maanantai 31. maaliskuuta 2014

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä


Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä (Tammi, 1996. 161 sivua. Alkuteos Hummelhonung, 1995. Suomentanut Rauno Ekholm.)

  Mutta hän halusi myös sanoa, että tässä tällä lailla rajoittuneessa ja kutistuneessa elämässä oli oma kauneutensa, kirkas ja puhdas hohde joka tuskin oli kuvattavissa ulkopuoliselle, paljaan elämisen erikoinen loiste. Ratkaisevaa oli tällöin melkein sairaalloinen kiinnittyminen ainoaan olennaiseen, hengissä pysymiseen. Ei, hengissä pysyminen oli tietysti väärä sana: elämän väliaikaiseen, tilapäiseen jatkamiseen, elämän hetkellisen pidentämisen seikkailuun. Sillä seikkailua se oli, voimille käyvää harjoitusta, sitäkin tuimempaa ja tiukempaa ja kovempaa, koska hänellä oli kilpakumppani tai pikemminkin vastustaja: veli, Olof, hän joka savumerkeillään jatkuvasti ilmoitti että sydän yhä löi.

Keski-ikäinen naiskirjailija saapuu Övrebergin kylän seurakuntakotiin pitämään esitelmää pyhimyksistä. Ollaan pohjoisruotsalaisella syrjäseudulla, talvi tekee tuloaan. Esitelmän jälkeen iäkäs, nuhruinen ja pahalta haiseva mies tulee naisen luokse ja kertoo tämän yöpyvän hänen talossaan. Miehen nimi on Hadar, ja hän on kuolemansairas - syöpäkasvain kuihduttaa häntä ja tekee tuhojaan hänen elimistössään. Nainen yöpyy Hadarin talossa, ja kun aamu koittaa on tienoo peittynyt lumeen. Nainen odottaa aurausauton saapumista aikomuksenaan lähteä takaisin etelään heti kun tiet saadaan auki, mutta itsensäkin yllättäen hän venyttää vierailunsa yhdestä yöstä useiden kuukausien mittaiseksi. Hän tutustuu ja kiintyy vähitellen Hadariin, ja alkaa pitää tästä huolta. Iltaisin hän kirjoittaa uutta kirjaa pyhimyksestä, pyhästä Kristoforoksesta.

Muuten autiossa maisemassa mäenrinteen takana on toinen talo, jossa asuu toinen sairas, vanha mies - Hadarin sydänvaivoja poteva veli Olof, jota nainen päätyy myös hoivaamaan. Veljekset eivät ole nähneet toisiaan aikoihin, mutta kumpikin on päättänyt elää toista kauemmin. Miehiä yhdistää vain sammumaton viha toisiaan kohtaan, sekä menneisyys, johon kuuluvat vaalea nainen, poika ja kesä 1959. Vähitellen kirjailijasta tulee viestinviejä ja se ehdottoman tarpeellinen välikappale, jonka avulla tarinat voidaan kertoa loppuun.


Olin varovaisesti kiinnostuneena katsellut Ruotsissa arvostetun ja palkitun Torgny Lindgrenin kirjoja kirjaston hyllyillä jo aiemmin, mutta luettuani erinomaisella kirjamaulla varustetun Ilselän Minnan hienon arvion tästä kyseisestä kirjasta tiesin, että Lindgreniä täytyy lukea! Vuosi siinä silti meni, mutta nyt kirja on luettu ja olen tosiaankin vaikuttunut. Huomaan lainanneeni alkuun samaa kohtaa Minnan kanssa, ja olevani muutenkin hänen kanssaan samaa mieltä: tämän kirjan jälkeen haluan lukea kaiken, mitä tuo ruotsalainen mestari on kirjoittanut. Lindgrenin pohjoisella tavalla kuulas ja rauhallinen kerronta tuo mieleeni loistavan Per Pettersonin, mutta saattaa olla, että Lindgren on hivenen vielä Pettersoniakin parempi. (Luen lisää kumpaakin ja kerron sitten, mihin tulokseen päädyn... )

Kimalaisen mettä on kooltaan pieni kirja, vain 161 sivua. Siinä ei myöskään tapahdu oikein mitään, vaan se on jopa meditatiivisuuteen asti verkkainen: on talvi, lunta sataa, kaksi vanhaa miestä lähestyy kuolemaa ja elää hiljaa kuin naava. Nainen kirjoittaa kirjaa jota monikaan ei tule lukemaan, kolmikko välttää häiriöitä ja tapahtumia, muu maailma on kaukana. Ja kuitenkin tämä pieni romaani sisältää paljon kokoaan suuremman tarinan. Olen lukenut Kimalaisen meden jälkeen jo muita kirjoja, ja silti huomaan mieleni viipyilevän pohjoisruotsalaisen syrjäseudun karussa maastossa, kauneimmassa maisemassa maan päällä. Mietin vieläkin kahta iäkästä ja sairasta veljestä, tukahdettuja tunteita ja sitä, mikä on kenellekin lopullinen totuus. Sekä romaanin loppua, joka on yksi vaikuttavimmista ja koskettavimmista aikoihin lukemistani. Lindgren päättää romaaninsa niin syvästi liikuttavalla tavalla, että viimeiset kuvat suorastaan syöpyvät mieleen.

Lindgrenin romaani on monien vastakohtaisuuksien kirja. On suolaista ja makeaa, muistoissa risteileviä syviä ojia ja korkeita valleja, on syövän riuduttama, kuihtunut isoveli ja vuosien herkuttelun paisuttama pikkuveli, jonka leuanalaiset ihrapoimut vapisevat ja tutisevat hänen hengittäessään. On myös kaksi täysin erilaista luonnetta, kaksi elettyä elämää, elämän luhistamia haaveita ja kaksi totuutta, kummallakin veljellä omansa. Lindgren avaa menneisyyden tapahtumia pikkuhiljaa ja vaivihkaa, ne tulevat ilmi sivulauseissa samalla kun nainen tekee tulta uuniin, syöttää vanhuksia, hoivaa heidän haavojaan ja paiseitaan tai kuljettaa sänkyjen päädyistä ulos eritteidentäyteisiä sinkkiämpäreitä. Vastakohtaisuuksien ohella korostuu myös elämän toisteisuus, se miten ihminen loppuaikoinaan näkee ympärillään vain muistumia ja toistumia ja kertautumia ja palautumia menneestä ja jo eletystä.

  Ja hän oli tajunnut, että kaikki toistuisi, kaikki alkaa aina alusta, virrat laskevat lakkaamatta mereen eikä meri silti koskaan täyty.

Vaikka romaani ei ole vaikealukuinen, on siinä niin paljon viisaita lauseita ja ajatuksia, sekä erilaisia tasoja ja metaforia, ettei se yhdellä lukukerralla välttämättä edes täysin avaudu. Sen verran tuhtia tavaraa tämä oli, että luin kirjaa sen pienuudesta huolimatta useamman päivän ajan, pieniä pätkiä kerrallaan. Muutaman kymmenen sivun jälkeen luettua piti sulatella ja pohdiskella - timanttisia lauseita ja ajatelmia tuli vastaan miltei joka aukeamalla.

  Ihminen ei ymmärtänyt hitautta, ihminen käsitti vain sen mikä liikkui hänen omalla nopeudellaan. Ihminen ei ymmärtänyt rapautuvaa vuorta tai pystyyn kuolevaa männikköä tai mullan läpi kasvavia kiviä, edes omia kynsiään ihminen ei ymmärtänyt, miten ne kasvoivat. Aikaa ihminen pystyi ottamaan itselleen, mutta ei koskaan hitautta. Sen vuoksi ihminen luki sanomalehtiä. Että täyttäisi itsensä tapahtumilla ja ajalla. Mutta hitaus oli paljon sitkeämpää ja vahvempaa kuin aika, aika loppui nopeasti, mutta hitaus ei loppunut juuri koskaan.

Kun ihminen sairastaa ja tekee kuolemaa, se ei useinkaan ole kaunista tai erityisen puhdasta katsottavaa. Lindgrenin kerronta on kaunistelematonta ja jopa raadollisuuteen saakka rehellistä ja uskottavaa, mutta hämmästyttävintä on, miten kaikkien kipujen, loputtomien eritteiden, ja elämän nektaria erittävien märkäpaiseiden keskeltä kirkastuu jotain hämmästyttävän kaunista ja viisasta. Romaani jättää kaikesta huolimatta puhtaan olon, ja jollain ihmeellisellä tapaa valaistuneen - kirjan luettuaan tuntee kuin ei olisikaan lukenut sängyissään makaavista, kuihtuvista, ja sisältäpäin mätänevistä kuolemaa tekevistä vanhuksista, vaan juuri niistä pyhimyksistä, joista kirjan nimettömäksi jäävä kirjailijanainen kirjoissaan kertoo. Ja juuri siksi Lindgren on niin ihmeellinen, hämmästyttävän viisas ja taitava kirjailija. Juuri siksi tämä kirja todellakin kannattaa lukea!

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Postikortti Portugalista

Rakas lukijani.

Keväinen tervehdys Lissabonista! Olen täällä nyt kolmatta päivää ja jo tässä ajassa tämä viehättävä ja omalaatuisella tavalla kaunis kaupunki on onnistunut lumoamaan minut täysin. Ilma on ollut oikukas kuin kärttyisä vanhus; välillä auringossa tuntuu melkein kuumalta, seuraavassa hetkessä joelta työntyy kylmä tuulenpuuska ja kostea koleus tunkeutuu luihin ja ytimiin - kevät on vielä aluillaan. Keltaiset raitiovaunut kolistelevat verkkaisesti, ilmassa tuoksuvat suola, paistetut sardiinit ja jokin ihana, eksoottinen kukka.

Täällä ajantaju katoaa. Aina on sopiva hetki hyvälle espressolle ja kreemitäytteiselle pastel de natalle joka vie kielen mennessään. Vietän tuntikausia olemalla ihanasti eksyksissä Alfaman kapeilla ja sokkeloisilla kujilla, tai koluamalla Bairro Alton antikvariaatteja joissa tuntuu kuin olisi astunut johonkin menneeseen aikaan. Istahdan A Brasileiran terassille runoilija Fernando Pessoan seuraksi, luen Nerudan Matkakirjettä, ja kun ilta koittaa, tulen risteykseen seitsemältä ja kuulen hämyisistä tascoista kantautuvan haikean fadon. Olen onnellinen.

Palataan!

♥ , S.



P.S. Tämä postikortti-idea ei ole omani, vaan eräältä ihanalta kirjoittavalta maailmanmatkaajalta lainattu. Kiitokset ja erikoisterkut P.:lle, jos satut tämän lukemaan. ♥

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Vihtorin kirjaston kirjamessut 2014

Tämä viikko on ollut näin tamperelaisen kirjallisuudenharrastajan näkökulmasta huikea. Jäin loppuviikosta talvilomalle ja viikonloppu on kulunut erilaisissa kirjatilaisuuksissa luuhatessa. Keskiviikkonahan kävin kuulemassa ihanaa Joel Haahtelaa, mutta myös perjantaille ja lauantaille on riittänyt kiinnostavia kirjatilaisuuksia ja kirjailijatapaamisia. Perjantaina kävin mainiossa Tulenkantajien kirjakaupassa Heikki Salon kirjanjulkkareissa (josta ehkä myöhemmin lisää...), lauantai puolestaan kului Hotelli Tammerissa Suomen pienimmillä kirjamessuilla, eli Vihtorin kirjaston kirjamessuilla, jotka järjestettiin nyt jo neljättä kertaa.

Vietin minimessuilla mukavan iltapäivän ja seurasin tapahtumia kamerani kanssa. Kuten keskiviikkona Sampolassa en Tammerissakaan tehnyt muistiinpanoja, mutta kattavampaa messuraporttia on lähipäivinä luvassa ihanan Elinan Luettua elämää -blogissa (kunhan Elina vain ehtii postauksensa kirjoittaa). Pysykää siis kuulolla! :) Itse olin messuilla nyt toista kertaa, juttuani viimevuotisista messuista voi käydä kurkkaamassa täällä. Mutta nyt katse eiliseen, tässä muutamia tallennettuja hetkiä ja tunnelmia Hotelli Tammerin upeista tiloista...



Iltapäivällä kävin kuuntelemassa toimittaja ja tietokirjailija Hanna Jenseniä, joka kertoi kirjastaan 940 päivää isäni muistina (Teos, 2013). Kirjassaan hän kertoo isänsä muistisairaudesta ja viimeisistä vuosista, sekä omaisen roolista muistisairaan vanhemman hoitajana. Jensen kertoi sekä kirjastaan että isästään elävästi ja mielenkiintoisesti. Kyseinen kirja on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni jo liki vuoden enkä ole rohjennut vielä tarttua siihen aiheen vahvan omakohtaisuuden vuoksi, mutta Jensenin esiintymisestä jäi rohkaistunut olo. Teos kuulostaa enemmän positiivista ja kannustavaa vertaistukea tarjoavalta, kuin siltä että sen lukeminen alkaisi vain ahdistaa entistä enemmän. Luulenkin nyt lukevani kirjan mahdollisimman pian!


Otteita kirjastaan lukenut Jensen oli messuilla muutenkin ajankohtainen: hän voitti jo neljättä kertaa jaettavan Suomen pienimmän kirjallisuuspalkinnon, Lause-Finlandian, lauseellaan Isä eli hyvän kuoleman. Palkinto myönnetään siis edellisenä vuonna julkaistusta suomalaisesta kirjallisuudesta valitulle lauseelle, joskin tänä vuonna ehdokkaiden joukossa oli kauno- ja tietokirjallisuuden lisäksi myös laululyriikkaa - suursuosikkini J. Karjalaisen lause kappaleesta Riisinjyvä: Hei muukalainen, anna sun nimes riisinjyvään kaivertaa. Ensimmäisen Lause-Finlandian vuonna 2011 voitti Petri Tamminen lauseellaan Danny tuli Vääksyyn (Muita hyviä ominaisuuksia. Otava, 2010), vuonna 2012 voittajana palkittiin Jari Tervon lause Minut kihlattiin kehdossa (Layla. WSOY, 2011) ja viime vuonna Lause-Finlandian pokkasi Pertti Jarla lauseellaan Tahdon hehtaarin suota ja kymmenen kuutiota tilaa (Fingerpori 6 -albumi, Arktinen banaani, 2012).




Vihtorin messujen kohokohta oli jo viime vuodesta tuttuun tapaan Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon voittajan julkistaminen. Se on siis Aamulehden ja tamperelaisen Tulenkantajat -kirjakaupan pari vuotta sitten perustama 5000 euron arvoinen vientikirjallisuuden palkinto, jossa voittaja saa rahasumman lisäksi "kummikseen" ulkomailla jo menestyneen suomalaisen kirjailijan, sekä arvokasta kansainvälistä näkyvyyttä. Tänä vuonna palkinnon kummina ja palkintoraadin puheenjohtajana toimi kirjailija Johanna Sinisalo.

Palkinnosta kilpaili tänäkin vuonna kuusi vuonna 2013 julkaistua teosta. Ehdolla olivat Kai Ekholmin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena), Katja Ketun Piippuhylly (WSOY), Leena Krohnin Hotel Sapiens (Teos), Asko Sahlbergin Herodes (WSOY), Aleksandra Salmelan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Teos) sekä Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY). Ennen voittajan julkistamista ehdokkaita haastateltiin tunnin verran. Paikalta puuttui kirjailija Katja Kettu, jonka teoksen esitteli muutamin sanoin kirjailijakollega Asko Sahlberg.


Keskellä vasemmalta oikealle Aleksandra Salmela, Asko Sahlberg, Leena Krohn, Kai Ekholm ja Ville Tietäväinen.



Pakko sanoa: suosikkikirjailijani Asko Sahlberg oli hurmaava! :) Niin hauska ja sanavalmis, ja luulenkin että miehen kekseliäät vastaukset haastattelijoiden kysymyksiin kevensivät muuten vakavahkoa ilmapiiriä ja lievensivät muiden mahdollista jännitystä. Yleisössä sai ainakin nauraa useampaan otteeseen. Ihana Sahlberg!


Tulenkantaja-palkinnon pokkasivat lopulta aivan ansaitusti Aino ja Ville Tietäväinen upealla teoksellaan Vain pahaa unta. Myös kahdeksanvuotias kirjailijatar Aino oli paikalla ja osallistui reippaasti ja rohkeasti sekä palkinnonjakoon ja kukitukseen, että voittajan haastatteluihin. ♥  






Lopuksi voittajakaksikko signeerasi kirjoja signeerauspisteellä. Sain omaan kappaleeseeni Vain pahaa unta omistuskirjoitukset kummaltakin kirjailijalta, sekä suloisen Ainon piirtämät hienot sydämet. Isot kiitokset vielä ja paljon onnea isälle ja tyttärelle! ♥  




Sellaiset messut tänä vuonna, ensi vuonna taas uudestaan! Suuret kiitokset kaikille hienoille messuilla esiintyneille kirjailijoille, sekä erityisesti messujen järjestäjille. Tänäkin vuonna tämä oli suuri ilo!

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Tähtikirkasta, lumivalkeaa

Keskiviikko oli monen kaltaiseni tamperelaisen Haahtela-fanin onnenpäivä, kun kirjailija saapui illaksi entisille kotikulmilleen ja samalla Sampolan kirjaston lukupysäkille puhumaan kirjoistaan ja kirjailijantyöstään. Joel Haahtela on henkilökohtaisesti suurin kotimainen kirjailijasuosikkini, joten oli selviö että menen miestä kuuntelemaan. Minun lisäkseni paikalle oli saapunut viitisenkymmentä hyvän kirjallisuuden ystävää.

En tehnyt tilaisuudessa muistiinpanoja vaan keskityin hetkeen (enkä siksi nyt kirjoitakaan mitään tarkkaa kaikesta illan aikana puhutusta vaan luvassa on paremminkin pientä fiilistelyä ja kuvamuistoja keskiviikkoillan jälkihehkussa :). Haahtela kertoi omasta kirjailijuudestaan ja kirjoittamisestaan, sekä niistä teemoista, jotka ovat hänelle tärkeitä ja siksi tavalla tai toisella nousevat esiin koko hänen tähänastisessa tuotannossaan. Hän puhui luonnollisesti myös kirjoistaan - eniten toki tuoreimmasta tulokkaastaan Tähtikirkas, lumivalkea, joka on niin riipaisevan kaunis ja taidokkaasti kirjoitettu romaani että lukiessa melkein sydämeen sattuu.

Tällaiset pienehköt tapahtumat ovat mielestäni yleisön kannalta parhaita ja ehdottomasti antoisimpia, ja siksi olenkin hurjan iloinen, että Tampereen kaupunginkirjasto on vastaavanlaisten tilaisuuksien järjestäjänä varmasti pienistä määrärahoista huolimatta todella aktiivinen. Haahtela-ilta oli lämminhenkinen ja rento, pienehkö tila ja kauniin kirjaston kodikas ilmapiiri saivat tilaisuuden tuntumaan intiimiltä ja jotenkin haahtelamaisella tavalla taianomaiselta. Ei ollut suuria lavoja, kaikuvia mikrofoneja tai satoja toisiaan töniviä messuvieraita, vaan pieni joukko ihmisiä kerääntyneenä lukulampun alla nojatuolissa mukavasti istuvan hyväntuulisen kirjailijan ympärille. Ilta eteni lupsakan jutustelun merkeissä, ja yleisöllä oli mahdollisuus kysellä kirjailijalta asiasta jos toisestakin. Lopuksi Haahtela signeerasi kirjoja, jutteli vielä lukijoidensa kanssa ja seisoi kärsivällisesti lukuisissa fanikuvissa. Aiemmin muodostunut mielikuva vain vahvistui: Haahtela on paitsi huikean taitava kirjailija, myös äärettömän mukava ja ystävällinen mies. Hyvä tyyppi siis kaikin puolin! :)

Kun poistuimme kirjastolta, näkyi taivaalla tähtiä ja ohut kerros pakkaslunta peitti maan. Siinä tähtikirkkaassa ja lumivalkeassa illassa oli hyvä kävellä kotiin. ♥

Suurkiitos Joel Haahtelalle ja Sampolan kirjaston henkilökunnalle hienosta ja unohtumattomasta illasta! Tässä onnentunteessa sitä leijuu vielä pitkään. ♥








keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Minna Canth: Anna Liisa


Minna Canth: Anna Liisa (WSOY, 2009. 1. painos 1895. 116 sivua.)

Anna Liisa on kunnialliseksi tiedetty nuori nainen, Kortesuon tilan vanhin tytär. Hän on menossa naimisiin talollisen sulhasensa Johanneksen kanssa, mutta kuulutusten alla naisen menneisyys palaa kummittelemaan. Anna Liisa on viisitoistavuotiaana heilastellut salaa talon rengin, Mikon, kanssa. Hän on tullut raskaaksi, synnyttänyt lapsen yksin metsässä ja hätäpäissään surmannut tämän. Synkän salaisuuden tietää vain kolme ihmistä: Anna Liisan lisäksi pakomatkalle lähtenyt Mikko, sekä tämän äiti Husso, joka on haudannut vauvan ruumiin metsään kuusen alle. Kun Mikko kuulee äidiltään Anna Liisan naima-aikeista, palaa hän vaatimaan naista itselleen. "Minäpä rakastan sinua, Anna Liisa, ja tahdon saada sinut takaisin, ja minä sinut otan neuvolla millä hyvänsä. Minä en anna sinua toiselle, en jumaliste annakaan!" Mikko uhkaa paljastaa lapsensurman ellei Anna Liisa lupaudu hänen vaimokseen.

Anna Liisa: Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan sitä kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla?
Mikko: Siltä haaralta sitä et saa.
Anna Liisa: Mikko, sääli minua, olenhan jo kärsinyt niin paljon.
Mikko: Se on omassa vallassasi. Voit estää minua puhumasta, jos vaan tahdot.
Anna Liisa: Elä tee minua uudelleen onnettomaksi juuri nyt, kun minulle parempi tulevaisuus olisi tarjonna. Mitäpä siitä kostut, jos säret minun elämäni vielä kerran. Nuoruuteni turmelit, eikö siinä jo kylliksi. Ei minulla ole ollut iloa, niinkuin muilla minun ikäisilläni, huolta vaan ja murhetta alituiseen. Minä en jaksa kantaa enempää - en varmaankaan.

Mitä nuori nainen voi tehdä, jos ja kun synkkä salaisuus paljastuu - pitäisikö mennä vaimoksi miehelle jota ei rakasta vai hukuttautua järveen, vai onko olemassa jokin muu keino?


Anna Liisa ei ole suotta niin rakastettu klassikko. Nuoren naisen traaginen tarina on väkevä lukukokemus, joka ahdistaa, pakahduttaa ja suututtaakin niin että lukiessa melkein kurkkua kuristaa. Canthin viimeiseksi jäänyt näytelmä on samanaikaisesti ihastuttavan vanhanaikainen ja kuitenkin jotenkin tuore ja ajaton. Se on mielenkiintoinen ja kiehtova kuvaus elämästä 1800-luvun suomalaisessa talonpoikaisyhteisössä, jossa lapset teitittelevät vanhempiaan ja yhteisön elämää määrittelevät ankaran tiukat moraalisäännöt - kunnollinen, siveä ihminen elää kristillisessä kurissa ja nuhteessa, ja yhden yksilön teko voi pilata koko talon maineen.

Canth kuvaa taidokkaasti naisen heikkoa asemaa reilun sadan vuoden takaisessa Suomessa - ei siis tarvitse palata kovinkaan monen sukupolven taakse päästäkseen aikaan, jossa naisella ei ole ollut juurikaan sananvaltaa edes suhteessa omaan itseensä. Anna Liisan tarina ja kerronta tuntuvat rohkeilta näin nykylukijankin silmin, joten voin vain kuvitella miten puhuttava tämä näytelmä on ilmestyessään ollut. Minulla luvussa olleen vuoden 2009 painoksen esipuheessa Maria-Liisa Nevala kertoo Suomalaisen teatterin johtaja Kaarlo Bergbomin kirjoittaneen näytelmäkiertueelta seuraavaa: "Kaikkialla Anna Liisa on tehnyt voimakkaan vaikutuksen ja pusertanut esiin paljon kyyneleitä." En ihmettele yhtään.

Canth paitsi herättää tunteita, myös kirjoittaa hirveän hyvin. Dialogiin perustuva kerronta luo alusta loppuun voimakkaan jännitteen ja tunnelman, joka on yhtä painostava kuin ilma ennen ukkosmyrskyä. Anna Liisan mielessä tapahtuva myllerrys ja nuoren naisen ihmeellinen rohkeus mahdottoman edessä on myös huikeaa luettavaa. Yleensä vierastan näytelmämuotoisia tekstejä, mutta Canthin Anna Liisaa lukee kuin mitä tahansa romaania. Se on vetävästi kirjoitettu draama, ja siinä on jopa jännitysromaanin sävyjä, sillä tekstiä lukiessaan pelkää, toivoo ja jännittää nuoren naisen puolesta. Näytelmän lukeminen tuntuu samalla tavalla ahdistavalta kuin jos katselisi hidastettuna filminä lähestyvää onnettomuutta - näkee väistämättömän tuhon muttei kykene estämään sitä mitenkään.

Tästä terävästä ja rohkeasti kantaa ottavasta näytelmästä on keskusteltu muutama vuosi sitten Lukupiiri -blogissa, kannattaa käydä kurkkaamassa. Ennen kaikkea kannattaa kuitenkin lukea Canthia, sillä hän on mahtavan hyvä! Tämän oman tekstini myötä haluan toivottaa kaikille hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Nyt tuleekin kuluneeksi 170 vuotta kirjailija ja realismin uranuurtaja Minna Canthin syntymästä - se jos mikä on hyvä syy nauttia tänään oikein kunnon kakkukahvit! ♥

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden


Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (WSOY, 2013. 366 sivua.)

  Lenne mietti, millaista olisi olla täällä kahdestaan isän kanssa, jos äiti lähtisi. Äiti sanoi, että isä oli aina töissä. Isä suuttui siitä, mutta se oli totta. Kaiken päivät se oli jossain. Lenne oli usein mukana, mutta ei koulun takia aina voinut, ja isä oli metässä koulupäivien illatkin. Kuka sitten peittelisi ja sanoisi omaksi poropojaksi? Kenelle uskaltaisi sanoa, jos jokin asia pelotti. Ei sitä isälle ilennyt. Isälle näytettiin, kuinka hyvin jo pärjäsi ja äitille, kuinka rimpula vielä oli.

Pieni Korhosen perhe asuu Lapin syrjäseudulla, viidenkymmenen kilometrin päässä Sodankylän kirkolta. Perheen isä Jouni on poromies kuten hänen isänsä ja esi-isänsäkin ovat olleet, ja neljäsluokkalainen Lenne-poika on hyvää vauhtia kasvamassa isänsä kaltaiseksi, tämän jalanjälkien seuraajaksi. Perheen äiti Marianne puolestaan on junantuoma etelänvares, opintojen vuoksi aikanaan Lappiin muuttanut ja sille tielleen jäänyt. Perhettä on koetellut vastoinkäyminen toisensa perään; Marianne on monien keskenmenojen masentama, ja Jouni yrittää painia taloudellisten vaikeuksien kanssa. Parisuhde on parhaat päivänsä nähnyt, ja jatkuvat öiset riidat ja äidin toistuvat puheet takaisin etelään muutosta saavat Lennen oireilemaan koulussa. Herkästä ja fiksun oloisesta pojasta tulee vähitellen jatkuvasti jälki-istunnossa istuva häirikkö.

Kun kouluun saapuu uusi opettaja, etelästä tuntematonta lappilaista isäänsä etsimään lähtenyt Jyri, alkaa tapahtua. Marianne hakee ahdistavaan elämäänsä jännitystä suhteesta uuteen opettajaan, Jyri-parka taas ihastuu kauniiseen Marianneen päätä pahkaa. Suhteella on luonnollisesti seurauksensa, sillä onhan usein niin että väärin konstein hankittu hyvä ei kestä.


Isän kanssa kahden on odotellut hyllyssäni lukuvuoroaan jo jonkin aikaa. Lopulta kirja valikoitui luettavakseni juuri nyt, sillä liityin kirjaston lukupiiriin (ihanaa, iso haave toteutui!) ja maaliskuun lukupiirikirjana oli tämä Mentulan ensimmäinen romaani. Pidin kirjasta melko lailla, ja lukukokemus tuntui runsaan keskustelun perusteella olleen yhtä miellyttävä kaikille lukupiiriläisillemme. Isän kanssa kahden kertoo tuttuakin tutummista aiheista, onhan toimimattomista avioliitoista ja kolmiodraamoista kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia kirjoja. Se onkin tarinansa puolesta hieman kliseinen, ennalta-arvattava ja yllätyksetön, mutta ennen kaikkea hyvin lämminhenkinen ja sympaattinen romaani. Eihän pyörää tarvitse aina keksiä uudelleen - joskus riittää, että kertoo siitä oman versionsa, kunhan vain tekee sen hyvin, kuten Mentula tässä.

Mentula kuvaa hyvin monimutkaisia ihmissuhteita, vaikeaa perhetilannetta, elämää syrjäseudulla, vähän opettajan arkeakin. Erityisen taitava hän on lapsen ajatusmaailman kuvaajana, romaanin ehdottomasti koskettavinta antia oli päästä hetkeksi kymmenvuotiaan pojan nahkoihin. Kertojanäkökulmaa luvuittain vaihtamalla tarina etenee jouhevasti, kaikki päähenkilöt pääsevät ääneen ja lukijan on helppoa tutustua henkilöihin, ymmärtää heidän ratkaisujaan ja kiintyä heihin. Pidin paljon myös siitä, miten Mentula itse ymmärtää hahmojaan ja antaa heille tilaa hengittää: tarinassa ei moralisoida, osoitella ketään tai haeta syyllisiä. Ihmisen elämä ei aina ole niin helppoa ja yksioikoista, jokainen tekee vääriä valintoja ja päätöksiä, ja ehkä sitten oppii niistä jotakin tai ei - niin tai näin, mutta seurausten kanssa on jokaisen elettävä.

Kieli on sujuvaa, murredialogit värittävät tarinaa ja antavat sille juuri sopivasti potkua. Kerronnassa on rento mutta napakka ote, pieni annos hyvällä maulla toteutettua jäyhää huumoria keventää tunnelmaa ja tuo mieleen mestari Veikko Huovisen. Romaani on myös kovin aidon oloinen ja kaikkinensa uskottava; on selvää, että itsekin Lapissa asunut opettaja ja nykyinen rehtori Mentula tietää, mistä kirjoittaa. Lapin-kuvaus on herkullista - vihreät revontulet värisevät ja välkähtelevät, pakkasviima jäädyttää silmäripset yhteen, ja erämaan autius ja yksinäisyys voivat pelottaa tottumatonta, kun ainoina seuralaisina ovat vain kituliaiset koivut ja männyt sekä laiskanlaisesti päämäärättöminä vaeltelevat porot - mutta juuri sitä elävää Lapin-tunnelmaa jäin kaipaamaan vielä enemmän. Näin eteläisimmässä Suomessa varttuneen silmissä Lapin luonto ja lappilainen arkielämä tuntuvat ja näyttävät niin eksoottisilta, että niistä lukisi mielellään enemmänkin.

  Jouni kääntyi hetkeksi ja katsoi tien yli kulkevien porojen yli poikaansa. Se seisoi kädet levällään jämäkän oloisena, vaikka kapea niska paljasti heikkouden. Jouni ei nähnyt mutta tiesi, että Lennen huulet olisivat viivana, ja kielenkärki ulkona suun vasemmassa reunassa. Hänen poikansa, pieni poromies. Jouni näki, että Lenne nautti porohommissa olosta niin kuin hänkin. Metässä oli hyvä olla, mutta se muu sitten. Rahaa pitää olla, että sai ruokaa pöytään ja bensaa koneisiin. Ei tarvita kuin pari ahmaa ja karhua väärään paikkaan ja teurasporoja ei erotuksessa kerry. Jos petojen tappamat raadot jäävät kairaan pimentoon, ei voi hakea korvauksia. Sitten syödään mettää, mutta ei sitäkään aina voi kaataa. Toinen juttu on naiset. Jos semmoisen jostain tänne saa, niin pitäisi olla yhtä aikaa metässä ja sohvalla kyhnyttämässä. Perkele, kannattiko poikaa tähän yksinäisen miehen hommaan opastaa.

Kirja on esineenäkin hurjan kaunis; kannen värimaailma miellyttää silmää, sivujen oranssit reunat ja uuden luvun aloittavien välilehtien linnunmunan pintaa muistuttava hento kuviointi ihastuttavat. Graafikko Mika Tuominen on tehnyt hyvää työtä. Kokonaisuutena Isän kanssa kahden jätti niin hyvän jälkimaun ja positiivisen kiinnostuksen Mentulan muuta tuotantoa - esikoisnovellikokoelmaa Musta timantti, sekä kaikkea mahdollisesti tulevaa - kohtaan, että suosittelen kirjaa lämmöllä kaikille hyvien kotimaisten romaanien ystäville.

Muualla sanottua: Kirjainten virrassaNotko, se lukeva peikkoMari A:n kirjablogiSallan lukupäiväkirja ja Lukuneuvoja.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä


Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä (Books North, 2014. 30 sivua.)

  Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä koskaan kokonaan ymmärrettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti. Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerrottavanaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuria pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta.

Puiden tarinoita -lastenkirjasarjan aloittava Puuseppä kertoo nimensä mukaisesti tarinan miehestä, joka työskentelee jossain kaukaisessa ajassa ja maassa keisarin puuseppänä. Hän on kokenut ja ennennäkemättömän osaava, ja hänen maineensa on kiirinyt laajalle; häntä pidetään kaikkialla maailman parhaana puuseppänä, jonka käsissä puu lakkaa olemasta puuta, hänen käsissään se muuttuu kullaksi, arvostamisen arvoisiksi ajatuksiksi ja kauniiksi uniksi.

Eräänä päivänä mies viettää sangen tavallista ja rauhallista iltaa kotosalla vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Tapahtuu jotakin, jonka jälkeen puuseppä huomaa ilon alkavan salaperäisesti kadota työstään. Keisari huolestuu: hän näkee uskollisen alamaisensa apeuden ja ilottomuuden, ja huomaa tämän huokailevan itsekseen verstaassaan lankku- ja lautakasojensa äärellä. Halutessaan piristää miestä keisari antaa puusepälle vapaat kädet; mies saa tehdä puusta jotakin sellaista mitä itse sydämestään haluaa, maksakoon se miten paljon tahansa, ja kestäköön miten kauan tahansa. Puuseppä tarttuu innolla työhön.


Küttnerin ja Tietäväisen Puuseppä oli varsin miellyttävä uusi tuttavuus lastenkirjojen saralla. Yhden hengen aikuisraatini luki kirjan heti tuoreeltaan ja piti siitä kovasti, ja uskoisin että kirja kiinnostaa ja miellyttää yhtä lailla varsinaista kohderyhmäänsä, lapsilukijoita. Se on lumoava tarina, jonka suloisen vanhanaikainen ote viehättää. Küttnerin kieli on selkeää, kaunista ja huolellista, Tietäväisen kuvitus kaunista ja piirrosjälki suorastaan mestarillista - kirjan kuvat ovat kuin pieniä taideteoksia. Kokonaisuus on tasapainoinen ja hallittu, koko kirja on pieni helmi.


Puuseppä on kertomus rakkaudesta ja intohimoisesta omistautumisesta sille, jonka ihminen kokee tärkeäksi, mutta samalla se muistuttaa asioiden todellisesta tärkeysjärjestyksestä. Teos on kerronnaltaan hyvin perinteinen ja satuklassikoille kunniaa tekevä, ja kuten klassiset sadut aina, Puuseppäkin sisältää opetuksen. En tiedä luinko kirjaa liian aikuisesta vinkkelistä, mutta minusta sen tärkein opetus on suunnattu nimenomaan aikuiselle lukijalle. Uskon (ja vähän toivonkin!) monen nykyvanhemman tuntevan piston sydämessään lukiessaan puusepästä, joka uppoutuu työhönsä sellaisella intensiteetillä että hän samalla unohtaa sekä lapsensa että puolisonsa, ja vieraantuu vuosien varrella perheestään täysin - eikä työ kuitenkaan tule koskaan valmiiksi. Kirjassa on käsitelty taidokkaasti nykyaikaista ilmiötä ja tärkeää aihetta, joka herättää ajatuksia, vaikuttaa ja jää mieleen.


Vaikka Puiden tarinoita -kirjasarjan varsinainen kohderyhmä lienevät tosiaankin lapsilukijat, on tämä mielestäni erinomaisen sopivaa luettavaa kaikenikäisille. Aikuiselle Puuseppä tarjoaa kaunista kieltä ja mietityttävän tarinan, joka sisältää filosofisen ulottuvuuden, sekä niin huikean hienon kuvituksen että kuvia voisi väsymättä katsella miten kauan tahansa. Itse ainakin vaikutuin kirjasta siinä määrin, että tiedän jo nyt tulevani lukemaan kaiken, mitä tältä kaksikolta jatkossa julkaistaan.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä


Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä (Otava, 1999. 143 sivua.)

  Muistan, miten kylmä se yö oli, miten raskaat monen vuoden talvien kostuttamat peitteet, joita ei ollut tuuletettu ulkona kevätauringossa ja tuulessa, ja miten oli pian noustava istumaan takan edessä olevaan keinutuoliin, lisättävä puita takkaan, haettava niitä pimeässä ja kylmässä yössä, hanki ratisi, se oli pinnaltaan jäätynyt yön pakkasessa, jos olisi pudonnut avain tai taskulamppu, lumi olisi viiltänyt kämmenselkiin pieniä, ohuita haavoja, samanlaisia kuin kissanpojan terävien kynsien viiltämät haavat ovat, hanki kuin ohutta, kirkasta lasia, kuutamolla, tiedän, se hohtaa, silloin varjot ovat pitkät, ne sinertävät, ja pelko, joka aina liittyy jonkin kauniin tai hyvän kokemiseen, valtaa mielen.

Vanha talo meren rannalla on ollut vuosia tyhjillään. Koittaa jälleen uusi kevät, ja maaliskuun aurinko alkaa rispaannuttaa lunta paljastaen hangen alta paljasta maata ja takkuista ruohoa. Valkoisen koivikon halki talolle astelee nainen, joka tulee hakemaan talosta jotakin hänelle kuuluvaa. On aika päästää irti menneisyydestä ja luopua talosta. Naisen mielessä tapahtuu kuitenkin jotain: hän sytyttää takkaan tulen ja alkaa hitaasti lämmittää taloa, joka haisee kylmyydelle, kauan tyhjillään ololle, hiirten ulosteille, yksinäisyydelle ja muistoille. Nainen on päättänyt jäädä. Lähistölle ilmestyy päivästä toiseen punainen auto, ja mies, joka tarkkailee naista puiden takaa.


Luin tämän kymmenen vuotta sitten tapaturmaisesti menehtyneen Raija Siekkisen kolmannen romaanin ensimmäistä kertaa jo pari vuotta sitten, mutta blogitekstiä en silloin saanut aikaiseksi. Halusin kirjoittaa kirjasta nyt, sillä sen tapahtumat sijoittuvat osin juuri tähän aikaan vuodesta, ja kun etsin kirjasta sopivia sitaatteja huomasinkin lukevani koko romaanin uudelleen. Vertasin uutta lukukierrosta parin vuoden takaiseen ja sain huomata lukukokemusten olevan lähes identtiset. Kummallakin kerralla takeltelin samojen seikkojen kanssa, mutta yhtäkkiä kirjaa lukiessani huomasin uponneeni arvoitukselliseen tarinaan kuin pehmeään lumeen ja hengittäväni Siekkisen tekstin tahdissa. Se tapahtui täällä on jollakin lailla hyvin taianomainen, lähes hypnoottinen pieni romaani.

Aluksi lukeminen takkusi pahasti. Kirjassa on ihmeen paljon kirjoitus- ja painovirheitä, ja vaikka Siekkisen kieli on melkein henkeäsalpaavan kaunista on oikean lukurytmin löytäminen vähintäänkin haastavaa: kirjailija on tuntunut rakastavan pilkkuja niin paljon, että virkkeet ovat pisimmillään liki puolen sivun mittaisia, ja yhdessä virkkeessä on parisenkymmentä pilkkua. Myös kaksoispisteitä ja puolipisteitä löytyy paljon. Tiuha pilkuttaminen tekee tekstistä töksähtelevää ja sykäyksittäin etenevää, ja siksi koin sen hitaaksi ja hankalaksi lukea. Kun Siekkisen rytmiin pääsee mukaan vie tarina kuitenkin mennessään, ja lopulta se jättää niin vahvan jälkimaun, että lukukokemus tuntuu kokonaisuutena miltei erinomaiselta.

Se tapahtui täällä pyörittelee hienosti muistamisen ja unohtamisen teemoja. Se kertoo siitä, miten kaikki kuolemat muistuttavat toisiaan ollen samanaikaisesti niin erilaisia ja kuitenkin samankaltaisia, tai miten yksinäisyys ei välttämättä tunnu kipeältä, vaan pikemminkin tylpältä ja haalealta. Se kertoo niistä, jotka joutuvat jatkamaan elämäänsä puolison kuoleman jälkeen - elämää, jota varjostaa hentoinen surureuna. Ennen kaikkea Se tapahtui täällä on kertomus jaetusta yksinäisyydestä.

  Surun kehä, minä nyt ajattelen; sen ihmisen ympärille piirtämä kehä, läpäisemätön: muistojen, joihin lankeaa häikäisevä, kohtisuora valaistus. Hitaasti, hyvin hitaasti valo laskeutuu, loittonee, muuttuu illan hiipuvaksi valoksi. Siihen missä ennen oli kipu, asettuu haikeus, pysyvästi, on kuin aina olisi juhannusyön se hetki, jolloin aurinko katoaa näkyvistä, ja merelle katsoja tietää, että aika on liikahtanut, edessä, pian, puiden syksy, talvi: pian hanget saartavat tämänkin kesätalon, elämää vain hetki enää, ja että talven takana on uusi kevät, kesä, niin mahdoton kuvitella, uskoa.

Kiinnostuin Raija Siekkisestä alun perin siksi, että suosikkikirjailijani Joel Haahtela on kertonut pitävänsä naista kirjallisena idolinaan, ja jopa kirjoittanut faktaa ja fiktiota sekoittavan romaanin nimeltä Katoamispiste, jossa Siekkisellä on tärkeä rooli. Se tapahtui täällä -romaania lukiessa näiden kahden kirjailijan sielunyhteys on helppoa havaita, sillä Siekkisen teksti tuntuu tutulta - siinä on samaa unenomaisuutta, arvoituksellisuutta, melankoliaa ja vahvaa tunnelmaa kuin Haahtelan teoksissa. Siekkisestä puhuessa tekisikin mieli käyttää termiä 'haahtelamaisuus', mutta eihän se toki näin päin käy. Tuntuu kuitenkin siltä, että Haahtelalla on sama kauneudentaju ja hämmästyttävän väkevä kyky kuvata hetkiä, tapahtumia ja tunnelmia kuin edesmenneellä esikuvallaan Raija Siekkisellä on ollut.

Tunnelmien kuvaajana Siekkinen on nimittäin ilmiömäinen. Kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi viettänyt kuukausia hiljaisen merenrantamökin yksinäisyydessä, elänyt ja kokenut itse sen kaiken. Maaliskuun iltapäivän valo on viipyvää ja viistoa, yön valkoinen kylmä valo taas nostattaa pelon ja riemun. Harhaileva tuuli tuo kevään, ja kun mies jättää taloa ympäröivään lumeen jäljet, ovat ne hitaat ja mietteliäät. Kirjan kauneus pakahduttaa ja arvoituksellisuus lumoaa; tarinan henkilöiden kohtalot avautuvat pikkuhiljaa kevään muuttuessa kesäksi ja tilan täyttää lempeänharmaa, pehmeä suru. Lukiessaan haluaa tietää enemmän: keitä ovat nämä ihmiset ja mitä heille on tapahtunut?

Se tapahtui täällä on kaunis ja mieleenpainuva romaani, jota suosittelen lämpimästi kenelle tahansa, mutta ennen kaikkea hitaan, tunnelmallisen ja unenomaisella tavalla kauniin kerronnan (vatuloinnin, sanoisi Ilselän Minna :) ystäville - ja Haahtela-faneille, totta kai. Erityisesti heille lisään loppuun vielä yhden sitaatin, joka voisi olla yhtä lailla mistä tahansa Haahtelan romaanista - vai mitä?

  Aikaa kahden rakkauden välillä hän ajatteli kuin tilavaa, valoisaa huonetta, jonka ikkunoiden takana vuodenajat kiireettömästi vaihtuvat. Seinillä on heijastuksia aamun valosta. Kuuluu pianonsoittoa: siitä huoneiden luku lisääntyy. Jossakin, etäällä, on nuori, valkoisiin pukeutunut tyttö pianon ääressä; tuuli leyhyttelee ikkunanverhoa. Hidasta heräämistä, ajan pehmeää keinahtelua, paljaiden jalkojen ääntä puulattialla. Huoneen ilmassa tuntuu kukkien, omenoiden, aamuisen leudon tuulen tuoksua, ja parfyymin, ja puhtaiden silitettyjen vaatteiden ja huonekaluvahan tuoksua. Iltapäivän varjot ovat pitkät ja viileät; kirjan lehdet kahahtelevat verkalleen. Nyt musiikki taukoaa.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Joseph Brodsky: Veden peili


Joseph Brodsky: Veden peili (Tammi, 1994. 116 sivua. Alkuteos Watermark, 1992. Suomentanut Marja Alopaeus.)

  Talvisin tässä kaupungissa herää etenkin sunnuntaisin lukemattomien kirkonkellojen soittoon, aivan kuin helmenharmaalla taivaalla harsokankaisten ikkunaverhojen takana värähtelisi suunnaton posliininen teeastiasto hopeatarjottimella. Kun ikkunan leväyttää auki, huoneeseen tulvii silmänräpäyksessä tämä ulkoinen, kumahteleva utu, joka on osaksi kosteata happea, osaksi kahvia ja rukouksia.

Nuori Joseph Brodsky saa ystävältään lainaksi romaanin, joka sijoittuu talviseen Venetsiaan. Kirjan tunnelma on hämyinen ja uhkaava, ja kuvaus kosteista, kylmistä, kapeista kaduista, joita pitkin illalla kiiruhdetaan yltyvän levottomuuden kynsissä tuntuu pietarilaisesta runoilijasta tutulta; Venetsia vaikuttaa Pietarin jatkeelta jossakin paremmassa historiassa ja paremmilla leveysasteilla. Myöhemmin Brodsky näkee valokuvia kaupungista ja mustavalkoisen kopion elokuvasta Kuolema Venetsiassa, sekä tutustuu erääseen venetsiattareen - ja viimeistään silloin hän on myyty. Venetsiasta muodostuu palava haave.

  Ja lupasin itselleni, että jos koskaan pääsisin pois imperiumistani, jos tämä ankerias koskaan pääsisi Itämerestä pakoon, tulisin ensi töikseni Venetsiaan, vuokraisin huoneen jonkin palazzon pohjakerroksesta, niin että ohikulkevien veneiden aallot loiskuisivat ikkunaani, kirjoittaisin muutaman elegian sammuttaen savukkeita kosteaan kivilattiaan, yskisin ja joisin, ja kun rahani kävisivät vähiin, en nousisi junaan vaan ostaisin itselleni pikku browningin ja ampuisin siltä istumalta aivoni pellolle, sillä Venetsiassa en voisi kuolla luonnollisista syistä.

Emigroiduttuaan Yhdysvaltoihin Brodsky päättää toteuttaa mielessään vuosia kyteneen haaveen: hän käyttää ensimmäisen yliopistopalkkansa ensimmäiseen Venetsian-matkaansa. Matka ei jää viimeiseksi, vaan mies palaa kaupunkiin talvi toisensa jälkeen, yhteensä seitsemäntoista kertaa. Veden peili on Brodskyn episodimainen ja esseenomainen kertomus matkoistaan, hänen pitkästä romanssistaan Venetsian kanssa.


Brodskyn matkakirja ihastuttaa. En ole koskaan käynyt Venetsiassa, mutta Veden peili luo talvisesta kaupungista niin taianomaisen kuvan, että huomaan Venetsian-matkakuumeeni kohonneen aivan uusiin sfääreihin. Hän kuvaa kaikkialla vallitsevaa vettä, joka on kaupungin tärkein peili, sinkittyjä kupoleja ja viistoja kellotorneja, jotka kilisevät kuin hylätyt lusikat ja sulautuvat taivaaseen, lokkeja ja kyyhkysiä, jotka liukenevat ilmaan, ja kanaaleissa lipuvia gondoleja. Harmaan eri sävyt värittävät kaupunkikuvaa, talvinen sumu tekee kaupungista ajattoman pyyhkimällä pois rakennukset, ihmiset, pylväiköt, sillat ja patsaat, talvivalo luo hohteensa kaupungin ylle tehden siitä valokuvauksellisen. Vaikka armoton ja läpitunkeva kostea kylmyys on lannistaa ihmisen, on talvisessa Venetsiassa jotakin ihmeellistä, sydämeenkäypää taikaa.

  Talvi kuitenkin on abstrakti vuodenaika, kitsastelee värejä jopa Italiassa ja tuhlailee pakollista kylmyyttä ja päivän lyhyyttä. Se saa silmän kohdistumaan ulkomaailmaan niin intensiivisesti, että se lyö laudalta sähkölampun joka iltaisin tuo näkyville kasvonpiirteemme. Jos tämä vuodenaika ei välttämättä rauhoita hermoja, se kuitenkin alistaa ne aisteille: kauneus alhaisissa lämpötiloissa on kauneutta.

Veden peili sisältää myös runsaasti pohdintaa elämästä, taiteesta ja kauneudesta, Venetsian menneisyydestä, sekä tulevaisuudesta, jossa kaupungin vajoamisen uhka on todellinen ja Atlantiksen kohtalo näyttää lähes vääjäämättömältä. Venetsiassa historia on läsnä kaikkialla, kaupunkia koristavat lukemattomat leijonat, kerubit, reliefit, karniisit, pylväät ja kapiteelit. Ympäristö innoittaa kirjailijaa pohtimaan historiaa aina kreikkalaistarustoihin ja antiikin mytologiaan asti.

Luin peräkkäin Sergei Dovlatovin Meikäläiset (josta bloggaus tulossa) ja tämän Joseph Brodskyn Veden peilin, ja oli mielenkiintoista leikkimielisesti vertailla näiden kahden saman aikakauden kirjailijan tekstejä vaikka otanta toki suppea olikin. Miesten taustat ovat hyvin samankaltaiset: he ovat olleet lähes samanikäiset, Dovlatov on syntynyt vuonna 1941, Brodsky 1940. Kumpikin on elänyt Leningradissa, kärsinyt kirjailijantyönsä vuoksi - Dovlatov virui vankilassa, Brodsky puolestaan joutui pakkotyöhön ja sisäiseen karkotukseen Arkangelin alueelle - ja joutunut pakon edessä emigroitumaan Yhdysvaltoihin. Kumpikin on asunut New Yorkissa ja saanut tekstejään julkaistua lähinnä vain lännessä, kumpikin on kuollut nuorena, Dovlatov 48-vuotiaana ja Brodsky 55-vuotiaana. Kohtalotoveruuden lisäksi miehet ovat olleet ystäviä ja kuuluneet toistensa lähipiiriin.

Näissä kahdessa teoksessa miesten lähestymistapa omaan menneisyyteensä on varsin erilainen. Dovlatov kirjoittaa teoksessaan auki sukunsa menneisyyttä ja Meikäläisissä venäläisyys on kaikessa niin vahvasti läsnä, että jopa rivien väleistä tihkuu paksua neuvostotunnelmaa - kirja tosin sijoittuukin lähinnä Neuvostoliittoon, toisin kuin tämä Brodskyn Italian-matkakirja. Dovlatov mainitsee tekstissään monia aikalaisiaan, esimerkiksi juuri ystävänsä Joseph Brodskyn. Veden peilissä Brodsky taas tuntuu haluavan tehdä selvää pesäeroa menneisyyteensä ja Neuvostoliittoon. Tekstistä olisi kirjailijasta mitään tietämättömän vaikeaa hahmottaa miehen alkuperää, mies vaikuttaa enemmän amerikkalaiselta kuin venäläistaustaiselta, eikä hän esikuvaansa ja tukijaansa Anna Ahmatovaa lukuun ottamatta mainitse ketään maanmiehiään.

Dovlatovin hersyvään, ironiseen ja mukaansatempaavaan pienoisromaaniin verrattuna Brodskyn teksti on huomattavasti vakavampaa ja mietteliäämpää, ei niin helposti lähestyttävää. Hänen kielessään on läpi teoksen runollisen kaunis ote, ja vaikka osa miehen pohdinnasta on omaan makuuni jopa aavistuksen liian korkealentoista ja siksi vieraannuttavaa, ihastuin Veden peiliin lopulta melko tavalla. Tämä eräänlainen rakkausruno Venetsialle synnytti hieman kaihoisan olon, ja voimakkaan matkakuumeen talviseen Italiaan.

Muualla: Jäljen ääni (jossa Penjami kertoo äärimmäisen herkullisesti myös omasta Venetsian-matkastaan), Täällä toisen tähden alla ja Oksan hyllyltä.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Vuosi kuvina: helmikuu - ja kuukauden luetut

Taas on aika niputtaa päättyneen kuukauden kuvat ja luetut pakettiin. Helmikuu olikin hieman omituinen kuukausi sekä säiden että lukemisen suhteen: kuukauden aikana aurinkoa ei juuri nähty, päivät olivat märkiä ja harmaita, lumet sulivat käytännössä kokonaan ja kuun lopussa tuntui jo vahvasti keväältä (ihanaa!). Lukeminenkin tuntui poikkeuksellisen jähmeältä, kun noin puolet kuusta kului pahaa lukujumia potiessa.

Muutama sananen vuosi kuvina -haasteen kuukauden kuvista, ennen kuin alan listata kuukauden vähiä luettujani. Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu kuukauden kahden viimeisen päivän aikana. Nässyn rannassa kävin viime torstaiaamuna yövuorosta kotiin polkiessani. Päivä koitti siniharmaana ja valoa oli vähän, Näsijärvi oli vielä kunnolla jäässä, mutta maasto jo muuten täysin sulaa. Karjalanpuiston halki perjantaina lenkkeillessään sai sen sijaan olla varovainen, polut ovat vielä jäästä liukkaat.



Sitten helmikuun luettuihin. Luin kuukauden aikana lopulta kahdeksan kirjaa, joista kolme oli runokirjoja, neljä romaaneja ja kaiken kruunasi Janssonin ihastuttava muumikirja. Luettujen lista näyttää siis tältä:

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa
Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
Pirkko Soininen: Murretut päivät
Anja Snellman: Pääoma
Toni Morrison: Sinisimmät silmät
Tove Jansson: Taikatalvi
Sergei Dovlatov: Meikäläiset
Joseph Brodsky: Veden peili

Pidin paljon jokaisesta lukemastani kirjasta, mutta kaikkein suurimman vaikutuksen taisivat lopulta tehdä Ranteen ja Soinisen runoteokset, Snellmanin Pääoma ja Dovlatovin Meikäläiset. Morrisonin Sinisimmät silmät oli aivan omaa luokkaansa; upea, väkevä kirja, josta taidan olla vieläkin vähän shokissa. :) Bloggaamiseen käytettävissä oleva aika on ollut viimeisen viikon aikana niin vähissä, että bloggaukset Janssonin, Dovlatovin ja Brodskyn teoksista odottelevat vielä vuoroaan.

Maaliskuu on jo hyvässä vauhdissa, toivottavasti tästä tulisi ihanan keväinen kuukausi ja haasteen seuraavat kuvat näyttäisivät jo vähän piristävimmiltä. Toivon tästä tulevan myös hyvän lukukuukauden, ja siltä kyllä näyttääkin: tällä hetkellä kesken on jälleen montakin kirjaa, mutta muun muassa eräs sellainen kotimainen kultakimpale, jonka veikkaan olevan vahvoilla vielä siinäkin vaiheessa, kun loppuvuodesta listaan vuoden parhaita lukukokemuksia. Kuukauden lopulla luvassa on vihdoin myös kauan odotettu talvilomani, joten lukuaikaa pitäisi olla tulossa ihan mukavasti. Blogiinkin olen kaavaillut kaikenlaista. Helmikuussa blogini vietti kaikessa hiljaisuudessa jo kolmivuotissynttäreitään, ja bloggausinto on edelleenkin korkealla - kaipailen välillä vain enemmän aikaa, että ehtisin keskittyä blogiin enemmän. :)

Lopuksi vielä kuvasatoa eletystä kuusta ja sen siniharmaista tunnelmista...













Olkoon maaliskuu valoisa ja keväinen. Iloa päiviinne, ystävät! ♥  

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...