keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015. 543 sivua. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka.)

Marie-Laure on nuori ranskalaistyttö, joka on menettänyt lapsena paitsi äitinsä, myös näkönsä. Hän asuu Pariisissa isänsä kanssa, joka on luonnontieteellisen museon lukkoseppä. Isän sinnikkään rohkaisun ja kannustuksen myötä tyttö on oppinut tulemaan toimeen sokeutensa kanssa: hän opettelee ympäristöään tunnustelemalla isänsä rakentamaa lähikatujen tarkkaa pienoismallia, ja rohkenee sen avulla liikkua museossa ja lähimaastossa. Tytöllä on valtava tiedonjano, ja museon tohtori opettaa hänelle kotiloiden tunnistamista ja merievoluutiota. Marie-Laure nauttii myös kirjallisuudesta, ja hänen käsissään pistekirjoituksella kirjoitetut romaanit aivan kirjaimellisesti kuluvat. Eletään 1930-luvun loppua, ja uusi maailmansota tekee tuloaan. Kun sota syttyy, Marie-Laure ja hänen isänsä pakenevat Pariisista Bretagnen rannikolle, Saint-Malon merenrantakaupunkiin.

  Jollakin tavoin kevät tuntuu niin rauhalliselta: lämpimältä, suloiselta, yöt ovat tyyniä ja tuoksuvia. Ja silti ilmassa on kireyttä kuin koko kaupunki lepäisi ilmapallon pinnalla ja joku olisi alkanut täyttää sitä lähelle pamahtamispistettä.

Viidensadan kilometrin päässä Pariisista koilliseen sijaitsee saksalainen hiilikaivosalue, Zollverein. Siellä seuraamme Werneriä, valkotukkaista poikaa, joka asuu orpokodissa pikkusiskonsa Jutan kanssa. Lapset ovat menettäneet isänsä kaivosonnettomuudessa, ja Werneriä kauhistuttaa sama pelottava tulevaisuudenkuva: kun alueen pojat täyttävät viisitoista, heidän on aloitettava raskas työ samaisessa hiilikaivoksessa. Werner on pienikokoinen, mutta tavattoman sinnikäs ja älykäs poika, ja sekä ilmiömäisen matemaattisen ja teknisen lahjakkuutensa että arjalaisen ulkomuotonsa ansiosta hänet valitaan SS-yksikön kadettikoulutukseen. Insinöörin ammatista haaveileva Werner on onnellinen; ankealta näyttänyt tulevaisuus vaihtuukin toivoon ja valoon. Koulutus osoittautuu kuitenkin lopulta melko toisenlaiseksi, kuin mitä Werner on osannut odottaa.

  "Karistatte itsestänne heikkouden, pelkuruuden, epäröinnin. Te olette kuin vesiputous, yhteislaukaus - syöksytte kaikki samaan suuntaan samaa tahtia kohti samaa tarkoitusperää. Luovutte mukavuuksista, elätte velvollisuutenne suorittaen. Saatte ravintonne isänmaasta ja hengitysilman kansakunnasta."

Sota, radioaallot ja muuan mittaamattoman arvokas timantti määrittelevät osaltaan Marie-Lauren ja Wernerin kohtalot, ja lopulta heidän polkunsa risteävät koskettavalla tavalla.


Doerrin vastikään Pulitzer-palkittu Kaikki se valo jota emme näe on romaani, joka hipoo minun mielessäni täydellisyyttä. Siinä on kaikki palaset kohdallaan: tarina on syvästi koskettava, kerronta on taidokasta, henkilöhahmot uskottavia, ajan- ja miljöönkuvaus valokuvamaisen tarkkaa ja sellaisena hyvin elävää, ja kiitos ensiluokkaisen laadukkaan käännöksen myös kieli on tavattoman kaunista ja huolellista. Lukukokemus oli suorastaan järisyttävä. Kaikki se valo jota emme näe tekee kipeää sekä kauneudessaan että kauheudessaan, se koskettaa, järkyttää ja huojuttaa lukijaa sijoiltaan. Kirja yksinkertaisesti lumosi minut ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien.

Aivan erityisesti vaikutuin kahdesta asiasta. Ensinnäkin Doerr kuvaa sokeutumista ja sokeutta hyvin eläytyvästi ja uskottavasti. Marie-Lauren näkökulmasta kerrotut osiot on kirjoitettu niin, että lukijakin tarkastelee maailmaa ensisijaisesti muiden aistiensa kautta: hän kuulee meren kohinan ja ihmisten liikkeet, tuntee sormenpäissään kostean hiekan tai kotiloiden muodot, ja maistaa suussaan persikan makean hedelmälihan. Kirjailija ei kuvaile esimerkiksi tytön läheisten ulkonäköä tai merenrantatalon sisustusta, sillä Marie-Laurehan ei voi niitä nähdä. Toiseksi myös ihmisyyden ja inhimillisyyden kuvaajana Doerr on loistava. Hän käsittelee romaanissaan nuoren käsitystä oikeasta ja väärästä, omien rajojensa ylittämistä, rohkeutta, välittämistä ja rakkautta, sekä ihmisen kasvamista ja kehittymistä moraaliseksi ja empaattiseksi olennoksi kammottavien poikkeusolojen vallitessa. Tämän kaiken hän tekee huikean tarkkanäköisesti ja suurella lämmöllä.

 "Tiedätkö, mitä minä aina kuuntelin? Meidän radiosta? Ennen kuin sinä tuhosit sen?" 
  "Shhh, Jutta. Älä." 
  "Lähetyksiä Pariisista. Siellä puhuttiin kaikesta ihan toisin kuin Deutschlandsenderissä. Siellä sanottiin, että me olemme pahoja. Että me syyllistymme hirmutekoihin. Tiedätkö sinä, mitä tarkoitetaan hirmuteoilla?"
  "Älä viitsi, Jutta." 
  "Onko oikein", Jutta kysyy, "että tekee jotakin vain koska kaikki muutkin tekevät?"

Romaanin elokuvaoikeudet on myyty Foxille, ja mietinkin lukiessani, että kirjasta saisi todella vaikuttavan elokuvan. Teos ei ole kuitenkaan elokuvamaisella tavalla helppo tai yksioikoinen, eikä teksti tunnu käsikirjoitusmaiselta, vaan Kaikki se valo jota emme näe on laadukas romaani täynnä erilaisia yksityiskohtia, tasoja ja nyansseja. Se ei tarjoa helppoja vastauksia, vaan ravistelee ja pakottaa ajattelemaan ja katsomaan - sellaistakin mitä ei haluaisi. Doerrin kerronta saa yhtymään erään tarinassa esiintyvän humalaisen saksalaisen tekniikanopettajan sanoihin ja ajatukseen siitä, mikä lopulta on jaloin hetki elämässä: "Se on se hetki, jolloin yksi asia on muuttumaisillaan toiseksi. Päivä yöksi, toukka perhoseksi. Vasa peuraksi. Koe tulokseksi. Poika mieheksi." Teos on juuri kuin toukasta kehittyvä perhonen tai nupusta puhkeava kaunis ruusu - se on Suuri Romaani muutenkin kuin sivumääränsä puolesta. Jälleen kerran on syytä todeta, että tällaisten kirjojen vuoksi minä luen.

Myös Lumiomenan Katja luki tämän kirjan, ja julkaisemmekin tekstimme samaan aikaan. :) Myös TaikaUlla ja Leena Lumi ovat kirjoittaneet Doerrin romaanista.

P.S. Doerr sai aikaan myös täysin sietämättömän matkakuumeen. Haluan Ranskaan, Pariisiin ja Bretagneen nyt heti!

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Postikortti Irlannista: Dublin

Tänä iltana on vuorossa vielä yksi erä Irlannin-kuvia, ennen kuin palaan asiaan, eli kirjoihin. :) Jäljellä on siis vielä Dublin, johon lensimme, jossa yövyimme, ja josta junailimme milloin minnekin päin Irlantia. Vietimme Dublinissa oikeastaan vain reissun ensimmäisen ja viimeisen päivän, sekä keskiviikkoillan. Siinäkin ajassa tosin ehdin huomata, ettei rakas kaupunki ehkä ollut aivan ennallaan edellisiin reissuihini nähden: voin toki olla väärässä, mutta minusta lama näkyi kaupungissa entistä selvemmin. Dublin oli jotenkin nuhjuisempi, likaisempi ja roskaisempi kuin aiemmin. Rikki mennyttä ei korjata, kerjäläiset tuntuvat lisääntyneen, ja iltaisin olo tuntui hieman turvattomalta - tätä en ole Dublinissa kokenut koskaan ennen.

Kaunista ja ihanaakin oli kuitenkin yllin kyllin. Kaikkialla oli kauniin vihreää, puistot ja kirsikka- ja magnoliapuut täydessä kukassa, ja ilma kuin morsian (meille sattui aivan hämmästyttävän lämmin ja aurinkoinen viikko - ja sateet alkoivat heti kun lähdimme kotiin :). Pala sydäntä jäi jälleen Irlantiin, ja jo nyt tunnen kaipuuta tuohon rakkaaseen maahan. Pitää palata taas pian. ♥









Temple Barissa voi törmätä mihin vain. Vaikka kadulla istuvaan hääpariin. :)





O'Connell Streetin varrella oli nähtävillä pieni osa mielenkiintoista valokuvanäyttelyä: Valokuvaaja Eamonn Doyle on kuvannut juuri O'Connell Streetillä kulkevia ihmisiä yläviistosta ja takaapäin. Hienoja ja puhuttelevia kuvia!











Siinäpä se reissu - voi ihana Irlanti! ♥ Huomisesta eteenpäin vuorossa taas luettuja kirjoja! :)

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Postikortti Irlannista: Belfast

Kotiuduimme Irlannista tänään, mutta aion viipyillä mahtavan matkan tunnelmissa vielä parin kuvapostauksen verran. Illan olenkin viettänyt matkakuvien parissa, ja nautiskellut samalla teetä ja Dublinista tuomiani herkullisia tuliaisskonsseja (- makuasia, mutta minusta irlantilaiset skonssit ovat paljon englantilaisia parempia :).

Torstain vietimme Pohjois-Irlannin pääkaupungissa, Belfastissa, eli kävimme siis päivän verran Irlannista Ison-Britannian puolella. Odotimme päivää innolla ja suurella mielenkiinnolla, sekä vähän jännitykselläkin; onhan kaupunki surullisenkuuluisa synkästä historiastaan, terrorismista ja katolisten ja protestanttien vuosikymmeniä kestäneestä vihanpidosta. Vaikka kaupungissa on edelleenkin ajoittain mellakoita ja levottomuuksia, ja vaikka rauhansopimuksen ulkopuolisten ns. sirpaleryhmien attentaattien mahdollisuus on olemassa, on Belfast kuitenkin nykyisin verrattain rauhallinen ja turvallinen matkustuskohde. Turistin silmään levottomuuksista ja rikollisuudesta ei näkynyt melkein merkkiäkään - vain paikoittaiset piikkilanka-aidat ja lakiasiaintoimistojen aivan käsittämätön määrä pistivät erityisesti silmään.

Ihastuimme kaupunkiin kovasti jo ensimmäisellä käyntikerralla. ♥ Belfast on ihastuttava yhdistelmä irlantilaisuutta ja brittiläisyyttä, hienostunutta viktoriaanista arkkitehtuuria ja rappioromanttista rosoisuutta - kaupunkina se on kuin Lontoon anarkistinen ja vähän vekkuli pikkuveli. Pitkän päivän aikana vietimme tuntikausia sataman jättimäisessä Titanic-museossa, ja iltapäivän ja illan kaupungin keskustassa. Olimme odottaneet myös katolisten ja protestanttien alueita jakavien rauhanmuurien ja niiden muraalien näkemistä, mutta koska aika ei millään riittänyt kaikkeen, jätimme gettoalueiden kiertelyn suosiolla seuraavaan kertaan. Ja kyllä - suunnittelemme nyt jo seuraavaa Belfastin-matkaa, siinä määrin suuren vaikutuksen kaupunki ja sen ihanat ihmiset meihin onnistuivat tekemään. :)


Patsas Titanic-museon edustalla. Museo oli mahtava kokemus: siellä esiteltiin todella kattavasti ja kiinnostavasti Belfastin historiaa ja sen teollistumista. 1800-luvulla kaupungin suurimpia työllistäjiä olivat pellavankehräämöt, mutta vuosisadan vaihteessa pellavateollisuuden rinnalle merkittäväksi työnantajaksi nousi Harland and Wolffin telakka, jonka rakentamista laivoista kuuluisin on juuri Titanic.





Ensimmäisen luokan hytit Titanicilla olivat tämänkaltaisia.



Kolmannen luokan hytti. Kovin vaatimatonta verrattuna ensimmäiseen luokkaan, mutta omana aikanaan Titanicin kolmannen luokan matkustusolosuhteet olivat huomattavan edistykselliset. Hytissä oli pesumahdollisuus ja hanasta tuli juokseva vesi, ja lisäksi myös kolmannen luokan matkustajille oli oma ruokasalinsa, jossa tarjottiin ruokaa - köyhien siirtolaisten ei siis tarvinut haalia kotoa lähtiessään eväitä mukaan pitkälle laivamatkalle.


Museossa oli esillä myös paljon erilaista pientä rekvisiittaa, joilla Titanic oli varustettu: hienoja astioita, mattoja, huonekaluja ym.



Museo jätti melko sanattoman olon. Minulle ennestään tuntematon oli myös kahden lapsen kohtalo, jotka tunnetaan Titanicin orpoina. Kaksi- ja kolmevuotiaat ranskalaispojat nousivat laivaan Southamptonista isänsä kanssa, he matkustivat toisessa luokassa. Poikien äiti oli jäänyt vanhempien erotessa Ranskaan, ja isän ja pikkupoikien oli tarkoitus aloittaa Amerikassa uusi elämä. Laivan upotessa poikien isä kuitenkin hukkui. Pojat pelastettiin, ja vanhempi heistä osasi kertoa vain heidän lempinimensä, "Lolo ja Momon". Pienempi poika ei osannut puhua vielä lainkaan. Muuan ensimmäisen luokan ranskankielinen matkustaja, Margaret Hays, otti pojat huostaansa siksi aikaa, kunnes poikien äiti lehtijuttujen myötä lopulta löytyi.



Ihastuttavin löytö Belfastissa oli satama-alueen Big Fish, kymmenmetrinen keraaminen kala, jonka pintaan on kuvattu Belfastin historia. Kalan kyljet olivat täynnä toinen toistaan hienompia pieniä yksityiskohtia, joita olisin voinut tutkia loputtomiin. ♥









Kaduilla oli sulassa sovussa jättimäisiä alkoholimainoksia ja kieltokylttejä, joilla kiellettiin julkinen alkoholin nauttiminen.



Yksi Belfastin kuuluisimmista maamerkeistä, Albert Memorial Clock.







Upea kaupungintalo.




Kaupungintalon kupeessa on Titanicin uhrien muistoksi pystytetty muistomerkki ja puutarha.





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...