perjantai 31. heinäkuuta 2015

Anton Tšehov: Kolme sisarta (- ja yksi klassikkohaaste)


Anton Tšehov: Kolme sisarta (WSOY, 2001. 109 sivua. Alkuteos Три сестры / Tri sestry, 1901. Suomentaneet Eino ja Jalo Kalima.)

  Maša: Oi siskokulta. Miten elämämme menee, mitä meistä tulee... Kun lukee jonkin romaanin, niin kaikki tuntuu niin vanhalta ja selvältä, mutta kun itse rakastuu, niin huomaakin, ettei kukaan tiedä mitään ja että jokaisen täytyy ratkaista asia omin päin.

Prozorovin sisarukset Olga, Maša ja Irina elävät veljensä Andrein kanssa pienessä ja hiljaisessa maaseutukaupungissa, johon perhe on muuttanut Moskovasta vuosia aiemmin kenraali-isän saatua paikkakunnan prikaatin komennettavakseen. Kun näytelmän ensimmäinen näytös alkaa, on isän kuolemasta kulunut päivälleen vuosi. Suuren salin pöydälle katetaan aamiaista, naiskimnaasin opettajatar Olga korjaa oppilaittensa vihkoja ja vierashuoneessa vallitsee rauhallinen ja mietteliäs tunnelma. On Irinan nimipäivä ja taloon odotetaan väkeä vieras- ja onnittelukäynneille. Rykmentti on saapunut kaupunkiin, ja sisarten mielessä herää toivo siitä, että jotakin hyvää tapahtuisi.

Sisaret unelmoivat paluusta Moskovaan ja paremmasta elämästä siellä. Kukin heistä on tyytymätön omassa roolissaan: Opettajatar Olga kaipaa elämäänsä puolisoa ja rakkautta, Maša on naimisissa miehen kanssa, jota ei rakasta, ja nuorimmainen Irina on elämässään suuntaa vailla. Rykmentin läsnäolo tuokin sisarten elämään lupauksen toivosta ja rakkaudesta, mutta ennen kuin esirippu neljännen näytöksen lopuksi laskeutuu, on kaikki toivo menetetty, ja vanha tuttu hiljaisuus peittänyt kaupungin alleen.


Olen häpeäkseni lukenut huonosti venäläisiä klassikoita. Vaikka tšehovilainen tunnelma on minullekin käsitteenä tuttuakin tutumpi, on sen hahmottaminen näihin aikoihin asti ollut enemmän mielikuvitukseni kuin varsinaisen lukukokemuksen varassa, sillä ennen tätä kesää olen lukenut Anton Tšehovin tuotannosta vain joitakin yksittäisiä novelleja - niitäkin lukioaikoina, eli, köh, kauan sitten. Tänä kesänä tuli vihdoin Tšehovin vuoro, ja hyvänä sysäyksenä Kolmen sisaren lukemiselle toimi halu lukea Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja (joka on muuten aivan ihana kirja!) heti tämän klassikkonäytelmän perään. Tämä ensimmäinen varsinainen Tšehov-kokemukseni onkin ollut ihastunut ja innostunut, ja näin kun näytelmän lukemisesta alkaa olla reilusti aikaa, huomaan että sen tarina ja tunnelma elävät mielessäni yhä vahvoina. Näytelmän jälkihehku on siis ollut pitkä ja voimakas, ja eniten saan varmastikin kiittää siitä Sundin romaania, joka avasi Kolmea sisarta vielä paljon lisää. 

Näytelmässä minua kiehtoo paitsi ajan-, myös venäläisen yläluokan joutilaan ja turhamaisen elämän kuvaus. Teoksen sivut tulvivat hiljaista ja vähäeleisyydessään tyylikästä slaavilaista melankoliaa, joka kietoutuu miltei lannistavaan tyytymättömyyden ja onnettomuuden tunteeseen. Päähenkilöiden vauras, mutta sisällöltään tyhjä elämä tuntuu kirotulta ja sietämättömältä, ja sisaruskolmikon nuorimmainen, Irina, toteaakin kosijalleen Tuzenbachille, ettei elämä ole ihanaa, vaan että se on pyrkinyt tukahduttamaan heidät kuin rikkaruoho. Sisarukset tyytyvät hiljaa rooleihinsa, eikä heillä tunnu olevan kykyjä tai voimavaroja tehdä jotakin omalle onnettomalle olotilalleen. Helpompaa on luopua siitä, joka tuntuu itselle merkityksellisimmältä - toivosta, haaveista ja samalla myös vähän itsestään. 

Kaikki neljä näytöstä näytellään hienoissa puitteissa, joko Prozorovien hienossa talossa tai sen viereisessä kauniissa, vanhassa puutarhassa. Ensimmäisessä näytöksessä Tšehov kuvaa kevätpäivää aurinkoiseksi ja iloiseksi, ja näytelmä päättyy vuosien kuluttua kesäiseen puutarhaan, jossa pöydällä lojuvat lasit ja pullot kielivät jo ennen puoltapäivää nautitusta samppanjasta. Valosta huolimatta näytelmä jättää mieleen pehmeänharmaan ja hieman hämäränhyssyisen jäljen. Surumielisen, mutta kauniin. Kauniisti Tšehov kuvaa myös muistoja ja muistamista sekä toisaalta unohtamista, vierauden ja yksinäisyyden tunteita, haaveilua toisenlaisesta elämästä ja jatkuvaa kaipausta menneeseen, lapsuuden Moskovaan. Henkilöt keskustelevat sivistyksen ja koulutuksen merkityksestä, puntaroivat suhdettaan työhön ja pohtivat paljon elämän tarkoitusta ja sisältöä. Tekstissään Tšehov kurottaa yhtä lailla menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, hän laittaa henkilönsä kuvittelemaan elämää heidän jälkeensä. Kiehtovaa!

  Veršinin (mietittyään hetkisen): Miten minä sen sanoisin? Luulisin että kaiken tässä maailmassa täytyy muuttua vähitellen - ja muuttuu jo meidän nähtemme. Kahden-kolmensadan tai sitten tuhannen vuoden perästä - aikamäärä ei tässä ole tärkeintä - alkaa uusi, onnellinen elämä. Siitä elämästä osallisiksi me emme pääse, mutta sitä varten me elämme nyt, teemme työtä, niin, ja - kärsimme, me luomme sitä - ja siinä yksin on koko meidän olemisemme tarkoitus ja, jos tahdotte, meidän onnemme. 


Ehkä kiehtovinta kaikesta on kuitenkin Tšehovin naiskuvaus. Näytelmä kertoo neljästä naisesta, sillä kolmen sisaren lisäksi tärkeässä roolissa on myös heidän veljensä Andrein morsian ja tuleva vaimo, Nataša. Tämän hahmon kehitys on mielenkiintoinen: Alun ujosta ja hieman aran oloisesta tytöstä kasvaa avioliiton ja äitiyden myötä häikäilemätön ja röyhkeä nainen joka ei pokkuroi ketään, ja joka pettää miestään avoimesti kaikkien katseiden alla. Nataša herättää lukijassa eniten tunteita alun säälistä lopun tympeään ärsytykseen, ja on siksi rosoisuudessaan mainio hahmo kolmen hillityn sisaruksen joukossa.

Näytelmä on näennäisesti hyvin rauhallinen ja vähäeleinen eikä siinä tapahdu paljoa, mutta sen rivien väleissä ja henkilöiden mielissä kuohuu. Teksti on täynnä suurta tunnetta ja tuskaa, ja niiden olemassaolo herää lukijan mielessä kunnolla vasta tekstin lukemisen jälkeen. Tšehovin tekstit eivät ole klassikkoja syyttä. Tämän jälkeen janoan lisää.

*****

Olen viettänyt viimeiset pari viikkoa kesälomaa paitsi työstäni, myös näköjään täältä blogimaailmasta. Blogiloma oli ennalta suunnittelematon, mutta sekin tuntui tulevan tarpeeseen. Olen tehnyt viimeiset kaksi viikkoa ihania asioita: käynyt rakkaiden ystävien kanssa Turussa ja Kustavissa Volter Kilven ja Alastalon salin merkeissä (tästä lisää lähipäivinä!), tehnyt suursiivousta Marie Kondon oppien mukaan (tästäkin lisää myöhemmin), käynyt kesäteatterissa ja elokuvissa, tavannut rakkaita ystäviä, ihanaa pikkuista kummityttöäni, sisaruksiani ja uusia, ihastuttavia tuttavuuksiakin, ja ennen kaikkea levännyt ja tuntenut olevani pitkästä aikaa todella rentoutunut. Niin, ja lukenut - totta kai! :) Parin viikon totaalisen akkujen latauksen jälkeen olo on taas innostunut ja energinen, ja olen täällä blogimaailmassakin taas mukana intoa puhkuen!

Tämän postauksen julkaisen osana kirjabloggaajien ensimmäistä klassikkohaastetta, jota emännöi tällä kertaa Reader, why did I marry him -blogin Omppu. Oheisesta linkistä voi käydä kurkkaamassa muiden bloggaajien lukemia klassikoita ja heidän niistä kirjoittamiaan tekstejä. Haasteen tarkoituksena on siis ollut lukea ennalta lukematon klassikko, jonka lukemattomuus suorastaan vähän hävettää. Omassa blogissani oli alun perin tarkoituksena olla tänään juttua aivan toisesta kirjasta, J. R. R. Tolkienin klassikkojärkäleestä Taru sormusten herrasta, mutta toisin kävi.

Olen katsonut TSH-elokuvatrilogian moneen kertaan, ja huikeat leffat kuuluvat ilman muuta suurimpiin fantasiaelokuvasuosikkeihini. Romaanin suhteen sen sijaan en pääse puusta pitkään, vaikka olen yrittänyt aloittaa sitä monta kertaa, ja samalla tavoin kävin nytkin. En oikeastaan osaa edes selittää, miksi TSH:n lukeminen on minulle niin tuskallisen työlästä ja tikkuista. En keksi muuta syytä, kuin sen että tänä kesänä(kään) ei ole ollut yhtään fantasianlukuolo. TSH pysyy siis toistaiseksi lukemattomien klassikoiden listallani, mutta ehkäpä ja toivottavasti jonakin päivänä tulee vielä senkin vuoro.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja


Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja. Nelinäytöksinen romaani (Schildts & Söderströms, 2014. 508 sivua. Alkuteos Tre systrar och en berättare, 2014. Suomentanut Helene Bützow.)

  "Kuten hyvin tiedätte, olen elätellyt sellaista suunnitelmaa, että kirjoittaisin kertomuksen sodanjälkeisestä Suomesta. Mieleeni on tullut, että valitsisin keskeisiksi hahmoiksi kolme nuorta naista. Ensimmäinen pulma on se, miten kaavaillut päähenkilöt saatetaan yhteen. Kun luin uutisen Teatteriyhdistyksen suunnitelmista, minulla välähti heti - eikö kolmella sankarittarellani voisi olla yhteinen teatteriharrastus? He saavat Olgan, Mašan ja Irinan roolit Kolmessa sisaressa. Sillä tavoin he tutustuvat. Minulla on sellainen ajatus, että heidän elämäänsä seurataan sen jälkeen monta vuotta..."

On syksy 1948. Suomi maksaa sotakorvauksia ja kärsii elintarvikepulasta. Kansalaiset yrittävät vähitellen toipua sodasta, vaikka se onkin hidasta - sielun palaaminen rauhanaikaan kun ei käy kädenkäänteessä. Takana on kolea ja sateinen kesä, ja pienen pohjoispohjanmaalaisen rannikkokaupungin harrastajateatteri valmistautuu esittämään Anton Tšehovin näytelmän Kolme sisarta.

Sisarten rooleihin on valittu kolme ennestään toistaan tuntematonta naista: Olgaa esittää vastavalmistunut kansakoulun opettajatar Ulla-Maj, Mašaa tupakkatehtaan konttoripäällikkö Boströmin viides tytär Margit, ja Irinaa kaupungin paskakuskin tytär, juoksutyttönä työskentelevä Iris. Teatteriseuruetta järkyttää kuitenkin ensi-illan kynnyksellä muuan tragedia, joka ei unohdu pikkukaupungin asukkailta vuosikymmenienkään kuluessa.

Tarinaa kertoo sodassa rampautunut ja toisen silmänsä menettänyt nimettömänä pysyttelevä ratavartija, jonka haaveena ja aikomuksena on kirjoittaa romaani. Juttuseurana miehellä on vahtituvan lähistöllä viihtyvä varis, ja kirjoittamisessa häntä rohkaisee ja opastaa kaupungin runoilija ja ratavartijan ystävä Viktor Sund.


Suomenruotsalaisen Lars Sundin kirjat ovat keikkuneet lukulistallani vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea häntä, vaikka kirjastosta on ollut lainassa kaikenlaista Colorado Avenue -trilogiasta Aamu-unisen lintubongarin tunnustuksiin. Tämä Kolme sisarta ja yksi kertoja kuulosti alkuasetelmiltaan niin herkulliselta, että halusin lukea sen suhteellisen tuoreeltaan, ja kun Ilselän Minnakin totesi, että Sundiin tutustumattomat menettävät paljon, oli kirja pakko lukea. Ja voih: vaikka kesää on vielä rutkasti jäljellä, ja vaikka olen Sundin jälkeenkin lukenut jo vaikka mitä hienoa, rohkenen sanoa, että tässä on kesän i-h-a-n-i-n kirja. Hurmaava runsaudensarvi, kirjalliseen maailmaansa syvälle upottava todellinen lukunautinto, romaani joka tarjoaa silkkaa lukemisen juhlaa!

Romaani toi tavallaan mieleeni Kjell Westön Missä kuljimme kerran, sillä vaikka vertailen kahta erilaista kirjailijaa ja kirjaa, on kummassakin romaanissa samankaltaista yksityiskohtaisuutta, paljon kiehtovia henkilöhahmoja, taidokasta ajankuvausta ja suorastaan maagisen hienoa kerrontaa. Sundin tyyli on tosin selvästi Westötä rönsyilevämpää. Teksti solahtelee sujuvasti aikatasolta toiselle, se kurottaa eteen ja taakse, sotavuosista aina seitsemänkymmentäluvun kynnykselle. Yhdestä henkilöstä ja näkökulmasta siirrytään toiseen, välillä tarkastellaan pieniä yksityiskohtia ja rakennellaan suurta kokonaisuutta pienistä palasista, mutta kaiken tämän Sund tekee täydellisen hallitusti.

Sundin romaani käy kiehtovaa vuoropuhelua Anton Tšehovin Kolme sisarta - näytelmän kanssa. Näytelmä ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta luin sen juuri ennen Sundia (kirjoitan näytelmästä naistenviikon aikana), ja siten lukukokemus oli varmasti parhaimmillaan. Venäläinen klassikkonäytelmä oli hieno sekin, mutta Sundin romaani avasi sitä lisää, antoi näytelmälle ja tuoreelle lukukokemukselle uudenlaisia tasoja ja tulkintoja. Sund on myös lukenut Tšehovinsa tarkkaan, hän käyttää romaanissaan omaperäiseen tapaansa jopa taukoja ja hiljaisuuksia samankaltaisena tehokeinona kuin Tšehov tyylikkään melankolisessa näytelmässään. Romaani on myös jaettu neljään näytökseen aivan niin kuin Kolme sisarta.

Minua ihastuttavat usein hieman tavallisesta poikkeavat kertojaratkaisut, esimerkiksi Joel Haahtelan Traumbachin kaikkitietävä kertoja on aivan mainio. Myös Sundin itsestään ja omasta roolistaan tietoinen kertoja - joka keskustelee omanarvontuntoisen ja hieman porvarillisen variksen kanssa kirjakielisesti ruotsiksi - on kerrassaan riemastuttava. Hän myöntää, ettei itsekään tiedä kaikkea, ja että joutuu siksi sepittämällä täyttämään aukkoja. Hän puhuttelee lukijaa ja välillä romaanin hahmojakin, ja muun muassa esittelee pikaisesti erään tähän tarinaan mitenkään kuulumattoman norjalaisen koulupojan aivan toisesta romaanista vain muistuttaakseen, että jokainen romaani on yhteydessä moniin muihin romaaneihin, ja että kaikki kirjallisuus viestii muun kirjallisuuden kanssa, kirjoittaminen on lainaamista ja uudelleen käyttämistä, ja jokaisessa tekstissä kuuluu aikaisempien tekstien kaiku. Mainiota!

Kaiken muun hyvän lisäksi romaanin kieli on nautinnollisen kaunista ja sujuvaa. Helene Bützowin suomennos on tavattoman hieno (ja veikkaanpa, että tehtävä on ollut kaikkea muuta kuin helppo!). Teksti elää ja hengittää, se kietoo lukijan täysin pauloihinsa niin ettei kirjaa malttaisi millään laskea käsistään, ja maalaa lukijan eteen kiehtovan pikkutarkan kuvan, jossa pikkuinen kaksikielinen rannikkokaupunki ja sen asukkaat heräävät viimeistä piirtoa myöten eloon. Ja aina silloin tällöin Sund saa lukijan kehräämään onnesta ajatuksilla, mielikuvilla ja toteamuksilla, jotka tekisi mieli tallettaa jonnekin sielun sopukoihin. Kuten esimerkiksi:

  Ihmisen muisti on epäluotettava laitos, kallonluiden alla oleva kylmä ullakko, jossa on sikin sokin kaikenlaista rojua ja josta ei joka kerta penkomaan kavutessaan löydä helposti sitä mitä hakee.

tai tämä (jota Minnakin blogissaan siteeraa):

  Ihmisten välillä voi olla monenlaista hiljaisuutta; katkera hiljaisuus, jonka Ulla-Majn äiti välillä pystytti ympärilleen, oli oma lajinsa, surun hiljaisuus oli toinen. Välinpitämättömyydellä on oma erityinen hiljaisuutensa, tunteeton ja poispäin kääntynyt. Yksinäisyydellä on omansa. On hiljaisuutta, joka on tulvillaan merkitystä ja salaisuuksia, on kainoa hiljaisuutta ja ylpeää hiljaisuutta. Hiljaisuus voi torjua ja rajoittaa, mutta se voi myös avautua ja ottaa avosylin vastaan sen, joka haluaa sen jakaa.


Voi rakkaus, mikä romaani! ♥ Kirja ja lukukokemus olivat niin ihania, että haluaisin melkein pitää tämän helmen mustasukkaisesti vain itselläni, mutta en tee sitä, vaan kehotan: Lukekaa tämä!
Yllä mainitun Minnan lisäksi sen ovat lukeneet myös TuijaSalla ja Jonna.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjablogit kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Minun rakas lähikirjastoni on tamperelainen Sampolan kirjasto. ♥ Kävin eilen kuvaamassa itseäni kirjaston edessä - tavallaan. :) Koska en julkaise blogissa kuvia itsestäni, näkyvät minusta vain kädet. Ajatus on kuitenkin tärkein!


Olen itse kirjaston suurkuluttaja, ja valtavan onnellinen suomalaisesta kirjastolaitoksesta, joka on maailman parhaimmistoa. On uskomattoman hienoa että mahdollisuus lukemiseen, elinikäiseen oppimiseen ja sivistykseen ei ole kiinni varallisuudesta, kun jokaisella on tasaveroinen mahdollisuus lainata aineistoa maksutta. Kiitos nykyisen kirjastolain on suomalaisten ulottuvilla kattava kirjastoverkko, jossa työskentelee korkeasti koulutettua henkilökuntaa ja kenen tahansa saatavilla on laadukkaita ja monipuolisia kirjastopalveluita. Kirjasto on kansalaisten sivistyksellinen perusoikeus, josta on syytä olla ylpeä.

Käytän Tampereella paria muutakin kirjastoa, mutta selvästi läheisin, rakkain ja eniten käyttämäni kirjasto on juuri Sampola, jossa käyn vähintään kerran viikossa. Se on paikkana selkeä, valoisa, siisti ja kodikas (kuten alla olevista kuvista näkee), ja sen kirjavalikoimat ovat erinomaiset. Lehtilukusali ja lastenosasto ovat myös valoisia ja viihtyisiä, sellaisia, joissa eri-ikäiset asiakkaat viettävät aikaa mielellään. Kirjastossa järjestetään myös monenlaista oheistoimintaa: Lukupysäkillä on esiintynyt lukuisia kirjailijoita (olen kirjoittanut aiemmin suursuosikkini Joel Haahtelan lukupysäkkivierailusta), ja Sampola LIVE -iltapäivissä on tarjolla livemusiikkia (itselleni huikein elämys on ollut färsaarelaisen folkmuusikko Gudrid Hansdottirin akustinen keikka viime lokakuussa).

Sampolan sielu on kuitenkin sen aivan kertakaikkisen mahtava henkilökunta: asiantuntevaa, huumorintajuista, hymyilevää ja hyväntuulista väkeä, joiden kanssa asioimisesta tulee aina hyvälle mielelle. Siksi onkin syytä esittää suuri ja lämmin julkinen kiitos Sampolan koko henkilökunnalle! ♥















sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kolme kirjaa -haaste ja lomafiilistelyä


Pääsin tänä aamuna lomalaitumille ja ajattelin aloitella loman mukavan pikku kirjahupsuttelun merkeissä. Sain viikko sitten Ritalta haasteen listata kolme kirjaa, joista olen blogannut ja jotka haluan lukea uudelleen. Ajattelen tämän haasteen eräänlaisena blogiajan top kolmosena - valitsen kirjoja joita itse rakastan, ja joita suosittelen mitä suurimmalla lämmöllä.

Ajattelin ensin, että vain kolmen (!) kirjan valitseminen yli neljän blogivuoden ajalta on mahdoton tehtävä, mutta lopulta kolmikko löytyi melko helposti. Toki haluaisin mahduttaa kolmen parhaan joukkoon muitakin, ja jonakin toisena päivänä listaltani löytyisi varmasti ainakin jokin Kjell Westön, Antti Hyryn tai Bo Carpelanin romaani. Mutta tänään kuun asento ja tuulen suunta ovat semmoiset, että kolmikkoni näyttää tältä:


Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Ulla-Lena Lundberg: Jää


En nyt ala perustella valintojani sen kummemmin (linkeistä pääsee kirjoista kirjoittamiini juttuihin, joista näkee, miten rakastunut ja vaikuttunut olen kirjoja lukiessani ollut), mutta sen sanon, että jokainen noista kolmesta kirjasta on minulle äärettömän rakas ja ns. sielukirja. Ehdokkaita miettiessäni huomasin, että olen selvästi aina ensisijaisesti kotimaisen kirjallisuuden lukija, niin paljon kuin hyvästä käännöskirjallisuudesta nautinkin.

Haasteen sääntöjen mukaisesti laitan sen eteenpäin kolmelle bloggaajalle. Kuulun ihanaan lukupiiriin, jonka jäsenistä kahdella kolmasosalla on kirjablogi. Haluankin haastaa armaat lukupiiriläiseni miettimään sellaisia lempikirjojaan, joita haluaisivat muille suositella ja itsekin lukea uudelleen. Haaste lähtee Elinalle Luettua elämää -blogiinKaisalle Kannesta kanteen -blogiin ja Kaisa V.:lle Kirja hyllyssä -blogiin. ♥ Kaisa V.:n blogi on muuten uusi ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen - käykääpä kurkkaamassa! ♥

Jatkan itsekin kirjalistausten parissa, sillä sain kesän alussa Katveita-blogin ihanalta Katjalta 12 kirjaa riippukeinuun -haasteen, ja oma kirjalistani on saanut muhia rauhassa alkukesän ajan. Palaan asiaan lähiaikoina.

***

Olen kesälomalla nyt itse asiassa jo toista kertaa tänä kesänä, sillä pidin osan lomastani kesäkuun alussa. Ensimmäinen lomajakso kului täysin raskaasta työkeväästä elpymiseen, ja nyt tuntuu että tämä loma alkaakin jo energisemmissä merkeissä. :) Eniten odotan lomaltani ensiviikkoista kotimaanmatkaa: Lähdemme kahden rakkaan ystävän kanssa Volter Kilven jäljille Kustaviin! Asiaan kuuluu luonnollisesti se, että lomalukemisten korkeana huojuvasta pinosta löytyy muuan kunnioitusta herättävä klassikkojärkäle - yli kahdeksansataa sivua tajunnanvirtaista kuvausta kuuden tunnin ajan tapahtumista Alastalon salissa. Nuorempaa minua hirvittäisi, mutta nykyinen minä on lukenut ja nauttinut Proustia, Päätaloa ja Hyryä, ja odottaa Kilven verkkaista kerrontaa ja etenkin seitsemänkymmenen sivun mittaista piipunvalintakohtausta innolla ja ilolla. :)

Muuten lomasuunnitelmiini kuuluu lähinnä kiireetöntä oleilua, lepäilyä ja lukemista. Tälläkin hetkellä kesken on melkoinen pino toinen toistaan parempia kirjoja, ja bloggausvuoroaan odottelee hurja määrä kirjoja - tulossa on mm. Pirkko Saisiota, Mihail Shishkiniä, Colm Tóibínia, L. Onervaa, Kalle Päätaloa, Thomas Mannia, Monika Fagerholmia, Juha Hurmetta ja lisää Antti Hyryä. No, pikkuhiljaa, mikäs kiire tässä on. Alkavalle viikolle uskallan luvata ainakin kiinnostavaa lyhytproosaa, kirjastoasiaa sekä yhden erityisen ihanan romaanin. ♥ Loppuviikosta toivottavasti jo kuvatunnelmia Kustavistakin.

Ensi viikonloppuna alkaa myös naistenviikko, ja sen kunniaksi ryhmä kirjabloggaajia keskittyy naisaiheiseen kirjallisuuteen. Teemaviikosta voi lukea lisää Tuijan Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogista. Myös itse otan osaa teemaviikkoon ainakin parin kirjan verran.


torstai 9. heinäkuuta 2015

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki


Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki (WSOY, 2008. 1. painos 1936. 181 sivua.)

  Valopilvenä hehkuu taivas meren syleilemän kaupungin yllä. Kevään armoton valo paljastaa vaatteiden köyhyyden, varjot silmien alla, seinien harmauden. Kaupunki tekee työtä, toivoo, uneksii ja itkee. Ihmisten jono kadulla ei pääty koskaan. Milloinkaan ei kone lakkaa pyörimästä. Tänä päivänä on vanha neiti Sunnkvist kuoleva. Tänä päivänä on jonkun tehtävä elämänsä uudelleen. Pieni poika tahtoo saada lasisirpaleet loistamaan taivaan valoa. Nuoressa mielessä kuohuu viha ja toivoton rakkaus. Ajatus muuttuu eläväksi lihaksi työhuoneen ja arkipäivän murheessa.

Romaanissa eletään yksi huhtikuinen päivä 1930-luvun Helsingissä. Sen keskiössä on joukko ihmisiä, joiden elämät koskettavat toisiaan ensisilmäykseltä joko löyhästi tai eivät ollenkaan. On kuolemaa odottava vanhapiika, joka lepää hauraana vuoteellaan. Hänen ruumiinsa on kuihtunut, ja kätensä liikkuvat peitteellä itsekseen kuin kerien kuolemaa lähemmäksi, mutta hänen henkensä elää viimeiseen asti terävänä ja lasinkirkkaana. Vanhus kaipaa viimeisiltä hetkiltään vain yhtä asiaa: hän haluaa tietää, miten sanomalehdessä julkaistava jatkoromaani päättyy. Toisaalla seurataan vastikään leikattua koulupoikaa, isänsä mukaan yliherkkää ja sairaalloista 12-vuotiasta Erkkiä. Hänet kotiutetaan pitkän sairaalassaolon jälkeen, ja hän haaveilee rakentavansa värikkäistä lasinpaloista jotakin erityisen hienoa.

Eräs nuori mies on täynnä suuria tunteita. Hän on työtä vailla oleva työläisperheen poika, joka kuluttaa päivänsä piilossa kirjoja lukien, viha ja rakkaus mielessään velloen. Rakkauden kohde on herrasväen tytär, ja siksi koko ajatus rakkaudesta on mahdoton. Toinen nuori mies taas on menestyvän liikemiehen poika, mutta täynnä aatteen paloa ja poliittista idealismia, joiden vuoksi hän on valmis hankkiutumaan vaikeuksiin. Vaikeuksissa on myös maaseudulta tullut junantuoma muukalainen, joka on kovia kokenut ja kaiken menettänyt. Hän kuljeskelee kaupungilla yrittäen saada elämästään jälleen jonkinlaisen otteen.

Näiden lisäksi kertoja seuraa vielä nuorta, perheellistä kirjailijaa, joka tuskallisesti tuijottaa kirjoituskoneen välkkyviin, mustavalkoisiin kirjaimiin, sillä hänen sydämensä on tyhjä, puuttuu oikeanlainen vire eikä kirjoittaminen suju, sekä yläkoululaisia opettavaa pastori Laurilaa, joka kamppailee periaatteidensa ja omantuntonsa kanssa erinäisten koululla tapahtuneiden asioiden vuoksi. Nämä ihmiset edustavat erilaisia elinpiirejä ja elämäntilanteita, mutta yhden päivän aikana heidän elämänsä ja kohtalonsa limittyvät toisiinsa muodostaen kiehtovan ketjun.


Aluksi kerrottakoon, että olen häpeäkseni kartellut Waltarin tuotantoa aina viime vuosiin saakka. Yritin liian isoa palaa liian nuorena, kun joskus pari vuosikymmentä sitten aloin rehvakkaasti lukea kaverin kehumaa Johannes Angelosta ensimmäisenä waltarinani. Kirja oli kansipaperiton järkäle, en ymmärtänyt yhtään mitä luin enkä päässyt kirjassa ensimmäisiä kymmeniä sivuja pidemmälle. Jäi vähän Waltari-kammo - ja kyllä, tunnustettava on, että suomalaiseen yleissivistykseen kai kuuluva Sinuhekin on lukematta. Näin keski-ikäisyyden kynnyksellä olen saanut kerättyä niin paljon rohkeutta ja itsevarmuutta, ettei yksi edesmennyt Mika Waltari minua enää nujerra. On tullut aika.

Olen aloitellut urakkaa viime vuosina ihanan Joulutarinoita-kokoelman parissa. Sitä lukiessani aloin ymmärtää, että Waltarin teksteissä on ihmeellistä viisautta, sekä terävyyttä yhdistettynä lempeään lämpöön. Kesäkuussa tutustuin kirjalliseen Komisario Palmuun (josta kirjoittelen blogiin lähiaikoina), ja aloin ihan tosissaan innostua - Waltarihan on mainio! Mutta ihan viimeistään minut sai rakastumaan tämä Surun ja ilon kaupunki, joka on niin hieno romaani, että tekisi melkein mieli itkeä vähän ilosta.

Romaani kuvastaa hyvin sotien välistä aikaa, kansalaissodan yhä kipeitä jälkiä ja valkoisten ja punaisten välistä juopaa, sekä 30-luvun poliittista ilmapiiriä - ja vaikkei Waltari vielä itsekään kirjaa kirjoittaessaan ole tiennyt pian koittavasta toisesta maailmansodasta, häilyy kaiken taustalla jotenkin painostavan odottava ilmapiiri. Maailma muuttuu ja kehittyy kiivasta tahtia, eikä kukaan tiedä mitä tuleman pitää. Keväinen Helsinki on kuin yksi romaanin päähenkilöistä: Se herättää asukkaansa kevätaamun kylmään, julmaan valoon, kohtaamaan kaupungin surun ja arkipäivän. Päivänpaisteinen meri helottaa kirvelevän sinisenä, ja väkevä tuuli puhaltaa mereltä kaupungin kaduille. Huhtikuiseen tapaan lohduttoman kaljut puut ovat täynnä epätoivoa, raitiovaunut kolistelevat ohi, ja kaupungin sadat ikkunat katselevat mykkinä kulkijoita, joiden mielet ovat täynnä surua ja iloa.

  Joukot lainehtivat eteenpäin. Valot syttyvät ja sammuvat. Haavoitetut ja tallatut jäävät tienvarteen, mutta aina ummistuu heti tyhjä paikka ja päivässä, viikossa unohtuu väkevinkin. Joukon muisti on lyhyt niin ylistyksessä kuin vihassakin, mutta ihminen kantaa itse menneet tekonsa mukanaan ja viskaa ne eteensä muuriksi. 
  Hissi käy, veräjä kolahtaa, kirjojen pitkä rivi pysyy mykkänä. Tänä päivänä on joku kuoleva. Sinun on nähtävä kaikki valot, sinun on tunnettava kaikkien tuska, sinun on ymmärrettävä ja annettava anteeksi, sinun on julistettava ja kirottava. Kivinen kaupunki elää ympärilläsi arkipäivää, tekee kauppaa, laskee rahaa, valitsee lihaa, riitelee palkasta, polkee heikkoja, kadehtii väkeviä, syntyy, kuolee, tähtää tulevaisuuteen ja pakenee menneisyyteen. Kasteluvaunut ovat huuhtoneet veren kivistä.

Waltarin ihmiskuvaus on oivallista. Hän rakentaa hahmoistaan tarkalla kädellä eläviä ja aitoja ihmisiä, täynnä herkkyyttä ja tunnetta, elettyä elämää kaikkine kipuineen. Henkilöhahmoja on monta, mutta kerronta on niin hallittua, että lukija pääsee alusta saakka hyvin sisään siihen maailmaan jonka kirjailija pala kerrallaan luo, eivätkä henkilöt sekoitu mielessä toisiinsa. Huikeinta Surun ja ilon kaupungissa onkin se nerokkuus, jolla Waltari liittää kertomuksensa ihmiskohtalot ja heidän tarinansa osaksi katkeamatonta ketjua - teos tarjoaa lukijalle lukuisia riemastuttavia oivalluksen hetkiä.

Romaanin takaliepeessä kuvataan romaanin heijastavan tulenkantajien aatetta ihmisten veljeydestä ja suurkaupungin joukkosielusta, johon niin rikkaat kuin köyhätkin sulautuvat. Tuo lause kertoo Surun ja ilon kaupungista paljon, ja romaani itsessään on kuin suomalaisuuden kuva: Waltari kuvaa tarkkanäköisesti ja miltei isällisellä rakkaudella niitä ihmisiä, jotka kansalaissodan jälkeen ovat olleet rakentamassa maatamme - tätä hiljaista ja murheellista maata, tätä tuhansien surujen ja näkymättömän ilon maata. Hämmästyttävintä onkin ymmärtää, että tätä romaania kirjoittaessaan Waltari ei ole ollut vielä kolmeakymmentäkään. Surun ja ilon kaupunki on huikea kirja - niin viisas, kypsä ja hallittu. En osaa edes kuvitella, miten hienoja teoksia minulla on vielä edessäni, mutta matkani Waltarin parissa jatkuu pian.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Tuomas Kaakinen: Nocturne. Kuvia suomalaisuudesta


Tuomas Kaakinen: Nocturne. Kuvia suomalaisuudesta. Runot Eino Leino (Karisto, 2013. 123 sivua.)

Ruislinnun laulu korvissani, 
tähkäpäiden päällä täysi kuu; 
kesä-yön on onni omanani, 
kaskisavuun laaksot verhouu. 
En ma iloitse, en sure, huokaa; 
mutta metsän tummuus mulle tuokaa, 
puunto pilven, johon päivä hukkuu, 
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, 
tuoksut vanamon ja varjot veen; 
niistä sydämeni laulun teen. 

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää! ♥ 

Rakastan yhtä lailla Eino Leinon runoja kuin kauniita valokuvakirjojakin, ja tänään jos koskaan on syytä esitellä tämä hyllyni aarre, Tuomas Kaakisen uskomattoman kaunis valokuvakirja, jonka sivuja rytmittävät Leinon runot. Alkusanoissaan Kaakinen kertoo arvostavansa isovanhempiensa elämäntyyliä ja arvomaailmaa, sitä että työt tehdään huolellisesti ja tavarat aikaa kestäviksi, ja ettei mitään heitetä suotta hukkaan, vaan panostuksella ja vaivannäöllä vanhaa korjataan ja uudistetaan käyttökelpoiseksi. Hän kertoo mummostaan, joka aikoinaan esimerkiksi purki lasten pieniksi jääneet vaatteet langoiksi, joista neuloi uusia vaatteita.

Kaakisen koskettavan kauniit ja puhuttelevat kuvat kertovat tarinoita tuon kaltaisesta pienimuotoisesta arkielämästä, jota hän ei halua kadottaa. Hän on kiertänyt Suomea ja löytänyt ihastuttavan idyllisiä kuvausaiheita, ja hän toivoo että nämä kuvat suomalaisuudesta lisäisivät osaltaan oman historiamme arvostusta. Minusta Kaakinen on onnistunut tavoitteessaan täydellisesti, sillä kirja on niin kaunis ja maamme historiaa ja luontoa kunnioittavalla tavalla kuvaava, että sen selailu pakahduttaa sielua ja sydäntä kerrasta toiseen. Oman lumonsa kirjaan tuovat Eino Leinon iki-ihanat runot, jotka ovat Kaakiselle tärkeä inspiraation lähde. Kuvat ja runot käyvät vuoropuhelua ja täydentävät toisiaan.


Itse löysin Leinon runot teini-ikäisenä. Tytönkammarini seinillä oli pieniä, kauniita piirrosjulisteita, joissa oli katkelmia Leinon runoista. Eniten rakastin jo silloin Nocturnea, ja yhä edelleen, liki kolmenkymmenen vuoden kuluttua sama runo on suurin Leino-rakkauteni. Runo lienee osa melko monen suomalaisen sielunmaisemaa, niin minunkin. ♥ Leinon runoilla on ollut tärkeä merkitys myös aikuisuuteni ensi askeleissa: Kiitos opiskeluaikaisen poikaystäväni runoja intohimoisesti rakastavan äidin, löysin Vesa-Matti Loirin Leino-tulkinnat. Kun muistelen vuosia pikkuruisessa opiskelija-asunnossa parikymmentä vuotta sitten, mieleeni palaavat ensimmäisten muistojen joukossa kaikki ne lukemattomat illat, joina olen puuhastellut pieniä arkisia askareita Loirin Leino-levyjä kuunnellen. Niin nostalgista, arvokkaita muistoja. 


Kaakinen tavoittaa valokuvissaan Leinon hengen täydellisesti. Kuvat henkivät sukujemme historiaa, mennyttä ja kadotettua, ja kuitenkin kaikessa niin vahvasti läsnäolevaa. Hän kuvaa vuodenkiertoa, kaunista luontoa, pieniä arkisia hetkiä ja tunnelmia. Teos henkii tyyneyttä ja syvää rauhaa.

Yli metsän koitti jo päivän koi, 
kun nurmella neitonen kulki, 
kukat kukkivat auki jo umput loi, 
jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain 
niin hiljaa, hiljaa astui, 
ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain, 
kun kasteesta helmat kastui.




Ei iloja monta ihmislapselle suotu: 
Yks kevään riemu 
ja toinen kesän 
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. 
Kyntää, kylvää, 
korjata kokoon, 
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu: 
Yks sydämen suru, 
elon huoli toinen 
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. 
Ystävä pettää, 
elämä jättää, 
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo. [--]

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. 
Yksi on laulu 
ylitse muiden: 
ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. 
Kansat katoo, 
ei katoa mahti, 
jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.


Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan 
kodin rakkahan raunioita 
ja muistelen muistoja lapsuuden, 
kalaretkiä, karkeloita. 

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan 
sydän täynnä ja rinnassa rauha. 
Taas mennyt on talvi ja tullut on 
suvi uusi ja lämmin ja lauha.


Muutamissa kirjablogeissa muistetaan tänään tavalla tai toisella Eino Leinon, runon ja suven päivää. Ihana ystäväni, Luettua elämää -blogin Elina, luki viikonvaihteessa Leinoa, käykääpä kurkkaamassa hänen mietteitään! ♥ Myös täällä palaillaan lähiaikoina tietyllä tapaa Leinon aikakauteen ja elinpiiriin, sillä luen tällä hetkellä monen muun muassa L. Onervaa. Oi että!

torstai 2. heinäkuuta 2015

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia


Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia (Otava, 2015. 286 sivua.)

  Päivät hän viettää huoneessaan, makaa sängyllä ja katsoo kattoikkunaa, loputonta, pienipisaraista sadetta, yrittää erottaa siinä sävyjä, tihkun ja piiskaavan sateen tuhat eri sävellajia. Välillä hän torkkuu mitään tekemättä tai sitten on syövinään uudelleen aamulla oven eteen tuodun tarjottimen antimet. Kun hän ei erityisemmin välitä puurosta, hän ei oikeastaan koske mihinkään, asettuu uudelleen makuulle ja jää odottamaan iltaa. 
  Sillä ilta, illat ovat hänen omiaan. Kun heinäkuinen pimeä laskeutuu Bergenin vuonon ylle, Philippe saa verta aivoihinsa ja samalla jonkinlaista liike-energiaa.

(Novellista Kiiltomadot, tulikärpäset)

Hannu Väisäsen keväällä ilmestynyt uutuusteos sisältää kaksitoista novellia. Ne ovat kiehtovia kertomuksia eri puolilta maailmaa, ja niissä kirjailija esittelee kavalkadin omaperäisiä ja erikoisia tyyppejä. Tarinoita yhdistää erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus tavalla tai toisella, sekä sellainen yksinäisyys, joka syö ihmistä hiljaa sisältä. Useamman novellin päähenkilön elämä tuntui olevan kuin merkityksetöntä lipumista päivästä toiseen. Väisänen kuvaa kipeää kaipausta, sekä intoa ja ideoita, jotka ovat kuin lysähtäviä kohokkaita. Novellit ovat psykologisesti hyvin tarkkanäköisiä, ja vaikka kirjailijan lempeys, lämpö ja ihastuttava huumorintaju pehmentävät niiden melankoliaa, tuntuu monessa tarinassa pohjalla suuri suru.

Kosmopoliitti Väisäsen maailmalla sulavasti liikkuvat novellit saavat aikaan melkoisen matkakuumeen. Hän kuljettaa lukijaa Suomen lisäksi mm. kotimaassaan Ranskassa, ja kirjaa lukiessani kaipasin Pariisin kaduille ja Bretagneen niin, että melkein kipeää teki. Tunsin oloni onnelliseksi myös silloin, kun pääsin kirjan sivuilla helteisen Brooklynin kaduille, norjalaisiin vuonomaisemiin ja japanilaisen kulttuurin pariin. Tarinoissa oli oikeastaan vain yksi paikka, joka ei houkutellut:

  Kaupungin nimi on Kouvola. Yhtä paljon intohimoja, matalamielisyyttä ja aaveita kuin missä tahansa samankokoisessa kaupungissa. Rakkauselämää tärkeämpää kaupungille lienee se että siellä on tärkeä risteysasema. Kaupungista pääsee junalla melkein kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. 
  Toisen kerroksen parvekkeelta eivät näkymät ole kovin kaksisia. Kuollut kebab-baari ja kierrätysroskiksia kahden polkupyörätelineen välissä. Niiden takana kohoaa asemarakennuksen väritön, ikkunaton selkä. Ohikiitävistä junista mies näkee vain nokan tai hännän. Kuuran kohmettamia venäläisiä öljyvaunuja seisoo vararaiteilla. Viereiset kerrostalot peittävät muun näkymän.

(Novellista Mies Kouvolasta)

Rakastuin Väisäsen teksteihin jo pari vuotta sitten lukiessani Taivaanvartijoita, sillä kirjoittajana hän on aivan omaa luokkaansa. Väisäsen huolellista kieltä on niin sujuvaa ja vaivatonta lukea, ja kuvataiteilijana hänellä on erehtymätön estetiikan taju, joka heijastuu tekstiin kielen kauneutena ja miltei uskomattomana kykynä kuvata yksityiskohtia. Piisamiturkki ja muita kertomuksia on tyylikäs ja hienostunut kokoelma, tasaisen laadukas kautta linjan, ja siinä on sellainen korkeakirjallinen vivahde, joka jättää lukijan ihastuneeseen olotilaan.

Luin kirjaa samaan aikaan Luettua elämää -blogin ihanan Elinan kanssa, ja julkaisemme myös tekstimme kirjasta samanaikaisesti. ♥ Myös Minna ja Hemuli ovat lukeneet ja nauttineet.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...