perjantai 23. toukokuuta 2014

Kate Atkinson: Elämä elämältä


Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014. 595 sivua. Alkuteos Life After Life, 2013. Suomentanut Kaisa Kattelus.)

  Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei.

Ursula Todd syntyy helmikuisena iltana 1910, ulkona on pahin lumimyrsky miesmuistiin. Napanuora on kiertyneenä lapsen kaulan ympärille, eikä lääkäri ehdi ajoissa paikalle. Pieni villisti läpättävä sydän pysähtyy, lapsi kuolee ennen kuin ehtii elääkään, pimeys lankeaa. Tai ei, ei sittenkään. Ursula Todd syntyy helmikuisena iltana 1910, ulkona on pahin lumimyrsky miesmuistiin. Napanuora on kiertyneenä lapsen kaulan ympärille, mutta onneksi tohtori Fellowes on ehtinyt paikalle ennen kuin lumi on tukkinut tiet. Tohtori katkaisee napanuoran terävillä saksillaan, ja niin alkaa Ursula Toddin tarina, joka johdattaa lukijan halki kuohuvan 1900-luvun alkupuoliskon aina 60-luvun lopulle saakka.


Kuvittelin tammikuussa lukeneeni jo lukuvuoteni parhaan käännösromaanin, mutta nyt löytyi jotain vielä Adichien Kotiinpalaajiakin parempaa. Atkinsonin runsas ja kunnianhimoinen uutuusromaani on nimittäin silkkaa nautintoa ja lukemisen juhlaa alusta loppuun. Se on monella tapaa perinteinen ja etenkin peribrittiläinen sukuromaani, mutta toisaalta samalla erikoisen rakenteensa ansiosta tuore, kiehtova ja kiinnostava. Sanon samaa, mitä moni muukin on jo ehtinyt kirjasta sanoa: tämä on parasta, mitä olen aikoihin lukenut! ♥

Elämä elämältä toi vahvasti mieleeni takavuosien suursuosikkini, elokuvan Sliding Doors. Kuten elokuvassa, näyttää Atkinsonkin romaanissaan, miten monella tavalla asiat voisivat mennä, miten pienestä kaikki on kiinni. Pienet tapahtumat, hetket ja valinnat saattavat muuttaa ihmisen elämän, tai jopa kokonaisen maailmanhistorian: kuvitelkaapa vaikkapa Euroopan historiaa siinä tapauksessa, että Adolf Hitler olisi kuollut synnytyksessä, tai hänet olisi salamurhattu ennen päätymistään Saksan valtakunnankansleriksi. Romaanissa päähenkilö Ursulan elämällä on mahdollisuus päättyä niin kovin monella tavalla, hän saattaa pudota katolta, hukkua, tulla surmatuksi tai kuolla toisen maailmansodan pommituksissa. Asiat tapahtuvat ja eivät tapahdu, lukija seuraa kaikkea sivusta, mutta Ursulalle kaikki tuntuu vain merkilliseltä déjà-vulta. Romaani osoittaa oivallisesti, että juopa elämän ja kuoleman välillä on niin kovin ohut.

Atkinson kuvaa hurmaavasti yläluokkaisen Toddin perheen elämää. Kirjan peribrittiläisyys viehättää varmasti jokaista kaltaistani anglofiilia: siinä vietetään verkkaisia kesäpäiviä englantilaisissa puutarhoissa tai meren rannalla Cornwallissa, nostetaan rauhalle malja sherryä, syödään tietenkin piiraita, putinkeja, leipävanukasta ja lammaspataa, ja juodaan virvokkeeksi teetä - jopa pommisuojan hämärässä. Englantilaisittain herraskaisen talon tavat ja arki viehättävät sekä ennen sotaa että sodanaikaisessa nukkavieruisuudessaankin. (Romaani toi muuten mieleeni myös ykkössuosikkisarjani Downton Abbeyn - Kirjasieppo -blogissa oli tullut sama mielleyhtymä kuin minullekin: Ursulan isä Hugh oli mielikuvissani kuin ilmetty DA:n lordi Grantham!). Hurmaavinta on kuitenkin ehkä vanhan Lontoon kuvaus. Se on niin elävää, että se synnyttää lähes kipeää tekevän kaipuun tuohon maailman ihanimpaan kaupunkiin.

  "Ah, Thames", Izzie sanoi, kun joki tuli näkyviin. "Nymfit ovat ikävä kyllä lähteneet." Oli kaunis syyskuun lopun iltapäivä, kirpeä kuin omena. "Lontoo on sitten huumaava, vai mitä", Izzie sanoi.

Maailmansotien ja ylipäänsä sota-ajan arjen kuvaus vakuuttaa yksityiskohtaisella tarkkuudellaan, Atkinson tavoittaa hienosti sodanaikaisen Lontoon hengen (siis sellaisena, jollaiseksi sen sotaa kokematon voi mielessään kuvitella). Sota tuntuu elävältä ja on vahvasti läsnä, isojen pommien patarummut ja kranaattien vihellykset kuulee melkein korvissaan, ja sydäntä puristaa kylmä rinki, kun pommit moukaroivat Lontoota. Ajankuvaus vie mukanaan. Myös sodanjälkeinen elämä on karua: ensimmäisen maailmansodan jälkeen riehuu ärhäkkä ja monelle kohtalokas espanjantauti, ja Lontoon katuja kansoittavat amputoidut miehet, joista ei ole jälleenrakentajiksi. Toisen maailmansodan jäljet ovat vielä tuhoisammat, suurpommitusten jälkeinen poloinen vanha Lontoo näyttää kurjalta, synkältä ja saastuneelta. Yläluokkaiset juuretkaan eivät suojele; Ursulallekin arki voi olla sangen vaatimatonta elämää Sohossa dickensläisen rapistuneissa rakennuksissa. Vallitseva uupumus, kylmyys ja hyvän ravitsevan ruuan puute ovat jokaisen lontoolaisen todellisuutta. 

Kirjallisuuden ystävää romaani ihastuttaa myös lukuisilla kirjallisuusviittauksillaan. Kirjassa luetaan paljon - muun muassa Forsteria, Conradia, Keatsia, Austenia ja Brontëja - ja kirjallisuudella on kaikessa tärkeä merkitys: päivällispöydässä siteerataan sujuvasti Shakespearen sonetteja ja sodan aikana oikeanlaisen pommisuojakirjan valinta on yhtä tärkeää kuin lämpimien vaatteiden (Proustia totta kai, pommisuojassa kun on aikaa lukea jotain erityisen verkkaista).

Taidokkaan ajankuvauksen ja hurmaavan Lontoon ohella romaanin parasta antia ovat sen mainiosti rakennetut henkilöhahmot sekä erityisesti sen tyypillisesti englantilaisittain kuivakka ja älykäs huumori. Atkinson on erinomainen kertoja, teksti on älykästä ja elävää, se koskettaa monella tavalla. Yhden sivun aikana on mahdollista hymyillä lämpimästi jonkin henkilöhahmon nasevasti kirjoitetuille vuorosanoille, ja toisaalta liikuttua kyyneliin asti. Se, että teksti herättää lukijassa niin voimakkaita ja myötäeläviä reaktioita, on mielestäni erinomaisen kirjan merkki.

  He tutkivat viinihyllyjä taskulamppujen valossa - sähkö oli katkaistu Izzien lähtiessä - ja Ursula oli juuri vetänyt esiin sangen hienon näköisen pullon Pétrusta ja sanonut Ralphille: "Sopiikohan tämä yhteen perunakakkaroiden ja lihasäilykkeen kanssa?" kun kuului korviahuumaava räjähdys ja he heittäytyivät kellarin kovalle kivilattialle ja nostivat kädet pään päälle, sillä tuntui, että talo oli saanut osuman.

Myös ainakin Kirjavassa kammarissa ja Lukuisa -blogissa on jo ehditty ihastua tähän hurmaavaan romaaniin. Minä rakastuin aivan täysin, ja lukukokemus oli niin pakahduttavan ihana, että viime päivät ovat kuluneet tuskaista lukujumia potiessa. Kun on saanut lukea jotain näin huikeaa, on hetkeen vaikeaa tarttua mihinkään. ♥


sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Michael Wallner: Pariisin huhtikuu


Michael Wallner: Pariisin huhtikuu (Otava, 2007. 258 sivua. Alkuteos April in Paris, 2006. Suomentanut Marja Kyrö.)

  Tulimme kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Ensimmäiseksi näin nuorukaisen kasvot, hänen märkä tukkansa riippui otsalla. Nurkassa seisoi pytty, vesi lainehti vielä. Poika oli korkeintaan viidentoista; hänen kätensä oli sidottu selän taakse. Haistoin pelon. Näin kaksi univormua, kumpikin oli korpraalin. Otin lehtiöni esiin. Kapteeni istui ja viittasi äkkinäisellä eleellä minut pienemmän pöydän ääreen. Lyijykynä kolahti lattialle. Nostin sen niin ääneti kuin pystyin, astuin parilla askeleella pöydän ääreen ja laskin katseeni. Se kaikki alkoi heti ja vailla valmisteluja.

Eletään toisen maailmansodan aikaa, Saksa on miehittänyt Pariisin. Parikymppisestä saksalaisesta oikeustieteen opiskelijasta on tullut korpraali Roth, jolle kielitaitoisena on langennut tulkin rooli. Saksalaisten kuulustellessa ranskalaisia sotavankeja Roth tulkkaa juuri niin täsmällisesti kuin pitääkin, mutta sisimmässään mies kärsii - hänen arvomaailmaansa vastaan sotii seurata päivästä toiseen saksalaisten hirmutekoja ja julmia metodeja, joilla vangit kidutetaan puhumaan. Omat ajatuksensa on silti pidettävä visusti sisällään, sillä kurittomuudesta rangaistaan ankarasti.

  Roth, Wehrmachtin sotilas, Pariisi, kesä 1943. Ihmisellä on kansallisuus, ajattelin kotimatkalla. Hän on sen vanki. Harmaa univormu, väkäsin koristettu risti, lippu. Niin kauan kuin sotaa kestäisi, tämä olisi minun todellisuuttani.

Vapauden kaipuussaan ja nuoruuden uhmassaan mies ottaa hengenvaarallisen mutta tietoisen riskin, ja alkaa kuljeskella iltaisin Pariisin kaduilla siviilivaatteissa, joka on tiukasti kaikkien ohjesääntöjen vastaista. Mies vaihtaa salaa vaatteensa romahtaneessa rappukäytävässä ja astuu kadulle eri miehenä - hänestä tulee Monsieur Antoine, kirjakauppa-apulainen ja huomaamaton maleksija, joka sulautuu osaksi pariisilaisten katukuvaa. Kiinnijäämisen riski on suuri: hän ei voi näyttää papereitaan tai puhua omaa kieltään, ja ranskan puhumisessakin on oltava tarkka ja huolellinen, sillä yksikin väärä äänne voisi paljastaa hänet. Ilmiantajia on kaikkialla, ja ranskalaisten keskuudessa itää vahva epäluulo muita kuin tuttuja kohtaan. Eräällä iltaisella kävelyretkellään siviilipukuinen Roth kohtaa antikvariaatin edessä lukevan nuoren naisen. Nainen on Chantal, kirjakauppiaan tytär ja - kuten myöhemmin selviää - vastarintaliikkeen edustaja. Vähitellen syntyy rakkaus, mutta voiko parilla olla yhteistä tulevaisuutta jo lähtökohtien ja olosuhteiden ollessa mahdottomat?


Luin Pariisin huhtikuun ensimmäisen kerran vuonna 2010; kirja oli nostettu esille Kirjastonhoitaja suosittelee -hyllyyn, ja kiinnitin huomioni kirjan kauniiseen, vanhalla mustavalkoisella valokuvalla kuvitettuun tyylikkääseen kanteen. Vaikutuin lukemastani niin, että ostin kirjan myöhemmin omaan hyllyyni, ja nyt toisella lukukerralla vaikutuin siitä vähintään yhtä paljon - ellen jopa enemmänkin. Michael Wallner on itävaltalaissyntyinen, nykyisin Berliinissä asuva kirjailija, ohjaaja ja näyttelijä. Hän on kirjoittanut useammankin romaanin, mutta toistaiseksi Pariisin huhtikuu on ainoa häneltä suomennettu teos.

Kirjailijan ohjaajantausta näkyy: Pariisin huhtikuu on hivenen ennalta-arvattavasta juonestaan huolimatta tavattoman vetävä, elegantti, ja nimenomaan tyylikkäällä tavalla elokuvallinen romaani. Sodanaikainen Pariisi hehkuu kirjan sivuilla; vilkkailla kaduilla käy loputon ja rehentelevä tohina, pienet kujat katoavat kivimuurien varjoihin ja kevätaurinko kastaa katot lämpimään punaiseen. Kenttäharmaisiin univormuihin pukeutuneiden miesten määrätietoinen kantojen kopina, asennossa seisovien miesten tykyttävä vaitiolo ja Pariisin jokailtainen ulkonaliikkumiskielto muistuttavat sodasta jatkuvasti, poikkeusolot ja jatkuva pelko saavat katukiveyksellä lepäävän valonkin näyttämään harmaalta.

Pariisin huhtikuu on rakkauskertomus vain hyvin pieneltä osin. Enemmän kuin rakkaudesta, se kertoo tarinan sodan julmasta todellisuudesta, sekä syvästä ihmisyydestä - yksilön pyrkimyksestä tehdä oikein sillä tavalla kuin hänen sydämensä sanoo. Wallner on selvästi tehnyt taustatyönsä huolella. Hän kuvaa hienosti ranskalaisten lujaa uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että heidän kotimaansa on voimakkaampi kuin panssarit, jotka vyöryvät sen yli. Hän kertoo uskottavasti ja eläytyen pelosta, jonka voi suorastaan haistaa, joka tekee ihmisestä harmaan ja kuolleen, tai nykyhetkestä niin painostavan, että sen yli on vaikeaa nähdä tulevaisuuteen. Ahdistavinta ja kuitenkin samalla vaikuttavinta on lukea kuvauksia kidutuksesta - sodan aikana ihmisen julmuudella ei tunnu olevan mitään rajaa.

Vaikutuin romaanista monella tapaa. Pidin paljon Wallnerin kerronnasta, siitä ettei hän ei selitä kaikkea liian auki vaan jättää lukijalle sopivasti tilaa tulkita ja oivaltaa. Pidin romaanin rehellisestä ja inhimillisestä otteesta, pidin siitä, ettei sivujuonteeksi jäävä rakkaustarina ollut tippaakaan makea ja ällöromanttinen, vaan paremminkin kaihoisa, kipeä ja realistinen. Ennen kaikkea pidin romaanin kauniin ranskalaisesta tunnelmasta, menneen Pariisin kuvauksesta, ja siitä, miten aidolta Wallner saa tekstissään kaiken tuntumaan. Pariisin huhtikuu ei välttämättä ole tuleva klassikko tai suuri sotaromaani, mutta se on tyylikäs, taidokkaasti suomennettu kokonaisuus, jota suosittelee mielellään ennen kaikkea lukijalle, joka rakastaa Pariisia ja haluaa lukea hyvän eurooppalaisen sotaromaanin.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Pirjo Rissanen: Äitienpäivä


Pirjo Rissanen: Äitienpäivä (Gummerus, 2011. 473 sivua.)

  He olivat vain kaikki kolme ulkopuolisia ja vääriä vieraita juhlimaan ilolla ja rakkaudella tätä uutta ihmisenalkua. Isoäiti, joka ei ollut mikään oikea isoäiti, nuori nainen, joka ei halunnut lapsia vaan kenties jopa inhosi niitä. Naisen aviomies, joka - . Äkkiä Ulpu ei tiennytkään, mihin lokeroisi Markuksen, poikansa, joka oli hänelle kaikkein läheisin ihminen maailmassa. Läheisin. Ainoa. Eikä ketään muuta tulisi, Ulpu ajatteli ja oli äkkiä täysin lohduton.

Ulpu on eläkkeelle jäänyt äidinkielenopettaja, jonka lähimpään piiriin kuuluvat hänen poikansa Markus ja tämän vaimo Susanna, sekä kuolleen tyttären mies uusine perheineen. Erityisesti suhde miniään on lämmin ja läheinen - naiset ovat vaikean alun jälkeen löytäneet yhteisen sävelen. Susannan elämää varjostavat vaikea suhde hänen omaan äitiinsä, viilentynyt ja arkipäiväistynyt avioliitto, ja oma tappiota tekevä yritys, hääsuunnitteluun erikoistunut liike, jolle ei pikkukaupungissa riitä asiakkaita. Eronnut Ulpu taas tuntee ajoittaista yksinäisyyttä, hän kaipaa kuollutta tytärtään ja haaveilee lapsenlapsista.

Tarina alkaa syksyllä, kun vaahterat ja koivut ovat vaihtaneet väriään, ja seuraavaan äitienpäivään mennessä on tapahtunut paljon: moni salaisuus on nähnyt päivänvalon, paljon on menetetty, ja monen elämä on peruuttamattomasti muuttunut.


Olen lukenut Rissaselta ennen blogiaikaa jokusen kirjan: naisen tuotannon kolme ensimmäistä aikuisten romaania Onnen tyttäret (1995), Askelten taito (1996) ja Kotimme Kevätniemi (1997) - jotka Gummerus on julkaissut yhteisniteenä Kevätniemi vuonna 2008 - sekä romaanin Muistot (2010), jolle tämä Äitienpäivä on eräänlainen itsenäinen jatko-osa. Tiesin Rissasen siis jo ennestään mutkattomaksi kertojaksi, sekä tarkkanäköiseksi arjen, ihmissuhteiden, suomalaisuuden ja ennen kaikkea naisen elämän kuvaajaksi. Äitienpäivän takakannessa Rissasta verrataan kanadalaiseen Carol Shieldsiin, ja on pakko myöntää, että kirjailijoiden teksteistä kyllä löytyy jotain samaa. Rissasen romaanit ovat mukavan kotikutoisella tavalla kuin suomalainen yhdistelmä Shieldsiä ja irlantilaista Maeve Binchyä.

Äitienpäivässä Rissanen pureutuu hienovireisesti paitsi äidin ja tyttären, myös anopin ja miniän monimutkaiseen suhteeseen. Erilaisia ihmissuhdekuvioita peilataan muutenkin monesta suunnasta, ja lukija pääsee seuraamaan muun muassa päähenkilöiden ongelmallisia avioliittoja, omaisen vaikeaa alkoholiongelmaa, naisen lapsen kaipuuta - sekä vielä syntymättömän ja olemassa olemattoman, kuin jo kuolleen, aikuisen lapsen - ja toisaalta vankkaa halua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Rissanen kuvaa hyvin sitä ihmiselon väistämätöntä tosiasiaa, miten monet suuret odotukset ja haaveet jäävät vaille täyttymystä, tai miten toisaalta moni suuri täyttynytkin toive voi lopulta osoittautua itselle vääräksi tai kipeäksi pettymykseksi. Romaani herättää lukijan myös pohtimaan, miten hyvin toisen ja tai edes itsensä lopulta voi tuntea.

Tarinan hahmot joutuvat vastatusten kukin omien kipupisteidensä kanssa, ja lopulta Rissanen riisuu heidät paljaiksi peilin edessä harjoitelluista hymyistä ja vaivoin ylläpidetyistä rooleista. Jäljelle jäävät vain kaatuneet kulissit, ja joukko ihmisiä, joiden on pakko pysähtyä ihan oikeasti pohtimaan omaa elämäänsä. Kuten elämässä useimmiten, menetetyn tilalle alkaa versoa jotain uutta, ja tarinan loputtua lukijan mielikin on kevyt ja valoisa. Äitienpäivässä on monista surullisista tapahtumistaan huolimatta lämmin, lohdullinen ja toiveikas pohjavire. Ihastelin lukiessani myös sitä, miten moniulotteisina kirjailija hahmonsa esittää - esimerkiksi lapsettomyyskysymykset eivät ole naisen (tai miehenkään) kannalta koskaan mustavalkoisia tai yksioikoisia, onpa kyseessä sitten omasta tahdosta riippumaton tai vapaaehtoinen lapsettomuus.

Rissasen kieli on hyvin huolellista ja siksi varsin sujuvaa luettavaa. Äärimmäisen täsmällinen ja huolellinen kieli on kuitenkin paitsi teoksen vahvuus, myös tavallaan sen heikkous, ja se on ainoa asia, josta osaan kirjaa moittia: kieli ja kerronta tuntuvat jopa niin siloitelluilta, että säröttömyys saa kaiken tuntumaan hieman epäaidolta ja päälleliimatulta. Kirjakielisiä dialogeja lukiessani en tunne lukevani oikeista ihmistä, vaan tiedostan hyvin vahvasti lukevani kirjaa. Lukemaansa on vaikeaa eläytyä: luen ihmisten tunteista mutta en pääse niihin kunnolla sisälle, vaikka samaistumispinta-alaakin löytyisi. Tosin tämähän nyt on oikeastaan vain minun ongelmani, mutta kaipasin koko romaanin ajan siihen jotakin säröä tai rosoisuutta. Syvällisyyttäkään kirjasta ei puutu, mutta olisin halunnut sen koskettavan minua enemmän ja syvemmin. Luin ja pidin, mutta en tullut liikutetuksi.

Äitienpäivä on kuitenkin kaikkiaan otteessaan pitävä ja mielenkiintoinen, hyvin suomalainen lukuromaani. Itse luin kirjan jo vuosi sitten, mutta halusin kirjoittaa siitä juuri tänään, äitienpäivänä. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Susa P.

torstai 8. toukokuuta 2014

Viikonloppu Lontoossa, osa 3

Tänään on vuorossa kolmas ja tällä erää viimeinen Lontoo-kuvapostaus. Lähipäivinä palaan kirjajuttujen pariin, mutta sitä ennen fiilistellään vielä kauniin Lontoon tunnelmissa. Ilman sen ihmeempää teemaa luvassa on nyt aurinkoa, joutsenia ja muita eläimiä, vehreitä puistomaisemia, kesän tuntua ja kirjojakin. Ihana Lontoo! ♥


Asutusta Marylebonen alueella, jossa tällä kertaa majoituimme. 


Peter Panin patsaalla Hyde Parkissa.




















Piccadillyn Waterstonella. Jeeves-romaanien uudet painokset ovat aika hurmaavia. Kirjasarja, jonka voisin haluta omaan hyllyyni...

Suomalaisen kirjallisuuden bongaaminen ulkomaisissa kirjakaupoissa ilahduttaa aina.

Myös Penguinin klassikkosarjalla on tyylikäs ja houkutteleva ulkoasu.

Näistä huvituin: englantilaisia klassikoita saa myös minikirjoina, joissa yhteen pikkuruiseen teokseen on tiivistetty kirjailijan koko tuotanto. Miltä tuntuisi lukea Dickensin tai Austenin koko tuotanto tunnissa? :)

Katsokaa nyt! Ihania!



Notting Hillissä ystäväni bongasi George Orwellin entisen kotitalon. Olen itse kävellyt talon ohi toistakymmentä kertaa, enkä silti ole koskaan huomannut kylttiä. :)


Siinäpä loputkin Lontoo-kuvat, ja näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä päättää tämä hieno matka. Seuraavaksi paluu kirjojen pariin. Mutta nyt mukavaa loppuviikkoa kaikille!

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Viikonloppu Lontoossa, osa 2

Eilisiltana tarjoilin teille ensimmäisen annoksen tuoreita Lontoon-kuvia, nyt jatketaan. Tänään keskitytään lähinnä Towerin linnaan, johon ihastuin suuresti. Olen käynyt Lontoossa pitkälti toistakymmentä kertaa, mutta vasta tällä kerralla päädyin linnan muurien sisäpuolelle. Aikaisemmin olen käynyt vain ihastelemassa ja kuvaamassa linnaa ulkopuolelta. Towerissa saisi helposti kulumaan kokonaisen päivän. Meillä oli aikaa pari, kolme tuntia, ja silti osa alueesta jäi näkemättä - esimerkiksi kuninkaallisten kruununjalokivet, joiden luokse oli satojen metrien jonot!

Mutta pidemmittä puheitta - lisää kuvia, olkaa hyvät!





Välillä vähän kukkia, etteivät "kivikasat" ala kyllästyttää. :)


Kuvitelkaa nuorukaiselle keskiaikaiset vaatteet ja käteen vaikkapa vanha kirja... :)





Vanhaa ja uutta sulassa sovussa rinnakkain.



(Välillä vähän St. James's Parkin maisemia, pysyy mielenkiinto yllä. :D )









Sitten Hyde Parkiin.



Paddingtonin asemalla istuskelee itse Karhuherra Paddington!

Karhuherra on saanut fanipostia. ♥  

Sellaisia tällä kertaa! Palaan myöhemmin illalla kommentoimaan lukuisiin kommentteihinne (iso kiitos niistä kaikista!), ja huomenna jatketaan vielä yhden illan verran Lontoossa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...