Regina McBride: Ennen sarastusta

Regina McBride: Ennen sarastusta (Avain, 2004. 351 sivua. Alkuteos The Nature of Water and Air, 2001. Suomentanut Sari Karhulahti.)

  Äiti ei koskaan viihtynyt sisätiloissa. Hän oli kiertolainen, nuori kulkijanainen joka oli nainut rikkaan miehen. Hänen nimensä oli Agatha Sheehy. En tiedä hänen tyttönimeään. Hänen tarinansa on täynnä aukkoja. 

  Ihmiset tuijottivat häntä, kun kävelimme vanhalla Dublinin tiellä tai lähipelloilla Brayn rantakaupunkiin päin. Hän oli anakronismi, kuin irtolainen joka on varastanut rikkaan naisen matkalaukun.

Äitinsä ja samalla oman tarinansa kertoo nuori Clodagh, joka syntyy kaksossiskonsa Maren kanssa Irlanninmeren rannalla sijaitsevaan suureen tyhjään ja rapistuneeseen taloon, jonka seinät haisevat kurjuudelle ja alakulolle. Tyttöjen isä on kuollut, ja pienestä perheestä pitää huolta isän puolen suvun vanha luottopalvelija, O'Daren rouva. Tytöistä Clodagh on ollut vahva ja elinvoimainen vauvasta asti, mutta Maren ote elämästä on heikko, hän on hauras ja sairaalloinen, laiha ja surkea lapsi. Agatha keskittää kaiken äidinrakkautensa ja huolenpitonsa sairaaseen Mareen, Clodagh saa sen sijaan kasvaa ja kehittyä sairaan siskon varjossa ja kestää äidin äksyilyä päivästä toiseen. Hän ei kuitenkaan tunne kateutta siskoaan kohtaan, vaan hänen sydämensä täyttävät avuttomuus, huoli ja valtava rakkaus, sillä Mare on osa häntä. Hengitysvaikeuksista kärsivä Mare ei jaksa leikkiä, mutta tytöt löytävät talosta pianon, ja soittamisesta muodostuu heidän suuri rakkautensa, musiikista sanaton yhteinen kieli.

Kun tytöt ovat viisivuotiaita, Mare kuolee. Clodaghin suhde äitiinsä jatkuu hankalana. Agatha on kuin villivarsa, nuori ja levoton, ja täynnä salaisuuksia, joita hän varjelee kuin jalokiviä. Kun tytär kasvaa, alkaa hän huomata itsessään samoja piirteitä kuin äidissään: vahvaa aistillisuutta, sitkeää sisukkuutta ja väkevää kaipuuta kiertolaiselämää kohtaan. Hänen kohtalokseen koituu mies, jonka sisällä asuu suru, ja joka tietää, että viat paljastavat sielun.

Ennen sarastusta on minulle yksi blogivuosieni rakkaimmista romaaneista. Olen lukenut sen kahdesti, ensin Irlannin-matkallani kaksi vuotta sitten keväällä, ja uudelleen tämänkeväisen Irlannin-matkani jälkeen. Kirjailija Regina McBride on amerikkalainen mutta hän on asunut vuosia Irlannissa, ja se näkyy tekstissä niin voimakkaasti, että ilman parempaa tietoa voisin olla takuuvarma hänen irlantilaisuudestaan. McBride on myös runoilija, ja se tekee hänen tekstistään miltei lyyrisen kaunista - ilmaisu on aistivoimaista ja elävästi kuvailevaa. Romaanin hahmot ja miljöö menevät ihon alle, ja niitä kantaa sydämessään pitkään lukukokemuksen jälkeen. Ennen sarastusta on lumoava, mystisellä tavalla alkuvoimainen sekoitus rakkaustarinaa, kiertolaiselämää, irlantilaisia myyttejä ja kansantaruja sekä kauniin melankolista kerrontaa, joka on samanaikaisesti niin haurasta, haikeaa ja väkevää. Myös Sari Karhulahden suomennos on huikean hieno.

Runoudella on roolinsa paitsi kirjailijan taustalla, myös tarinassa. Kiertolaisen vankkurissa luettu katkelma irlantilaisen W. B. Yeatsin runosta kertoo paljon: Kaikki sielun unelmat / päätyvät kauniiseen mies- tai naisvartaloon. McBride kuvaa uskottavasti ja aistillisesti nuoren ihmisen seksuaalista heräämistä ja toisen ihmisen läheisyyden tarvetta. Ennen sarastusta kertoo kauniisti myös vaikeasta äitisuhteesta, kasvukivuista, itsensä etsimisestä ja oman minuutensa hahmottamisesta, kuolemasta, rakkaudesta ja sen elämänmittaisesta kaipuusta, mutta kaikkien niiden lisäksi tarinaa kannattelevat vielä kaksi minulle henkilökohtaisesti tärkeää teemaa: sisaruus ja musiikki. Kaksosuudessa ja kaksosten välisessä siteessä on aina jotain tavattoman kiehtovaa. Myös Clodaghin ja Maren välinen luja sisarrakkaus on kuvattu koskettavasti, samoin se miten heidän sanaton yhteytensä kantaa yli ajan ja ulottuvuuksien. Musiikki taas on hengenpelastaja ja voimavara, jonka avulla ihminen voi selviytyä vastoin kaikkia odotuksia. Clodaghin soitossa soivat murhe ja hurmio.

  Minun soittamani matalat äänet olivat kuin meren pauhua, sen virtausten kohinaa, ja Mare soitti melodiaa, aaltojen korkeampia säveliä, jotka välittivät kappaleen tunnelman, siihen sisältyvän kaipauksen, pärskeiden kimalluksen. Minun oikea käteni oli Maren vasemmassa välissämme penkillä.

  Musiikista tuli meille yksi tapa hengittää niinä monina sadepäivinä, joina odottelimme kevään tuloa. Maren käsi kulki sulavasti sivuttain, ja hänen sormensa liikkuivat oudon itsenäisesti, lisäsivät vauhtia, koukistuivat, hidastivat vauhtia. Hän oli voima, joka liikutti minun soittoni vuorovettä edestakaisin.

Myös romaanin Irlanti lumoaa. Vihreän saaren luonto on kulkijalleen ankara, meri ja tuuli ovat mielivaltaisia ja säälimättömiä. Romaanissa kuvataan elävästi taukoamatonta sadetta, meren rauhattomien aaltojen loisketta, ankeaa ja sumuista säätä, jolloin meri ja taivas ovat harmaita ja epämääräisiä, toisiinsa sulautuneita. McBride kertoo maan itä- ja länsirannikon eroista, säyseästä Dublininmerestä ja hurjasta Atlantista. Etenkin länsirannikon Dunshee on lumottua ja tarunhohtoista seutua - kuin elävien ja kuolleiden kohtauspaikka. Luonnon lisäksi kuolema, vainajat ja henget ovat tarinassa vahvasti läsnä.

Ennen sarastusta jättää sieluun meren, savun ja rakkolevän tuoksuisen jäljen. Se jättää lukijan haaveilemaan matkasta halki Irlannin, kahlaamaan Irlanninmeren kylmään rantaveteen laskuveden aikaan, juoksemaan paljain jaloin halki peltojen ja niittyjen, kun navakka tuuli repii mekon helmaa, sekoittaa hiukset ja ahavoittaa kasvot. Se saa kuulemaan nunnien laulun jouluyön messussa, ja hylkeiden haukun rantakivikossa. Lopulta se jättää lukijan auringonlaskuun, siihen hetkeen jolloin valo ja pimeys koskettavat toisiaan.

Tämän taianomaisen hienon romaanin ovat lukeneet myös Leena Lumi (jonka blogista lukuvinkin aikoinaan bongasin, eli kiitokset vain sinne suuntaan! ♥ ), Satu ja Ulla.