Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014. 595 sivua. Alkuteos Life After Life, 2013. Suomentanut Kaisa Kattelus.)

  Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei.

Ursula Todd syntyy helmikuisena iltana 1910, ulkona on pahin lumimyrsky miesmuistiin. Napanuora on kiertyneenä lapsen kaulan ympärille, eikä lääkäri ehdi ajoissa paikalle. Pieni villisti läpättävä sydän pysähtyy, lapsi kuolee ennen kuin ehtii elääkään, pimeys lankeaa. Tai ei, ei sittenkään. Ursula Todd syntyy helmikuisena iltana 1910, ulkona on pahin lumimyrsky miesmuistiin. Napanuora on kiertyneenä lapsen kaulan ympärille, mutta onneksi tohtori Fellowes on ehtinyt paikalle ennen kuin lumi on tukkinut tiet. Tohtori katkaisee napanuoran terävillä saksillaan, ja niin alkaa Ursula Toddin tarina, joka johdattaa lukijan halki kuohuvan 1900-luvun alkupuoliskon aina 60-luvun lopulle saakka.

Kuvittelin tammikuussa lukeneeni jo lukuvuoteni parhaan käännösromaanin, mutta nyt löytyi jotain vielä Adichien Kotiinpalaajiakin parempaa. Atkinsonin runsas ja kunnianhimoinen uutuusromaani on nimittäin silkkaa nautintoa ja lukemisen juhlaa alusta loppuun. Se on monella tapaa perinteinen ja etenkin peribrittiläinen sukuromaani, mutta toisaalta samalla erikoisen rakenteensa ansiosta tuore, kiehtova ja kiinnostava. Sanon samaa, mitä moni muukin on jo ehtinyt kirjasta sanoa: tämä on parasta, mitä olen aikoihin lukenut! ♥

Elämä elämältä toi vahvasti mieleeni takavuosien suursuosikkini, elokuvan Sliding Doors. Kuten elokuvassa, näyttää Atkinsonkin romaanissaan, miten monella tavalla asiat voisivat mennä, miten pienestä kaikki on kiinni. Pienet tapahtumat, hetket ja valinnat saattavat muuttaa ihmisen elämän, tai jopa kokonaisen maailmanhistorian: kuvitelkaapa vaikkapa Euroopan historiaa siinä tapauksessa, että Adolf Hitler olisi kuollut synnytyksessä, tai hänet olisi salamurhattu ennen päätymistään Saksan valtakunnankansleriksi. Romaanissa päähenkilö Ursulan elämällä on mahdollisuus päättyä niin kovin monella tavalla, hän saattaa pudota katolta, hukkua, tulla surmatuksi tai kuolla toisen maailmansodan pommituksissa. Asiat tapahtuvat ja eivät tapahdu, lukija seuraa kaikkea sivusta, mutta Ursulalle kaikki tuntuu vain merkilliseltä déjà-vulta. Romaani osoittaa oivallisesti, että juopa elämän ja kuoleman välillä on niin kovin ohut.

Atkinson kuvaa hurmaavasti yläluokkaisen Toddin perheen elämää. Kirjan peribrittiläisyys viehättää varmasti jokaista kaltaistani anglofiilia: siinä vietetään verkkaisia kesäpäiviä englantilaisissa puutarhoissa tai meren rannalla Cornwallissa, nostetaan rauhalle malja sherryä, syödään tietenkin piiraita, putinkeja, leipävanukasta ja lammaspataa, ja juodaan virvokkeeksi teetä - jopa pommisuojan hämärässä. Englantilaisittain herraskaisen talon tavat ja arki viehättävät sekä ennen sotaa että sodanaikaisessa nukkavieruisuudessaankin. (Romaani toi muuten mieleeni myös ykkössuosikkisarjani Downton Abbeyn - Kirjasieppo -blogissa oli tullut sama mielleyhtymä kuin minullekin: Ursulan isä Hugh oli mielikuvissani kuin ilmetty DA:n lordi Grantham!). Hurmaavinta on kuitenkin ehkä vanhan Lontoon kuvaus. Se on niin elävää, että se synnyttää lähes kipeää tekevän kaipuun tuohon maailman ihanimpaan kaupunkiin.

  "Ah, Thames", Izzie sanoi, kun joki tuli näkyviin. "Nymfit ovat ikävä kyllä lähteneet." Oli kaunis syyskuun lopun iltapäivä, kirpeä kuin omena. "Lontoo on sitten huumaava, vai mitä", Izzie sanoi.

Maailmansotien ja ylipäänsä sota-ajan arjen kuvaus vakuuttaa yksityiskohtaisella tarkkuudellaan, Atkinson tavoittaa hienosti sodanaikaisen Lontoon hengen (siis sellaisena, jollaiseksi sen sotaa kokematon voi mielessään kuvitella). Sota tuntuu elävältä ja on vahvasti läsnä, isojen pommien patarummut ja kranaattien vihellykset kuulee melkein korvissaan, ja sydäntä puristaa kylmä rinki, kun pommit moukaroivat Lontoota. Ajankuvaus vie mukanaan. Myös sodanjälkeinen elämä on karua: ensimmäisen maailmansodan jälkeen riehuu ärhäkkä ja monelle kohtalokas espanjantauti, ja Lontoon katuja kansoittavat amputoidut miehet, joista ei ole jälleenrakentajiksi. Toisen maailmansodan jäljet ovat vielä tuhoisammat, suurpommitusten jälkeinen poloinen vanha Lontoo näyttää kurjalta, synkältä ja saastuneelta. Yläluokkaiset juuretkaan eivät suojele; Ursulallekin arki voi olla sangen vaatimatonta elämää Sohossa dickensläisen rapistuneissa rakennuksissa. Vallitseva uupumus, kylmyys ja hyvän ravitsevan ruuan puute ovat jokaisen lontoolaisen todellisuutta. 

Kirjallisuuden ystävää romaani ihastuttaa myös lukuisilla kirjallisuusviittauksillaan. Kirjassa luetaan paljon - muun muassa Forsteria, Conradia, Keatsia, Austenia ja Brontëja - ja kirjallisuudella on kaikessa tärkeä merkitys: päivällispöydässä siteerataan sujuvasti Shakespearen sonetteja ja sodan aikana oikeanlaisen pommisuojakirjan valinta on yhtä tärkeää kuin lämpimien vaatteiden (Proustia totta kai, pommisuojassa kun on aikaa lukea jotain erityisen verkkaista).

Taidokkaan ajankuvauksen ja hurmaavan Lontoon ohella romaanin parasta antia ovat sen mainiosti rakennetut henkilöhahmot sekä erityisesti sen tyypillisesti englantilaisittain kuivakka ja älykäs huumori. Atkinson on erinomainen kertoja, teksti on älykästä ja elävää, se koskettaa monella tavalla. Yhden sivun aikana on mahdollista hymyillä lämpimästi jonkin henkilöhahmon nasevasti kirjoitetuille vuorosanoille, ja toisaalta liikuttua kyyneliin asti. Se, että teksti herättää lukijassa niin voimakkaita ja myötäeläviä reaktioita, on mielestäni erinomaisen kirjan merkki.

  He tutkivat viinihyllyjä taskulamppujen valossa - sähkö oli katkaistu Izzien lähtiessä - ja Ursula oli juuri vetänyt esiin sangen hienon näköisen pullon Pétrusta ja sanonut Ralphille: "Sopiikohan tämä yhteen perunakakkaroiden ja lihasäilykkeen kanssa?" kun kuului korviahuumaava räjähdys ja he heittäytyivät kellarin kovalle kivilattialle ja nostivat kädet pään päälle, sillä tuntui, että talo oli saanut osuman.

Myös ainakin Kirjavassa kammarissa ja Lukuisa -blogissa on jo ehditty ihastua tähän hurmaavaan romaaniin. Minä rakastuin aivan täysin, ja lukukokemus oli niin pakahduttavan ihana, että viime päivät ovat kuluneet tuskaista lukujumia potiessa. Kun on saanut lukea jotain näin huikeaa, on hetkeen vaikeaa tarttua mihinkään. ♥