tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosi kuvina: joulukuu, sekä vuoden kirjat ja kuulumiset paketissa

Näin vuoden viimeisillä hetkillä on hyvä hieman tarkastella paitsi kulunutta kuukautta, myös koko kulunutta vuotta. Tästä taitaakin tulla melkoinen megapostaus, niin paljon mielessäni on asiaa! Tätä ei välttämättä jaksa kukaan lukea, mutta katselkaa siinä tapauksessa vaikka kuvia. :)

Aloitetaankin vaikka niistä! Vuosi kuvina-haaste jatkuu: joulukuu oli jo kolmas kuukausi, kun kävin kuvaamassa samoja tuttuja paikkoja (täältä voit kurkata lokakuun ja marraskuun kuvat). Tampereella ehti olla kivasti lunta reilun parin viikon ajan, ja Karjalanpuistossa ottamani kuvat ovatkin varsin talvisia. Puistokuvia on kahdelta päivältä, osa on otettu itsenäisyyspäivän alla 5.12., ja osa 15.12. Sen jälkeen lumet ovat sulaneet pois viimeistä hiutaletta myöten ja maisemat näyttävät nyt melko erilaisilta. Näsijärvi-kuvani kävin ottamassa tänään iltapäivän viimeisillä valoisilla hetkillä. Järvenrantakuvista ei ihan äkkiä arvaisi että ne ovat uudenvuodenaatolta.




Seuraavaksi pikainen katsaus joulukuussa luettuihin kirjoihin. Ehdin lukea aika mukavasti, kahdeksan kirjaa, joista jokaisesta ehdin myös blogata. Kesken on tällä hetkellä varmaan yhtä monta (upeaa!) kirjaa, mutta niistä lisää tammikuun puolella. Noin puolet joulukuusta keskityin teemalukemaan sota-aiheisia kirjoja, joita luin lopulta viisi kappaletta. Kuukauden paras kirjakin löytyy tästä joukosta, se on ehdottomasti Väinö Linnan huikea klassikko Tuntematon sotilas. Tässä vielä kuukauden luetut linkkeineen:

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Veijo Meri: Tukikohta
Joni Skiftesvik: Yli tuulen ja sään
Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Charles Dickens: Saiturin joulu
Kai Linnilä: Kotirintaman kasvot
Arto Lappi: Lumiputous
Mika Waltari: Joulutarinoita


Sitten katse vielä hetkeksi kuluneeseen vuoteen, ensin yleisellä ja sitten kirjallisella tasolla. Henkilökohtaiseen elämääni kulunut vuosi toi paljon hyvää, mutta myös yhden suuren uuden asian: tuore(ehko) MS-tautini on tehnyt tästä vuodesta vähän tavanomaista takkuisemman (kolme pitkää pahenemisvaihetta reilussa puolessa vuodessa, argh!), mutta kaikesta huolimatta mieleni on ollut iloinen ja päätän vuoden monesta asiasta kiitollisena ja onnellisena. Tämä uusi "ominaisuuteni" on pakottanut vähän hiljentämään tahtia ja muuttamaan elämän suuntaa, mutta opettanut samalla nauttimaan asioista entistä enemmän. Tämä on saattanut näkyä kirjajutuissanikin: olen aina ollut vahvasti tunnepohjalta kirjoja lukeva ihminen, mutta nykyisin hyvät tekstit tuntuvat vielä entistäkin paremmilta ja koskettavat syvemmin. Olen lukijana muuttunut paitsi vaativammaksi, myös herkemmäksi. Bloginikin on tänä vuonna elänyt ikään kuin uuden kukoistuksen aikaa. Olen jaksanut päivittää siihen tahtiin, että olen itseeni varsin tyytyväinen. Toivon saman tahdin jatkuvan ensi vuonna. Tämän vuoden näkyvin muutos lienee se, että olen alkukesästä lähtien siirtynyt kokonaan kustantamoiden kirjankansikuvista omiin otoksiini. Olen aina rakastanut valokuvausta ja kuvannut paljon, mutta nyt täytyy sanoa että tuohon kirjankansikuvaukseen olen aivan erityisen koukussa. :)

Vuoden kohokohdiksi nousevat (näin kirjabloggaajanäkökulmasta katsottuna) Helsingin unohtumattomat kirjamessut, sekä pääsy Cisionin kirjallisuusblogilistalle - ja muuten tietenkin ihanat matkat. Olen matkustellut jonkin verran tavanomaista vähemmän, mutta matkapäiviä kertyi silti nelisenkymmentä. Muistelen lämmöllä tammikuista lämmintä ja hurmaavaa Kuubaahuhtikuun auringossa kylpevää Irlantiasyyskuista, lumoavaa New Yorkia sekä lokakuista ja aina niin rakasta Lontoota.



Kirjavuosi 2013 on ollut aika huikea! Olen lukenut yhteensä 85 kirjaa, sekä lisäksi kymmenkunta sarjakuva-albumia, joista innostuin erityisesti alkuvuodesta. Vuoden luetut löytyvät omalta välilehdeltään, ja erityisesti parhaita uutuuskirjoja listaan tammikuun lopulla Blogistanian Finlandia- ja Globalia-äänestysten yhteydessä. Olen lukenut tänä vuonna selkeästi enemmän kotimaista (54 teosta) kuin käännöskirjallisuutta (31 teosta), mutta melko samassa suhteessa nais- ja mieskirjailijoita (44 naista, 41 miestä). 

Dekkareita olen lukenut poikkeuksellisen ja hämmästyttävän vähän (6 kappaletta), vaikka olin niistä varsinkin kesällä hyvin innoissani. Parhaana dekkarina mieleeni on jäänyt Caroline Grahamin Kämmekkä kukkii kuolemaa, joka on yksi niistä kirjoista, johon suosikki-tv-sarjani Midsomerin murhat pohjautuu. Runoja olen lukenut melko paljon, mutta blogiin saakka olen tuonut vain neljä teosta. Runoteoksista vahvimman ja kauneimman jäljen mieleeni on jättänyt Erkka Filanderin esikoiskirjapalkittu Heräämisen valkea myrsky. Novelleja olen lukenut seitsemän teoksen verran, niistä ehdottomasti paras oli suursuosikkini Colm Tóibínin Äitejä ja poikia. Myös esikoiskirjoja olen lukenut varsin mukavasti. Tänä vuonna on julkaistu monta todella kovaa esikoista, mutta parhaasta ei minun mielessäni ole epäilystäkään, se on tietenkin (!) Antti Heikkisen Pihkatappi.

Olen myös lukenut melko monipuolisesti itselleni uusia kirjailijoita, pelkästään uusia kotimaisia tuttavuuksia on tullut 31 kappaletta. Vuoden tärkeimmät ja rakkaimmat uudet tuttavuudet ovat hieman yllättäen kaikki suomalaisia miehiä: herrat Kjell Westö, Bo Carpelan, Antti Hyry, Hannu Väisänen ja Joni Skiftesvik ovat kaikki kaivertaneet sydämeeni oman kolonsa.

Lopuksi listaan kirjavuoteni TOP10:n, eli kymmenen parasta, vaikuttavinta ja rakkainta kirjaa aakkosjärjestyksessä:

Deane, Seamus: Lukuhetkiä pimeässä
Haahtela, Joel: Tähtikirkas, lumivalkea
Hanff, Helene: Rakas vanha kirja
Heikkinen, Antti: Pihkatappi
Hyry, Antti: Uuni
Jansson, Tove: Haru, eräs saari
Linna, Väinö: Tuntematon sotilas
Pamuk, Orhan: Lumi
Väisänen, Hannu: Taivaanvartijat
Westö, Kjell: Kangastus 38 (ja fuskaan vähän: yhdenneksitoista on pakko mainita myös miehen huikea Missä kuljimme kerran)

Kymmenen (+ 1) upeaa kirjaa, joihin kaikkiin rakastuin päätä pahkaa. Ja jos tuosta joukosta olisi pakko valita se yksi kaikkein paras kirja, kallistuisin Antti Hyryn Uuniin. Se kirja on 400 sivua puhdasta rakkautta.



Ensi vuonna blogi jatkanee melko lailla entisenlaisilla linjoilla, mutta muutamaa pientä muutosta olen tänne mielessäni kaavaillut. Ensinnäkin aion tulevana vuonna panostaa runoteoksiin, ja erityisesti kotimaiseen runouteen. Suomessa julkaistaan vuosittain suuri määrä toinen toistaan upeampia runoteoksia, jotka kuitenkin saavat mielestäni harmillisen vähän näkyvyyttä kirjallisuuskentällä, eivätkä kirjablogitkaan juurikaan tee siihen poikkeusta. Luen itse melko paljon runoja, mutta olen aiempina vuosina blogannut niistä hävettävän vähän. Tähän tulee nyt muutos. :) Suunnitelmissani on myös teemalukea enemmän kuin aiempina vuosina - alkuvuodelle olen kaavaillut (vihdoin!) jo aiemmin suunnittelemiani Ian McEwan- ja Ranska-teemaviikkoja, lisäksi olen ajatellut lähiaikoina teemalukea Ernest Hemingwayta, Virginia Woolfia sekä suursuosikkiani Joel Haahtelaa. Kolmanneksi olen päättänyt alkaa panostaa enemmän matkajuttuihin, ja ottaa siten pienen askeleen enemmän matkablogien suuntaan. Viime aikoina mieleni on taas kovasti tehnyt perustaa erillinen matkablogi, mutta sen sijaan tuon niitä kuvia ja ajatuksia enemmän tänne. Nämä voisivat siis olla eräänlaisia blogini uudenvuodenlupauksia.



Lopuksi iso kiitos jokaiselle lukijalleni: kiitos että olette lukeneet ja kommentoineet, jakaneet ja herättäneet ajatuksia. Olette tärkeitä, ja tämä kirjablogin kirjoittamisen mukanaan tuoma yhteisöllisyys ja mahdollisuus jakaa lukukokemuksia sekä hyvässä että pahassa, on tämän homman suurin ilo ja nautinto!

Oikein hyvää vuotta 2014 jokaiselle, sisältäköön se onnea ja paljon hyviä kirjoja!




sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Charles Dickens: Saiturin joulu


Charles Dickens: Saiturin joulu (Basam Books, 2012. 111 sivua. Alkuteos A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas, 1843. Suomentanut Tero Valkonen.)

  Ulkoinen lämpö ja kylmyys eivät juuri Scroogea liikuttaneet. Lempeinkään lämpö ei häntä koskettanut, yksikään talvipakkanen ei häntä hyytänyt. Kirpeinkään tuuli ei purevuudessa hänelle pärjännyt, tuiminkaan lumituisku ei ollut heltymättömämpi eikä rankkasade vastaansanomattomampi kuin hän. Huonot säät eivät saaneet hänestä minkäänlaista otetta. Ankarinkin sade, pyry, raekuuro tai räntätuisku peittosivat hänet vain yhdellä tavoin. Ne antoivat lahjansa usein kaikille, mutta Scrooge ei antanut koskaan mitään.

Ebenezer Scrooge on vanha, ahkera ja rikas mies, mutta luonteeltaan perin juurin ahne, häikäilemätön ja tyly. On jouluaatto, ja lämmin joulumieli valtaa koko muun lumisen ja sumuisen, kynttilöiden valaiseman Lontoon, mutta Scrooge ajattelee vain rahaa. Hänen mielestään joulunvietto, iloisen joulun toivotukset ja kauniit joululaulut ovat vain rahastusta ja joutavaa ajanhukkaa. Humpuukia! Kun Scrooge illalla työpäivän jälkeen vetäytyy konttorinsa tilikirjojen parista yksinäiseen ja synkkään kotiinsa, näyttäytyy hänelle yllättäen jo vuosia sitten kuolleen liikemieskumppanin, Jacob Marleyn, haamu.

Marley on ollut eläessään kuin Scrooge; ahne, itsekäs ja piittaamaton, mutta nyt hän on tullut haudan takaa varoittamaan vanhaa ystäväänsä. Haamu vaeltaa maan päällä kantaen eläessään tekemäänsä kahletta, ja ellei Scrooge paranna tapojaan, tulee hänelle koittamaan sama kohtalo kuin Marleylle. Haamu ilmoittaa, että hänen jälkeensä tulee muita: kolme henkeä, joiden Scroogelle näyttämät asiat sisältävät mahdollisuuden ja toivon välttyä Marleyn kohtalolta. Ennen kuin joulupäivä kääntyy iltaan, ovat Scroogen luona vierailleet Menneiden joulujen haamu, Nykyisen joulun haamu ja Tulevien joulujen haamu - ja vanhan miehen sydämessä on jotain peruuttamattomasti muuttunut.


  Olen pyrkinyt manaamaan tällä aavetarinalla esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani sen enempää itseensä, toisiinsa, jouluun kuin minuunkaan. Kummitelkoon se lempeästi heidän kotonaan, älköönkä kukaan sitä karkottako.

Näillä saatesanoilla aloitti Charles Dickens pienoisromaaninsa joulukuussa 1843. Eipä tainnut rahapulassaan kirjan pienellä kiireellä kirjoittanut mies osata aavistaa, että Saiturin joulusta tulisi rakastettu klassikko, jota luetaan ympäri maailmaa vielä liki kaksisataa vuotta myöhemmin, josta otetaan vuosikymmen toisensa jälkeen uusia painoksia, ja josta tehdään näytelmiä, kuunnelmia ja elokuvia. Kirja on inspiroinut monia taiteilijoita ja kirjailijoita, esimerkiksi sarjakuvataiteilija Carl Barksia, joka kehitti aikanaan Dickensin Ebenezer Scroogesta oman Roope Ankkansa.

Luin toisen uusimmista Dickens-suomennoksista ja ihastelin Tero Valkosen käännöstyötä. Teksti oli sujuvaa luettavaa ja se sai klassikkoromaanin tuntumaan tuoreelta, mutta samalla se henki komeasti 1800-lukulaista tunnelmaa ja antoi Dickensin äänen kuulua vahvana jokaiselta riviltään. Omassa vuoden 2012 painoksessani on Minna Alangon värikäs ja moderni kuvitus, joka on minun makuuni, noh - vähän liiankin värikäs ja moderni. Lainasin vertauksen vuoksi kirjastosta Kariston painoksen vuodelta 1999, joka taas on näköispainos vuoden 1932 painoksesta. Werner Anttilan vanha suomennos viehätti ja tuntui samalla hieman vaikealukuiselta, mutta sen sijaan kirjan mustavalkoiseen kuvitukseen vallan rakastuin!

Vasemmalla Minna Alangon kuvitusjälkeä, oikealla kuva Kariston painoksesta vuodelta 1932 (piirtäjä ei tiedossa).

Saiturin joulu on ihastuttava, koskettava ja sydämeenkäyvä kummitustarina ja aikuisten satu. Se on kaunis ja lempeästi opettavainen kertomus siitä, miten paatuneempikin ihminen voi muuttua, ja miten hyvyys ja anteliaisuus maailmassa palkitaan. Minulle kirjan parasta antia olivat Scroogen kaikessa saituudessaan ja piikikkyydessään kuitenkin sympatiaa herättävä ja lohduttoman yksinäinen hahmo, 1800-luvun talvinen Lontoo, jossa lumi pöllähtelee jouluaamussa pikkuruisina pyryinä, sekä menneen ajan englantilaisen joulunvieton lähes taianomainen kuvaus: joululauluja ja tanssia, laihoja kalkkunoita ja hanhia, mistelinoksia, vanukkaita ja punssia, sammaleisia, ruskeita hasselpähkinä- ja kastanjakekoja sekä punaposkisia Norfolkin omenoita - oi että!

  Talojen julkisivut näyttivät mustilta ja ikkunat vielä mustemmilta kattojen valkoisuuteen ja maassa olevaan likaisempaan lumeen verrattuna. Teiden lumi oli vaunujen jäljiltä täynnä syviä uria, jotka ristelivät toistensa lomassa ja synnyttivät monimutkaisia virtoja, joissa kulki keltaista mutaa ja jäistä vettä. Taivas oli synkkä, ja lyhyimmillä kaduilla leijui tumma utu, joka oli puoliksi räntää ja jonka raskaimmat hiutaleet laskeutuivat likaisina maahan. Tuntui kuin kaikki Ison-Britannian piiput olisivat alkaneet yhteisellä sopimuksella savuttaa oikein sydämensä kyllyydestä. Ilmanalassa tai kaupungissa ei ollut mitään erityisen ilahduttavaa, mutta tunnelmassa oli riemua, jota raikkainkaan kesäilma tai kirkkainkaan kesäaurinko ei välttämättä olisi saanut aikaan.


Kävin joulunalusviikolla katsomassa myös Tampereen Teatterin version Saiturin joulusta ja ihastuin esitykseen kovasti. Pääosaa esittänyt Ilkka Heiskanen oli loistava, hän ei vain näytellyt Ebenezer Scroogea vaan oli Scrooge. Lavastus ja näyttelijöiden puvut olivat vaikuttavat, ja näytelmä kaikkinensa niin onnistunut, että poistuin teatterista Tampereen sateiseen iltaan iloisena, vähän liikuttuneena ja sydän täynnä lämmintä joulumieltä. Vinkiksi kerrottakoon, että teatterilla on vielä jokunen Saiturin joulu -näytös loppiaista edeltävinä päivinä tammikuun alussa, suosittelen esitystä lämpimästi!

Muualla: Matkalla Mikä-Mikä-MaahanHemulin kirjahylly ja Kirjakirppu (jonka P.J. Lynchin kuvittamasta painoksesta haaveilen - tuon minäkin haluan omaan hyllyyni!)

perjantai 27. joulukuuta 2013

Arto Lappi: Lumiputous


Arto Lappi: Lumiputous (Sammakko, 2009. 90 sivua.)

Olkoon lempeä hymy vene, 
purjehtikoon usein kasvoille. 
Jääköön vaikka ankkuriin - 
ja tulkoon tyynet, tulkoon tuulet.

Arto Lappi on tamperelainen runoilija ja kääntäjä. Häneltä on julkaistu kuusi runokokoelmaa kymmenen vuoden aikana, Lumiputous on miehen viides teos. Lapin runot ovat tiiviitä ja pelkistettyjä - paikoin jopa mietelauseenomaisia, muodoltaan ne usein ovatkin tankoja tai haikuja. Mies on myös suomentanut japanilaista runoutta, sekä mm. Jack Kerouacin ja Jaan Kaplinskin runoja. Bloggerissa Lappi kirjoittaa omaa runoblogiaan, Harakan pajaa, jonka kautta voi näppärästi käydä tutustumassa hänen tuotantoonsa. Blogia selaillessani minulle selvisi sellainen ilouutinen, että Lapilta on odotettavissa uusi runokokoelma ensi syksynä. Hienoa!

Hätäinen valokuva vaellukselta, 
kellertävä varpuinen rinne, taivaankaistale - 
ja kellarikerroksen työtilaan aukeaa 
aamun mitalta aurinkoa.

Lumiputous on jaettu teemoittain yhdeksään osaan. Runot kertovat lapsuudesta ja vanhemmuudesta, aikuistumisesta ja ikääntymisestä, parisuhteesta ja työstä, luonnosta ja vähän kuolemastakin - niissä tiivistyy siis elämän koko kirjo. Lapin runollisessa mielenmaisemassa on jotain harvinaisen ilahduttavaa: kun aikuinen mies tarkastelee elettyä elämäänsä, itseään miehenä ja isänä, sekä jopa vuosien ja ikääntymisen muovaamaa vartaloaan lempeästi itselleen hymyillen, on siinä jotain tavattoman sympaattista. Lapin runoissa tuntuvatkin korostuvan elämänilo ja -jano, sekä kyky katsoa elämää positiivisuuden kautta.

Lappi tekee runoissaan pieniä havaintoja ihmisestä, arjesta ja luonnosta, ja vaikka runot ovat lyhyitä, mahtuu muutamaan riviin kokonainen elämä. Runojen tunnelma on lämpimän seesteinen; niissä opetellaan rakastamaan, seurataan muuttuvia vuodenaikoja, vietetään aikaa antikvariaatissa tai luonnossa vaeltaen ja nähdään kauneutta pienissä yksityiskohdissa, esimerkiksi sadepisaroissa tai lumihiutaleissa. Runoista välittyy vahva läsnäolon tunne ja niitä lukiessa tulee hyvä ja rauhallinen olo. Ne ovat helppolukuisia ja -tajuisia, mutta niistä jokainen tarjoaa paljon tiivistä mittaansa ja konstailematonta ulkomuotoaan enemmän. Oivalluksen siitä, että elämä on tässä ja nyt, ja että se koostuu pienistä hetkistä ja asioista, joita on vain opeteltava rauhassa katsomaan.

Kohottamalla 
kulmiaan ymmärtävät 
hyvin toisiaan: 
vanha pari tarinoi 
kenenkään huomaamatta.

Lapin löytämisestä saan kiittää kahta tamperelaista luottobloggaajaani: Poplaarin Pekkaa ja Luettua elämää -blogin Elinaa, jotka ovat kehuneet ja suositelleet miehen teoksia jo pitkään. Esille nostetun Lumiputouksen uskomattoman kaunis, Riikka Majasen käsialaa oleva kansi kiinnitti taannoin huomioni kirjaston runohyllyssä ja päätin lainata kirjan kokeeksi. Onneksi tein sen, sillä olin aivan myyty jo teoksen ensimmäisistä runoista lähtien. Tällä hetkellä harmittaa vain se, miksen ole tullut tutustuneeksi Lappiin jo kauan sitten, sillä tunnen nyt löytäneeni itselleni uuden suosikkirunoilijan, jonka koko tuotannon haluan lukea ja hankkia samalla myös omaan hyllyyni. Näin mainiota runoilijaa on myös ilo suositella kaikille runojen ystäville.

Päivästä toiseen kuin luistimilla 
pystymättä pysähtymään. 
Ajattelee että rata jatkuu, 
ettei sulavettä koskaan tule.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Joulu on taas

Kaunista jouluaattoaamua! Oman jouluni olen viettänyt jo vähän etukäteen, sillä myöhään aattoiltana on aika vaihtaa kotiverkkarit sairaalan sinisiin ja siirtyä viemään joulumieltä niille, jotka eivät pääse jouluksi kotiin. Olen kuitenkin ollut vapailla joulua edeltävän viikon, ja siihen viikkoon on mahtunut monenlaista ihanaa: huikea Saiturin joulu Tampereen Teatterissa, ystävän valmistujaisjuhlat ja joulunviettoa rakkaan kummitytön perheessä Turun seudulla, sekä sunnuntainen Vesa-Matti Loirin joulukonsertti Tampere-talossa, jonka värisyttävistä tunnelmista en ole vieläkään täysin palautunut. 

Lukenutkin olen, joulukirjoikseni ovat tänä vuonna valikoituneet Haruki Murakamin muhkea mutta ah niin koukuttava 1Q84 -trilogia, jo pidempään kesken ollut Alice Munron novellikokoelma Liian paljon onnea, sekä Ville Kivimäen Tieto-Finlandia -palkittu Murtuneet mielet. Näistä kaikista siis juttua myöhemmin. Näiden lisäksi pinossa minua houkuttelevat pariinsa parikin hienoa, uutta runoteosta, yksi kotimainen, luminen ja syvästi koskettava pienoisromaani, sekä kasa Eino Leinoa (ilta Veskun parissa sai taas vanhan Leino -rakkauteni uuteen roihuun!).

Mutta nyt: riisipuuroa ja glögiä, kenties muutama konvehti, joulurauhaa, Lumiukkoa ja Samu-Sirkan joulutervehdystä, sekä muutama sata sivua hyvää kirjaa. Blogiin palailen vielä joulunpyhien aikana, mutta siihen saakka...



maanantai 23. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 23.12.2013

Joulukuu on edennyt jo niin pitkälle, että tänään on aika avata tämän kirjabloggaajien joulukalenterin kolmanneksi viimeinen luukku. Eilinen luukku löytyy Kolmas linja -blogista, siellä Miia viettää hieman erilaista joulua Augusten Burroughsin seurassa. Huomenna jouluaattona luukun avaa Suvi Orfeuksen kääntöpiirillä, ja muistakaahan, että joulupäivällekin on vielä luvassa oma luukkunsa!


Näin aivan joulun kynnyksellä on hyvä lukea kirjaa, josta löytyy takuuvarmasti joulumieltä ja hieman taianomaista tunnelmaa. Minulle sellainen kirja on Mika Waltarin Joulutarinoita (WSOY, 2011, 1. painos 1985, 298 sivua). Kirja sisältää Waltarin eri joululehdissä julkaistuja kirjoituksia useammalta vuosikymmeneltä; on novelleja, sadunomaisia kertomuksia, runoja ja ajatelmia. Waltarin kynänjäljessä on jotain melkein itkettävän ihanaa ja ihmeellistä taikaa, tekstit ovat viisaita, oivaltavia ja kauniita, niitä lukiessa tulee hyvä ja jouluinen olo. Tekstit heijastavat omaa aikaansa; 20- ja 30-luvuilla sävy on iloisempi, sota-ajan kirjoitukset herkistävät mieltä, ja 50- ja 60-luvuilla niitä värittää jo vanhenevan miehen muistojentäyteinen lämpö, hentoinen itseironia ja ihailtava elämänkokemus. Minun kappaleeni on kirjan tuorein painos, johon oman hienon lisänsä tuo kokoelma suomalaisten taiteilijoiden talvimaisemia. Olen lueskellut kokoelmaa pitkin joulukuuta, ja poimin sieltä teille nyt muutamia helmiä.

Aluksi on hyvä virittäytyä tunnelmaan aina ajankohtaisella mietelmällä vuodelta 1936, joka kertonee jokaisen kirjanystävän unelmien joulunvietosta. Mitä muuta himolukija tarvitsee, kuin hyvän kirjan ja rauhallista lukuaikaa?

Kuka on kirjojen lukijan vertainen,
ilo ja tyydytys on moninkertainen.
Tyynesti istuu hän kuusen alla, 
ajatus liitelee korkealla. 
Sydämeltäkin putoaa kivi, 
kun on kirjoja komea rivi.



Kirjoista ja niiden lukijoista päästään jouhevasti kirjailijoihin. Novellissaan Kirjailijan joulu (1933) Waltari kuvaa kirjakaupan tunnelmia joulun alla, jonakin joulun aattopäivänä. Kirjakaupassa pistäytyminen silloin, kun jouluhämärä on peittänyt kaupungin, on vuoden hienoimpia hetkiä. Myymälässä palavat kirkkaat valot, ja ihmiset etsiskelevät itselleen ja rakkailleen kirjalahjoja - ihmisen valtaa hilpeyden ja kevytmielisyyden pyörre! Novellin kertoja on juuri tällaisella kirjakauppareissullaan, ja juuri kun hän tuntee olonsa hieman kaihomieliseksi valikoidessaan kirjaa, joka voisi joulunpyhinä muuttaa elämän rikkaammaksi kuin ennen ja taata voimakkaan unohduksen kaikesta siitä, minkä haluaa unohtaa, huomaa hän syrjässä ihmispaljoudesta kuuluisan kirjailijan. Hän uskaltautuu puhuttelemaan kirjailijaa, mutta huomaa tämän olevan allapäin ja aivan poissa tolaltaan. Syykin selviää, miehen joulumieli on pahasti kadoksissa.

  "Sanoinhan jo kerran, ettette puhuisi minulle joulusta. Olen kyllästynyt siihen sanaan. Olen reunojani myöten täynnä joulua. Olen vasta miehuuteni parhaissa voimissa, mutta olen elänyt joulun jo vähintään kaksisataa kertaa. Ja joka kerran olen elänyt sen intensiivisemmin ja kuluttavammin kuin todellisuudessa, sillä olen kirjoittanut siitä. Kysykää minulta, minä tiedän kaiken joulusta. Ei ole sellaista joulua, jota en olisi elänyt mielikuvituksessani. Olen kirjoittanut lumisesta joulusta ja sateisesta joulusta ja äidin joulusta ja lapsen joulusta ja isoäidin joulusta ja joulupukin joulusta ja tinasotamiesten joulusta ja nuken joulusta. Rikkaiden joulusta ja köyhien joulusta ja sairaiden joulusta ja terveiden joulusta, vieläpä elefanttien joulusta..." [--] "Mutta käsitättekö, että aiheita on lopulta vaikea keksiä. Olen jo joutunut käymään lävitse melkeinpä ihmiskunnan kaikki olomuodot. Olen kirjoittanut joulusta sairaalassa ja vankilassa ja putkassa ja sotaväessä, olen kirjoittanut joulusta navetassa, maalaistalossa, katolla, asemalla ja ulkomailla. Olen kirjoittanut poliisin joulusta ja professorin joulusta ja trokarin joulusta."

Taas pitäisi kirjoittaa joulusta tienatakseen perheelle ruokaa pöytään ja kenties muutama joululahjakin lapsille, mutta mielikuvitus on ehtynyt eikä uutta aihetta enää tule mieleen. Jutussa pitäisi olla lämmin, voimakas elämäntunto ja valoisa joulutunnelma, mutta kirjailijaparan aivot tuntuvat kuin tyhjäksi puhalletulta munalta. Mutta onneksi kirjailija tapaa novellin minäkertojan, sillä tällä on idea: "Oletteko vielä kirjoittanut kirjailijan joulusta?" Kirjailijan kasvoille leviää valoisa hymy, ja hänen olemuksestaan alkaa säteillä luomisen ilo. Hän kättelee kiireesti kertojaa ja poistuu paikalta - kadonnut joulumieli on löytynyt.


Sotia edeltävinä vuosina joulut ovat vanhanaikaisella tavalla hurmaavia: joulunvietossa on vahvasti traditsionaalinen puoli, joulupaketit koristellaan sinetöimällä ne punaisella lakkatangolla, ajellaan reellä lumisessa maisemassa kulkusten helistessä, välillä ollaan taas vähän kaihomielisiä. Koskettavimpia ovat kuitenkin kertomukset sotienaikaisista jouluista. Jouluna 1940 kuvaa joulunviettoa sekä välirauhan aikana että talvisotavuonna.

  Viime jouluna oli ulkonainen pimeys maamme yllä, ikkunat olivat tiiviisti peitetyt, palelimme lämmittämättömissä asunnoissa, ja joulupukit olivat saaneet luovuttaa lämpimät turkkinsa muihin tarkoituksiin. Tuhannet kodit olivat hävinneet roihuina ilmaan, sadattuhannet kodit ikävöivät rakkaitaan pelon, toivon ja ahdistuksen värein, toivossa toivottomuudenkin uhalla.
  Mutta viime joulu oli unohtumaton joulu yltäkylläisyyden vuosien samankaltaisten, yksitoikkoisten ja muistissa toisiinsa sulautuvien joulujen jälkeen.
  Sillä ulkonaisen onnen ja petollisen yltäkylläisyyden jälkeen sydämemme kääntyi jälleen sisäisten arvojen puoleen.

Monet kertomuksista sisältävät tavalla tai toisella kirjoja ja kirjallisuutta, ja siksikin tämä kokoelma on juuri kirjojenystävälle melkoista herkkua - tuntuu ihanalta jakaa ajatuksia ja rakkautta kirjoihin yhden maamme kaikkien aikojen rakastetuimman kirjailijan kanssa. Yksi tällainen kaunis ja samalla haikea kertomus on Waltarin vuonna 1931 kirjoittama novelli Kaikki on hyvin, mutta... Tarinassa podetaan yksinäisyyttä, toivotonta väsymystä ja alakuloa, kaivataan ihmisten seuraa ja istutaan yksin kahvilassa kauniisti hämärtyvässä illassa, kun valoreklaamit syttyvät ja katulyhdyt lehahtavat palamaan. Mutta siinä käydään myös kirjakaupassa ja pohditaan kirjojen merkitystä ihmiselle - sitä onnen tunnetta, jonka hyvä kirja lukijalleen tarjoaa.

  Iltapäivä kului hilpeästi ja hauskasti. Oli kaunista ja turvallista tuo jouluaaton himmeä, kiihtynyt hämärä. Oli onnellista tunkeilla ihmisten joukossa eri liikkeissä. Lattiat olivat märät, täynnä päällyskenkäin ja kalossien jälkiä, liikeapulaiset huhtoivat vimmatusti kuitteja kirjoittaen, paketteja nyörittäen, - ja kaikkien ihmisten silmät tuntuivat loistavan kummallisesti, odotusta, mielihyvää. Ehkä se johtui hämärästä, kirkkaista sähkölampuista, kosteiden päällysvaatteiden tuoksusta.

  Hän pistäytyi kirjakaupassa, hänellä ei ollut mitään kiirettä, hän pysytteli syrjässä ja haki käsiinsä neljä jo etukäteen valmiiksi katsomaansa kirjaa. Häntä hymyilytti, kun vuoden menestyskirjojen korkeat kasat nopeasti madaltuivat ja taas täyttyivät. Ihmisillä oli kiire, kukaan ei ehtinyt tarkemmin valikoida. Ja kirjat olivat helpoimpia joululahjoja, - ehkä myöskin parhaita, hän ajatteli hiukan kaihomielisesti itsekseen. Kirjat eivät pettäneet, ne antoivat unohduksen, mielikuvituselämän lyhyen, häviävän onnen. Hän oli rakastanut kirjoja, vuosien kuluessa vieläpä enemmänkin kuin todellista elämää. Todellinen elämä oli hajanaista, täynnä turhaa, kiihtynyttä odotusta, epämääräistä alakuloisuutta ja alituista hukkaankulumisen tunnetta. Muutaman tunnin unohdus, syventyminen toisten ihmisten ajatuksiin ja elämään oli siunattu ja hyvä asia.


Tämä luukku lienee parasta päättää otteeseen ehkäpä kauneimmasta koskaan lukemastani joulurunosta. Runon nimi on ytimekkäästi Joulu, ja Waltari on kirjoittanut sen vuonna 1928. Runon myötä toivotan suloista aatonaattoa, joka tuokoon mukanaan jouluun jo vähitellen rauhoittuvan mielen ja pitkät, kiireettömät joulupäivät. 

Joulu, 
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua, 
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.

Me katselemme valaistuja ikkunoita 
ja laskemme kynttilöitten pieniä liekkejä 
ja avaamme hitaasti kirjoja, 
jotka joskus luetaan ja unohdetaan. 
Ja jossakin ajatusten keskellä 
nukkuu lapsi, 
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa 
pienissä käsissään, 
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys 
lämmittää häntä pimeässä.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit


Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (Tammi, 2007. 294 sivua. Alkuteos Berlinerpoplene, 2004. Suomentanut Tarja Teva.)

  Sikatilallisen työtä ei tehty pikkuisen puuhastelemalla aamuhartauden ja iltauutisten välillä. Häneltä lähti kaksisataa teurassikaa vuodessa ja hän teki kaikki työt sikalanoven sisäpuolella yksin, joten eläimet veivät hänen ajatuksensa vuorokauden ympäri. Sen lisäksi sioilla täytyi olla hyvät oltavat, paremmat kuin hyvät, sillä hän luki lehdistä syvää kuvotusta tuntien niistä, jotka eivät pitäneet kunnolla huolta eläimistään. Hän vähät välitti, syyttivätkö sellaiset ihmiset ongelmia hermojen kanssa tai muuta hölynpölyä, ja hän inhosi sanontaa henkilökohtainen tragedia, sillä hän oli vakaasti sitä mieltä että kaikkien piti ensiksi mennä sikalaan tai navettaan elikoidensa luo ja saada sitten kaikessa rauhassa hermoromahduksensa keskiyön ja aamuseitsemän välillä.

Neshovin vanha Anna-äiti sairastuu vakavasti. Sukutilaa isännöivä perheen vanhin aikamiespoika Tor löytää äitinsä sängystä makaamasta sikalan aamutoimilta palattuaan. Huoli pian porsivasta rakkaasta emakosta vaihtuu huoleksi siitä, miten äidin käy. Hän yrittää ensin vajavaisin taidoin ja hieman vastentahtoisesti hoitaa äitiään kotona, mutta joutuu lopulta järjestämään halvaantuneen äitinsä sairaalaan. Tor kutsuu paikalle nuoremmat veljensä, Trondheimissa hautausurakoitsijana toimivan Margidon ja Kööpenhaminaan muuttaneen nuorimman veljen, Erlendin, sekä oman, jo aikuisen tyttärensä Torunnin, jota hän ei ole isyydestään huolimatta nähnyt kuin kerran elämässään. Kotitilalla hoitoa ja huolenpitoa odottaa sikojen lisäksi veljesten totaalisen juro ja iäkäs isä.

Joulu lähestyy. Kuolemaa tekevän äidin sairaalavuoteen äärellä toisistaan täysin vieraantuneet veljekset yrittävät kohdata toisiaan. Menneisyydessä on paljon puhumattomia asioita, eikä suinkaan vähäisimpänä Erlendin avoin homoseksuaalisuus ja suhde toiseen mieheen, jota suku ei ole voinut koskaan kunnolla sulattaa. Nähtäväksi jää, saavuttaako joulumieli Neshovin sikatilan, ja löytävätkö sukulaiset yhteyden välilleen menneisyyden solmuista huolimatta.


Itse asiassa luin Berliininpoppelit jo puolisentoista vuotta sitten kesähelteillä, mutta ajattelin silloin, että kirjasta olisi mukavaa kirjoittaa blogiin juuri joulun alla. Viime vuonna unohdin, mutta korjataan tilanne nyt. Vaikka kirjan lukemisesta on siis jo reilummin aikaa, on se jättänyt mieleen lämpimän ja positiivisen lukumuiston. Voisin hyvin kuvitella lukevani kirjan uudelleen, ja sitäkin enemmän mieleni tekisi piakkoin jatkaa Neshovin veljesten parissa - Berliininpoppelit nimittäin aloittaa veljeksistä kertovan trilogian. Jatko-osat, Erakkoravut ja Vihreät niityt, odottelevat jo hyllyssäni lukuvuoroaan.

Ragden henkilöhahmot ovat mainiosti rakennettuja ja niin aidon oloisia, elämän ja toistensa kolhimia. Vanhin veli Tor on melkoinen tuppisuu, jolle ihmisten kanssa kommunikointi on vaikeaa ja työlästä. Eläintenystävänä ilahduin suuresti siitä, miten Ragde kuvaa miehen suhdetta sikoihinsa: muuten umpinaisen ja hiljaisen miehen on helppoa puhua ja osoittaa tunteita eläimilleen - kaunis osoitus ja muistutus siitä, miten eläinrakkaus voi olla jopa elämää kannatteleva voimavara. Keskimmäinen, aina jäykän asiallinen veli Margido taas on oppinut oman mykkyytensä työnsä kautta. Työssään hautausurakoitsijana hän on opetellut vain rekisteröimään sivusta mitä muut tuntevat, itselleen hän ei ole voinut antaa lupaa tuntea. Nuorimmainen, somistajana Tanskassa työskentelevä Erlend puolestaan on se kaikessa erilainen veli: taiteellinen, tunteellinen ja vahvasti visuaalinen, jonka erilaisuus on saanut miehen tuntemaan itsensä niin ulkopuoliseksi omassa perheessään, että hän on joutunut muuttamaan mahdollisimman kauas voidakseen olla onnellinen.

Homomieheksi Erlend tuntui aluksi minusta hieman liiankin stereotyyppiseltä, ja käytökseltään jopa jossain määrin karikatyyrimäiseltä, mutta tarinan edetessä hänestäkin tuli ihan oikea, moniulotteinen ihminen, johon oli yhtä helppoa kiintyä kuin kaikkiin muihinkin hahmoihin - lopulta hän taisi nousta jopa suosikkihahmokseni. Kiintymisen ohessa oli koskettavaa seurata, miten veljekset, vanha isä ja Torin tytär Torunn onnistuivat haparoiden luomaan välilleen jonkinlaisen yhteyden, pienen ja hauraan, mutta yhteyden kuitenkin. Berliininpoppelit on monella tapaa tunteisiin vetoava romaani, paikoin se kaikessa rumuudessaan ja rikkonaisuudessaan ahdistaa, paikoin liikuttaa, ja lämpimän huumorinsa ja monien kauniiden elementtiensä myötä monin paikoin myös ilahduttaa. Kirjasta jää sydämeen lämmin olo. Ragden kerronta on lämmintä ja lempeää, ja suomennos on taiten tehty, kirjan kieli on huolellista ja tarkkaa, kaikin puolin sujuvaa luettavaa.

Ja oih, jouluisen Trondheimin kuvaus on totisesti matkakuumetta herättävää! Olisi ihanaa päästä katselemaan kaupunkia syvänsinisenä talvi-iltapäivänä, kun kaikkialla on lunta ja koristellut joulukadut houkuttelevat luokseen. Puutarhoissa on jouluvaloin koristeltuja puita, ja joki heijastaa talojen ikkunoista heijastuvaa valoa pinnastaan. Voi että, pääsisipä tuonne kävelemään ja valokuvaamaan! Haavematkakohdelistallani Norja alkaakin olla melko korkealla (suurin kiitos siitä kuulunee monelle loistavalle norjalaiskirjailijalle, sekä varmaankin kaikkien tuntemalle Kalastajan vaimo -blogille :).

Tällä kertaa en poikkeuksellisesti linkitä kuin yhden tekstin: käykääpä katsomassa, miten ihanasti Liisa kirjasta kirjoittaa! (Pakko myöntää, että kirjoitan tekstiä nyt jo toiseen kertaan, kun blogger-mokoma hävitti valmiin, monta tuntia kirjoittamani postauksen taivaan tuuliin, enkä jaksa enää alkaa hakea ja linkittää enempää muiden tekstejä - Google siis teitä auttakoon!) Mutta lisään loppuun aika ihastuttavan sitaatin. Siinä Erlend on vielä Kööpenhaminassa, ja miettii joulunaikaa. Nyt, kun musta joulu ainakin eteläisimmässä Suomessa alkaa näyttää väistämättömältä tosiasialta, tuntuu seuraava teksti aika ihastuttavalta ajatukselta.

  Lumi ja joulu kuuluivat yhteen, mutta se oli aina hieman liikaa odotettu tässä kaupungissa ja tässä maassa. Loppuvuonna hän ei lunta kaivannutkaan. Mutta joululumen toive ei päästänyt hänestä koskaan otettaan. Joulun paras ainesosa. Lumi saattoi peittää ja kätkeä, tehdä jopa puuttuvasta joulutunnelmasta vähäpätöisen seikan, mutta olisi symbolinen ja tärkeä ja oikea pelkästään omana itsenään siitä huolimatta ettei se ollut muuta kuin jäädytettyä vettä, kuten Krumme aina sanoi. Jäätynyt tähdiksi, Erlend korjasi rakastettuaan. Ei ollut sattumaa, että vesi jäätyi symmetrisiksi tähdiksi, vaan luonto halusi ilahduttaa sillä tavalla ihmistä.

***

P.S. Iso kiitos kaikista kommenteista aiempiin postauksiini! Pyrin vastailemaan niihin vihdoin lähipäivinä, lupaan!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kai Linnilä: Kotirintaman kasvot


Kai Linnilä: Kotirintaman kasvot (Amanita, 2013. 143 sivua.)

Kai Linnilän tuore kuvateos kertoo Suomen kansan vaiheista talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikana ennen kaikkea kotirintaman näkökulmasta. Se sisältää parisensataa valokuvaa, jotka ovat peräisin Valtion tiedotuslaitoksen ja vuoden 1942 lopulta lähtien Finlandia-kuvan nimellä toimineen kuvatoimiston valokuva-arkistoista. Kuvien lomassa Linnilä käy lyhyesti läpi sotien etenemisen ja vaiheet, sekä kertoo mielenkiintoisia faktoja ja yksityiskohtia sota-ajan arjesta. Teos sisältää myös harvinaisia virallisia valokuvia saksalaisista sotilaista, joita lehdistö ei aikanaan mielellään julkaissut Saksan kanssa vallitsevasta aseveljeydestä huolimatta. Kuva Adolf Hitlerin seppeleestä P.E. Svinhufvudin haudallakin jäi aikanaan julkaisemattomana Finlandia-Kuvan arkistoon.

Sota-ajan Suomessa kaikesta oli pulaa: mies- ja hevosvoimasta, ruuasta, polttonesteestä ja sähköstä, vaatteista ja kengistä, jopa vedestä. Pula ja puute ruokkivat kekseliäisyyttä. Polttoaineen puuttuessa autoihin ja traktoreihin alettiin asentaa puukaasulla toimivia häkäpönttöjä, kenkiä alettiin valmistaa puusta ja paperikankaista, ja kankaankudonnassa käytettiin valtava määrä villa- ja lumppukeräyksin saatua materiaalia, sekä jopa kampaamojen lattioilta kerättyjä hiuksia. Energiaa säästettiin hauduttamalla ruokaa erityisessä heinälaatikossa (takavuosien tv-putiikin "hittituote" aromipesä on siis jo ainakin sodanaikainen keksintö!). Marjat olivat suuressa arvossa ja sienten käyttö ruuanlaitossa laajeni Itä-Suomesta ja rannikon pieniltä ruotsinkielisiltä alueilta koko maahan, voikukkasadot kerättiin tarkkaan talteen ja voikukan juuresta valmistettiin käypää korviketta tai kahvinvastiketta. Ruokatarvikkeita säännösteltiin ja kuluttajat saivat käyttöönsä ostokortteja, joita vastaan elintarvikkeita sai ostaa. Jatkuvasti vaihtelevat säännöstelykäytännöt olivat kuin vaikeasti hallittavaa korttipeliä. Karua ja tiukasti kurinalaista arkea pyörittivät naiset, lapset ja vanhukset.

  Naiset joutuivat hoitamaan oman työnsä lisäksi miesten työt sotatoimialueella ja kotirintamalla. Naisia työskenteli sotatarviketeollisuudessa 70 000-95 000. Naiset tekivät muun muassa käsikranaatteja, tykin ammuksia ja kiväärien tukkeja. Naisten työllä valmistui lentokoneen osia, viestikaapeleita, radioita, lapioita ja polkupyöriä. Varsinaisen sotateollisuuden lisäksi he työskentelivät elintarvike-, säilyke-, jalkine- ja kutomatehtaissa, jotka palvelivat armeijan kysyntää. Naiset korvasivat miehiä myös sellu- ja paperitehtaissa sekä sahoilla. Sairaanhoidossa, huollossa ja hallinnossa palveli 60 000 naista, lisäksi 40% naisista kuului Lotta Svärd -järjestöön. Siellä puuhaa riitti kyllin.
  Sodan kokemukset muuttivat sukupuolten välistä työnjakoa. Suhtautuminen naisiin muuttui, kun huomattiin, että nainen pystyy usein samaan kuin mieskin.


Linnilä kuvaa poikkeuksellisen kylmiä sotatalvia, jolloin ankarat pakkaset jäädyttivät pommitusten jälkeisten tulipalojen sammutukseen tarvittavan vedenkin. Myös keväät olivat poikkeuksellisen kylmiä ja kuivia, sotavuosina kotirintamalla kärsittiin viljapulasta ja aliravitsemuksesta. Nälänhädän uhka oli todellinen, eikä Suomi olisi selviytynyt ilman Saksan vilja- ja lannoiteapua. Pulan ja puutteen lisäksi Linnilä kuvaa pommitusten ja ilmahälytysten aikaa, pienten lasten lähettämistä turvaan Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin, sekä kahta katkeraa evakkomatkaa Karjalasta muualle Suomeen.

  Karjalaisen kansankulttuurin ansiosta raskas evakkomatka sujui lupsakammin kuin se ehkä olisi sujunut muilta suomalaisilta. Karjalaisukko saattoi todeta kesken retken, että "kaik män eikä piisantkaa" tai "mitä noist pienist pintakippeist ko ei uo suurii syänvaivoi".
  Evakkomatka oli fyysisesti raskas, ja edessä oli henkisesti vaikea sopeutuminen uusiin oloihin.


Sodista paljon lukeneelle kirja kertaa monia tuttuja asioita, mutta vaikka itsekin kuvittelen lukeneeni paljon, sain paljon uutta, mielenkiintoista tietoa. En muun muassa tiennyt, että pyykinpesussa on käytetty suolaa tai katajanoksia silloin, kun edes lipeää ei ole ollut saatavilla, tai että kotirintamalla kaurapuuro on ollut harvinaista ja ylellistä herkkua, sillä kaurasuurimot oli varattu rintamalle armeijan ruokkimiseen. Yllätys oli myös se, miten paljon inkeriläisiä Suomeen on sodan aikana lopulta sijoitettu. Hätkähdyttävintä oli ymmärtää, miten ruoka on ollut kirjaimellisesti kortilla: jossain vaiheessa kananmunia ovat saaneet vain alle 16-vuotiaat (kaksi kananmunaa kuukaudessa!), aikuisen päivittäinen maitoannos on ollut 2 desilitraa, parinsadan gramman leipäannoksella oli pärjättävä, ja makeisia sai 100 grammaa kuukaudessa aina siihen asti, kunnes sokerihanat sulkeutuivat ja makeisten valmistus loppui kokonaan miltei kahdeksi vuodeksi. Mielenkiintoisten faktojen lisäksi Linnilä antaa kasvot kaikille niille perheille, jotka sodan jälkeen yrittivät jälleenrakentaa omaa kesken jäänyttä elämäänsä ja siinä ohessa myös sodan murjomaa isänmaata.

  Sotien aikana suuri joukko lapsia varttui isättöminä. Isän poissaolo ja pelko hänen kohtalostaan varjostivat arkea ja juhlapyhiä. Lapsuutta leimasivat kaiken tarpeellisen puute sekä raskaat kotityöt.
  Rauhan tultua perheeseen astui vieras ihminen, joka muutamaa lomaa lukuun ottamatta oli ollut kotoa pois viitisen vuotta. Isä oli olemukseltaan usein ahdistunut ja etäinen.
  Joka kotiin ei isää tullut. Talvi- ja jatkosodassa jäi sotaorvoksi yli viisikymmentätuhatta lasta.

Linnilän teos on selkeästi ja ytimekkäästi kirjoitettu, ja siihen on koottu upea kokoelma korkealaatuisia mustavalkoisia valokuvia, joista lähes jokainen puhuttelee katsojaa ja kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Harvemmin tietoteos onnistuu liikuttamaan, mutta myönnettävä on, että monet valokuvat - esimerkiksi kuvat pommitetusta Helsingistä, nuoresta sotainvalidista, joka opettelee tyngällään uudestaan kirjoittamaan menetettyään molemmat kätensä, sotalapsiksi Ruotsiin lähtevistä pienistä Kiisken veljeksistä, joilla on suru puserossa, huojentuneen näköisistä naisista, jotka lukevat kadulla uutisarkkia voimaan astuneesta aselevosta syyskuussa 1944, nuoresta sotaleskestä, joka istuttaa kaatuneen miehensä haudalle verenpisaraa, ja karjalaisevakoista, jotka ruokkivat tienpientareella lapsiaan ja kanojaan kodin jäätyä taakse jo toiseen kertaan - liikuttivat vahvasti ja saivat palan nousemaan kurkkuun. Kuvien ihmisten kasvoista on luettavissa niin paljon: tuskaa, pelkoa ja surua, mutta myös toivoa paremmasta huomisesta ja iloa pienistä asioista.


Kotirintaman kasvoista on kirjoittanut myös Jonna Kirjakaapin avain -blogissaan. Tätä upeaa kirjaa suosittelen mitä suurimmalla lämmöllä laadukkaiden tietoteosten ja vanhojen valokuvien ystäville, sekä jokaiselle, jota kiinnostaa maamme historia. Minulle tästä kirjasta tuli yksi hyllyni aarteista, jonka pariin tulen varmasti vielä lukuisia kertoja palaamaan.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Paula Havaste: Kaksi rakkautta


Paula Havaste: Kaksi rakkautta (Gummerus, 2010. 355 sivua.)

  Rakastamista hän oli kaivannut niin kovasti, sitä onnea, joka täytti mielen. Onni ja epätoivo, sitä rakkaus toi.

Anna on leskeksi jääneen suntion toiseksi nuorin lapsi, aikuisuutensa kynnyksellä ja sydän täynnä ilonsekaista odotusta. Eletään 30-lukua ja sen onnellisia kesiä vanhassa pappilassa. Eräs kesä tuo tullessaan Voiton, Annan isoveljen valkolakkisen osakuntatoverin yliopistolta, ja kun nuori nainen katselee salaa aution järven rannassa alastomana uivaa lihaksikasta miestä, syttyy rakkaus. Nuoret menevät naimisiin, muuttavat aluksi pieneen kamarin ja keittiön vuokrahuoneeseen ja sittemmin talkootyönä tehtyyn omaan mökkiin, ja saavat kaksi lasta. Arki yllättää Annan olemalla niin pientä ja vaatimatonta ja tunkeutumalla avioliittoonkin: alkuaikojen kiihko väljähtyy ja oma mies alkaa tuntua väsyneeltä ja vieraalta. Annan omat, vähää vaille valmiit yliopisto-opinnot eivät etene, päivät täyttyvät aamusta iltaan perheenäidin loppumattomista askareista. Sitten syttyy sota, ja perään toinen.

Kun Voitto on rintamalla, elää Anna pitkiä sotavuosia yksin lasten kanssa. Hän kaipaa rakkautta eikä ystäviäkään oikein ole, olo kotikylällä tuntuu ulkopuoliselta. Mielen täyttää ajatus, että kokonaisen kansan iloiset nuoruusvuodet ovat kadonneet sotaan, ja tilalle on tullut pelkkiä velvollisuuksia, ahdistusta ja työtä. Kunnes Annan elämään astelee Voiton serkku Tuji, joka tuo mukanaan kaikkea sitä, mitä Anna on niin kipeästi kaivannut: iloa, rakkautta ja intohimoa.

  Anna ajatteli, että arkea valui kaikkialta. Se täytti hänen elämänsä ja peitti alleen kaiken. Arki oli sameaa, se laimensi ihmeelliset ja kirkkaat muistikuvat, muistot erityisistä hetkistä Tujin kanssa. Huikeat ja hämmentävät hetket väljähtyivät, kun arki huuhtoi armotta niiden yli. Arjen pinta nousi, se kipusi iholla yhä ylemmäs. Oli vain uskottava, luotettava, ettei se kuitenkaan upottaisi alleen. Jossakin kohtaa tulisi raja, jolloin arki alkaisi kannatella ja jalat irtoaisivat pohjasta. Kun antaisi sen tapahtua yrittämättä ja ponnistelematta, arki nostaisi pinnalleen ja kelluttaisi. Silloin tarvittaisiin enää pieniä korjaavia liikkeitä, niin kaikki olisi taas aivan hyvin ja hän osaisi taas uida arjen aavalla vaivoitta. Aivan tarpeeksi hyvin.


Luin tämän Havasteen sota-aikaan sijoittuvan trilogian ensimmäisen osan nyt jo toiseen kertaan. Luin kirjan ensimmäisen kerran kesällä puolisentoista vuotta sitten, ja siitä lukukerrasta jäänyt positiivinen lukumuisto sai tarttumaan kirjaan uudelleen nyt, kun halusin lukea sotakirjateemani puitteissa kotirintaman elämää kuvaavan romaanin. Ajankuvauksena, ja nimenomaan sota-ajan arjen kuvauksena Kaksi rakkautta onkin mielestäni parhaimmillaan. Se kuvaa onnistuneesti sitä, miten vaatimatonta elämä on sota-aikana ollut, miten pienetkin asiat ovat tehneet arjesta vaikeampaa, ja miten pienten lasten äidit ovat hoitaneet kotirintamalla kaiken yksin usein harmaana uupumuksesta.

  Kunpa sodan olisi vain voinut kieltää mielestään. Mutta vaikka kuinka yritti sulkea silmänsä harmailta, moneen kertaan käännetyiltä takeilta, uupuneesti huonoissa kengissä askeltavilta jaloilta ja ikkunoiden pimennysverhoilta, sota oli kaikessa läsnä. Siinä, miten kaupasta ostetuissa jauhoissa vilisteli kuoriaisia, ja siinäkin, miten naistenlehteen oli painettu suloinen värikäs kukkakimppu, jonka saattoi leikata irti ja liimata perunaliimalla pimennysverhon somisteeksi. Mitä se paperinen perunaliisterillä liimattu kukkakimppu auttoi, kun ikkunan takana oli linnuntietä vain sata kilometriä vihollisen pommikoneisiin, jotka odottivat lähtökäskyä leveillä kiitoradoillaan?

Havasteen kerronta on varsin korutonta ja suoraviivaista - jopa siihen pisteeseen, että etenkin kirjan alkupuoliskolla tapahtumien kuvaus tuntuu miltei luettelomaiselta. Kerronnassa on myös paikoin jopa häiritsevän kepeä ja jotenkin pinnalliseksi jäävä ote, joka saa romaanin tuntumaan ehkä viihteellisemmältä kuin mitä se onkaan. Kiinnitin myös huomiotani samaan huolimattomuuteen kuin kirjasta pari viikkoa sitten kirjoittanut Jaana: välillä Voitto vaihtuu Veikoksi ja lukija on ihmeissään. Toisaalta nautin kirjaa lukiessani kovasti vahvasta elämänmakuisuudesta ja siitä tunnelmasta, jonka Havaste onnistuu luomaan - sota tuntuu tosiaankin olevan läsnä kaikessa, ja arki tuntuu juuri niin puuduttavalta ja harmaalta, kuin sen tällaisessa romaanissa pitääkin. Suurimman ilonaiheen tarjosi loppupuolen ovela ja hyvin kirjoitettu juonenkäänne, joka pääsi ensimmäisellä lukukerralla yllättämään minut täysin.

Henkilöhahmoista pidin eniten statistin rooliin jäävästä aviomiehestä, Voitosta. Hän oli minusta jopa kiinnostavampi hahmo kuin päähenkilö Anna, jonka ympärille koko tarina rakentuu. Voitosta olisin mielelläni lukenut enemmänkin, ja iloitsin Havasteen tarinaan ripottelemista pienistä, vähän salaperäisiksi jäävistä viittauksista Voiton persoonaan ja sotakokemuksiin, jotka saivat kuvittelemaan Voiton tarinaa kirjaa pidemmälle. Anna onnistui melkoisessa naiiviudessaan paikoin jopa ärsyttämään minua, mutta toisaalta se taitaa olla osoitus siitä, että hahmo on onnistunut. Kaksi rakkautta onkin ennen kaikkea nuoren naisen kasvutarina, se kertoo rakkaudesta, seksuaalisuudesta, itsensä etsimisestä ja vähän löytämisestäkin.

Vaikkei Kaksi rakkautta noussutkaan sinne suurimpien kirjarakkauksieni joukkoon, suosittelen sitä lämmöllä (luinhan itsekin kirjan nyt jo toistamiseen!) ja aion jatkaa Havasteen tuotannon parissa. Ilselän Minna luki viikonloppuna koko trilogian ja kertoo että sarjan seuraava kirja, Yhden toivon tie, on kolmikosta vahvin. Kuulostaa lupaavalta! Tätä Kaksi rakkautta -romaania on luettu muuallakin, jo aiemmin linkkaamani Jaanan tekstin lopusta löytyy linkkejä muillekin. (Huom! Jaanan jutussa kerrotaan eräs iso juonipaljastus, joten kurkatkaa varovasti jos kirja on vielä lukematta ettekä halua spoilaantua!)

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Joni Skiftesvik: Yli tuulen ja sään


Joni Skiftesvik: Yli tuulen ja sään (WSOY, 1997. 173 sivua.)

  Vene keinahteli raskaasti. Tavallisesti se oli nöyräliikkeinen kulkija, eikä ottanut kovallakaan tuulella vettä juuri sisälle. Nyt Aulis oli huolissaan, nousisiko se aaltojen harjalle vai puskisiko raskaasti lastattuna niiden läpi.
  Aallokko kasvoi mereen ajettaessa ja keula upposi ensimmäisiin vaahtopäihin. Räiskeet lensivät ryöppynä. Hän hiljensi vauhtia ja ajoi niin kauan pienellä kaasulla, että vene ja meri löysivät toisensa ja alkoivat liikehtiä sovussa. Hän ajatteli, että ne olivat kuin mies ja nainen. Ne aavistivat toistensa liikkeet ja keinuivat aivan kuin olisivat aina olleet yhtä.

Eletään syksyä 1944. Jatkosota on päättynyt, ja vaikka Lapissa vielä soditaan saksalaisia vastaan, on 44-vuotias Aulis Kurtti kotiutettu rintamalta kuin ihmeen kaupalla haavoittumattomana. Kotikylällä Haukiputaan Martinniemellä miestä odottaa kolme naista: on hänen mieleltään järkkynyt vaimonsa Linnea, hänen kylällä kemikaalikauppaa pitävä rakastajattarensa Veera, sekä hänen aikuinen tyttärensä Armi, jonka nuori aviomies on myöskin päässyt ehjänä sodasta kotiin.

Ei ole Auliksen elämä helppoa sotien jälkeen, jos ei se sitä ole ollut ennen sotiakaan. Menneisyydessä kummittelevat vielä kansalaisssodan haamut, äärettömän huonoksi valinnaksi osoittautunut muutto Yhdysvaltain kautta Neuvostonaapurin kultalaan, pienen perheen henkensä kaupalla tekemä matka soiden ja metsien kautta takaisin Suomeen ennen talvisodan alkua, ja erään petollisen punikkinaisen kohtalo rajan takana. Auliksella katsotaan olevan niin kyseenalainen menneisyys, että luotsin pätevyydestä huolimatta työpaikan saaminen on kiven alla. Rahat ovat vähissä, kahden naisen miehenä olossa on omat ristinsä kannettavana, terveyskään ei ole enää entisensä, ja lisäksi käy ilmi, että vävy hakkaa rakasta Armi-tytärtä.

Jotain mukavaakin tapahtuu, kun Aulis saa väliaikaisen työpaikan Perämeren rannalla sijaitsevan luotsiaseman vartijana. Hän muuttaa yksin asumaan homeiseen ja vetoisaan luotsilaan, työnkuvaan kuuluu vartiointitehtävien lisäksi myös säännöllinen säätietojen kirjaaminen. Pian miehelle käy kuitenkin selväksi, että uuteen työhön liittyy asioita, joiden kohdalla hänen odotetaan vastoin omaa moraaliaan katsovan vain sopivasti muualle. Vielä kun vanha rintamatoveri ilmestyy Auliksen elämään ja sekoittaa asiat pahemman kerran, on perhe taas tilanteessa, jossa ainoa vaihtoehto on paeta.


Kiinnostuin minulle ennestään kirjailijana vieraan Skiftesvikin teoksista luettuani Luettua elämää -blogin ihanan Elinan vaikuttuneen arvion miehen romaanista Tuulenpesä. Olen monia kertoja pyöritellyt Skiftesvikin romaaneja käsissäni kirjaston hyllyiltä luettavaa etsiessäni, mutta jättänyt kirjat aina lainaamatta. Onneksi nyt viimein havahduin, sillä jo tämän ensimmäisen teoksen perusteella tuli vahva tunne, että nyt löytyi taas kirjailija, jolta haluan lukea ihan kaiken!

Yli tuulen ja sään on ollut ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaanakin, ja ymmärrän hyvin miksi. Se on upea romaani, joka jättää suuhun merensuolaisen jälkimaun ja iholle kevyen viluntunteen. Kylmää ja myrskyävää loppusyksyn merta on kuvattu niin elävästi, että sen pauhun ja huokailun kuulee väkisinkin korvissaan - meren, joka on pelottavalla tavalla kaunis. Alle kahteensataan sivuun mahtuu uskomattoman paljon, monia juonenkäänteitä, monenlaisia teemoja, ihmiskohtaloita ja eri aikatasoja, mutta siltikään mitään ei ole liikaa, vaan tarina on kerrottu hyvin napakasti ja kaikki palaset löytävät paikkansa Skiftesvikin komeassa kirjallisessa palapelissä. Vasta kirjan luettuani minulle selvisi sen olevan Aulis Kurtista kertovan sarjan kolmas osa, mutta sellaiseksi kirja on niin itsenäinen etten jäänyt kaipaamaan mitään, eikä minulla ollut mitään vaikeuksia päästä kiinni tarinaan, sillä teos vetäisi imuunsa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Vaikka romaani sijoittuu Suomessa vuoden -44 lopulla yhä vallitsevaan sota-aikaan ja sen päähenkilö on juuri sodasta palannut mies, kertoo se lopulta paljon enemmän muista asioista ja laajemmista kokonaisuuksista kuin "vain" sodasta. Skiftesvik kuvaa uskottavasti sitä kansakunnan tilaa, josta uutta Suomea on lähdettävä rakentamaan. Ajat ovat vaikeat ja elämä on kovaa, sota on muuttanut ihmisiä, ja paikallisen poliisinkin mielestä kylä on täynnä rintamalta tulleita metsittyneitä, puolihulluja tappajia, varkaita ja raiskaajia. Moni tavoittelee härskisti vain omaa etuaan, ja ihmisen on vaikeaa tietää, kehen uskaltaa luottaa. Vähän sivutaan myös Karjalasta tulleiden evakkojen vaikeaa asemaa, auttamishaluja kotinsa menettäneitä kohtaan ei kaikilta löydy kun kuvitellaan karjalaisten tuoneen mukanaan kultaa ja hopeaa nyssyköiden täydeltä. Skiftesvikin romaanissaan luoma kuva ihmisestä ei ole aina kaunis, jalo tai miellyttävä, mutta se kuulostaa rehelliseltä ja kaunistelemattomalta.

  - Täällä on kova pohjoistuuli, Linnea sanoi huolestuneena rannassa.
  - Enemmän minä luotan pohjoiseen kuin etelään, Aulis sanoi. - Etelä on kuin ikävä ihminen. Se puukottaa selkään.

Skiftesvik kuvaa myös varsin kiinnostavasti Neuvosto-Venäjän Stalinin aikaisia vainoja ja vankileirille joutumisen uhkaa. Tajusin kirjaa lukiessani, etten ole tainnut koskaan kunnolla lukea kauno- tai tietokirjallisuutta vainotuista suomalaisista ja inkeriläisistä (tai venäläisistäkään toki yhtään sen enempää), tai ylipäänsä Gulagista, vaikka esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin teokset ovat olleet lukulistallani jo vuosia. Kiinnostukseni heräsi nyt toden teolla, ja päätinkin ottaa tavoitteekseni lukea ensi vuoden aikana teoksen Gulag -vankileirien saaristo sen päätä huimaavasta 1300 sivusta huolimatta. Myöskään Skiftesvikin osalta tämä ei jää tähän. Ihastuin ja vaikutuin tästä lukemastani niin paljon, että hain jo kirjastosta kolme miehen teosta lisää. Vau, mikä romaani!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Veijo Meri: Tukikohta


Veijo Meri: Tukikohta (Otava, 2008. 1. painos 1964. 139 sivua.)

  No niin, tässä istutaan, pihalla kaivavat sotahautoja, puuliiterissä on tykki, luokkahuoneessa on konekivääri ja talon päällä on venäläisten tähystyspallo. Kuka olisi muutama kuukausi sitten uskonut.

Eletään syksyä 1939, tapahtumapaikkana on aivan Neuvostoliiton rajan tuntumassa sijaitseva suomalainen kansakoulu. Eräänä aamuna lapset tulevat kouluun tavalliseen tapaansa. Ulkona on vielä pimeää ja luokkahuoneessa on valo, mutta luokan ikkunat ovat peitettyinä, eikä pihavaloakaan ole sytytetty. Opettajatar ottaa oppilaat vastaan ovensuussa lähettääkseen heidät saman tien takaisin koteihinsa. Koulu on suljettu toistaiseksi, sillä sille on muuta käyttöä.

Koululle saapuu joukko Suomen armeijan sotilaita, jotka ottavat koulun tilat majoituskäyttöönsä. Nuori naimaton opettajatar asuu koululla, eikä suostu kehotuksista huolimatta jättämään ainoaa kotiaan, vaan jää koululle sotilaiden kanssa. Aikaa kuluu, rajalla kaivetaan suojakaivantoja, rakennetaan korsuja ja valmistaudutaan lähestyvään sotaan, ja tukikohtana pidettävän koulun seinät todistavat tapahtumia laidasta laitaan: joku haetaan kuulusteltavaksi Valpon miesten toimesta, joku lavastaa tehneensä itsemurhan, ja opettajatar kokee nopean romanssin erään nuoren sotilaan kanssa. Lopulta talvisota alkaa, miehet astuvat kohti kohtaloaan ja opettajatar joutuu lähtemään hätäisesti evakkoon.


En juurikaan tunne Veijo Meren tuotantoa - osaisin ehkä vähän pinnistellen vastata oikein Trivial Pursuit -kysymykseen 'Mikä on Veijo Meren tunnetuin teos?' (Manillaköysihän se) - enkä ole miehen kirjoja lukenut ennen tätä. Törmäsin Tukikohdan uudehkoon painokseen viime viikolla kirjakaupan alelaarissa, päätin antaa kirjalle hyvän kodin ja luinkin kirjan nyt heti sotakirjateemaviikkoni puitteissa.

Tukikohta oli melko ristiriitainen lukukokemus. Minulla ei ollut oikeastaan mitään ennakko-odotuksia, ja siihen nähden kirja oli todella positiivinen yllätys, pidin siitä lopulta melko paljonkin. Koko romaani on kirjoitettu Seitsemän veljestä -henkisesti näytelmämuotoon, ja se rakentuu käytännössä kokonaan jatkuvan dialogin varaan. Olen lukenut niin vähän tämäntyyppisiä romaaneja, että kerrontatapa tuntui virkistävän erilaiselta ja jopa vanhahtavasta tyylistään huolimatta raikkaalta.

Kersantti. Rakennuksen rajan puolella liikkumista on vältettävä päivällä ja tulen näyttämistä pimeällä. Pihavartio kiertää pimeän aikana taloa ja sillä on oikeus saada tieto, kuka liikkuu ja millä asialla. Niille jaettiin ennen lähtöä kasarmilla kovat joten on syytä vastata nopeasti ja selvällä äänellä.
Opettaja. Minulla on kirkas ääni.
Kersantti. Mutta kuuluuko se kanssa?
Opettaja. KYLLÄ SE KUULUU!
Kersantti. Ei pidä huutaa niin kovasti että kuuluu rajan taakse. Niiden ei tarvitse tietää, että te olette täällä.

Meri on myös selvästikin varsin taitava kirjoittaja, sillä vaikka romaanista puuttuu käytännössä lähes kokonaan kertojanääni joka kuvailisi lukijalle tapahtumia, puitteita ja tunnelmia, syntyy pelkän dialogin pohjalta vahvoja mielikuvia, eikä kertojaa jää edes kaipaamaan. Meri kuvaa monipuolisesti sotilaiden mielialoja lähestyvän sodan edessä, kaikkea sitä innokkuutta, jännitystä, rehvakkuutta ja pelkoa, jota nuoret miehet mielessään tuntevat. Pidin myös kirjailijan hieman kuivakasta ja jotenkin ovelasta huumorista. Teksti tarjoaa pieniä, ilahduttavia oivalluksen hetkiä.

Ristiriitaiseksi lukukokemuksen teki kuitenkin se, että kirja muistutti minua varsin monella tapaa Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Näin olisi käynyt varmaan joka tapauksessa, kun TS on niin tuttu jo liki kolmenkymmenen vuoden ajalta, mutta nyt asia korostui etenkin kun satuin lukemaan kirjat peräkkäin. Eniten Tuntematon tuli minulle mieleen monista hieman samankaltaisista hahmoista. Tukikohdan porukassa oli muuan rehdin ja suoraselkäisen oloinen kersantti Korhonen, joka toi elävästi mieleeni TS:n vänrikki Koskelan (lähes samat nimetkin!). Savolainen sotamies Happonen on ryhmän sukkela vitsiniekka, joka ei ole hetkeäkään hiljaa ja harrastaa lisäksi melkoista keppostelua aina toiseen komppaniaan soitetuista pilapuheluista veritöiden lavastamiseen saakka. Mieleen tuli väkisinkin TS:n lupsakka ja veijarimainen Rahikainen. Ja sitten on heikko ja pelokas sotamies Väisänen, jonka lopussa tekemä ratkaisu tuo mieleen TS:n sotamies Riitaojan. Myös Meren käyttämä huumori ja murteiden suhteellisen runsas osuus dialogissa toivat mieleen Linnan klassikon ja ne aika velikullat.

Ei tämä kuitenkaan missään nimessä mikään TS-kopio ole, vaan ihan mielenkiintoinen ja hyvä sotaromaani sellaisenaan. Kirja jätti kiinnostuksen lukea muutakin Meren tuotantoa - osaako joku suositella jotain? Tästä teoksesta ei löytynyt kuin yksi aiempi blogiteksti: Kirjainten virran Hanna luki kirjan "väsyneenä ja kärttyisenä" muutama vuosi sitten. :) Käykääpä kurkkaamassa, Hannakin vertailee Merta ja Linnaa, mutta vähän eri näkökulmasta.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Väinö Linna: Tuntematon sotilas


Väinö Linna: Tuntematon sotilas (WSOY, 2004. 1. painos 1954. 444 sivua + kuvaliite.)

  Taas vaivuttiin odotukseen, kunnes kello yhden aikaan päivystäjä hälytti komppanian. Hälisten ja virkistäytyneinä järjestyivät miehet paikoilleen. Heistä uhosi tuo innostus, joka luultavasti on tunnettu kaikissa sotaan lähtevissä joukoissa. Eivät nämä miehet sotaan lähdöstään kylläkään varmoja olleet, mutta sellainen huhu oli alkanut sitkeästi elää yön aikana komppaniassa. Kun Lammio komensi asennon, kopsahtivat kantapäät tavallista terävämmin ja käännöksessäkin oli mallikelpoista ripeyttä. Mikä se herännyt tarmo ja innostus oli, joka sen aiheutti? Ottakoon siitä selvän se, joka haluaa tietää miksi maailmassa soditaan.

Tuntematon sotilas on Väinö Linnan läpimurtoromaani, klassikko, jota on rakastettu ja kunnioitettu jo useamman lukevan sukupolven ajan - sen ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi kuusikymmentä vuotta. Teos kertoo fiktiivisen konekiväärikomppanian vaiheista Suomen jatkosodassa vuosina 1941-1944.

Romaani alkaa Joensuun lähistöllä sijaitsevalta paloaukealta, jossa Suomen armeijan erään jalkaväkipataljoonan nuorista miehistä tehdään sotilaita. On välirauhan aika, vuoden takaisen talvisodan ratkaisu kirvelee yhä mielissä. Kesäkuussa tulee ylemmältä taholta käsky, ja pataljoona siirretään itärajan tuntumaan, kohti kohtaloaan. Pian koittaakin päivä, jolloin ministeri kertoo radiossa Neuvostoliiton sotavoimien loukanneen Suomen raja-aluetta toistuvasti ja näin ollen hallitus katsoo Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsevan sotatilan. Sotilaiden on siis aika lähteä satojen kilometrien mittaiselle taipaleelleen. Toisille se tulee jäämään lyhyemmäksi, mutta sille asialle ei uhrata yhtäkään ajatusta.

Kirjassa ei ole yhtä varsinaista päähenkilöä, vaan siinä seurataan usean henkilön edesottamuksia. Yhdeksi tärkeimmistä hahmoista nousee yksi konekiväärikomppanian joukkueenjohtajista, vänrikki Vilho Koskela, joka esiintyy myös Linnan toisessa suurromaanissa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Muita paljon esillä olevia hahmoja ovat muun muassa alikersantit Hietanen, Lehto ja Lahtinen, sotamiehet Rahikainen ja Vanhala, nuori vänrikki Kariluoto, sekä syksyllä joukkueeseen täydennysmieheksi saapuva alikersantti Rokka. Vänrikki Koskela on taistellut jo talvisodassa ja hänet tiedetään päteväksi ja luotettavaksi mieheksi. Hän kykenee antamaan miehilleen vankkaa luottamusta herättävän ja rauhoittavan vaikutelman, ja hänestä tuleekin miestensä suuresti ihailema johtaja.

  Koskela vaikeni, mutta miehet vaistosivat aivan oikein, ettei hän ollut vielä sanonut kaikkea. Hetkisen hän ryki ja nieleskeli, kunnes alkoi.
  - Noin. Taitaa olla tarpeellista vähän selittää. Kun minä, meinaan, olen ennen ollut. Ei siinä oikeastansa muuta ole, mutta rauhallisesti se on otettava. Kiiru on pidettävä ajallansa, mutta hätäillen tekemällä ei tule muuta kuin kusipäitä mukuloita, niinkuin sitä sanotaan. Turhan hermoileminen ei edusta mitään, mutta ei sitä taas tarvitse ainootansa kauppaamaankaan ruveta. Kyllä ne sen mielellänsä ottavat, kun vaan saavat. Tähtäin vyön kohdalle, se on paras, ja siitä se selviää. On muistettava, etteivät ne ihmistä kummempia ole nekään. Lyijyä ne tottelee niinkuin kaikki muutkin.

Linna kuvaa sotaa niin kuin vain mies, joka on itse kokenut sodan kauhut. Sodan olemus kiteytyy neljään oleelliseen tekijään, jatkuvaan viluun, nälkään, väsymykseen ja pelkoon. Linna kuvaa pakahduttavasti sodan todellisuutta; kauhuntäyteistä odotusta, jatkuvaa pelkoa ja lamaannuttavaa kauhua, joiden kanssa on vain opittava elämään, janosta halkeilevia huulia ja armotonta nälkää, sitä miten nuorten miesten on opittava ottamaan yliote kuolemasta. Rintamalla oloa tuskin kukaan pystyisi sitä kokemattomalle Linnaa paremmin kuvailemaan. Maan vavahtelemaan saavat repivät räjähdykset, konekiväärisarjojen naputus, harhautuneiden kimmokkeiden äänet, ilkeät vihellykset ja haavoittuneiden surkeat huudot, sekä palaneen ruudin haju ja käryävän aserasvan ellottava lemu tuovat etulinjan niin elävänä lukijan mieleen, kuin sen vain sotaa kokematon pystyy kuvittelemaan. Mielessään voi nähdä metsässä möyrivät panssarivaunut ja hämyisellä taivaanrannalla leimahtelevat suuliekit, ja kuulla kaukana jymisevän tykkitulen. Huumoriakin löytyy, juuri sellaista joka saa lukijankin ajattelemaan että niinpä, kyllä ne tosiaan ovat aika velikultia.

  Kesäisen aamupäivän ilmassa vavahteli valtavan melskeen kaiku. Tuhannet piiput hehkuivat kuumuutta, tuhannet kädet latasivat ja ampuivat, tuhannet miehet ryömivät tai syöksyivät ruumis ja sielu jännittyneenä eteenpäin. Ja yhtäläisen jännityksen vallassa torjuivat toiset tuhannet heitä, sitkeästi asemiinsa kaatuen. Kymmenet ja sadat kuolivat, sadat haavoittuivat, nähtiin pelkoa ja nähtiin hurjanrohkeita näytelmiä. Toista vuotta oli suuri osa Suomen kansaa hiljaa hautonut kostoa, taskussa oli puserrettu nyrkkiä. Hyökkäyksessä oli voimaa.


Minun suhteeni Tuntemattomaan sotilaaseen on erikoinen. Olen nähnyt kummatkin kirjan pohjalta tehdyt elokuvaversiot useita kymmeniä kertoja - Tuntematon sotilas on yksi suurimpia elokuvasuosikkejani (etenkin Mollbergin versio!), ja katson sekä Laineen että Mollbergin version vähintään kerran, kaksi vuodessa - mutta kirjan luin vasta nyt ensimmäistä kertaa kokonaan. Nuorempana en rohjennut alkaa lukea sitä, sillä pelkäsin etten armeijaa käymättömänä ymmärrä kaikkea sotaterminologiaa, ja vähitellen, kun elokuva alkoi olla niin tuttu että osasin ulkoa kohtausten järjestyksen ja valtavan määrän repliikkejä, alkoi tuntua että tarina on niin tuttu ettei kirjaa ole mielekästä lukea. Pah! Nyt lukiessani sen alusta loppuun olin tasan yhtä liikuttunut ja pakahduksissani kuin joka kerralla kumpaa tahansa elokuvaa katsoessani. Linnan teksti on niin elävää ja mukaansatempaavaa, että se vie tarinan suoraan ihon alle. Hahmot ovat täysin aidon oloisia erilaisine luonteenpiirteineen ja murteineen, ja minulle erityisesti vänrikki Koskela ja alikersantit Rokka ja Hietanen ovat koko kirjan sielu.

Vilho Koskela onkin minulle kaikkein rakkain hahmo suomalaisessa kirjallisuudessa kautta aikojen. On melkein uskomatonta, miten paljon kunnioitusta ja kiintymystä voi tuntea fiktiivistä hahmoa kohtaan - vaikka tosiasiassahan ne tunteet kohdistuvat kaikkiin niihin, jotka ovat olleet niitä tosielämän vänrikkikoskeloita. Oli myös hauskaa huomata, että kirjassa lempikohtauksikseni nousivat ne samat sankariteot kuin elokuvassakin: olen pakahtua kun Koskela heittää kahdeksankiloisen kasapanoksen bunkkeriin sodan alkuvaiheilla, kun Hietanen pysäyttää panssarivaunun miinaan, ja kun Rokka pelottomasti ja varmasti tuhoaa yksin neuvostoliittolaisen partion. Ihailen aina myös sitä kasvutarinaa, jonka Linna on onnistunut vänrikki Kariluodolle kirjoittamaan, kun hieman nulikkamaisesta ja lapsellisesta, ihanteellisesti kasvatetusta herraspojasta kasvaa sodan aikana mies. Kariluodon(kin) kaatuminen (samoin kuin Hietasen ja Koskelan) tuntuu aivan erityisen pahalta. Itken aina, niin tälläkin kertaa.

Sotakirjallisuus on minulle se kaikkein rakkain lajityyppi. Olen joskus aiemmin täällä blogissani kertonutkin, että enoni on kuollut jatkosodan viimeisinä päivinä, enkä siten ole koskaan saanut tuntea häntä. Luulen etsiväni sotakirjallisuudesta vastauksia moniin kysymyksiin samalla kun kirjat tuovat kuollutta enoa lähemmäksi - kirjojen avulla on helpompaa kuvitella millainen hän on saattanut olla, millaisia asioita kokea elämänsä viimeisinä vuosina, viimeisinä päivinä. Onko rinnalla ollut joku Hietasen tai Rokan kaltainen, onko kukaan viimeisillä hetkillä pitänyt kädestä tai rukoillut puolesta? Juuri siksi en koskaan väsy lukemaan Suomen sodista, ja vaikka paljon niistä olenkin lukenut, on sanottava että Tuntematon sotilas nousee nyt kirjanakin niiden kaikkein tärkeimpien ja rakkaimpien joukkoon. Jossain siellä rivien väleissä minun enonikin on, se hieno mies, tuntematon eno ja sotilas. Kuten Veteraanin iltahuudossa lauletaan, himmetä ei muistot koskaan saa.

Tätä yhtä Suomen upeimmista klassikoista on luettu muuallakin, esimerkiksi Satun luetuissa ja Jokken kirjanurkassa. Itse vetäydyn nyt television ääreen sydän täynnä kiitollisuutta, vuorossa on jo pitkäaikaiseksi perinteeksi muodostunut elokuvamaraton - ensin dvd:ltä Mollbergin upea Tuntematon sotilas ja Saarelan vaikuttava Rukajärven tie, ja illalla tietenkin vielä tv:stä Laineen Tuntematon.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

torstai 5. joulukuuta 2013

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu


Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (WSOY, 1994. 173 sivua. Alkuteos Sent i november, 1970. Suomentanut Kaarina Helakisa.)

  Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat ovia ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä.

Synkkä syksy on saapunut Muumilaaksoon, jossa on monenlaista murhetta! Vilijonkalle sattuu ikkunanpesupuuhissa kelju tapaturma, joka saa hänet ahdistumaan niin että hän päättää lähteä tapaamaan Muumimammaa siltä seisomalta. Veneessä asuva yksinäinen homssulapsi Tuhto haaveilee Muumilaaksosta joka päivä. Lopulta hän päättää rohkaistua ja mennä sinne esittelemään itsensä - kukaan kun ei nimittäin tiedä hänen olemassaolostaan. Nuuskamuikkunen taivaltaa jo hyvää vauhtia kohti etelää, mutta matkalla hän huomaa unohtaneensa Muumilaaksoon viisi tahtiaan ja päättää kääntyä takaisin niitä hakemaan. Hemuli puolestaan on alakuloinen. Hän muistelee Muumitaloa paikkana, jossa oli ihanaa herätä ja tuntea olevansa iloinen, ja päättääkin lähteä sinne voidakseen herätä taas onnellisena. Ikivanha Ruttuvaari lähtee karkuun rasittavia sukulaisiaan, kun Mymmeli puolestaan kaipaa omiaan - hän haluaa tavata pikkusisarensa Myyn, joka on jo pitkään asunut muumeilla ikään kuin ottolapsena.

Kaikki nämä kuusi saapuvat Muumilaaksoon, jossa he tapaavat vain toisensa. Heidät vastaanottaa tyhjilleen jätetyn talon kolea tuoksu ja talveksi teljetyn kesäkodin liikkumaton vilu - itse asukkaita ei ole missään. Muumitalon ovet ovat totutusti aina vieraanvaraisesti auki, ja outo seurue majoittautuu taloon odottelemaan muumien paluuta.


Muumilaakson marraskuu on Janssonin viimeinen varsinainen muumiromaani, ja nimensä mukaisesti se oli aivan oivallinen kirja juuri marraskuun pimeisiin iltoihin. Kaikki elementit ovat kirjassa kohdillaan: syyssade rummuttaa veneen peittoa vasten, maasta nousee sumua joka ajelehtii hiljalleen eteenpäin, maisema vaikuttaa juhlallisella tavalla hiljaisuuteen syntyneeltä. Surumielinen hämärä tekee hieman melankolisen olon, kaikki on aivan tasaista ja harmaata - ranta ja ilma ja hiljaisuus. Kirjassa tuntuu aivan marraskuulta. Jansson kuvailee kaikkea niin rakastettavan tovemaisesti; luontoa, hahmojen ajatuksia ja tunnetiloja, sekä sitä aavistuksen murheellista tunnelmaa, jonka muumien puuttuminen laaksosta saa aikaan.

Hahmojen mieliä painavat monenlaiset asiat, mutta Muumitalossa olo tuntuu lohdulliselta ja vähän helpommalta kuin kotona painostavassa yksinäisyydessä. Jokainen kaipaa muumeja omalla tavallaan ja omista syistään. Yllättävä ja suunnittelematon yhdessäolo muiden kanssa ahdistaa aluksi jokaista ja näkyy heidän käytöksessään: Vilijonkka suhtautuu Mymmeliin penseästi, muistihäiriöinen Ruttuvaari oikuttelee milloin mistäkin asiasta ja Nuuskamuikkunen tuskastuu, kun ei saa rauhassa olla epäsosiaalinen. Yhteinen sävel kuitenkin löytyy vähitellen, vieraanvaraisen Muumitalon vahvasti lohdullisessa ilmapiirissä jokainen tuntuu saavan ajatuksensa järjesteltyä ja löytää itsestään jotakin uutta.

Muumilaakson marraskuu on vakava ja mietteliäs romaani. Siitä puuttuvat muumien lisäksi kaikki se hilpeys ja vauhdikkuus, jota monista muista muumiromaaneista löytyy. Kirja on jollain tapaa jopa hivenen ahdistava, mutta Janssonin viisas, lempeä ja lämmin kerronta tekee siitä lopulta enemmän lohdullisen kuin ahdistavan lukukokemuksen. Omalla tavallaan se myös antaa vinkkejä siitä, mitä kannattaa tehdä selviytyäkseen vuoden pimeimmästä ajasta - kannattaa lepäillä vähän suloisen pehmeän haahkanuntuvapeiton alla, lukea kynttilänvalossa kirjaa, joka kertoo ihmeellisistä asioista, joskus kannattaa jopa koristella koti paperilyhdyillä, tehdä lämpimiä juustovoileipiä ja juoda lasillinen viiniä ystävien kanssa hyvän toveruuden kunniaksi. Juuri kaiken tällaisen takia rakastan Tove Janssonia: muumikirjoista aikuinen lukija saa itselleen vähintään yhtä lumoavan lukukokemuksen kuin lapsi.

On myönnettävä, että ennen tätä kirjaa en ole jostain syystä pitänyt Nuuskamuikkusen hahmosta. Muumilaakson marraskuuta lukiessani huomasin kuitenkin samaistuvani eniten juuri häneen. Yksin viihtyvä, paljon asioita pohdiskeleva hahmo, joka haluaa kuljeskella maailmassa umpimähkään, antaa ajan mennä menojaan, katsella ympärilleen ja vaeltaa eteenpäin - tunnistan tuosta täysin itseni! Luulenkin jatkossa muumikirjoja lukiessani suhtautuvani Nuuskamuikkuseen ihan uudella tavalla, haen hänestä ja hänen filosofisista pohdinnoistaan omaa hengenheimolaistani. Myös Hemulin ajatukset saivat välillä hymyilemään, niin tutuilta ne paikoin kuulostivat.

  Hemuli heräsi verkalleen, muisti kuka oli ja ajatteli, että olisi ollut mukavaa olla joku tuntematon. Hän oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan käydessään, ja tässä sitä nyt oltiin uuden päivän alussa taas, ja päivä jatkuisi iltaan asti ja sitten tulisi seuraava päivä ja sitä seuraava ja ne kaikki olisivat samanlaisia, niin kuin päivät tapaavat olla kun ne ovat hemulin päiviä.

Muumilaakson marraskuusta ovat kirjoittaneet monet, esimerkiksi SusaJokke ja Niina T., jonka arvion lopusta löytyy linkkejä moneen muuhun blogiin. Kannattaa käydä lukemassa myös Les! Lue! -blogin Reetan kirjoitus Tove Janssonista. 2014 on nimittäin juhlavuosi, kun rakastetun Toven syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta. Ensi vuonna luetaan Tovea urakalla - ihanaa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...