torstai 30. tammikuuta 2014

Antti Tuuri: Bospor Express


Antti Tuuri: Bospor Express ( Otava, 2013. 202 sivua.)

  Minulla ei enää ollut kiirettä mihinkään, olin nähnyt maailmasta jo ne kolkat, jotka tässä elämässä olin ajatellut nähdä. Olin päättänyt matkustaa vain maalla ja vedessä kulkevilla ajoneuvoilla. Lentokoneilla matkustamisen olin päättänyt jättää niille, joilla ei sivistyneempään matkustamiseen ole haluja tai mahdollisuuksia. Kun minua sitten pyydettiin osallistumaan Tanpinar-kirjallisuusfestivaaliin vuonna 2011, suostuin mielelläni, mutta ilmoitin tulevani Istanbuliin laivoilla ja junilla.

Vuonna 2011 Tuurin romaani Taivaanraapijat ilmestyy turkiksi ja romaanin tiimoilta kirjailija matkustaa Istanbuliin esiintymään kirjallisuusfestivaaleilla. Tästä asetelmasta alkaa siis Antti Tuurin parisataasivuinen matkapäiväkirja, kertomus kahdenkymmenenkolmen päivän matkasta Helsingistä Euroopan halki Istanbuliin ja takaisin. Tuuri matkustaa ensin laivalla Tukholmaan, jossa hän osallistuu Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuustilaisuuteen. Ruotsista matka jatkuu junilla Kööpenhaminan, Hampurin, Wienin ja Budapestin kautta Belgradiin, josta alkaa matkan eksoottisimmalta kuulostava osuus Bospor Express -pikajunalla Istanbuliin. Junassa vaunupalvelijoineen on menneen maailman tuntua yhtä lailla kuin sen ikkunoista avautuvissa näkymissä.

  Maaseudun serbialaiset täällä vuoristossa toivat muutenkin mieleeni viisikymmentäluvun alun Pohjanmaan. Kylien kujilla ja pelloilla kulki huivipäisiä naisia ja lippalakkipäisiä miehiä puserot yllään, naisilla puolisääreen ulottuvia mustia hameita; sadonkorjuuta käsityönä. Kylissä ja kylien laitamilla juoksivat irtokoirat haukkuen autoja ja junaa, mies pilkkoi kirveellä klapeja isojen klapipinojen vieressä, nainen heitteli vasustaan kanoille jyviä. Mennyt maailma.

Junissa matkatessaan Tuuri lukee ja mietiskelee. Matkalukemisena hänellä on muun muassa Primo Levin teos Aselepo, joka on omanlaisensa matkakertomus; se kuvaa juutalaisjoukon kymmenen kuukautta kestänyttä matkaa jalkaisin, hevospeleillä ja junan mullivaunuissa Auschwitzin keskitysleiriltä Italiaan. Levin kirja ja matkan alkupuoliskolla tukholmalaisessa kirjallisuustapahtumassa käydyt keskustelut saavat kirjailijan pohtimaan elämää, kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää, sekä jo kuolleita ystäviään ja kollegoitaan.


Kun itsekin pahasti matkustamiseen hurahtanut himolukija alkaa lukea suosikkikirjailijansa matkapäiväkirjaa, lienee jo etukäteen selvää että edessä on nautinnollinen ja kovaa matkakuumetta herättelevä lukukokemus. Sellaiseksi Bospor Express todella osoittautuikin, ja ihastuin siihen vielä paljon enemmän kuin Tuurin edelliseen matkakirjaan Matkoilla Euroopassa. Rakastan junalla matkustamista yli kaiken ja junamatkailuun liittyen minulla on tälle elämälle vielä kaksi suurta haavetta: kuukauden InterRail Euroopassa ja matka Idän Pikajunalla Lontoosta Venetsiaan. Tuurin kirjaa lukiessa tuntui kuin olisin saanut olla matkalla miehen mukana, niin elävästi hän kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa kuvaa. Omat junamatkahaluni vain vahvistuivat entisestään!

Bospor Express on mainio, hyväntuulinen, kiehtova ja paikoin hieman jännittäväkin kirja, jonka teksti tuntuu viehättävän jutustelevalta - kuin istuisi kahvilla Tuurin kanssa ja kuuntelisi hänen kertovan matkastaan. Kerronta on tuurimaiseen tapaan jäyhää ja lakonista, rivien väleistä löytyy ihanan kuivakkaa huumoria, joka saa hymyn kareilemaan suupielissä. Jännitystäkin tosiaan löytyy eikä matkanteko suju ongelmitta; kun Tuuri hermoilee junayhteyksien ja alati pettävien aikataulujen kanssa, tai istuu serbialaisessa taksissa - joka ajaa sataaviittäkymppiä keskellä ei-mitään - tietämättä edes täysin mihin on joutumassa, lukijankin kämmenet hikoavat jännityksestä. Ihanimmilta tuntuvat kuitenkin kuvaukset junan ikkunoista avautuvista näkymistä. Ne saivat taas kerran ymmärtämään sen rajattoman nautinnon, joka nimenomaan junamatkustukseen liittyy: junan ikkunoista saa matkakohteestaan paljon paremman käsityksen, kuin jos välimatkat taittaa lentokoneella.

  Aamu alkoi vaaleta. Ajettiin läpi Serbian pienten kylien, kanat kävelivät kylien kujilla. Sitten juna pysähtyi pienelle asemalle, ikkunasta näin vain hylätyn, matalan kivirakennuksen ja sen sivulta lähtevän ruohottuneen kadun, jonka päällyste oli pahoin halkeillut. Halkeamista työntyi menneen kesän heinä; keskelle katua oli joku jättänyt metalliset ostoskärryt. Kaikesta huokui kadotettu elämä.

Noin puolet kirjasta kuvaa matkantekoa, toinen puolikas taas päiviä aurinkoisessa ja vilkkaassa Istanbulissa. Lukija pääsee todistamaan monia elämänmakuisia hetkiä; vaatimattomia aterioita junanvaunuissa, tai herkullisia lounaita ja päivällisiä turkkilaisissa ravintoloissa, kahviloissa istuskelua ohikulkevia ihmisiä katsellen, kirjoittamista berliiniläisessä hotellihuoneessa, kun sade ropisee ikkunaan, sekä iloisen jälleennäkemisen hetkiä, kun Tuuri tapaa paluumatkalla vaimonsa Budapestissä. Kaakkoiseurooppalaiset maisemat hurmaavat (harvassa paikassa olen nähnyt niin satumaisen kauniita maisemia kuin Kroatiassa ja Bosnia-Herzegovinassa!), ja Istanbul idän ja lännen risteyspaikkana kuulostaa tavattoman kiehtovalta matkakohteelta. Tämän jälkeen lienee pakko lukea Orhan Pamukin Istanbul, jota Tuurikin teoksessaan kehuu.

Antti Tuuri täyttää ensi syksynä seitsemänkymmentä vuotta, ja muun muassa sen kunniaksi olen ajatellut tänä vuonna lukea urakalla Tuurin mittavaa tuotantoa, osan uudestaan, suurimman osan ensimmäistä kertaa. Tällä ihanalla matkakertomuksella oli hyvä aloittaa, sillä kirjasta jäi hyvä ja lämmin olo - ja tietenkin lähes sietämätön matkakuume!

  Ajettiin Turkin maaseudulla; pitkiä, kumpuilevia peltomaita, niittyjä ja pensaikkoja. Metsämaita täällä ei näkynyt ollenkaan, kylissä ihmiset olivat jo liikkeellä, niityillä vaelsivat lammaslaumat. Aurinko nousi, ajettiin sen säteiden läpi. Autiolla niityllä seisoi paimen liikahtamatta sauvaansa nojaten ja katseli junaa, myös lampaat olivat rauhallisina paikoillaan; vain koira kulki levottomana lauman sivua. Paimen katseli junaa ja nosti sitten kättään tervehdykseen; mennyt maailma oli siinä kädennostossa.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Ääneni Blogistanian parhaat kirjat 2013 -äänestyksessä

On jälleen aika äänestää kuluneen vuoden parhaita kirjoja. Tänä vuonna kategorioita on neljä: jo tutuiksi tulleiden Blogistanian Finlandian (kotimainen kaunokirjallisuus), Globalian (käännetty kaunokirjallisuus) ja Kuopuksen (lasten- ja nuortenkirjallisuus) lisäksi äänestetään myös vuoden parasta tietokirjaa Blogistanian Tieto -kategoriassa. Annan itse ääniä jokaisessa kategoriassa, joskin Kuopuksessa ja Tiedossa ääneni saa tänä vuonna vain kaksi kirjaa/kategoria.


Minun ääneni menevät seuraaville kirjoille: 

Blogistanian Finlandia:

1 piste: Antti Heikkinen: Pihkatappi. Hämmästyttävän hieno esikoinen. Mukaansatempaava, riemastuttava ja koskettava sukupolviromaani, jonka kieli soljuu ja murredialogi toimii alusta loppuun.

2 pistettä: Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Kaunis, kuulas ja syvästi melankolinen romaani, jonka kieli ja tunnelma hipovat täydellisyyttä.

3 pistettä: Kjell Westö: Kangastus 38. Mestariteos! Jos täydellisiä kirjoja on olemassa, tämä on ilman muuta yksi niistä.

Blogistanian Globalia:

1 piste: Colm Tóibín: Äitejä ja poikia. Ihastuttava ja syvästi koskettava novellikokoelma. Kieli on vähäeleisyydessään kuulasta ja kaunista, kerronta tarkkanäköistä ja ihmisyyttä kunnioittavaa.

2 pistettä: Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri. Pakahduttavan ihana brittiromaani, joka jättää sydämeen lämpimän olon.

3 pistettä: Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Tiivis, runsas, rohkea ja intohimoinen - ja ennen kaikkea valtavan tärkeä kirja. Kaunokirjallisesti häikäisevän hieno, ehdottomasti yksi parhaista käännösromaaneista vuosiin!

Blogistanian Kuopus: 

2 pistettä: Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet. Sujuvasti kirjoitettu nuortenkirja, joka kertoo koskettavalla tavalla lapsen ja nuoren suuresta surusta, surutyöstä ja matkasta kohti toipumista.

3 pistettä: Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua. Kaunis saturomaani, joka lumoaa täysin myös aikuisen lukijan.

Blogistanian Tieto:

2 pistettä: Raakel Lignell: Raxun remppa. Hyvä perusteos parempaa oloa ja uusia elämäntapoja tavoittelevalle. Teksti selkeää ja ymmärrettävää, kuvitus lukemaan houkuttelevaa, kirjan värimaailma kaunis ja tasapainoinen. Innostaa ja inspiroi.

3 pistettä: Kai Linnilä: Kotirintaman kasvot. Huikean hieno tieto- ja valokuvateos, joka avaa lukijalle ansiokkaasti elämää kotirintamalla Suomen talvi- ja jatkosodan aikana.

***

Voittajakirjat julkistetaan huomenna tiistaina 28.1.2014 klo 10 kunkin äänestyksen emäntäblogeissa:

Blogistanian Finlandia: Sallan lukupäiväkirja
Blogistanian Globalia: Kirjasfääri
Blogistanian Kuopus: Les! Lue!
Blogistanian Tieto: Luetut, lukemattomat

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea


Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (Otava, 2013. 268 sivua.)

  Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät. Tämä kaupunki on valon kaupunki, se kadottaa tähdet, yölläkin niitä on vaikea nähdä. Kirjoitan sinulle ja on myöhä. En saa unta ja nykyään valvon pitkään, joskus kajastaa jo aamu kun nukahdan.
  Hankin tämän kirjasen eilen ja ajattelin, että kirjoitan mitä tapahtuu, tai ainakin yritän. Mitä sitten jos epäonnistun, jokainen sana on pieni voitto. Ostin kirjan pienestä putiikista ja se maksoi kymmenen sentiimiä. Kannet ovat mustat, vahvaa ja hyvää kartonkia, sellaista johon voi luottaa. Kun kirjoitan, on vähemmän yksinäinen olo. Sinäkin olet lähempänä ja tuntuu kuin rupattelisimme hiljaa.

Huhtikuu, 1889. Nuori ylioppilas on matkustanut Helsingistä Saksan kautta Pariisiin. Kotimaassa on tapahtunut jotakin, joka on pakottanut nuorukaisen lähtemään, ja nyt hän asuu yksin pienessä pariisilaismadamelta vuokraamassaan ullakkohuoneessa, johon on kätketty kaikki maailman rauha. Päivät soljuvat eteenpäin, mies kuljeskelee puistoissa ja katselee ihmisiä kahviloissa, unohtuu haaveisiinsa ja kirjoittaa päiväkirjaa osoittaen kirjoituksensa menetetylle rakkaalleen. Kaksi viikkoa saapumisensa jälkeen hän saa työtä lennätintoimistosta, ja etenee ajan myötä uutistoimistoon. Elämä ja työ kuljettavat hänet aluksi maailmansotaa edeltävään Saksaan ja myöhemmin Kauko-Itään. Lopulta päädytään vuoteen 2012, jossa miehen jälkeläinen lukee päiväkirjat ja tulkitsee tekstejä, jotka kertovat jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa.

  Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.


Joel Haahtela on eittämättä suurin suosikkini kotimaisista kirjailijoista, ja odotinkin viime syksynä malttamattomana tätä miehen uusinta romaania. Odotukset palkittiin: Tähtikirkas, lumivalkea oli niin pakahduttavan kaunis ja lumoava kirja, etten ole osannut kirjoittaa siitä riviäkään, vaikka lukukokemuksesta on jo aikaa. Rakastin kirjaa jo sen ensimmäisiä sivuja lukiessani, ja nyt kun ensimmäisestä lukukerrasta on kulunut jokunen kuukausi, on kirjan arvo vain mielessäni noussut ja rakkaus sitä kohtaan syventynyt. Tähtikirkas, lumivalkea onkin kasvanut mielessäni miltei yhtä tärkeäksi kuin suursuosikkini Tule risteykseen seitsemältä.

Romaanissa on paljon tunnistettavan haahtelamaisia piirteitä: hitaita ja kauniita hetkiä, uneliasta ja viipyilevää tunnelmaa, jotain kadotettua, seepian sävyistä surua ja melankoliaa, sydäntä kouraisevaa yksinäisyyttä ja kaipausta, syksyisiä tuulenpuuskia, jotka tempaisevat jotain mukaansa, muistoja, jotka ovat ohuita ja hohtavia, perhosia ja lumihiutaleitakin. Tuttua ja rakasta on myös Haahtelan kieli, joka tuntuu hioutuvan romaani romaanilta yhä kauniimmaksi ja kirkkaammaksi. Romaani on pullollaan niin pakahduttavan ihania lauseita, että haluaisin vain voida kääriytyä niihin kuin pehmeään peitteeseen. Tässä romaanissaan kirjailija käyttää kieltä myös aiempaa rohkeammin, kirjan loppupuolella kielen muuttuva muoto kuvaa taidokkaasti minäkertojan mielessä tapahtuvia asioita. Tähtikirkas, lumivalkea (kuten muutkin Haahtelan romaanit) kestää useita lukukertoja paitsi vahvan tarinansa, myös huikean kauniin kerrontansa ansiosta. Se on kuin kaunis maalaus, jota ei vain väsy katselemaan.

Haahtelalla on uskomaton estetiikan taju ja erehtymätön kyky nähdä ja luoda yksityiskohtia. Hän maalaa esimerkiksi 1800-luvun lopun Pariisin niin eläväksi lukijan eteen, että on helppoa nähdä mielessään keväisten puistojen hento vihreä, joka on kuin akvarelleilla laveerattua, öisten katujen himmeät lyhtynauhat, talojen sisäpihoilla roikkuvat pyykkinarut, Seinen varrelle levittäytyneet kirjakauppiaat kojuineen, tai kahvilassa asioivan pariisilaisjätkän parrasta varisevat tupakanpurut. Lennätinsalissa kiihkeästi käryävien paperossien sakea savu kirvelee silmiä ja maljakossa tuoksuva lehmuksen oksa tuo mieleen kesän. Vaikka ihailin myös Saksaan ja Kauko-Itään sijoittuvia osuuksia, erityisesti menneen Pariisin kuvaus lumosi minut.

  Ranskassa taivaskin on erivärinen kuin kotona. Sininen ei ole samaa sinistä, vaan vaaleampaa ja heleämpää, melkein kuin lasia. Jos viskaisi kiven taivaaseen, se ropisisi sirpaleina alas. Välillä minun täytyy nipistää itseäni, jotta tietäisin olevani olemassa.

Tähtikirkas, lumivalkea on tyylikäs ja hienostunut romaani, joka jättää sydämeen hieman surumielisen olon, vähän sellaisen pumpulimaisen ja itsestä irronneen, jollaista kirjan minäkertojakin potee. Se kumartaa taiteelle, musiikille ja kirjallisuudelle, ja kuvaa toisaalta koskettavasti haurasta ja horjuvaa mieltä, lähes käsin kosketeltavaa tuskaa ja kaipausta, sekä loputonta yksinäisyyttä ja erillisyyden ja irrallisuuden tunnetta. Tämä kirja on nimensä veroinen; kirkas ja kaunis kuin taivaalla loistava tähti, tai ne pienet timantit pakkaslumella, jotka kuutamo taikoo esiin.

Tästä Haahtelan yhdeksännestä romaanista on kirjoitettu jo vaikka missä. Linkitän tällä kertaa vain Poplaariin, jossa Pekka hienosti tiivistää kaiken sen, mitä minä en osaa lyhyesti sanoa. :) Itse jään odottelemaan kevättä ja Haahtelalta tulossa olevaa Matkustaja -nimistä kirjoitussarjaa. Oih!

torstai 23. tammikuuta 2014

Chad Harbach: Pelin henki


Chad Harbach: Pelin henki (Otava, 2013. 469 sivua. Alkuteos The Art of Fielding, 2011. Suomentanut Tero Valkonen.)

  Schwartzin mielestä juuri tämä oli olennainen paradoksi baseballin, jalkapallon tai minkä tahansa urheilulajin ytimessä. Sitä rakasti, koska sitä piti taiteena: erityisesti soveliaiden ihmisten harjoittamana näennäisen merkityksettömänä touhuna, joka ei antautunut yrityksille selittää sen arvoa mutta joka tuntui silti kertovan jotain todellista tai jopa oleellista ihmisenä olemisesta. Ihmisenä oleminen taas tarkoitti käytännössä sitä, että olemme elossa ja ymmärrämme kauneutta, kykenemme jopa silloin tällöin luomaan sitä, mutta jonain päivänä olemme kuolleita emmekä luo enää mitään.
  Baseball oli taidetta, mutta voidakseen olla siinä erinomainen piti ryhtyä koneeksi.

Todellinen lahjakkuus auttaa etelädakotalaisissa pikkukaupunkilaismaisemissa ja melko köyhässä perheessä kasvaneen Henry Skrimshanderin elämässään eteenpäin, kun hän saa yllättäen baseball-stipendin maineikkaaseen Westishin yliopistoon. Ankara ja kurinalainen uurastus tuottaa tuloksia, ja jo kolmantena opiskeluvuonna Henryn tuleva ammattilaisura alkaa näyttää väistämättömältä tosiasialta. Kykyjenetsijät kärkkyvät kenttien laidoilla, sana kiirii ja Henry alkaa olla paikallinen kuuluisuus: ihmepoika ja hänen lumottu räpylänsä.

Yliopistossa Henry ystävystyy baseball-joukkueen kapteenin, Mike Schwartzin, ja laillaan joukkueessa pelaavan kämppiksensä, Owen Dunnen, kanssa. Tärkeään rooliin nuorten miesten elämässä nousevat myös yliopiston rehtori Affenlight, sekä hänen tyttärensä Pella, joka palaa Keskilänteen aloittaakseen elämänsä uudestaan puhtaalta pöydältä.

  Linja-auton jokainen kundi Schwartzista aina pieneen Loondorfiin oli kasvanut ammattiurheilijan urasta unelmoiden. Unelmasta ei syvällä sisimmässään luopunut vielä silloinkaan kun tajusi ettei siitä koskaan tulisi totta. Ja nyt heidän keskellään oli Henry, joka sai elää unelmaa. Hän yksin oli matkalla sinne mihin heistä jokainen oli salaisissa takapihakuvitelmissaan suunnannut koko poikavuosiensa ajan: ison liigan kentille.


Pelin henki on kirja, jonka lukeminen takaa sitä suuremman nautinnon, mitä vähemmän siitä etukäteen tietää. Siksi en oikeastaan halua kertoa siitä mitään kovinkaan tarkkaa, ja komppaan Minnaa (jonka kanssa lainaan alussa samaa kohtaa, koska se vain on niin hyvä!): jo kirjan etulieve kertoo liikaa. Luen äärettömän harvoin (jos koskaan) kaunokirjallisuutta, joka sijoittuu urheilumaailmaan, ja vierastan usein myös selkeästi miehisiä nykyromaaneja (sotakirjat ovat asia erikseen!) - ja juuri siksi olikin niin suuri yllätys, miten hurjasti ihastuin vahvasti miehiseen maailmaan sijoittuvaan Pelin henkeen, jossa baseball on melkein jotain elämää suurempaa - jotakin sellaista johon on suhtauduttava asian edellyttämällä hartaudella ja kunnioituksella. Vahvasta miehisyydestään huolimatta Harbachin esikoisromaani ei kuitenkaan ole testosteronihuuruinen ja maskuliinisella tavalla kova teos, vaan lempeä, humaani ja jopa herkkä (!) kuvaus elämästä ja ihmisyydestä.

Pelin henki on sanalla sanoen ihana kirja, sellainen jonka lukemisesta tulee onnellinen olo. Satuin lukemaan kirjan sellaisena ajankohtana, jolloin elämässä oli vähän ylimääräistä huolta ja murhetta, mutta kirjaa lukiessani minulle tuli hyvä mieli ja jotenkin lohdutettu olo. Tarinan hahmoilla ei aina mene välttämättä kauhean hyvin, mutta silti elämässä on valoa ja toivoa. Harbachin teos on jotenkin syvästi empaattinen kirja, ja siitä olin lukiessani hyvilläni. Juuri tällaisia kirjoja haluaisin lukea paljon enemmän!

Kirja kertoo mieltä hivelevästä hyväntahtoisuudesta, ystävyydestä, jonka aitous punnitaan matkan varrella, ja sellaisesta rakkaudesta, joka saa sydämen tuntumaan vaarallisen täydeltä, turvonneelta ja aralta. Ja ilahduttavan paljon myös kirjallisuudesta, klassikkoromaaneista ja -runoista - sekä vaikkapa siitä, miten rakastetun kanssa luetaan yhdessä Tšehovia, ja miten siinä hetkessä on kaikki. Oih! Tarina on vahvasti elämänmakuinen; siinä podetaan raha- ja rakkaushuolia, kipuillaan oman epätäydellisyytensä kanssa ja opetellaan sietämään virheitä, sekä taistellaan sellaista pelkoa ja alati voimistuvaa kauhua vastaan, jotka kasvavat mielessä niin suuriksi möröiksi, että ne pystyvät lamauttamaan ihmisen. Yksi kantava teema on myös ihmisen oman identiteetin ja minuuden haparoiva hahmottaminen, joka ei ole vain nuoren ihmisen tehtävä ja etuoikeus vaan elämänmittainen prosessi, kuten Pelin henki koskettavan kauniisti osoittaa.

Näin naispuolisena lukijana oli mahtavaa päästä kurkistamaan niihin yliopistomaailman kulisseihin, joissa nuoret amerikkalaismiehet ottavat ensiaskeleitaan kohti todellista aikuisuutta. Pukuhuoneet ovat suojaa tarjoavia turvapaikkoja joissa miehet ovat haavoittuvimmillaan, ja asuntolan huoneet ovat asujiensa näköisiä. Jonkun huone on siisti ja täynnä kirjoja, ilmassa sekoittuvat inkiväärintuoksuinen puhdistusaine ja häivähdys marihuanaa. Ja sitten ovat ne nuoret miehet, joiden huoneet edustavat klassista yliopistorähjäisyyttä - ne, joiden ei kannata iltapimeällä tyttöä sänkyynsä viedessään sytyttää valoja. Baseballilla on kirjassa toki tärkeä roolinsa, mutta vaikka välitysheitot, tuplapelit, juoksutukset ja lyöntikeskiarvolukemat eivät minulle mitään sanokaan, urheilukuvaukset eivät saaneet minua nauttimaan kirjasta yhtään vähempää.

Harbachin kerronta on jotenkin miehisen rehdillä tavalla lumoavaa, kirjan kieli tuntuu hiotulta (käännöskin on hieno!) ja mies käyttää juuri tämän romaanin aihepiiriin sopivia ja tarkasti harkittuja vertauskuvia: milloin viimeksi olet kuullut naisella olevan ruhjeen väriset hiukset tai että joku olisi mieleltään herkkä kuin ruhjottu polvi? Henkilöhahmotkin ovat niin sympaattisia, että heihin on mahdotonta olla kiintymättä. Vaikka pidin lopulta ihan hurjasti heistä jokaisesta, nousivat suurimmiksi suosikeikseni Mike Schwartz, joka oli paikoin niin piinattu ja hukassa että mieleni olisi tehnyt halata häntä, ja erityisesti hillitysti hurmaava rehtori Affenlight. Kirjasieppo-Mari kertoo ihastuneensa vähän Mikeen, mutta minun polveni sai notkumaan Guert Affenlight. Kukapa olisi arvannut, että rehtorin toimistossa voi kokea niin värisyttäviä hetkiä!

Pelin henki ei ole virheetön tai täydellinen romaani, mutta minun mieleeni se jätti ihastuneen, vahvan jäljen. Tätä kirjaa on ilo suositella! Sen ovat lukeneet myös ainakin KaroliinaMari A.Maija ja Liisa, käykääpä kurkkaamassa heidänkin mielipiteitään!

(Tämänkertaisen kirjankansikuvan ottaminen vaati poikkeuksellista nopeutta! Vieressä pallokentän lähes olemattomaksi kuluneen rajaviivan tuntumassa vaani nimittäin pallohullu schäferini, jonka uusia palloja lainasin kuvausrekvisiitaksi. :)

lauantai 18. tammikuuta 2014

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua


Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua (Paasilinna, 2013. 141 sivua.)

Ääni on poika, joka asuu aivan yksin sumuisen vuoren syvässä rotkossa. Pienessä rakkaassa kotiluolassaan hän lepäilee ja nukkuu sammalvuoteellaan päivästä toiseen, sillä rotkon pohjalla ei ole mitään muutakaan tekemistä. Äänen ainoana seurana on suuri hiljaisuus - vain rotkon pohjalla juoksevan puron pulputus ja Äänen oma hiljainen hyräily pitävät hänelle seuraa. Hyräillessään pojalle tulee vähän parempi mieli. Lapsuudestaan Äänellä ei ole mitään muistoja, eikä hän tiedä mitään vanhemmistaan.

  Joka tapauksessa Ääni tiesi, että oli olemassa, että se eli. Ja elävän tehtävänä on elää. Sitä Äänikin edelleen halusi. Vettä Ääni joi, kun tuli jano, se jo melkein riitti pitämään Ääntä hengissä luonnon antimien keralla. Kun puro virtasi ja solahteli, Äänestä tuntui kuin äiti olisi siinä puhellut, lohduttanut häntä. Isäkseen Ääni taas kuvitteli auringon, koska kaipasi sen kalpeaa, kaukaista ja jotenkin kutsuvaa loistetta.
  Talvisin tuntui kuin kaikki valo olisi kadonnut, ja sen myötä myös Äänen vanhemmat: puro vaikeni ja valo katosi. Mutta toisin oli kesäisin. Silloin auringon valoa riitti kaikkialle niin, että rotkon yllekin levittäytyi kuin vaalea, joskus puhtaansininen katto. Äänen koti muuttui teltaksi, jossa oli kevyt olla hengittää. Ylös valoon katsoessaan Ääni tunsi silloin outoa kaipausta, joka ajan myötä vain kasvoi. 

Vähitellen Ääni alkaa väsyä jatkuvaan yksinäisyyteen, ja ennen niin rakas kotiluola alkaa tuntua pieneltä ja ahtaalta. Hänen sydämeensä leviää outo musta tuska ja yltyvä levottomuus valtaa mielen. Lopulta kaipuu valoon kasvaa niin suureksi, että hän alkaa pelostaan huolimatta kiivetä rotkon reunaa kohti toisenlaista maailmaa. Ensimmäisellä kerralla kaikki uusi ja pelottava saa pojan pään huimaamaan ja pelästyneenä hän palaa kiireen vilkkaa kotiluolaansa. Mutta seuraavilla kerroilla hän päättää voittaa pelkonsa, ja lopulta hän löytääkin itsensä vuorelta katselemasta vehreää laaksoa, jonka yllä lepää harmaan patjan lailla paksu sumu.

  Kaipaus oli saanut kohteen, se oli muuttunut todeksi. Ja totena se säilyi. Kun Ääni oli ja ihmetteli ja katseli, maisema vaihtui vain silloin, kun pilvet kulkivat sen yli. Niiden varjot näyttivät suurilta mustilta lampailta. Kaikkea tätä ihmeellistä ja uutta Ääni saattoi nyt katsoa. Ja mikä parasta: katsoa kaikessa rauhassa.

Ääni tapaa pian rempseän Korpin. Linnun selässä hän pääsee laaksoon muiden ihmisten ja eläinten joukkoon  - onhan Korppi tottunut kuljettamaan myös muun muassa menninkäisiä ja tonttuja. Laaksossa Ääni majoittautuu Karjun majataloon, ja siellä hän ymmärtää jännittävän matkansa syvimmän tarkoituksen: hänen on määrä löytää kadonnut Laulu. Edessä on suuri seikkailu.

  Kun pelon voi jakaa, se vähenee. Tai ainakin puolittuu. Jos siihen itse uskoo.


Ihailen suuresti kirjailija Hannu Mäkelää, vaikka miehen mittavaan tuotantoon tutustumiseni on vielä aivan alkutekijöissään. Olen viime aikoina rakastunut Mäkelän runoihin, ja kun Luettua elämää -blogin Elina kirjoitti ihastuttavan ja kirjalle kunniaa tekevän arvion tästä viime keväänä ilmestyneestä lastenromaanista kertoen kirjan olevan pieni aarre, tiesin että minunkin täytyy tämä lukea. Onneksi luin, sillä kirja lumosi minut täysin!

Ääni joka etsi Laulua on melankolinen ja haikeankaunis saturomaani, joka sopii sekä lapsille että aikuisille. Lapselle kirja tarjoaa taianomaisen ja hieman jännittävänkin tarinan, jossa eläimet puhuvat, pienet pojat voivat lentää korppien ja kurkien selässä, ja hyvä voittaa pahan, aikuinen puolestaan lumoutuu kauniista, hieman runollisesta kielestä ja siitä lämpimästä tunteesta, jonka Mäkelän viisas, lempeä ja filosofinen kerronta jättää jälkeensä. Myös Marika Maijalan sielukas mustavalkoinen kuvitus ihastuttaa ja puhuttelee, se tukee tarinaa hienosti ja upeissa kuvissa on hauskoja yksityiskohtia ja paljon tutkittavaa.


Mäkelä kuvaa kauniisti syvää yksinäisyyttä ja pelkoa, ja toisaalta sitä mielihyvää, joka valtaa sisimmän, kun uskaltaa tehdä jotakin sellaista mikä tuntuu melkein mahdottomalta. Romaani sisältää myös huumoria, joka tuntuu tarpeelliselta vastapainolta etenkin tarinan haikean surumieliselle alkupuoliskolle. Kun Korppi yrittää tehdä vaikutuksen maalaispoikaan puhumalla citykorppislangia, tai juo mallasmehua Villisian Viidakko -majatalon baaritiskillä, aikuistakin lukijaa hymyilyttää. Ja ainakin minun nauruhermojani kutkuttaa, kun majatalonpitäjä Karju - joka on täysi sika - hotkaisee ahneuksissaan asiakkaalle paistetun kyljyksen. Ääni joka etsi Laulua on jotenkin samaan tapaan rakastettava, riemastuttava ja sydämeenkäypä lastenromaani, kuin venäläisen Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira, joka on minulle yksi rakkaimmista lastenkirjoista kautta aikojen. Mielleyhtymä tuntuu loogiselta: Uspenski on nimittäin aikanaan laatinut Hannu Mäkelän Herra Huun seikkailuista venäjänkielisen mukaelman, Mäkelä puolestaan on kääntänyt suomeksi muun muassa venäläisiä runoja. Ääni joka etsi Laulua on kertomus, jossa tuntuu jotenkin vahvasti slaavilainen pohjavire aivan kauniiden, vanhojen venäläissatujen henkeen.

Tämän ihastuttavan lastenkirjan haluan ehdottomasti ostaa omaan hyllyyni, ja toisen kappaleen odottamaan sitä aikaa, kun rakas kummityttöni on niin iso että jaksaa kuunnella ja keskittyä näin pitkään tarinaan. Kuten Elina omassa tekstissään sanoi, tämä kirja on todellakin pieni aarre! Hänen lisäkseen kirjasta ovat kirjoittaneet myös JenniElma Ilona ja Valkoinen kirahvi.

***

Valtava määrä kommentteja edellisiin postauksiin odottelee vastauksiaan - kiitos niistä kaikista! Pyrin vastaamaan niihin kaikkiin tämän viikonlopun aikana! :)

torstai 16. tammikuuta 2014

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat


Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava, 2013. 522 sivua. Alkuteos Americanah, 2013. Suomentanut Hanna Tarkka.)

  Hän katseli miesten ja naisten kuvia ja tunsi hienoista menetyksen kipua, kuin nuo ihmiset olisivat vääntäneet hänen nyrkkinsä auki ja vieneet häneltä jotakin. He elivät hänen elämäänsä. Nigeriasta tuli paikka, jossa hänen olisi pitänyt olla, ainoa paikka, jonka maahan hän saattoi työntää juurensa ilman että koko ajan teki mieli kaivaa ne ylös ja ravistella mullat pois. Ja sitten oli tietysti Obinze. Hänen ensirakkautensa, ensimmäinen rakastajansa ja ainoa ihminen, jonka seurassa hänen ei ollut koskaan tarvinnut selitellä mitään.

Oppikouluikäiset Ifemelu ja Obinze tapaavat toisensa luokkatoverin bileissä. Obinze on koulun uusi poika, Ifemelu puolestaan se älykäs ja uppiniskainen tyttö, jolla on terävä kieli ja paljon mielipiteitä, ja joka muiden poikien mielestä tietää hankaluuksia. Rakkaus kirjallisuuteen yhdistää, ja pian nuoret rakastavat kirjojen lisäksi myös toisiaan. Kun tulee aika jatkaa yliopistoon, nuoret muuttavat Lagosista Nsukkan yliopistokaupunkiin. Opiskelu ei kuitenkaan suju ongelmitta; maan sotilashallinto ei maksa opettajien palkkoja, ja opiskelijamielenosoitukset ja opettajien jatkuvat lakot ovat arkipäivää. Epävarmuus ja vaihtoehtojen puutteesta syntyvä masentava horros saavat Nigerian karkottamaan maasta parhaat resurssinsa, kun moni nuori lähtee ulkomaille opiskelemaan ja etsimään parempaa elämää. Obinze on haaveillut Yhdysvalloista koko ikänsä, mutta lopulta Ifemelu onkin se, jolle opiskelupaikka, stipendi ja viisumi Yhdysvaltoihin järjestyvät vaivatta. Obinze päätyy lopulta laittomaksi siirtolaiseksi Lontooseen, mutta siitä kaikesta Ifemelu ei tule olemaan tietoinen.

Ifemelun mielikuvissa USA on kylmä ja luminen maa, jossa kaikki on hohtavaa ja kiiltävää. Kun hän saapuu maahan kesän ensimmäisen helleaallon aikaan ja majoittuu ruosteisella vanhalla autolla ajavan tätinsä vaatimattomaan asuntoon, jonka seinillä kiipeilevät torakat, tuntee hän itsensä pettyneeksi ja läkähdyttävän kuuman ilman tyrmistyttämäksi. Suurin järkytys syntyy kuitenkin silloin, kun Ifemelu vähitellen tajuaa olevansa musta; elämää uudessa kotimaassa määrittelevät rodullisen hierarkian tikkaat, joiden alimmalla puolalla seisovat mustat.

Alkuun koti-ikävä on kova, ja Ifemelu pitää tiivistä yhteyttä poikaystäväänsä. Sitten tapahtuu jotain, joka saa nuoren naisen lopettamaan kaiken yhteydenpidon, ja yhteys Obinzeen katkeaa vuosikausiksi. Amerikka tuntuu nujertavan Ifemelun ja hän tuntee hukanneensa itsensä, mutta vähitellen elämä alkaa löytää uudet uomansa; nainen valmistuu yliopistosta, alkaa seurustella ja perustaa rotuaiheisen blogin, joka nousee valtavaan suosioon. Muutaman vuoden päästä kodin muisto alkaa hämärtyä, muistoihin tulee seepiansävyinen pinta. Kunnes kolmetoista vuotta Yhdysvalloissa asuttuaan Ifemelu alkaa kaivata takaisin Nigeriaan - takaisin kotiin. On aika palata ja samalla kohdata myöskin Nigeriaan palannut Obinze kaikkien vuosien ja tapahtuneen jälkeen.


Luin parisen vuotta sitten Adichien hienon novellikokoelman Huominen on liian kaukana, ja vaikken teokseen täysin varauksetta rakastunutkaan, aavistelin jo silloin, että tulen vielä kokemaan kirjailijan parissa jotain ainutlaatuisen hienoa. Nyt se sitten tapahtui, kun luin tämän naisen uusimman romaanin. Minusta tuntuu, että olen nyt lukenut yhden upeimmista käännösromaaneista vuosikausiin, ja kirjasta kirjoittaminen tuntuu miltei mahdottomalta tehtävältä. Samanaikaisesti minulla on kauheasti sanottavaa, ja kuitenkin olen melkein sanaton. Rakastuin romaaniin ihan täysin, ja se oli minulle aivan viittä vaille täydellinen lukukokemus. Sen lukeminenkin otti aikansa, Kotiinpalaajat on nimittäin niin tiivis ja runsas pakkaus, että luin sitä kaikkinensa jopa parin viikon ajan. Luin kirjaa hitaasti, ja niinä aikoina kun tein pitkiä yötyöputkia luin suosiolla muuta, sillä halusin lukea Adichieta rauhassa ja levänneenä, kirjaan täysillä keskittyen ja nautiskellen.

Adichie kuvaa taitavasti niitä sopeutumisvaikeuksia, joihin vieraaseen maahan ja kulttuuriin muuttava herkästi törmää, sekä sitä vierauden ja ulkopuolisuuden tunnetta, joka vastaanottaa paitsi maahanmuuttajan, myös vanhaan kotimaahansa palaajan. Maailma näyttäytyy nyrjähtäneenä siellä ja täällä, ja palatessaan ihminen luiskahtaa outoon ja tuttuun samalla kertaa. Hän kuvaa elävästi ja tunteita herättäen koti-ikävää, yksinäisyyttä ja vastentahtoisten ratkaisujen aiheuttamaa suoranaista itseinhoa, sekä sellaista levottomuutta, joka tuntuu joltakin mikä räpyttelee siipiä hänen sisällään, kuin etsisi aukkoa josta lentää tiehensä. Kirjan tärkeintä sanomaa edustavat kuitenkin mielestäni rotukysymykset, Kotiinpalaajat on hieno ja merkittävä puheenvuoro tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta.

  Sanot, ettei rotu ole ongelma vain koska toivot, ettei olisi. Me kaikki toivomme sitä. Mutta se on vale. Minä tulin tänne maasta, jossa rotu ei ollut ongelma. En pitänyt itseäni mustana, vaan musta minusta tuli vasta, kun tulin Amerikkaan. Kun Amerikassa musta rakastuu valkoiseen, rodulla ei ole väliä, kun ollaan kaksin, koska silloin siinä olette vain sinä ja rakastettusi. Mutta sillä hetkellä, kun astutte ulos ovesta, rodulla on väliä.

Adichie kuvaa kauniisti ja rikkaasti synnyinmaataan Nigeriaa. Talvisin puhaltava Harmattan-tuuli näyttäytyy erilaisena eri puolella maata: Lagosissa se on mitätön utuverho, mutta Nsukkassa raivoisa, oikukas olento, ja tomupyörteet kuorruttavat kaiken hiekanruskealla pölyllä. Basaarit täyttävät ilman tuoksuilla ja talojen keittiöistä kantautuu ruuan käryjä, casuarina-puut humisevat tuulessa ja kaupustelijat vahtivat banaani- ja maapähkinätarjottimiaan. Joinakin öinä lämpö levittäytyy kaikkialle kuin paksu pyyhe, toisina taas puhaltaa pureva, kylmä tuuli. Elämä on täynnä kiireettömiä rutiineja, ja monet ihmiset ovat tyytyväisiä pieneen elämäänsä. Maan epäkohtiakaan ei kuitenkaan peitellä, vaan kirja kertoo suoraan ja kaunistelematta korruptiosta, valtavista tuloeroista ja siitä, miten todelliset lahjat ja kyvyt menettävät merkityksensä, kun raha, vaikutusvalta ja arvonanto saavutetaan lähinnä oikeita ihmisiä nuoleskelemalla. Amerikassa tai Britanniassa elämä ei ole välttämättä yhtään sen parempaa, mutta erilaista se kylläkin on. Nigerian, Yhdysvaltojen ja Britannian erilaisuuden kuvauksen lisäksi nautin romaanissa eniten siitä, että se on myös herkkä, kaunis ja koskettava rakkaustarina.

  Ifemelu kuunteli sanoja kuin sävelmää ja hengitti katkonaisesti, ilmaa haukkoen. Hän ei itkisi, näin pitkän ajan jälkeen oli naurettavaa itkeä, mutta silmät täyttyivät kyynelistä, sydäntä kivisti ja kurkkuun nousi pala. Kyyneleet kirvelsivät. Hänestä ei päässyt ääntäkään. Obinze otti hänen kätensä omiinsa, puristeli niitä pöydällä, ja heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, ikivanha hiljaisuus, jonka molemmat tunsivat. Ifemelu oli hiljaisuuden sisällä ja siellä hän oli turvassa.

Kotiinpalaajat on myös vahva ajankuvaus. Tarinan ankkuroi 2000-luvulle sähköpostien ja sosiaalisen median (Facebookin ja blogien) suuri rooli, sekä Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi ensimmäisenä tummaihoisena miehenä maan historiassa. Kirja laajensi omaa ymmärrystäni myös tämän asian suhteen: matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Yhdysvaltoihin vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Obama oli valittu presidentiksi ensimmäiselle kaudelleen. Olin itsekin pakahtua uutisesta, mutta kierrellessäni Floridaa (jossa Obama oli saanut valtaosan äänistä) ihmisten ilo oli melkein käsinkosketeltavaa. Tuntui mahtavalta saada olla edes hetken ajan seuraamassa noin merkittävää aikakautta Yhdysvaltain historiassa, mutta nyt Adichien romaanin luettuani ymmärrän asian ihan uudella tasolla.

Lukukokemus antoi minulle valtavan paljon, Kotiinpalaajat on sanalla sanoen huikea romaani. Se on samanaikaisesti älykäs, herkkä ja intohimoinen, sekä sisällöltään painava, se ottaa voimakkaasti kantaa - paikoin jopa vimmaisuuteen saakka, ja se on kaunis tarina, joka saa uskomaan rakkauteen. Ennen kaikkea se on hurjan tärkeä kirja, josta koin saavani uusia eväitä jopa omaan työhöni (joka on nykypäivänä hyvinkin monikulttuurista). Tämän lukukokemuksen jälkeen katselen maailmaa taas vähän uusin silmin.

  Mitä pitäisi tehdä? En oikein tiedä. Ehkä voisit yrittää kuunnella. Kuulla, mitä sanotaan. Ja muistaa, ettei asia koske henkilökohtaisesti sinua. Amerikan mustat eivät sano sinulle, että syy on nimenomaan sinun. He sanovat vain sen, miten on. Jos et ymmärrä, kysy. Jos kysyminen tuntuu kiusalliselta, sano että se tuntuu kiusalliselta, ja kysy kuitenkin. On helppo sanoa, onko kysymys lähtöisin hyvästä tahdosta. Kuuntele sitten lisää. Joskus ihmiset haluavat vain tuntea, että he tulevat kuulluiksi. Otetaan sille mahdollisuudelle, että voidaan olla ystäviä, olla yhteydessä ja ymmärtää toisiamme.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu jo vaikka missä, esimerkiksi näissä: IlseläLuettuaMafalalaKirjava kammariKirjasieppoKirjakirppu, Mari A:n kirjablogiKirjavalasLukutoukan kulttuuriblogi ja Kirja joka maasta.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet


Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet (Tammi, 2013. 237 sivua.)

  Suru on kuin aalto, Emma ajatteli jäädessään katsomaan merta. Alussa se oli vaahtopäinen myrskyaalto, joka tuiversi ja repi. Nyt suru oli enää pieni liplatus sisimmässä, kipeä, mutta kestettävissä. Emma pystyi puhumaan menetyksestään ilman että purskahti itkuun.

On vuosi 2004, kuusivuotias Emma on Thaimaan Khao Lakissa viettämässä joulua vanhempiensa, nelivuotiaan pikkuveljensä ja toisten isovanhempiensa kanssa. Tapaninpäivän aamu valkenee aurinkoisena, ja edellispäivänä mahatautia sairastellut Emmakin tuntee olonsa pirteämmäksi. Perhe lähtee hotellin aamupalalle ja suunnittelee viettävänsä koko päivän rannalla kimmeltävästä merestä ja auringosta nauttien - edessä on ihana päivä! Aamun idyllinen onni ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä parin tunnin kuluttua pienen tytön koko elämä romahtaa, kun tuhoisa tsunami iskee Thaimaan rannikolle, ja Emma menettää kerralla koko perheensä.

Kahdeksan vuotta myöhemmin teini-ikään ehtinyt Emma palaa Khao Lakiin isoäitinsä, tätinsä ja tämän miesystävän kanssa. Thaimaassa Emma tutustuu ikäiseensä Venlaan, joka suhtautuu omiin vanhempiinsa teini-ikäisen tytön nihkeällä ärtymyksellä. Hän tapaa myös ruotsalaisen Lukaksen - kohtalotoverin, joka hänen laillaan on menettänyt tsunamissa osan perheestään. Emmalla on matkalle monta tavoitetta: hän aikoo kohdata rohkeasti hyökyaallon lailla mieleen palaavat kipeät muistot, hän haluaa jättää perheelleen hyvästit, ja löytää sen thaimaalaisen miehen, joka pelasti tsunamiaamuna hänen henkensä.

  - Suru on vähän kuin tuo lyhty, Lukas pohti katsellessaan taivaalla kieppuvaa valoa. - Ensiksi se roihuaa ja polttaa, sitten liekki vähitellen pienenee. Surukin pienenee, ja tilalle tulee kaipaus. Ja toivo.


Khao Lakin sydämet on ollut viime aikoina esillä sekä Topelius-, että Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkuuksiensa vuoksi. Ilman ehdokkuuksia kirja olisi saattanut mennä minulta kokonaan ohi, enhän keski-ikää lähestyvänä täti-ihmisenä varsinaisesti kuulu tämän nuortenkirjan kohderyhmään. :) Kirjallisuuspalkintoehdokkuudet ja niiden myötä löytämäni lukuisat kehuvat blogiarviot saivat minut kuitenkin kiinnostumaan teoksesta, ja lukupäätöksen sinetöi lopulta kirjan hirmuisen kiinnostava aihe. Yhdeksän vuotta sitten satojen tuhansien ihmishenkien menetyksen aiheuttanutta tsunamia ja kaikkea siihen liittyvää uutisointia pystyy tuskin kukaan unohtamaan. Minua kiinnosti saada selville, miten Tiainen on onnistunut noin suuresta ja raskaasta aiheesta kirjoittamaan.

Kirjan luettuani en yhtään ihmettele, että se on noteerattu palkintoraadeissakin, sillä niin hienosti Tiainen on vaativasta urakastaan suoriutunut. Khao Lakin sydämet kertoo koskettavan tarinan suuresta menetyksestä ja vuosien mittaisesta surutyöstä, ja lukiessa joutui muutaman kerran nieleskelemään palaa kurkustaan. Kirjan kerronta oli nuortenkirjamaiseen tapaan melko suoraviivaisen sujuvaa, mutta kieli oli silti kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunista. Tiainen vuorottelee taitavasti nykyhetken ja tsunamista kertovien takaumien välillä, ja kirjaa oli melkein pakko ahmia saadakseen tietää, miten tapahtumat etenivät tuona katastrofaalisena päivänä.

  Minäkin vilkaisin rannalle ja näin, että meri oli jossain kaukana. Horisontissa näkyi valtava vesiseinä, moninkertaisesti tavallista aaltoa isompi. Iso aalto piti lähestyessään jylinää, samanlainen ääni syntyy, kun juna menee tunneliin, mutta tämä ääni oli paljon kovempi. Ihmiset eivät aavistaneet vaaraa ennen kuin joku hotellin turvamiehistä alkoi huutaa kehottaen pakenemaan. Minäkin jätin tarjottimen ja otin jalat alleni. Ehdin juosta ehkä viisikymmentä metriä, kun vesi tavoitti minut. Sitä oli ensiksi nilkkoihin, sitten polviin ja kainaloihin, lopulta vesi imaisi minut mukaansa. Minusta tuntui kuin olisin pyörinyt pesukoneen rummussa.

Olin itse lukijana niin ennalta arvattava, että henkilöhahmoista erityisesti kovia kokeneet Emma ja Lukas olivat mieleeni. Ihailin sitä, miten Tiainen on onnistunut tekemään hahmoistaan uskottavan tuntuisia - Emmasta ja Lukaksesta huokui jotain sellaista voimaa ja viisautta, jota vain hyvin nuorena mahdottoman eteen joutuneista voi huokua. Tarina oli lopulta varsin lämmin ja lohdullinen, ja kirjan luettuaan sen kannet sulki valoisin mielin ja vähän liikuttuneena. Ainoa lukiessa hieman häiritsevä seikka oli tietynlainen alleviivaavuus ja opettavaisuus etenkin kahden tytön, Emman ja Venlan, välisessä suhteessa, mutta se oli toisaalta varsin ominainen piirre nuortenkirjalle - eläydyinkin tarinaan niin että jouduin välillä muistuttelemaan itseäni siitä, että kirja on tosiaankin suunnattu aika paljon minua nuoremmille lukijoille. :) Ihastuin myös onnistuneeseen ja elävään miljöön kuvaukseen, ja lukiessani kuvittelin itseni Thaimaahan, hiljaisena aaltoilevan tumman meren rannalle öiseen aikaan, kun mustalla taivaalla tuikkivat tähdet. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja toimi myös oivallisena matkakuumeen nostattajana.

Khao Lakin sydämiä on luettu kirjablogeissa suorastaan ilahduttavan paljon. Käy kurkkaamassa, mitä esimerkiksi KirsiKristaJenniMari A.Rouva Huu tai Tintti ovat kirjasta pitäneet.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Thaimaa

perjantai 10. tammikuuta 2014

Tove Jansson: Reilua peliä


Tove Jansson: Reilua peliä (WSOY, 1990. 139 sivua. Alkuteos Rent spel, 1989. Suomentanut Kyllikki Härkäpää.)

  Pimeys oli laskeutunut aivan huomaamatta. Mari erotti enää tuskin muuta kuin vaahtoharjat. Vesi syöksyi idänpuoleisten kallioiden yli korkeina putouksina ja jatkoi matkaa yli laguunin, lännessä kuohuivat tyrskyt niemen takaa, ja siellä, jossain keskellä, makasi Viktoria.
  Mari hipsutteli takaisin tupaan.
  No? kysyi Jonna.
  Ihmeellistä, Mari sanoi, miten erilaiselta myrsky kuulostaa täällä sisällä. Se ikään kuin liukenee, miten sen sanoisi, kuin yhdeksi pitkäksi, laulavaksi säveleksi - kerranhan sinä yritit nauhoittaakin sen mutta siitä tuli vain yhtä loputonta rahinaa...
  Jonna kysyi terävästi: Mikä siellä on tilanne?
  Hyvä, luulisin. Näki vähän heikosti.
  Sinähän voit kirjoittaa jotain tuosta akustisesta puolesta, Jonna sanoi, tuntuu että sinä saat myrskyn uitetuksi mukaan kirjoitatpa melkein mitä tahansa.

Kaksi ikääntyvää naista, Mari ja Jonna, asuvat samassa vuokratalossa, mutta eri rapuissa omissa asunnoissaan. Kumpikin on taiteilija, ja heidän yläkerran ateljeitaan erottaa ullakko, persoonaton ei-kenenkään-maa täynnä korkeita käytäviä ja lukittuja lautaovia. Naiset jakavat elämänsä; he tekevät asioita yhdessä ja erikseen, matkustelevat, iloitsevat ja riitelevät - mutta ennen kaikkea kokevat olevansa siunattuja rakkaudella.


Reilua peliä on episodimainen pienoisromaani, joka kertoo Marista ja Jonnasta - tai oikeastaan Tove Janssonista ja hänen elämänkumppanistaan Tuulikki Pietilästä. Teos muistuttaa rakenteeltaan Janssonin ihanaa Kesäkirjaa, sillä kummassakaan ei ole varsinaista juonta, vaan jokaisessa luvussa seurataan yksittäisiä, toisistaan riippumattomia hetkiä kirjan henkilöhahmojen elämästä. Teksti on vähäeleistä, paljoakaan ei tapahdu, ja siltikin kirja saa aikaan vahvoja mielikuvia ja tekee sydämen seutuville lämpimän, hyvän olon.

Mari ja Jonna ovat kaksi melko erilaista persoonaa, ja erilaisuus saa naiset ajautumaan aika ajoin törmäyskurssille. Pitkä yhteinen elämä lienee kuitenkin hionut pois kummankin terävimmät särmät, ja erilaisuus ja vastakkaiset mielipiteet tekevät suhteesta elävän ja kiinnostavan. Kumpikin tukee ja ymmärtää toistensa taiteen tekemistä, ja suhteessa, jossa on paljon luottamusta ja rakkautta, uskaltaa sanoa suoraan mitä toisesta tai hänen taiteestaan ajattelee. Naiset tekevät kaikenlaista yhdessä; he katsovat paljon elokuvia huolella tulevaan elokuvanautintoon valmistautuen - b-luokan lännenelokuva vaatii luonnollisesti kumppanikseen pullon bourbonia ja rasiallisen Cortez-sikareita, he viettävät aikaa rakkaalla saarellaan ja matkustelevat ympäri maailmaa kaikkea näkemäänsä samalla pikkuruiselle kaitafilmi-Konicalleen tallentaen.

Reilua peliä on jotenkin hyvin tunnistettavasti tovemainen kirja. Naisten välisissä dialogeissa on paljon sellaista toteavaa ja rivien väliin merkityksiä jättävää, ja jotkut kappaleet voisivat olla kuin suoria otteita jostakin muumikirjasta. Kuten nyt vaikka tämäkin:

  He kokivat verkkonsa kotimatkalla; tulos oli yksi vaivainen särki ja pieni simppu, kumpikin sai jatkaa uimistaan. Kissa istui rannalla vastassa.
  Kyllä tuli hiljaista, sanoi Jonna. Mitä sanot, eikö vain ollutkin aika hieno ukonilma?
  Hyvin hieno, sanoi Mari. Paras mitä meillä on ollut.

Kirja jätti kaikkinensa yllättävänkin vahvan jäljen. Eniten rakastin kuitenkin lukua nimeltä Suuressa Phoenixin kaupungissa, jossa Mari ja Jonna viettävät Amerikan-matkallaan useamman päivän Phoenixissä. He majoittuvat nukkavierua arvokkuutta huokuvaan vanhaan hotelliin, jossa kaikki on vanhaa: portieerin päätä ympäröi valkoinen hiusseppel ja hissipoikakin on niin iäkäs, että hän kuolee naisten vierailun aikana vanhuuteen omassa hississään. Hotellissa naiset tutustuvat veikeään huonesiivoojaan, Verityyn, joka näyttää heille palasen oikeaa Phoenixiä. Rakastin tuosta tarinasta jokaista sanaa, ja aloin haaveilla siitä, miten itsekin eläkeikäisenä matkustan Greyhound-busseilla ympäri Yhdysvaltoja. Minäkin haluan juoda vodkaa arizonalaisessa baarissa ja tutustua stetsonhattuisiin paikallisiin, kun taustalla soi A Horse with No Name. Oih!

Reilua peliä oli tammikuun Toveni. Nyt nimittäin vietetään Tove Jansson -juhlavuotta, kun rakastetun kirjailijan syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta, ja aion koko vuoden ajan lukea vähintään yhden Janssonin (tai Janssonista kertovan) kirjan kuukaudessa. Reilusta pelistä on aikanaan blogattu myös Kirjavassa kammarissa.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Raakel Lignell: Raxun remppa


Raakel Lignell, Eija Holmala & Arja Vanhanen: Raxun remppa. Rapakunnosta hyvään oloon (Sanoma Magazines, 2013. 142 sivua.)

  Syyskuussa 2010 päätin muuttaa elämäntapani. Olin uupunut, ylipainoinen ja rapakuntoinen - loppuun palanut sekä psyykkisesti että fyysisesti. Halusin voida paremmin ja jaksaa arjessa. Kun uskaltauduin tekemään uudenlaisia valintoja omassa elämässäni, alkoi muutos, jonka voima yllätti täysin. [--] Toivon oman esimerkkini ja kokemusteni sekä asiantuntijoiden vinkkien auttavan huonon vointinsa kanssa kamppailevia. Selaile kirjaa, tartu ensimmäisenä kiinnostavimpaan kohtaan, poimi ne asiat, jotka kolahtavat juuri sinulle. Jokaisella on oma tiensä kuljettavana ja kaikelle on aikansa. Mene, tee ja ota elämä kuten sen haluat! Silloin riittää annettavaa myös muille.

Raakel Lignell on suomalainen viulisti, joka on ollut viime vuosina paljon julkisuudessa suuren elämäntapa- ja muodonmuutoksensa vuoksi. Lignellin on onnistunut karistaa pois viisikymmentä (!) ylimääräistä kiloa - hatunnoston arvoinen suoritus. Urakastaan nainen kertoo tuoreessa kirjassaan Raxun remppa, joka on kirjoitettu yhteistyössä kahden hyvinvoinnin ammattilaisen, liikuntatieteen maisteri Eija Holmalan ja ravitsemusterapeutti Arja Vanhasen kanssa. Kirjassaan Lignell kertoo rehellisesti siitä, miten huonossa kunnossa hän oli ennen elämäntaparemonttiaan, miten vaikeaa erityisesti liikunnan aloittaminen oli entiselle sohvaperunalle, ja miten suuren ja kunnioitettavan työn hän on tehnyt päästäkseen tavoitteeseensa eli hyvään oloon.

  Mutta kaikkeen tottuu, myös huonoon oloon. Oli helpointa takertua tuttuun ja turvalliseen. En tiennyt paremmasta, tai en ainakaan muistanut miltä elämä paremmassa kunnossa voisi tuntua. Hoin itselleni, että ole armollinen, älä vaadi liikoja, kaikella on aikansa. Tosiaankin. Viimein saavutin huonon olon lakipisteen ja halusin voida paremmin. Olin valmis uhrauksiin saadakseni aikaan muutoksen. Enkä hetkeäkään liian aikaisin.


Olen ollut lähes koko aikuisen ikäni koukussa hyvinvointi- ja liikuntalehtiin, sekä -kirjallisuuteen ja -blogeihin. Tilaan tälläkin hetkellä kahta suomenkielistä liikuntalehteä, rakastan lukea niiden inspiroivia ja innostavia juttuja oikeanlaisesta ravinnosta ja liikunnasta - niinäkin aikoina, kun oma liikkumiseni rajoittuu jokapäiväisiin, pakollisiin pitkiin koiralenkkeihin, syöminen on mitä sattuu ja ylimääräiset kilot saavat housut tuntumaan piukeilta reisien tai vatsan kohdalta. Jossain sisälläni asuu edelleenkin se innokas juoksija ja jumppapirkko, joka vielä vajaat kymmenen vuotta sitten kävi kahdeksalla jumpalla viikossa, rakasti juoksemista ja monen tunnin spinningmaratoneja, ja joka oli vähällä tehdä liikunnasta ja terveyden vaalimisesta itselleen ammatin - edessä häämöttävät liikuntalääketieteen opinnot vaihtuivat kuitenkin yllättäen totaaliseen suunnanmuutokseen ja alan vaihtoon, kun pelastusala houkutteli allekirjoittaneen pariinsa vuosikausiksi. Vaikka ammattihaaveet jäivät, ovat terveys, liikunta ja hyvinvointi yhä sydäntäni lähellä, niin kuin ne ovat olleet jo parin vuosikymmenen ajan.

Kymmenessä vuodessa paljon on kuitenkin muuttunut. Monenlaiset krempat ovat rajoittaneet liikuntaharrastuksia oleellisesti, leikattu selkäni ei kestä enää juoksemista tai hyppyjä sisältäviä jumppia ja painokin on kivunnut salakavalasti seuraavalle kymmenluvulle. Viime vuonna saamani MS-diagnoosi oli omanlaisensa herätys: nyt viimeistään on aika alkaa pitää taas itsestään parempaa huolta! Viime vuonna aloin jo kiinnittää huomiota siihen mitä syön. Huomasin, että nopeat hiilarit eivät sovi minulle ollenkaan vaan päinvastoin tehostavat MS-oireita ja tunkkaista oloa, ja kun jätin pois ravinnostani valkoiset vehnäjauhot, valkoisen riisin ja pastan, murot ja karkit sekä maitosuklaan, ja vähensin perunan ja sokerin käytön minimiin, huomasin olevani pirteämpi ja tuntevani oloni vahvemmaksi ja kaikin tavoin paremmaksi.

Syksyinen kesäloma New Yorkissa katkaisi hyvin alkaneen ruokaremontin, ja loppusyksy aina vuodenvaihteeseen saakka on kulunut samoissa merkeissä. Olen syönyt luumutortun jos toisenkin, luomukaurapuuro raejuustolla on vaihtunut valkoisesta riisistä keitettyyn uunipuuroon ja tumma suklaa Fazerin siniseen, ystävien kanssa on herkuteltu pannukakulla ja pullilla. Voi huokaus! Herkuttelu on tuntunut olossa joka päivä, ja koska olen nyt uupunut siihen että olen aina niin uupunut, on korkea aika palata ruokavalioon, jolla jo viime vuonnakin saavutin hyvän olon. Raxun remppa -kirjasta lähdin hakemaan motivaatiota, ja luinkin mielelläni Raakelin kokemuksia, hänen ajatuksiaan syömisestä ja herkuttelusta, ja arjen ja itsestään huolehtimisen - tai alkutilanteessa pikemminkin huolehtimattomuuden - yhdistämisestä.

  Äitiys katkaisi omaan napaan tuijottelun ja juhlinnan. En kuulunut niihin naisiin, jotka imetysaikana menettävät jokaisen ylimääräisen gramman. Päinvastoin, taisin kerätä ympärilleni kaikki imetetyt pisarat. En suuremmin stressannut painokäyriäni, kädet ja sydän olivat täynnä muuta - viisi lasta seitsemän vuoden sisällä. Elämä pyöri lieden ympärillä. Laitoin ruokaa, syötin ja siivosin jälkiä suuren osan päivästä. Samalla popsin itse ohimennen, oli nälkä tai ei. Kun väsytti, söin. Kun hemmottelin perhettä ja puolisoa, syötiin. Kun halusin rentoutua, söin. Kun harmitti ja kiukutti, söin.


Raxun remppa ei kirjana antanut minulle mitään uutta, kaiken sen tarjoaman tiedon olen jo lukenut lukuisista lehdistä ja opuksista vuosien varrella moneen kertaan, mutta asiaan vihkiytymättömälle ja etenkin isompaa laihdutusurakkaa tai elämäntapamuutosta suunnittelevalle se on ihan hyvä perusteos. Kirjassa on paljon asiaa, ja se kaikki on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi. Sen avulla voi opetella syömään oikein, se tarjoaa hyviä kuvia ja taulukoita lautasmalleista aina vähähiilihydraattisen ruokavalion ja yleisten ravitsemussuositusten vertailuun, ja se kannustaa lukijaa liikunnan pariin ja etsimään rohkeasti omia lajejaan. Plussaa ovat myös selkeät ja hyvin kuvitetut kotijumppa- ja venyttelyohjeet. Kirjaa on myös mukavaa katsella ja käsitellä, sen sivut ovat paksua, käteen miellyttävän tuntuista mattapintaista paperia, sen värimaailma on tasapainoinen, ja sen kuvat ovat kauniita ja etenkin ruokakuvat houkuttelevia. Kirjan parasta antia on mielestäni Raakelin elämänmyönteinen, kannustava ja innostava asenne, joka sai ainakin minut viritettyä taas sille taajuudelle, jossa ostoskoriin valitaan pullan sijasta avokadoa, ja kaapista kaivetaan esille uimapuku ja kuntosalivermeet.

  Tajuatteko miltä tuntuu, kun on laiminlyönyt kroppaansa, suorastaan hylännyt sen vuosikausiksi ja sitten se alkaakin totella ja tuottaa ennen kokematonta riemua? Sain todeta, että energia on ihmeellinen asia: mitä enemmän sitä kuluttaa, sitä enemmän sitä saa.

Lukiessani minua hieman ärsytti se, että kirja tuntui yllyttävän lukijaa tavoittelemaan samanlaista, lähes överiksi menevää intoa liikuntaan, kuin mikä Raakelilla on pahimmillaan ollut. Kahdenkymmenen viikkotunnin liikuntamäärä ilman lepopäiviä ei ole terveellistä ja tavoiteltavaa, eikä sellaista tahtia jaksa kauaa - mutta onneksi kirjassa käsiteltiin näitäkin asioita, ylikuntoa, levon ja kohtuullisuuden merkitystä. Ymmärsin lopulta, että kirja on ennen kaikkea kuvaus Raakelin taipaleesta, hänen kokemuksistaan, onnistumisistaan ja yhtä lailla epäonnistumisistaan, eikä sen ole tarkoituskaan vain ja ainoastaan jakaa tietoa ja toimia esimerkkinä, vaan pikemminkin vertaistukena.

  Ryhmäimun ja endorfiinihumalan alkaessa viedä mammaa meinasi mopo karata alta tai ainakin keulia. Se on minusta varsin inhimillistä. Kun yli nelikymppisenä pääsee kiinni tällaisesta onnesta, on aika luonnollista, että heiluri heilahtaa ääriasentoon ennen kuin pikku nykimisellä asettuu keskivaiheille. Viikon jumppamäärät nousivat helposti yli viidentoista tunnin. Oli aika mahdotonta käydä vain yhdellä tunnilla, vasta kaksi tai kolme tuntia antoi täyttymyksen tunteen. En millään meinannut malttaa pitää edes palautumispäiviä.


Raxun remppa on lukemisen arvoinen hyvinvointikirja, joka innostaa ja inspiroi vähintäänkin miettimään, mitä parannettavaa omissa elämäntavoissa voisi olla. Kirjaa on luettu muuallakin, esimerkiksi Kirjakaapin avain -blogissa ja Kirjasähkökäyrässä. (Pahoittelut huonolaatuisista ja tummista kuvista! Meinasin unohtaa kuvien ottamisen kokonaan, ja napsaisin kiireellä muutaman otoksen puolipimeässä illassa ennen kuin lähdin palauttamaan kirjaa kirjastoon.)

lauantai 4. tammikuuta 2014

Haruki Murakami: After the Quake


Haruki Murakami: After the Quake (Vintage Books, 2002. 147 sivua. Alkuteos Kami no kodomo-tachi wa mina odoru, 2000. Englannintanut Jay Rubin.)

  Strange and mysterious things, though, aren't they - earthquakes? We take it for granted that the earth beneath our feet is solid and stationary. We even talk about people being 'down to earth' or having their feet firmly planted on the ground. But suddenly one day we see that it isn't true. The earth, the boulders, that are supposed to be solid, all of a sudden turn as mushy as liquid.

17. tammikuuta 1995 Japanin Kobessa sattui maan pahin maanjäristys sitten vuoden 1923. Yli kuusituhatta ihmistä sai surmansa, ja aineelliset vahingot olivat valtavat. Kansallinen tragedia sai myös Haruki Murakamin kirjoittamaan, ja maanjäristyksen jälkimainingeissa syntyi tämä kuuden novellin kokoelma After the Quake

UFO in Kushiro kertoo Komurasta ja hänen vaimostaan, jota Koben maanjäristys on järkyttänyt perinpohjaisesti. Vaimo tuijottaa sanattomana television uutislähetyksiä päivästä toiseen, kunnes hän eräänä päivänä jättää miehensä ja katoaa. Järkyttynyt Komura ottaa töistään vapaata ja päättää lähteä Kushiroon, Hokkaidon saarelle. Matka saa omituisen sävyn, kun hän lupautuu toimittamaan erään paketin työkaverinsa sisarelle. Landscape with Flatiron kertoo erikoisesta ystävyydestä. Kotoaan karannut ja koulun kesken jättänyt teinityttö tutustuu nelikymppiseen taiteilijamieheen ja heidän välilleen muodostuu vahva yhteys. Tarinan kulissina toimivat öinen merenranta ja komeat, suuret ajopuista rakennellut roviot, joilla taiteilija itseään ilmaisee. All God's Children Can Dance on tarina omituisesta äiti-poika -suhteesta. Nuori mies on kasvanut äitinsä kanssa, ilman isää - hänen äitinsä on kasvattanut hänet kirjaimellisesti Jumalan poikana. Eräänä iltana nuorukainen lähtee seuraamaan vierasta miestä, joka saattaisi olla hänen isänsä. Tämä tarina on toinen kokoelman surrealistisimmista tarinoista, ja sen pohjalta on tehty samanniminen elokuva vuonna 2008.

Thailand kertoo menestyvästä viisikymppisestä naislääkäristä, joka pitää Bangkokiin suuntautuvan konferenssimatkansa yhteydessä pienen loman. Hän tutustuu thaimaalaiseen autonkuljettajaan, Nimitiin, joka saa naisen kohtaamaan jotain sellaista, joka painaa hänen sisällään kuin kivi. Super-Frog Saves Tokyo on ehdottomasti kuusikon omituisin novelli. Siinä mies palaa kotiin työpäivänsä jälkeen ja löytää asunnostaan miehenkokoisen, puhuvan sammakon. Tämän kohtaamisen myötä sekä miehelle että lukijalle selviää, mikä Japanissa todellisuudessa maanjäristykset aiheuttaa. Honey Pie on herkkä ja kaunis kertomus ystävyydestä. Nelivuotias tyttö herää öisin aina siihen aikaan, jolloin Koben maanjäristys tapahtui. Tytön äiti pyytää apuun ystävänsä, kirjailijamiehen, sillä tämä on ainoa joka saa lapsen rauhoittumaan.

Kokoelman novellit ovat kuusi varsin erilaista tarinaa, mutta niitä yhdistää tavalla tai toisella Koben maanjäristys. Yhtenäisemmät raamit tarinakokoelmalle muodostavat myös toistuvat yllättävät kohtaamiset, piiloviisaat ajatukset, tietynlainen murakamimainen haikeus ja unenomaisuus, sekä erityinen irrallisuuden tunne, joka on juuri Murakamille niin tyypillistä. 

  "No matter how far you travel, you can never get away from yourself," Shimao said.
  Komura was staring at the sugar bowl on the table as she spoke, but then he raised his eyes to hers. 
  "It's true," he said. "No matter how far you travel, you can never get away from yourself. It's like your shadow. It follows you everywhere."

Omat suurimmat suosikkini kirjan novelleista olivat vahvan ja vaikuttavan lukumuiston jättänyt Landscape with Flatiron (voin vieläkin nähdä silmissäni öisen taivaan, mustana kuohuvan meren ja hiekkaisella rannalla roihuavat valtavat roviot!) sekä kaunis ja rauhoittava Honey Pie, joka muistutti minua paljon lempiromaanistani Norwegian Woodista. Ihastelin myös supersammakkotarinaa, joka oli jälleen kerran loistava osoitus siitä, että Murakami saa mitkä tahansa omituisuudet tuntumaan uskottavilta ja luontevilta: kun miehenkokoinen sammakko hyörii keittiössä teetä keittäen, hyräillen, ja samalla Nietzschea tai Hemingwayta siteeraten ja lukijan mielestä se on täysin normaalia ja luonnollista, täytyy kirjoittajan olla nero!

After the Quake on oikeastaan varsin kattava näyte Murakamin tuotannosta, ja suosittelisinkin kirjaa ennen kaikkea Murakami-lukijuuttaan aloitteleville. Kokoelman myötä saa hyvin käsityksen kirjailijan tyyleistä, sillä osa novelleista on hyvinkin realistisia osan taas tarjoillessa lukijalle varsin surrealistisia maailmoja. Murakami-konkareille kokoelma on puolestaan pieni, maukas suupala, joka toimii loistavasti aperitiivina vaikkapa ennen tuhtiin 1Q84-järkäleeseen syventymistä, tai muuten pikaisena ensiapuna pahimpaan Murakami-kaipuuseen.

Kirjasta on blogannut myös Aamuvirkku yksisarvinen -blogin Tessa.

torstai 2. tammikuuta 2014

Pertti Lassila: Ihmisten asiat


Pertti Lassila: Ihmisten asiat (Teos, 2013. 167 sivua.)

  Kuka sen lopulta tietää, onko ihminen muuta kuin se, millaisena häntä pidetään ja miltä hän näyttää. Olenko minä itse se, jollaisena itseäni pidän? Kun näen kuvani peilissä, tiedän, että se ei ole se, jonka Jarno ja muut näkevät, he näkevät minut eri tavalla kuin minä itse oman kuvani näen. Kun minä katsoin Jarnon peilikuvaa, se näytti vieraalta samaan aikaan kuin se oli tuttukin, mutta se ei ollut se Jarno, jonka minä tunsin, suu oli oudosti vinossa, siinä oli vieras ilme, en olisi sen näköisen miehen kanssa mennyt naimisiin.

Vanha nainen on haudannut syöpään kuolleen puolisonsa ja elää oman elämänsä ehtoopuolta hiljaisessa yksinäisyydessään. Lapsia ei ole, omat vanhemmat ja paras (ja ainoa) ystäväkin ovat kaikki kuolleet. Jäljellä on vain aikaa, jolla nainen ei oikein tiedä mitä tekisi. Hän tarkastelee elettyä elämäänsä, muistelee vanhempiaan, lapsuuttaan ja nuoruuttaan, elämänsä miehiä ja haaleaa avioliittoaan, Wienissä koettua nuoruuden iloa ja kaupungin naiselle vanhemmalla iällä tarjoamaa kauneutta, Jarno-miehensä kanssa tehtyä automatkaa vasta yhdistyneeseen Saksaan. Hän pohtii paljon kuolemaa, joka ei ole hyvä eikä paha asia, se on pelkkää valkoista, johon ei väriä heijastu, ei lankea varjoakaan.


Kirjaparka. Lassila esikoisromaaneineen joutui lähtemään matkaan surullisesta takaa-ajoasemasta mestarillisten kollegoidensa Murakamin ja Adichien välistä. Lukijakin oli vähän väsynyt ja niinhän siinä sitten kävi, ettei Ihmisten asioiden puhti oikein riittänyt, hyvä kun maaliin asti päästiin. Tarkastellaanpa vähän, mitä tapahtui. Aloin itse asiassa lukea kirjaa jo syksyllä, ja sen alusta pidinkin kovasti. Sitten tuli jotain, joku enemmän odotettu tai joku sellainen kirjaston oma, jota joku toinen jo malttamattomasti odotti, ja Ihmisten asiat jäi pöydälle vähän huilaamaan. Tänään luin kirjan aloittaen uudelleen alusta, halusin antaa sille kunnollisen mahdollisuuden lukemalla sen kerralla kokonaan, eikä kahdessa osassa parin kuukauden välein.

Pakko se on myöntää, Ihmisten asiat ei vaan kertakaikkiaan ollut minun kirjani. Älkääkä ymmärtäkö väärin, kirjassa on paljon hyvää: se sisältää paljon hienoja ajatuksia ja aika timanttisen viisaita lauseita, ja sellaisia harmaanhaaleita hetkiä, joissa näkee kauneutta jos oikein tarkasti katsoo. Lassilan kieli ja kerrontakin ovat omaäänisiä, hänen onnistuu herättää lakonisella tekstillään paljon ajatuksia. Kirjailija kirjoittaa pitkiä lauseita ja tuntuu rakastavan pilkkuja - yksityiskohta, joka aluksi tuntui kivalta ja jännältä ja vähän raijasiekkismäiseltä, mutta alkoi viimeistään kirjan puolivälissä vähän melkein uuvuttaa. Myös vahvasti filosofinen lähestymistapa tuntui sekä hyvältä että ei-niin-hyvältä, ja kirjan loppuvaiheilla aloin ajatella että jos jo edesmennyt Raija Siekkinen ja Brasiliassa vielä vahvasti porskuttava Paulo Coelho kirjoittaisivat yhdessä kirjan, se olisi tässä. Ihmisten asiat on nimittäin kuin Alkemistin suomalainen, synkkämielinen ja vähän masentunut pikkuveli.

  Jos ei katso ulos maailmaan, voi katsoa sisään itseensä. Minä katselen ja näen kuvia elämästäni, asioista, jotka satun muistamaan. Ihmiselämä, kun sitä katsoo, mitä siitä on jäänyt, se on kuin valokuvia, jotka ovat piirongin laatikossa päällekkäin ja lomittain monissa asennoissa, ei niillä ole tekemistä toistensa kanssa. On kuvia minusta ja on kuvia muista. Jotkut kuvat ovat sellaisia, että ei millään voi muistaa, miksi ne ovat muiden joukkoon joutuneet. Siinä on paikkoja ja ihmisiä, jotka ovat vieraita, vaikka ne ovat olleet tuttuja, ja on niitä, joita on pitänyt hyvin tärkeinä, eikä nyt voi muistaa, miksi niin oli.

Kirjan minäkertoja on hieman happaman ja tyytymättömän oloinen, ehkä vähän katkeroitunutkin vanha nainen, josta en pitänyt ollenkaan. Nainen jää nimettömäksi, eikä hänestä muutenkaan saa oikein mitään otetta. Tämä on varmasti kirjailijan tarkoituskin, ja joskus etäiseksi jäävät hahmot ovat pelkästään hyvä asia, mutta tämä nainen herätti minussa lähinnä vain ärtymystä. Lisäksi kesken kirjan katsotaan muutaman kappaleen ajan ihan muualle: ulkopuolinen kertoja kertoo nuoresta Eskosta, josta sittemmin tulee tämän päähenkilönaisen ensirakkaus. Esko-osio oli ehkä kirjan liikuttavin ja kaunein osuus, kuvaus nuoren miehen parista päivästä kesäisellä Ahvenanmaalla - mutta se ei tuntunut liittyvän mihinkään, ja vielä viimeisen sivun luettuanikaan en osannut nivoa niitä kauniita, mutta irrallisen tuntuisia kappaleita muuhun lukemaani. Eskon tarina tuntui jäävän vaille suurempaa merkitystä, se oli kuin pala, jonka huomaan lopulta kuuluvan aivan toiseen palapeliin. Olin hämmentynyt.

Minäkertoja tuntuu olleen koko elämänsä ajan vähän hukassa itseltään. Hän on tehnyt valintojaan sillä periaatteella, että kunhan nyt elämä olisi mahdollisimman vaivatonta ja tavallista, mutta kuoleman lähestyessä moni päätös tuntuu ainakin alitajuisesti kaduttavan. Hän muistelee kaikenlaista, ja vaikka on paljon sellaista, jota hän ei muista lainkaan, muistaa hän kuitenkin mielenkiintoisia asioita: lapsuuden sateisia päiviä saarimökissä, lapsena kadotetun rakkaan helmikorvakorun, teini-iän lyhyeksi jääneen hevosharrastuksen ja tallilla tammaa astuvan orin. Hän muistelee kihlausaikaansa ja sen kesän juhannuksen viettoa järvenrantahuvilassa, jossa viipyilevät menneiden kesien tuoksut, sekä synkkää salaisuuttaan, päätöstä, josta syysomenien makea tuoksu ikuisesti muistuttaa. Kaikkea - jopa lapsuusmuistoja - verhoaa jokin kummallisen samea, harmaa ilottomuus.

Myös kuolema tuntuu olevan melkein uuvuttavuuteen saakka läsnä kaikessa. Nainen miettii läpi vanhempiensa kuolemat, hän alleviivaa sitä, miten hänen miehensä tekemällä teki kuolemaa kuin raskasta työtä, hän muistelee parhaan ystävänsä kuoleman ja lukee suurennuslasilla lehtien kuolinilmoitukset. Vaikka romaani sisältää paljon hienoja ajatuksia muistamisesta, elämästä ja olemassaolosta sekä siitä, tunteeko ihminen lopulta ketään tai edes itseään, jäi minulle kirjasta vähän tunkkainen olo, sellainen kuin olisin istunut tuon vanhan naisen kahvipöytään ja minulle olisi tarjottu kahvin kanssa niitä konvehteja, jotka ovat maanneet kaapin perällä toistakymmentä vuotta muuttuen mauttomiksi ja kasvattaen pintaansa valkoista hyhmää.

  Ihminen on sitä, mitä muistaa olevansa, ja jos unohtaa olevansa jotakin, ei ole enää sitä, vaan muuta, mutta aina muistaa jotakin olevansa kunnes on kuollut. Sen jälkeen on muiden asia muistaa ja he muistavat aikansa, eikä heidän muistikuvistaan voi arvata, mitä niihin jää ja miksi se jää. Vähitellen se vähenee ja ohenee, ja jäljelle jää pelkkä lause, kuin ylivuotinen lehmuksen lehti, josta ei voi tietää, mistä puusta se on pudonnut, se ei sen kummempi ole kuin muutkaan pudonneet lehdet.

Vaikkei tämä ollut minun kirjani, uskon kuitenkin että tämä voi monelle olla oikea helmi. Lukekaa ajatuksella oheen liittämiäni sitaatteja, kokeilkaa kirjaa, ja käykää eritoten lukemassa Marian, Karoliinan ja Annin hienot arviot, he saivat tältä kirjalta sen kauniin ja ajatuksia herättävän lukukokemuksen, jota minäkin jäin kaipaamaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...