sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää


Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus, 2015. 473 sivua. Alkuteos Me Before You, 2012. Suomentanut Heli Naski.)

  Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kuitenkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhönsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan.

Louisa Clark on 26-vuotias nainen vailla koulutusta tai mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Hän asuu vielä vanhempiensa luona, samoin kuin nuorempi sisarensa Treena, jonka lupaavat yliopisto-opinnot on aikanaan sekoittanut yllätysraskaus ja nyt viisivuotias Thomas-poika. Perheen taloudellinen tilanne on huono, ja kun Louisa yllätyksekseen menettää työpaikkansa keskustan pienessä kahvilassa, on ilmassa katastrofin aineksia. Työvoimatoimistolla on tarjota Louisalle vain toinen toistaan epäsopivampia työpaikkoja aina kananjalostustehtaan yövuorolaisen sijaisuudesta tankotanssijan pestiin. Lopulta naisen on otettava vastaan paikka neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaisena avustajana.

Avustettava mies on 35-vuotias Will Traynor, joka on paria vuotta aiemmin menettänyt liikenneonnettomuudessa paitsi liikuntakykynsä, myös koko elämänsä. Hän on ollut menestyvä yritysjohtaja, seurustellut kauniin naisen kanssa ja harrastanut juoksua, laskettelua ja monenlaisia extreme-lajeja. Hän on kiipeillyt Kilimanjarolla, sukeltanut Mauritiuksen kirkkaissa vesissä ja ratsastanut Keski-Kiinan halki, mutta onnettomuuden myötä liikkuva ja hektinen elämä on vaihtunut liikkumattomaan oleiluun neljän seinän sisällä, sekä päiviin jotka seuraavat toisiaan yhtä harmaina ja masentavina, vailla mielekästä sisältöä. Will on joutunut luopumaan työstään, Lontoon-kodistaan, tyttöystävästään ja itsenäisyydestään; hän asuu yläluokkaisten vanhempiensa taloon rakennetussa lisäsiivessä, ja tarvitsee kaikkeen apua ympäri vuorokauden. Lienee melko ymmärrettävää, että kaiken itselleen tärkeän menettänyt mies on katkeroitunut ja vihainen. Louisalla onkin edessään melkoinen haaste, kun hän yrittää saada Willin elämänhalun palaamaan.


Myönnän tarttuneeni tähän Moyesin romaaniin melko suurin ennakkoluuloin. Luen nykyisin ääriharvoin chick litiä tai oikeastaan muunlaisiakaan viihdekirjoja, ja olin aivan varma, että Kerro minulle jotain hyvää on minun (pistämättömän hyvään, hih! :) makuuni liian siirappinen ja naiivi. Aloin lukea kirjaa oikeastaan vain siksi, että olin liian väsynyt lukemaan muita sillä hetkellä kesken olevia, vaativampia teoksia, ja myös koska kirjastolainassani oli varaus seuraavalle. Moyes kuitenkin teki juuri sen, mitä kirjan takakansi lupaa: hän riisui minut aseista jo ensimmäisen kolmenkymmenen sivun aikana, ja siitä eteenpäin en voinut muuta kuin ahmia kirjan parissa illassa välillä silmiäni kuivaillen.

Chick litille tyypillisesti Moyesin romaani sisältää paljon kliseitä, ja useimmat kirjan hahmoistakin ovat jo tavallaan ennen nähtyjä: päähenkilö Louisa on Bridget Jonesin kaltainen höpsö, vähän itsestään epävarma alisuoriutuja, ja hänen vanhempansakin ovat kuin suoraan BJ-elokuvista. Tarinassa on paljon ennalta-arvattavuutta, ja kerronnaltaan se etenee hyvin elokuvamaisesti - se onkin kuin yhdistelmä elokuvien romanttista komediaa ja vakavampaa draamaa. Lajityyppinsä rasitteista huolimatta Kerro minulle jotain hyvää on kuitenkin omassa genressään laatuteos. Se käsittelee vakavia ja syvällisiä asioita viihteen keinoin, ja tekee sen todella hyvin. Louisan ja Willin tarina tempaa mukaansa alusta lähtien, ja se koskettaa aidosti. Ollakseen viihderomaani kirja on sellaisella tavalla vakava ja kosiskelematon, että sitä lukiessaan tarinaan eläytyy vahvasti, ja hetkittäin huomasin miltei unohtaneeni lukevani kirjaa.

Pidin Moyesin romaanissa paljosta: Pidin sen rakastettavista henkilöhahmoista, ja siitä sykähdyttävästä tavasta, jolla Moyes Louisan ja Willin välistä kemiaa ja suhteen syventymistä kuvaa. Pidin siitä, että kirjan tapahtumat sijoittuvat viehättävään englantilaiseen pikkukaupunkiin (jonka olemassaolo jäi minulle lopulta mysteeriksi - kaupunkia ei nimetä, eikä Google tunne sen ainoaa mainittua maamerkkiä?!). Pidin siitä, miten Willin myötä tarina saa vakavamman sävyn - eikä vain miehen vamman vuoksi, vaan myös hänen viehättävän ja sivistyneen persoonansa; minuun vetoaa aina mies joka rakastaa klassista musiikkia ja ulkomaisia taide-elokuvia, tai viittaa sujuvasti kesken keskustelun vaikkapa Shaw'n klassikkonäytelmä Pygmalioniin. Pidin myös siitä, miten romaani pöyhii ihmisen elämänarvoja ja ajattelumalleja: Millainen elämä on arvokasta, tai onko kaikki elämä arvokasta? Entä jos ihminen hukkaa elämänsä turhuuteen: Onko niin, että jos on vain mitättömiä tavoitteita, on edessä pieni elämä? Moyesin romaania markkinoidaan koskettavana rakkaustarinana - jota se myös toki on - mutta minusta tämä kirja oli lopulta paljon enemmän kuin "vain" rakkaustarina.

Kerro minulle jotain hyvää oli kuin miellyttävä yhdistelmä kahta lempielokuvaani, takavuosien amerikkalaista romanttista komediaa Pretty Womania, sekä ranskalaista superkoskettavaa elokuvaa Koskemattomat, joka myös kertoo onnettomuudessa halvaantuneesta miehestä ja hänen henkilökohtaisesta avustajastaan. Minua ei yllättänytkään tieto siitä, että myös Moyesin romaanista ollaan tekemässä elokuvaa, joka nähtävästi valmistuu ensi vuonna. Kirjan luettuani aion takuuvarmasti käydä aikanaan elokuvateatterissa katsomassa leffan heti tuoreeltaan. Pitääkin muistaa varata sille illalle vedenkestävää ripsiväriä ja iso paketti nenäliinoja. :) Tämä kirja siis jos mikä on oivallista kesäluettavaa. Suosittelen!

Moyesin romaanista on kirjoitettu vaikka missä. Linkitän tähän nyt vain muutaman: Susa ja Ammakin vakuuttuivat, samoin Tuijata, jonka arvion lopusta löytyy lisää linkkejä blogiarvioihin.

perjantai 29. toukokuuta 2015

André Brink: Tuokio tuulessa


André Brink: Tuokio tuulessa (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1992. 335 sivua. Alkuteos An Instant In The Wind, 1976. Suomentanut Seppo Loponen.)

  Tätä ei kukaan voi ottaa meiltä pois, emme edes me itse.

Vuonna 1749 ruotsalainen tutkimusmatkailija Erik Alexis Larsson suuntaa kaikessa hiljaisuudessa kohti Etelä-Afrikan sisämaata tutkiakseen seudun eläin- ja kasvikuntaa, sekä piirtääkseen seudusta tarkkoja karttoja. Hänen pieneen retkikuntaansa kuuluvat oppaana toimiva valkoinen mies, pieni joukko hottentotteja, sekä Larssonin vastavihitty vaimo Elisabeth. Matkalla asiat alkavat kuitenkin mennä pahasti pieleen, kun oppaana toiminut mies surmaa itsensä kiivaan sanaharkan jälkeen, retkikunnan ryöstää joukko busmanneja, villieläimet surmaavat seuruetta suojelleet koirat, ja hottentotit karkaavat mukanaan suurin osa Larssonin tavaroita kuljettaneista häristä. Lopulta Larsson lähtee seuraamaan harvinaista lintua ja yksinkertaisesti katoaa erämaahan. Nuori, raskaana oleva vaimo jää leiriin yksin vain kaksi härkää seuranaan.

Yksinäisen ja myrskyisän yön jälkeen Elisabethin löytää karkumatkalla oleva entinen orja, Adam Mantoor. Larssonien leiri sijaitsee villien viikunapuiden katveessa keskellä ei-mitään, ja kun äärettömyyden ja äänettömyyden saartamien vankkureiden luo ilmestyy tuntematon musta mies yllään Elisabethin aviomiehen vaatteet, ajattelee nainen hänen olevan uhka, pelottava villi-ihminen. Adam kuitenkin alkaa auttaa naista; hän tekee tulen ja valmistaa metsästämästään kaniinista ruokaa, hän keittää padassa vettä, jotta nainen saattaisi peseytyä, ja käy keräämässä linnunmunia tälle seuraavaksi ateriaksi. Kaksikon välille alkaa vähitellen syntyä vastentahtoinen luottamus.

Jonkin aikaa Elisabeth odottaa aviomiehensä paluuta, mutta kun alkaa käydä selväksi, ettei mies ole selviytynyt erämaassa eikä siis palaa, lähtee kaksikko yhdessä taivaltamaan kohti rannikkoa. Pitkällä, raskaalla ja kaikin puolin haastavalla matkalla he oppivat asioita toisistaan ja elämästä, ja alun molemminpuolinen vastenmielisyys ja inho muuttuvat vähitellen lämmöksi ja rakkaudeksi.


André Brink oli eteläafrikkalainen kirjailija ja englannin kielen ja kirjallisuuden professori Kapkaupungin yliopistossa. Hänen laaja tuotantonsa käsittää 22 romaania, joista valtaosa on käännetty myös suomeksi. Mies tuli tunnetuksi kantaaottavuudestaan, sillä hänen teoksissaan oli selvä rotusortoa ja apartheidia vastustava sanoma. Brink sai useita kirjallisuuspalkintoja ja oli kolmesti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjailija kuoli 6. helmikuuta 2015 ollessaan kotimatkalla Belgiasta, jossa hänelle oli myönnetty Leuvenin katolisen yliopiston kunniatohtorin arvo. Hän olisi täyttänyt tänään kunnioitettavat 80 vuotta, ja sen vuoksi kourallinen kirjabloggaajia haluaa muistaa hienoa kirjailijaa kirjoittamalla juuri tänään hänen teoksistaan. Brink-lukuhaastetta emännöi tuijata-blogi (kiitokset haasteen emännälle!). Linkistä pääsee kurkkaamaan muiden haasteeseen osallistuneiden tekstejä Brinkistä tai hänen kirjoistaan.

Omalla lukulistallani André Brink on ollut jo 90-luvun alusta lähtien, mutta nyt lukemani Tuokio tuulessa oli lopulta ensimmäinen miehen tuotannosta lukemani teos. Jo ensikosketus vakuutti: Brinkin kerronta tempaisi mukaansa alusta alkaen ja kirja tuntui jotenkin tuoreelta siitäkin huolimatta, että sen ensijulkaisusta tulee ensi vuonna kuluneeksi neljäkymmentä vuotta. Toni Morrisoniakin kääntänyt Seppo Loponen on tehnyt laadukasta työtä myös Brinkin parissa. Hän on saanut synnytettyä käännökseen sellaisen rytmin ja sujuvuuden, joita ihailin lukiessani moneen otteeseen.

Tuokio tuulessa on aistillinen rakkaustarina ja hieno eteläafrikkalaisen luonnon kuvaus. Brink kuvaa kauniisti mustan miehen ja valkoisen naisen - joka on mustalle kielletyistä kielletyin, koskemattomista koskemattomin - välisen suhteen kehittymistä, ja myös sitä, miten kaupunkioloihin tottunut yläluokkainen nainen voi oppia ottamaan luonnon sydämeensä. Romaanissa ollaan Kapkaupungin etäisimpien tunnettujen vuorten takana, lähes koskemattomassa erämaassa, jossa on vain loputtomasti vuoria, tasankoja, laaksoja ja jokia. Luonto haastaa ihmisen joka hetki: villipedot, tuuli ja sade, kuivuus ja äänettömyys tekevät Adamin ja Elisabethin matkasta selviämistaistelun, joka tekee ylpeästä Elisabethistakin nöyrän.

Erämaa on Adamille Koti, mutta Elisabethille se ei merkitse mitään. Pitkä taival saa naisen kuitenkin luopumaan kaikenlaisesta hienostelusta ja mukavuuksien kaipuusta, sekä nauttimaan luonnosta ja uudenlaisesta vapaudestaan. Lopulta kaksikon matkassa on miltei jotain raamatullista: he ovat ja elävät kuin Aatami ja Eeva keskellä suurta koskematonta luontoa. Brink kuvaa miljöötä elävästi: kuivuuden, tuulet ja rankkasateet ukkoskuuroineen tuntee miltei ihollaan, ja kun yö koittaa, alkaa pimeydestä kuulua sakaalien naurua, villikoirien haukkua ja hyeenojen kolkkoa ulinaa. Lukija pelkää käärmeitä ja saalistavia leijonia melkein enemmän kuin romaanin henkilöt, niin vaikuttavasti ja aidosti kirjailija on villin luonnon uhkia kuvannut.

Ennen kaikkea Tuokio tuulessa on kuitenkin tärkeä ja silmiä avaava kuvaus Etelä-Afrikan mustasta historiasta, orjuudesta ja rotusorrosta. On kuvottavaa lukea orjien kohtelusta, kidutuksista ja järjettömistä vallankäytön välineenä langetettavista kuolemantuomioista, siitä miten orjan henki ei ole minkään arvoinen, tai miten orja on ihminen, jota ei ole olemassa, näkymätön, kuin kesytetty kotieläin. Vieläkin kuvottavampaa on mustien orjanaisten hyväksikäyttö ja raiskaukset muka yhteisen hyvän nimissä, kun valkoiset miehet siittävät äpärälapsia parantaakseen paikallisten orjien laatua.

  "Kuinka sinä voisitkaan ymmärtää?" hän vastaa. "Sinä olet valkoinen. Minä olen vain orja. Minä olen kaksi kättä ja kaksi jalkaa, minä olen kuin mikäkin härkä tai muuli. Sinä olet pää, sinä olet se jonka sallitaan ajatella. Minä olen pelkkä ruho. Minun on tyytyminen osaani. Minä en saa ajatella, sehän olisi röyhkeää. Kaksikymmentäviisi vuotta minä alistuin siihen. Mutta sitten sain tarpeekseni, minun mittani tuli täyteen. Ja nyt minä en ole viiteen vuoteen tehnyt muuta kuin ajatellut tässä jumalanhylkäämässä erämaassa. Sitä ei ole kirjoitettu kirjoihin, se on kaikki täällä, minun sisässäni. Mutta mitä minä teen sillä?"

Kirjan lukeminen lamaa ja tekee voimattomaksi, mutta se herättää myös ilon ja toivon, kun Elisabeth alkaa vähitellen nähdä Adamin ihonvärin taakse. Tuokio tuulessa osoittaa omalla tavallaan, että ihmisen sisimmässä on kautta aikojen ollut jotain syvästi inhimillistä, silloinkin kun todellista tietoa ja ymmärrystä maailmasta ei vielä ole ollut. Hieno, puhutteleva ja syvästi koskettava teos!

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka

perjantai 15. toukokuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu


Aki Ollikainen: Musta satu (Siltala, 2015. 156 sivua.)

Nykyajassa seurataan miestä, jonka vaimo ja poika ovat lähteneet. Hän yrittää keräillä elämänsä palasia kirjoittamalla sukunsa vaiheista, menneiden sukupolvien teoista ja kohtaloista. Erityisen kiinnostunut hän on Tattarisuon tapahtumista 1930-luvulla. Mies alkaa tutkia suolla tapahtunutta ja yrittää hahmottaa kokonaisuutta, mutta ei saa otetta mistään eikä kirjoittaminenkaan suju. Koko Tattarisuo tuntuu olevan yhtä mysteeriä, yhtä lailla kuin merkityksensä menettänyt elämä.

  Minusta tuntui, että olin matkalla kohti uutta ja parempaa tulevaisuutta sellaisella vauhdilla, ettei paikalleen jämähtänyt arkimaailma pysynyt vauhdissa mukana. Mutta se pysähtynyt maailma, jonka ohi luulin kiitäväni, olikin aika, joka virtasi eteenpäin minun seisoessani paikallani selin, katse kiinnittyneenä menneisyyteen. Ja niitä ohi kiitäneitä hetkiä minä en enää koskaan tavoittaisi.

Toisella aikatasolla eletään 1930-luvun alun ja kieltolain ajan Helsingissä. Heino on äitinsä pelkoon ja maailman pahuuteen kasvattama mies, joka asuu Maija-vaimonsa ja pienen poikansa kanssa samassa huushollissa enonsa kanssa. Kansalaissota on katkaissut välit oman isän kanssa, ja mies hankkii elannon perheelle rikkaan Pankkiirin leivissä: hän salakuljettaa pirtua ja kätkee sitä öiseen Tattarisuohon, paikkaan jolla myös Noita-Kalliona tunnettu mies harjoittaa mystisiä menojaan. Heinon vaatimaton elämä on koko lailla mallillaan, mutta ahneus ja itsekkyys ajavat hänet tekoihin, jotka saavat jotakin nyrjähtämään usean sukupolven mitalta.


Minua ovat aina oudosti kiehtoneet historian rikokset ja sellaiset mystiset tapaukset, jotka ovat aiheuttaneet kansallisia traumoja. Mietin kuinkakohan monta tuntia olen mahtanut kuluttaa lukemalla artikkeleita ja keskusteluja mm. Kyllikki Saaren murhasta tai Bodominjärven kammottavista tapahtumista. Myös Tattarisuon tapaus vuodelta 1931 on kutkutellut mielikuvitustani jo vuosien ajan. Ilmeisesti Aki Ollikaisella on ollut samankaltaisia tuntemuksia, sillä hän nivoo toisessa romaanissaan yhden suvun tarinan taitavasti Tattarisuon tapahtumiin. Musta satu toi etäisesti mieleeni Anja Snellmanin vuosien takaisen romaanin Lyhytsiipiset (Otava, 2003), jossa kirjailija hahmottelee tarinansa löyhästi Bodominjärven kuuluisan murhatapauksen ympärille.

Rakastin Ollikaisen esikoisteosta Nälkävuosi. Tämän toisen romaanin halusin lukea mahdollisimman tuoreeltaan ja ilman häiritseviä ennakkokäsityksiä tai -odotuksia, halusin myös tietoisesti välttää kirjan vertailua palkittuun esikoiseen. Odotin lähinnä vain Nälkävuodesta tuttua vahvaa mutta korutonta ilmaisua ja taitavaa kielenkäyttöä. Pidinkin Ollikaisen toisessa romaanissa paljosta, ja historian intohimoisena ystävänä olin erityisen vaikuttunut 30-luvun alkuun sijoittuvista osuuksista. Ollikainen kuvaa taitavasti ihmisten pyrkimystä löytää oma paikkansa maailmassa kansalaissodan jälkimainingeissa ja kieltolain asettamien rajoitteiden puitteissa.

Aika ja maailman tila yhdistävät sellaisiakin ihmisiä, joilla ei äkkiseltään arvaisi olevan paljoakaan yhteistä. Työ pirtun salakuljettajina tekee entisestä punavangista, varakkaan talon pojasta ja hieman löyhämoraalisesta ja varattomasta torpparin pojasta sellaisen porukan, jossa on pakko yrittää luottaa kaveriin, kannatti se tai ei. Kirjailija heittelee sujuvia viittauksia lähihistoriaan; rivien väleissä lymyävät lapualaiset Kosoloineen, ja romaanin henkilöt miettivät ihanteitaan, joita ei ole joko ollenkaan, tai jotka on hakattu miehestä pihalle kiväärinperällä. Olin enimmäkseen tyytyväinen siihen, miten taidokkaasti Ollikainen sitoo tarinan langat lopulta yhteen. Vain yksi langanpää jäi roikkumaan ilmaan orvon ja irrallisen tuntuisena: en aivan ymmärtänyt tarinassa esiintyvän Joona-ystävän perimmäistä roolia ja merkitystä kokonaisuuden kannalta.

Erityisesti nykyaikaan sijoittuvat osuudet herättelivät takaraivossani artosalmismaisia kaikuja, vaikkei Ollikainen tekstissään (onneksi) aivan samanlaista inhorealistista otetta käytäkään. Jotain samaa kuitenkin on: Romaanin henkilöhahmoista on hyvin vaikeaa pitää. Miessukupolvi toisensa perään on hukassa itsessään ja omassa sielunmaisemassaan, ja ahdistusta lääkitään alkoholilla ja vierailla naisilla. Miehet vaalivat katkeruuttaan, ja siirtävät sitä perintönä pojilleen. Hetkien yksityiskohdissakin on paljon vaivaannuttavaa: Seksissä on hyvin vähän mitään kaunista, nuoruusvuosien uimarannalla runkkaaminen vaihtuu keski-ikäiseen saunanjälkeiseen rutiininomaiseen naimiseen, joka kuulostaakin vähän samalta kuin tarpoisi suonsilmäkkeessä. Mustassa sadussa myös oksennellaan enemmän kuin missään, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Mustan sadun synkkyys on kuitenkin jotenkin kiehtovaa - juuri sellaista, jota kirjan hieno, Elina Warstan suunnitelema kansikuva oivallisesti kuvastaa. Pidin Ollikaisen kielestä tälläkin kertaa. Siinä on samanlaista koruttomuutta ja raadollisuutta kuin miehen esikoisteoksessakin, ja samanaikaisesti ilmaisun yksinkertaista kauneutta: esimerkiksi kun kolme miestä piilottaa pirtulastia ja pimeys peittelee katseessa häivähtävän halveksunnan ja säälin pitääkseen laihaa sopua yllä, tai kun sudenhetken koittaessa pilvet vaeltavat aamuyön sinessä kohti taivaan lakipistettä hitaasti aikaa mitaten. Kieli auttaa saamaan kiinni hetkistä, näkemään kauneutta sielläkin missä sitä ei uskoisi olevan. Ollikainen tavoittaa myös jotakin herkkää siinä (kuluneessa mutta niin todessa) ajatuksessa, miten esi-isien kokema musta ja synkkä synnyttää jotakin sellaista, joka siirtyy sukupolvelta toiselle kuin elämää varjostava pilvi.

  Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä. 
  Me siis seisoimme jonossa, joka muistutti takaperoista mallia ihmissuvun kehityksestä. Minä olin vasta puusta laskeutunut, neljällä raajalla kulkeva poloinen alkuapina. Isä oli jo irrottanut rystyset maasta, mutta kulki yhä selkä kumarassa. Pappa seisoi jo melkein pystyasennossa, oli poiminut kurikan astaloksi käteensä. Papan edessä seisoi näkymättömänä puuttuva lenkki. 
  Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.

Musta satu oli siis varsin ilahduttava ja tyydyttävä lukukokemus. Sitä on luettu näissäkin: Villasukka kirjahyllyssäIlselä, Tuijata, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjapolkuni.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä


Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Into, 2015. 209 sivua. Alkuteos Ommarul putakhae, 2008. Suomentanut Taru Salminen.)

  Isosisko. Saammekohan koskaan enää viettää äidin kanssa edes yhtä päivää? Luuletko että saan tilaisuuden olla äidin kanssa, ymmärtää ja kuunnella hänen tarinoitaan, lohduttaa häntä hänen unelmistaan jotka ovat hautautuneet jonnekin ajan sokkeloihin? Jos saisin edes muutaman tunnin, sanoisin hänelle näin. Että rakastan kaikkea, mitä äiti teki, että rakastan äitiä joka pystyi tekemään sen kaiken ja että rakastan äidin elämää jota kukaan ei muista. Että kunnioitan häntä. 
  Isosisko, älä anna periksi, etsi äiti.

Kuusihenkisen eteläkorealaisperheen lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet maalta pääkaupunkiin, Souliin. Siellä jokainen heistä on opiskellut ja menestynyt omalla tavallaan, ja oman elämän aloittamisen myötä yhteydenpito ikääntyviin vanhempiin on vähentynyt. Eräänä tavallisena lauantaipäivänä vanhemmat matkustavat Souliin tapaamaan lapsiaan ja juhlistamaan isän syntymäpäivää, mutta Soulin rautatieasemalla perheen 69-vuotias äiti katoaa ilman rahaa tai mitään muutakaan omaisuuttaan.

Perheenjäsenten etsiessä kadonnutta, sairasta äitiä kukin heistä käy mielessään läpi muistoja hänestä. Kasvavan syyllisyyden myötä herää tietoisuus: tunsiko heistä lopulta yksikään todella naista nimeltä Park So-nyo? Tiesikö kukaan, mitä äiti toivoi tai halusi, mistä hän unelmoi, tai miten hän todella voi? Ymmärsikö kukaan äidin arvoa ja merkitystä?


Pidä huolta äidistä oli mainiota luettavaa kuluneelle äitienpäiväviikonlopulle. Se on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, ja se on saanut roppakaupalla palkintoja paitsi kotimaassaan, myös muualla maailmalla. Romaanin kirjoittanut Kyung-sook Shin on yksi kotimaansa luetuimmista ja ylistetyimmistä kirjailijoista, ja menestyksensä kovalla työllä saavuttanut nainen: Hän on perheensä kuudesta lapsesta neljäs, ja koska hänen vanhemmillaan ei ollut varaa laittaa tytärtään lukioon, muutti nuori nainen veljensä luo Souliin, jossa hän työskenteli päivät elektoniikkatehtaalla ja opiskeli illat koulussa opinnot omalla työllään kustantaen. Lopulta hän valmistui Soulin taideinstituutista pääaineenaan luova kirjoittaminen.

Pidä huolta äidistä oli kiehtova kurkistus minulle ennestään hyvin vieraaseen kulttuuriin. Olen lukenut muutenkin hyvin vähän aasialaista kirjallisuutta, ja käytännössä lähes kaikki lukemani on ollut japanilaista (sekä pieni osa myös kiinalaista ja intialaista) kirjallisuutta. Kyung-sook Shin kuvaa taitavasti kotimaansa perinteitä vaalivaa kulttuuria vuosittaisine rituaaleineen; esi-isien muistojuhlia, uudenvuodenjuhlia ja sadonkorjuujuhlia, joihin huolellinen valmistautuminen ja säännöllinen osallistuminen on ollut perheille aina kunnia-asia. Hän sivuaa Korean sodan aikoja, ja niitä suuria muutoksia jotka maassa on nähty vain kahden sukupolven aikana: Vielä 30-luvun lopulla syntyneiden vanhempien nuoruudessa järjestetyt avioliitot ovat olleet yleinen tapa, mutta heidän lapsensa saavat elää modernissa maassa, jossa on vapaus valita kenen kanssa menee naimisiin, vai meneekö ollenkaan. Maa on noussut suuresta köyhyydestä vaurauteen, se on teollistunut ja sen väestö on enenevässä määrin siirtynyt maaseudulta kaupunkeihin. Koulutus ei ole enää harvinainen etuoikeus, vaan mahdollisuus, johon kasvavan nuoren on helpompaa tarttua.

Voimakkaimmin romaani kuvaa kuitenkin korealaisen naisen asemaa, äitiyttä ja sellaista elämää, jossa omille haaveille ei ole tilaa, sekä yhden perheen dynamiikkaa. Oli puistattavaa lukea miehestä ja lapsista, jotka ovat vuosien varrella tottuneet kohtelemaan perheen äitiä kuin tämä olisi huonekalun kaltainen itsestään selvä, lähes näkymätön osa kotia. En välillä miltei tiennyt, luinko naisesta, joka oli vaimo ja äiti, vai perheen palvelija. Pidä huolta äidistä kosketti ja liikutti, mutta myös ärsytti ja raivostutti - ja juuri siten herätteli pohdiskelemaan asioita monelta kantilta. Mietin paljon kulttuurieroja (ja kuitenkin kaikki kirjassa kerrottu voisi tapahtua yhtä lailla Suomessa, kun vain yksityiskohdat olisivat toisin), naisen asemaa (miksi äiti alistui jopa marttyyriuteen asti, vaikka hänessä selvästi oli kipakkakin puoli ja kyky asettua puolustamaan itseään?) ja kirjan päähenkilöä, kadonnutta äitiä (joka oli luku- ja kirjoitustaidottomuudestaan huolimatta tavattoman viisas ja neuvokas nainen, sitkeä ja sinnikäs selviytyjä). Romaanissa oli lopulta hieman yllättäen paljon lähelle tulevaa, ja näin Park So-nyossa monella tapaa omaa äitiäni - pientä, sitkeää naista, joka on lähes käsittämättömällä tavalla pitänyt viisihenkisen perheen kasassa, ilman kenenkään apua.

Kyung-sook Shinin kerronta on ovelaa. Kirja on jaettu neljään lukuun ja pitkähköön epilogiin, ja näistä viidestä osiosta kolmessa kertoja puhuttelee sitä henkilöä, jonka näkökulmasta tarinaa kulloinkin katsotaan. Tällä on oma tarkoituksensa, joka selviää tarinan edetessä, mutta tyylikeino on myös tehokas: lukija ei vain seuraa sivusta perheen lasten ja isän ajatuksia ja kasvavaa syyllisyyttä, vaan hän sulautuu osaksi niitä. Kun kertoja puhuttelee lasta tai aviomiestä, lukijasta tuntuu kuin juuri häntä puhuteltaisiin. Tarinan edetessä äänen saa myös kadonnut äiti, ja pienistä palasista, muistoista ja perheenjäsenten kertomuksista rakentuu kokonaiskuva yhden naisen elämästä. Naisen, joka on ollut pieni tytär, teini-ikäinen vaimo, nuori äiti, rakastava käly, huolehtiva lähimmäinen, ja lopulta sairas, vanha nainen.

Kirjailija kuvaa taitavasti perheen lasten ja erityisesti aviomiehen heräävää syyllisyyden tunnetta, ja niitä lukemattomia itsesyytöksiä, joita äidin odottamaton katoaminen herättää. Rivien väleistä tihkuvat perheenjäsenten epätoivo, suru ja kaipaus, ja vaikka paikoin kirjailija suorastaan alleviivaa ja osoittelee aviomiehen ja lasten aiempaa huonoa käytöstä ja pahaa oloa, tuntuu kaikki lopulta jotenkin viiltävän rehelliseltä ja aidolta. Henkilöt ärsyttävät ja surettavat, heitä tekisi mieli yhtä lailla nuhdella kuin halatakin.

  Kuinka pitkälle muistot tietystä ihmisestä ulottuvat? Muistot äidistä?
  Unohtuneita muistoja ajalta, jolloin äiti oli vielä vierelläsi, pulpahtelee kaikkialla mieleesi. Siksi et ole pystynyt keskittymään yhteenkään ajatukseen minuuttia kauempaa sen jälkeen, kun kuulit äidin kadonneen. Muistot tuovat mukanaan myös katumuksen.

Romaanin kieli on melko tavanomaista, eikä erityisen mieleenpainuvaa. Käännös on kuitenkin huolellinen ja hyvää, sujuvaa kieltä - ja iloitsin erityisesti siitä, että kirja on käännetty suoraan koreasta suomeksi! Kauniin kielen ja erityisten kaunokirjallisten ansioiden sijasta kirjan vahvuus on kuitenkin toisaalla: se näyttää melko tuskallisella tavalla sen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, ja miten katsomisen sijasta olisi syytä opetella todella näkemään, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku ja Mari A. (englanniksi), sekä Minna ja Ulla. Kaikki neljä ovat pitäneet lukemastaan.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Korea
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...