Tove Jansson: Reilua peliä

Tove Jansson: Reilua peliä (WSOY, 1990. 139 sivua. Alkuteos Rent spel, 1989. Suomentanut Kyllikki Härkäpää.)

  Pimeys oli laskeutunut aivan huomaamatta. Mari erotti enää tuskin muuta kuin vaahtoharjat. Vesi syöksyi idänpuoleisten kallioiden yli korkeina putouksina ja jatkoi matkaa yli laguunin, lännessä kuohuivat tyrskyt niemen takaa, ja siellä, jossain keskellä, makasi Viktoria.
  Mari hipsutteli takaisin tupaan.
  No? kysyi Jonna.
  Ihmeellistä, Mari sanoi, miten erilaiselta myrsky kuulostaa täällä sisällä. Se ikään kuin liukenee, miten sen sanoisi, kuin yhdeksi pitkäksi, laulavaksi säveleksi - kerranhan sinä yritit nauhoittaakin sen mutta siitä tuli vain yhtä loputonta rahinaa...
  Jonna kysyi terävästi: Mikä siellä on tilanne?
  Hyvä, luulisin. Näki vähän heikosti.
  Sinähän voit kirjoittaa jotain tuosta akustisesta puolesta, Jonna sanoi, tuntuu että sinä saat myrskyn uitetuksi mukaan kirjoitatpa melkein mitä tahansa.

Kaksi ikääntyvää naista, Mari ja Jonna, asuvat samassa vuokratalossa, mutta eri rapuissa omissa asunnoissaan. Kumpikin on taiteilija, ja heidän yläkerran ateljeitaan erottaa ullakko, persoonaton ei-kenenkään-maa täynnä korkeita käytäviä ja lukittuja lautaovia. Naiset jakavat elämänsä; he tekevät asioita yhdessä ja erikseen, matkustelevat, iloitsevat ja riitelevät - mutta ennen kaikkea kokevat olevansa siunattuja rakkaudella.


Reilua peliä on episodimainen pienoisromaani, joka kertoo Marista ja Jonnasta - tai oikeastaan Tove Janssonista ja hänen elämänkumppanistaan Tuulikki Pietilästä. Teos muistuttaa rakenteeltaan Janssonin ihanaa Kesäkirjaa, sillä kummassakaan ei ole varsinaista juonta, vaan jokaisessa luvussa seurataan yksittäisiä, toisistaan riippumattomia hetkiä kirjan henkilöhahmojen elämästä. Teksti on vähäeleistä, paljoakaan ei tapahdu, ja siltikin kirja saa aikaan vahvoja mielikuvia ja tekee sydämen seutuville lämpimän, hyvän olon.

Mari ja Jonna ovat kaksi melko erilaista persoonaa, ja erilaisuus saa naiset ajautumaan aika ajoin törmäyskurssille. Pitkä yhteinen elämä lienee kuitenkin hionut pois kummankin terävimmät särmät, ja erilaisuus ja vastakkaiset mielipiteet tekevät suhteesta elävän ja kiinnostavan. Kumpikin tukee ja ymmärtää toistensa taiteen tekemistä, ja suhteessa, jossa on paljon luottamusta ja rakkautta, uskaltaa sanoa suoraan mitä toisesta tai hänen taiteestaan ajattelee. Naiset tekevät kaikenlaista yhdessä; he katsovat paljon elokuvia huolella tulevaan elokuvanautintoon valmistautuen - b-luokan lännenelokuva vaatii luonnollisesti kumppanikseen pullon bourbonia ja rasiallisen Cortez-sikareita, he viettävät aikaa rakkaalla saarellaan ja matkustelevat ympäri maailmaa kaikkea näkemäänsä samalla pikkuruiselle kaitafilmi-Konicalleen tallentaen.

Reilua peliä on jotenkin hyvin tunnistettavasti tovemainen kirja. Naisten välisissä dialogeissa on paljon sellaista toteavaa ja rivien väliin merkityksiä jättävää, ja jotkut kappaleet voisivat olla kuin suoria otteita jostakin muumikirjasta. Kuten nyt vaikka tämäkin:

  He kokivat verkkonsa kotimatkalla; tulos oli yksi vaivainen särki ja pieni simppu, kumpikin sai jatkaa uimistaan. Kissa istui rannalla vastassa.
  Kyllä tuli hiljaista, sanoi Jonna. Mitä sanot, eikö vain ollutkin aika hieno ukonilma?
  Hyvin hieno, sanoi Mari. Paras mitä meillä on ollut.

Kirja jätti kaikkinensa yllättävänkin vahvan jäljen. Eniten rakastin kuitenkin lukua nimeltä Suuressa Phoenixin kaupungissa, jossa Mari ja Jonna viettävät Amerikan-matkallaan useamman päivän Phoenixissä. He majoittuvat nukkavierua arvokkuutta huokuvaan vanhaan hotelliin, jossa kaikki on vanhaa: portieerin päätä ympäröi valkoinen hiusseppel ja hissipoikakin on niin iäkäs, että hän kuolee naisten vierailun aikana vanhuuteen omassa hississään. Hotellissa naiset tutustuvat veikeään huonesiivoojaan, Verityyn, joka näyttää heille palasen oikeaa Phoenixiä. Rakastin tuosta tarinasta jokaista sanaa, ja aloin haaveilla siitä, miten itsekin eläkeikäisenä matkustan Greyhound-busseilla ympäri Yhdysvaltoja. Minäkin haluan juoda vodkaa arizonalaisessa baarissa ja tutustua stetsonhattuisiin paikallisiin, kun taustalla soi A Horse with No Name. Oih!

Reilua peliä oli tammikuun Toveni. Nyt nimittäin vietetään Tove Jansson -juhlavuotta, kun rakastetun kirjailijan syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta, ja aion koko vuoden ajan lukea vähintään yhden Janssonin (tai Janssonista kertovan) kirjan kuukaudessa. Reilusta pelistä on aikanaan blogattu myös Kirjavassa kammarissa.