perjantai 27. helmikuuta 2015

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät


Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kätketty perintö (Schildts & Söderströms, 2013. 338 sivua. Alkuteos The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010. Suomentanut Virpi Vainikainen.)

  Minulla ei ole oikeutta haikailla sadan vuoden takaisen menetetyn vaurauden ja kimalluksen perään. Eikä minua kiinnosta mikään laimea. Minä haluan tietää, miten hypistelemäni kova ja kiemurainen, perin juurin japanilainen puuesine ja ne paikat, joissa se on ollut, liittyvät yhteen. Haluan tarttua ovenkahvaan, painaa sitä ja tuntea, että ovi aukeaa. Haluan astua jokaiseen huoneeseen, jossa tämä esine on elänyt, tuntea sen tilan, tietää mitä tauluja seinillä on ollut ja kuinka valo lankeaa ikkunoista. Ja haluan tietää, kenen käsissä se on käynyt, mitä siitä on ajateltu ja mitä tuntemuksia se on herättänyt - jos mitään. Haluan tietää, mitä se on nähnyt.

Vuonna 1994 englantilainen keraamikko ja taidehistorioitsija Edmund de Waal perii Japanissa eläneeltä isoenoltaan harvinaislaatuisen netsukekokoelman: 264 pikkuruista puusta ja norsunluusta käsin tehtyä figuuria. Esineet kiehtovat häntä ja hän haluaa tietää niiden historian. Kokoelma johdattaa hänet oman sukunsa jäljille -- huikealle matkalle Odessasta Pariisiin ja Wieniin, sekä lopulta Japaniin, sinne mistä pienet netsuket ovat alun perin maailmalle lähteneetkin.

Kaikki alkaa 1800-luvun loppupuolen Odessasta. Suvun patriarkka Charles on rikastunut viljakaupoilla ja Ephrussin perhe aikoo tehdä Rothschildit. Isä haluaa laajentaa perheyritystä Odessan ulkopuolelle ja lähettää jälkeläisensä Euroopan pääkaupunkeja valloittamaan. Suku levittäytyy Pariisiin ja Wieniin, ja lasten on määrä palvella perhettä joko pankkitoiminnassa tai naimalla sopiviin juutalaisdynastioihin. Patriarkan pojanpoika -- Charles hänkin -- on kolmantena poikana vapaa velvollisuuksista, ja hänestä kehkeytyykin rikas juutalainen maailmanmies. Jo parikymppisenä hän osoittaa huomattavaa kiinnostusta ja rakkautta taiteeseen, ja vuosien varrella hänestä tulee tunnettu taidehistorioitsija, taiteen tuntija ja keräilijä, ja intohimoinen tutkija -- mies joka elää ja hengittää estetiikkaa. Kun Eurooppa villiintyy japonismista, on Charleskin ajan hermolla: hän hankkii jostakin 264:n netsuken kokoelman. Pienten esineiden matka halki ajan ja maailman on alkanut.

Jänis kertoo juutalaisen pankkiirisuvun tarinan, joka on samalla karu ja kipeää tekevä kuva antisemitismin historiasta. Jo 1800-luvun lopun Pariisissa juutalaisvastaisuus on selvä ja näkyvä tosiasia, vaikka se tapahtuukin enimmäkseen painetun sanan muodossa: pariisilaiskirjastoissa de Waal lukee kasoittain materiaalia, kirjoja ja lehtiä sekä loputtomia pamfletteja, joissa juutalaisia pilkataan ja panetellaan. Tekstien sisältö vaihtelee yleisestä räyhäyksestä ilkeisiin yksityiskohtiin. Juutalaisen suvun varakkuus herättää voimakasta kaunaa, joka heijastuu ihmissuhteisiin, artikkeleihin ja kirjallisuuteen. Juutalaisuus ja jatkuvat epäilyt korruptiosta nakertavat Charlesinkin luotettavuutta, ja koska Ephrussin suku on hyvin rikas ja hyvin näkyvä, voi hyvin kuvitella millaista jatkuvaa nuorallakävelyä ja tasapainottelua perheen elämä sen ajan eurooppalaispiireissä on täytynyt olla -- jatkuvaa, päivittäistä elämää suurennuslasin alla. 

Kun Charles kyllästyy netsukekokoelmaansa, hän antaa sen häälahjaksi nuorelle serkulleen. Kokoelma matkaa Wieniin, ja Edmund de Waal sen perässä. Jos juutalaisten karsastus Pariisissa on vielä ollutkin jollakin tavoin hillitympää, on se Wienissä rajumpaa ja jokapäiväistä elämää. Vuosisadan vaihteen molemmin puolin antisemiitit alkavat pitää yhä enemmän meteliä itsestään ja ajatukset alkavat siirtyä teksteistä tekoihin: juutalaiset joutuvat törkeiden huutokuorojen solvausten kohteiksi, ja jopa väkivaltaa alkaa ilmetä. Juutalaisten elämä Euroopassa alkaa muuttua yhä tukalammaksi. de Waal seuraa Euroopan poliittisen ilmapiirin kuumentumista ja lopulta väistämätöntä ajautumista maailmansotaan. Myös Ephrussit alkavat valmistautua tulevaan, sillä historia ei ole juutalaisten puolella.

Lopulta koittaa toinen maailmansota, josta lukeminen juuri tämän kirjan kohdalla on melkein liian vaikeaa ja tuskallista. de Waalin kipua on vaikeaa hahmottaa, ja kun hän toteaa, että "Kuinka tästä ajasta voi kirjoittaa?", sisältää tuo lause paljon. Miltä voi tuntua lukea ja ottaa selvää oman juutalaisen sukunsa vaiheista? Gestapon kotietsinnöistä, kaikesta tuhotusta ja menetetystä, perheestä, joka pestään ja pyyhitään pois kaupungin kaduilta ja arkistoista. Kristalliyöstä, pakomatkoista ja ihmisuhreista, tarinoista, jotka alkavat hajottaa niiden lukijaa, järkyttää de Waalin tasapainoa. Jänistä ei voi lukea itkemättä, välillä se on laskettava syliin ja vedettävä henkeä, odotettava, että paino rinnassa vähän helpottaa. On mahdotonta käsittää lukemaansa.

Netsuket kuitenkin selviytyvät, ja lukijalle kirkastuu kirjan alaotsikon merkitys. 264 pikkuruista puista ja norsunluista esinettä ovat todellakin kätketty perintö, jonka on määrä päätyä takaisin Japaniin. Netsukeiden neljäs lepopaikka sijaitsee vitriinissä erään sodanjälkeisessä Tokiossa sijaitsevan kodin olohuoneessa, josta avautuu näkymä leikatun kameliapenkin ylitse, taustalla soi Gounoud'n Faust. Japaniin matkustaa myös de Waal. Siellä hän tapaa sodasta selviytyneen isoenonsa kumppanin, ja haastattelee vanhusta saadakseen tietää netsukeiden viimeisistä vaiheista ennen niiden päätymistä hänelle itselleen. Ja ennen kuin kaikki on valmista, matkustaa hän vielä Odessaan etsimään kaiken alkua kaupungista, josta Ephrussin suku on lähtenyt liikkeelle.

Kirjailija on tehnyt ihailtavan huikean työn. Taustamateriaalia ei aluksi ole paljon: de Waal aloittaa kirjallisen tutkimusmatkansa apunaan vain muutama kymmenen valokuvaa, kaksi ohutta mapillista kirjeitä, isoäidin laatima sukupuu, Wiener-klubin jäsenkirja vuodelta 1935 ja muovikassillinen Thomas Mannin romaaneja, joihin on tehty muistiinpanoja. Mahtisuvun vaiheista löytyy kuitenkin onneksi paljon tietoa kirjastojen uumenista. Ephrusseista löytyy mainintoja vanhoista artikkeleista, esseistä ja seurapiiripalstoilta, ja muistijälkiä heidän käsiensä kosketuksesta on löydettävissä vanhoista kirjeistä ja taiteen keräilyluetteloista. Pakahduttavaa on ymmärtää myös Ephrussien merkitys 1800-luvun kulttuuripiireissä: väistämättä mietin, miltä de Waalista on tuntunut, kun hän on tutustunut netsukekokoelman ensimmäiseen omistajaan, Charles Ephrussiin, taiteen kautta -- mies kun on löydettävissä myös muun muassa Renoirin maalauksesta, sekä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjasta. Salonkileijona Charles Ephrussi on nimittäin ollut toinen Proustin sarjan päähenkilön, Charles Swannin, esikuvista. Mies on todella astunut taiteen historiaan, ja jättänyt sinne lähtemättömän jälkensä.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on harvinaislaatuinen lukukokemus. de Waal on mestarillinen kertoja, hän kirjoittaa eläväksi Euroopan ja juutalaisuuden historiaa, sekä kiehtovaa eurooppalaisen kulttuurin ja taiteen historiaa. Teos on hillitty ja täydellisen hallittu, ja kaikellaan niin taianomainen, että se huumaa ja lumoaa lukijan. On myönnettävä, ettei Jäniksen lukemisen jälkeen mikään kirja ole tuntunut oikein miltään. Myös käännös on yksi laadukkaimmista, mitä olen tainnut koskaan lukea -- lukematta alkuteosta uskallan todeta, että Virpi Vainikainen on tehnyt uskomattoman hienoa työtä!

de Waalin teos on runsaudensarvi, joka tarjoaa lukijalle myös ainutlaatuisen matkan menneen maailman taidepiireihin. Kirjan sivuilla pääsee liikkumaan samoissa salongeissa ja seurapiireissä, joissa mm. Marcel Proust ja Émile Zola ovat vaikuttaneet. de Waal johdattaa lukijan Pariisin ja Wienin oopperoiden ensi-iltoihin, musiikin ja runouden maailmaan, sekä sellaisten ihmisten pariin, jotka todella ymmärtävät taiteen ja taidehistorian arvon ja merkityksen. Kerronta on ihastuttavan pienieleisellä ja toteavalla tavalla eläytyvää, ja on hurmaavaa saada seurata, miten kirjailija tutustuu omiin edesmenneisiin sukulaisiinsa. Miten hän ärtyy ja ihastuu, ja lopulta ymmärtää, tai miten hän pääsee sisälle niiden ajatusmaailmaan, jotka ovat hänen omaa lihaa ja vertaan. Kaikesta välittyy lämpö ja rakkaus -- tästä eivät omaelämäkerrallisuus ja sukututkimus enää parane.

Luin Jäniksestä ensimmäisen kerran vuosi sitten Leena Lumilla, jolle teos oli lopulta vuoden 2014 paras kirja. Kiinnostuin, ja päädyin ehdottamaan Jänistä lukupiirimme tammikuun kirjaksi, ja niin kirja sai yhtäkkiä kuusi uutta, ihastunutta lukijaa. Teos onkin lumonnut jokaisen tietämäni siihen tarttuneen -- lukupiirimme jäsenetkin olivat poikkeuksetta siitä vaikuttuneita. Blogitekstejäkin löytyy: kannattaa käydä lukemassa esimerkiksi KaisanElinan ja Kaisa Reetan hienot arviot. Minut kirja jätti sen verran japanilaiskaipuisiin tunnelmiin, että olen miettinyt pitäväni blogissa kevään aikana japanilaisen kirjallisuuden teemaviikon. Siitä lisää myöhemmin.

*****

Mestarillisen, juutalaisen suvun historiasta kertovan kirjan yhteydessä on pakko vinkata myös mestarillisesta, juutalaisen perheen historiasta kertovasta elokuvasta. Kävin tällä viikolla katsomassa puolalais-tanskalaisen, Pawel Pawlikovskin ohjaaman elokuvan Ida (2013), joka taannoin voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Ja aivan syystä -- elokuva on yksi parhaista koskaan näkemistäni! Mustavalkoinen elokuva on huikea visuaalinen taidonnäyte ja erityisesti valokuvataidetta arvostaville katsojille melkoinen herkkupala: se on kuin pitkä sarja taidokkaasti sommiteltuja, laadukkaita mustavalkokuvia. de Waalin Jäniksen tapaan se on myös hyvin hillitty, mutta pienieleisyydessään väkevä ja vaikuttava. Se jättää mieleen lähtemättömän jälkensä, ja elokuvasalista poistuttaessa päällimmäisenä tunteena oli kaunis, puhdas ja mietteliäs rauha. Todellakin katsomisen arvoinen elokuva, jota suosittelen lämmöllä.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

E. M. Forster: Talo jalavan varjossa


E. M. Forster: Talo jalavan varjossa (WSOY, 1992. 374 sivua. Alkuteos Howards End, 1910. 1. suomenkielinen painos 1953. Suomentanut Eila Pennanen.)

Sisarukset Margaret ja Helen Schlegel tutustuvat Saksan-matkallaan varakkaaseen Wilcoxin perheeseen. Perhe kutsuu nuoret lontoolaisnaiset vieraisille taloonsa Howards Endiin Lontoon ulkopuolelle, mutta vain Helen pääsee matkustamaan, sillä Margaret jää kotiin pitämään huolta heinänuhasta kärsivästä Tibby-veljestään. Helen rakastuu Wilcoxin perheeseen, sillä heidän voimansa kiehtoo häntä, ja sisarelleen osoittamissa kirjeissään hän kertoo lumoutuneena yksityiskohtia suurenmoisesta vierailustaan; vanhasta punatiilisestä talosta, joka verhoutuu villiviiniköynnöksiin, hyvin suuresta jalavasta, joka kaartuu hiukan talon ylitse, sekä rouva Wilcoxista, joka ennen aamiaista kuljeskelee rakkaassa puutarhassaan pitkän puvun helma kosteaa ruohoa viistäen. Juuri kun Helenin olisi määrä palata kotiin Lontooseen, tulee uusi kirje: hän on rakastunut Wilcoxien nuorempaan poikaan, ja nuoret ovat kihlautuneet.

Tilanne on paitsi täydellisen yllättävä, myös mahdoton, ja sisarusten täti matkustaa Howards Endiin puhumaan järkeä Helenille. Hänen sinne päästyään tilanne on jälleen muuttunut: kihlaus on purettu yhtä äkisti kuin se oli solmittukin, ja molemminpuoliset tunnekuohut jättävät Schlegelien ja Wilcoxien välille epämiellyttävän jännitteen. Perheiden tiet kohtaavat kuitenkin uudelleen jo samana syksynä, kun Wilcoxit vuokraavat kaupunkiasunnon sisarusten naapurista. Vanhoista kaunoista huolimatta Margaretin ja rouva Wilcoxin välille syntyy lämmin ystävyys, joka puolestaan sitoo perheet yhteen monin yllättävin tavoin.


Talo jalavan varjossa on odottanut hyllyssäni lukuvuoroaan yli kaksikymmentä vuotta. Aloittelin kirjaa viime kesänä, mutta oikeanlaista lukuflow'ta ei koskaan löytynyt ja kirja jäi kesken. Teos oli jopa matkalukemisenani elokuisella Lontoon-matkallani, mutta silloin sain aikaiseksi vain kuvata kantta lempipuistossani, St. James's Parkissa. Nyt oli hyvä hetki lukea Forsterin klassikko loppuun, sillä päätimme ihanan ystäväni, Lumiomenan Katjan, kanssa blogata kirjasta samaan aikaan.

Olin kahdessakymmenessä vuodessa ehtinyt ladata kirjalle melkoiset ennakko-odotukset. Olin kuvitellut rakastuvani siihen ensimmäisistä sivuista lähtien, mutta yllätys olikin melkoinen, kun kirjaa oli luettava pitkälti toistasataa sivua ennen kuin tunsin kunnolla solahtaneeni sen maailmaan. Eila Pennasen yli 60-vuotias suomennos antoi romaanille vanhahtavan kielensä ansiosta todellista menneen maailman tuntua, mutta toisaalta vanha kieli tuntui monin paikoin töksähtelevältä ja työläältä lukea. Olin tuskastua jo toisessa luvussa, kun suomentaja ei tuntunut osaavan päättää, onko "niece" veljen- vai sisarentytär.

Lopulta Talo jalavan varjossa kuitenkin onnistui lumoamaan minut. Romaani on näennäisen verkkainen, mutta se sisältää monia herkullisia ja yllättäviäkin juonenkäänteitä. Ennen kaikkea se on kiehtova sadan vuoden takaisen, sotaa edeltävän Englannin kuva. Se sisältää mielenkiintoista kuvausta brittiläisestä luokkayhteiskunnasta ja erityisesti yläluokan elämästä, naisen asemasta ja niistä muutoksen tuulista, joiden rivien väleissä voi jo aavistella pian puhaltavan, sekä varallisuuden tai varattomuuden merkityksestä ihmisen elämässä.

Varakkaat Schlegelit arvostavat sivistystä ja kulttuuria, he keskustelevat sujuvasti taiteesta ja klassisesta musiikista, ja heidän sisäsyntyinen luokkatunteensa on voimakas. Heillä on varaa hienoiseen ylemmyydentunteeseen, he elävät maailmassa, jossa pidättyväisyys ja näennäinen suvaitsevaisuus ovat arvossaan, ja puhtaus, täsmällisyys ja tottelevaisuus hyveitä, joiden jatkuva tavoittelu on itsestään selvä etuoikeus. Kasvot alemmalle keskiluokalle romaanissa antaa muuan Leonard Bast vaimoineen, mies jonka Schlegelit tapaavat klassisen musiikin konsertissa. Siinä missä toiset syntyvät varakkuuteen ja sivistykseen, on toisten osana yrittää kovin ponnistuksin päästä elämässä eteenpäin. Leonardin elämä tuntuu miltei masentavan ankealta: hän janoaa musiikkia ja taidetta, joiden avulla hän voisi nostaa päänsä harmaista laineista ja unohtaa mitä ovat lika ja nälkä.

Vaikka tarina sijoittuu pääosin muualle kuin itse Howards Endiin, on talo lopulta tavallaan kuin yksi kirjan päähenkilöistä -- se paikka, jonne mieleni jäi lukemisen jälkeen harhailemaan. Olin tunnistavinani romaania lukiessani austenmaisia kaikuja: Kirjan keskiössä on kaksi luonteeltaan erilaista sisarusta, sivulauseissa on viehättävän kuivakkaa brittihuumoria, ja sivistyneet keskustelut ja dialogit vetävät imuunsa. Tarina sisältää myös ihastuttavaa ja voimakasta kaipuuta herättävää Lontoon ja Englannin maaseudun kuvausta. Voisiko Lontoon lumoa oikeastaan paremmin kuvata:

  Tietenkin Lontoo viehättää. Sen voi kuvata seuduksi, joka on harmaa, mutta vivahduksista rikas, jolle on ominaista älykkyys ilman tarkoituksia, joka kiihoittaa rakastamatta; hengeksi, joka ennättää muuttua ennen kuin sen aikakirjat valmistuvat; sydämeksi, joka tosin lyö, mutta ei inhimillisin lyönnein. Se on kaiken yläpuolella: luonto kaikessa julmuudessaankin on meitä lähempänä kuin nämä ihmisten laumat. Ystävä selittää tarkoituksensa, maa on selitettävissä -- siitä me tulimme ja siihen meidän on palattava. Mutta kuka osaa selittää aamuisen Westminster Bridge Roadin tai Liverpool Streetin, kun kaupunki hengittää sisään -- tai samat kulkuväylät illalla, kun kaupunki hengittää ulos nääntyneen ilmansa?

Talo jalavan varjossa on Luetut, lukemattomat -blogin Liisan lempikirja. Kannattaa käydä lukemassa Liisan mietteitä Forsterin hienosta klassikosta. ♥


tiistai 17. helmikuuta 2015

Jessica Fellowes: Kartanon vuosi. Downton Abbey


Jessica Fellowes: Kartanon vuosi. Downton Abbey (Readme, 2014. 313 sivua. Alkuteos A Year in the Life of Downton Abbey. Suomentanut Irma Rissanen.)

Blogini täyttää tänään neljä vuotta! Tänään täällä ei kuitenkaan arvota tai juoda kakkukahveja, vaan juhlan kunniaksi hömpötetään hetki mieliaiheeni, eli rakkaimman tv-sarjasuosikkini parissa, tutkitaan uutta ja ihastuttavaa sarjasta kertovaa kirjaa ja nuuskutellaan hieman kosmetiikkaakin. Ennen sitä haluan sanoa, että tämä kulunut neljä vuotta on ollut ihan mahtavaa aikaa: blogi on tuonut elämääni toinen toistaan hienompia kirjoja, kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyviä elämyksiä, sekä ennen kaikkea paljon mukavia uusia tuttavuuksia ja jopa monta rakasta ystävää. Siispä iso kiitos näistä vuosista!

***

Mutta sitten Britanniaan ja Downton Abbeyn maailmaan! Kun Yle aikoinaan esitti ensimmäisen jakson tästä huippusuositusta brittiläisestä pukudraamasta, olin välittömästi koukussa. Ihanaa Iso-Britanniaa, tuulahduksia menneestä maailmasta, mielenkiintoista luokkayhteiskunnan kuvausta, kahden kerroksen väkeä ja koskettavia ihmiskohtaloita - mitä muuta ihminen voi tv-sarjalta toivoa? ♥ Sittemmin olen katsonut kaikki esitetyt jaksot, ostanut sarjan dvd-boksit omaan hyllyyni ja katsonut jaksoja uudelleen ja uudelleen, pitänyt lukuisia sarjamaratoneja ja itkenyt märäksi kasan nessuja. Haaveilen käynnistä Highclere Castlessa, jonne on muuten pirullisen vaikeaa saada lippuja - olen jo kahtena vuonna yrittänyt! Sarja on jotenkin niin tärkeä ja rakas, etten mielelläni edes halua puhua siitä kenenkään kanssa, se tuntuu sydämenasialta, jonka haluan pitää omanani. :)

Kun sitten joululahjaostoksilla ollessani bongasin tämän sopivasti joulun alla ilmestyneen kirjan, tiesin heti että tämä on pakko hankkia itselle. Ennen joulua pystyin vielä malttamaan mieleni, mutta Sannan postattua kirjasta tammikuussa ei auttanut muu kuin marssia kirjakauppaan ja ostaa teos omaan hyllyyn. Ja kyllä kannatti: Kartanon vuosi on jokaisen Downton Abbeyn ystävän aarre.

Teos on itse asiassa Downton Abbey -kirjasarjan (!) neljäs osa, mutta vasta ensimmäinen suomennos. Sarjassahan seurataan yläluokkaisen Crawleyn perheen ja heidän palvelusväkensä elämää 1910-luvulta alkaen, halki ensimmäisen maailmansodan ja suuren murroksen uudelle, modernille vuosikymmenelle, 1920-luvulle. Tässä tuoreessa suomennoksessa sarja on edennyt jo viidenteen kauteensa, ja teksti sivuaa kauden tapahtumia. En kuitenkaan mene tässä postauksessani nyt niihin sen enempää, sillä en halua spoilata sarjaa niille uusille DA-ystäville, jotka eivät ehkä ole vielä nähneet kaikkia esitettyjä kausia.


Kartanon vuosi on uskomattoman upeasti kuvitettu teos, jota selailee ihastuksesta miltei hengästyen. Se on jaettu kahteentoista erilliseen osioon, joissa seurataan kartanon vuodenkiertoa teemoittain: Alkuvuodesta pääsemme tarkastelemaan uuden vuoden alkua, Crawleyn perheen lasten elämää, sekä kartanon mittavia tiluksia. Kesällä tutustutaan matkusteluun 1920-luvulla, seurataan Lontoon seurapiirejä ja nuorten yläluokkaisten tyttöjen esittelyä hovissa, tehdään ihastuttavia kesäretkiä ja nautiskellaan puutarhajuhlissa mansikoita ja kuohukermaa, sekä seurataan jännittäviä krikettiotteluita. Elokuussa on aika lähteä vierailulle Skotlannin-serkkujen luo, ja syksyllä puolestaan keskittyä vilkkaaseen seuraelämään päivälliskutsujen muodossa. Myös loppuvuoden metsästyskausi ansaitsee oman huomionsa, puhumattakaan jatkuvasti ahkerasti uurastavan palvelusväen elämästä, ja kun vuosi on lopuillaan, on aika hiljentyä joulunviettoon.



Tähän väliin tunnustus: olen salaa vähän rakastunut Granthamin jaarliin, jota esittää jo aikoinaan Notting Hillissä hurmannut Hugh Bonneville. ♥ Muita ykkössuosikkihahmojani ovat jaarlin kolme tytärtä: Ladyt Mary, Edith ja Sybil, irlantilaissyntyinen Tom Branson, ja Granthamin leskikreivitär Violet Crawley. Sekä tietenkin ihana Matthew Crawley! Ja kukapa voisi olla rakastamatta jämäkkää, mutta ah niin suurisydämistä hovimestari Carsonia? ♥


  Taivaanrannassa kajastava auringonnousu merkitsee Downton Abbeyssä uuden vuoden alkua. Kukkulalla seisovan talon alapuolella avautuva laakso on vielä hämärän peitossa, kun palvelijat heräilevät jääkylmissä ullakkohuoneissaan ja kömpivät hiljalleen vuoteistaan.

  Lady Mary liikahtelee peittonsa alla. Hän herää vasta kun sisäkkö on käynyt sytyttämässä tulen hänen makuuhuoneensa takkaan. Edellisenä iltana jaarlin vanhin tytär on nauttinut juhlaillallisen ja lasin tai pari samppanjaa ennen poistumistaan yläkertaan uuden vuoden 1924 toivotusten saattelemina. Tuleva vuosi tuonee hänelle mukanaan toivoa ja tarmoa. (s. 15)


Kirja päästää lukijan kurkistamaan sarjan kulissien taakse: se esittelee sarjan tekijöitä ja kuvauspaikkoja, kertoo mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia menneen maailman tapakulttuurista, sarjan kuvaukseen tarvittavasta rekvisiitasta sekä huikean hienosta puvustuksesta ja maskeerauksesta. Ehkä ihanin osa kirjan annista liittyy ruokaan, jolla kartanossa on suuri merkitys: kirjasta löytyy 24 erilaista ruoka- ja juomareseptiä, jotka on laadittu aivan kartanon kokin, rouva Patmoren, henkeen. Kirjan avulla voi itsekin valmistaa vaikkapa maukasta riistalintua, oikeaoppista joululuumuvanukasta, tai herkullisia skonsseja iltapäiväteen kanssa tarjottaviksi. ♥


Rakastan Pimm'siä! Mikä voisikaan olla parempaa juomaa helteisenä kesäpäivänä, tai musikaalin väliajalla, tai vaikkapa ystävän kanssa pubissa iltaa vietettäessä, kuin lasillinen kylmää Pimm'siä? Kirjasta löytyy ohje aika täydelliseltä kuulostavaan Pimm's-booliin, sekä myös niihin herkullisiin skonsseihin. Ainakin näitä reseptejä tulen taatusti testaamaan jossain vaiheessa.


Ohukaisia on syöty perinteisesti laskiaistiistaina. Niiden valmistamiseen käytettiin ennen paaston alkamista jäljellä oleva maito, voi ja kananmunat. Tällä ohjeella valmistat ohuita, ranskalaistyyppisiä kreppejä, jotka olivat hyvin suosittuja Englannissa 1700-luvulla. (s. 52)


Sarja- ja kirjahurmion lopuksi vielä muutama sananen (melkein?) joka naisen suosikkiaiheesta, kosmetiikasta! :) Brittiläinen kauppaketju Marks & Spencer lanseerasi viime vuonna Downton Abbey -kosmetiikkasarjan. Linja sisältää erilaisia vartalonhoitotuotteita ja tuoksukynttilöitä. Niitähän minunkin oli toki pakko saada! :) Metsästin tuotteita ensi kertaa jo viime elokuussa, mutta ensimmäisen erän kysyntä oli yllättänyt myyjänkin - hyllyt oli myyty tyhjiksi ennätysajassa. Marraskuisella Lontoon-matkalla sen sijaan lykästi, ja sain kylpyhuoneeni hyllyyn nämä ihastuttavat DA-tuotteet. Ostamassani lahjasetissä on ylelliset suihkusaippua, kylpyvaahto ja vartalovoide, tuotteissa tuoksuvat freesia ja mandariini.

No, pakko myöntää, että tuotteiden tuoksu on niin tymäkkä, että se aiheuttaa miltei päänsärkyä. En varmaankaan saa tuotteita lopulta käytettyä - mutta ajatus on tärkein. Katsokaa nyt, miten ihanasti tuubit mätsäävät kirjani kanssa. :)


Näissä hupsuttelevan synttärihumuisissa ja brittihurmoksellisissa tunnelmissa toivotan teille mukavaa laskiaistiistaita! ♥

lauantai 14. helmikuuta 2015

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa


Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa. Kuiskauksia (Kirjapaja, 2007. 130 sivua.)

  Jos muistelemme näkemiämme elokuvia, teatteriesityksiä tai maalauksia, jotka ovat tehneet meihin vaikutuksen, muistamme yleensä vain muutamia, ehkä hyvinkin harvoja. Voimme tuntea älyllistä kiinnostusta useita kirjoja kohtaan, mutta vain ani harva järkyttää meitä niin, että muistamme sen aina, kun meiltä kysytään: "Mikä on paras kirja, jonka olet lukenut?" Kirjoissa, jotka silloin mainitsemme, on aina mukana osa tuota sisäistä näkyämme. Taiteilija on ammentanut omasta sisäisestä näystään ja koskettanut meitä luomuksellaan. Hän on osunut yhteiseen todellisuuteemme. Ja vielä enemmän, hän on osunut yhteiseen jaettuun henkiseen todellisuuteemme! Me olemme saaneet osaksemme kauneutta ja ymmärtäneet sen oman kauneutemme osana ja yhteydessä.

Hannu-Pekka Björkmanista on muodostunut viimeisen vuoden aikana sielukirjailijani, jonka sanoja janoan, ja jonka tekstit synnyttävät mielessäni jatkuvasti jotakin uutta. Samaan tahtiin, kun opin lisää kirjailija ja näyttelijä Björkmanista, opin uutta itsestäni - olemme kuin yhteisellä matkalla, jonka päämääränä on jonkinlainen syvempi henkinen ymmärrys. Luin viime pääsiäisenä esseekokoelman Kadonneet askeleet, ja joulunalusaikaan kolumnikokoelman Välähdyksiä peilissä, ja kirjoittaessani jälkimmäisestä blogiini pohdin seuraavaa: "Välähdyksiä peilissä ei ole kirja. Se on tunnetila tai elämys, jaettu sielunmaisema, palanen yhteistä kokemusta ja ajatusta, jonka olemme kirjailijan kanssa kokeneet eri paikoissa eri aikaan, erilaisissa elämissämme, ja silti kuin käsi kädessä kulkien." Ja kun nyt lukiessani tätä kirjailijan esikoisteosta törmäsin tekstini aloittavaan sitaattiin, ajatukseen yhteisestä henkisestä todellisuudesta, en ollut uskoa silmiäni. Juuri noin minä ajattelin lukiessani Björkmania edellisen kerran joulukuussa! ♥

Valkoista valoa on eräänlainen ihmismielen ja olemassaolon tutkielma. Esseissään Björkman pohtii suhdettamme uskontoon ja kulttuuriin, sekä tätä aikaa, jossa elämme. Tätä materialismin leimaamaa aikaa, jossa onnen tai onnellisuuden tavoittelu erilaisin keinoin on noussut tärkeämmäksi päämääräksi, kuin pyrkimys uskoon tai hengellisen pääomaan. Erityisesti kirjailija nostaa esiin teatterin ja uskon ambivalentin suhteen, taiteen ja uskonnon jatkuvan yhteyden ja vuoropuhelun kautta aikojen, sekä oman näyttelijän työnsä suhteessa uskoonsa. On kiehtovaa lukea hänen ajatuksiaan siitä ristiriidasta, joka näyttelijän ja taiteilijan roolin ja siihen usein liittyvän tietynlaisen - melko vapaamielisen - taiteilijaelämän ja toisaalta hengellisyyden välillä vallitsee. Hallitusti rönsyilevän ja asiaa monessa valossa tarkastelevan pohdinnan jälkeen Björkman päätyy hienoon ajatukseen siitä, miten hengellisyys on lopulta vahvasti läsnä myös hänen työssään taiteilijana: Jos yksi uskonnon sisällöistä on ihmisten yhteys ja vuorovaikutus sekä fyysisellä että henkisellä tasolla, on teatterilla myös hengellinen tarkoitus.

Björkman pohtii paljon sitä, miten taide kulkee ihmisen mukana läpi elämän. Taiteen sisältämä voima ja kauneus saavat ihmisen palaamaan sen pariin kerran toisensa jälkeen, ja erityisesti ne rakkaimmat taideteokset juurtuvat meihin toimiakseen oppainamme. Puhuttelevia ovat myös ajatukset siitä, miten hengellisyys ja taide elävät rinnakkain ja sisäkkäin, ja miten ne välillä hyljeksivät toisiaan. Teksti inspiroi ja saa lukijan pohtimaan myös omaa suhdettaan taiteeseen ja uskontoon.

  On esityksiä, joiden parissa tuntee olevansa mysteerin äärellä. Ne ovat niitä harvinaisia hetkiä, jolloin tunnemme kokevamme ihmeen. Kun emme pysty ymmärtämään, mitä meissä tapahtuu. Meitä liikuttaa selittämättömästi jonkun näyttelijän yksittäinen repliikki tai ele. Joskus koko esitys vyöryy ylitsemme vastustamattomalla voimalla. Nämä hetket ovat usein hyvin henkilökohtaisia, ja niistä voi olla jopa vaikea puhua ääneen. Ne pikemminkin johtavat hiljaisuuteen.

Minä olen taiteen suurkuluttaja. Taide eri muodoissaan on minulle valtava voimavara ja se lähde, josta ammennan henkistä pääomaa, ja niitä aineksia, joiden avulla teen jatkuvaa kasvua ja matkaa ihmisenä. Björkmanin ajatusten myötä jäin miettimään, mikä tai mitkä esitykset ja taide-elämykset ovat olleet minulle niitä harvinaisia ihmeitä, jotka ovat vyöryneet ylitseni ja jääneet sisälleni elämään. Voisin luetella useammankin, mutta ehkä suurimpana ja merkityksellisimpänä mieleeni aina nousee Leena Landerin romaaniin perustuva ja edesmenneen Ossi Räikän Tampereen Työväen Teatteriin vuonna 1995 ohjaama näytelmä Tummien perhosten koti. Kävin katsomassa kyseisen näytelmän kahdesti, ja se liikutti sisälläni jotakin niin peruuttamattomasti, etten sen nähtyäni ollut enää sama.

Björkman pohtii kirjassaan myös vapaaehtoista ja itse valittua yksinäisyyttä, sen merkityksellisyyttä luovuuden edellytyksenä, sekä yksinäisyyden sielunhoidollista vaikutusta. Sitä, miten yksinäisyyteen olisi hyvä malttaa pysähtyä, sillä se opettaa meitä muun muassa katsomaan taidetta. Tunnistin tekstistä paljon omia ajatuksiani, ja paljon yksin maailmalla matkustelevana seuraavat sanat soivat sisälläni tuttuina ja lukuisia kertoja omakohtaisesti koettuina:

  Kun matkustaa yksin, katsoo maisemaa hetken pidempään, ehkä miettien, mitä hän, jonka kanssa näyn haluaisi jakaa, siitä sanoisi, tai miten sen hänelle kuvailisi. Hetken kuluttua kuvitteellinen vuoropuhelu lakkaa. Alkaa matkan toinen vaihe. Alkaa ystävyytemme viileisiin hämäriin kirkkoihin, tuntemattomiin maalauksiin, varhaisiin kävelyretkiin ja sateen odotukseen. Hiljaisuuteen.

  Yksinäisyys pudottaa pois sosiaaliset roolimme ja kääntää huomion sisäänpäin. Asioiden katsominen hiljaisuudessa ilman ulkoisia kontakteja, ilman koetun sanallista purkamista, luo tilanteen, jossa vaikutelma kirkastuu ja syvenee. Olettaen, että yksinäisyys on valittua, ei pakon sanelemaa.

Valkoista valoa on jollakin tapaa hieman vaikeammin lähestyttävä tai hitaammin avautuva kuin sen jälkeen ilmestyneet kaksi teosta, mutta se on vähintään yhtä timanttisen hieno kuin nekin. Kirjaa ei arvaisi esikoisteokseksi, se on kirjoitettu niin taidokkaasti ja sen ajatukset ovat niin tarkkaan punnittuja ja pohdittuja - se on kuin täydellisen sileäksi hioutunut kivi, jota virtaava vesi on lempeästi käsitellyt satojen vuosien ajan. Teoksen rivien väleissä on jotakin melkein pyhää: Björkmanin teksteissä on läsnä ihmeellinen rauha, joka valtaa lukiessa mielen ja hivelee sielua. Kuten muissakin Björkmanin teoksissa, ihastuin tälläkin kertaa erityisesti siihen, miten mies siteeraa hienoja ajatuksia hienoilta kirjailijoilta - esimerkiksi Bo Carpelanilta, Thomas Tranströmeriltä, Paavo Rintalalta, Fjodor Dostojevskiltä ja Marcel Proustilta - ja jalostaa niiden avulla omaa pohdintaansa.

Lienee sanomattakin selvää, että rakastin tätäkin teosta. Valkoista valoa saa mieleni kaipaamaan paitsi taiteen äärelle, myös rauhaan ja hiljaisuuteen, ja huomaan jälleen kerran pyöritteleväni mielessäni ajatusta viikonlopun mittaisesta retriitistä jossakin etäällä, luonnon keskellä, vain omat ajatukset ja hiljaisuus seuranani. Oloni on samalla hieman haikea, sillä olen lukenut nyt kaiken Björkmanilta tähän mennessä julkaistun, ja voin vain jäädä odottamaan kirjailijan seuraavia teoksia. Onneksi on kuitenkin niin, etteivät Björkmanin huikean hienot teokset tyhjene yhdellä, kahdella, tai edes kymmenellä lukukerralla, ja siksi voinkin uutta odotellessani aina palata näiden tärkeiksi ja rakkaiksi muodostuneiden sielukirjojeni pariin.

Valkoista valoa lukiessa kannattaa kuunnella tätä puhdasta kauneutta. Ja kirjasta on ihan hiljattain kirjoittanut myös Kirjojen kamarin ihana Katja. Käykääpä kurkkaamassa!

***

Tämä teos sopii täydellisesti juuri ystävänpäivään, sillä Björkmanin tekstit saavat minut samaan tapaan kiitolliseksi ja liikuttuneeksi, kuin aito ystävyys ja välittäminen. Siispä hyvää ystävänpäivää, te ihanat! ♥

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Runohaasteen kooste

Vuosi sitten tammikuussa laitoin blogissani liikkeelle runolukuhaasteen. Haaste herätti mukavasti kiinnostusta, ja nyt on aika tehdä pientä koostetta siitä, mitä vuoden aikana tulikaan luettua. Minun piti oikeastaan kirjoittaa tämä kooste jo viime viikolla, mutta työkiireiden vuoksi homma vähän venähti, pahoittelut. Toivottavasti hyvää kannatti kuitenkin odottaa. :)


Luen itse paljon runoja, mutta bloggaan niistä harmillisen harvoin. Haastevuoden aikana sain blogattua viidestä runokokoelmasta, joka on jo ihan hyvin. Luin vuoden aikana lähinnä kotimaista runoutta, ja blogiin asti päätyivät seuraavat hienoakin hienommat teokset:

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
Pirkko Soininen: Murretut päivät
Juho Nieminen: Muovin kukkia
Pablo Neruda: Kapteenin laulut
Aila Meriluoto: Talvikaupunki

Luin paljon myös sellaista, joka ei ole blogiin asti ainakaan vielä päätynyt, mutta kenties (ja toivottavasti!) jossain vaiheessa. Loppuvuodesta luin erityisesti vanhaa suosikkiani Tommy Tabermannia, sekä loppuvuoden syntymäpäiväsankaria, Kirsi Kunnasta. Uusimmasta runolöydöstäni kiitän ihanaa Kaisa Reettaa: täällä luetaan nyt japanilaisen Ema Saikoon Tunteeni eivät ole tuhkaa -kokoelmaa Kai Niemisen huikeana suomennoksena.

***

Te muutkin luitte runoja, mahtavaa! ♥ Liitän oheen linkit haasteeseen osallistuneiden koostepostauksiin, joiden kautta pääsee lukemaan hienoja tekstejä monista mielenkiintoisista runokirjoista:

Kirjasähkökäyrässä luettiin huikeat kymmenen runoteosta. Mai luki paljon minulle ennestään vierasta, joten päädyn varmasti tutkimaan hänen runopostauksiaan vielä lukuisia kertoja runolukuvinkkejä etsiessäni. Mai luki Lotta Gahrtonia, Markus Jääskeläistä, Heli Laaksosta , Juho Niemistä, Suvi Vallia, Jukka Itkosta ja Tove Janssonia, sekä Ulla Lipposen toimittaman runokokoelman.

Oksan hyllyltä -blogissa luettiin Kaija Pispaa, Aleksandr Solzhenitsyniä ja Naomi Lewisia. Nämäkin kaikki ovat minulle melko vieraita, mutta erityisesti Solzhenitsyn kiinnostaisi.

Myös Luettua elämää -blogin Elina luki haasteeseen komeat kymmenen teosta. Elina luki monta vanhaa runoklassikkoa ja nobelistia -- hänen listaltaan löytyy William Butler Yeatsia, Seamus Heaneyta, Pablo Nerudaa ja James Joycea, sekä tuoreempana kotimaisena Kirsti Kurosta. Lastenrunoina perheessä luettiin Tuula Korolaista, Kirsi Kunnasta ja Tove Janssonia, sekä Elinan vanhaa lapsuussuosikkia, John Vernonia.

Kirjakaapin kummitus eli Jonna luki viisi runoteosta: oman suosikkini Pirkko Soinisen lisäksi blogista löytyy Pekka Jänttiä, Heli Laaksosta ja Suvi Vallia, sekä klassikkona brittiläistä Lewis Carrollia.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisalla on hyvin samankaltainen runomaku kuin minulla, sillä hän luki monia omia suosikkejani: Hannu MäkelääAsta HonkamaataRisto Rasaa ja Helena Sinervoa.

Myös Villasukka kirjahyllyssä -blogissa luettiin varsin kiinnostavia runoteoksia. Villis luki Maaria PäivistäA. W. Yrjänää ja Jarkko Jokista.



Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille! Tämä oli ilo! ♥
Toivottavasti haasteen myötä löytyi innostusta tutustua uusiin, mielenkiintoisiin runoilijoihin!

Lupasin suorittaa haasteen päätyttyä arvonnan, ja palkita jonkun haasteeseen osallistuneen pienellä yllätyksellä. Arpaonni suosi tällä kertaa Kirjakaapin kummitus - blogia, joten Jonna, laitathan minulle osoitetietosi sähköpostilla! :)

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta


Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (Bazar, 2015. 327 sivua. Alkuteos Letters from Skye, 2013. Suomentanut Marja Helanen.)

  Kunpa tietäisit, miten sydäntäni raastaa, kun luen viestiäsi, jonka olet jättänyt pöydälle, tyhjälle kakkulautaselle murusten keskelle. Kunpa tietäisit, miltä tuntuu juosta jonkun luo tuokioksi, miten maailma lakkaa pyörimästä ihan vain hetkeksi, kun suljet hänet syliisi, ja alkaa taas kieppua niin vinhaan, että kaadut maahan pää pyörällä. Kunpa tietäisit, miten jokainen tervehdys sattuu enemmän kuin sata hyvästiä. Kunpa tietäisit. 
  Vaan et tiedä. En kertonut sinulle koskaan. Sinä et salaa minulta mitään, mutta minä olen pitänyt osan itsestäni salassa, aina. Tuo osa minusta alkoi taas raapia seiniä sinä päivänä, kun tämä toinen sota puhkesi, ja se ryhtyi ulvomaan ulospääsyä sinä päivänä, kun sinä karkasit tapaamaan sotilastasi. 
  Minun olisi pitänyt kertoa sinulle, minun olisi pitänyt opettaa sinua karaisemaan sydämesi. Opettaa sinulle, että kirje ei ole aina pelkkä kirje. Arkille kirjoitetuista sanoista voi sielu pakahtua. Kunpa tietäisit.

1912: Nuori amerikkalainen yliopisto-opiskelija David Graham lähettää ihailijapostia brittiläiselle runoilijalle, Elspeth Dunnille. Tämä kirjoittaa runojaan kauniilla Skyen saarella Skotlannissa, jolta hän ei ole koskaan poistunut, sillä hän pelkää vettä ja veneitä niin paljon, että lauttamatka mantereelle on sula mahdottomuus. Ensimmäistä kirjettä seuraa pitkä ja intensiivinen kirjeenvaihto, jonka myötä nuorten välille syntyy syvä ystävyys.

1940: Eletään toista maailmansotaa. Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään, mutta hänen äitinsä varoittaa rakkaudesta sodan aikana, sillä "mihinkään, mitä sota-aikaan sanotaan, ei voi uskoa. Tunnetilat kaikkoavat yhtä herkästi kuin yön rauha." Kun kadulle laskeutunut pommi tuhoaa osan heidän talostaan, paljastuu raunioista kätkö: Elspeth on säilyttänyt valtavan määrän vanhoja kirjeitä, jotka on osoitettu Sue-nimiselle naiselle. Elspeth järkyttyy tyttärensä löytäessä kirjeet, ja katoaa pommitusta seuraavana päivänä. Margaret alkaa selvittää äitinsä olinpaikkaa ja menneisyyttä - ja samalla omaa tarinaansa, josta hän ei tiedä kuin sen, mitä Elspeth on hänelle suostunut kertomaan.

  Mutta eikö menneisyyden tutkiminen ole juuri tuollaista? Yllättävää, tyrmistyttävää, kenties jopa hieman pelottavaa. Koskaan ei tiedä, mitä löytyy, mutta sinun pitää ainakin ottaa selvää asiasta. Koskaan ei tiedä, onko elämä oikeilla raiteilla, ennen kuin näkee, mitä reittiä se on kuljettanut meidät tähän.


Kirjeisiin perustuvissa teoksissa on jotakin tavattoman viehättävää. On melkein samantekevää, lukeeko todellisten henkilöiden kirjeenvaihtoa vai fiktiivistä romaania - kirjeiden lukeminen tuntuu jotenkin ihanan intiimiltä. Lähivuosien suurimmat kirjeromaanisuosikkini ovat kaksi hurmaavaa brittiläistä: Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Helene Hanffin Rakas vanha kirja. Tunnistin tästä Brockmolen esikoisteoksesta paljon samoja kaikuja - rakkautta kirjoihin ja kirjallisuuteen, ja etenkin Perunankuoripaistoksessa vahvana tuntuvaa sodan vaikutusta ihmisten elämään juuri Brittein saarilla - mutta silti Brockmolella on selkeä oma äänensä.

Lähdin lukemaan Kirjeitä saarelta sillä olettamuksella, että lähinnä Skotlantiin, Skyen saarelle ja maailmansotien aikaan sijoittuva romaani veisi minut kuvauksellaan Skotlannin lumoaviin maisemiin ja tarjoaisi samalla väkevää sota-ajan arjen kuvausta - etenkin, kun esimerkiksi Publishers Weeklyn arvio lupaa teoksen tarjoavan juuri Skotlannin kauneutta ja sodan traagisuutta. Nämä odotukseni eivät aivan täyttyneet, sillä Brockmole keskittää katseensa enemmän ihmisten välisten suhteiden kehittymiseen ympäristön ja ajankuvauksen jäädessä toissijaisiksi ja paikoin jopa hieman päälleliimatun tuntuisiksi. Ihmissuhderomaanina, rakkaustarinana ja ihmismielen kuvauksena Kirjeitä saarelta on kuitenkin sykähdyttävä. Koin lukiessani miellyttäviä väristyksiä ja jo kirjeromaanin muoto sai ahmimaan kirjan parilta istumalta. Kirja lumosi minut, mutta lopulta melko erilaisilla ansioilla kuin mitä olin osannut odottaa.

Toki Brockmolen romaanista sitä ihastuttavaa Skotlannin-kuvaustakin löytyy. Portree vastaanottaa Skyen saarelle lautalla saapuvan pehmeänä ja virttyneenä, se on kuin sateeseen unohdettu liitupiirros. Elspethin sanoin saari on kaunis, villi, pakanallinen ja vihreä, ja sen keijuihin ja aaveisiin uskovat asukkaat elävät yksinkertaista ja karua elämäänsä saarella paimentavien lampaiden keskellä. Lukiessaan on ihanaa kuvitella mielessään merenlahtea ympäröivien kukkuloiden kainalossa kyyhöttävä olkikattoinen mökki, jonka pihalla nuori Elspeth raapustaa lyijykynällä runojaan muistikirjaan. Puutarhassa sormustinkukka ja kuusama sekoittuvat meren kirpeään tuoksuun. Oi!

Henkilöhahmonsa Brockmole on onnistunut kirjoittamaan sellaisiksi, ettei etenkään Elspethiin ja Daveyyn voi lukiessaan olla kiintymättä ja rakastumatta. Keski-Illinoisin maissipeltojen keskellä kasvanut herkkä mutta vallaton Davey sulattaa lukijan sydämen jo ensimmäisillä kirjeillään, ja nuori Elspeth, joka hänen veljensä kuvauksessa huutaa hiukset hulmuten runoja meren pärskeisiin, on kerrassaan lumoava. Nuorten välistä kirjeenvaihtoa lukee miltei henkeään pidätellen, ja kahdessa aikatasossa kirjoitetuista kirjeistä rakentuu ehjä ja kaunis tarina. Kuva tapahtuneesta syntyy pala palalta, ja jännite säilyy hienosti kirjan viimeisille sivuille saakka. Romaani jättää lukijan hieman kaihoisaan, mutta tyytyväiseen mielentilaan.

Kirjeitä saarelta on viehättävä, lempeällä tavalla kirpeä, katkeransuloinen ja hieman surullinenkin romaani. Se saa haaveilemaan rakkaudesta ja vanhanaikaisesta kirjeenvaihdosta, ja kyllä - lopulta myös kaipaamaan Skyen saarelle ja meren äärelle. Lisäksi se houkuttelee lukemaan klassikoita - kirjan luettuani mieleni tekisi oitis tarttua Sir Walter Scottin teoksiin ja Mark Twain Huckleberry Finniin, tai lukea jälleen kerran rakastamani Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa.

Myös Ulla on ehtinyt jo lukea Kirjeitä saarelta.

torstai 5. helmikuuta 2015

Runebergin puutarhassa

Runebergin päivä on aina ollut minulle tärkeä, sillä olen Porvoosta kotoisin, ja siellä kyseinen päivä tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä kuin muualla. Tänään, Runebergin päivän myöhäisillassa, palaan muistoissani viime kesään. Kävimme kahden rakkaan ystävän kanssa Runebergin kotimuseossa ja vaeltelimme Fredrika-rouvan puutarhassa Runebergin perheen jäljillä. Pidemmittä puheitta vien teidät kuvakierrokselle Porvooseen, Runebergien kotimuseoon, runoilijan nimikkopuistoon sekä pariskunnan haudalle. Hyvää Runebergin päivää, ystävät! ♥



























P.S. Runohaasteeni päättyi virallisesti eilen. Kirjoittelen loppuviikon aikana (heti kun vain ehdin) haasteesta koostepostauksen, eli jos joku mattimyöhäinen haluaa vielä ilmoittaa arvontaa silmällä pitäen osallistumisestaan, vielä ehtii! :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...