuka niitä luki vai lukiko kukaan. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia, hän itse muiden mukana.

Seuraavaksi taidan lukea sarjakuvaa. Olen juonut mukikaupalla kahvia koko päivän, ja äsken minulla oli kyytipoikana siskontytöltäni eilen saamiani syntisen hyviä ja järjettömän suklaisia mokkapaloja, nam. Normaalisti niin järkevä ruokavalioni on muutenkin tänä viikonloppuna ollut koetuksella, eilen söin pitsaa (ensimmäistä kertaa tänä vuonna, muuten) ja Pyynikin näkötornin maankuulun munkin. Ehkä pitäisikin lukea joku ravitsemusteos tämän lukumaratonin aikana, jotta tulisi taas palattua ruotuun... :) No joo, nyt menen lukemaan!

***

Klo 14.50

Kolmantena teoksena luin ylläkuvatun kirjapinon ulkopuolelta Henri Gylanderin esikoissarjakuva-albumin Unia ja toiveita (Suuri Kurpitsa, 2012, 51 sivua). Albumi sisältää kaksi novellia: Ihan uusi ihminen kertoo kolmevuotiaan Henkan lapsuusmuistoista, ja Kauneudesta puheen ollen puolestaan näyttää, miten aikuinen Henkka löytää elämäänsä rakkauden. Gylander onnistuu vähäeleisellä tyylillään kertomaan isoista asioista, surusta, peloista ja elämänmittaisesta kaipuusta niin, että novellit koskettavat ihan oikeasti, tunne välittyy hyvin lukijalle asti. Piirrosjälki on yksinkertaisella tavalla miellyttävää, ja ruskeiden sävyjen käyttö luo albumille tyylikkään ja yhtenäisen linjan. Jälkimmäinen novelli oli minun silmilleni sävymaailmaltaan liian tumma, huomasin silmieni alkavan nopeasti väsyä. Kaikkiaan pidin kuitenkin albumista paljon.

Muistot. Utuisia kuin unet... mutta aina niin läsnä.
Lapsuus elää ja hengittää minussa niiden kautta, ja yritän olla kiitollinen.
Sillä kaikki, mikä on tapahtunut - sekin, mikä yhä vain sattuu - on saattanut minut tänne.


Seuraavaksi taidan lukea taas jonkin pienoisromaanin. Aurinko kääntyy juuri parvekkeelleni, menen siis ulos lukemaan. Ihana syyskesä!

***

Klo 17.35

Neljänneksi luin kirjastosta bongaamani pienoisromaanin, Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa (Sphinx, 2000, 101 sivua). Kirjailija oli minulle ennestään aivan tuntematon nimi, mutta pikaisen googlettelun jälkeen totesin muutaman kirjabloggaajan (esimerkiksi Liisan) kirjoittaneen ainakin naisen runokokoelmasta Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (ihana nimi runokirjalle!). Löysin myös Matti Itkosen artikkelin, jossa kerrottiin tämän pienoisromaanin saaneen aikanaan Hesarissa totaalisen teilaavaa kritiikkiä. Mielenkiintoista. Minua tämän kirjan pariin houkuttelivat sen nimen mukaisesti rakkaus ja etenkin Pariisi.

Rakkaus Pariisissa kertoo suomalaisesta tutkijanaisesta, joka yllättää hillityn ja rauhallisen itsensäkin rakastumalla tulisesti ranskalaiseen mieheen. Ensikohtaaminen tapahtuu elokuvajonossa, ja muutaman viikon tapailun jälkeen nainen huomaa olevansa niin pohjattoman rakastunut, että kaikki muu elämässä menettää merkityksensä. Naisen työ kärsii ja hän tuntee lopulta liittoutuvansa koko muuta maailmaa vastaan saadakseen elää rakkautensa ja intohimonsa syövereissä.

  Silkka ulkoinen viehättyminen satunnaisesti kohdattuun mieheen muutti elämäni sen perustoja myöten. Ei ulkoisesti, vaan sisäisesti. Pariisin himmeästi valaistut kadut ja viettelevät terassit, taiteen kaikkiallinen läsnäolo ja Seinen yli kaareutuvat sillat tuntuivat kaikki viestittävän ihmistä suuremmista päämääristä, joille meidän on alistuttava. Mutta en ollut voinut kuvitella lankeavani niin raskaasti kuin lankesin, enkä tiennyt, mitä intohimo tarkoittaa ennen tuota syyskuuta.

Olin aluksi aivan ihastuksissani, kertomus sisälsi niin paljon kaikkea ihanaa: Seinen rantojen pieniä kahviloita, illallisia Montparnassessa, pähkinäpuita ja lehmuksia, vanhoja rapistuvia pariisilaistaloja, samppanjaa ja calvadosta, taidenäyttelyitä ja autoilua Ranskan maaseudulla. Päähenkilön tunne ja intohimo olivat kuitenkin niin rajua ja kaikennielevää, että aloin vähitellen uupua kirjaan. Kirjan rakkaus ei tuntunut enää kauniilta ja romanttiselta, vaan pakonomaisuudessaan ahdistavalta, se tosin lienee kirjailijan tarkoituskin. Lukemisessa oli välillä pakko pitää taukoa kun kirja tuntui miltei tukahduttavalta, mutta pienen kokkailu- ja  ruokailuhetken (kanaa ja vihanneksia, ja jälkkäriksi taas mokkapala, voih!) sekä koiran kanssa puuhastelun jälkeen tarina alkoi taas maistua, ja lopulta olin lukemaani ihan tyytyväinen. Nyt tuntuu, että tällä pienellä romaanilla saattaa olla yllättävänkin voimakas jälkimaku. Voi olla että joudun vielä kirjoittamaan kirjasta ihan oman juttunsa. Mutta nyt uuden kirjan kimppuun...

***

Klo 18.35

Viidentenä kirjana luin Hanna Haurun keväällä ilmestyneen pienoisromaanin Paperinarujumala (Like, 2013, 95 sivua). Romaani on niin lyhyt että se tuntuu novellilta, ja kappaleet niin torsoja, että kirja oli todella nopea lukea. Mutta pienuudestaan huolimatta kirja on todella vaikuttava; Haurun kieli on kuulasta ja ilmavaa ja kerronta nautittavaa ja tarinan aikakautta (1960-lukua) kauniisti ilmentävää. Romaani kertoo siis kahdesta oululaissiskoksesta, joista vanhempi saa kesken työpäivänsä puhelun Jumalalta. Sisarukset perustavat hurmoksellisen herätysliikkeen, johon liittyy satoja ihmisiä, ja joka herättää valtakunnallista huomiota. Tarina perustuu löyhästi heinoslaiseen herätysliikkeeseen. Tästä kirjasta taidan kirjoittaa jossain vaiheessa ihan oman postauksensa, joten en nyt liitä lainauksia tähän kohtaan.

Haurun kirja oli niin hieno lukukokemus, että nyt taitaa olla pakko pitää pieni teekupin mittainen tuumailu- ja sulattelutauko ennen seuraavaan kirjaan siirtymistä. Viisi kirjaa nyt luettuna, ainakin pari pitää vielä jaksaa! :)

***

Klo 21.20

Kuudenneksi kirjaksi valitsin Cecelia Ahernin pienen teoksen Tyttö peilissä (Gummerus, 2012, 109 sivua). Olen aikoinaan hullaantunut täysin Ahernin romaanista P.S. Rakastan sinua (nokkelampi voisi sen blogini nimestäkin päätellä :D), mutta pettynyt karvaasti sen jälkeen lukemiini Ahernin teoksiin (mitä näitä nyt on ollut, Ihmemaa ainakin ja joku kesken jäänyt, jonka nimeä en edes muista...). Ajattelin antaa tälle pienelle kirjalle mahdollisuuden, sillä haluaisin oikeasti pitää Ahernista, ja tätä kirjaa on muistaakseni joku seuraamani kirjabloggaaja vähän kehunut. Odotukset tätäkään teosta kohtaan eivät kylläkään olleet korkealla. Ja hyvä niin, sillä en tälläkään kertaa saanut lukukokemuksesta oikeastaan mitään irti.

Kirja pitää sisällään kaksi novellia, tarinat Tyttö peilissä ja Muistojentekijä. Ensimmäinen kertoo Lilasta, jonka mummon talon kaikki peilit on peitetty mustalla kankalla. Hääpäivänään Lila poistaa kankaan yhden peilin edestä, ja karmiva syy peilien peittämiseen paljastuu hänelle. Jälkimmäinen novelli puolestaan kertoo vanhasta miehestä, joka on tullut vahingossa keksineeksi laitteen, jolla voi syöttää ihmisen päähän uusia, mukavia muistoja. Novellit ovat tavallaan aikuisten satuja, joista varsinkin ensimmäisessä on pieniä kauhutarinan sävyjä, mutta minulle nämä vain eivät toimineet. Ahernin kerronta oli taaskin makuuni ihan liian imelää ja naiivia, ja ilman tätä lukuhaastetta veikkaan että olisin suosiolla jättänyt kirjan kesken viimeistään ensimmäisen tarinan jälkeen. No, nyt se tuli luettua, mutta opinpahan tästä sen etten enää lyö tahallani päätä seinään. Jätän Ahernin jatkossa muiden luettavaksi (paitsi tuon P.S. Rakastan sinua, siihen palaan varmasti vielä joskus).

Nyt seuraa parin tunnin mittainen tauko, teen koiralenkin, katson Sillan (iik, mitenköhän Sagan ja Martinin käy?!?) ja keitän ruispuolukkapuuroa. Palaan sen jälkeen lukemaan vielä jotakin.

***

Klo 1.05

Koiralenkin ja Sillan päätösjakson jälkeen alkoi yhtäkkiä väsyttää kovasti, ja vaikka olin suunnitellut lukevani vielä Tua Forsströmin runokirjan ja jonkin pienoisromaanin, päädyin lopulta lukemaan Merri Vikin klassikkonuortenromaanin Nolo juttu, Lotta (Karisto, 2006, 4. painos, 151 sivua). Tähän väliin sanottakoon, että haluan ehdottomasti lukea Forsströmin runokirjan rauhassa ja ajan kanssa, selailin nimittäin kokoelman ensimmäisiä sivuja, ja naisen runot ovat hurjan kauniita - juuri sellaisia mitä pitää lukea rauhassa ajan kanssa nautiskellen. Mutta palataan sitten Lottaan.

Nolo juttu, Lotta on Vikin Lotta-sarjan kahdestoista kirja. Lotta on viisitoistavuotias koululainen, jonka elämän täyttävät yhteinen puuhastelu siskojen ja ystävien kanssa, sekä haaveilu keväällä ylioppilaaksi kirjoittavasta Paulista (vaikka eihän Lotta tietenkään ole Pauliin ihastunut, hyvänen aika). Koulussa on ongelmia luokanvalvojan sijaisen kanssa, enkä läksyjen lukukaan oikein maistu. Syyslukukausi on aluillaan, ja eräänä iltana Lotta tekeekin pari tärkeää päätöstä: hän päättää alkaa oikeasti panostaa läksyihin ja toimittaa vanhan ystävänsä Urban-sedän naimisiin. Kaiken kukkuraksi koulun teatterikerholla esitetään syyslomalla näytelmä, jossa Lottakin toki esiintyy. Ja kun ihana Paulkin tulee katsomaan näytelmää, lienee selvää että vilkkaalle ja vähän huolimattomallekin Lotalle alkaa taas sattua ja tapahtua.

Tähän ruotsalaiseen nostalgia-annokseen oli hyvä päättää ilta. Luin lapsuudessani useita Lotta-kirjoja, ja oli ihanaa palata näin vuosien jälkeen sarjan maailmaan. Kirjasta tuli hyvälle tuulelle ja välillä nokkelat juonenkäänteet ja oivallukset saivat hörähtelemään ääneen. Lotasta on vaikeaa olla pitämättä, ja vuosikymmenten takainen Ruotsikin kuulostaa aika lumoavalta. Seuraava sitaatti sai minut hymyilemään, siinä kun alkuyöstä lueskelin tätä kirjaa jo hiljentyneessä kaupungissa.

Kylläpä yöllä oli helppo lukea! Miksi ihmiset eivät aina lukeneet öisin? Nukkuneet alkuillasta ja ruvenneet paahtamaan vasta koko talon hiljennyttyä.

Niinpä. :) Voisin kirjoittaa tästä kirjasta paljon enemmänkin, mutta alan olla niin väsynyt etten ainakaan nyt jaksa.

***

No niin, tämä lukumaraton alkaa olla paketissa. En jaksa enää lukea enempää, enkä aamulla enää ehdi. Tehokasta lukuaikaa oli todellisuudessa arviolta reilut kymmenen tuntia, luin siinä ajassa 679 sivua, josta siis osa runoja ja sarjakuvaa. Sain luettua sunnuntain aikana seuraavat seitsemän teosta:

- Kyllikki Villa & Leena Kumpulainen: merilapsuus (kotimainen muistelma-/runoteos)
- Alan Bennett: Epätavallinen lukija (brittiläinen pienoisromaani)
- Henri Gylander: Unia ja toiveita (kotimainen sarjakuva-albumi)
- Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa (kotimainen pienoisromaani)
- Hanna Hauru: Paperinarujumala (kotimainen pienoisromaani)
- Cecelia Ahern: Tyttö peilissä (irlantilainen novellikokoelma)
- Merri Vik: Nolo juttu, Lotta (ruotsalainen nuortenromaani)

Seitsemän kirjaa, eli seitsemän euroa lisättynä viiden euron lähtösummaan. Siirryn tästä vielä ennen nukkumaanmenoa tekemään oman kahdentoista euron lahjoitukseni Suomen Pakolaisavun keräyssivulle.

Kiitos kaikille tsempanneille ja kommentoinneille! Tämä oli ilo! :)

perjantai 6. syyskuuta 2013

Colm Toíbín: Äitejä ja poikia


Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Tammi, 2013. 315 sivua. Alkuteos Mothers and Sons, 2006. Suomentanut Kaijamari Sivill.)

  Kun hän astui sisään, tuntui kuin pieni talo olisi imetty tyhjiin jostain, ahdisti niin kuin sisäilma olisi suodatettu olemattomiin. Aurinko paistoi sisään olohuoneen ikkunasta ja hän meni sulkemaan verhot, jotta tuntuisi kuin muka olisi varhainen aamu. Hän ajatteli panna levyn soimaan, mutta mikään musiikki ei nyt miellyttäisi, ihan niin kuin alkoholi ei auttaisi eikä uni tulisi. Tuntui kuin voisi kävellä vaikka sata mailia jos vain olisi minne mennä, jos olisi selkeä päämäärä. Häntä ei pelottanut nyt mikään muu kuin se, ettei tämä tunne koskaan haihtuisi.

Äitejä ja poikia on yhdeksän novellin kokoelma upealta irlantilaiskirjailijalta, jolta Tammen Keltaisessa kirjastossa on aiemmin suomeksi ilmestynyt suuresti rakastamani romaani Brooklyn. Tarinat kertovat nimensä mukaisesti äideistä ja heidän useimmiten aikuisista pojistaan, sekä vanhempi-lapsi -suhteista, joihin jokin seikka on saanut aikaan särön tai kokonaisen kuilun. Suhdetta on saattanut nakertaa vanhempien ero, alkoholi, tai jommankumman väärät valinnat, joissakin tapauksissa kuilun äidin ja pojan väliin on kaivanut kuolema. Osassa novelleista äidin ja pojan suhde on lopulta vain seitinohut sivujuonne; Leonard Cohenin kappaleesta nimensä saanut Famous Blue Raincoat kertoo paremminkin kahden siskoksen tarinan, ja Kolme ystävää keskittyy neljän nuorukaisen ystävyyteen silloin, kun yksi heistä tarvitsee tukea äitinsä hautajaispäivänä (tuo novelli toi muuten mieleeni kaikuja eräästä skottilaisesta menestysteoksesta, Kolme ystävää oli nimittäin kuin kaunis ja lempeä versio Irvine Welshin Trainspottingista).

Novellit ovat varsin eripituisia keskenään. Lyhyin, äitinsä hylkäämästä irlantilaismuusikosta kertova Laulu on vain yhdeksän sivun mittainen, kun taas pisin, lähes pienoisromaanin mittaan yltävä ja muista tarinoista poiketen Espanjaan sijoittuva Pitkä talvi on kahdeksankymmenen sivun mittainen. Ja kuitenkin kumpikin tarina on sellaisenaan yhtä täydellinen ja kokonainen - itse asiassa juuri nuo kaksi novellia olivat kokoelmasta suurimmat suosikkini. Ihastuin kovasti myös jo yllä mainittuun Kolmeen ystävään, sekä yllätykselliseen tarinaan Pappi suvussa, jonka viimeisiä sivuja lukiessani jouduin nieleskelemään palaa kurkussani. Niin kauniisti (ja kuitenkin Tóibínille tyypillisen vähäeleisesti) se kuvaa äidinrakkautta, joka voi kantaa yli suuren tuskan ja syvääkin syvemmän häpeän.

Tóibín tavoittaa tarinoissaan jotain syvästi ikiaikaista ja vahvasti irlantilaista. Hän kuvaa vakuuttavasti tuon sumuisen saaren asukkaiden mielenlaatua, jossa yhdistyvät järkkymättömyys, sitkeys ja herkkyys. Pienet irlantilaiskylät, vilkas Dublin ja kylmä meri houkuttelevat ja saavat jokaisella solulla kaipaamaan Irlantiin. Ja kun Laulussa vietetään folkmusiikin säestämää iltaa pienessä maalaispubissa, herää niin suuri ikävä vihreälle saarelle, että rinnassa tekee kipeää.

Monen vuoden ajan olen vieroksunut novelleja, mutta tämän kirjablogini myötä olen toden teolla vasta oppinut lukemaan ja vähitellen jopa rakastamaan niitä. Suurin suosikkinovellistini taitaa olla huikea Alice Munro, ja tätä Tóibínin kokoelmaa lukiessani mieleeni tulivatkin juuri Munron novellit. Sain huomata saman mielleyhtymän syntyneen jollekin muullekin, sillä teoksen etuliepeessä todetaan samaa: Alice Munron jalanjäljissä kulkeva Colm Tóibín tietää, kuinka sydän särjetään. Aamen, voisin tuohon sanoa. Niin, ja suomennostakin on syytä kehua: Kaijamari Sivill (joka on muuten palkittu Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä -romaanin suomennoksesta!) on tehnyt kauttaaltaan laadukasta työtä. Käännös on taiten ja tyylillä tehty, ja se tekee alkukieliselle tekstille varmasti kunniaa (rohkenen sanoa näin vaikken olekaan alkukielistä kokoelmaa lukenut).

Rakastan Tóibínissa sitä, että vaikka hän kirjoittaisi paatuneesta rikollisesta ja tämän ajatusmaailmasta - miehestä, joka on ylpeä siitä ettei rakasta ketään - tai neljän nuorukaisen huumehöyryisestä yöstä, on tekstissä lämpimän lempeä, rauhallinen ja vahvasti inhimillinen sävy. Ihminen tai asiat eivät ole mustavalkoisia, vaan Tóibínin paletilla on kymmeniä erilaisia sävyjä, jotka muodostavat kauniin harmonian. Rakastan sitä, että Tóibín tarttuu rohkeasti vaikeisiin aiheisiin ja käsittelee niitä suurella viisaudella. Rakastan kielen kuulautta ja vähäeleisyyttä, rakastan sitä että mies pystyy tarvittaessa kertomaan yhdeksässä sivussa kokonaisen ihmiselämän, eikä siitä puutu mitään, eikä siinä ole yhtäkään sanaa liikaa. Tämä kokoelma ei mielestäni kalpene yhtään täyspitkän romaanin rinnalla, vaan tällä Tóibín osoittaa olevansa melkoinen mestari myös lyhytproosan suhteen. Ihana kokoelma, oi kyllä!

Muualla: Luetut, lukemattomatIlseläLuettuaLeena LumiAlbatrossia haavoitin ja Kirjavinkit.

  He tulivat kylään kapeaa jokivarren tietä joka kulki puiden katveessa. Kuu paistoi mäen takaa, ja hän erotti paljaat puunoksat ja kuuratähdet tiessä. Hän huomasi ettei tupakka maistunut loppuun asti ja sammutti sen tuhkakuppiin. Kylän katuvalot olivat tympeän likaisenkeltaiset. Kun hän ajoi postitalon ohi ja tehtaalle päin, David veti takaoven tuhkakupin lokerostaan ja tyhjensi sen takaikkunasta. Hän tunsi autoon virtaavan kylmän ilman.
  "Ollaan ihan pian kotona", hän sanoi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...