sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Juho Nieminen: Muovin kukkia


Juho Nieminen: Muovin kukkia. Väliaikaista nykyrunoutta (Helsinki-kirjat, 2010. 79 sivua.)

Sade on taklannut ihmiset pois heidän normaalilta reitiltään. 
Toisella puolella kaupunkia pisarat koputtavat toimiston ikkunaan 
ja antavat tauolle alibin.

Äkillinen sade saa minut aina kaivamaan laukustani 
kierrevihkon ja kynän. 
Vaistoan, että ilmiöt ovat nyt liikkeellä monilukuisina.
Metsissä kohoavat esiin muikeat herkkutatit.


Kiinnostuin espoolaisen Juho Niemisen runoudesta luettuani Luetut, lukemattomat -blogin postauksen miehen uusimmasta runokokoelmasta Saattaa sisältää pähkinää. Lainasin kirjastosta kyseisen kokoelman, ja sittemmin myös paljon runoja lukevan, tuntevan ja kirjoittavan ystäväni (Moi Pekka!) suosituksesta tämän Niemisen neljän vuoden takaisen esikoiskokoelman. Olen lukenut kumpaakin kokoelmaa vuorotellen ja rinnakkain, ja olen lukemastani aidosti vaikuttunut. Niemisen runot ovat nimittäin ihan mahtavia: niissä on samanaikaisesti ihmeellisen luontevaa ja lempeää huumoria ja lakonista lannistuneisuutta, ne ovat akateemisella tavalla älykkäitä ja ilahduttavan oivaltavia, ja kuitenkin ne ovat helppolukuisia ja -tajuisia. Nieminen kuvaa runoissaan pieniä hetkiä ja arkisia sattumuksia, mutta asioita katsotaan hieman tavanomaisesta poiketen, tuoreista ja virkistävistä näkökulmista. Jopa sotkuista kotia ja tavararöykköiden muodostamia rytöläjiä voi katsoa uusin silmin.

Kupit ja lautaset istuvat kylvyssä 
ja jakavat eritteitä. Kevään rohkaisemat rytöläjät 
ottavat pitkän askeleen omasta nurkastaan 
ja järjestävät suurta festaria keskelle kämppää. 

En raivoa vastaan. Tämä on huoneiden luonto.

Saattaisin raivata tähän romanttisen aukean, 
jos olisi toivoa että nainen tulisi kylään. Tai jos joskus 
viettäisin täällä aikaa. En ole kotona, olen 
elokuvassa, kirjassa, internetissä.

Muovin kukkia -kokoelman runot sijoittuvat lähinnä kaupunkimiljööseen, ja suurin osa niistä paikantuu vahvasti Helsinkiin. Runojen nimissä vilahtelevat Hämeentie, Kaivopuisto, Punavuori ja Töölönlahti, katukuvassa kolistelevat raitiovaunut, ja runojen minäkertoja pohtii, miten Helsinki on pala palalta muuttanut hänen päähänsä asumaan. Tutuiksi ovat tulleet kadut, korttelit ja tärkeimmät maamerkit, asematunnelin kerjäläiset ja jeesuskauppiaat, torit, Kallion kapakat ja ykköskehän ruuhkat. Kaupunkiaan hän tutkii ja havainnoi hellyydellä ja lempeydellä, ja tekee siitä teräviä, veikeitä ja oivaltavia huomioita. Vappupiknikillä kohtaavat pöljät ja elostelijat, kuohuviinistä ja perunasalaatista ammenetaan reippautta, ja ohi kulkeva väki on ilmeettömyydessään kuin lauma muurahaisia.

Luen tästä metsästä olentojen merkit, bongaan tutun juopon kuin 
mustarastaan, 
katson kohti silläkin uhalla että se tulee juttelemaan. 
Maineeni puolesta en pelkää, 
ja yhtä hyvin voisin minäkin tässä alkaa huudella ääneen asioita, 
jotka ovat mielessä päällimmäisenä.

Välillä rivien väleistä on luettavissa alakuloa ja pettymystä, mutta myös elämäniloa ja uteliaisuutta. Nieminen kuvaa rehellisesti lähijunien ja rappukäytävien paikoin jopa raadollista todellisuutta, sekä ihmisiä, joiden elämästä puuttuu suunta - ja silloin suuntana on baari. Mutta kauneuttakin löytyy: kun sade valuu taivaan lasissa liköörinhitaana, tai mukulakivet kimaltavat sateisessa illassa kuin lohikäärmeen suomut, avautuu lukijalle hetkeksi ovi sellaiseen kauneuteen, joka on löydettävissä harmaan ja arkisen kaupungin pienistä yksityiskohdista. Runot maalaavat lukijan mieleen kuvia, maisemia ja tilanteita, jotka ovat eläviä ja uskottavia. Asioita, joita varmasti jokainen on nähnyt, mutta ehkä vain harva katsonut Niemisen lailla.

Miehen runot ovat alusta loppuun kiinnostavia ja kekseliäitä olematta kuitenkaan tippaakaan teennäisiä tai kikkailevia. Niiden rytmi tempaa mukaansa, ja ne herättelevät mielikuvitusta ja saavat lukijan katsomaan maailmaa uusista näkökulmista. Muovin kukkia on esikoiseksi melkein hämmästyttävän kokonainen kokoelma, joka ilahduttaa ja puhuttelee. Samastumispinta-alaakin löytyy - esimerkiksi varmasti moni liian kiltti ja tunnollinen ihminen löytää näistä ajatuksista jotain omaansa:

Kadehdin niitä, jotka eivät kiihkoissaan 
muista ehkäisyä. Kadehdin niitä, jotka 
eivät pääse irti tupakasta. 

Kadehdin niitä, jotka riidellessään 
särkevät astioita. 
Kadehdin niitä, jotka 
myöhästyvät bussista.

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, eikä suotta. Nyt on minun vuoroni levittää sanaa. Runojen ystävät, lukekaa tämä! Lupaan, että se kannattaa!

torstai 26. kesäkuuta 2014

Ihana päivä Tukholmassa

Koska kirjoista kirjoittaminen tuntuu nyt takkuavan pahemman kerran, jatkan kuvapostauksilla ja palaan kesäkuun alun tunnelmiin. Kävin kuun alussa kahden ihanan ystäväni kanssa pienellä kesälomareissulla Ruotsin puolella. Kyseessä oli siis perinteinen Päivä Tukholmassa -risteily, ja sikäli mukavaa ja tervetullutta vaihtelua, että viime vuosina olen matkustanut Tukholmaan aina lentäen. Reissu oli kaikin puolin onnistunut: söimme hyvin (ja oi, miten hyvää ruokaa!), meri oli kaunis ja seura loistavaa, ja mikä parasta, Tukholmassa meidät vastaanotti aivan täydellinen hellepäivä. Vietimme päivän Skansenilla, johon ihminen tuskin voi koskaan kyllästyä (no, ainakaan minä en voi). Rakastan sitä paikkaa, sillä tuntuu kuin portista sisään kävellessään astuisi menneeseen maailmaan: kaikkialla näkyy heinäkattoisia taloja, ihania museorakennuksia, kauniita ja rauhoittavia puutarhoja pioneineen ja ruusuineen, tyytyväisen oloisia eläimiä. Ah. ♥

Nyt on siis vähän takkuista (kaikenlaista, ja kaktuskin kurkussa, huoh!), mutta pyrin palaamaan pikapuolin kirjajuttujen merkeissä, ja kommentteihinkin lupaan vastata niin pian kuin mahdollista. Nyt siirryn kuitenkin sohvannurkkaan juomaan teetä ja selättämään erästä saksalaista klassikkoa, josta lisää toivottavasti jo lähipäivinä.

























torstai 19. kesäkuuta 2014

Toukokuun kuvilla kohti juhannusta

Pikainen moi täältä iltakiireiden keskeltä! Olen viettänyt kuun alun kesälomaa ja tänään on taas aika palata työhön. Juhannusyöt kuluvat siis valvoessa, mutta ei suloisessa kesäyössä hyvän kirjan parissa kuikan huutaessa järven yllä, vaan ihan arkisesti sairaalan yössä. :)

Lomalla olen tehnyt kaikenlaista mukavaa ja vielä mukavampaa, ja blogiinkin on luvassa runsaita kuvapostauksia: pieniä, ihania reissuja, aurinkoa, taidetta, historiaa ja hyvää seuraa. Lukenutkin vähän olen, mutta jo toukokuulla alkanut lukulevottomuus on jatkunut: kesken on jatkuvasti huojuvan korkea pino kirjoja, aloitan uusia vaikka vanhat ovat vielä kesken, luen sikin sokin romaaneja, novelleja, runoja ja vähän elämäkertojakin. Valmistakin onneksi pikkuhiljaa tulee. Tällä hetkellä kesken on mm. amerikkalainen, englantilainen ja saksalainen klassikko, kotimaisen runoilijan kaksi veikeää teosta, sekä elämäkerta, jota en olisi ikipäivänä arvannut lukevani. Lukuaikaa rokottavat myös jalkapallon MM-kisat, joiden myötä olen sukeltanut totaaliseen urheiluhuumaan: kukapa olisi uskonut (en edes minä itse!), että näinä päivinä katson jalkapalloa parhaimmillaan kymmentä tuntia päivässä! :)

No, joka tapauksessa, olin aivan unohtaa vuosi kuvina -haasteen toukokuun kuvat! Siispä vaikka kesäkuu on jo pitkällä, palataan vielä hetkeksi toukokuun ihanan alkukesäisiin tunnelmiin. Rakastan toukokuuta, sen huumaavaa, tuoretta vehreyttä, kukkivia hedelmäpuita, syreenejä ja tuomia. Luvassa siis kukkia, kukkia, ja vähän enemmän kukkia! :)

Lopuksi toivotan kaikille mukavaa alkavaa juhannusta, ja lukuisille tänään urakalla lukeville lukumaratoonareille tsemppiä ja lukuintoa! 

















tiistai 17. kesäkuuta 2014

Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin


Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin (Otava, 2003. 280 sivua. Alkuteos Last Bus to Woodstock, 1975. Suomentanut Ilkka Terho.)

  Morse meni ison peilin eteen, otti taskustaan kamman ja ryhtyi sukimaan harvenevia hiuksiaan. Hän veti huolellisesti muutaman suortuvan takaraivolla näkyvän laajan kaljun läiskän yli ja työnnettyään kamman takaisin taskuun kysyi hämmentyneeltä ylikonstaapelilta näyttikö hän nyt paremmalta.
  “Jos Sylvia ei mennyt bussilla, taksilla eikä poikaystävän kyydissä, niin miten ihmeessä hän pääsi Woodstockiin? Muista, että jollakin konstilla hän aivan varmasti pääsi sinne.”
  “Hänen on täytynyt liftata, sir.”

Lämpimässä syysillassa kaksi nuorta naista etsii kyytiä päästäkseen Oxfordista vajaan viidentoista kilometrin päässä sijaitsevaan Woodstockin kylään. Jotain tapahtuu, ja toinen naisista löytyy myöhemmin illalla erään woodstocklaisen pubin sisäpihalta. Nainen lojuu maassa, ja hänet on raa'asti murhattu. Rikosta alkaa tutkia kokenut ja omaperäinen komisario Morse, joka saa avukseen nuoren ja tunnollisen ylikonstaapeli Lewisin. Tutkimukset johdattavat parivaljakon nuorten naisten asuntolaan, jossa käykin pian ilmi, että monella tuntuu olevan jotakin salattavaa.


Viime viikolla Suomessa vietettiin ensimmäistä kertaa kirjakauppiaiden lanseeraamaa valtakunnallista Dekkariviikkoa. Itse juhlistin kyseistä mukavaa teemaviikkoa lukemalla uudelleen tämän Colin Dexterin esikoisteoksen, joka aloittaa monien rakastaman Morse-sarjan. Olen ollut Morse-fani kirjoihin perustuvan televisiosarjan myötä jo pitkään, ja erityisesti tuoreehko Ylenkin esittämä Nuori Morse -sarja (Endeavour) on ollut kovasti brittidekkareita rakastavaa sydäntäni lähellä. Tänä vuonna Morse-sarjan pariin minua houkuttelee myös toinen seikka: olen matkustamassa kuluvana kesänä Oxfordiin, ja mikäpä olisi parempi tapa virittäytyä tunnelmaan, kuin lukea kaupunkiin sijoittuvaa kirjallisuutta! Komisario Morse taitaakin olla se tunnetuin Oxfordissa vaikuttava kuvitteellinen hahmo, joten voisin kuvitella useammankin Morse-dekkarin kuuluvan tämänvuotiseen kesälukemistooni.

Jo tässä Dexterin esikoisteoksessa vanhan yliopistokaupungin, sekä sen liepeillä sijaitsevan Woodstockin kylän kuvaus hurmaa, siitäkin huolimatta, että ne toimivat kulisseina nuoren naisen murhalle. Tapahtumapaikat näkee silmissään, ja kaikki on muutenkin niin perin brittiläistä: murhaa ratkotaan pubissa tuopin tai skottilaisen viskin äärellä, ja todistajia kuultaessa juodaan samalla iltapäiväteetä, kuinkas muutenkaan. Asiat etenevät omalla painollaan ja kerrontaa leimaa ilahduttava tyyneys ja rauha - juuri tällaisia englantilaisia cozy mystery -tyyppisiä dekkareita luen kaikkein mieluiten. En kaipaa väkivaltaisilla yksityiskohdilla mässäilyä, nopeaa toimintaa tai takaa-ajoja, vaan minusta on ihanaa lukea pehmeää jännitystä, jossa rikoksia ratkotaan terävällä älyllä jossain siellä bitterin juonnin ja Timesin lukemisen lomassa.

  Hän vaikeni äkkiä ja värähti tahattomasti. Harmaa päivä alkoi valjeta hänen mielessään, ja nousevan auringon säteet puhkoivat aamun mystisiä mustelmantummia pilviä. “Mi onni saada elää sinä aamuna.” Taisi olla Wordsworthia. Se oli ollut Timesin sanaristikossa viime viikolla. Vesi alkoi viimeinkin vetäytyä hiekkarannalta. Valkoharjaiset tyrskyt vyöryivät yhä lakkaamatta ja väsymättä rantaan, mutta niiden voima oli vähentynyt. Hän näki Suuren Selityksen silmiensä edessä; viimeinen pikku hiekkalinnake oli säilynyt sortumatta mahtavan meren syleilyssä.

Miljöötä tai brittikulttuuriakin hurmaavampi on dekkarin päähenkilö, komisario Morse, johon lukijan on helppoa kiintyä jo ensirepliikeistä alkaen. Komisario on älykäs ja sympaattinen hahmo, joka rakastaa intohimoisesti sanaristikoita, kirjallisuutta ja klassista musiikkia, hänellä on silmää naiskauneudelle, eikä hän kaihda hyvää viskiä tai olutta virantoimituksessakaan. Viimeinen bussi Woodstockiin henkii myös menneen ajan tunnelmaa. Sen julkaisemisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi neljäkymmentä vuotta, ja ilahduin lukiessani rivien väleissä piilevästä ajankuvauksesta: kännykät ja tietokoneet loistavat poissaolollaan, raportit kirjoitetaan vanhoilla kunnon kirjoituskoneilla, ja jostakin löytyy vielä pubeja, joiden takaosa on "vain miehille".

Vaikka Viimeisessä bussissa Woodstockiin on paikoin pientä esikoisteosmaista kömpelyyttä, ja muutamat käännöksen huolimattomuusvirheet pistävät silmään, on dekkari kokonaisuutena melko mainio lukukokemus. Iloitsen siitä, että Otava on viime vuosikymmenellä vihdoin julkaissut Crime Club -sarjassaan myös aiemmin suomentamattomat Morse-kirjat - nyt dekkarinystävän on mahdollisuus lukea koko sarja tapahtumajärjestyksessä. Itse aion palata Morsen pariin viimeistään elokuisessa Oxfordissa. Ihanaa!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Lisää tunnelmia Annikin Runofestivaaleilta

Kirjoittelin eilen lauantaisista Annikin Runofestivaaleista, ja nyt palaan aiheeseen vielä yhden kuvaryppään verran. Mennään suoraan asiaan, siispä lisää tunnelmia, olkaa hyvät!


Sauna-lavan Proosatauolla esiintymässä runoilija ja kirjailija Miki Liukkonen.



Virolainen Hasso Krull, yksi maansa nykykirjallisuuden merkittävimmistä hahmoista.

Vaikuttava amerikkalainen, Islannissakin asunut "Kentuckyn kansallisrunoilija" Ron Whitehead ja hänen muusansa. Mies otti yleisönsä sellaisella intohimolla, ettei varmasti yksikään kuulija jäänyt kylmäksi. Vau!


Yllätysesiintyjänä lavalle nousi sympaattinen "Pispalan Kafka", irakilaissyntyinen Hassan Blasim, jonka teos Irakin Purkkajeesus (WSOY, 2013) voitti toukokuussa brittiläisen Independent-lehden arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Blasim luki teoksestaan otteen alkukielellä, ja runoilija J.K. Ihalainen luki yleisölle pidemmän otteen suomeksi. Kirja vaikuttaa erittäin hyvältä - pakko lukea pian!



Lavalla ihana, ihastuttava, karismaattinen Sirkka Turkka. ♥  


Sauna-lavalla Finlandia-voittaja Riikka Pelo lukemassa otteita romaanistaan Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013). En ole vielä(kään) kirjaa lukenut, mutta jo pelkkien lukunäytteiden perusteella tiedän tulevani rakastamaan sitä.


Riikka Pelo signeeraamassa kirjojaan.


Korttelin vieressä sijaitsi taidekioski, jossa oli esillä nimikkotaiteilija Julia Vuoren Kirjain levolla -näyttely. Kioskin ulkopuolella lapset saivat piirtää liiduilla katuun, ja asvaltti olikin illalla täynnä hienoa taidetta!


Hienot festivaalit takana! Vielä kerran kaikille järjestäjille ja talkoolaisille, sekä tietenkin esiintyjille suuri kiitos!! ♥ Ensi vuonna uudestaan!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...