tiistai 25. helmikuuta 2014

Toni Morrison: Sinisimmät silmät


Toni Morrison: Sinisimmät silmät (Tammi, 1994. 197 sivua. Alkuteos The Bluest Eye, 1970. Suomentanut Seppo Loponen.)

  Hän oli nähnyt tämän pikkutytön koko ikänsä. Roikkuvan ikkunoissa kapakoiden yläpuolella Mobilessa, vilistävän rähjäisten röttelöiden kuisteilla laitakaupungilla, istuvan linja-autoasemilla paperipussi kädessä ja itkevän äidille, joka hoki "Turpa kiinni!" Hiukset takussa, puku repaleina, kengät solmimatta ja kuran peitossa. He olivat tuijottaneet häntä suurin ymmärtämättömin silmin. Silmin jotka eivät kysyneet mitään ja kysyivät kaikkea. Rävähtämättä ja kainostelematta he tuijottivat häntä. Heidän silmistään kuvastui maailman loppu ja alku ja kaikki joutava siltä väliltä.

Eletään 1940-lukua Ohion Lorainissa. Pecola Breedlove on kaksitoistavuotias koulutyttö, yksinäinen ja hyljeksitty, koulutovereiden julmasti kiusaama. Hän pitää itseään täydellisen rumana tyttönä, ja haaveilee Shirley Templestä - unelmissaan hänellä olisi samanlaiset kirkkaansiniset silmät kuin Shirleyllä, ja niiden myötä elämä muuttuisi kaikella tapaa paremmaksi ja helpommaksi. Ankeaa Pecolan elämä onkin; perhe on köyhä, isä väkivaltainen juoppo, valkoisessa perheessä piikana työskentelevä äiti ankara ja työnsä takia paljon poissa kotoa, isovelikin onneton ja ongelmainen. Kuin ihmeen kautta Pecolan suuri haave lopulta tavallaan toteutuu. Haaveen toteutumiseen johtava tapahtumaketju ei ole kuitenkaan mikään kaunis ja taianomainen satu, vaan kammottava murhenäytelmä, joka saa alkunsa eräänä lauantai-iltapäivänä kevään hauraassa valossa.


Huh! Luin pitkästä aikaa niin rankan kirjan, että se oli nujertaa minut. Aavistin kyllä mihin olin ryhtymässä, tiesin odottaa jotain erityisen väkevää luettuani Nobel-palkitun Morrisonin romaanin Minun kansani, minun rakkaani, mutta silti tämä naisen esikoisromaani oli kuin ämpärillinen jääkylmää vettä niskaan tai kuin oksa, joka iskee metsässä kasvoihin raipan lailla, kipeästi ja äkkiarvaamatta. Tämä ei ole spoilaus: alun eräänlaisessa prologissa jo kirjan sivulla yhdeksän kerrotaan tarinan suuntaavan kohti sitä hetkeä, jolloin Pecola on raskaana - omalle isälleen. Kestän lukiessani monenlaista, mutta Sinisimmissä silmissä oli lyhyestä mitastaan huolimatta kolme semmoista kohtausta, jotka tekivät niin pahaa että harkitsin jo luovuttamista. En kerro kohtauksista sen tarkemmin, mutta mainittakoon että ne liittyivät eläimiin ja lapsiin. Olenkin sitä mieltä, ettei tätä kirjaa voi kaikille suositella - hyvin herkälle lukijalle Sinisimmät silmät voi olla liikaa.

Onneksi en sittenkään luovuttanut, upea teoshan tämä on. Sinisimmät silmät on kuitenkin myös hurja kirja, se raapii, repii ja puree eikä lukijana voi muuta kuin antautua ja odottaa että murjova käsittely joskus loppuu. Esikoisteokseksi Morrisonin romaani on käsittämätön taidonnäyte, vaikka kirjailija vuonna 1993 (Nobel-palkinnon jälkeen) kirjoittamassaan jälkipuheessa toteaakin ettei ole enää itse tyytyväinen tarinansa lopulliseen toteutukseen. Esikoisteoksen ilmestyessä tämä luovan kirjoittamisen professori on ollut 39-vuotias, ja kun romaania lukee, käy kaikesta selväksi ettei tätä romaania ole kirjoittanut mikään kokematon tyttönen, vaan elämää nähnyt ja kokenut huikean älykäs nainen, jonka sisällä on ollut hurja palo ja vimma, jotka ovat vain odottaneet purkautumistaan. Sinisimmät silmät on juuri sellainen: intensiivinen, vimmainen ja vähän vihainenkin tarina, joka roihuaa kuin bensiinillä kostutettu kokko.

Morrison kuvaa romaanissaan taidokkaasti mustien riittämättömyyden tunnetta, rotuun kohdistuvaa halveksuntaa ja suoranaista rodullista itseinhoa - sekä sellaista rakkaudettomuutta, jota on vaikeaa ymmärtää. Päähenkilöiden tunnetilat välittyvät hienosti ja lukiessaan jakaa kaiken sen voimattoman vihan, yksinäisyyden, puistatuksia synnyttävän inhon, kirvelevän häpeän ja nöyryytyksen tunteen, jota tarinan henkilötkin kokevat. Lisäksi Morrison kertoo paitsi yhden perheen tragedian siihen johtaneine syineen, myös siitä, millaista erityisesti mustien naisten elämä on ollut lapsuudesta vanhuuteen vielä vain jokunen vuosikymmen sitten. Naisen, jonka tehtävänä on hivuttautua elämään takaoven kautta, venyä, joustaa ja sopeutua loputtomiin. Ajatuksia herättävää, puhuttelevaa tekstiä!

  Kaikki maailmassa ottivat asiakseen komennella heitä. Valkoiset naiset sanoivat: "Tee tämä." Valkoiset lapset sanoivat: "Anna tuo." Valkoiset miehet sanoivat: "Tule tänne." Mustat miehet sanoivat: "Sänkyyn siitä." Ainoat ihmiset, joilta heidän ei tarvinnut sietää komentelua, olivat mustat lapset ja toiset mustat naiset. Mutta he kestivät sen kaiken ja loivat siitä oman kuvansa. He hallitsivat valkoisten ihmisten taloja ja tiesivät sen. Kun valkoiset miehet mukiloivat heidän miehiään, he siivosivat veret ja menivät kotiin ottamaan uhrilta selkäänsä. He pieksivät lapsiaan toisella kädellä ja varastivat heille toisella. Puita kaatavat kädet katkoivat myös napanuoria; kädet, jotka väänsivät kanoilta niskat nurin ja lahtasivat sikoja, hoivasivat myös saintpauliat kukkaan; lyhteitä, paaleja ja säkkejä lastaavat käsivarret tuudittivat vauvoja uneen. He taputtelivat pikkuleipiä mureiksi, viattomiksi soikioiksi - ja kietoivat vainajat käärinliinaan. He kyntivät koko päivän ja palasivat kotiin käpertymään kuin rusinat miestensä jäsenten alle. Muulin selässä harottavat sääret olivat samat, jotka harottivat heidän miestensä lanteilla. Ja tämä ero oli ainoa ero.

Suomentaja Seppo Loponenkin on tehnyt hyvää työtä. Henkilöiden väliset dialogit kuulostavat minun kielikorvaani aika mustilta, kieli on rikasta ja vivahteikasta ja alkuteokselle varmasti kunniaa tekevää. Tekstin herättämät mielikuvat miljööstä ja tunnelmista ovat voimallisia; hevosvetoiset vankkurit liikkuvat kaduilla, mustat miehet vetelehtivät talojen oviaukoissa ja aurinko valuu taivaalla kuin hunaja. Kaiken näkee silmissään kuin olisi itse paikalla - vaikkei monia asioita edes haluaisi nähdä. Tämä romaani ei jätä rauhaan, se työntää luiset sormensa ihon alle ja puristaa, pitää huolen siitä ettei Pecolan tarinaa ihan äkkiä unohda - jos koskaan. Kirjan on lukenut myös Kirjanurkkauksen Zephyr, joka suosittelee lukemaan Sinisimmät silmät alkukielellä, jos mahdollista.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Pirkko Soininen: Murretut päivät


Pirkko Soininen: Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013. 69 sivua.)

                        Kaikuvat sanat, joilla kokoaan suurempi paino.
                        Syvää violettia, luumuja lasikulhossa.

Ottakaa, olkaa niin hyvä neiti, en jaksa syödä kaikkia itse. 
Istun kuistilla, sade ei ujostele. Olen huolissani teistä. 
Näin unta, jossa yskitte punaisia ruusuja, 
jotka jäätyivät kämmenelleni. 

Sadetta on liikaa, kaikki on jatkunut liian kauan. Rotat 
kokoontuvat vuorille polttamaan kokkoja. 
Haen Teille kellarista mustaviinimarjamehua ja lämmitän sen 
liedellä. Huomaatteko, viisto valo vaikertaa.

Kaarinan kaupunki järjestää vuosittain valtakunnallisen kirjoituskilpailun esikoisrunoilijoille. Kaupunki palkitsee kilpailun voittajan kustantamalla hänen teoksensa. Kilpailu on järjestetty ensi kertaa vuonna 1994, eli viime vuonna julkaistu runoteos oli jo sarjan kahdeskymmenes. Takavuosien voittajien listalta löytyy sellaisiakin, jotka ovat esikoisteoksensa jälkeen niittäneet enemmänkin mainetta runomaailmassa, esimerkiksi Jenni Haukio tai Arto Lappi - Kaarinan runokilpailun voitto on siis parhaimmillaan mainio ponnahduslauta uusille runoilijoille. Viime vuonna kilpailun voitti Pirkko Soininen tällä teoksellaan Murretut päivät. Koska olen aivan rakastunut naisen hurmaavaan Tuulen naapurina -blogiin (käsittämättömän hienoja valokuvia, totaalista matkakuumetta herättäviä matkoja maailman laidoille ja timantin muotoon hiottuja ajatuksia ja huomioita elämästä!), halusin lukea teoksen heti kun sen käsiini saan.

Soinisen teos hurmaa. Se on kahden henkilön vuoropuhelu - nuoren naisen, ja kuolemaa lähestyvän vanhan miehen, jolla on rypistetty iho ja näkemiseen väsyneet silmät. Kokoelma maalaa lukijan eteen muistoja vuosista, joita ei voi punnita: on mies ja nainen, nuoruus ja rakkaus, mennyt elämä ja paljon menetettyä. Mies on kokenut sodan ja antaa kasvot juoksuhautoihin kohmettuneelle kaipaukselle, hän muistelee Viipuria - kaupunkia, josta ei olisi halunnut lähteä, mutta joka oli pakko jättää. Hän tietää miltä tuntuu aavekipu, hänestä on väkivalloin irrotettu niin paljon. Rakastetunkin menetys on kuin irti leikattu raaja.

Väkivallasta sanotaan paljon sellaista mikä ei ole totta. He 
penkovat kaapit etsiessään leipää, kaivautuvat tunneleihin, 
unohtuvat taloihin, jotka poltetaan.

Kengät suurenevat ja pysähtyvät oven taakse, kun he makaavat 
siellä. Miehet, jotka toisessa kaupungissa silittävät lapsen poskea, 
halkaisevat heidät.

Teoksessa on paljon tummia ja synkkiä sävyjä, mutta niiden vastapainona myös valoa ja kauneutta, joka yksinkertaisesti lumoaa. Paljon on menetetty, mutta miehen elämässä on ollut myös sellaista onnea ja rakkautta, joita on syytä muistella. Soinisen kieli on kaunista ja kekseliästä: teoksessa podetaan turkoosintuoksuista ikävää, tai terävää kipua joka leikataan tylpäksi. Sanat voivat olla kuunkummia, viisari viipaloi aikaa. Kipu ja kaipaus ovat niin läsnä, että niitä voi melkein koskettaa.

Ette tiedä, miltä kaipaus tuntuu.
Te erehdytte, olen kaivannut koko elämäni.

Soinisen runot eivät ole yksioikoisia, vaan niissä on paljon ilmavuutta, symboliikkaa ja tulkinnan varaa. Lukiessa tulee olo, ettei kaikkia kielikuvia edes ymmärrä, mutta silti mielessä rakentuu kokonainen, hieno tarina. Mielikuvat heräävät vahvoina, luonto ja menneisyys tulevat lähelle. Vuodenajat ovat kuin valokuvia: näen sen liejuisen syksyn, jolloin hevosen suu vaahtoaa uupumuksesta, menneen kesän, jossa horsmat kurottuvat sisään ikkunoista ja niityllä laiduntavat lehmät, joilla on pitkät silmäripset. Talven jälkeen maa oksentaa kevään verso kerrallaan. Eläimilläkin on muistoissa oma paikkansa. Hirvien kuvat koristavat seiniä, linnun siivet leikkaavat taivasta ja koiralle annetaan kaalisopan rippeet.

Kullatut sipulit taivasta vasten. 
           Hän ojentaa siron ranteensa miehen tarttua 
           käsineet putoavat, alushameet pulleita kuin ulpukat 
           mökkirannassa kun poimin ne maljakkoon ajattelematta 
           mitään, mitään muuta kuin sinua.

Murretut päivät on sanalla sanoen hieno teos. Soinisen kieli on sielukasta, hänen sisällään asuu runo. Toivon hartaasti, että tämä teos on alku pitkälle uralle. Tätä runokirjaa suosittelen lämpimästi, ja laillani siihen ihastui myös Erja, käykääpä kurkkaamassa myös hänen hieno postauksensa kirjasta.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Anja Snellman: Pääoma


Anja Snellman: Pääoma. Romaani, requiem (Otava, 2013. 299 sivua.)

  Kohta olet kuollut, ulottumattomissa, puhut uutta kieltä jota osaat sulavasti, kaikki äänteet ovat oikeita, kukaan ei naura. 
  Menetän ainoan sisareni.
  Paitsi ettet sinä ollutkaan ainoa sisareni. 
  Menetän ainoan jonka tunsin. 
  Paitsi että tunsinkohan sinua laisinkaan. 
  Näin se meni. 
  Tämä tarina on minun tapani osoittaa kunnioitusta ja surua, eräänlainen sielunmessu, viimeinen palvelus, siiman napsahdus.

Lämpimänä mutta tuulisena kesäkuun iltapäivänä 1944 syntyy tarinan mukaan Viipurin viimeinen suomalaislapsi. Tuore äiti pakenee vastasyntynyt tyttövauva kainalossaan kohti viheltävää junaa, joka kuljettaa sodan runtelemasta kaupungista evakuoidut suomalaiset länteen. Vauva on Marjatta, Maru, kymmenen vuotta myöhemmin syntyvän Anja Kaurasen isosisko. Maru on erikoinen ja erilainen lapsi; hänellä on syntyessään suu- ja kitalakihalkio, josta johtuen hän ei koskaan opi puhumaan kunnolla vaan puhuu omaa marunkieltään. Jo nuorella iällä myös liikkumisesta tulee vuosi vuodelta vaikeampaa, kun nivelreuma alkaa järsiä ja tuhota hänen niveliään. Eniten Marun elämää muovaa kuitenkin suuri sosiaalinen arkuus, hän kaihtaa ihmisten seuraa, pelkää sosiaalisia tilanteita ja vetäytyy mieluummin hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Paitsi erilainen, Maru on myös erityinen: sisko, jonka olemassaolo muovaa kirjailija Anja Kaurasesta sen ihmisen ja kirjoittajan, joka hänestä on tuleva.

Maru on älyllisesti normaali nuori nainen ja taiteellisesti lahjakas, hän piirtää yhtä hyvin kummallakin kädellä ja erityisesti hän rakastaa piirtää karttoja. Hän käy koulun ja saa työpaikan, sen yhden jossa työskentelee tunnollisesti aina siihen saakka, kunnes liikkuminen käy liian vaikeaksi. Elämä Kaurasen perheessä ei kuitenkaan käy kateeksi: vanhemmilla on omat ongelmansa, ja kun humalainen isä riehuu kotona, pakenee Maru usein komeron turvalliseen pimeyteen. Anja oppii tulkkaamaan ja puolustamaan siskoaan ja menee niin pitkälle, että tekee kertomuksissaan Marusta jännittävän pihan muiden lasten korvissa: milloin sisko on mystinen selvänäkijä, milloin Olavi Virran laulujen salainen kohde. Pilkkanimityksiltä Maru ei kuitenkaan välty, ja kun teini-ikäinen Anja liikkuu siskonsa kanssa kuunnellen siskoon kohdistuvia huuteluja - inva, vammainen, apukoululainen, imbesilli, ceepee, ryssä - muodostuu häpeän ja syyllisyyden tunteista yksi hänen elämänsä kulmakivistä. Pääomassa Anja Snellman kertoo 67-vuotiaana kuolleen sisarensa tarinan, ja siinä sivussa oman tarinansa avoimemmin ja rehellisemmin kuin koskaan ennen.

  Maru ei koskaan kiivennyt puuhun. Maru ei koskaan suudellut miestä. Maru ei koskaan syönyt kiinalaista ruokaa. Maru ei koskaan lyönyt minua. Marusta ei tullut kartanpiirtäjää. Marusta ei tullut äitiä. Marusta ei tullut.


Pääoma on kirja, josta on hirveän vaikeaa kirjoittaa. Sen lukeminen jätti painavan möykyn jonnekin sisimpään, on surullinen ja sanaton olo. Moni asia tuntuu niin hurjan väärältä: se, miten käsittämättömän julmaa kohtelua Maru ja niin moni hänen kaltaisensa saa eläessään osakseen, se että on niin paljon perheitä joissa lapset joutuvat selviytymään käytännössä keskenään, se miten pienestä asiat joskus ovat kiinni. Kirja herättää paljon ajatuksia: millaista on elämisen arvoinen elämä, onko yhdellä suurempi oikeus onneen ja unelmiin kuin toisella? Mitä ihmisarvo todella tarkoittaa?

Myönnän: Anja Snellman on kirjailija, jonka teoksiin minulla on aiemmin ollut hyvin ristiriitainen suhde. Esikoisromaani Sonja O. kävi täällä teki vaikutuksen nuoreen minuun, Pelon maantiede tuntui suorastaan nerouden ilmentymältä, mutta myöhemmin Lyhytsiipiset jätti minut täysin kylmäksi ja etäännytti naisen tuotannosta pitkäksi aikaa, viimeisin lukemani Parvekejumalat lähinnä vain ärsytti. Mutta nyt tämän viimeisimmän romaanin luettuani näen koko kirjailijan aivan uusin silmin. En näe vain älykästä, väkivahvaa, vankkumattoman itsevarmaa ja viileää, paljon matkustelevaa ja kielitaitoista naista, joka kirjoittaa tarkkaan harkittua, taidokasta ja väkevää proosaa, ja jolla tuntuu olevan jopa ärsyttävyyteen asti mielipiteitä joka asiaan - vaan näen myös herkän naisen, jonka harteita painaa elämänmittainen taakka.

Pääomassa Snellman pudottaa suojamuurinsa ja on täysin aseeton, alaston ja paljas. Jo kirjan lukeminenkin tekee melkein kipeää, joten on helppoa uskoa, kun kirjailija kertoo asioiden muistelun ja Maruun liittyvien muistojen listaamisen tuntuneen fyysisenä kipuna. Hän kirjoittaa väkevää ja kaunista tekstiä, kuten aina, mutta tämä teos tuntuu poikkeuksellisen koskettavalta kaiken sen rivien väleistä tihkuvan tuskan vuoksi. Pääoma on ilmiselvästi kirjoitettu iho vereslihalla, mitään kaunistelematta tai itseään säästelemättä.

  Sen naurussa on hiekkapaperia ja sulavan järvijään helinää. Sen sanoissa on salaisuuksia joka ikisessä. Tänään minä olen päättänyt että se on jännittävä eikä tylsä. Juuri tänään minä olen vakuuttunut että se on salaviisas eikä tyhmä. Jonkun mielestä sen kieli voi olla töksähtelevää, kun se sanoo vain yhden asian kerrallaan. Ja hitaasti. Mutta minusta se kuulostaa haastavalta. Ja niin minusta tulee kärsivällinen. Minä en melkein koskaan hoputa. Lopulta se saa kumminkin asiansa sanottua. Omia jalkojaan kauemmas ei kukaan pääse.

Mielenkiintoista kirjassa on monen muun seikan lisäksi se, miten kirjailija ei taida kertaakaan puhua isästä tai äidistä, tai käytä heidän oikeita nimiään (näin oletan, en tiedä!), vaan hän puhuu Ruslanista ja Ludmilasta, kuin Aleksandr Puškinin samannimiseen runoon pohjautuvan oopperan päähenkilöistä. Sellaisilta vanhemmat juuri tuntuvatkin, kuin irrallisilta hahmoilta oman elämänsä näyttämöllä, jossa lapsille on varattu vain sivuhenkilöiden roolit. Perhetilanne tuntuu surulliselta mutta todelta, tuo pieni neljän hengen yksikkö on liian täynnä haavoja - muitakin kuin se, joka Maru-paralla on suussaan syntyessään. Romaanissa on paljon minua omakohtaisestikin koskettavaa, ehkä siksikin teksti luikerteli niin ihoni alle. Kun Snellman esimerkiksi kuvaa kuopuksen roolia iäkkäiden vanhempien lapsena ja paljon vanhemman sisaruksen pikkusisaruksena, tuntui kuin olisin lukenut itsestäni. Myös poskia kuumottava häpeä tuntui tutulta, samoin valehtelu tai sairaan omaisen suoranainen kieltäminen - kirvelevän kipeitä mutta tuttuja asioita. Kirjan lukeminen oli paikoin niin pakahduttavaa, että lukiessa oli pakko pitää taukoja.

Pääoma on täynnä kolmea asiaa: häpeää ja syyllisyyttä, mutta ennen kaikkea kaipuunsekaista rakkautta. Se on kuin vilpitön elämänmittainen rakkaudentunnustus kuolleelle siskolle, tai kirjan kokoinen anteeksipyyntö. Päällimmäiseksi mieleen jää kiitollisuus: se sana, jonka Anja kirjoittaa kuolleen sisarensa kainalon alle. Tämä on rohkea, kaunis ja tärkeä kirja, Snellmania parhaimmillaan.

  Ei kestä varmaan kauaakaan, kun jotkin keksinnöt ja säädökset estävät sinunlaistesi syntymän. Ja maailmasta tulee täydellisempi paikka. Myös minunlaiseni jäävät silloin kehkeytymättä. Nämä sanat, nämä lauseet uupumaan.

Muualla: Marjatan kirjaelämyksiäKirjasähkökäyräSonjan lukuhetketLillin kirjataivasLeena LumiKulttuuri kukoistaa ja Pihin naisen elämää.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Sunnuntaimietteitä ja kirjahyllyhaaste

Pari viime viikkoa on ollut lukemisen puolesta vähän nihkeää. Olen tehnyt pitkää työputkea ja lukuaikakin on ollut kortilla, mutta samanaikaisesti olen potenut pahempaa lukujumia kuin aikoihin. Kuten edellisessä postauksessani kerroinkin, jumin sai aikaan Mia Kankimäen ihana matkakirja, jonka jälkeen minkäänlainen proosa ei ole houkutellut, kun mieleni on vain vaellellut japanilaisissa maisemissa ja kirsikankukkien keskellä. Olen kokeillut aloittaa monenmoista, tai yrittänyt jatkaa monia kauemmin kesken olleita, mutta ei, mikään ei ole maistunut. Paitsi onnekseni runot, niitä olenkin lukenut tosi paljon joka päivä.


Mutta jälleen kerran sain todeta, miten ihmeellisiä latuja ihmisen ajatukset kulkevat. Katsoin viikonloppuna lukujumissani keskinkertaisen kauhuelokuvan The Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia, joka tarjosikin yllättäen ihan kivan kauhukokemuksen ohella minulle uutta tietoa orjuuden historiasta. Olen kyllä tiennyt että 1800-luvulla Yhdysvalloissa on ollut valkoisia, jotka ovat auttaneet mustia orjia pakenemaan, mutten ole ymmärtänyt että toiminta on ollut niinkin järjestelmällistä ja verkostoitunutta. Elokuva esitteli mielenkiintoisesti tätä "Underground Railroadia", ja minua sen onnistui koskettaa enemmän kuin pelottaa (joka toisaalta kai olisi kauhuleffan pääasiallinen tehtävä :).

Leffan katsottuani aloin ajatella ehkä parasta koskaan lukemaani orjuudesta kertovaa kirjaa, Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani - ja yhtäkkiä huomasin tuntevani palavaa tarvetta lukea lisää Morrisonia. Lukujumin selättämiseen tarvittiin siis jotain tummaa ja väkevää. Nyt lukeminen maistuu taas entiseen malliin, ja seuraavan viikon aikana blogissa onkin luvassa Morrisonin lisäksi pari muutakin samat määreet täyttävää: tummaa ja väkevää, tunteita herättävää kotimaista proosaa ja runoutta. Aion alkavalla viikolla myös vihdoin listata omat tärppini kuluvan kirjakevään uutuuksista.


Sitä odotellessa vastaan Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin suloiselta Annalta saamaani kirjahyllyn kertomaa -haasteeseen, jonka ideana on vastata kysymyksiin omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä, ja joka on kiertänyt kirjablogeissa ahkerasti parin, kolmen viikon ajan. En siksi nyt haasta itse ketään - jos joku haluaa haasteen tästä napata, olkoon hyvä vain.

1. Oletko mies vai nainen? Nainen punainen.
2. Kuvaile itseäsi. Lukija, Sisar ja Matkantekijä.
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
4. Kuinka voit? Onnellinen matkamies.
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Hiljainen talo.
6. Minne haluaisit matkustaa? Talvi Lissabonissa, tai Eureka Street, Belfast.
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Kiltti tyttö.
8. Mikä on lempivärisi? Puhtaat valkeat lakanat.
9. Millainen sää on nyt? Tähtikirkas, lumivalkea.
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Pitkän päivän ilta.
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Lukuhetkiä pimeässä.
12. Millainen on parisuhteesi? Kunnes löydän sinut.
13. Mitä pelkäät? Murtuneet mielet.
14. Päivän mietelause. Naiset katsovat vastavaloon.
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.
16. Miten haluaisit kuolla? Kuolema sypressin varjossa.


Huomenna maanantaina tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun kirjoitin tämän blogini ensimmäiset sanat. Tämä on ollut huikean hieno matka, mutta silti tuntuu että se on vasta alussa. Hienon siitä olette tehneet te, ihanat lukijani. Sain taannoin Kirjasähkökäyrän Mailta ja Luettua elämää -blogin Elinalta mieltä ilahduttavan 'Kiva kun olet täällä' -tunnustuksen (kiitos ihanat naiset!), ja nyt haluan jakaa sen kaikille lukijoilleni: Kiva kun olette täällä! ♥ Iso kiitos kuluneesta kolmesta vuodesta! Tästä on hyvä jatkaa!

(Postauksen kuvat on otettu tammikuun paukkupakkasilla. Enpä olisi uskonut tätä ihan äkkiä sanovani, mutta näinä ankean kosteanharmaina päivinä huomaan melkein kaipaavani noita näkymiä.)

perjantai 14. helmikuuta 2014

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu


Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu (Gummerus, 2014. 138 sivua.)

Rakastan sinua kuin mökin kirjahyllyn ainutta romaania, 
kuin valoa, kuin astioita joita tiskaan yhä uudestaan. 
[--]

Rakastan sinua niin kuin rakastan hangen ääntä askeleen alla, 
niin kuin rakastan lumen alle jääneitä sienipaikkoja
joista en kerro kenellekään.

Olen kärsinyt jo toista viikkoa melkoisesta lukujumista (jonka aiheutti Mia Kankimäen ihan liian ihana Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin!), mutta tätä Katriina Ranteen uutuusrunokokoelmaa olen lukenut joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen. Erityisesti tuon tekstini avausrunon kohdalta kirja taitaa olla jo sen verran kulunut, että se avautuu kyseiseltä aukeamalta melkein itsestään. Ohikulkijan tuoksu on palanen niin suurta kauneutta, että se tekee melkein kipeää. Kauneutta, joka menee päähän kuin häkä.

Teos on kokoelma runoja, jotka kertovat rakkaudesta. Rakkaudesta elämään ja olevaiseen, pieniin hetkiin, toiseen ihmiseen. Runoissa muistellaan menneitä ja haaveillaan tulevasta, niissä puhutellaan rakastettua jota ei ole vielä edes kohdattu, rakastettuja jotka ovat olleet alusta alkaen vääriä mutta joita ei kuitenkaan voi unohtaa, rakastettua jonka kanssa kuljetaan jatkuvasti vähän toistensa ohi. Ja sitten on se rakkaus joka tuntuu kaukaisten maanjäristysten jylyltä, se ihminen jonka kosketus herättää kaiken eloon ja jonka katse piirtää ääriviivasi näkyviksi. Runot ovat aistillisia, niissä tunnetaan kaipuuta, viiltävää kipua, tai kiitollisuutta koetusta onnesta, niissä muistetaan ja unohdetaan, pohditaan elämää - ja kun rahat loppuvat, avataan viinipullo ja pidetään juhlat.

Sinun hiljaisuutesi on maan alle keinuttava kehto 
kaikkein kaunein linnunlaulu 
metsä jonka ovi lukittuu sisään astuessasi 
Minun hiljaisuuteni on pullo joka kumisee ilman henkeä 
kaappikellon katkennut viisari 
suu joka avautuu muttei 
tiedä mitä sanoa
Minä haluan sinun hiljaisuuteesi

Ranteen runokieli on rauhallista, kuulasta ja ilmavaa, ja kuitenkin se sykkii samanaikaisesti syvää intohimoa. Runot saavat hengittämään tahdissaan ja niiden kautta alkaa katsella tuttua maailmaa uusin silmin. Hiljaisuus on raskasta ja käsinkosketeltavaa, valo ja varjo liikkuvat ihmisen yllä kuin rakastaja, ja kauneutta on kaikkialla. Matkustaessaankin voi kokea ihmeellistä, lähes rujoa kauneutta: vaikkapa Berliinissä, joka on kaupunki kuin epäkohta - kuin tuhoon tuomittu yhden yön juttu tai kolo kahden sohvan välissä, tai Dar es Salaamissa, jossa pölyinen kuumuus, kerjäläiset ja maksetut naiset luovat maailman, jossa jumala näyttäytyy.

Maailma luodaan vaivihkaa. 
Maailma luodaan uskomalla pieniin asioihin, 
hauraaseen saveen, kosketuksen painovoimaan.

Kirjan kaunis, Eevaliina Rusasen suunnittelema kansi houkuttelee lukemaan ja antaa lupauksen maailmasta, jossa on lupa heittäytyä hetkeksi viettelevän suloiseen virtaan kauneuden vietäväksi. Ja sen teos tekeekin: se tuntuu ihanan pitkältä sunnuntaiaamulta, lukuhetkeltä petaamattomassa vuoteessa puhtaalta puuvillalta tuoksuvien lakanoiden välissä, vastajauhetulta kahvilta ja mikä ihaninta - lempeältä halaukselta.

Gramofoni, sunnuntai-iltapäivät ja tango olohuoneessa 
aamutakissa tai vain villasukat jalassa, 
jaloista putoavat villasukat, natiseva puulattia... 
Neula raapisi samaa rataa, samaa vanhaa levyä 
johon ei koskaan kyllästy, 
avaisi paikan jossa ajatuksia voi tanssia, 
musiikkia voi koskea.

Kirjailija kuulostaa persoonanakin tavattoman kiehtovalta. Gummeruksen tiedotteen mukaan tämä ihastuttavan vanhanaikaisesti aina käsin (!) kirjoittava kirjailija teki esikoisromaaninsa Minä, sisareni (Nemo, 2010) ensimmäiset merkinnät JFK:n lentokentällä sanomalehden marginaaliin, ja hän on melkoinen maailmankansalainen ja moniosaaja, sillä  hänen kesävaatteensa ovat Dar es Salaamissa ja talvivaatteensa New Yorkissa, hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Lontoossa, opettanut swahilia ja suomentanut afrikkalaisen runouden antologian. En ole vielä lukenut Ranteen esikoisromaania, mutta onneksi se odottelee jo hyllyssäni, sillä tämän runokokoelman luettuani haluan lukea sen mahdollisimman pian. Jos romaani on puoliksikaan niin hyvin kirjoitettu kuin tämä Ohikulkijan tuoksu, sen on pakko olla hyvä. Tämä kokoelma teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja jätti tyytyväisen mielen. Ranne luo sanoillaan jotain sellaista, että kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi vähän rakastunut.

Teetä juodessa elämä on huulia vasten.
Mutta vasta vanhat teelehdet, kaikkensa antaneet 
hylätyssä, juomalasiin työnnetyssä siivilässä 
hehkuvat lämpöä joka kirjoo lasin sisäpinnan 
hitaalla höyryllä, herkällä ja kauniilla 
maailmalta unohtuvalla.

Kaunista (ja ehkä vähän romanttistakin) ystävänpäivän myöhäisiltaa kaikille teille! <3 

tiistai 11. helmikuuta 2014

Runohaaste 2014

Viime vuoden lukemisia paketoivassa postauksessani pohdiskelin sitä, miten paljon jo pelkästään Suomessa julkaistaan loistavia runoteoksia vuosittain, ja miten surullisen vähän ne saavat näkyvyyttä kirjablogeissa, tai koko kirjallisuuskentällä ylipäätään. Luen itse paljon runoja ja kerroin päättäneeni ryhdistäytyä myös niistä bloggaamisessa. Kommenttikentässä Luettua elämää -blogin Elina heitti ilmoille ehdotuksen runohaasteesta, ja siitähän se ajatus sitten lähti! Jennin K-blogissa on ollut muutama vuosi sitten ansiokas ja hieno haaste, jossa luettiin ja postattiin yksittäisiä runoja. Laajennetaanpa tätä ajatusta vähän.


Tämä haaste onkin varsin simppeli: haastan siis paitsi itseni, myös muut lukemaan enemmän runoteoksia vuoden 2014 aikana! Kieli, teoksen ilmestymismaa ja tyylilaji ovat vapaat, voit siis lukea runoutta millä kielellä tahansa, mistä päin maailmaa tahansa, ja millaista runoutta tahansa. Kokeile rohkeasti: runoja arasteleva voi aloitella tutustumalla vaikkapa Arno Kotron, Eeva Kilven tai Arto Lapin tuotantoon, runojen maailman jo tutuksi itselleen kokeva voi tutustua vaikkapa Charles Bukowskin romanttiseen puoleen, Margaret Atwoodin runoihin, tai nuoriin kotimaisiin nykyrunoilijoihin, esimerkiksi Heli Slungaan tai Miki Liukkoseen, ja todellisia haasteita kaipaava voi lukea vaikkapa Eino Leinon Helkavirsiä, tai John Keatsia englanniksi! :) Kaikki käy.

Haasteeseen voi toki osallistua jo pelkästään yhdellä teoksella, mutta laitan kepin päähän porkkanan: arvon vuoden kuluttua kansallisrunoilijamme Runebergin päivänä - siis 5.2.2015 - jotain kivaa kaikkien niiden kesken, jotka ovat 4.2.2015 mennessä lukeneet ja bloganneet vähintään neljästä (4) runoteoksesta. Se tekee siis yhden runokirjan noin kolmeen kuukauteen, ei siis paha, eihän? :)

Toivon mahdollisimman monen lähtevän mukaan - eihän sitä tiedä, vaikka haasteen myötä luettu runous avaisi ihan uudenlaisia maailmoja.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013. 380 sivua.)

  Sei, en tosiaankaan tiennyt, millaiseen soppaan lusikkani pistin, kun päätin ottaa sinut tälle matkalleni mukaan. Ajattelin kirjoittavani henkäyksenkevyen, ilmavan ja kuulaan kirjan, jossa sinun sanasi ja minun vuorottelisivat niin, että jokaisella sivulla olisi tilaa tauoille ja tyhjyydelle. Että sen lukeminen olisi kuin hengitystä. Että kun lukija kirjan sunnuntai-iltapäivänä kädestään laskiessaan katsoisi auringossa kimmeltävää lumimaisemaa, ajattelisi hän hieman ylevöityneensä, puhdistuneensa ja uudistuneensa, ja keittäisi sen kunniaksi kupillisen vihreää teetä.
  Hah.

38-vuotias Kankimäki on lopen kyllästynyt elämäänsä ja leipätyöhönsä kustantamossa. Hän päättää jäädä vuodeksi vuorotteluvapaalle ja muuttaa Japaniin tutkimaan ihailemaansa tuhat vuotta sitten Heian-kaudella elänyttä hovinaista, Sei Shonagōnia, sekä kirjoittaa tutkimusvuodestaan kirjan. Kankimäen hanke tuntuu uhkarohkealta, etenkin kun aluksi rahoituksesta ei ole mitään tietoa, nainen ei osaa sanaakaan japania eikä ole varma edes siitä, onnistuuko kirjan kirjoittaminen häneltä vai ei.

Vuorotteluvapaa ja apurahat järjestyvät käsittämättömän helposti, ja Kankimäki muuttaa Japanin Kiotoon syksyksi ja kevääksi. Vähitellen hänelle alkaa valjeta ettei moniin kysymyksiin löydy vastauksia: Sei Shonagōnista ei tiedetä paljoakaan, ei edes hänen oikeaa nimeään tai elinvuosiaan. Sein persoona hahmottuu kuitenkin pienten yksityiskohtien kautta, ja lukijallekin selviää että hän on ollut omassa ajassaan poikkeuksellinen, epäsovinnainen ja moderni nainen, rohkea ja älykäs, eräänlainen feminismin pioneeri. Sei tunnetaan erityisesti kirjoittamastaan Tyynynaluskirjasta, jonka yksi ominaispiirre ovat listaukset mitä erilaisimmista asioista.

  Mutta sitten, Sei, kun maltan selata kirjaasi eteenpäin, hyppiä hankalien kohtien yli, törmään yhä uudelleen kappaleisiin, joihin en voi olla rakastumatta. Ne ovat listoja asioista, joista myös minä tiedän jotain, hämmästyttävän tarkkoja havaintoja ihmisluonnosta ja ihmissuhteista, maailmasta, joka on meille aivan yhteinen ja ilmeisen muuttumaton. Sinä listaat hurmaavia asioita, masentavia asioita, ärsyttäviä asioita. Elegantteja asioita, julkeita asioita, harvinaisia asioita. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.


Kun sain viime kesänä käsiini ennakkokappaleen Kankimäen Asioista (käytän kirjan nimestä samaa lyhennelmää kuin kirjailija itse), vaikutti se minusta heti kiehtovalta: yhdistelmä matka- ja tietokirjaa, rakastamiani Japania ja historiaa. Ajattelin että luen kirjan ilman muuta jossain vaiheessa. Sitten se kuitenkin ajan myötä hautautui jonnekin kirjakasojen uumeniin kaikkien muiden lukuvuoroaan odottavien kirjojen joukkoon, kunnes silmiini alkoi osua haltioituneita blogitekstejä Asioista, ja teos valittiin vuoden matkakirjaksikin. Erityisesti luettuani ArjanLiisan ja Joanan ihanat arviot tiesin, että tulen itsekin takuuvarmasti rakastumaan Kankimäen kirjaan. Näin kävi, totta kai. Sillä en ole tainnut koskaan lukea mitään tällaista! Kankimäen kirja on niin hieno, erilainen ja kekseliäs, sanoinkuvaamattoman ihana (!) ja niin monella tapaa samastuttava, että se iski minuun kuin tuhat volttia. Kirjaa lukiessani olin hengästynyt, koko ajan vähän pakahtumaisillani, sydämeni - niin, se todellakin löi nopeammin.

Heti alusta lähtien tunsin vahvaa hengenheimolaisuutta kirjailijaan ja kirjan alkuasetelmaan. Kankimäki oli Japanissa sen ikäinen kuin minä nyt kirjaa lukiessani, laillani lapseton ja miehetön keski-ikää lähestyvä nainen, joka kaipasi elämäänsä muutosta. Tunsin lukevani itsestäni. Hän teki sen mistä minä haaveilen: hyppäsi pää edellä kylmään veteen muuttaen vieraaseen maahan toteuttaakseen unelmansa. Ja se maa oli kaikista maailman maista juuri Japani - maa, johon rakastuin sydänjuuriani myöten viimeistään silloin, kun matkustin sinne ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten. Kun Kankimäki kertoi kaikesta siitä mitä hän oli nähnyt, ja niistä paikoista joissa hän oli kulkenut näin sen kaiken mielessäni: olemme kävelleet samoja polkuja, seisoneet kenties samoissa paikoissa katselemassa ja ihastelemassa samoja asioita. Kirja tuntui melkein pieneltä ihmeeltä, ja kirjailija sukulaissielulta, jonka olemassaolosta en ole aiemmin tiennyt mitään. Juuri samaan tapaan, kuin miten hän koki tuhat vuotta sitten eläneen idolinsa Sein.

  Oli sanoinkuvaamatonta tajuta, että tällainen maailma - kuin toinen, kauneudelle, rauhalle ja syvällisille ajatuksille omistettu planeetta - oli jossain olemassa, ja että siitä salaisesta maailmasta, satojen vuosien takaa, tulisin löytämään sielunkumppaneita, joista en ollut osannut edes uneksia. Olin rakastunut.

Asiat on hurmaava ja vetävästi kirjoitettu tietokirja, jossa Kankimäen on onnistunut tehdä historiasta todella elävää. Hän saa tuhat vuotta sitten eläneen naisen tuntumaan todelliselta ja melkein läsnä olevalta henkilöltä, ja maalaa samalla lukijan eteen niin selkeänä erottuvan kuvan tuhannen vuoden takaisesta Kiotosta, että kirjan luettuani minusta tuntui kuin olisin juuri katsellut ihanan dokumentin tai elokuvan. Paitsi kiehtovana tietokirjana, luin teosta ennen kaikkea ihastuttavana matkakirjana ja suorastaan viettelevänä Japanin-kuvauksena.

  Illalla jään hengaamaan Kamo-joen penkereelle, aurinko on juuri laskemassa, joenvarressa käy viilentävä tuulenvire. Vesi on niin matalalla, että kurjet seisoskelevat kivillä pitkin virtaa. Lamput syttyvät Pontochōn terassiravintoloihin, kaukaisuudessa kohoavat usvaiset, vaaleanpunaisiksi värjäytyvät vuoret, joku rämpyttää kitaraa. Avaan automaatista ostamani pullollisen kylmää, vihreää teetä ja tajuan viimein olevani täällä. Täällä, Sei, sinun kaupungissasi, voitko uskoa?

Kioto on ihana kaupunki, ja ihastuin siellä moniin samoihin asioihin kuin Kankimäkikin. Gionin kapeilla, mutkittelevilla ja sokkeloisilla kujilla tuntee olevansa satojen vuosien päässä menneisyydessä, etenkin kun yhtäkkiä vastaan kävelee kiireinen geishaoppilas eli maiko, tai kiotolainen geisha, geiko. Kujilla kävellessä eteen aukeaa kauniita kanavia, puroissa uiskentelee värikkäitä karppeja, ja loisteliaat ja viimeistä piirtoa myöten täydellisesti hoidetut puutarhat saavat mykistymään. Kaupunki on täynnä vanhoja temppeleitä, ja niiden vienosti livertävillä satakielilattioilla kävellessä tulee epätodellinen olo. On kuin kävelisi jonkun ihanan kirjan sivuilla.

Samalta minusta tuntui lukiessani Asioita. Kankimäki käy Japanissa asuessaan monissa sellaisissa paikoissa, joissa minäkin olen käynyt: hän liikuttuu Hiroshiman Peace Memorial -museossa, vaikuttuu Miyajiman pyhän saaren punaisesta torii-portista, näkee Narassa pyhiä peuroja, matkustaa Tokioon, jossa kaikki on nopeampaa, äänekkäämpää, isompaa ja vilkkuvampaa, kärsii Kioton kosteasta kuumuudesta ja nauttii maailman parhaista aterioista (minäkään en ole missään syönyt niin hyvää ruokaa kuin Japanissa - sashimia, okonomiyakia, tempuraa, matcha-teetä ja maailman parasta tofua, voi huokaus!), ihmisten loputtomasta kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä sekä ihastuttavista kylpylöistä ja pikkuruisista baareista, joita on miltei mahdotonta löytää. Tunsin lukiessani suurta onnea, minäkin olen saanut kokea vähän tuota kaikkea! 


Ihastuin lukiessani myös kirjailijan persoonaan ja kirjoitustyyliin. Hän kirjoittaa rohkeasti auki pelkonsa ja heikkoutensa; hän kertoo riehuvasta rimakauhuisesta kirjoitusahdistuksestaan ja vertaa itseään heinäsirkkaan, kun apurahat kuluvat izakayoissa kulinaarisien nautintojen parissa ja aika kuluu kaiken maailman puutarhoissa ja temppeleissä liehuessa, eikä tutkimustyö etene vaikka pitäisi. Rakastin kirjailijan pisteliästä ja älykästä huumoria, paikoittainen puhekielen käyttökin sopi tähän kirjaan kuin nenä päähän, ja erityisesti se, miten Kankimäki puhuttelee Seitä läpi kirjan, on minusta aivan loistava tyylikeino.

Kirjassa on muutenkin kaikkea ihanaa; välillä ollaan Lontoossa tai Normandiassa, paetaan maanjäristyksen aiheuttamaa Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta aurinkoiseen Thaimaahan, tai kirjoitetaan vihtiläisellä vintillä. Siinä perehdytään estetiikkaa ja kauneutta hengittävään japanilaiseen hovikulttuuriin, voimaannutaan Virginia Woolfin teksteistä, katsellaan räntäsateessa kukkivia luumupuita, hurmaannutaan runoudesta ja laaditaan loputtomia listoja kaikesta mahdollisesta. Ja kun hanamiaikaan kirsikkapuista varisee kukkien terälehtiä kuin sataisi vaaleanpunaista lunta, on se melkein sietämättömän ihanaa. Oi!

Kankimäen Asioista tuli minun tyynynaluskirjani (toki haluan tämän myötä lukea Sei Shonagōnin Tyynynaluskirjankin vielä tässä elämässä!). Olen lukenut ja selaillut pehmeäkantisen ennakkokappaleeni jo aivan nuhjuiseksi, joten joutunen ostamaan hyllyyni kovakantisen kappaleen. Tämän kirjan tulen varmasti lukemaan vielä monta kertaa, ja seuraavalle Japanin-matkalleni kirja lähtee mukaan ilman muuta - haluan lukea Asioita uudelleen Kiotossa, kun luumu- ja kirsikkapuut kukkivat.








keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa


Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa (Kirjapaja, 2011. 54 sivua.)

Joki muuttuu sillaksi, 
iltapäivä illaksi,
     menneen kesän 
hauras haamu 
     kummittelee joka aamu 
pihamaalla kasvihuoneen 
               kulman takana.

Kova pakkasaamu 
on kuin peltilakana.

Näin kansallisrunoilijamme Runebergin päivän myöhäisillassa on hyvä kirjoittaa muutama sananen suomalaisesta runokirjasta. Tutustuin tänään taiteen moniosaaja Jukka Itkosen tuotantoon tämän pienen runoteoksen osalta. Itkonen on luonut pitkän uran kirjailijana, runoilijana, suomentajana, sanoittajana ja muusikkona, ja hän on saanut lukuisia tunnustuksia ja palkintoja työstään, tuoreimpana listalta löytyy Savonia-kirjallisuuspalkinto vuodelta 2010.

Lumilyhdyn valossa on pieni ja sympaattinen kokoelma talvisia ja lumisia runoja, jotka kuljettavat lukijan halki pitkän talven. Alussa vietetään marraskuun viimeistä päivää, sitten lähestytään joulua, vietetään joulunpyhiä ja vaihdetaan vuotta, ja lopulta kevät alkaa tehdä tuloaan, sorsat uivat helmikuisessa virrassa ja lumiukot sulavat vesisateessa.

Sitten koko ulkomuoto 
sulavasti vaihtui. 
Meikä muuttui lammikoksi, 
taivaan tuuliin haihtui.

Niinpä siinä mennessäni 
mietin, mitäs näistä. 
Onko tässä maailmassa 
mikään pysyväistä.

Rakastan runoja, mutta loppusoinnulliset runot eivät oikein ole minun juttuni (paitsi Eino Leinon tapauksessa, oih!). Itkosen runot ovat ainakin tässä teoksessa enimmäkseen loppusoinnullisia, ja se oli ehkä se tekijä, jonka vuoksi en ihastunut kokoelmaan siinä määrin kuin olisin halunnut. Mutta on pakko myöntää, että hurjan suloisia ja sympaattisia nämä runot ovat, lukiessa tulee hyvä mieli ja kokoelmasta jää päällimmäiseksi mieleen voimallinen sisäisen rauhan tunne. Runot ovat sillä tapaa perinteisiä ja vanhahtavia, että ne saavat aikaan nostalgisen olon - muistelin kirjaa lukiessani ala-astevuosiani 80-luvun alkupuoliskolla, kun jokaisella tytöllä oli oma muistokirja, johon oli liimattu kauniita kiiltokuvia ja johon ystävät ja sukulaiset kirjoittivat runoja ja värssyjä. Vähän tähän Itkosen tyyliin:

Kupissa on höyryävän 
lämmin marjamehu. 
Kun on yksin, eipä kukaan 
hauku eikä kehu.

Rauhallinen, hyvä mieli 
niin kuin avoin ovi. 
Eikä siitä suuret surut 
tänään sisään sovi.

Runoissaan Itkonen tekee huomioita luonnosta ja eläimistä. Hän kertoo ja kirjoittaa kauniisti, punatulkkujen hiljainen ääni on kuin suruista tehtyä laulua, linnut viettävät hartaushetkeä sunnuntaisessa pakkasaamussa, välillä mietitään kaipaavatko lumihiutaleet koskaan toisiaan. Itkosen runot ovat todellisia koko perheen runoja, ne ovat kauniita ja sopivasti mietteliäitä aikuiseen makuun, mutta toisaalta niin helppotajuisia että lapsikin saa niistä paljon irti. Lumilyhdyn valossa onkin mukava pieni teos luettavaksi sydäntalvisena iltana.

Sujuttaa suksilla, 
luikuttaa latua, 
katsella luontoa - 
se on kuin satua.

Kevät on laatinut 
kuusikkoon pesänsä, 
siellä se synnyttää 
lopulta kesänsä. 

Niinhän ne kuukaudet kulkee.

***

Huomenna vietän kauan kaivattua vapaapäivää, jonka olen ajatellut pyhittää täysin lukemiselle ja kirjablogeille. Palaan päivän mittaan Mia Kankimäen ihanan (!) kirjan merkeissä, lupaan urakoida vastauksia kauan odottaneisiin kommentteihin, ja kierrellä blogeissa rauhassa ja ajan kanssa. Ja viikonloppuna runoteema jatkuu, kun blogissa käynnistyy vihdoin suuri runohaaste. Siispä näkemisiin! :)

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Vuosi kuvina: tammikuu, sekä kuukauden luetut

Tammikuu kului ihan hujauksessa, huh! Etenkin kuun loppupuolisko on ollut tympeän kiireinen; olen yrittänyt nipistää lukuaikaa jostakin ja tehnyt sen välillä yöunienkin kustannuksella, blogattuakin olen saanut aina silloin tällöin. Kommentteihin vastaaminen on taas ajanpuutteen vuoksi aivan retuperällä, pahoittelut! Tammikuun lopulla Blogistaniassa äänestettiin vuoden 2013 parhaista kirjoista. Osallistuin itsekin siis äänestykseen, mutta en ole vieläkään ehtinyt käydä lukemassa muiden äänestäneiden listoja. Voi kunpa vuorokaudessa olisi enemmän tunteja! Onneksi olen kuitenkin selvillä siitä, mitkä kirjat voittivat äänestykset: Blogistanian Finlandian nappasi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (jota en ole vieläkään lukenut!), Globalian Haruki Murakamin 1Q84 (jota olen parhaillaan lukemassa), Kuopuksen Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (jonka haluaisin lukea) ja Tiedon Tuula Karjalaisen Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta (jonka aion lukea pian).

Tammikuun puolivälissä saapui lopulta oikea talvi. Vaikken talvi-ihminen olekaan, olen huomannut että tämänkaltainen talvi sopii minulle oikein hyvin: kireä pakkanen ja vähän lunta tuntuu ihanteelliselta talvi-ilmastolta. Ei tarvitse liukastella tai rämpiä syvässä lumessa, ja on kuitenkin puhdasta ja valoisaa. Aika ihanaa! Kylmyyskään ei haittaa, sehän on vain pukeutumiskysymys. Vuosi kuvina -haastekin jatkuu. Tämänkertaiset kuvat on otettu enimmäkseen Karjalanpuiston tietämillä useamman eri päivän koiralenkeillä, osa aamusella päivän vasta vaaletessa, osa päiväsaikaan, kun aurinko on paistellut ihanasti. Näsijärven rantaankin ehdin viime viikolla - vain huomatakseni, että järjestelmäkameran muistikortti oli unohtunut kotiin. Onneksi mukana oli kuitenkin puhelin, tämänkertaiset rantakuvat ovat siis vain pikaisia Instagram-otoksia. :)





Tammikuussa ehdin lukea työkiireistä huolimatta melko mukavasti, kaikkiaan yhdeksän kirjaa. Luin taas melko monipuolisesti; aikuisten, nuorten- ja jopa lastenkirjallisuutta, tietokirjallisuutta, pari matkakirjaa, lyhytproosaa ja pari järeämpääkin romaania. Tammikuun luettujen lista näyttää tällaiselta:

Pertti Lassila: Ihmisten asiat
Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet
Raakel Lignell: Raxun remppa
Tove Jansson: Reilua peliä
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua
Chad Harbach: Pelin henki
Antti Tuuri: Bospor Express
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Monta hyvää tai jopa erinomaista kirjaa, mutta kuukauden kaksi parasta ovat ilman muuta Adichien huikea Kotiinpalaajat - joka on yksi parhaista lukemistani käännösromaaneista vuosiin! - sekä Kankimäen ihana (!) Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joka jätti minut sellaisiin sfääreihin, joissa podetaan pahaa lukujumia, haaveillaan kirsikankukista, vertaillaan Japanin-lentojen hintoja ja tehdään kiihkeitä matkasuunnitelmia. Pyrin bloggaamaan kirjasta mahdollisimman pian, heti kun saan siitä sanottua jotain muutakin kuin että iik, kirja on ihana. :)

Helmikuussa tarkoitukseni olisi lukea vähän lisää Tove Janssonia ja Antti Tuuria, aloittaa pitkä sukellus Kalle Päätalon 26-osaiseen Iijoki-sarjaan, lukea jo kenties pari kevään uutuuttakin ja kaiken muun ohessa viettää Luettua elämää -blogin ihanan Elinan inspiroimana runokuukautta. Pari pidempään kesken ollutta kirjajärkälettäkin pitäisi lukea loppuun samaten kuin muutama muukin pidempään keskeneräisenä roikkunut kirja, mutta katsotaan nyt mitä tässä lopulta tulee luettua - mieleni kun tekisi tällä hetkellä lukea vain kaikkea japanilaista, kiitos Kankimäen Asioiden! :)

Mutta nyt toivotan seuraavien lumikuvien myötä kaunista ja valoisaa helmikuuta ja paljon hyviä kirjoja ja siirryn unten maille - aamulla pitää taas raahautua työmaalle (huoh, talviloma, tulisit jo!). :)













Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...