keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle


Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle. Runoja (Siltala, 2013. 44 sivua. Alkuteos En kväll i oktober rodde jag ut på sjön, 2012. Suomentanut Caj Westerberg.)

En ole tottunut olemaan näin onnellinen
Lampaat laiduntavat kuin lempeät tähdet
Lampaat, jotka muistuttavat lampaan tähtikuviota
Pieni kello soi yhä tuulessa
On unia jotka varoittavat ja lohduttavat meitä,
  kaupungit kuin tuikkivat kartat syvällä siiven alla,
äkillinen määränpää vailla nimeä.

Vaikka Tua Forsströmiltä on julkaistu toistakymmentä runokokoelmaa, ja vaikka hänet on palkittu runoistaan lukuisia kertoja kolmella eri vuosikymmenellä, on hänen tuotantonsa ollut minulle aivan vierasta. Aina tähän syksyyn asti, kunnes luin parista kirjablogista arviot tästä naisen uusimmasta runokokoelmasta. Olen runojen lukijana säännöllisen epäsäännöllinen, en varmaankaan osaa lukea runoja "oikein" enkä ainakaan millään lailla analysoida niitä, mutta nautin kauniista kielestä. Tästä pienestä kokoelmasta lukiessani minulle tuli tunne, että tämä voisi sopia minulle. Lainasin kirjan kirjastosta ja ihastuin.

Ei kannata itkeä loputtomiin
Pian unohdat mistä oli kyse
Ei kukaan enää nosta meitä syliinsä ja kuiskaa "katso",
  ei osoita sormellaan lamppua, joka loistaa, ei lampaita
                                                                   rantaniityllä

Lokakuun iltana soudin järvelle on hurjan kaunis pieni kirja. Ennen kaikkea kauniita ovat toki runojen tekstit ja kieli, mutta kaunis on myös Anders Carpelanin suunnittelema kansi, jossa ilmakuplat nousevat pintaan syvänsinisessä vedessä. Kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä: paljon tummia sävyjä, joista kuitenkin nousee päällimmäiseksi ilon, lämmön ja lohdun tunne. Forsström käsittelee runoissaan ilon- ja surunaiheita, ikääntymistä, sekä eletyn elämän mukanaan tuomaa viisautta, muistoja, pelkojakin. Runot ovat syksyisen melankolisia, mutta samalla ne tarjoavat lukijalle valoa, lohtua ja rohkaisua.

Me vanhenemme, hämäännymme
"Olin tulta ja tappuraa, turhaan, turhista asioista"
On hiljaista kun matkustaa yöllä, sade kahisee tummissa
                                                                         lehdissä

Kokoelman runoissa vesi on tärkeä elementti, joka toistuu eri muodoissa: on järviä, sadetta, lunta, sumua, jäätä, kyyneleitä. Forsström käsittelee kauniisti myös valoa ja pimeyttä, on lempeää valoa joka laskeutuu meihin, ja toisaalla tulee pimeä enkä ollut kiinni missään. Kokoelman runot ovat melkein hypnoottisen kauniita. Ne ovat näennäisen helppolukuisia, mutta välillä tulee tunne, että on kyse tiheydestä, jota en ymmärrä. Runoja pitää maistella, lukea uudelleen, jättää mieleen hautumaan - ja kas, pienen sulattelun jälkeen niistä löytyy uusia tasoja, merkityksiä ja tunnelmia.

Joku tarttui käteeni ja yksinäiset osat liittyivät yhteen
silmät huulet sydän virraten kaiken läpi

ja ajattelin että meidät on tehty vedestä, kaipauksesta
ja tomuhiukkasista illan tuulessa

Lokakuisella järvellä ovat soudelleet lisäkseni ainakin Jenni, Erja ja Maria. Toivon, että mahdollisimman moni runojen ystävä löytäisi Forsströmin kauniin, sydämelle ja sielulle hyväätekevän kokoelman. Minä ihastuin niin, että aion ostaa tämän helmen oman hyllyyni. Näihin tummiin, mutta valoisiin maisemiin haluan vielä palata.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kirjamessut, vielä kerran

Onneksi älysin postata lauantai-iltana kahden ensimmäisen kirjamessupäiväni kuvia ja tunnelmia, sillä eiliseltä (ja samalla siis viimeiseltä messupäivältä) on yllättäen hurjasti kuvia. Sunnuntai osoittautui lopulta suorastaan uskomattoman antoisaksi messupäiväksi. Perjantaina ja lauantaina keskityin lähinnä ystävien tapaamiseen, sekä muutamaan kirjailijahaastatteluun jotka olin ennalta päättänyt käydä katsomassa (muun muassa Haahtelaa, josta en olisi halunnut jäädä paitsi missään tapauksessa!). Ensimmäiset päivät kuluivat siis enimmäkseen messuilla haahuillessa, jolloin vastaan tuli puolivahingossakin kaikenlaista mukavaa. Sunnuntaille tein itselleni kuitenkin minuuttiaikataulun, joka sisälsi useita kirjailijahaastatteluja, ripeitä lavalta toiselle siirtymisiä, täsmäkirjaostoksia sekä yhden pikaisen välipalatauon. Noudatin aikatauluani ja onnistuin näkemään ja kuulemaan vaikka ketä! Sunnuntai olikin aivan huikea päivä, ja kun myöhään iltapäivällä suuntasin askeleeni kohti Pasilan asemaa, oli oloni samaan aikaan haikea mutta kuplivan iloinen ja onnellinen. Viikonloppu oli sanalla sanoen täydellinen (siitäkin huolimatta, etten ehtinyt juurikaan ostella kirjoja, käydä lainkaan ruokamessuilla - olisin halunnut ostaa toffeita! - tai nähdä Märta Tikkasta, Antti Tuuria tai Asko Sahlbergia, jotka olisin myös halunnut nähdä).

Seuraavassa kuvia ja tunnelmia vielä sunnuntailta...

Eikö olekin kaunis näky? Kirjoja! Hienoja kirjoja! Paljon! (Okei, siinä on vain yhtä kirjaa, mutta Kangastus 38 on ollut minulle yksi parhaista lukukokemuksista tänä vuonna.)

Jos minut viime vuonna liikutti kyyneliin Sirpa Kähkönen, tänä vuonna sen teki Hannu Mäkelä. Mies on kirjoittanut neljänkymmenen vuoden ajan muun muassa proosaa, runoja, muistelmia ja lastenkirjoja. Tänä syksynä häneltä on ilmestynyt elämäkertaromaani Pushkinin enkeli. Haastattelussa hän kertoi romaanistaan, lausui Pushkinin runoja, ja puhui pitkällä elämänkokemuksellaan niin viisaita asioita, että aivan liikutuin. Hannu Mäkelä on minulle Bo Carpelanin tai Eeva Kilven kaltainen kirjailija, jota olen jollain tasolla fanittanut pitkään vaikken olekaan yhtään miehen kirjaa lukenut (kuulostaa ihan hullulta, tiedän! - mutta Carpelania ja Kilpeäkin fanitin jo kauan ennen kummankaan lukemista). Aikonut olen (ja miehen teoksia keräillytkin) aina vuodesta 1995, jolloin ilmestyi Eino Leinosta kertova Mestari. Tämän vuoden messukirjani oli Mäkelän omistuskirjoituksella varustettu Pushkinin enkeli, jonka myötä aion aloittaa liki kaksikymmentä vuotta alustamani Mäkelä-lukijuuteni. On jo korkea aika. :)

Mainio Jari Tervo esiintyi lauantai-iltana lottoarvonnan "lottopoikana", ja sunnuntaina kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla kertomassa romaanistaan Esikoinen. :) Itse olen vielä Tervo-neitsyt, vaikka miehen tuotanto on varovaisesti kiinnostanut jo jonkin aikaa. Esikoisen myötä aion menettää neitsyyteni, ja luulenkin että kirja tulee olemaan kovasti mieleeni. Haastattelussa Tervoa oli suuri ilo kuunnella, mies on uskomattoman sanavalmis ja hyvä puhumaan. Romaani kuulosti kertakaikkisen houkuttelevalta!

Ensimmäinen henkilökohtaisista sunnuntain kohokohdistani oli suuresti ihailemani Kari Hotakaisen haastattelu Suomalaisen Kirjakaupan lavalla. Mies kertoi uutuusromaanistaan Luonnon laki (ja minä vain huokailin ihastuksesta).

Ihana Merete Mazzarella puhumassa teoksestaan Elämä sanoiksi.

Hotakainen signeeraamassa kirjoja. Minun Luonnon laissanikin on nyt omistuskirjoitus, oi onnea!

Amerikkalainen Hugh Howie puhumassa romaanistaan Siilo, jota on mainostettu yhtenä viime vuosien parhaista jännitysromaaneista. Kirja kiinnostaa minuakin varovaisesti.

Mikko Kuustonen haastatteli Suomalaisen lavalla Tuomas Kyröä, jonka uutuusromaani Kunkku on ilmestynyt tänä syksynä.

Haastattelu sujui suorastaan haudanvakavissa merkeissä, kuten voitte huomata. :D

Kyrö signeeraamassa Kunkkuja. :)

Otavan lavalla kävin kuuntelemassa Kauko Röyhkää (joka oli juuri niin hurmaava ja karismaattinen, kuin mitä olin kuvitellutkin). Olen ollut vuosia muusikko Kauko Röyhkän fani, mutta kirjailija Kauko Röyhkän tuotantoon en ole vielä tutustunut. Röyhkä kertoi kuitenkin olleensa kirjoittaja jo kauan ennen musiikkiuraansa, ja minunkin on nyt tarkoitukseni laajentaa Röyhkä-faniuttani lukemalla lähiaikoina miehen teokset Miss Farkku-Suomi ja sen jatko-osa, Poika Mancini.

Liza Marklund vieraili messuilla parina päivänä. Hän kertoi haastattelussa uutuusromaanistaan Ajojahti. En ole itse lukenut Marklundilta kuin teokset Uhatut ja Turvapaikka, mutta voisin joskus kokeilla naisen dekkareita. (Messuilla ihastelin ulkokirjallisia seikkoja: miten pitkä, hoikka, kaunis ja nuorekas 51-vuotias Marklund onkaan!)

Sunnuntain ehdoton kohokohtani oli huikean Kjell Westön haastattelu Aleksis Kivi -lavalla. Olen Westö-fanina vielä ihan tuore, mutta sitäkin innokkaampi: olen kolmen kuukauden sisällä lukenut kolme Westön teosta ja olen aivan ihastuksesta mykkänä. (Sitä olin sunnuntaina ihan kirjaimellisestikin, kun yritin signeerauspisteellä selittää kirjailijalle, miten paljon häntä ihailen, ja tuntui että ihan sönköttämiseksihän se meni. :D )

Oi että, sanoo fani. Huokaus. <3

Ihastuttava Kaari Utrio kertoi uutuusromaanistaan Seuraneiti. Aion lukea (tämänkin) kirjan pian.

Kirjainten virrassa -blogin ihana Hanna Pudas haastatteli Ylen lavalla kirjailija Leena Virtasta naisen uudesta teoksesta Noitanaisen älä anna elää. Virtasen tositapahtumiin perustuva teos on syksyltä eniten odottamani tietokirja (uuden Tove Jansson -elämäkerran ohella).

Anja Snellman puhumassa uudesta romaanistaan Pääoma. Snellmanin tuotanto on sekä ihastuttanut että jättänyt minut kylmäksi, mutta Pääoma kiinnostaa kovasti.

Philip Teir kaksikielisessä haastattelussa Akateemisen lavalla. Puheenaiheena Talvisota. Avioliittoromaani. Teirin romaaninkin olen ajatellut lukea lähiaikoina.

Tämän vuoden messut on siis messuttu. Suuri kiitos järjestäjille ja kaikille ihanille kirjailijoille, sekä ennen kaikkea blogikollegoilleni, joiden tapaaminen jätti sydämeen ison ja lähtemättömän jäljen. Olette korvaamattomia! <3

lauantai 26. lokakuuta 2013

Kirjamessuonnea

Kaksi messupäivää Helsingin kirjamessuilla on nyt takana. Vaikka messuväsymys alkaa jo pikkuhiljaa tuntua, aion kuitenkin messuta vielä huomisen päivän samalla innolla kuin tähänkin asti. Ja voi mitä kaikkea hienoa näihin päiviin onkaan mahtunut: ihania ystäviä (pus!), mieltä lämmittäviä tapaamisia ja keskusteluja, paljon kirjoja ja suosikkikirjailijoitani, unohtumattomia hetkiä. Oih!

Seuraavassa hieman kuvia ja tunnelmia kahdelta ensimmäiseltä messupäivältä, olkaapa hyvät!

Teoksen tyylikäs messuosasto miellytti silmää.

Ihana Hannu Väisänen kertomassa Antero -romaaneistaan.

Huikea Kari Hotakainen Jukka Petäjän haastateltavana. Puheenaiheena miehen uusi romaani Luonnon laki.

Ja vielä lisää suosikkikirjailijoitani. Pekka Hiltunen puhumassa romaanistaan ISO. Haastattelijana Ina Westman.

Jaetun lukemisen lumo -paneelissa lukupiireistä ja kirjablogeista keskustelemassa (vasemmalta oikealle) Kirjasfäärin Taika Dahlbom, Naistoimittajat ry:n lukupiirin vetäjä Seija Nummijoki, Lumiomenan Katja Jalkanen sekä kriitikko Suvi Ahola.
(Istuin aika syrjässä enkä saanut tilaisuudesta yhtään onnistuneempaa kuvaa, pahoittelut! Taika ja Katja näyttävät torkkuvan, mutta voin vakuuttaa että paneelin keskustelu oli varsin eläväistä, innostunutta ja kuuntelijaa kiinnostavaa.)

Pasi Ilmari Jääskeläistä kuuntelemassa Atenan bloggaajatilaisuudessa. Atenalle iso kiitos kivasta tilaisuudesta ja messulipusta!

Pasi Ilmari Jääskeläinen ja haastattelijana kustannustoimittaja Kanerva Eskola. Jääskeläinen kertoi uudesta romaanistaan Sielut kulkevat sateessa.

Lopuksi tämän bloggaajan lauantain (ja koko messujen!) kohokohta: kolme suursuosikkini Joel Haahtelan haastattelua peräkkäin. Tokihan ne kaikki piti käydä kuuntelemassa. :) Haahtela kertoi Takauma-lavalla omista suosikkikirjoistaan, ja Aleksis Kivi-lavalla sekä Otavan osastolla uusimmasta hienosta romaanistaan Tähtikirkas, lumivalkea.


Lopuksi Haahtela signeerasi kirjojaan Otavan osastolla. Sain myös omaan kappaleeseeni Tähtikirkasta, lumivalkeaa omistuskirjoituksen ja nimmarin. Oi onnea, huokaa fani. <3 

Huomenna vuorossa vielä toivottavasti Kjell Westön ja Hannu Mäkelän haastattelut, sekä kirjaostoksia... :) Toistaiseksi tämä on kyllä ollut aivan täydellinen viikonloppu!

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Helsingin kirjamessut tulevat, oletko valmis?

Huomenna torstaina alkavat taas jokavuotiset Helsingin kirjamessut. Olen odottanut messuja kuin kuuta nousevaa jo useamman kuukauden ajan. Kirjoja! Kirjailijoita! Kirjakeskusteluja ja haastatteluja! Ystäviä ja samanhenkisiä ihmisiä kirjojen ja lukemisen äärellä! Jo pelkkä ajatuskin saa innostumaan ilosta.

Osallistun itse tänä vuonna toista kertaa Helsingin messuille (ja kiitän Helsingin kirjamessuja vapaalipusta!). Viime vuonna kiertelin Messukeskuksessa kahtena päivänä, mutta tänä vuonna aion pistää paremmaksi ja messuta kokonaiset kolme päivää, perjantaista sunnuntaihin. Pääsen niin harvoin mihinkään kirjatapahtumiin, että tulevasta viikonlopusta aion ottaa kaiken ilon irti. Tämän postauksen kuvat ovat viimevuotisilta messuilta (joita lupailin blogiin jo viime syksynä - tässä ne nyt ovat, olen hurjan nopea! :). Viime vuonna kävin kuuntelemassa muun muassa Sirpa Kähköstä (jonka puhui niin kauniisti sota-ajasta ja teoksestaan Hietakehto, että aivan liikutuin), Riikka Pulkkista (jolta oli juuri julkaistu hänen kolmas teoksensa, Vieras), Madventuresin Tuomas Milonoffia ja Riku Rantalaa (jotka puhuivat kaikenlaista kiehtovaa maailman kiertämisestä ja teoksestaan Mad Manners), Sofi Oksasta (jonka Kun kyyhkyset katosivat oli viime syksyn Tapaus), sekä Michael Hjorthia ja Hans Rosenfeldtiä (joiden Sebastian Bergman -dekkareita on pitänyt lukemani jo pitkään, etenkin nyt kun olen aivan Silta -koukussa).

Olen lueskellut messulehteä moneen kertaan ja merkkaillut itselleni tärppejä. Ohessa onkin jokunen kiinnostavalta vaikuttava tapahtuma, joihin olen etukäteen ajatellut osallistua. Valitettavasti moni kiinnostava juttu on ajankohdallisesti päällekkäin, mutta katsotaan nyt mitä kaikkea viikonloppu tuo tullessaan, ja mitä kaikkea sitä kolmen päivän aikana ehtiikään.



Perjantai 25.10.

- 13.00 Jane Austen -keskustelu. Leena Parkkinen ja Laura Kolbe keskustelevat Jane Austenin tuotannosta. (Katri Vala)
- 15.30 Tähtihetki: Kari Hotakainen kertoo uudesta romaanistaan Luonnon laki. Haastattelijana Jukka Petäjä. (Aleksis Kivi)
- 16.00 Kirjailija ja hänen omakuvansa - Vuosisadan rakkaustarinat näyttämöllä. Keskustelemassa Märta Tikkanen, Cécile Orblin ja Kaisa Korhonen. (Mika Waltari)
- 16.30 Asko Sahlberg kertoo uudesta historiallisesta lukuromaanistaan, Herodeksesta. (Mika Waltari)
- 17.00 Teemu Keskisarja, Viipuri 1918. Viipuri oli punaisen Suomen liikennesolmu ja sitkein hallintokeskus. Vallankumoukseen syttyneenä, piiritettynä, vallattuna ja puhdistettavana kaupunki koki vaiheita, joille on vaikeaa keksiä kyllin voimakasta adjektiivia. Haastattelijana Markus Leikola. (Aleksis Kivi)
- 18.00 Pekka Hiltunen keskustelemassa uutuusromaanistaan ISO. (Katri Vala)



Lauantai 26.10.

- 11.30 Jaetun lukemisen lumo. Mitä lukupiireissä ja kirjablogeissa tapahtuu? Keskustelemassa Suvi Ahola, Katja Jalkanen, Hanna Pudas ja Seija Nummijoki. (Aino)
- 12.30 Ruotsalainen dekkarikuningatar Helsingissä. Marianne Peltomaa haastattelee ruotsalaista rikoskirjailijaa Liza Marklundia. (Mika Waltari)
- 14.30 Kahvintuoksuinen Helsinki. Historiaa ja tarinoita Helsingin kahviloista. Katja Tikkaa, Leea Lappalaista ja Anu Järvistä haastattelemassa Juhani Korolainen. (Kirjakahvila)
- 15.30 Näistä kirjoista en luovu. Joel Haahtela keskustelee Martti Anhavan kanssa lempikirjoistaan. (Takauma)
- 16.00 Joel Haahtela puhumassa uutuusromaanistaan Tähtikirkas, lumivalkea. (Aleksis Kivi)



Sunnuntai 27.10.

- 11.00 Hannu Mäkelä - 40 vuotta kirjailijana. Haastattelijana Petteri Paasilinna. (Aleksis Kivi)
- 11.30 Hannu Mäkelä puhumassa uudesta elämäkertaromaanistaan Pushkinin enkeli. (Mika Waltari)
- 12.30 Jari Tervo kertoo uutuusromaanistaan Esikoinen. Tervoa haastattelee Baba Lybeck. (Aleksis Kivi)
- 14.30 Moni esikoiskirjailija saa näyttävän lähdön. Haastattelussa tämän vuoden finalistit, jotka tavoittelevat vuoden parhaalle esikoisteokselle myönnettävää Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa. Haastattelemassa Suvi Ahola ja Antti Majander. (Aleksis Kivi)
- 15.00 Saima Harmaja 100 vuotta. Leena Lehtolainen kertoo suhteestaan Harmajan väkevään runouteen. (Takauma)
- 15.00 Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta. Tuula Karjalainen kertoo uudesta Jansson -elämäkerrasta. (Louhi)
- 15.30 Tähtihetki: Kjell Westö. Helsinkiläisen yläluokan tapakulttuuria vuonna 1938. (Aleksis Kivi)
- 15.30 Elegia Virginia Woolfille. Jaana Airaksinen, Laura Gustafsson ja Riikka Pelo keskustelevat Susan Sellersin uutuusromaanista Vanessa & Virginia. (Mika Waltari)
- 16.00 Sotakirjallisuus nyt. Sotakirjoista ja niiden kirjoittamisesta keskustelemassa Pekka Jaatinen ja Irja Sinivaara. (Takauma)



Kirjoittelen messukuulumisia sitten ensi viikolla. Siihen asti elämyksellistä messuviikonloppua kaikille muillekin messuajille! :)

maanantai 21. lokakuuta 2013

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8


Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 (WSOY, 2006. 144 sivua. Alkuteos Brandövägen 8 Brandö Tel. 35, 1976. Suomentanut Elvi Sinervo.)

  Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus.

Kulosaarentie 8 aloittaa taiteilija ja kirjailija Henrik Tikkasen (1924-1984) kuuluisan omaelämäkerrallisen osoitesarjan, josta tunnetuimpia ovat sarjan kolme ensimmäistä teosta; Kulosaarentien lisäksi Majavatie 11 ja Mariankatu 26. Trilogian jälkeen on ilmestynyt vielä kaksi osaa; Yrjönkatu ja Henrikinkatu, mutta WSOY:n Kotimaiset valiot -pokkaripainos, joka itselläni on luettavana, sisältää vain osoitetrilogiana tunnetun kolmikon.

Kulosaarentiellä on sijainnut Tikkasen lapsuuskoti. Romaanissa hän muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja sotavuosia, ja syventyy jonkin verran myös vanhempiensa ja sukunsa historiaan. Teos käsittää ajanjakson aina Tikkasen syntymästä sodanjälkeisiin vuosiin ja hänen isänsä kuolemaan pian sodan jälkeen.


Minun on pitänyt lukea Henrik Tikkasta jo iät ja ajat, mutta sain tartuttua tuumasta toimeen vasta kuluneena viikonloppuna. Inspiraatiosta kiitän K-blogin Jenniä, joka veti blogissaan Tikkas-viikonloppua. Miehen toinen vaimo, Märta Tikkanen, on yksi suosikkikirjailijoistani, ja onkin myönnettävä, että Märtan sanalla sanoen vaikuttava Vuosisadan rakkaustarina on vaikuttanut paljolti siihen, millaisen kuvan olen Henrik Tikkasesta vuosien saatossa päässäni muodostanut. Sanon suoraan, että se kuva ei ole ollut kovinkaan mairitteleva. Nyt päästin kuitenkin ääneen itsensä Henrikin ja sain yllättyä: ihastuin ja vaikutuin syvästi miehen teksteistä. Jo edesmennyt Tikkanen on toki ollut juoppo taiteilija ja varmasti vaikea puoliso, mutta hänen teksteistään välittyy kuva suunnattoman älykkäästä miehestä, jossa lienee ollut eläessään melkoinen määrä vastaanpanematonta charmia ja karismaa. Jo pelkästään tämä ensimmäinen pienoisromaani huokuu riviensä väleistä vetovoimaa, joka syntyy kirjoittajan röyhkeästä itsevarmuudesta, lievästä ylenkatseesta, ja hiuksenhienosta taipumuksesta nostaa itsensä hiukan muiden yläpuolelle.

Tikkanen on teksteissään suorastaan säälimättömän armoton ja suorapuheinen, hän ei säästele sen paremmin itseään kuin perhettään tai sukuaankaan. Kerronnassa on vahvasti ironian ja sarkasmin värittämä ote. Hän naureskelee vanhemmilleen ja koko suomenruotsalaiselle kulosaarelaisyhteisölle, jossa rahaton ei ole mitään. Hän ei kaunistele mitään, vaan päästää lukijan kurkistamaan elämäänsä sellaisenaan. Luurankoja ei piiloteta kaappeihin, vaan ne suorastaan talutetaan lukijan eteen.

  Oijoi sentään kuinka onnellisia me olisimmekaan voineet olla kauniissa kodissamme. Aivan äskettäin minulla oli tilaisuus käydä siellä. Huoneistossa asuu nyt eräs ystävistäni, tietenkin kaikki on aivan erinäköistä nyt, mutta kävellessäni huoneiden läpi muistin kaiken sellaisena kuin silloin ennen.
  Muistin suden joka öisin läähätti lastenkamarissa verhon takana ja lähti lipettiin heti kun joku aikuinen minun kauhunhuutojeni kutsumana tuli huoneeseen. Ja ruokasalissa isän ajamassa äitiä takaa kädessään tuoli lyöntiin kohotettuna. Minä heittäydyin väliin. Vielä tänä päivänä minut täyttää kauhu sitä muistellessani. Tuo muisto on aluton ja loputon. On vain kohotettu tuoli ja minun huutoni.

Kulosaarentiessä Tikkanen antaa perheestään melko epämiellyttävän kuvan. Hänellä oli kolme isovelipuolta, joista yhtäkään ei kirjassa mainita nimeltä - mies antaa ymmärtää että nimillä on yhtä vähän merkitystä lukijalle kuin veljillä hänelle. Sisarussuhteet eivät vaikuta Henrikille kovinkaan tärkeiltä tai merkittäviltä, päinvastoin: rivien väleistä olin löytävinäni katkeruuden sävyjä koko perhettä ja heidän sanojaan ja tekojaan kohtaan. Äitiään Henrik kuvaa niin kauniiksi ja sielukkaaksi, että hänestä on mahdotonta piirtää onnistunutta kuvaa, mutta toisaalta mies tekee myös hyvin selväksi että hänen äitinsä on ollut ennen kaikkea loputtoman itsekäs, epärehellinen ja uskoton. Isä puolestaan on ollut julma, ankara, pahasti viinaanmenevä ja väkivaltainen. Henrikin lapsuus ei olekaan varsinaisesti ollut mikään suomenruotsalainen idylli.

Ihailin lukiessani sitä, miten rohkeasti Tikkanen uskaltaa näyttää nuoresta itsestään erilaisia puolia. On se sielullisesti paleltunut lapsi, joka lopulta rohkenee tunnustaa itselleen pelkäävänsä lähes kaikkea. On herkkä poika, joka yhä muistelee syvää rakkauttaan lapsuudenkodin setteriin, siihen ainoaan luontokappaleeseen joka edusti pienelle Henrikille turvallisuutta ja rakkautta. On utelias varhaisteini, joka oppii kesäsiirtolassa runkkaamaan. On alati väsynyt nuorimies, jolla on jatkuva huoli ja hätä aina humalaisesta äidistään. Ja lopulta on se aikuisuuden kynnyksellä asteleva nuorukainen, joka lähtee vapaaehtoisena jatkosotaan vain oman lapsellisen uhmakkuutensa vuoksi.

Tikkanen sivuaa jo tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa omaa alkoholismiaan. Hän hakee syitä lapsuudestaan ja käsittelee paljon omien vanhempiensa runsasta ja ongelmallista alkoholinkäyttöä. Hän tuntuu löytävän alkoholisminsa siemenen jo ajalta ennen syntymäänsä; lapsen siittäminen miellyttävässä salonkihiprakassa, ja äidin jatkuva samppanjan siemailu raskausaikana ja siitä seurannut vakinainen syntymähumala ovat Tikkasen mielessä luoneet vankan perustan hänen tulevalle alkoholismilleen. Ajatus tuntuu toisaalta loogiselta, mutta toisaalta liiankin helpolta selitykseltä - tuntuu kuin Tikkanen soisi itselleen erivapauksia vain siksi, että hänellä on ollut vaikea lapsuus.

  On varmaa että isä joi varsin paljon jo nuorena. Se oli hänen kiihkeän luonteensa mukaista. Hän tähtäsi samppanjapullon korkeilla elämään niin kuin hän haulipyssyllä ampui savikyyhkysiä. Ja mitä enemmän sirpaleita lenteli, sitä onnellisempi hän oli. Hän oli kuin kreikkalainen joka rakastaa posliinin särkemistä tai kuin venäläinen ruhtinas joka paiskaa tyhjäksi juodut lasit seinään. [--] Hän osasi katsella maailmaa samppanjalasin läpi, ja silloin hänestä näytti että elämä oli kullanvärinen ja poreili ja että se oli hauskaa.

Paikoin kirjaa lukiessa tulee olo, että Tikkanen yrittää vedättää, tai että hän värittää juttujaan paksulla värikynällä. Vaikka mies onkin selvästi todella älykäs, on lukijan vaikeaa uskoa, että hän on esimerkiksi jo viisivuotiaana hallinnut virheettömästi kerto- ja jakolaskut, tai jo pienenä kyennyt sellaiseen loogiseen ajatteluun, mihin normi-ihminen kykenee vasta ollessaan toisella kymmenellä. Tikkanen tosin itsekin myöntää jo kirjan ensimmäisillä sivuilla olevansa epäluotettava todistaja, kierosti näkevä ja kaikkea vääristelevä kirjoittaja, jolloin romaania on luettava tämä näkökulma mielessä pitäen. Niin tai näin, vakuutuin jo tästä ensimmäisestä pienoisromaanista niin, että haluan jatkossa lukea kaiken muunkin, mitä Henrik Tikkanen on kirjoittanut.


Tikkasen Kulosaarentiellä ovat käyneet myös Jenni, JaanaNiina T. ja Hanna.

torstai 17. lokakuuta 2013

Helene Hanff: Rakas vanha kirja


Helene Hanff: Rakas vanha kirja (Karisto, 1982. 101 sivua. Alkuteos 84, Charing Cross Road, 1970. Suomentanut Anneli Tarkila.)

  Olisi hauskaa, jos kirjoittaisit ja kertoisit minulle Lontoosta. Elän vain sitä päivää varten, jolloin astun ulos laivapikajunasta ja tunnen Lontoon likaiset katukäytävät jalkojeni alla. Tahdon kulkea pitkin Berkeley Squarea ja Wimpole Streetiä ja seistä St. Paulin tuomiokirkossa, missä John Donne saarnasi ja istua sillä portaalla, jolla Elizabeth istui, kun hän kieltäytyi astumasta Towerin vankilaan, ja muuta sen sellaista. Eräs tuntemani sanomalehtimies, joka oli komennuksella Lontoossa sodan aikana, sanoo, että Englantiin matkustavilla turisteilla on ennakkokäsityksiä, joten he löytävät aina täsmälleen sitä mitä etsivätkin. Sanoin hänelle, että minä matkustaisin sinne etsimään englantilaisen kirjallisuuden Englantia. Ja hän sanoi:
  - Sitten se löytyy sieltä.

Syksyllä 1949 newyorkilainen toimittaja, oikolukija ja kirjailija Helene Hanff kirjoittaa kirjeen pieneen lontoolaiseen antikvariaattiin, joka on erikoistunut hankkimaan loppuunmyytyjä kirjoja. Hanff tiedustelee, löytyisikö Marks & Companyltä muutamia hänen kaipaamiaan teoksia, ja tästä kirjeestä alkaa yli kaksikymmentä vuotta kestänyt kirjeenvaihto. Rakas vanha kirja on tästä kirjeenvaihdosta koottu pieni kirjeromaani.

  Me kaikki rakastamme Teidän kirjeitänne ja yritämme kuvitella miltä Te näytätte. Minä olen päättänyt, että Te olette nuori ja erittäin hienostunut ja elegantti. Vanha herra Martin on sitä mieltä, että Teidän täytyy näyttää aika tavalla lukutoukalta huolimatta suurenmoisesta huumorintajustanne. Miksette lähettäisi meille valokuvaa? Se ilahduttaisi meitä kovasti.

Aluksi Hanffin kanssa kirjoittelee vain kirjakaupan hoitaja Frank Doel, mutta vähitellen kirjeenvaihto laajenee ja naiselle haluavat kirjoittaa muutkin Marks & Companyn työntekijät, Doelin vaimo, sekä jopa naapurin vanha rouva. Amerikkalaisnaisen ja englantilaisten välille syntyy syvä ja lämmin ystävyys, vaikka tuon yli kahdenkymmenen vuoden aikana he eivät koskaan tapaa toisiaan. Valtameren ylittää valtava määrä kirjeitä ja kirjapaketteja, ja pian myös muutakin: eletään sodanjälkeisiä pula-aikoja ja Hanff alkaa avustaa uusia englantilaisia ystäviään ruokalähetyksillä, jotka nämä ottavat kiitollisina vastaan. Nainen itse saa puolestaan kirjakokoelmiinsa harvinaisia aarteita.


Luin Rakkaan vanhan kirjan viimeviikkoisella Lontoon-matkallani, ja se olikin oivallinen valinta matkalukemiseksi. Rakastuin tuohon pieneen kirjaan ikihyviksi, lukukokemus oli niin hieno, että kärsin kirjan lukemisen jälkeen jopa jonkin aikaa lukujumista. Käyn lähes jokaisella Lontoon-matkallani innoissani kiertelemässä Charing Cross Roadin kirjakauppoja ja antikvariaatteja, mutta tällä kertaa antikvariaattikierrokseni tuntui aivan erityisen ihanalta. Kiinnitin huomiotani ihan eri tavalla niihin kaikkein vanhimpiin kirjoihin, niiden kauniisiin nahkakansiin, taidokkaisiin sidontoihin ja kansien kultakirjaimiin. Hanff avasi silmiäni vielä entisestään: voi millaisia aarteita antikvariaattien hyllyt sisällään pitävätkään! Marks & Companya ei enää ole olemassa (osoitteessa 84 Charing Cross Road on nykyisin joku tylsänoloinen firma - kävin katsomassa!), mutta kauppaa kuvataan kirjassa niin herkullisesti, että toivoisin pääseväni aikakoneella tuohon mitä ihanimpaan vanhaan kauppaan, joka on kuin suoraan Dickensin tarinoista.

  Siellä on pimeää, kaupan haistaa ennen kuin näkee. Siinä on ihana tuoksu, eikä sitä osaa helposti pukea sanoiksi, mutta siinä yhdistyvät viinimehun, pölyn, ajan ja puisten seinien ja lattian tuoksut. Kaupan takaosassa vasemmalla on kirjoituspöytä, jolla on pöytälamppu. [--] Hyllyköt jatkuvat ikuisuuksiin asti. Ne ulottuvat kattoon saakka, ja ovat hyvin vanhoja ja harmahtavia, kuin vanhaa tammea, joka on vuosien varrella imenyt itseensä niin paljon pölyä, ettei se enää ole oikean väristä.

Rakas vanha kirja on ihastuttava kunnianosoitus kirjoille ja kirjallisuudelle, sekä kaikille niille ihmisille, jotka rakastavat kirjoja ja ymmärtävät niiden arvon. Kirjeissä keskustellaan paljon kirjallisuudesta, ja kirjaa lukiessani mieleni alkoi kaivata vanhan englantilaisen kirjallisuuden pariin: haluaisin lukea nyt Virginia Woolfia ja Jane Austenia, ja jopa Chaucerin Canterburyn tarinat ja Pepysin päiväkirjat tuntuvat huutavan minun nimeäni. Kirjeissään Hanff kuvailee itseään lukijana ja kirjanomistajana. Hän rakastaa vanhojen kirjojen omistuskirjoituksia esilehdillä ja huomautuksia marginaaleissa - pidän toverillisesta tunteesta kääntäessäni samoja sivuja kuin jokin toinen on kääntänyt, ja lukiessani otteita, joihin joku jo ajat sitten manalle mennyt on kiinnittänyt huomiotani - hän poistaa hyllystään kaikki ne kirjat, joita ei aio toista kertaa lukea, ja kun hän kuvailee sitä iloa, jota vanhan kirjan pehmeiden pukinnahkakansien ja paksujen kermanväristen sivujen koskettaminen tuottaa, on helppoa olla samaa mieltä. Naisen mieltä lämmittää myös ajatus, että hänen kuoltuaan hänen kirjansa päätyvät jollekin, joka rakastaa niitä. Hän sirottelee kirjoihinsa himmeällä lyijykynällä tehtyjä merkintöjä näyttääkseen parhaat kohdat vielä syntymättömälle kirjanystävälle. Oih!

Rempseän ja sanavalmiin amerikkalaisnaisen ja hillityn kohteliaiden englantilaisten kirjeenvaihtoa on ilo lukea. Kirjeet ovat täynnä lämpöä ja välittämistä, ja erityisesti Hanffin omat kirjeet ovat lämpimän huumorin ja näennäisen, kaikella rakkaudella tehdyn piikittelyn värittämiä.

  Näin kevään tullen tarvitsen rakkausrunokirjan. Ei mitään Keatsia eikä Shellyä, lähettäkää minulle runoilijoita, jotka pystyvät rakastamaan joutavia lörpöttelemättä - Wyattia tai Jonsonia tai jotakin muuta, käyttäkää omaa harkintakykyänne. Pääasia että se olisi mukava kirja ja niin pieni, että sen voi työntää pitkien housujen taskuun ja viedä mukanaan Central Parkiin.
  No, älkää vain istuskelko siellä! Menkää etsimään sitä! Vannon, etten ymmärrä kuinka teidän puotinne pysyy pystyssä.

Rakas vanha kirja toi mieleeni suuresti rakastamani Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville. Suosittelisinkin tätä vanhaa, ihanaa kirjaa erityisesti kaikille niille, joihin Perunankuoripaistos on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Minä puolestani haluaisin tämän ihanuuden omaan hyllyyni, joten nyt ei auta kuin lähteä antikvariaattikierrokselle. Aika ihanaa. Lisäksi haluaisin lukea myös kirjan jatko-osan The Duchess of Bloomsbury Street, joka on Hanffin päiväkirjaromaani hänen Lontoon-matkaltaan vuodelta 1971.


Rakasta vanhaa kirjaa on luettu myös Saran kirjoissaTäällä toisen tähden alla (Jaana on lukenut myös The Duchess of Bloomsbury Streetin), Sinisen linnan kirjastossa (Marialle tuli myös mieleen Perunankuoripaistos!) ja Assyriologilla.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Lontoon lumoava syyskesä

Kävin viime viikolla pitkästä aikaa rakastamassani Lontoossa. Tai no, pitkästä ja pitkästä, mutta olen tottunut käymään siellä pari, kolme kertaa vuodessa, ja nyt edellisestä kerrasta oli jo reilusti yli vuosi. Olin reissussa maanantaiaamusta torstai-iltaan, ja sinä aikana ehdin mukavasti nauttia puistojen huumaavasta vehreydestä (Lontoossa syksy oli vasta ihan aluillaan, kuten kuvista kohta näette), kierrellä roppakaupalla kirjakauppoja ja antikvariaatteja, istuskella kahviloissa lukemassa (luin muun muassa yhden superihanan kirjan - siitä lisää parin päivän sisällä!) ja käydä kahdessa musikaalissa. Ihana reissu taas kerran, nautin.

Lontoon-matkoihini on kuulunut jo pitkään vähintään yhdessä musikaalissa käyminen per reissu. Suursuosikkejani, kuten Dirty Dancingin ja Billy Elliotin, olen käynyt katsomassa useampaankin kertaan. Tälle kerralle olin suunnitellut käyväni katsomassa kaksi uutuusmusikaalia, Oncen ja The Commitmentsin (kumpikin kun ovat lempielokuviani), mutta lopulta suunnitelmat muuttuivat ihan viime hetkellä ja päädyin ensin tiistaina Lyric Theatrelle katsomaan Michael Jackson -tribuuttia Thriller Live (jonka olen nähnyt jo kertaalleen muutama vuosi sitten - jestas miten se on hieno!), ja keskiviikkona Savoy Theatrelle katsomaan musikaalin Let It Be, joka puolestaan on konserttimainen kunnianosoitus The Beatlesin huikean menestyksekkäälle uralle.

Kummankin illan musiikkielämykset olivat aivan mahtavia, mutta erityisesti Let It Be teki suuren vaikutuksen. Olen ollut Beatles-fani ala-asteen neljänneltä luokalta lähtien, ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tärkeämmäksi ja merkityksellisemmäksi moni bändin kappaleista on elämässäni muodostunut. Oli järisyttävää kuulla nelisenkymmentä Beatles-klassikkoa, joukossa myös muun muassa ne omat suurimmat Beatles-suosikkini (While My Guitar Gently Weeps, Eleanor Rigby, Norwegian Wood, The Long and Winding Road, Come Together ja Hey Jude). Let It Be -ryhmän muusikot olivat todella taitavia, ja esitys tuntui autenttiselta, kaikki neljä olivat selvästi omaksuneet omat roolinsa viimeistä piirtoa myöten: Paul McCartney, John Lennon, George Harrison ja Ringo Starr olivat välittömästi tunnistettavissa puhetapaa ja pienimpiäkin maneereja myöten. Hauskaa oli myös se, että musikaalissa kaikenlainen kuvaaminen ja esitysten taltiointi oli poikkeuksellisesti sallittua, yleisö seisoi ja tanssi suurimman osan esitysajasta ja ihmiset lauloivat mukana. Niin minäkin, ja oli hauskaa huomata osaavansa sanat lähes kaikkiin Beatles-hitteihin. :) Tuo konsertti kyllä melkein tuntui siltä, kuin olisi päässyt oikean Beatlesin keikalle - se oli todella suuri ja pakahduttava elämys (ja juu, taisin vähän itkeäkin liikutuksesta taas kerran, minä itkupilli). Tiedän jo nyt meneväni ensi kerralla katsomaan musikaalin uudelleen. Toivottavasti ehtisin silloin näkemään myös nuo kaksi, jotka tällä kertaa jäivät väliin.

Lopuksi liuta jo aiemmin lupailemiani Lontoon-kuvia, olkaa hyvät! (Postaan myöhemmin vielä toisen Lontoo-jutun, kirjakauppoihin ja kirjoihin liittyen.)





















Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...