torstai 21. tammikuuta 2016

Tampereen Työväen Teatteri: Papparaisen uni

(Kuvassa Tuire Salenius. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Papparaisen uni 20.1.2016 (ennakkonäytäntö)
Käsikirjoitus: Sirkku Peltola (perustuu Fjodor Dostojevskin romaaniin Vanhan ruhtinaan rakkaus)
Ohjaus: Sirkku Peltola
Ensi-ilta TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 21.1.2016
Kesto n. 2 tuntia 55 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Hannu Lindholm, puvustus Matti Seppänen, valosuunnittelu TJ Mäkinen, video- ja äänisuunnittelu Kyösti Kallio
Rooleissa: Tuire Salenius, Esko Roine, Maija Koivisto, Tuukka Huttunen, Mika Honkanen, Jaana Pesonen, Eeva-Riitta Salo, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Juha-Matti Koskela, Jaana Oravisto

Iäkäs ja vanhuudenhöperö ruhtinas (Esko Roine) joutuu rekionnettomuuteen hyisessä pakkassäässä. Hänen sukulaispoikansa (Tuukka Huttunen) löytää hätääntyneen vanhuksen ja vie tämän venäläiseen maalaiskaupunkiin tuttaviensa taloon. Nuorukaisen taka-ajatuksena on päästä samalla tapaamaan talon kaunista tytärtä (Maija Koivisto), jota hän on lukuisia kertoja kosinut saamatta koskaan vastausta.

Vanha ruhtinas on sekava, mutta höpsö ja turhamainen, hän käyttää ihomaalia, näyttäviä tekohampaita ja peruukkeja. Hän on myös korkeasta iästään huolimatta yhä perso naiskauneudelle, ja siitä talon rouva (Tuire Salenius) saa idean: hän alkaa keinoja kaihtamatta juonitella naimakauppoja, joiden tarkoituksena on naittaa talon tytär varakkaalle ruhtinaalle ja jäädä sitten odottelemaan muhkeaa perintöä. Kapuloita rattaisiin ovat kuitenkin laittamassa talon palvelijatar, joka ehtii itsekin mieltyä ajatukseen ruhtinattaren roolista, ruhtinaan sukulaispoika, joka onkin arvaamattaan saanut ruhtinaasta itselleen kilpakosijan, ja itse naimakauppojen kohde, tytär, jolla on niin korkea moraali, ettei hän suostu alistumaan suureen huijaukseen höperön vanhuksen kustannuksella.

(Kuvassa etualalla Jyrki Mänttäri. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Teatterivuosi 2016 alkoi hieman samankaltaisissa tunnelmissa, kuin mihin vuosi 2015 päättyi: Viimeinen viime vuonna näkemäni teatteriesitys oli Kansallisteatterin huikea ja perivenäläinen SLAVA! Kunnia (josta juttuni tulossa), ja eilisiltana pääsimme näkemään tämän uuden dramatisoinnin Fjodor Dostojevskin klassikosta Vanhan ruhtinaan rakkaus. Venäläisyyteen kahden produktion yhtäläisyydet päättyvätkin, sillä siinä missä SLAVA! Kunnia oli minulle varsinainen napakymppi ja koko teatterivuoden paras elämys, oli Papparaisen uni toista maata: en ikävä kyllä kokenut sitä millään lailla itselleni sopivaksi näytelmäksi.

Olemme seuralaiseni kanssa osin melko erilaisia teatterinkatsojia: ystäväni nauttii hyvästä komediasta, kun itse en taas ole ollenkaan komedian ystävä - mutta minä taas nautin klassikoista ja mielestäni venäläisissä teksteissä on jotakin perin hurmaavaa. Ennen teatteri-iltaa ajattelinkin, että Papparaisen uni saattaisi toimia meille kummallekin: ystäväni saisi katsoa hyvän komedian ja minä voisin keskittyä nauttimaan Dostojevskin hengestä ja venäläisestä klassikosta. Jostakin syystä emme kuitenkaan kumpikaan saaneet näytelmästä irti sitä mitä lähdimme hakemaan. TTT:n kevään ohjelmalehtisessä näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Sirkku Peltola lupaa kohtuutonta, yliampuvaa, mautonta ja farssimaista näyttelijöiden teatteria, klassikkotarinan, joka on kuin aikuisten satu tai ilveily. Ohjaajan kuvaus osuu kyllä hyvin kohdilleen, mutta katsojina jouduimme toteamaan, että Papparaisen uni ei meidän kohdallamme osunut ikävä kyllä ollenkaan maaliinsa, vaan lensi ohi kovaa ja korkealta. Harmi.

Toki näytelmässä hyvääkin oli. Nautin loistavista musiikkivalinnoista, valtavan hienoista kulisseista ja oivallisesta puvustuksesta, sekä niistä lyhyistä kohtauksista, joissa köyhät kyläläiset tekivät töitään - niissä hetkissä tavoitettiin mielestäni jotakin hyvin aidosti venäläistä. Ja vaikken komedian ystävä olekaan, oli näytelmässä kohtaus, jonka aikana huomasin hymyileväni: Kun lavalla vietettiin ruhtinaan ja talon tyttären kihlajaisia, ja paikalle saapui joukko pikkukaupungin seurapiirien kermaa muassaan naiseksi pukeutunut Jyrki Mänttäri, jopa minulla oli hauskaa. Höpsö naiseksi pukeutunut mies on toki klisee, mutta ah miten hyvin se toimi taas tälläkin kertaa. :)

Jos minun pitäisi suositella Papparaisen unta jollekin, voisin kuvitella että näytelmästä saisivat eniten irti ei-tiukkapipoiset Dostojevski-tuntijat, ja ne Tuire Saleniuksen ja Esko Roineen fanit, jotka haluavat nähdä näyttelijäsuosikkinsa revittelemässä hieman toisenlaisissa rooleissa. Vaikkei tämä meidän juttumme ollutkaan, saa näytelmästä varmasti tämän kevään aikana moni katsoja irti iloa ja hyvää mieltä. Jään odottamaan näytelmän virallisia lehtiarvosteluja ja -kritiikkejä innolla ja mielenkiinnolla.

(Kuvassa Tuire Salenius ja Esko Roine. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Esko Roine ja Maija Koivisto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Pääsimme katsomaan Papparaisen unen ennakkonäytännön Tampereen Työväen Teatterin kutsuvieraslipuilla. Kiitos!

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Kate Atkinson: Hävityksen jumala


Kate Atkinson: Hävityksen jumala (S & S, 2016. 494 sivua. Alkuteos A God in Ruins, 2015. Suomentanut Kaisa Kattelus.)

  He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti, Fox Corner oli unelma Arkadiasta.

Teddy Todd syntyy keskiluokkaiseen, mutta arvonsa tuntevaan ja kirjallisuutta ja taidetta rakastavaan perheeseen vuonna 1914. Hän on sisartensa ja vanhempiensa - ja etenkin Sylvie-äitinsä - suosikki, herkkä runoilijasielu, joka rakastaa luontoa ja eläimiä ja vannoo pasifismin nimeen. Elämä etenee vääjäämätöntä uomaansa: lapsuus maaseudulla Fox Cornerin talossa, opiskelu sisäoppilaitoksessa ja sittemmin Oxfordissa, syvä ystävyys naapurintytön, Nancyn, kanssa ja sitä seuraava kyseenalaistamaton ajatus avioliitosta aikuisuuden koittaessa, ja isän järjestämä työ pankissa, joka tuntuu nuoresta miehestä kuitenkin siltä, kuin elämä olisi ohi ja elinkautinen tuomio aluillaan.

Kun toinen maailmansota syttyy, on Teddy suunnattoman helpottunut. Hän värväytyy ilmavoimiin, saa kansainyhteisön lentäjäkoulutuksen Kanadassa ja sotii sotansa ilmassa pommittaen natsi-Saksaa maan tasalle. Sodan aikana miehen mieli sopeutuu ajatukseen väistämättömästä kuolemasta, mutta kun hän lopulta selviääkin sodasta hengissä, on kyettävä sopeutumaan uudelleen - siihen, että edessä onkin elämä ja tulevaisuus.

  Nyt sota oli Teddylle satunnaisten kuvien sekasotku, joka vainosi häntä unessa: Alpit kuunvalossa, ilmassa lentävä propellinsiipi, kalpeat kasvot vedessä. Onnea matkaan teille. Joskus syreenien väkevä tuoksu, joskus taas kauniisti laulettu tanssikappale. Aina painajainen päättyi vääjäämättömään loppuun, tuleen ja kuvottavaan syöksyyn kohti maata. [--]
  Sodan aikana hän oli päässyt sopuun kuoleman kanssa, mutta yhtäkkiä sota oli ohi ja koitti seuraava päivä ja sitten seuraava ja sitten taas seuraava. Hän ei koskaan kunnolla sopeutunut siihen, että hänellä oli sittenkin tulevaisuus.


Kate Atkinsonin teos Elämä elämältä oli minulle ilmestymisvuonnaan 2014 paras lukemani tuore käännösromaani. Se oli aivan mahtavan hyvä kirja: rakenteeltaan raikkaalla tavalla erikoinen, peribrittiläinen tiiliskivi, jonka jokaisen sivun lukeminen oli suurta lukemisen juhlaa. Kun kuulin, että Atkinson on kirjoittanut sille tämän itsenäisen sisarteoksen, olin onnellinen. Hävityksen jumala on ollut yksi kevätkaudelta eniten odottamistani teoksista, ja olikin nautinto päästä aloittamaan lukemista: romaanin maailmaan ja ennestään tuttujen henkilöhahmojen elämään oli helppoa solahtaa.

Elämä elämältä kertoo vanhemman Ursula-sisaren elämästä, ja tekee sen niin, ettei lukija täysin tiedä, mikä lopulta on totta ja mitä oikeasti tapahtuu. Hävityksen jumala taas on pikkuveli Teddyn tarina ja romaanina perinteisempi - sen kerronta rikkoo vain kronologiaa. Tarina polveilee aikatasolta toiselle, se kieputtaa lukijaa sujuvasti Teddyn lapsuusvuosista sotaan ja aina vuoteen 2012 saakka, ja hallitusti rönsyilevästä kerronnasta, loputtomista yksityiskohdista ja fragmenteista sekä useamman sukupolven ketjusta muodostuu ehjä ja kokonainen tarina. Hävityksen jumala on sukukronikka ja kuvaus 1900-luvun muuttuvasta Iso-Britanniasta, mutta ennen kaikkea se on koskettava ja syvästi humaani henkilökuva Teddy Toddista. Miehestä, johon ei voi lukiessaan olla syvästi kiintymättä.

On kiehtovaa tarkastella miehen elämänkaarta, ja sitä miten eletty elämä ja etenkin sota ihmistä muuttavat ja muovaavat. Nuori Teddy on urheilullinen ja ystävällinen poika, joka rakastaa luontoa, eläimiä, kirjallisuutta ja runoutta, ja jolla on erityinen kyky ymmärtää maailman kauneutta. Oxfordin jälkeen elämänjano ajaa miehen matkustelemaan ja kokemaan asioita, hän tekee raskasta ruumiillista työtä ranskalaisilla maatiloilla. Päivisin aurinko paahtaa ihon ruskeaksi, iltaisin viini virtaa ja joskus öisin vierestä saattaa löytyä nainen. Elämä on yhtä suurta nautintoa - ja jatkuvaa syyllisyyttä todellisen elämän väistelystä. Sota lyö Teddyyn sellaisen vakavuuden leiman, joka ei hellitä otettaan enää koskaan. Se tappaa hänen halunsa kirjoittaa runoja, ja tuo tullessaan painajaiset. Sodan jälkeen koittaa toisenlainen elämä, ja Teddystä tulee vakaa ja tasainen aviomies, ja isä, joka oman tyttärensä mielestä on konservatiivinen ja pidättyväinen puritaani, jonka järkevyys on vinouttanut hänen lapsuutensa. Koskettavinta on lukea vanhasta leskeksi jääneestä Teddystä, joka asuu vanhusten palvelutalossa ja rakastaa kahta lapsenlastaan.

Lukiessani mietin, ettei Hävityksen jumala ole yhtä taianomainen romaani kuin Elämä elämältä. Niissä on paljon samaa: ihanan kuivakkaa brittihuumoria, sujuvaa ja koukuttavaa kerrontaa, joka tekee kummastakin melkoisen lukunautinnon, sekä sellaista peribrittiläisyyttä, joka jo itsessään sulattaa anglofiiliksi tunnustautuvan lukijan sydämen. Hävityksen jumala on kuitenkin romaanina yksioikoisempi ja tavanomaisempi kuin edeltäjänsä, ja se seikka hämäsi minua tarinan loppusuoralle saakka. Kirjan loppu on aivan erityisen hieno, ja romaanin arvo ja ansiot alkavat kirkastua vasta parien nukuttujen yöunien jälkeen.

Hävityksen jumala on vakava, hienostunut, älykäs ja viimeistä piirtoa myöten taidokkaasti kirjoitettu (ja käännetty!) romaani. Se on ylistyslaulu kirjallisuudelle ja taiteelle, ja sen tarjoamat ajatukset taiteen merkityksestä ovat niin riemastuttavia, että niitä haluaa tallettaa jonnekin sydämen seutuville: esimerkiksi kun kaikki muu on mennyttä, taide jää, tai ettei taiteen tehtävä ole opettaa, vaan olla ilon ja lohdun, ylevöitymisen ja ymmärryksen lähde. Oih! Romaani kuvaa kauniisti tunnelmia ja hetkiä, jotka ovat luonnostaan ohikiitäviä, ja kerronnan yllä leijuu kaiken aikaa hienoinen melankolian harso. Elämä on jatkuvaa luopumista ja kaipuuta, ja sitä korostaa se vääjäämättömyys, jolla elämä puskee tietään eteenpäin, ja jolla kaikki koettu jää taakse. Hävityksen jumala on hieno romaani, joka jättää vakavan ja hieman surumielisen olon. Mieleen jää soimaan Ralph Vaughan Williamsin The Lark Ascending.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Ulla ja Krista.

HelMet-lukuhaaste 2016: 44 - kirjassa joku kuolee

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian äänestys vuoden 2015 parhaista kirjoista

Taas on se aika vuodesta, kun kirjabloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaista uutuuskirjoista. Itselläni on nyt se ikävä tilanne, että vaikka olen lukenut monta aivan huikeaa viimevuotista romaania ja tietokirjaa, en ole ehtinyt blogata kaikesta lukemastani. Siksi en anna ääniä kuin yhdessä kategoriassa, eli Blogistanian Finlandiassa.

Minun ääneni menevät tällä kertaa näin:

3 pistettä: Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

2 pistettä: Leena Krohn: Erehdys

1 piste: Elina Hirvonen: Kun aika loppuu



Kirjapalkintojen voittajat julkistetaan huomenna 14.1.2016 klo 10 seuraavissa blogeissa:

Blogistanian Finlandia: Kulttuuri kukoistaa -blogi

Blogistanian Globalia: Kirjallisena -blogi

Blogistanian Tieto: les! lue! -blogi

Blogistanina Kuopus: Luetaanko tämä -blogi


*****

Vaikken voikaan antaa enempää ääniä, en malta olla kertomatta, kenelle olisin niitä antanut, jos olisin voinut. :)

Finlandia-kategoriassa äänestäminen oli nyt helppoa kuin heinänteko. Minulla oli bloggaukset vain kolmesta varteenotettavasta ehdokkaasta, vain järjestys piti päättää. Mutta kaikki olisi ollut paljon vaikeampaa, jos olisin ehtinyt blogata Katja Ketun Yöperhosesta, Leena Landerin teoksesta Kuka vartijoita vartioi, Laura Lindstedtin Finlandia-palkitusta Oneironista, Asko Sahlbergin Irinan kuolemista ja Petri Tammisen Meriromaanista. Siinä viime vuoteni kovimmat kotimaiset noiden äänien saaneiden lisäksi, eli kärkikolmikkoon olisi todella ollut tunkua.

Globalia-kategoriassa olisin halunnut antaa ääneni George Saundersin Joulukuun kymmenennelle, Mihail Shishkinin Neidonhiukselle ja John Williamsin Stonerille. Saunders ja Williams ovat minulla vielä keskenkin, mutta tiedän jo nyt, että käsissäni on niin kuumaa kamaa, että äänien päättämisessä ei olisi tehnyt tiukkaakaan.

Tieto-kategoriaan sopivia teoksia luin melko vähän, mutta ääniä antaisin ehdottomasti ainakin Helena Ruuskan Eeva Joenpelto -elämäkerralle sekä Satu Rämön mainiolle teokselle Islantilainen voittaa aina. Samoin juuri aloittamani Teemu Keskisarjan Kirves olisi ehdottomasti ansainnut löytyä listalta, niin hyvältä kirja vaikuttaa.

Kuopukseen minulla ei olisi kuin yksi ehdokas: Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita sarjan uusin teos, Merenkulkija.

Nämä kaikki loistavat teokset aion blogiini toki ennemmin tai myöhemmin tuoda, vaikkeivät postaukset äänestyksiin enää ehdikään. :) Sitä odotellessa siis.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt


Ida Simons: Tyhmä neitsyt (Gummerus, 2015. 190 sivua. Alkuteos Een dwaze maagd, 1959. Suomentanut Sanna van Leeuwen.)

  Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse enää käydä koulua", sanoin Milille, kun palasimme jälleen arkeen vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminenkin vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, rahahuolia ja mahakipuja.

12-vuotias Gittel elää ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Hollannissa eripuraisten vanhempiensa kanssa, jotka tappelevat usein kuin kissa ja koira. Kun kiistat ja erimielisyydet äityvät tavanomaista rajummiksi, ottaa äiti Gittelin mukaansa ja kaksikko matkustaa äidin lapsuudenkotiin Belgian Antwerpeniin. Äidin perhe on värikäs ja meluisa, isöäidin talossa lauletaan ja huudetaan ja gramofonit soivat, päivällispöydässä ruokitaan milloin alkukantaiset pöytätavat omaavia ammattikulkureita, milloin köyhiä puolalaisia timantinhioja-opiskelijoita. Gittelistä nämä sukulaisvierailut ovat rasittavia, kunnes hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin, varakkaan perheen vanhapiikatyttäreen. Mardellien talossa on Steinwayn flyygeli, jota lahjakas Gittel pääsee soittamaan niin paljon kuin haluaa. Hän haaveilee konserttipianistin ammatista, koska ei voi kuvitella mitään ihanampaa kuin saada aina soittaa.

Elämästä, maailmasta ja ihmissuhteiden monimutkaisista kiemuroista ei ole aivan helppoa ottaa selkoa, etenkään jos on 12-vuotias tyttö. Elämä kuitenkin opettaa, ja sen Gittelkin saa karvaasti kokea.


Juutalaisen Ida Simonsin (1911-1960) esikoisromaani Tyhmä neitsyt oli suuri menestys hollanninkielisellä kielialueella ilmestyessään vuonna 1959. Jostakin syystä teos on kuitenkin painunut vuosien myötä täysin unholaan, kunnes muuan hollantilainen kustantaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä, luki sen ja ihastui, ja päätti julkaista sen uudelleen vuonna 2014. Kirjasta on tullut jättimäinen kansainvälinen ilmiö, mikä todella ilahduttaa, sillä kyseessä on aivan kertakaikkisen komea ja ajaton teos.

Kypsästä viidenkymmenenviiden vuoden iästään huolimatta Tyhmä neitsyt on ihastuttavan raikas ja tuore romaani. Sen tarina on kiinnostava, ja kerronta samanaikaisesti hyvin mutkatonta ja sujuvaa, ja toisaalta lukijan mukavasti haastavaa. Tekstissä tasapainottelevat kepeys ja vakavuus, ja kun Simonsin purevan tarkkanäköinen ihmiskuvaus yhdistyy leikkisyyteen ja taidokkaaseen ironiaan, on lopputulos hurmaava. Lukija kiinnostuu romaanin omalaatuisista persoonista jo tarinan alkulehdillä, ja sivu sivulta teos imaisee maailmaansa niin, että tuntuu kuin katsoisi jotakin laadukasta menneeseen maailmaan sijoittuvaa tv-sarjaa tai elokuvaa. Päähenkilökin vertaa elämäänsä näytelmään: vierailut isoäidin luona Antwerpenissä noudattavat aina samaa kaavaa tai käsikirjoitusta, joka huipentuu aina samaan viimeiseen näytökseen - äidin ja tyttären kotiinpaluuseen, vaikka kotoa on lähdetty vakavat avioeroharkinnat mielessä.

Romaanin ajan- ja juutalaisen kulttuurin kuvaus synagogakäynteineen ja kosher-aterioineen on hurjan viehättävää - lukijana pääsee ikään kuin kurkistamaan mannereurooppalaisen tapajuutalaisuuden verhon taakse. Parasta taitaa kuitenkin lopulta olla ihailtavan taidokkaasti toteutettu kertojaratkaisu - tarinan minäkertoja on 12-vuotias teini-ikää ja aikuisuutta kohti kurkottava Gittel. Rakastan hyvin kirjoitettuja ja tavalla tai toisella sydämeenkäyviä kasvutarinoita, ja Tyhmä neitsyt on kyllä juuri sellainen! Siinä tavassa, jolla Simons lapsen ajatusmaailmaa kuvaa, on samanlaista lämpöä ja lempeyttä, kuin viime vuonna lukemassani Michael Fraynin Vakoojissa, johon tämän kirjan lailla myös ihastuin suuresti. Kuulin mielessäni kaikuja myös maailmaa tarkasti havainnoivasta Anne Frankista.

Tavallisuuden ympärille kietoutuvat mielikuvitusmaailma ja leikit, ja aikuisten maailma on kiehtova ja käsittämätön: lapseen kohdistuva isojenihmistennauru tuntuu ärsyttävältä, inhottavalta ja pelottavaltakin, ja aikuisten puheissa on kummallisia piilomerkityksiä ja outoa huumoria, joka ei nuorelle tyttölapselle avaudu. Katkeransuloisella tavalla ihastuttavaa on myös se, miten Tyhmässä neitsyessä elämä ikään kuin rinnastuu taiteeseen: Gittel opettelee katsomaan maalauksia siten, että hän kykenee muodostamaan niistä omat, kenenkään sanelemattomat mielipiteensä. Samalla tavoin hänen silmänsä aukeavat oman elämän suhteen - hän oppii katsomaan mitä kuvassa oikeasti näkyy.

Hieno kirja tämä Tyhmä neitsyt! Muutkin ovat ihastuneet, mm. näissä lisää: Kirjojen keskellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Järjellä ja tunteella.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Belgia
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...