sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Tampereen Teatteri: Skavabölen pojat

(Kuvassa Eemu Korpela, Mari Turunen, Heikki Hela ja Jaakko Ohtonen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Skavabölen pojat 12.9. ja 21.11.2015
Käsikirjoitus: Antti Raivio
Ohjaus: Marika Vapaavuori
Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 4.9.2015
Kesto n. 2 tuntia 30 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Marjatta Kuivasto, puvustus Mari Pajula, valot Petra Honkaniemi, äänet ja musiikki Hannu Hauta-aho, kampaukset, maskit ja peruukit Kirsi Rintala, koreografia Mönziä Kurbanali, videosuunnittelu Joonas Tikkanen

Alussa kaikki on hyvin: on neljän hengen ydinperhe mukavassa pienessä kodissaan, paljon lämpöä ja rakkautta. Kallion perheen isä Pekka (Heikki Hela) on valtion virkamies ja paljon poissa kotoa, sillä hänen on osallistuttava tärkeisiin kokouksiin. Sillä välin perheen pojista, kahdeksanvuotiaasta Rupertista (Jaakko Ohtonen) ja viisivuotiaasta Evertistä (Eemu Korpela) pitää huolta perheen taiteilijaäiti Pirjo (Mari Turunen).

Pian perheonni alkaa rakoilla. Pirjo kuulee iltasadun yhteydessä Evertiltä, että Pekka-isä homostelee jonkun tuoksukirjenaisen kanssa, ja niin miehen suhde toiseen naiseen paljastuu. Perhe viettää vielä sukujoulua isän veljen, Ossi-sedän (Esa Latva-Äijö), tämän Anu-vaimon (Elisa Piispanen) ja isän siskon, Hippa-tädin (Petri Koskinen) kanssa, mutta joulunpyhät päättyvät ikävissä tunnelmissa. Pian vanhemmat eroavat ja isä menee uusiin naimisiin tuoksukirjeitä lähetelleen Annelin (Elina Rintala) kanssa. Pekka ja Anneli nousevat Pirjoa vastaan, ja sosiaalityöntekijä Anja Sallisen (Mari Posti) myötävaikutuksella Pirjo menettää lastensa huoltajuuden. Pojat joutuvat muuttamaan isän ja Annelin luo Hyrylään, eli Skavaböleen på svenska.

Pirjo voi pahoin, eikä hänen entisen kälynsä Anun tai naapurin näyttelijärouva Rosenqvistin (Kirsimarja Järvinen) tarjoama kyseenalainen tuki helpota oloa, päinvastoin. Pekallakaan ei mene tahollaan hyvin, vaan Kuningas Alkoholi ottaa miehen elämästä vähitellen yhä suuremman otteen. Merkillinen valta mieheen on myös Taikurilla (Ilpo Hakala), Pekan kaverilla, jonka kaapissa kolistelevat hänen oman menneisyytensä luurangot.

(Kuvassa Eemu Korpela, Mari Turunen ja Jaakko Ohtonen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Kävin katsomassa Skavabölen pojat eilen jo toiseen kertaan, ja katselen kalenteria jälleen omia aikataulujani ja näytelmän ohjelmakalenteria yhteen sovitellen - jo tämä seikka kertonee, että tässä ollaan nyt mielestäni yhden kuluvan vuoden parhaimpien teatteriesitysten äärellä. Antti Raivion vuonna 1991 kirjoittama käsikirjoitus nosti aikanaan Q-teatterin menestykseen, vuonna 2009 Zaida Bergroth ohjasi näytelmäkäsikirjoitukseen pohjautuvan samannimisen elokuvan, ja tänä syksynä tamperelaiskatsojat ovat saaneet nauttia Tampereen Teatterin katsomossa huikean Marika Vapaavuoren näkemyksestä Kallion perheen tarinasta. En ole aiemmin nähnyt Skavabölen pojista yhtäkään teatteriversiota sen paremmin kuin elokuvaakaan, mutta TT:n produktio lumosi minut täysin. Näytelmä on samanaikaisesti raikas, tuore, ajankohtainen ja hurmaavalla tavalla nostalginen. Kaltaiselleni 70-luvun lapselle ajankuvaus on ihanasti totta.

Skavabölen pojat on vakava ja traaginen kuvaus kahden pienen pojan lapsuudesta ja yhden perheen hajoamisesta, mutta kaiken murheen keskellä on myös paljon iloa ja valoa, huumoriakin. Katsojaa riemastuttavat muun muassa kättä lippaan vetävä Hippa-täti, jonka silmäluomissa on jotakin sellaista vikaa, että niitä pitää nostella käsin, poikien mielikuvitukselliset leikit ja sukulaisille osoitetut teatteriesitykset, sekä Rupertin kutkuttavan ihana ensisuudelma. Näytelmä myös päättyy hyvin lohdulliseen kuvaan, joka osoittaa että elämä kantaa ja ihminen voi kaikesta huolimatta selviytyä - etenkin jos hänellä on elämässään yksikin rakas ja tärkeä ihminen.

Koko näyttelijäryhmä tekee todella laadukasta ja varmaa työtä, mutta mielestäni kolme henkilöä loistaa aivan erityisesti omassa roolissaan. Ensinnäkin on mainittava minulle ennestään tuntematon, pientä Evertiä esittävä Eemu Korpela, joka on roolissaan kertakaikkisen aito ja lavalla täysillä läsnä - tästä nuoresta näyttelijälahjakkuudesta tullaan takuulla vielä kuulemaan. Toinen roolissaan väkevä on vanha suosikkini Heikki Hela. Hänen tulkintaansa alkoholisoituneesta, hieman väkivaltaisesta ja naisiinmenevästä perheenisästä tekee tiukkaa katsoa, sillä hän on niin jäätävän hyvä. Näin vanhana Kummeli-fanina ottaa melkein sydämestä, kun sympaattisesta ja hauskasta miehestä kuoriutuu näyttämöllä niin monella tapaa vastenmielinen hahmo. Näytelmän käsiohjelmassa Hela kertoo seuraavaa: "Esitän poikien isää, viinaan menevää virkamiestä, Pekka Kalliota. Pekka on ihan hyvä mies, joka enemmän tai vähemmän tahtomattaan tekee pahaa läheisilleen ja itselleen, kun ote alkaa lipsua viinasten ja naisten kanssa. Puhuttelevaa on ollut etsiä vastausta miksi-kysymykseen. En tiedä, onko se löytynyt, mutta ainakin se on potkinut mua näyttämöllä hakemaan henkilöä, joka olis jotain muutakin, kuin vaan hoiperteleva, sammaltava sketsihahmo." Vastaus kysymykseen lienee löytynyt, sillä Helan Pekka Kalliosta on sketsihahmo kaukana.

Aivan erikseen on puhuttava Mari Turusesta. Nainen on mielestäni ylivoimaisesti yksi Suomen parhaista komedienneista, mutta Skavabölen pojissa hän tekee elämänsä roolin Kallion perheen Pirjo-äitinä. Lavalla Turunen ei näyttele Pirjoa, vaan on hän. Pirjon hahmo on monella tapaa traaginen: hän on herkkä nainen ja taiteilija, laiminlyöty ja väärin kohdeltu. Tarinan edetessä hän menettää miehensä ja poikansa, ja hänen ratkaisunsa ja etenkin se, miten tämä lavalla on toteutettu, on pakahduttavinta mitä muistan teatterissa koskaan kokeneeni. Turunen kykenee lataamaan hahmoonsa niin paljon äidinrakkautta, lämpöä, surua, kipua ja tuskaa, että häntä tekee aivan kipeää katsoa - olenkin nyt kahdesti ollut katsomossa tukehtua itkuuni, kiitos Turusen. Aivan käsittämättömän hienoa työtä! ♥ (Lähipäivinä minun lienee pakko katsoa vanhoja Kummeleita - vaikkapa mainioita Ullan pullat -sketsejä -, sillä nyt ollaan jo melkein siinä pisteessä että minua alkaa itkettää, kun näen Turusen kuvan. :D )

(Kuvassa Eemu Korpela ja Jaakko Ohtonen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Näytelmän ajankuvaus on onnistunutta ja oivaltavaa: poikien ruskeat vakosamettihousut, miesten pulisongit, naisten isokuvioiset hameet ja tolppakengät tuovat nostalgisen tuulahduksen 70-luvulta, ja lasten jakamat Fazerin sekalaispussit Kiss-Kiss -karkkeineen, mustavalkotelkkarista töllötetty Lasse Virénin kultamitalijuoksu ja Gary Glitterin hitit kiinnittävät kohtaukset omaan aikaansa. Näytelmässä liikutaan kahdessa aikatasossa, poikien lapsuudessa ja kymmenen vuoden päässä alun tapahtumista, ja siirtymät aikatasolta toiselle sujuvat täysin vaikeuksitta. Suuresti ilahduttavaa on myös se, miten mainiosti aikuiset näyttelijät solahtavat lasten ja nuorten rooleihin. Joskus on vain vaivaannuttavaa katsella, kun aikuinen esittää lasta, mutta TT:n Skavabölen pojissa jokainen lasta esittävä näyttelijä (Jaakko Ohtosen ja Eemu Korpelan lisäksi Elisa Piispanen, Mari Posti, Elina Rintala, Esa Latva-Äijö ja Kirsimarja Järvinen) on aivan erinomainen. Ihan mahtavaa eläytymistä, vau! Kun lisäksi kaikki muukin - lavastus, valot, seinälle heijastettavat videonpätkät ja äänet sekä musiikki - on kohdallaan, puhutaan melko täydellisestä paketista.

Skavabölen pojat jatkaa Tampereen Teatterin ohjelmistossa myös kevätkauden 2016. Ihanaa, sillä aion käydä katsomassa näytelmän vielä ainakin kertaalleen - ja suosittelen samaa kaikille, jotka arvostavat laadukasta kotimaista teatteria. Tämän vuoksi Tampereelle kannattaa matkustaa vaikka vähän pidemmänkin matkan takaa. ♥

perjantai 20. marraskuuta 2015

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä


Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (Gummerus, 2015. 440 sivua. Alkuteos Lejontämjaren, 2014. Suomentanut Outi Menna.)

  Tyttö näytti niin iloiselta ja viattomalta, niin tietämättömältä maailman pahuudesta. Mutta Laila olisi voinut kertoa hänelle. Kertoa miten hyvä ja paha saattoivat elää rinnakkain yhteisössä, jossa ihmiset peittivät silmänsä ja kieltäytyivät näkemästä sitä, mikä oli aivan heidän edessään. Jos pahuuden oli joskus joutunut näkemään läheltä, siltä ei voinut enää koskaan sulkea silmiään. Se oli hänen kirouksensa, hänen taakkansa.

Fjällbackassa eletään sydäntalven aikaa. Kylmyys tunkeutuu vaatteiden alle ja kevyt vastasatanut lumi pöllyää korkealle hevosen kylkiin, kun muuan nainen törmää ratsastuslenkillään nuoreen paljasjalkaiseen ja sekavan oloiseen tyttöön. Nainen näkee miten sekava tilanne johtaa onnettomuuteen, tyttö jää auton alle ja kuolee myöhemmin sairaalassa vammoihinsa. Tyttö on teini-ikäinen Victoria, joka on kadonnut neljä kuukautta aiemmin. Sairaalassa havaitaan, että tytöllä on muitakin vakavia mutta vanhempia vammoja, jotka joku on hänelle todella julmilla tavoin aiheuttanut. Kuka tytön on kaapannut, ja missä häntä on pidetty kaikkien näiden kuukausien ajan? Poliisin huoli herää, sillä viimeisen kahden vuoden aikana joukko muitakin teinityttöjä on kadonnut yhtä hämäräperäisesti. Onko asialla sama tekijä, ja ovatko muutkin tytöt kokeneet saman kammottavan kohtalon kuin Victoria?

Kirjailija Erica Falck valmistelee seuraavaa kirjaansa ja käy sen tiimoilta vankilassa tapaamassa Laila Kowalskaa, joka istuu siellä elinkautista tuomiota surmattuaan raa'asti puolalaisen miehensä Vladekin. Perheen tarina on fjällbackalainen legenda ja kertomus mitä mustimmasta perheväkivallasta - heidän vanha talonsakin on vuosien myötä autioitunut ja rapistunut kauhujen talo, johon kukaan ei mielellään mene, niin suurta synkkyyttä talon seinät yhäkin huokuvat. Erica yrittää saada Lailan kertomaan, mitä perheelle oikeastaan tapahtui, mutta Laila ei suostu puhumaan.

  Laila ei ollut koskaan uskonut pahuuteen, mutta nyt hän uskoi. Hän katsoi sitä silmiin joka päivä, ja se tuijotti häntä takaisin. Hän oli peloissaan ja lopen uupunut. Miten hän olisi voinut nukkua talossa, jossa pahuus piti valtaa? Miten hän olisi voinut levähtää hetkeksikään? Pahuus oli pinttynyt seiniin, se vaani jokaisessa nurkassa. 


Olen lukenut blogini aikana neljä aiempaa Läckbergin dekkaria, ja jo parin viimeisimmän kohdalla olen miettinyt kannattaako minun jatkaa sarjan parissa, sillä vaikka kyseisen ruotsalaisen dekkarikuningattaren teoksissa on paljon hyvääkin, on niissä paljon myös sellaista, josta lukiessani hieman ärsyynnyn ja tuskastun. Niin vain kuitenkin kävi, että bongattuani uuden Fjällbacka-dekkarin kustantajan katalogista löysin itseni verkkokirjastosta tekemästä kirjaan varausta. (Syytän tästä kannen kuvittajaa, sillä näissä Gummeruksen Läckberg-suomennoksissa on niin kertakaikkisen herkulliset kannet, etten voi vahvasti visuaalisena ihmisenä millään vastustaa niitä!) No, samalla tavoinhan tässä taas kävi kuin edellisilläkin kerroilla: Läckberg koukutti minut kirjansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien, ja vaikka ärsyynnyin lukiessani niin että savu miltei nousi korvista, en olisi voinut kuvitellakaan jättäväni kirjaa kesken.

Jo tällä kokemuksella on käynyt selväksi, että Läckberg toistaa uskollisesti kirjasta toiseen hyväksi havaitsemaansa kaavaa. Aina liikutaan vähintään kahdessa aikatasossa, ja juonikuvio on aina sama: tapahtuu merkillinen rikos, poliisi on ymmällään, mutta poliisipäähenkilö Patrikin kirjailijavaimo Erica hoksaa nokkelana mistä on kysymys ja joutuu samalla itse pulaan. Niin tälläkin kertaa. Joka paikkaan nenänsä tunkeva Erica onkin yksi niistä seikoista, jotka minua näissä dekkareissa eniten ärsyttävät - kirja kirjalta siedän Erican ennalta-arvattavaa hahmoa huonommin.

Myös kaunokirjallisesti Läckbergin dekkarit ovat hyvin vaatimattomia, enkä syytä tästä kääntäjää, sillä uskon teosten olevan alkukielisinäkin aivan yhtä yksioikoisia ja konstailemattomia. Tällä kertaa ärsytystäni lisäsivät myös eräät epäjohdonmukaisuudet - esimerkiksi kun on seitsemäntoista astetta pakkasta, ja Erica hakee päiväkodin pihalta kolme kuraista (!) lasta - sekä se, että arvasin pari keskeistä juonenkäännettä jo reilusti ennen kirjan puoltaväliä. Myös kirjan loppu tuntui jotenkin hätäiseltä ja löysältä, kuin kirjailija olisi mennyt pahasti maitohapoille juuri ennen maaliviivaa.

Lukuisista moitteistani huolimatta Läckbergin dekkareissa on merkillistä imua. Ne ovat todellisia lukusukkuloita, joita lukiessaan voi asettaa aivonsa hetkeksi pauselle ja todella rentoutua - ja juuri siksi ne täyttävät tehtävänsä paremmin kuin hyvin. Myös henkilöhahmoihin (Ericaa lukuun ottamatta) on vuosien varrella ehtinyt kiintyä niin kovin, että heidän seurassaan tuntee viettävänsä aikaa kuin vanhan ystävän kanssa. Ja vaikka Leijonankesyttäjässäkin tapahtuu todella raakoja asioita, on kehaistava ettei Läckberg sorru koskaan ylenpalttiseen mässäilyyn, eikä kerronta siksi ahdista. Fjällbacka-dekkareista jää aina päällimmäiseksi jotenkin rento ja kotoisa olo. Siksi luulenkin, että kun Läckbergin seuraava dekkari ilmestyy, varaan sen kiltisti kirjastosta, luen hampaita kiristellen - ja kuitenkin viihdyn ja ehkä jopa salaa nautin.

Leijonankesyttäjän ovat lukeneet myös mm. Annika, Emmi, Pirjoliisa, Sonja, LilliMai Laakso ja Norkku.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat


Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015. 222 sivua.)

  On asioita, jotka eivät mene ajan mukana pois. Ne eivät himmene, pehmene eivätkä muutu muistoiksi. Ne ovat aina yhtä kovia ja suuria, ne seisovat kuin patsas ihmisen mahassa ja rinnassa ja kumisevat siellä sitten. Ne voivat unohtua, mutta kun ne palaavat mieleen, ne ovat aina nyt, ja aina yhtä isoja, niin kuin ne olisivat juuri tapahtumassa.

Alussa on idylli: äiti, isä ja Ihana Vauva, josta on kasvanut reipas Saara-tyttö. On huvikumpumainen sahanpurutalo, jossa kaikki on aina kesken, ja jossa vietetään remonttipäiviä, riidellään, nauretaan ja kerrotaan satuja. Siinä talossa asuu onnellinen perhe. Ja sitten on vielä Annu-tätikin, joka voittaa lotossa jättipotin, ostaa lampaita ja rupeaa kartanonrouvaksi.

Joskus elämässä tapahtuu asioita, joita kukaan ei voisi uskoa tapahtuvaksi. Saattaa käydä niin, että täti voittaa loton jättipotin vielä toisenkin kerran. Että tuntemattomaan kalastajamieheen osuu salama viisi kertaa, ja hän selviää joka kerrasta hengissä. Tai että äiti jää omassa puutarhassaan taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, että hän kuolee, isä menee rikki, eikä Saara näe äitiään enää koskaan.

  Äidin kaksi viimeistä kuvaa: edellisen illan iltasatu sekä seuraavan aamun lähtö puutarhassa. Äiti hellehatussaan ja puutarhahanskat käsissään. On kuin ne kaksi hetkeä hohtaisivat erityistä kirkasta valoa.


Isänpäivänviikonlopun kirjaksi valikoitui tämä kuluneella viikolla Finlandia-ehdokkaaksikin valittu Selja Ahavan toinen romaani. Aloin lukea Taivaalta tippuvia asioita vaikuttuneena sen kauniista kerronnasta ja Ahavan suorastaan mestarillisesta kyvystä asettua lapsen asemaan, mutta hyvin pian huomasin lukevani kirjaa pala kurkussa ja aivan toisenlaisesta näkökulmasta, kirjan nuoreen päähenkilöön samaistuen. En ollut enää nainen, joka lukee erinomaisen hyvää kirjaa, vaan nainen, joka on joskus ollut tyttö, joka on menettänyt toisen vanhempansa. Oman isäni kuolemasta on jo kaksikymmentäviisi vuotta, eikä hänen kohdalleen osunut taivaalta tippuva jäälohkare vaan keski-ikäiselle miehelle tuiki tavanomainen kirous eli sydänveritulppa, mutta äkillisen ja odottamattoman kuoleman nuorelle mielelle aiheuttama yllätys, ihmetys, lamaannus ja kaiken käsittämättömyys ovat silti samoja.

Taivaalta tippuvia asioita on väkevä ja kipeäätekevän kaunis ja lämmin kuvaus liian aikaisin kohdatusta menetyksestä, surusta ja elämästä, jonka on jatkuttava, vaikka ihminen kuinka haluaisi jäädä menneeseen aikamuotoon. Se näyttää, miten rakas ihminen voi vielä vuosienkin kuluttua olla läsnä, vaikka onkin poissa. Erityisen koskettavaa on se, miten Saara rakentaa muistoa äidistään pienistä palasista: Hän miettii miten äiti lämmittää lapsensa vaatteita pönttöuunin edessä talvisena päivänä, miten hän työssään leikkaa kankaita kultaisilla saksilla, ja miten kaunis hän on juhliin lähtiessään silkkimekossaan ja korkokengissään. Saunassa äiti tuoksuu kookospähkinältä, hänellä on vinot isovarpaat ja matala ja pehmeä ääni, ja kun äiti kertoo satuja, ne ovat aina erilaisia kuin kirjoissa. Sellainen äiti on. Tai oli.

Ahavan episodimaista romaania lukiessaan alkaa pohtia samoja asioita kuin pieni Saara: Missä ihminen loppuu ja muu alkaa? Millainen ihminen oikeastaan on, millainen minä olen tai muut ihmiset lähelläni? Tarvitseeko ihminen toisen ihmisen lähelleen hahmottaakseen omat ääriviivansa, vai alkaako ihminen hapertua reunoistaan ilman toista? Taivaalta tippuvia asioita on kiehtova yhdistelmä realismia ja taianomaisuutta. Se näyttää lukijalle miten elämä on oikeastaan tarina, joka limittyy muiden tarinoiden kanssa ollen siten osa suurempaa tarinakokonaisuutta, ja miten epätodennäköisyydet ja pienet ja suuret ihmeet joskus ohittavat sattuman, ja miten tavallisille ihmisille voikin tapahtua hyvin epätavallisia asioita. Romaania lukiessa omakin mieli alkaa järjestellä palasia, loppukohtaus lähestyy ja Hercule Poirot kutsuu vieraansa koolle kirjastoon, - " Bon, on aika paljastaa totuus." - ja maailmassa alkavat näyttäytyä sen järjestys ja logiikka: asiat tapahtuvat, koska ne sopivat tarinaan. Näen asioita kirkkaammin ja selkeämmin kuin kertaakaan kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Tietenkin (!) tämän piti mennä näin, sillä toisin se olisi mennyt aivan väärin.

  Ehkä kaikki eivät halua Paratiisia. Ehkä useimmat ihmiset eivät halua mitään loppua, koska ne pelkäävät kuolemaa. Ja siksi Paratiisikaan ei tule, ja asioita vain tapahtuu. 
  Ehkä maailma ylipäätään jatkuu, koska asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Jos kaikki olisi järjestyksessä niin kuin enkelit käskevät, jos enkelit sanoisivat että älkää katsoko ja kaikki tottelisivat, joutuisimme yhdellä torven töräyksellä Paratiisiin. Mutta maailma jatkuu ja elämä tapahtuu, koska aina löytyy ihminen, joka kurkistaa kuitenkin. Joku unohtaa katsoa uutiset, joku aloittaa riidan kun ei pitäisi, jotakuta ei vain huvita olla hyvä, joku vain sattuu seisomaan puutarhan reunassa juuri kun jääkokkare tippuu. Ja siksi me emme pääse ikinä Paratiisiin.

Maailma jatkuu, asioita tapahtuu. Tulee uusia päiviä ja uusia tarinoita, jotka kiehtovat, herättävät ajattelemaan ja ehkä tekevät jotakin taas vähän kirkkaammaksi, mutta tämän Ahavan kertomuksen otan mukaani kaikkiin niihin uusiin päiviin. Tämän kuulaan ja lämpimän tarinan ja kaikki sen salaviisaat ajatukset talletan sydämeeni, sillä siellä on niiden paikka. Kirjailijalle lämmin kiitos - opin parissa päivässä omasta tarinastani asioita, joiden ymmärtämiseen on mennyt neljännesvuosisata. Se on yhdeltä kirjalta aika hyvin. ♥

Taivaalta tippuneista asioista ovat kirjoittaneet myös mm. Minna, KaisaOmppuHelmi K.Katja ja Villis.

(Finlandia-ehdokkuus? Kyllä. Ihan oikeaan osoitteeseen meni!)

perjantai 6. marraskuuta 2015

Hämeenlinnan teatteri: Sibelius - Kohtalonyhteydet

(Kuvassa Ilkka Heiskanen ja Turkka Mastomäki. Kuva: Tommi Kantanen, Hämeenlinnan teatteri.)

Sibelius - Kohtalonyhteydet 5.11.2015
Käsikirjoitus: Antti Vihinen
Ohjaus: Sakari Kirjavainen
Kantaesitys Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä 12.2.2015
Kesto n. 2 tuntia 20 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Eira Lähteinen, puvustus Elina Vättö, valot Hannu Suutari, äänet Janne Auvinen, kampaukset ja peruukit Liisa Sormunen & Oona Sihvonen, maskit Oona Sihvonen, koreografia Jens Walentinsson

Nuori Jean Sibelius (Ilkka Heiskanen) viettää aikaa kotonaan Ainolassa. Hänen Aino-vaimonsa (Katariina Kuisma-Syrjä) on miehensä läsnäolosta onnellinen, mutta yrittää samalla muistuttaa Jannea siitä, että myös hänen perheensä tarvitsee häntä - säveltäjä kun on tutumpi näky Euroopan konserttilavoilla ja Helsingin Kämpissä kuin kotonaan. Eikä kestä kauaakaan, kun talon piikatyttö (Birgitta Putkonen) tulee ilmoittamaan, että muu maailma vyöryy myös Ainolan ovista: Suomen kulttuuripiirien silmäätekevät sekä jopa maailmanhistorialliset merkkimiehet haluavat tulla tapaamaan kuuluisaa säveltäjää tehdäkseen tälle kunniaa.

Ensimmäiseksi Ainolaan saapuu elämästä ja alkoholista päihtynyt runoilijakolmikko: Eino Leino (Lasse Sandberg), Pentti Saarikoski (Mikko Töyssy) ja Arto Melleri (Tommi Rantamäki). Taiteilijat keskustelevat riehakkaissa tunnelmissa runoudesta, kielestä ja kulttuurista, ja siinä sivussa myös Sibelius juotetaan iloiseen humalaan. Porukkaan liittyy pian myös marsalkka Mannerheimin patsas (Matti Nurminen) pulunkakat olallaan - suurmies on väsynyt patsastelemaan Kiasman edessä ja haluaa tulla kertomaan kansallissäveltäjällemme oman mielipiteensä Sibeliuksen merkityksestä Suomen kansalle. Hän korostaa musiikin roolia mielialan kohottajana ja kertoo, että Sibeliuksen musiikilla on jopa voitettu sotia, sillä valkoisilla oli vapaussodassa "paremmat biisit".

Seuraavana päivänä edellisen päivän juhlimisesta elpyvän Jannen luo saapuu jälleen merkittävä vieras, wieninjuutalainen säveltäjämestari Gustav Mahler (Turkka Mastomäki). Säveltäjät lähtevät käyskentelemään avaruuteen (!), antavat rehellistä palautetta toistensa teoksista ja päätyvät keskustelemaan syvällisiä elämästä ja maailmasta. Mahlerin poistuttua tunnelma muuttuu täysin, kun paikalle saapuu tunkkainen tuulahdus natsi-Saksasta: Joseph Goebbels (Mikko Töyssy) tuo tervehdyksen omalta mestariltaan, musiikinystävä Adolf Hitleriltä. Goebbels kosiskelee pahaa-aavistamatonta Sibeliusta ja ylistää tämän sävellystaitoja ja puhdasta arjalaisverta.

Totuus Euroopan tilasta ja natsien hirmuteoista paljastuu säveltäjämestarille, kun häntä lopuksi saapuu tervehtimään Mahlerin sisarentytär, viulisti ja kapellimestari Alma Rosé (Maiju-Riina Huttunen). Nainen on kuollut Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä Valse Triste mielessään, ja näyttäytyy Sibeliukselle enkelinä.

(Kuvassa Ilkka Heiskanen. Kuva: Tommi Kantanen, Hämeenlinnan teatteri.)

Tämä näytelmä oli pakko nähdä -listallani kahdesta syystä: ne ovat Jean Sibelius ja Ilkka Heiskanen. Onneksi tiesin jo etukäteen, että tämä omalta osaltaan Sibelius-juhlavuotta juhlistava teos ei mene aivan perinteisen kaavan mukaan, mutta silti pääsin yllättymään: Sibelius - Kohtalonyhteydet on absurdi, veikeä ja hulluudessaan kiehtova näytelmä, joka sekä naurattaa että liikuttaa katsojan kyyneliin.

Musiikkitieteen tohtori Antti Vihisen käsikirjoitus on kuin täysin toisiinsa sopimattomista aineksista sekoitettu keitos, joka maistuukin yllättäen hyvältä. On kuin Vihinen olisi heittänyt tehosekoittimeen ennakkoluulottomasti sekalaisen joukon henkilöitä ja aikakausia, ja kaatanut seoksen sellaisenaan paperille. Sibelius - Kohtalonyhteydet onkin eräänlainen mielikuvitusleikki, tai palapeli jonka palaset jäävät hieman toisistaan irralleen, mutta silti kokonaiskuvan hahmottaa selkeästi. Tosin mietin, että näytelmällä lienee eniten annettavaa niille, jotka omaavat laajalti klassisen musiikin, populaarikulttuurin, kirjallisuuden ja historian tuntemusta. Repliikit sisältävät runsaasti nokkelia heittoja, jotka avautuvat jos ovat avautuakseen: Roolihahmot mm. siteeraavat sopivissa kohdin Ismo Alankoa ja Eppu Normaalia, ja Saarikoski moittii entisen vaimonsa keittotaitoja. Sibeliuksen lisäksi mm. Gustav Mahlerin, Richard Wagnerin ja Richard Straussin musiikin tunteminen avaa näytelmää hieman lisää.

Näyttelijäryhmän työ on tasaisen varmaa, mutta kirkkaimpana helmenä esiin nousee Ilkka Heiskasen huikean hieno roolisuoritus. Myös Turkka Mastomäki tekee komean roolityön Gustav Mahlerina. Näytelmän paras kohtaus onkin ehdottomasti Sibeliuksen ja Mahlerin rauhallinen kävelyretki avaruudessa: miesten välillä käydään näytelmän huikeimmat dialogit, ja etenkin klassisen musiikin ystävälle kohtaus on äärimmäisen herkullinen. Mahler moittii Sibeliuksen musiikkia kitschiksi, Sibelius taas antaa takaisin kuvaamalla Mahlerin messiaanisia teoksia konemaisiksi, kuin päälle puskeviksi höyryvetureiksi. Mainiota! Keskustelu syvenee ja menee henkilökohtaisemmaksi, ja kun Mahler ja Sibelius kuvaavat millaista on säveltää oma lapsensa hautaan, huomaa katsojakin silmiensä kostuvan. Jo aiemmin näytelmässä osin kuultu Sydämeni laulu jää soimaan mieleen vielä näytelmän päätyttyäkin. Muutenkin illan aikana kuullaan ihastuttavan paljon otteita Sibeliuksen sävellyksistä.

Mahlerin käynnin jälkeinen näytös, jossa Goebbels saapuu liehittelemään Sibeliusta, oli puolestaan vähiten makuuni ehkä eniten aiheensa, mutta hieman myös tietynlaisen yllätyksettömyytensä vuoksi. Goebbelsin jälkeen näytelmä kuitenkin huipentuu toistamiseen, kun enkeli Alma Rosé tulee kertomaan Sibeliukselle tärkeän sanomansa. Lopussa on vain yksinkertainen valo ja katsomon hiiskumaton hiljaisuus, Ilkka Heiskasen vaimea, sortuva ääni ja poskilla kyyneleet, ja katsojan kurkussa pala - on maaginen hetki, kun lavalla on jotakin niin puhdasta, paljasta ja riisuttua, että tuntuu kuin itse Sibelius olisi ollut hetken ajan hengessään läsnä.

Sibelius - Kohtalonyhteydet menee Hämeenlinnan teatterissa vielä tämän viikonlopun. Lauantain kahteen näytökseen on näköjään vielä lippujakin. Suosittelen lämpimästi!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...