lauantai 27. kesäkuuta 2015

Regina McBride: Ennen sarastusta


Regina McBride: Ennen sarastusta (Avain, 2004. 351 sivua. Alkuteos The Nature of Water and Air, 2001. Suomentanut Sari Karhulahti.)

  Äiti ei koskaan viihtynyt sisätiloissa. Hän oli kiertolainen, nuori kulkijanainen joka oli nainut rikkaan miehen. Hänen nimensä oli Agatha Sheehy. En tiedä hänen tyttönimeään. Hänen tarinansa on täynnä aukkoja. 
  Ihmiset tuijottivat häntä, kun kävelimme vanhalla Dublinin tiellä tai lähipelloilla Brayn rantakaupunkiin päin. Hän oli anakronismi, kuin irtolainen joka on varastanut rikkaan naisen matkalaukun.

Äitinsä ja samalla oman tarinansa kertoo nuori Clodagh, joka syntyy kaksossiskonsa Maren kanssa Irlanninmeren rannalla sijaitsevaan suureen tyhjään ja rapistuneeseen taloon, jonka seinät haisevat kurjuudelle ja alakulolle. Tyttöjen isä on kuollut, ja pienestä perheestä pitää huolta isän puolen suvun vanha luottopalvelija, O'Daren rouva. Tytöistä Clodagh on ollut vahva ja elinvoimainen vauvasta asti, mutta Maren ote elämästä on heikko, hän on hauras ja sairaalloinen, laiha ja surkea lapsi. Agatha keskittää kaiken äidinrakkautensa ja huolenpitonsa sairaaseen Mareen, Clodagh saa sen sijaan kasvaa ja kehittyä sairaan siskon varjossa ja kestää äidin äksyilyä päivästä toiseen. Hän ei kuitenkaan tunne kateutta siskoaan kohtaan, vaan hänen sydämensä täyttävät avuttomuus, huoli ja valtava rakkaus, sillä Mare on osa häntä. Hengitysvaikeuksista kärsivä Mare ei jaksa leikkiä, mutta tytöt löytävät talosta pianon, ja soittamisesta muodostuu heidän suuri rakkautensa, musiikista sanaton yhteinen kieli.

Kun tytöt ovat viisivuotiaita, Mare kuolee. Clodaghin suhde äitiinsä jatkuu hankalana. Agatha on kuin villivarsa, nuori ja levoton, ja täynnä salaisuuksia, joita hän varjelee kuin jalokiviä. Kun tytär kasvaa, alkaa hän huomata itsessään samoja piirteitä kuin äidissään: vahvaa aistillisuutta, sitkeää sisukkuutta ja väkevää kaipuuta kiertolaiselämää kohtaan. Hänen kohtalokseen koituu mies, jonka sisällä asuu suru, ja joka tietää, että viat paljastavat sielun.


Ennen sarastusta on minulle yksi blogivuosieni rakkaimmista romaaneista. Olen lukenut sen kahdesti, ensin Irlannin-matkallani kaksi vuotta sitten keväällä, ja uudelleen tämänkeväisen Irlannin-matkani jälkeen. Kirjailija Regina McBride on amerikkalainen mutta hän on asunut vuosia Irlannissa, ja se näkyy tekstissä niin voimakkaasti, että ilman parempaa tietoa voisin olla takuuvarma hänen irlantilaisuudestaan. McBride on myös runoilija, ja se tekee hänen tekstistään miltei lyyrisen kaunista - ilmaisu on aistivoimaista ja elävästi kuvailevaa. Romaanin hahmot ja miljöö menevät ihon alle, ja niitä kantaa sydämessään pitkään lukukokemuksen jälkeen. Ennen sarastusta on lumoava, mystisellä tavalla alkuvoimainen sekoitus rakkaustarinaa, kiertolaiselämää, irlantilaisia myyttejä ja kansantaruja sekä kauniin melankolista kerrontaa, joka on samanaikaisesti niin haurasta, haikeaa ja väkevää. Myös Sari Karhulahden suomennos on huikean hieno.

Runoudella on roolinsa paitsi kirjailijan taustalla, myös tarinassa. Kiertolaisen vankkurissa luettu katkelma irlantilaisen W. B. Yeatsin runosta kertoo paljon: Kaikki sielun unelmat / päätyvät kauniiseen mies- tai naisvartaloon. McBride kuvaa uskottavasti ja aistillisesti nuoren ihmisen seksuaalista heräämistä ja toisen ihmisen läheisyyden tarvetta. Ennen sarastusta kertoo kauniisti myös vaikeasta äitisuhteesta, kasvukivuista, itsensä etsimisestä ja oman minuutensa hahmottamisesta, kuolemasta, rakkaudesta ja sen elämänmittaisesta kaipuusta, mutta kaikkien niiden lisäksi tarinaa kannattelevat vielä kaksi minulle henkilökohtaisesti tärkeää teemaa: sisaruus ja musiikki. Kaksosuudessa ja kaksosten välisessä siteessä on aina jotain tavattoman kiehtovaa. Myös Clodaghin ja Maren välinen luja sisarrakkaus on kuvattu koskettavasti, samoin se miten heidän sanaton yhteytensä kantaa yli ajan ja ulottuvuuksien. Musiikki taas on hengenpelastaja ja voimavara, jonka avulla ihminen voi selviytyä vastoin kaikkia odotuksia. Clodaghin soitossa soivat murhe ja hurmio.

  Minun soittamani matalat äänet olivat kuin meren pauhua, sen virtausten kohinaa, ja Mare soitti melodiaa, aaltojen korkeampia säveliä, jotka välittivät kappaleen tunnelman, siihen sisältyvän kaipauksen, pärskeiden kimalluksen. Minun oikea käteni oli Maren vasemmassa välissämme penkillä.
  Musiikista tuli meille yksi tapa hengittää niinä monina sadepäivinä, joina odottelimme kevään tuloa. Maren käsi kulki sulavasti sivuttain, ja hänen sormensa liikkuivat oudon itsenäisesti, lisäsivät vauhtia, koukistuivat, hidastivat vauhtia. Hän oli voima, joka liikutti minun soittoni vuorovettä edestakaisin.

Myös romaanin Irlanti lumoaa. Vihreän saaren luonto on kulkijalleen ankara, meri ja tuuli ovat mielivaltaisia ja säälimättömiä. Romaanissa kuvataan elävästi taukoamatonta sadetta, meren rauhattomien aaltojen loisketta, ankeaa ja sumuista säätä, jolloin meri ja taivas ovat harmaita ja epämääräisiä, toisiinsa sulautuneita. McBride kertoo maan itä- ja länsirannikon eroista, säyseästä Dublininmerestä ja hurjasta Atlantista. Etenkin länsirannikon Dunshee on lumottua ja tarunhohtoista seutua - kuin elävien ja kuolleiden kohtauspaikka. Luonnon lisäksi kuolema, vainajat ja henget ovat tarinassa vahvasti läsnä.

Ennen sarastusta jättää sieluun meren, savun ja rakkolevän tuoksuisen jäljen. Se jättää lukijan haaveilemaan matkasta halki Irlannin, kahlaamaan Irlanninmeren kylmään rantaveteen laskuveden aikaan, juoksemaan paljain jaloin halki peltojen ja niittyjen, kun navakka tuuli repii mekon helmaa, sekoittaa hiukset ja ahavoittaa kasvot. Se saa kuulemaan nunnien laulun jouluyön messussa, ja hylkeiden haukun rantakivikossa. Lopulta se jättää lukijan auringonlaskuun, siihen hetkeen jolloin valo ja pimeys koskettavat toisiaan.

Tämän taianomaisen hienon romaanin ovat lukeneet myös Leena Lumi (jonka blogista lukuvinkin aikoinaan bongasin, eli kiitokset vain sinne suuntaan! ♥ ), Satu ja Ulla.


keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Antti Hyry: Maatuuli


Antti Hyry: Maatuuli (Otava, 1980. 190 sivua.)

  Pirtissä oli valoisaa ja aurinko paistoi pöydälle ja lattialle mansikkamaan puoleisesta ikkunasta. Seinäkello tikitti, jääkaappi surisi ja lakkasi. Toiset nukkuivat. Edessäpäin seinän takana olivat ruohokentät ja sauna, puut, kivet, pensaat, ranta ja meri. Hän mietti, että muutaman päivän perästä juhannus olisi takanapäin. Ihmisellä on aina näin aamulla aikaisin hyvä ja virkeä olo. Ulkona on kirkas ja lämmin kesäaamu. Ihminen odottaa, että tulee juhannusaattopäivä ja juhannusaattoyö ja juhannus, kaksi lämmintä valoisaa pyhää ja juhannusseurat joella ja sitten arkipäivä, yhtä lämmin ja valoisa, mutta ihan erituntuinen. Ja koko ajan aina aamulla mieli on virkeä ja suuntautunut lähitulevaisuuteen. On hyvä, kun on näin, hän mietti, mutta mitään en ymmärrä. Nämäkin mitättömät hetket menevät ohi, eikä niitä enää ole, eikä niitä saa takaisin, niitä muistelee, ja aina on käsillä tuo tietymättömyys.

Maatuuli on romaani, josta on vaikeaa antaa varsinaista juonikuvausta, sillä siinä ei tapahdu varsinaisesti yhtään mitään. Se kertoo keski-ikäisestä Pietarista, joka asuu vaimonsa Elinan ja heidän kuuden lapsensa kanssa eteläisessä Suomessa. Kesän lähestyessä miehen mieli muuttuu levottomaksi, sillä kesiksi perhe muuttaa pohjoiseen, Pietarin vanhoille kotiseuduille Perämeren rannalle. Romaanissa seurataan vuodenkiertoa keväästä juhannukseen, perheen siirtymistä pohjoiseen sekä heidän arkisia puuhiaan. Varsinaista dialogia on melko vähän, kerronta on enemmänkin Pietarin mielen liikehdintää ja hänen verkkaista pohdintaansa, kaikenlaisen puuhastelun ja askaroinnin kuvausta, ympäristön havainnointia ja sen synnyttämää tietoisuutta itsestään ja omasta olemassaolostaan.

Tämä oli neljäs lukemani Antti Hyryn romaani, ennen tätä olen lukenut Uunin, Aitan ja Isän ja pojan. Hyryn kertojanääni on aivan ainutlaatuinen, niin omaperäinen ja tunnistettava. Hänen tekstejään lukiessaan tietää hyvällä tavalla jo etukäteen mitä saa: Hyryn kerronta on niin vähäeleistä ja rauhallista, sellaista pientä, tiivistä ja tuttua. Arkisten puuhien verkkaisen ja paikoin hyvinkin pikkutarkan kuvauksen lomasta löytyy kipeää tekevän kauniita ajatuksia ja lauseita.

 Mieleen mahtuu vain muutama asia, hän mietti, vaikka ilta hohtava, ja yö, jolloin nukkuu. Mieleen muistuivat lumiset pellot, harmaa ilma, akanat latojen alla, ja peltopyyt, yksinäisyys ja puute, hänellä oli niitä ikävä, lumen tuiskua, josta kukaan ei välitä, ja jota ei juuri itsekään huomaa.

Romaanissa valmistellaan lava-auton kyydissä pohjoiseen lähtevää kuormaa, seurataan pitkää ajomatkaa, jonka aikana pysähdellään välillä tankkaamaan tai juodaan termospullosta hyvää mustaa kahvia, perustetaan ja istutetaan mansikkamaata, lasketaan ja nostetaan verkkoja ja perataan kaloja, lämmitetään leivinuunia ja paistetaan rieskoja, hiivaleipää ja orrelle nostettavaa ruisleipää, lämmitetään savusaunaa ja saunotaan. Lopulta perhe osallistuu juhannusseuroihin ja romaani päättyy kiitollisen hartaaseen tunnelmaan. Viipyilevä kerronta ja arkisen tekemisen rauhallinen kuvaus on meditatiivisella tavalla rauhoittavaa. Maatuuli on lempeä pieni romaani, joka tuoksuu suopursuille, merituulelle, savusaunalle ja tuoreelle koivuvihdalle, ja joka jättää lukijalle hyvän ja mietteliään olon. Se on kuin äidin tekemä annos paistettua ahventa, kuorittuja perunoita, tuoretta ruisleipää aidolla voilla ja lasillinen kylmää maitoa: niin tuttua ja turvallista, ja niin valtavan hyvää.

Hyry kuvaa kauniisti päähenkilönsä tuntemaa kaipausta. Pietari kaipaa mennyttä aikaa ja elämää joka on jo takanapäin, ja jota ei saa enää takaisin. Hän muistelee nuoruusvuosiensa kesiä, jolloin maantiet olivat mutkaisia sorateitä, teillä kulkivat hevoset ja pyhäpäivinä makailtiin nurmikolla kuuntelemassa kosken kohinaa. Kaipuuta menneeseen synnyttävät myös huoli ja painava vastuu: Pietari pohtii rooliaan suuren perheen isänä ja ajatuksissa vilahtelevat häpeä, avuttomuus ja toivottomuus. Hän tuntee itsensä saamattomaksi, vaikka puuhastelee koko ajan jotain. Välillä mielessä häivähtää armo ja ymmärrys kaiken jatkuvasta keskeneräisyydestä; kyllä se riittää, että tekee asian kerrallaan ja välillä lepää. Riittää, että on sellainen kuin on. Myös kaipuu kotiseudulle pohjoiseen on voimakas ja jatkuvasti ajatuksissa läsnä.

  Hän mietti. Kun siellä on auringon lämmittämä talo, on jonakin keväänä, etelässä, mieleen tullut oikein hätä, onko ihmisen elettävä täällä juhannuskin ja vielä kuoltava. Pohjoista kohti, jossa riekot lentävät, valkeat, ja kullerot itsestään täyttävät kentät eikä ikinä tule pimeä, valvoi tai nukkui. Ja ilmassa sääsket ja pääskyset, ja savun muinainen haju.

Yksi Maatuulen vahvimpia puolia onkin pohjoisen luonnon kuvaus. Pietarin mukaan maisema etelässä on kuin äitipuoli, liian imelä, mutta pohjoisen luonto yksinkertaisesti lumoaa: Alkukesäisessä maisemassa kukkivat hennonvihreälehtiset tuomet, kullerot ja rentukat, niityltä kuuluu kuovin ääni ja maatuuli tuo tasaisen pehmeiltä aapasoilta mukanaan suopursun tuoksun. Talon pihanpuoleisesta ikkunasta näkyy meren ulapalle, taivas on kylmänsininen ja maininkien kohina kuuluu kaukaa. Alkukesä on joka vuosi yhtä suuri ihme: valoisat päivät tuntuvat siltä kuin joisi hyvää maitoa.

Hyryn teksteissä on lähes taianomaista mutta samalla niin arkista viisautta. Hän pohtii elämässä usein vallitsevaa tilapäisyyden tuntua, ja sitä keitä me oikeastaan kaikki olemme. Myös ikääntymiseen liittyvät ajatukset ovat liikuttavan lohdullisia. ♥

  Missä ovat nyt ne pienet pojat ja tytöt ja missä ovat ne aamut. Kun katsoo vanhaa ihmistä, Pietari mietti, luulisi että se on vanha, mutta ei. Se on kaikenikäinen. Silläkin on sisällään nuoruus, lapsuus niin kuin silläkin yhdellä vaimolla siellä Kajaanissa, kun siltä kysyttiin, minkäikäinen oli, oliko jo viisikymmentä. Se sanoi, että ei sillä väliä, minkä ikäinen on vaan sillä, miltä tuntuu. Että tuntuu kuin olisi kaksikymmentävuotias, kun vain ei katso peiliin.


Rakkauteni Hyryn teksteihin vain syventyi tämän romaanin myötä. Aivan erityisen hienoa oli myös kuunnella keväällä Ylen Radioateljeen hienoa ohjelmaa, jossa toinen suursuosikkini Hannu-Pekka Björkman tulkitsi Antti Hyryn kuulaita ajatuksia yhdessä Jukka Perkon sävellysten kanssa. Toivon, että kyseinen ohjelma uusittaisiin joskus. ♥ Joka tapauksessa matkani Hyryn tekstien parissa jatkuu pian.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus


Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (WSOY, 1994. 140 sivua. Alkuteos Farlig midsommar, 1957. Suomentanut Laila Järvinen.)

  Aurinko oli laskenut, mutta nyt kesäkuussa ei pimeästä kannattanut puhua. Yö oli kalpea ja unelmoiva ja täynnä taikuutta. 
  Kuusien alla välähti kipinä ja syttyi tuleen. Se oli havuista ja oksista tehty pikkunuotio, ja saattoi nähdä aivan selvästi, miten pienet ötökät ja mönkiäiset yrittivät pyörittää kuusenkäpyä tuleen. 
  - Heillä on juhannuskokko, sanoi Niiskuneiti. 
  - Niin on, vastasi Muumipeikko surumielisesti. Emme ole lainkaan muistaneet, että nyt on juhannusilta.

Muumilaaksossa eletään kesäkuisia päiviä. Muumipeikon äiti valmistaa pojalleen kesän ensimmäistä kaarnalaivaa, mutta Muumipeikko puolestaan makaa apeana pehmeällä sammaleella ruskeavetisen lammikon äärellä kaivaten ystäväänsä Nuuskamuikkusta. On todella kuuma, vesilinnut huutelevat toisilleen merellä, ja ilmassa leijailee mustia nokihiutaleita. Läheinen tulivuori on heräilemässä pitkästä unestaan.

Tulee yö, epämiellyttävällä tavalla hiljainen, ja Muumilaakson väki herää yöuniltaan maan alkaessa tärähdellä. Maahan ilmestyy esineitä nielevä halkeama, ja lopulta laaksoon tulvii valtava hyökyaalto, joka täyttää Muumitalonkin vedellä. Ilmassa on maailmanlopun meininkiä! Kun vesi nousee nousemistaan, pelastautuu Muumitalon väki ohitse lipuvaan kummalliseen taloon. Siitä puuttuu kokonaan yksi seinä, ja ammottavaa aukkoa kehystävät suuret punaiset samettiverhot. Talossa on paperisia ovia, portaita jotka eivät johda mihinkään, kipsistä tehty hilloa ja puisia omenoita, ja huoneita täynnä satoja mekkoja ja peruukkeja. Muumiperhe on tietämättään asettunut taloksi teatteriin.

Muumit eivät ole teatterissa yksin, vaan siellä pitää majaansa myös vanha teatterirotta Emma, joka alun nihkeän suhtautumisensa jälkeen opastaa vieraansa teatterimaailman saloihin. Monien kummien sattumusten jälkeen perheen jäsenet joutuvat eroon toisistaan, kukin kokee suuria seikkailuja omalla tahollaan, ja koko juhannus huipentuu Muumipapan ohjaamaan näytelmään, joka tuo taas koko Muumilaakson väen - kadonneet, eksyneet, kauan kaivatut, ja uudetkin ystävät - yhteen.


  Kokko sytytettiin meren rantaan, ja kaikki laakson ja metsän mönkiäiset tulivat sitä katsomaan. Kauempana rannoilla ja saarissa paloi muitakin kokkoja, mutta Muumiperheen kokko oli aina kaikkein suurin. Ja kun se paloi korkeimmillaan, oli Muumipeikon tapana mennä lämpöiseen veteen, kellua mainingeissa ja katsella tuleen. 
  - Se kuvastui mereen, sanoi Muumipeikko. 
  - Niin, sanoi Niiskuneiti. Ja kun se oli palanut loppuun, poimimme yhdeksän erilaista kukkaa, ja panimme ne tyynyn alle. Ja kaikki toteutui, mitä näimme unissa.

Tove Janssonin Vaarallinen juhannus on yksi pitkäaikaisimmista juhannusperinteistäni. Tapanani on siis lukea kyseinen kirja, tai ainakin otteita siitä, joka vuosi juhannuksen tienoilla, niin tänäkin vuonna. Olen kirjoittanut kirjasta jo kertaalleen aivan blogini alkuaikoina, mutta koska siitä on jo neljä vuotta, halusin kirjoittaa kirjasta uudelleen. Tänään teen sen yhtä aikaa rakkaan ystäväni Luettua elämää -blogin Elinan kanssa

Vaarallinen juhannus on kirja, joka kerran toisensa jälkeen tuntuu aina yhtä ihanalta. ♥ Lapsena tarina oli mielestäni niin kiehtova ja jännittävä, ja näin aikuisena kirjan suloinen maailmankuva Janssonin mustavalkoisine kuvituksineen hurmaa. Kirjan kielikin on niin kaunista: kesäkuinen luonto tuntuu juuri oikeanlaiselta, kirjan sivut välittävät tuoksuja ja tunnelmia, öinen sumukin on kuin maitoa kulhossa. Lukija virittäytyy oivalliseen juhannustunnelmaan viimeistään silloin, kun Niiskuneiti pääsee juhannusyönä poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta toteuttamaan juhannusperinteensä, kuljeskelemaan kasteiselle nurmelle ja poimimaan yhdeksän kukkaa juhannustaikojaan varten. Oih!

Parasta kirjassa ovat kuitenkin sen hahmot. He ovat kaikki niin omanlaisiaan persoonia: Joukosta löytyy herkkä ja epävarma Miska, joka ottaa kaikesta nokkiinsa; surullinen ja väärinymmärretty Vilijaana, joka ei ole väleissä sukulaistensa kanssa; ja aina niin rohkea ja sankarillinen Nuuskamuikkunen, joka kulkee omia polkujaan ja pääsee tällä kertaa jopa kokemaan hetkellisesti isyyden painavan vastuun. Ja tietenkin Muumit, joiden perimmäinen olemus hehkuu loputonta hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta, ja joiden sopeutuvaisuudesta voisi itse kukin ottaa oppia. Muumipapan ja mamman mielestä poikkeustila on seikkailu, ja juuri niinhän se oikeastaan elämässä usein on. Asenne ratkaisee!

Myös teatterimaailman kuvauksena Vaarallinen juhannus on oivallinen. Jansson tiivistää teatterin (ja samalla mielestäni myös kirjallisuuden ja taiteen) merkityksen paremmin kuin kukaan ehkä koskaan: Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.

Vaarallinen juhannus tekee sydämeen kesäisen olon tällaisenakin juhannusaattona, kun ulkona sataa vettä ja koko alkukuu on ollut koleaakin koleampi. Kirjan luettuaan mieli on kevyt ja iloinen, ja tuntuu ihan samalta kuin Muumipeikosta ja Nuuskamuikkusesta, kun ystävykset kohtaavat toisensa pitkästä aikaa ja soutelevat hiljaa juhannusyössä: Edessä oleva kesä on pitkä ja täynnä lupauksia. ♥

*****

Minun juhannukseni menee totuttuun tapaan ihan kirjaimellisesti yöttömän yön merkeissä, sillä palaan tänään ensimmäisen lomanpätkäni jälkeen töihin. Ennen yövuoroa (ja niiden väleissä) ehtii kuitenkin mukavasti lukea kirjoja (tänä vuonna juhannukseni kuluu ihanien ja rakkaiden Antti Hyryn ja Kalle Päätalon parissa), ja nautiskella kesän parhaasta raparperipiirakasta (joka valmistuu hieman mukaellen tällä Kinuskikissan reseptillä (en itse käytä lainkaan vehnäjauhoja)). Palaan kirjojen merkeissä asiaan lähipäivinä, mutta siihen saakka...


keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Leena Krohn: Erehdys


Leena Krohn: Erehdys (Teos, 2015. 155 sivua.)

  Hän muisti ihmisiä, jotka olivat olleet läsnä, mutta eivät enää koskaan olisi. Paikkoja, joissa hän oli asunut ja joissa asuivat nyt toiset. Tekoja, joita hän oli tehnyt, koska ne oli tehtävä, ja toisia, jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä, ja niitäkin, jotka olivat jääneet. 
  Rouva Kaskas ajatteli, että jos hänen muistonsa olisivat erilaisia, hän itsekin olisi toinen. Miten vaikeaa, hän ajatteli, onkaan erottaa ihmistä siitä, mitä hänelle tapahtuu. Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia eikä kukaan voi nähdä muita unia kuin omiaan.

Tavallisena talvisena iltapäivänä kirjailija E. ajaa itselleen vieraaseen kaupunkiin. Tavanomaisen lähiön sivukirjastossa hänen on määrä lukea otteita kirjoistaan ja vastailla yleisön mahdollisesti esittämiin kysymyksiin. Ilta ei ala ollenkaan lupaavasti. Moottoritiellä E. on aiheuttaa onnettomuuden, ja läheltä piti -tilanne koettelee hänen hermojaan. Hänen saavuttuaan kirjastolle vastaanotto on tyly, kirjastovirkailija ei tunnista häntä, eikä esiintymään tulleelle kirjailijalle ole tarjota muuta kuin haaleahkoa hanavettä. Paikallislehden toimittaja tulee haastattelemaan E:tä, mutta haastattelu on lähinnä mieltä alentava kokemus. Ja sama tylytys jatkuu, kun varsinainen tilaisuus alkaa - paikalle saapunut yleisö keskittyy älypuhelimiensa ja tablettiensa näyttöihin, tai keskustelemaan puoliääneen lomakokemuksistaan. Illan tapahtumat kehittyvät tasaisesti vain huonompaan suuntaan.


Monta vuotta kului niin, että olin kiinnostunut Leena Krohnin kirjoista, mutta pelkäsin tarttua niihin, sillä ajattelin niiden olevan minulle liian vaikeatajuisia ja korkealentoisia. Ystävän rohkaisemana uskaltauduin lopulta lukemaan huikean, Finlandia-ehdokkaanakin olleen TainaroninPian sen jälkeen oli saatava lisää, ja jatkoin kirjailijan tuotantoon tutustumista hienon novellikokoelman Mitä puut tekevät elokuussa parissa. Viimeistään silloin olin koukussa - ja ymmärtänyt, etteivät Krohnin tekstit ole vaikeatajuisia, vaan pikemminkin näennäisen helppolukuisia, mutta niin filosofisia ja viisaita, että ne tekevät työtään lukijan mielessä vielä pitkään kirjan kansien sulkeuduttua.

Juuri sellainen on Erehdyskin. Se on nopealukuinen pieni romaani, jossa ei oikeastaan tapahdu paljoakaan. Krohnin kuvitteellinen kirjailija lukee otteita romaaneistaan ja novellikokoelmistaan, ja kokee siinä samalla elämässään ja pitkällä urallaan yhden kiusallisen ja tuskastuttavan illan. Kirjaa lukiessaan kuitenkin ymmärtää, että se on paljon enemmän kuin pienoisromaani tai yhden kirjallisen illan kuvaus: Erehdys on häikäisevän tarkasti piirretty kuva ihmisestä, nykymaailmasta ja yhteiskunnasta.

Tekstissään Krohn pohtii elämää, muistoja, muistamista ja unohtamista, tietoisuutta ja olemassaolon edellytyksiä, ihmeen ja onnettomuuden samankaltaista luonnetta. Hän havainnollistaa, miten jokaisella ihmisellä on oma todellisuutensa, maailma joka hahmottuu erilaisten silmien kautta nähtyinä kuvina, ja joka on kullekin katsojalleen hieman erilainen, omanlaisensa, ja silti yhtä tosi. Hän saa ajattelemaan myös menneisyyttä uudesta näkökulmasta: ehkä se ei olekaan siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on ihmisessä, jokaisessa meissä. Jos ihmisen menneisyys on yhtä kuin hänen muistonsa, onko niin, ettei ole vain yhtä kollektiivista menneisyyttä, yhtä yhteistä historiaa? Kiehtovia, mutta osin myös hieman pelottavia ajatuksia! Myös kirjan tarjoamat ajatelmat esimerkiksi kauneudesta tai taiteesta - jonka tehtävä on saada näkyvä nähdyksi - ovat viisaudessaan niin hienoja, että lukiessa mielen valtaavat kiitollisuus ja liikutus.

  Usko minua, Beeda-kulta, eivät saksalaiset esteetikot kauneutta keksineet. Kauneus, Beeda, on luonnon perusperiaate. Se on puhtainta, pyhintä matematiikkaa. Se on totuus, joka läpäisee kaiken olevaisen. Siksi jokaista ihmistä maan päällä korventaa kauneuden jano. Kauneus on universumin pysyvin ominaisuus, se toistuu atomeissa ja galakseissa, luvuissa ja suhteissa ja siinä tavassa, millä puu kasvaa.

Osuvaa on myös nyky-yhteiskunnan kuvaus. Krohn kuvaa lähes vaivaannuttavan todesti mm. selfie-kulttuuria, itsekkyyttä ja jatkuvaa oman edun tavoittelua, sekä aidon läsnäolon puutetta, arkisia sattumuksia joissa ollaan näennäisesti samassa julkisessa tilassa - kahvilassa, ravintolassa, hississä tai vaikkapa odotusaulassa - mutta kuitenkin kukin omassa älypuhelimen tai tabletin tarjoamassa virtuaalimaailmassaan. Tekstiä lukiessa lievän vaivautumisen tunteita herättävät luonnollisesti omakohtaiset tunnistamisen hetket. Nykyisyydestä siirrytään pohtimaan tulevaisuutta, joka puistattaa vielä enemmän: Onko maailma siirtymässä niin vahvasti virtuaaliseen tilaan, että ihmisen on mahdollista saavuttaa digitaalinen kuolemattomuus? Katoaako ihmiskunta, korvaavatko sen ei-ihmiskunta ja tulevaisuuden keinoälysukupolvet?

Krohnin romaani herättää niin paljon ajatuksia ja omaa ajattelua, että siitä on lopulta vaikeaa sanoa yhtään mitään - se on teos, joka on koettava itse. Erehdys on huima ja valaiseva lukukokemus, kirjana varsinainen tajunnan laajentaja, jonka vaikutus kestää pitkään. Se on myös teos, joka ei tyhjene yhdellä, kahdella tai kymmenelläkään lukukerralla, vaan josta riittää ammennettavaa lukukerrasta toiseen. Julkaisemme tekstimme samaan aikaan Luettua elämää -blogin ihanan Elinan kanssa ♥. Myös mm. MinnaOmppu, Kaisa ja Ulla ovat lukeneet tämän herkkupalan.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Bo Carpelan: Kulkeva varjo


Bo Carpelan: Kulkeva varjo. Kertomus pikkukaupungista (Otava, 2010. 222 sivua. Alkuteos Vandrande skugga, 1977. Suomentanut Kyllikki Villa.)

Valoisana kesäyönä vahvasti päihtynyt mies hakee lohtua naisen vuoteesta. Hän hiipii tämän huoneeseen, katselee syvää unta nukkuvaa naista ja hengittää raskaasti. Hän tuntee itsensä niin väsyneeksi, ettei jaksa kuin riisua kenkänsä ja horjahdella naisen viereen lepäämään.

  Ulkoa kuuluu rapinaa, jokin varjo liikahtaa, hän ei saa siitä selvää ja istuu kuin jonkun tarkkailemana. Ilma tuntuu raskaalta. Liikkumattomana se täyttää huoneen, kerääntyy nurkkiin, tihentyy vaatimattomien esineiden ympärillä: pöydän jolla on kuppi ja teevati ja muutamia laseja, tuolin, pesupöydän, sängyn jossa Anna makaa kuin kuollut.

Kun mies aamuyöllä herää, huomaa hän vihdoin kauhukseen, että nainen, köyhä ja huonomaineinen Anna, tosiaankin on kuollut - kuoliaaksi kuristettu. Miehen mieli täyttyy kauhusta, jotenkin hän saa kengät jalkaansa ja pakenee vähitellen heräävään kaupunkiin. Eletään kesäkuuta vuonna 1899. Turun kainalossa uinuva pieni rannikkokaupunki herää idyllisestä horroksestaan, kun nuori vainaja aamulla löydetään. 

  Muutaman tunnin kuluttua Anna Pers kannetaan pois paareilla, rattaat ovat pysähtyneet Raatimiehenrinteen alapäähän, paljasjalkamatteja, eukkoja ja siellä täällä ukon kasvot siristelemässä aurinkoa vasten. Hiljaisesti katseleva kunniakuja vainajalle. Hevonen tömistelee kavioillaan, von Adler silittää sen turpaa, hänen kasvonsa ovat tummat ja sulkeutuneet aurinkohatun alla. Kärpäset surisevat tungettelevina, hevonen heiluttaa häntäänsä. Vaikeuksitta he saavat paarit rattaille, Anna ei paljon paina.

Kaupungin poliisimestari Werner Frid on visaisen tehtävän edessä, sillä hänen vastuullaan on selvittää kuka on ottanut julmalla tavalla hengiltä nuoren naisen, turmeltuneen mutta silti niin viattoman. Tutkimuksissa selviää, että Anna on ilahduttanut monia pikkukaupungin herroja, korkeissakin viroissa olevia, ja jopa poliisimestarin omaa poikaa. Onko murhaaja joku heistä, vai joku köyhä poloinen työläiskorttelin asukki?


Edesmennyt Bo Carpelan on yksi suurimmista kotimaisista kirjailijasuosikeistani. Hänen tekstiensä - yhtä lailla proosan kuin runojenkin - äärellä olen aina pakahduksissani, sillä Carpelanin sanoissa on lähes käsittämätöntä taikaa. Hänen tekstejään peittää himmeä hohde: ne hohtavat viisautta, kauneutta ja sellaista tunnelmaa, jollaisen luomiseen kovinkaan moni muu kirjailija ei kykene. Kun tartuin tähän Carpelanin dekkariin, uskalsin odottaa hieman jotakin samaa; historiaan sijoittuvaa murharomaania, jossa on carpelanmaista hohtoa. Eikä minun tarvinut pettyä. Vajosin Kulkevaa varjoa lukiessani niin onnelliseen olotilaan, jollaista en ole koskaan aiemmin dekkaria (!) lukiessani kokenut. 

Carpelanin luoma tunnelma on jälleen kerran omaa luokkaansa. Pikkukaupungin kesäkuu tulvii valoa, kesä säteilee ja syreenit huojuttavat terttujaan punaisiksi maalattujen lauta-aitojen yläpuolella. Murha tuo kaupunki-idylliin oman painostavan tunnelmansa, ja kun ilmassa alkavat syreenin ja jasmiinin tuoksuun sekoittua kalma ja tuhopolton kitkerä katku, tekee kaupunkilaisten yhä vähemmän mieli liikkua kaupungilla öiseen aikaan. Epäluuloa ja pelkoa lisää myös monen pikaisesti todistama hahmo, kuin kulkeva varjo, jonka henkilöllisyydestä ei kenelläkään ole tietoa. Teos on paitsi laadukas historiallinen romaani, myös taidokkaasti punottu ja loppuun saakka tyylikäs murhamysteeri.

Myös romaanin ajankuvaus on tarkkaa ja elävää. Carpelan näyttää lukijalle kaksi erilaista maailmaa saman kaupungin sisällä: Satamassa kaupungin kerma viettää joutilasta aikaa ylikuormitetuissa salongeissaan, ja piiat palvelevat rikkaita valkoisissa esiliinoissaan. Kesä tuo kaupunkiin kimaltelevan virran kylpylävieraita, jotka saapuvat huvittelemaan ja hoitamaan horjuvaa terveyttään. Hameenhelmat kahisevat, lornjetteja kohotellaan, ja Kaivohuoneen puistosta kantautuvat viulujen herkät soinnut. Aivan vierellä kohoaa Vuori, jossa köyhät työläiset aliravittuine lapsineen elävät. Heidän iltojaan lämmittävät nokiset kakluunit ja valaisevat savuttavat öljylamput, heidän taloissaan on vanhoilla sanomalehdillä paikattuja ikkunoita ja rottia, joiden öisiä puremia saa nukkuessaan pelätä. Vuorella nähdään nälkää, siedetään näivetystauteja, juopottelua, irstailua ja köyhyyttä. Koko maa on käymistilassa. Vuosisadan vaihde lähestyy, senaatti on julkaissut helmikuun manifestin, kansassa hyökyvät vihan ja isänmaallisuuden aallot ja moni odottaa tulevaa katastrofia.

Kulkevan varjon henkilöhahmot on kuvattu erinomaisesti. Ihastuin rauhalliseen ja perin oikeudenmukaiseen poliisimestari Fridiin, tunsin surua surullisen kohtalon kokeneen Annan vuoksi (äiditön tyttö, rappiolla ollut isäkin kuollut, varattomuus ajanut irtolaisuuteen, ja lopulta väkivaltainen kuolema), inhosin nuivaa ja ylemmyydentuntoista konsulia, ja elin mukana taiteilijan ja erään kunniallisen rouvan salaisessa rakkaudessa. Henkilöhahmojen väliset kiehtovat suhteet avautuivat herkullisesti ja vähitellen: kuka rakastaa ketä, kuka vihaa ja miksi, kenellä on salaisuuksia, kenestä löytyy pimeä puoli? Kaikkein parasta on kuitenkin Carpelanin kerronta - se on niin viehättävän viipyilevää, ja kieli miltei runollisen kaunista. Vanhahtavan kauniista kielestä on toki kiittäminen myös Kyllikki Villan laadukasta suomennosta. 

Kulkeva varjo oli minulle tyylikkäässä hidastempoisuudessaan aivan pakahduttavan ihana lukukokemus, jonka en olisi suonut ollenkaan loppuvan. ♥ Kirjan ovat lukeneet myös mm. KaisaMariaMinna Vuo-Cho, AnniSannaKatri ja Satu.


sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus


Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (WSOY, 2015. 200 sivua. Alkuteos Hercule Poirot and the Greenshore Folly, 2014. Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki.)

Hercule Poirot työskentelee Lontoon-toimistossaan sihteerinsä neiti Lemonin kanssa, kun hän saa yllättävän puhelun tuttavaltaan, salapoliisiromaaneja kirjoittavalta rouva Ariadne Oliverilta. Kirjailija kutsuu Poirot'n Greenshore Housen maaseutukartanoon, jossa hän on itsekin vieraana. Poirot suostuu kutsuun, ja jo tunnin kuluttua hän istuu junassa matkalla kohti lounaista Englantia. Kartanon alueella on tarkoitus pitää suuret kyläjuhlat, ja rouva Oliveria on pyydetty järjestämään yksi ohjelmanumeroista, leikkimielinen murhamysteeri.

  "Kuinka tuollainen mysteeri oikein järjestetään?" 
  "Jonkun täytyy ensinnäkin olla uhri. Lisäksi tarvitaan johtolankoja ja epäiltyjä. Mukana ovat kaikki perinteiset hahmot - viettelijätär, kiristäjä, nuoret rakastavaiset, epäilyttävän tuntuinen hovimestari ja niin edelleen. Osanottajat maksavat pienen osallistumismaksun, minkä jälkeen he saavat ensimmäisen johtolangan. Sitten heidän pitää löytää uhri ja murha-ase, selvittää murhaajan henkilöllisyys ja päätellä teon motiivi. Luvassa on myös palkintoja."
  "Kuulostaa kiehtovalta", Poirot sanoi.

Rouva Oliverille on kuitenkin tullut selittämätön, outo tunne siitä, ettei kartanossa ole kaikki kohdallaan, ja hänen epämääräiset epäilyksensä osoittautuvat oikeiksi, kun kyläjuhlapäivänä lavastetun ruumiin paikalta löytyykin oikea, murhattu ihminen. Murhaleikki muuttuu karmaisevalla tavalla todeksi, ja mestarisalapoliisi Poirot saa ratkaistavakseen ovelan, hyvin suunnitellun rikoksen.


Vuonna 1954 Agatha Christie halusi avustaa itselleen rakasta Churston Ferrersin kirkkoa lahjoittamalla rahaa, jotta kirkon ikkunaan voitaisiin hankkia värikäs lasimaalaus. Rahaa kerätäkseen Christie kirjoitti tämän lyhyehkön Poirot-mysteerin, joka kuitenkin jäi aikanaan julkaisematta ongelmallisen mittansa vuoksi: Tarina oli liian lyhyt romaaniksi, mutta liian pitkä lehdissä julkaistavaksi. Lopulta Christie kirjoitti kirkon hyväksi aivan toisen novellin, jossa päähenkilönä olikin Poirot'n sijaan neiti Marple. Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus poiki uuden romaanin nimeltä Kuolleen miehen huvimaja, joka julkaistiin vuonna 1956 ja josta tuli yksi Christien suosituimmista rikosromaaneista. Kyseisestä romaanista on myös tehty David Suchet'n tähdittämä televisioelokuva. Alkuperäinen, Christien pöytälaatikkoon jäänyt mysteeri pääsi lukijoiden käsiin vasta viime vuonna, kuusikymmentä vuotta kirjoittamisensa jälkeen.

Olen itse intohimoinen Agatha Christie -fani. Ensimmäinen koskaan lukemani dekkari oli aikoinaan Christien Eikä yksikään pelastunut (jonka tosin luin nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa), ja etenkin parikymppisenä suorastaan ahmin Christien dekkareita. Nuorena hänen hahmoistaan ehdoton ykkössuosikkini oli neiti Marple, mutta vanhemmiten (ja etenkin David Suchet'n tähdittämien mainioiden tv-elokuvien myötä) suursuosikikseni on Marplen ohitse kiilannut Hercule Poirot, tuo viiksekäs belgialaissyntyinen herrasmiesetsivä, joka pienillä harmailla aivosoluillaan ratkaisee mitä mahdottomimmatkin rikokset. ♥

Siitä, kun olen viimeksi lukenut Christie-dekkareita, on hämmästyksekseni kulunut jo muutama vuosi - kesällä 2012 luin uudelleen juuri tuon Kymmenen pientä neekeripoikaa, sekä ihastuttavan Poirot-dekkarin Neiti Lemon erehtyy. Tämä nyt lukemani Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on siis pienoisromaani, ja sellaisena kuin pieni, herkullinen suupala, joka jätti hillittömän nälän lukea pitkästä aikaa lisää Christie-dekkareita.

Tässä napakassa pienoisromaanissa on kaikki kohdallaan: Hercule Poirot on juuri niin hurmaava kuin aina, tunnelma englantilaisessa maaseutukartanossa on kyläjuhlien alla iloinen mutta täynnä jännitteitä, miljöön vanhanaikainen brittiläisyys hurmaa ja Dame Agatha kieputtaa lukijan jälleen kerran pikkusormensa ympärille. Juonen koukerot yllättävät, tarina on kekseliäs ja uskottava, ja kerronta etenee hallitusti ja varmasti kuin höyryjuna. Ei Huvimajan arvoitus tietenkään parasta Christietä ole jo aivan suppean mittansakaan vuoksi, mutta pienestä tarinasta etenkin uuden sukupolven tuoreet Christie-lukijat voivat saada hyvän käsityksen kirjailijan tyylistä.

Teos sisältää myös kauniin kannen (lähes yhdeksänkymmentävuotiaana) kuvittaneen taiteilija Tom Adamsin kirjoittaman johdannon, kirjailijan tyttärenpojan, Mathew Prichardin, kirjoittaman esipuheen, sekä Christie-asiantuntija John Curranin jälkisanat, jotka kaikki olivat myös mielenkiintoista luettavaa. Lisäsin nyt kilometrien mittaiselle lukulistalleni myös muutaman kiinnostavan Christiestä kertovan tietoteoksen, sillä etenkin Adamsin siteeraamat otteet kirjailijan omaelämäkerrasta saivat minut tuntemaan hykerryttävää sielunsisaruutta edesmenneen Agathan kanssa.

  Pidän auringonpaisteesta, omenista, lähes kaikenlaisesta musiikista, junista, numeroarvoituksista ja kaikesta mikä liittyy numeroihin, meren rannasta, kylpemisestä ja uimisesta, hiljaisuudesta, nukkumisesta, uneksimisesta, syömisestä, kahvin aromista, kieloista, useimmista koirista ja teattereissakäynneistä. 
  Voisin tehdä paremmat luettelot, paljon komeammalta kalskahtavat, paljon arvokkaammat, mutta ne eivät olisi aidosti omiani, ja luullakseni minun on parasta tyytyä olemaan oma itseni.

Huvimajan arvoitusta ovat ratkoneet myös mm. Kaisa ReettaElinaNina ja Jonna.



Olen lukenut Dekkariviikon aikana pari muutakin aivan kertakaikkisen hurmaavaa dekkaria, mutta en ole ehtinyt niistä vielä kirjoittaa. Dekkarijuttuja on siis tulossa lähiaikoina vielä lisää! Näin, kun on ollut aikaa vain yhteen, en kuitenkaan olisi voinut edes kuvitella kirjoittavani kenestäkään muusta, kuin Dame Agathasta, jota minun on vuosikymmenten mittaisesta dekkarirakkaudestani kiittäminen. ♥

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Saul Bellow: Ainoa oikea


Saul Bellow: Ainoa oikea (Tammi, 1998. 146 sivua. Alkuteos The Actual, 1997. Suomentanut Kristiina Rikman.)

  Olen kuvitellut mielessäni kohtaamisia ja keskusteluja Amyn kanssa monta kertaa viikossa vuosien ajan. Noissa keskusteluissa olemme käyneet läpi kaikki tekemäni virheet - ja niitä riittää - joista pahin oli kyvyttömyyteni tavoitella häntä, kilpailla hänestä.
  Hän olisi voinut hyvinkin sanoa: "Missä hemmetissä sinä olet ollut koko meidän elämämme ajan?"
  Hyvä kysymys!

Harry Trellman on etsinyt omaa paikkaansa maailmassa lähes koko ikänsä. Omassa perheessään hän on ollut epäorpo orpopoika, joka on laitettu lastenkotiin, sillä sairaalloinen äiti ja kirvesmiehenä työskennellyt isä eivät ole kyenneet pojastaan huolehtimaan. Koulussa hän on kokenut ulkopuolisuutta erikoisen taustansa ja vielä erikoisemman, itäaasialaista muistuttavan ulkonäkönsä vuoksi. Aikuisena hän on muuttanut Kaukoitään sulautuakseen joukkoon, mutta kaipuu emotionaalisille juurille on saanut hänet palaamaan Chicagoon. Nuoruusvuosilta tuttuun kaupunkiin häneltä on jäänyt jotakin: keskeneräinen rakkausjuttu kouluaikaisen ensirakkauden, Amy Wustrinin kanssa.

Amy ei ole jäänyt Harryn kosintaa odottelemaan, vaan on ehtinyt tahollaan naimisiin, pariinkin otteeseen. Vuodet kuluvat, Harry ja Amy keski-ikäistyvät - ja vasta kun Amy on hautaamassa toista aviomiestään (toiseen kertaan!), rohkenee Harry kertoa naiselle tunteistaan.

  Puolen vuosisadan tunteet on investoitu häneen, puolen vuosisadan haaveet, fantasiat ja hajamielisyys, mielikuvituksessa käydyt keskustelut. Neljäkymmentä vuotta kestäneen keskittyneen kuvittelun jälkeen tunnen pystyväni kuvailemaan hänet millä hyvänsä hetkellä minä hyvänsä päivänä.


Nobelisti Saul Bellowin (1915 - 2005) syntymästä tuli tänään kuluneeksi sata vuotta. Olin suunnitellut miehen kirjojen lukemista jo jonkin aikaa, mutta näin juhlapäivän lähestyessä tartuin vihdoin tuumasta toimeen. Tämän pienoisromaanin ohella olen lukenut myös miehen pääteosta, Herzogia, josta lisää aikanaan.

Bellowilla on hyvin erikoinen ja mielenkiintoinen kirjoitustyyli. Hän sanoo paljon hyvin vähällä, hänen tekstinsä on samanaikaisesti napakkaa ja laveasti rönsyilevää. Hän myös yhdistelee sujuvasti rentoa puhekieltä, korkealentoisia filosofisia ajatelmia ja tekstiä, jossa on jotenkin tieteellinen ja opettavainen ote. Hänen kerrontansa on tavallaan helppolukuista, mutta se ei salli ajatusten lähteä yhtään harhailemaan, tai kärryiltä putoaa saman tien. En muista lukeneeni koskaan mitään aivan tämänkaltaista.

Ainoassa oikeassa Bellow tekee teräviä ja purevan tarkkoja havaintoja ihmisestä ja yhteiskunnasta. Hän tarkkailee päähenkilönsä silmin ihmisluonnon piirteitä ja käyttäytymistä, ja kritisoi nykyihmisen pyrkimyksiä ja arvoja ajassa, jossa materialistinen maailmankuva on tehnyt monista tusinaihmisiä. Bellowin päähenkilö Harry etsii ihmisistä lahjakkuuden merkkejä ja kyteviä hengenlahjoja, mutta kokee, että suuri osa ihmisistä on henkisesti siitä mahoimmasta päästä, vailla korkeampia kykyjä. Bellowin kuvaama maailma - 1990-luvun Yhdysvallat - onkin julma ja häikäilemätön paikka, jossa rahalla on suurempi arvo ja merkitys kuin ihmisellä, ja jossa älynlahjoja käytetään vain jotta voitaisiin saavuttaa lisää rahaa ja materiaa. Tällaista taustaa vasten vuosikymmeniä kestänyt uskollinen rakkaus ja syvä kiintymys yhtä ja samaa naista kohtaan nousee esiin kauniina ja herkkänä, kunnioitusta herättävänä.

Pienoisromaaniksi kirjassa on varsin paljon henkilöhahmoja - ja heistä suurin osa on enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä. Osa henkilöistä tuntuu tavallaan hieman tarpeettomiltakin, mutta heidän kauttaan Bellow piirtää kuvaa amerikanjuutalaisesta yhteisöstä. Harryn ja Amyn lisäksi tärkeään rooliin nousee muuan kunnioitettu juutalainen monimiljonääri, iäkäs Sigmund Adletsky, jonka tehtävänä on näytellä tarinassa eräänlaisen Eroksen rooli. Ainoa oikea onkin paitsi armottoman tarkkanäköinen yhteiskunnan kuvaus, myös herkkävireinen rakkauskertomus, joka jättää sydämeen lämpimän ja toiveikkaan olon.

Ensikosketus huikean älykkääseen ja psykologisesti moniulotteiseen Bellowiin on ollut niin positiivinen, että haluan ehdottomasti jatkaa tutustumista miehen laajaan tuotantoon. Ainoaa oikeaa on luettu muuallakin, ainakin MarikaOksaRisto UusikoskiJane ja susar ovat kirjasta kirjoittaneet.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Annikin Runofestivaali 2015

Eilen vietettiin Tampereella jälleen runojen ystävien vuoden kohokohtaa, Annikin Runofestivaalia. Sää ei varsinaisesti suosinut kulttuurinnälkäistä juhlakansaa, mutta ajoittaisesta sateesta ja sangen koleasta ilmasta huolimatta tunnelma Annikin puutalokorttelissa oli korkealla, ja ihmisillä lämmin ja iloinen mieli. Olin itse mukana nyt toista kertaa, ja viimevuotiseen tapaan (täällä ja täällä) jaan teille kuvatunnelmia hienosta ja lämminhenkisestä runotapahtumasta.


Totuttuun tapaan varsinaiselle festivaalille toimi lähtölaukauksena kolmepäiväinen Annikki OFF-tapahtuma. Nimike pitää sisällään kymmeniä pienempiä itsenäisten järjestäjien tarjoamia kulttuuritapahtumia eri puolilla Tamperetta. Osallistuin tänä vuonna yhteen OFF-tapahtumaan: Sampolan kirjaston kaksikieliseen runoiltaan, jossa tamperelaistunut skottirunoilija Donald Adamson ja tamperelaisrunoilija Pekka Kytömäki lausuivat runojaan kahdella kielellä. Torstai-iltainen esitys oli hyvin valmisteltu ja kaikella tapaa hieno avaus mainiolle runoviikonlopulle.

Jokaisesta runosta kuultiin sekä suomen- että englanninkielinen versio, ja runoilijat jekuttivat kuulijoita jättämällä arvausten varaan, kumpi versio kulloisestakin runosta oli alkuperäinen, kumpi käännös. Runoilijoilla on tuotannoissaan paljon samoja teemoja; he kirjoittavat mm. luonnosta, vanhemmuudesta, arjen pienistä sattumuksista ja huomioista, sekä kirjoittamisesta. Miesten hienot ja oivaltavat runot ovat selvästi samalla taajuudella: vaikka kummallakin on selkeä oma tyylinsä, on teksteissä samankaltaista lämpöä ja huumoria, samanlainen katsantokanta elämään.


Pekka Kytömäki, jonka Sanasadon julkaisemaa esikoisrunokokoelmaa pääsee lukemaan ensi syksynä. Kannattaa tutustua, tästä lahjakkaasta miehestä kuullaan vielä!


Mainio Donald Adamson, joka luki yhden runon jopa skotiksi. En ymmärtänyt montaakaan sanaa, ja kiittelinkin runon tampereenkiälistä versiota. :) Englanninkielistä runoutta lukevien kannattaa ehdottomasti tutustua palkitun Adamsonin tuotantoon. Adamsonista kiinnostuneille liitän oheen Sampolan kirjaston kirjailijaesittelyn:

"Donald Adamson on laajasti julkaissut runoilija ja kääntäjä, joka asuu vuoroin Skotlannissa ja Tampereella. Hän on skotlantilaisen kirjallisuuslehden Markingsin perustajajäsen. Hänen runonsa "Väärät profeetat", joka voitti vuonna 1999 The Herald -lehden kilpailun vuosituhannen vaihteen runosta, on haudattu aikakapseliin Skotlannin runokirjaston perustuksiin. Hänet palkittiin viimeisimmässä McCash-runokilpailussa 2014.

Julkaisuja: From Coiled Roots (Indigo Dreams 2013); A Landscape Blossoms Within Me (käännös Eeva Kilven runoista, runot sekä suomeksi että englanniksi, Arc 2014); Histories and Happenings (Bibliotheca Universalis, Bukarest 2014); Glamourie (Indigo Dreams, tulossa)."


Sitten siirrytään lauantaihin ja Annikin puutalokorttelin sisäpihalle. Saavuin paikalle päivällä, kun osa esityksistä oli jo kuultu, mutta ehdin parahiksi näkemään iltapäivän pienen yllätysesityksen, jossa yhdistyivät runous ja pyörätuolitanssi: lavarunoilija Aura Nurmi lausui runojaan, ja tanssista vastasivat maailman parhaina pyörätuolitanssijoina palkitut Zaida Launis ja Leevi Ketola.



Runojen ja musiikin välissä pidettiin myös muutama proosatauko. En ehtinyt kuulemaan ensimmäistä prosaistia, Antti Salmista, mutta fiilistelin Marisha Rasi-Koskisen tekstejä. Kirjailija luki otteita uusimmasta teoksestaan Vaaleanpunainen meri (WSOY, 2014), sen hienosta novellista Satu äidistä.



Kolmannella proosatauolla esiintyi yksi suursuosikeistani, kirjailija Sirpa Kähkönen. Hän luki katkelmia viime vuonna ilmestyneestä romaanistaan Graniittimies (Otava, 2014), joka löytyi loppuvuodesta myös Finlandia-palkintoehdokkaiden joukosta.


Yksi lauantain odotetuista kohokohdista oli legendaarisen kirjailija Hannu Salaman saapuminen päälavalle. Mies lausui viidenkymmenen vuoden takaisia runojaan musiikin säestyksellä. Hypnoottisen hienon musiikkielämyksen tarjosi jazzmuusikko Hepa Halmeen johtama yhtye Vapaat radikaalit.


Hepa Halme ja Pekko Käppi.


Vasemmalta oikealle Arttu Tolonen, Hannu Salama, Hepa Halme ja Pekko Käppi.










Yksi päivän yllätysesiintyjistä: japanilainen muusikko Tota Imai.


Runoilija Saila Susiluoto kertoi aluksi syksyllä julkaistavasta teoksestaan Antikythera, joka on "yksi maailman ensimmäisistä iPad-sovelluksen muodossa julkaistuista runokokoelmista". Tämän jälkeen oli runojen vuoro puhua puolestaan, ja Susiluodon lausuntaa säesti kirjailija Markku Pääskynen soittaen taidokkaasti syyrialaista kielisoitinta, ud-luuttua. Hypnoottista, tämäkin!


Markku Pääskynen.





Alkuillasta lavan täytti karismaattinen saamelaisartisti Wimme Saari. Hänen juureva joikuesityksensä sai yleisön hyvälle tuulelle, ja sateenkin loppumaan! Saaren luontojoikujen ansiotako vai mitä, mutta miehen ollessa lavalla aurinko alkoi paistaa ensimmäistä kertaa moneen tuntiin. :)







Hienon festivaalipäivän päätti tapahtuman pääesiintyjä, jamaikalaisen musiikin elävä legenda ja dub-runouden pioneeri Mutabaruka. Siinä missä saamelainen Wimme Saari kehui tamperelaista hellettä (ilma rapsakka n. + 10 astetta, jos sitäkään), kiitti Mutabaruka kutsusta jääkaappiin. :) Mutabarukan esitys oli huikea ja rennon mutta samalla vimmaisen vakuuttava, ja hän antoi yleisölle paljon ajattelemisen aihetta vahvasti kantaa ottavalla runoudellaan. Näin hienoa esitystä odotellessaan kannatti kyllä sietää pientä hampaiden kalinaa. :)



Illan päätteeksi kiitossanat lausui runoilija J.K. Ihalainen, Annikin Runofestivaalin taiteellinen johtaja. Nyt on festivaalit tältä vuodelta juhlittu, ja minäkin kiitän nyt osaltani tapahtuman järjestäjiä, talkooväkeä ja esiintyjiä, sekä torstaisen OFF-tapahtuman järjestäjää, Sampolan kirjastoa. Runofestivaali oli jälleen kerrassaan hieno ja onnistunut kulttuurijuhla, josta jäi onnellinen ja hyvä mieli. ♥ Ensi vuonna uudestaan!

*****

Runojen lukemisesta siirryn nyt luontevasti dekkareiden pariin, sillä alkavalla viikolla Suomessa vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa. Aikomuksissani on blogata ensi viikolla ahkerasti, ja vaikka kirjoitan (näin kesälomahuumassani) luultavasti muustakin, on luku- ja bloggauslistallani ainakin 2-3 dekkaria. Lähde sinäkin mukaan dekkareita lukemaan! ♥


keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

John Galsworthy: Omenapuu


John Galsworthy: Omenapuu (WSOY, 1970. 112 sivua. Alkuteos The Apple Tree, 1916. Suomentaneet V. A. Koskenniemi ja Vieno Koskenniemi.)

Frank ja Stella Ashurst juhlistavat hopeahääpäiväänsä tekemällä pitkän autoretken Englannin maaseudulle, heidän päämääränään on pieni Torquayn merenrantakaupunki, jossa he ovat aikanaan tavanneet. Pariskunta pysähtyy nummien keskellä laidunmaiden kupeeseen lepäämään ja syömään lounasta. Kaunis maisema houkuttelee Stellan kaivamaan esiin maalaustarvikkeensa, ja vaimon jäädessä auton luo maalailemaan vesiväreillään kävelee Frank läheiselle rinteelle eväskorin ja kirjansa kanssa. Hänen olonsa on levoton ja hän tuntee rinnassaan omituista kaipausta, ja äkkiä hän tajuaa maiseman olevan ennestään tuttu.

Kahtakymmentäkuutta vuotta aiemmin Frank on juuri päättänyt viimeisen ylioppilasvuotensa ja valmistunut asianajajaksi. Opiskelun päättymistä ja kevättä juhlistaakseen nuori mies on lähtenyt ystävänsä Robertin kanssa maaseudulle jalkamatkalle. Hänen jalkapallopolvensa alkaa kuitenkin vihoitella, ja ystävykset toteavat, että heidän tarvitsee löytää nummien keskeltä maalaistalo josta he saisivat yösijan. Polulla heitä vastaan tulee nuori, vaatimattomasti pukeutunut tyttö, joka lupaa nuorukaisille majapaikan tätinsä läheisestä talosta. Kaksikko otetaankin talossa vastaan vieraanvaraisesti, vierashuone laitetaan kuntoon ja miehille tarjotaan myöhäinen mutta yltäkylläinen iltapäivätee.

Polulla kävellyt tyttö on seitsemäntoistavuotias Megan. Jo ensimmäisenä iltana Frank huomaa etsivänsä häntä katseellaan ja tuntevansa sielussaan outoa synkkyyttä, sillä myös Robert tuntuu huomanneen tytön viehätyksen. Seuraavana aamuna Frankin jalka on pöhöttynyt sellaiseen kuntoon, ettei matkan jatkaminen jalan ole mahdollista. Robert lähtee, sillä häntä odotetaan Lontoossa, mutta Frank jää maataloon yli viikoksi parantelemaan jalkaansa. Noiden päivien aikana Frankissa herää rakkaus Megania kohtaan, ja ilokseen mies huomaa tytön vastaavan hänen tunteisiinsa.

  Kuin pehmeän, näkymättömän käden kohottamana kaikki nousi maasta ja kehittyi, samoin olivat hänenkin sydämensä ja aistinsa kehittyneet. Hän nousi ja taittoi metsäomenapuusta pienen oksan. Umput muistuttivat Megania - ne olivat sirosti muovautuneet kuin simpukankuoret, ruusunpunaisia, luonnonraikkaita ja liikuttavia. Hän pisti oksan napinreikään. Ja hänen rinnassaan kuohuvan kevään hurma purkautui riemukkaaksi huokaukseksi.

Salaisten tapaamisten kuohuttama Frank lupaa Meganille viedä tämän mukanaan Lontooseen, näyttää tälle maailmaa ja viedä tytön vihille. Hän jättää matkatavaransa maataloon ja lähtee Torquayhin valmistelemaan tulevaa karkumatkaa: hänen täytyy käydä pankissa ja hankkia alempisäätyiselle tytölle tulevan matkan ajaksi huomiota herättämättömiä pukuja. Kaupungissa Frank tapaa kuitenkin vanhan ystävänsä seurueineen, ja heidän kanssaan aikaa viettäessään intohimoinen ajatus maalaistytöstä alkaa laimentua ja rakkaudenunelmat muuttuvat todellisuudeksi. Frank unohtaa Meganin, mutta ei arvaa, että hänen petoksellaan on kohtalokkaat seuraukset.


Luin tämän Galsworthyn pienen klassikon ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten, ja se hurmasi minut jo silloin. Olen haaveillut kirjan uudelleenlukemisesta joka kesä, ja nyt kun luin kirjan uudelleen, se yllätti minut olemalla jotenkin vielä ihanampi kuin muistinkaan. Omenapuu onkin oivallista luettavaa juuri tähän aikaan vuodesta omenapuiden kukkiessa kauneimmillaan. Se on myös melkoinen täsmälääke kaihertavaan Englannin-kaipuuseen.

Kirjan englantilaisen maaseudun kuvaus nimittäin lumoaa taianomaisuudellaan. Eletään toukokuuta, aikaa jolloin omenapuut ovat juuri puhkeamassa kukkaan. Rakastunut Frank Ashurst viettää aikaa kuljeskelemalla maatalon puutarhassa, jonka omenankukat verhoavat kuin valkoiseen harsoon. Vino auringonsäde värisee ruohikossa, sammalrunkoisten puiden oksat huojuvat hiljaa tuulessa, ja hiljaisuudessa kuuluu mustarastaan laulu. Kesä tekee tuloaan ja Frankissa herää levoton hurma. Hän sepittelee rakkausrunoja kuunnellessaan käkien kukuntaa ja rastaiden säksätystä. Kerronnassa on miltei yltiöromanttinen sävy, mutta kun pintaa raaputtaa, löytyy sen alta kutkuttavan hersyvää ironiaa ja hienoista halveksuntaa yläluokkaista elämäntapaa ja -asennetta kohtaan. Omenapuu onkin hieno kertomus siitä, miten luokkayhteiskunnan odotukset, perinteet ja velvoitteet vaikuttavat ihmismieleen.

Galsworthy kuvaa mainiolla tavalla päähenkilöään, nuorta Frank Ashurstia. Hän on säätytietoisuudessaan ylemmyydentuntoinen ja koppava, mutta näkee itsensä ihailtavan jalona ja sivistyneenä miehenä. Hänen Megania kohtaan tuntemansa rakkaus on varmasti osin aitoakin, mutta enemmän hän tuntuu olevan rakastunut ajatukseen rakkaudesta. Hän kokee Meganin lempeyden ja huomionosoitukset mairittelevina, ja huumaantuu omasta ritarillisuudestaan tyttöä kohtaan. Miehen ajatukset ovat ristiriitaisia, eikä hän tunnu lopulta itsekään tietävän mitä pitäisi haluta tai ajatella. Tosin ajatus kahden säädyn erilaisuudesta on vahva ja alentava: Koska Megan on maalainen ja alempaa yhteiskuntaluokkaa, on hän luonnollisesti yksinkertainen, ajattelematon ja avuton, kuin älyllisesti kehittymätön - ja siksi Frankin suojeluksen tarpeessa. Kirjaa lukiessa tämä ajatus nostaa karvat pystyyn, ja se lienee ollut juuri kirjailijan tarkoitus.

Myös rakastumisen ja nuoren rakkauden kuvaus on osuvaa. Galsworthy tavoittaa hyvin sen, millaisin silmin rakastunut ihminen mielitiettyään katselee: ensimmäisenä päivänä Frank toteaa mielessään Meganin olevan hymyillessään melkein kaunis, mutta viikon päästä ääni kellossa on jo toinen: tyttö on Frankin silmissä hyvin kaunis tummine hiuksineen ja kasteenharmaine silmineen. Nuoren miehen levottomuus ja sydämessä värisevä kiihko tarttuvat lukijaan, kirjaa lukiessaan on helppoa muistaa, miltä tuntuu olla rakastunut. Omenapuu on napakka kertomus, sen pieneen sivumäärään on saatu mahdutettua kaikki oleellinen. Kirjan ajankuvaus ja brittiläisyys hurmaavat, samoin kuin Koskenniemien käännös ja romaanin vanhahtava kieli. Kirja tarjoaa kerrassaan hienostuneen ja ihastuttavan lukukokemuksen.

Ihanan Omenapuun ovat lukeneet myös ElinaUllahdcanisMrRainfold ja Kirjojen kamarin Katja. Itse aion jatkaa matkaani mainion Galsworthyn parissa lukemalla tänä kesänä vihdoin miehen pääteoksen, Forsytein tarun.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...