keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Päiväretki: Fiskars, Tammisaari ja Hanko

Kotimaan matkailujutut jatkuvat, sillä maanantaina teimme ystävien kanssa päiväretken aivan eteläisimpään Suomeen. Ajoimme ensin päiväkahveille Fiskarsiin, sieltä päivälliselle Tammisaareen, ja lopuksi jäätelölle Hankoon. Päivä oli aurinkoinen ja hellettä piisasi (vähän liikaakin meikäläisen makuun), mutta retki oli kuumuudestakin huolimatta hieno ja antoisa. Näimme vaikka mitä hienoa, ja jälleen kerran sitä sai todeta, miten mahtava matkailukohde tämä oma kotimaamme onkaan. Ihanat Fiskars ja Tammisaari olivat minulle ennestään tuttuja, mutta hurmaavassa Hangossa vierailin nyt ensimmäistä kertaa. Rakastuimme kaupunkiin kertaheitolla, ja katselimme ihania pitsihuviloita ja merenrantataloja sillä silmällä, kuvittelimme mihin niistä muuttaisimme jos se olisi mahdollista, ja millaista niissä olisi asua. Ihanaa, ihan varmasti. ♥

Pidemmittä puheitta näytän teille, missä kaikkialla kävimme. Innostuin taas kerran, kuten minulle valokuvatessa tuppaa aina käymään, ja kuvia on niin paljon, että pyydän jo etukäteen anteeksi. :) (Fiskarsin, Tammisaaren ja Hangon syy. Mitäs ovat niin nättejä, että pitää ottaa satamäärin kuvia!)


Fiskarsin ruukissa kävimme kahvilla aivan ihanassa paikassa. Ystäväni bongasi jo etukäteen Petris Chocolate Roomin kotisivut, ja sinnehän oli toki pakko mennä. Todella ihana paikka se olikin, suussasulavia juustokakkuja ja suklaita tiskit pullollaan. Itse maistoin kuvan kinuskijuustokakkua, ja voin kertoa että harvoin olen syönyt mitään noin hyvää. ♥






Tornikellorakennuksesta löysimme myös toisen ihanan paikan: kirjakahvila Cafe Antiquen. Katsokaa nyt, miten nättiä, ja kirjoja kaikkialla. Ooh. ♥  










Seuraavaksi saavuimme Tammisaaren vierasvenesatamaan.

Söimme hyvin rannan Ravintola Albatrossissa. Merinäköala, aurinkoinen päivä ja erinomainen toast skagen. Kyllä kiitos!


Tammisaaren kirkon torni.

Sulattelimme ruokaa kävelemällä Tammisaaren idyllisessä Vanhassa kaupungissa. Oli niin nättiä, että.





Lopulta saavuimme Hankoon. Rannasta löytyi heti vaikuttava muistomerkki. (Ystäväni naureskelevat tälle sota-ajan museoihin ja historiallisiin muistomerkkeihin kohdistuvalle intohimolleni. En saanut seuraa Hangon rintamamuseoon tai muistokorsuun, höh. Pitää mennä sinne uudemman kerran. Terkkuja vaan N.:lle ja H-M.:lle! :D )

Oih! Täydellinen ympäristö viettää kesäistä päivää! ♥  


Ja nuo pitsihuvilat! Voiko kauniimpaa olla?


Eniten ihastuin kuitenkin noihin hurmaaviin valkoisiin uimakoppeihin, jotka toivat tuulahduksen sadan vuoden takaa. ♥ Yhdestä lempiblogeistani, hankolaisesta Kirjatoukka & Herra Kamerasta löytyy muutenkin aina superhienoja kuvia, mutta linkin takana on ihana juttu uimakopeista.








Semmoinen retki oli se. Jos jaksoitte rullailla tänne asti olen ihmeissäni mutta iloinen. :) Iloinen olen myös maanantaista - siispä iso kiitos ystävilleni ihanasta päivästä!

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Iris Murdoch: Meri, meri


Iris Murdoch: Meri, meri (Weilin + Göös, 1981. 541 sivua. Alkuteos The Sea, the Sea, 1978. Suomentanut Paavo Lehtonen.)

  Oli se miten vulgaaria, miten julmaa tahansa, minä nautin vahingoniloisesti että olen siitä nyt kerta kaikkiaan erossa, että voin istua nyt auringossa ja katsella tyyntä rauhallista merta. Tämä yksinäisyys ja rauha kaiken tuon hälinän jälkeen, kaiken tuon karkean metelin jälkeen, syvä toimeton hiljaisuus joka on niin toisenlaista kuin teatterin hienot dramaattiset hiljaisuudet: Myrskyn toinen kohtaus, tai Peter Panin tulo näyttämölle. Niin toisenlaista kuin tyhjän teatterin oudon tuttu ja kuitenkin kiihottava hiljaisuus.

Eläköitynyt kuuluisa teatteriohjaaja Charles Arrowby muuttaa Lontoon humusta Englannin rannikolle, suureen ja syrjäiseen taloon nimeltä Shruff End. Hänellä ei ole vaimoa, lapsia tai edes sisaruksia, eikä oikeastaan ystäviäkään, ja karuun merenrantataloon vetäytyessään hän kaipaakin juuri yksinäisyyttä, rauhaa ja yksinkertaista elämää. Vaatimattoman ja hiljaisen arkensa ohessa hän kirjoittaa päiväkirjaa - tai oikeastaan paremminkin muistelmiaan, eräänlaista luonnostelmaa tulevasta omaelämäkerrastaan. Vähitellen hän esittelee itsensä ja historiansa tutustuttaen lukijan henkilökohtaisella otteellaan sukuunsa, ja niihin naisiin, joihin hänellä on joskus ollut suhde. Lopulta tarina etenee siihen pisteeseen, että Charlesin on pakko kertoa elämänsä tärkeimmästä ihmisestä, Mary Hartley Smithistä. Hartley on ollut miehen ensirakkaus ja samalla ainoa todellinen rakkaus, jonka jälkeen Charlesin on ollut mahdotonta edes ajatella pysyvää suhdetta tai avioliittoa kenenkään toisen kanssa.

Menneisyys ja Lontoon-vuodet pitävät sisällään paljon ahdistavaa tuskaa, mutta meren rannalla Charles on hiljaisella, vaivihkaisella tavallaan varsin tyytyväinen elämäänsä. Shruff Endin eristäytyneisyydessä hän tuntee olonsa onnelliseksi, viattomaksi ja vapaaksi, siitäkin huolimatta, että kylällä kuuluisaa miestä kyräillään ja pidetään kummajaisena. Merenrantatalon rauha alkaa kuitenkin säröillä, kun talossa alkaa tapahtua selittämättömiä asioita ja vähitellen taloon alkaa saapua hämmentäviä vieraita. Lopulta tapahtuu ratkaiseva käänne: Charles näkee kylätiellä nuoruudenrakkautensa Hartleyn, jota hän ei ole tavannut vuosiin.


Kiinnostuin tosissani irlantilaissyntyisestä kirjailija Iris Murdochista katsottuani vuosia sitten hienon, hänen elämästään kertovan elokuvan Iris (2001). Naisen kirjojen lukeminen kuitenkin unohtui, kunnes pari vuotta sitten Poplaari-blogin Pekka teki melkoisen kulttuuriteon ja kirjoitti perusteellisen ja paneutuneen kirjailijaesittelyn tuosta hieman jo unohtuneesta kirjailijasta, omasta suursuosikistaan. Postauksen luettuani päätin lukea Murdochia pian, mutta hyvistä aikomuksistakin huolimatta pari vuotta siinä silti meni. Vihdoin ensimmäinen askel kirjailijan tuotantoon tutustumisessa on otettu, sillä päätimme ihanan ystäväni, Luettua elämää -blogin Elinan, kanssa tarttua härkää sarvista ja kimppalukea Murdochin kenties hienoimman ja arvostetuimman teoksen, Booker-palkitun romaanin Meri, meri. Ja huh, melkoinen härkä se olikin, sillä tämä yli viisisataasivuinen murikka oli ottaa minusta niskalenkin jo ensimmäisen sadan sivun aikana.

Kirjaa lukiessani minulla oli nimittäin useasti tunne, että niinpä vain taitaa Iris Murdoch virnistellä ilkikurisesti jossain pilven laidalla: jälleen yksi lukijapolo on tämän romaanin kanssa hämmennyksestä sekaisin. Lähes läpi koko romaanin minusta tuntui, etten oikein tiedä tai ymmärrä mitä luen. Romaanissa on jotain niin epätodellista ja epäluotettavaa, etten tiennyt mikä on totta ja oikeaa, tapahtuivatko asiat todella, vai olinko syvällä jossakin Charles Arrowbyn pään sisällä. Alussa kaikki on melko tavallista ja luonnollista, mutta jo ensimmäisen sadan sivun aikana alkaa tuntua, kuin päähenkilön elämä kolkossa merenrantatalossa olisikin muuttunut kummalliseksi näytelmäksi, enkä ole ehtinyt huomata missä vaiheessa minut on nostettu sohvannurkastani katsomoon. Meri, meri on sanalla sanoen outo: yhtä aikaa tavallinen ja uskottava, ja kuitenkin aivan surrealistinen tarina maustettuna ripauksella goottilaisen romaanin piirteitä.

Kerronta on huolellista ja sujuvaa, mutta siinä on jotakin miltei lannistavaa synkkyyttä ja raskautta. Siksi Meri, meri onkin ollut tämän kesän ikuisuusprojekti, jonka lukemisen aloitin jo keväällä. En saanut luettua romaania kuin pieniä palasia kerrallaan, ja kiireessä tai väsyneenä lukeminen oli aivan poissuljettu ajatus. Välillä Murdoch kuvailee sivutolkulla Charlesin kiireetöntä elämää rantatalossa; rauhallisia hetkiä rantakallioilla, verkkaisia uimaretkiä meressä tai vaatimattomia aterioita, joita hän itselleen valmistaa, välillä kerronnassa taas syvennytään teatterimaailman saloihin, ja etenkin menneisiin ihmissuhteisiin. Hitaus ja perusteellinen yksityiskohtaisuus olivat uuvuttaa. Kaikesta huolimatta lukeminen oli kuitenkin omituinen nautinto, ja romaanissa tuntui selittämätön, voimakas jännite silloinkin, kun mitään ei tapahtunut. Halusin koko ajan edes yrittää ymmärtää missä mennään, tai tietää mitä outoa seuraavaksi tapahtuisi.

Ja kyllä, rakastin lopulta sitä miten Murdoch kuvailee asioita. Oli oikeastaan aika ihanaa lukea päähenkilön verkkaisista puuhista, etenkin niistä hänen ruokailuistaan, joita kuvataan usein ja tarkasti. Charlesin persoonasta muodostui kiehtova ja monisyinen kokonaisuus, jota tavallaan inhosi ja rakasti samaan aikaan. Myös minäkertojan jutusteleva tyyli voitti minut puolelleen, ja kirjaa nautiskeli mielellään verkkaiseen tahtiin. Eniten rakastin kuitenkin meren kuvausta, jonka vertaista kirjallisuudessa harvoin tapaa. Meri oli läsnä vahvasti ja kaiken aikaa, se oli kuin toinen päähenkilö - ja itse asiassa kolkosta ja linnamaisesta talosta voisi sanoa samaa.

  Tänään koko taivaan peittää hyvin vaalea usva, ja meri näyttää hämäävän sävyisältä ja hopeaiselta, aivan kuin melkoiset aallot olisivat päättäneet hyväillä kallioita näyttämättä merkkiäkään vaahdosta. Meri on kiinteä, loistava, miellyttävä, hyvin kaunis. Siellä pitäisi olla hylkeitä, tänään aallot itse ovat miltei kuin hylkeitä, mutta minä tähyilen merta yhä turhaan kiikareillani. Valtavat keltanokkaiset lokit kyyhöttävät kallioilla ja tuijottavat minua kiiltävillä lasisilmillään. Merimetso lentää yli meren glyseriinipinnan. Kalliot ovat täynnään perhosia. Lämpötila pysyy korkeana. Minä pesen vaatteeni ja levitän ne kuivumaan ruohikolle. Olen käynyt uimassa joka päivä ja tunnen itseni erittäin hyväkuntoiseksi ja suolaiseksi.

Ensikohtaamiseni Murdochin tuotannon kanssa oli siis haastava. Lukukokemuksen jättämä jälkihehku on kuitenkin voimakas, ja luulen miettiväni tätä kummalista mutta hienoa kirjaa vielä pitkään. Entä miten kävi kimppaluvun? Julkaisemme tekstimme Luettua elämää -blogin Elinan kanssa samaan aikaan, joten käykääpä kurkkaamassa Elinan mietteet kirjasta.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Päätaloviikon tunnelmia

Kolme viikkoa sitten Taivalkoskella vietettiin tämänkesäistä Päätaloviikkoa. Osallistuimme ystäväni Ilselän Minnan (jonka hieno Päätalo-postaus kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa tässä samalla) kanssa lauantain ohjelmaan kulkemalla ihailemamme Kalle Päätalon jalanjälkiä. Kävimme luonnollisesti kirjailijan kotimuseossa Kallioniemessä, Taivalkosken Jokijärven rannassa.







Jokijärvelle tähyävä Elämän vonkamies -patsas.






Vanha tupa, ja Iijoki-sarjasta kuulu paikkaansa hakenut uuni.

Uusi tupa.



 Kallioniemessä kello käy uunin päällä yhä mennyttä aikaa.

Taivalkosken kirkonkylältä löytyy hieno, Arja Lehtimäen suunnittelema Päätalo-muistomerkki. Teos on kaksiosainen: torin päädyssä on pääteos, avoin Kalle Päätalo -kirja, ja torin viereiseltä nurmelta löytyy kirjasta irronneita irtolehtiä, jotka kuvaavat Päätalon teosten henkilöitä. Teokselle on valmistunut juuri tänä kesänä pari Tampereelle Alexandra Siltasen puistoon.



Taivalkosken kirkonkylällä kävimme myös Suomen vanhimmassa kaupassa, paikalla vuodesta 1883 toimineessa Jalavan Kaupassa. Siellä on yhä myynnissä mm. vanhoja vaatteita ja jalkineita, ja esimerkiksi uskovaisten pastilleja ja muita karamelleja. Kaupan yhteydessä olevasta pirttikahvilasta saa lounasta ja tuoreita leivonnaisia. Kaikkialla on nähtävillä vanhaa esineistöä, joka viehättää.


Kävimme toki myös Päätalo-keskuksessa katsomassa Päätalon Tampereen-kodin näköistyöhuonetta ja hänen elämästään kertovaa näyttelyä.




Oma Päätalo-lukijuuteni on vielä aivan alkutekijöissään: olen lukenut vasta miehen esikoisen, Ihmisiä telineillä, mutta jo se riitti aikaansaamaan melkoisen Päätalo-kuumeen. Iijoki-sarja on täälläkin nyt aluillaan, eikä kahdenkymmenenkuuden teoksen lukeminen tunnu yhtään hurjalta ajatukselta, päinvastoin, etenkään nyt, kun kaikenlaista on nähnyt omin silmin. Päätalon lapsuusmaisemien ja varhaisen elinympäristön näkeminen oli huumaava ja huikea, jotenkin onnelliseksi tekevä kokemus. Tästä on hyvä lähteä kulkemaan pitkää - yhden miehen elämän mittaista - matkaa Kallen kanssa.

P.S. Minnalle iso kiitos! ♥
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...