sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Sofi Oksanen: Norma


Sofi Oksanen: Norma (Like, 2015.  304 sivua.)

Alkuasetelmassa ollaan epäselvissä olosuhteissa kuolleen Anita Rossin hautajaisissa. Suremaan on jäänyt tytär Norma, joka onkin hyvin erikoislaatuinen ihminen, varsinainen luonnonoikku. Norman herkkävaistoisuuden ja etenkin poikkeuksellisten hiusten (!) vuoksi äiti ja aikuinen tytär ovat eläneet melko eristäytynyttä elämää.

Äidin kuoleman jälkeen Normalle alkaa hiljalleen selvitä, ettei hän ole tiennyt paljoakaan äidistään, suvustaan, tai edes itsestään. Heräävän tietoisuuden lisäksi naiselle jää perinnöksi suuri summa velkaa, sekä kummallinen vyyhti, johon liittyy hämärähommiin pohjautuvia bisneksiä tekevä Lambertin suku, äidin mielenterveysongelmainen ystävätär ja punttitolkulla Norman omia hiuksia.

  Näistä hiuksista tehdyissä pidennyksissä naiset astelisivat alttarille ja matkustelisivat kavaljeerien, kihlattujen, rakastajien, aviomiesten ja lastensa isien kanssa kohti sukujuhlia ja festivaaleja, viilettäisivät juhannuskoivujen välistä kohti järven rantaa, pöyhisivät kampaustaan ja ajattelisivat kokon äärellä käytyjen myöhäisten riitojenkin aikana, että tukka sentään oli hyvin. Hänen hiuksensa loihtisivat lukuisia onnellisia juhannuksia ja onnistuneita taikoja, uusia rakkauksia ja lisää juhannuslapsia, ne uisivat järvien pinnalle levittäytyvässä keskiyön auringossa ja avautuisivat viuhkoiksi, pyörisivät juhannusyön pelloissa. Hänen hiuksillaan nuo naiset saisivat kaiken sen, mitä hän ei koskaan.


Olen varmaan Suomen ainoa kirjabloggaaja, joka ei ole ennen tätä lukenut ainoatakaan Sofi Oksasen kirjaa. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö Oksasen tuotanto kiinnostaisi - päinvastoin, mutta jotenkin lukemisen kynnys on noussut liian korkeaksi kirjailijan ympärillä pyörivän hypen myötä. Viime syksynä ilmestynyt Norma tuntuikin erikoisuudessaan hyvältä kirjalta aloittaa Oksasen tuotantoon tutustuminen. Myönnän, että minua kirjan pariin houkutteli myös sen viehko nimi, sillä kuvittelin sen sisältävän joitakin ovelia yhtymäkohtia Bellinin Norma-oopperaan (tämä tosin osoittautui kirjaa lukiessa omaksi harhaluulokseni, sillä yhteys kirjan ja oopperan välillä on aivan kirjaimellisesti nimellinen).

Norma olikin ovela kirja - niin ovela, etten vieläkään oikein tiedä mitä luin. Siinä on ehkä tapahtunut henkirikos, ja päähenkilö Norma Rossia vastassa oleva Lambertin klaani harjoittaa bisneksiä, jotka eivät kestä päivänvaloa tai lähempää tarkastelua. Kirjan tunnelma on alusta loppuun miltei selittämättömällä tavalla tiheä ja painostava, mutta vaikka kaiken yllä leijuu vahvana jatkuva vaaran ja uhan lemu, ei tarinassa kuitenkaan tapahdu paljoakaan. Periaatteessa Normaa kai voisikin kutsua rikos- tai jännitysromaaniksi, mutta ei se oikeastaan ole kumpaakaan. Kirjassa on paljon myös maagisen realismin elementtejä, ja minua juuri ne kiehtoivat eniten. Normasta jäi mystinen, häiritsevä ja juuri siksi kiehtova jälkimaku. Kirja on kuin arvoitus, jonka ei ole tarkoituskaan ratketa.

Oksanen esittelee Normassa maailman, joka on häikäilemätön ja julma, ja jossa ihminen - yleensä nainen - on vain väline vailla sen kummempaa arvoa. Jotakin sellaista, joka on helposti pois heitettävissä ja korvattavissa toisella samanlaisella. Teksti herättää puistattavia ajatuksia: mitä kaikkea ihminen voi joutua henkensä pitimiksi ja perheensä elättämiseksi tekemään? Köyhissä maissa rahapulassa elävät yksinäiset naiset joutuvat alistumaan tuotantolaitoksiksi ja kasvatusalustoiksi. Kaikki kelpaa: hiukset, kohtu, munuaiset. Kirjaa lukiessa kurkkua alkaa kuristaa, sillä koko ajan ymmärtää lukevansa jonkun ihmisen todellisuudesta, niin fiktiota kuin käsissäni pitelenkin. Myös vallankäytön kuvaajana Oksanen on hiuksia nostattavan hyvä.

  Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.

Lukukokemus oli kuitenkin kaikkiaan ristiriitainen. Lukiessani minua häiritsi ajoittain hienoinen laskelmoinnin maku: Kesäinen Helsinki ei tuntunut itseltään, vaan se olisi voinut olla mikä tahansa anonyymi eurooppalainen kaupunki, samoin henkilöiden nimet olivat niin kansainvälisiä, että ne toimivat vaivattomasti varmasti minkäkielisessä käännöksessä tahansa - ja jostakin syystä huomasin ärsyyntyväni näistä pikkuseikoista. Myös isojen teemojen niputtamisessa olin aistivinani jonkinlaista väkinäisyyttä. Samalla kuitenkin ihailin Oksasen rohkeutta, kantaaottavuutta ja sujuvaa lausetta. Teksti onkin jotenkin kirjoittajansa näköistä: älykästä, itsevarmaa ja pelotonta.

Norma leikittelee lukijansa kanssa, se vihjaa muttei kerro likimainkaan kaikkea, se koukuttaa lukemaan ja lopuksi jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Vaikka lukemisesta on jo aikaa, en osaa vieläkään vastata edes yksinkertaisimpaan kysymykseen: pidinkö kirjasta vai en? En tiedä, mutta ei se minua ainakaan kylmäksi jättänyt. Ja se on mielestäni sellaisen lukukokemuksen merkki, että Oksasta on todellakin luettava enemmän. Ehkä seuraavaksi on jo Puhdistuksen vuoro.

Normasta ovat kirjoittaneet myös ainakin TuijaTaMarikaOksa, ArjaKirjakaapin kummitusMai Laakso ja Krista.

HelMet-lukuhaaste 2016: 8 - kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Tampereen Ooppera: Kohtalon voima

(Kuvassa Mika Pohjonen ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva Jussi Ratilainen.)

La Forza del Destino - Kohtalon voima helmikuu 2016
Musiikki: Giuseppe Verdi
Libretto: Francesco Mario Piave (Angel de Saavedran näytelmän Don Alvaro, o la fuerza del sino (1835) mukaan)

Musiikinjohto: Santtu-Matias Rouvali
Ohjaus: Kari Heiskanen
Kuorokapellimestari: Heikki Liimola
Kantaesitys Pietarissa 22.11.1862, uudistettu versio Milanossa 1869
Ensi-ilta Tampere-talolla 13.2.2016
Neljä näytöstä, kesto n. 3 tuntia 30 minuuttia (sis. yhden väliajan)
Lavastus Markku Hakuri, puvut Riitta Antonen-Palo, koreografi Mari Rosendahl, valosuunnittelu Olli Lehtinen

Tampere Filharmonia
Tampereen Oopperan kuoro

Espanja, 1939. Donna Leonoran (Johanna Rusanen-Kartano, sopraano) isä ei hyväksy hänen rakastettuaan, Don Alvaroa (Mika Pohjonen, tenori), koska mies on puoliverinen muukalainen, Perun inkojen jälkeläinen. Rakastavaiset ovat päättäneet karata ja mennä naimisiin, mutta ennen kuin he ehtivät paeta, yllättää heidät Leonoran isä, Calatravan markiisi (Peter Achrén, basso). Välikohtauksessa Alvaron kädessä oleva ase laukeaa vahingossa ja markiisi saa surmansa. Ennen kuolemaansa hän kiroaa tyttärensä.

Pakomatkalla rakastavaiset eksyvät toisistaan, ja luulevat toistensa kuolleen. Leonora on täynnä katumusta ja hakeutuu fransiskaaniluostariin. Hän pyytää apua Jumalalta ja isä Guardianolta (Giorgi Kirof, basso), ja päätyy erakoksi luostarin lähistöllä sijaitsevaan luolaan. Toisaalla Leonoran veli, Don Carlo di Vargas (Kiril Manolov, baritoni) etsii sisartaan ja tämän rakastajaa, ja vannoo kostoa. Alvaro ja Carlo tapaavat sattumalta Italiassa. Kumpikin on listautunut salanimellä Espanjan armeijaan, eivätkä he tunnista toisiaan. He pelastavat vuoroin toistensa hengen ja vannovat ikuista ystävyyttä, kunnes Carlo löytää Alvaron henkilökohtaisista papereista sisarensa valokuvan, ja tajuaa kuka mies todellisuudessa on. Seuraa kaksintaistelu, joka kuitenkin keskeytetään.

Kuluu viisi vuotta. Alvaro on aloittanut uuden katumuksentäyteisen elämän ja hakeutunut munkiksi samaan fransiskaaniluostariin, jonka lähistöllä Leonora on elänyt erakkona koko tämän ajan. Rakastavaiset eivät edelleenkään tiedä toisistaan. Vihaa uhkuva Carlo löytää lopulta Alvaron, ja miehet päätyvät uuteen kaksintaisteluun, joka johtaa Leonoran erakkoluolan edustalle. Siellä Alvaro haavoittaa Carloa kuolettavasti, mutta ennen kuolemaansa tämä onnistuu kostamaan sisarelleen ja surmaamaan naisen miekalla. Leonora kuolee rakastettunsa käsivarsille.


Olen käynyt katsomassa Tampereen Oopperan Kohtalon voiman nyt kolmasti, ja olen niin suurta tunnetta ja pakahdusta täynnä, että luulen käyväni katsomassa vielä loputkin näytökset, niin hullua kuin se onkin. Kun tämän produktion lipunmyynti alkoi, ostin hyvissä ajoin liput heti useampaan näytökseen, sillä tässä tuntui jo etukäteen olevan kaikki niin kohdallaan: kyseessä on yksi lempi-Verdeistäni ja tekijöiden joukossa on kolme suursuosikkiani - Santtu-Matias Rouvali, Kari Heiskanen ja Johanna Rusanen-Kartano. Minun makuuni Kohtalon voima onkin juuri oopperaa parhaimmillaan: intohimoa, kohtalokkuutta ja dramatiikkaa, todella kaunista musiikkia ja erityisesti uskomattoman kauniita ja herkkiä jousiosioita, ja traaginen loppu, jossa puolet päähenkilöistä kuolee. Mitä muuta oopperan rakastaja voi kaivata? (No, jos pitää enemmän kepeästä ja hauskasta oopperasta, niin ehkä jotain aivan muuta, mutta minun makuuni tämä on täydellistä.) Tampereen Oopperan produktio täyttikin kaikki odotukseni ja antoi vielä niitäkin enemmän.

Kohtalon voiman musiikki on aivan pakahduttavan kaunista, mielestäni Verdiä kauneimmillaan. Rouvalin totuttuun tapaan komeasti johtama Tampere Filharmonia lumoaa kuulijan jo heti alkusoitosta lähtien, ja koko nelinäytöksinen ooppera kuulostaa alusta loppuun yhtä tasaisen vakuuttavalta, juuri sellaiselta, miltä Verdin parhaimmillaan pitääkin kuulostaa. Musiikillisesti ehdoton lempikohtaukseni kuullaan toisen näytöksen loppupuolella, kun oopperan kauneimman viulusoolon soittaa Filharmonian maagisen hyvä 1. konserttimestari Anton Chausovskii. Aamuiseen luostariin sijoittuva kohtaus on muutenkin ehkä koko illan hienoin: kun vaaleahiuksinen pieni tyttö (Mesihelmi Mänttäri) tanssii luostarin ikkunasta paistavassa auringonläikässä ja taustalla soi suorastaan kipeää tekevän kaunis viulu, olen pakahtua joka ikinen kerta. Se hetki on puhdasta kauneutta. ♥

Heiskaselta on ollut erinomainen ratkaisu tuoda tapahtumat 1800-luvulta toisen maailmansodan aikaan, lähemmäs nykykatsojaa. Tarina on teemoiltaan yhä valitettavan ajankohtainen, sillä se pureutuu rasismiin ja suvaitsemattomuuteen, ja niiden elämää ja maailmaa myrkyttävään vaikutukseen. Kohtalon voiman enimmäkseen vakava ja dramaattinen libretto vaatii ohjaajalta silmää ja kykyä tuoda mukaan tarvittavaa kepeyttä, ettei yli kolmetuntisesta esityksestä tule liian raskassoutuista. Siinäkin Heiskanen on onnistunut erinomaisesti: Esimerkiksi kun palvelijatar Curra (Suvi Väyrynen, sopraano) huumaantuu pääparin rakkaudesta niin, että menee lumoissaan nojailemaan Leonoralle laulavaan Alvaroon, kun Don Alvaro paiskaa kättä juuri kätensä haavoittaneen Carlo di Vargasin kanssa, tai kun munkki Melitone karsii kovakouraisesti veljiensä rakkaudella vaalimaa puuntainta, olen aidosti huvittunut ja kuulen myös ympärilläni naurahdeltavan. Pienet yksityiskohdat maustavat esitystä mukavasti, ja lavalla tapahtuu kaikenlaista kiinnostavaa aina juuri niissä hetkissä, kun pitääkin.

Myös laulusuoritukset ovat ensiluokkaisia, totta kai. Suotta ei Johanna Rusanen-Kartano ole ykkössuosikkini: hän on Leonorana ihana, niin eteerinen ja tuskainen, sopivassa suhteessa hauras ja voimakas, ja hänen äänensä on niin jumalaisen kaunis, pehmeä, syvä ja lämmin. ♥ Leonoran aarioista rakastan erityisesti toisen näytöksen herkkää rukousta, joka on aivan pakahduttavan kaunis, ja myös sitä pian seuraava duetto isä Guardianon soinnukkaan basson kanssa on henkeäsalpaavan hieno.

Mika Pohjosen Don Alvarokin on mahtava! Olen kuullut Pohjosta livenä ennenkin (viimeksi tammikuussa Kansallisoopperassa Massenet'n Thaïsin Niciaksena), mutta tällä kertaa hänen suorituksensa on kokonaisuutena jotenkin erityisen vakuuttava. Pohjonen päästelee täysillä alusta loppuun, ja tätä on joissakin lukemissani lehtikritiikeissä vähän arvosteltukin - mutta minusta voimallinen laulu nimenomaan sopii tulisieluisen ja kiiluvasilmäisen Alvaron persoonaan. (Sitä paitsi on sanottava, ettei esimerkiksi edesmennyt amerikkalaistenori Richard Tuckerkaan hissuttele omassa Alvaro-tulkinnassaan siinä versiossa, jota olen itse tottunut kuuntelemaan, vaan laulaa Pohjosen tavoin enimmäkseen koko lailla täysin palkein.) Ja kyllähän vain on niin, että Pohjosen muhkeankomeaa tenoria kuuntelee enemmän kuin ilokseen. Ihastuin ja ilostuin myös siitä, että Pohjonen näyttelee hurjan hyvin. Hän eläytyy Alvaroon koko sielullaan, ja lopputulos on kerrassaan komeaa katsottavaa. Vau!

Myös tumma ja kookasraaminen bulgarialaisbaritoni Kiril Manolov on huikea. Hänen äänensä on pehmeä ja tumma, ja duetoissa Pohjosen ja Manolovin äänet soivat niin komeasti yhteen, että kaksikkoa voisi kuunnella loputtomiin. Erityisen ihastunut olin myös mezzosopraano Niina Keitelin suoritukseen mustalaisennustaja Preziosillana: Keitel laulaa kuin unelma, ja näyttelee ihanan kohtalokkaasti ja viettelevästi. Ne kohtaukset, joissa Preziosilla on mukana, ovatkin yksiä suurimmista suosikeistani, etenkin kun mukana on aina myös kertakaikkisen hienoa työtä tekevä ja upean muuntautumiskykyinen Tampereen Oopperan kuoro. Häijynä ja pahansuopana munkki Melitonena vuorottelevat Heikki Kilpeläinen ja Juha Uusitalo, ja kumpikin baritoni tekee erinomaisen roolisuorituksen: komeaa laulua, ilmeikästä ja hauskaa näyttelemistä. Mainiota!

Heiskasen Kohtalon voima on täynnä toinen toistaan komeampia kohtauksia: Parhaina mainittakoon esimerkiksi toisen näytöksen luostarikohtaukset kauniine aamunkoittoineen ja vaikuttavine symbolisine käsienpesuineen, kolmannen näytöksen alun Italiaan sijoittuva taistelukohtaus, sekä kuoron huikean hienosti näyttelemä seksiä tihkuva ilonpito toisen maailmansodan melskeissä. Hienosti toteutettu on myös se hetki, jolloin Alvaro muistelee Don Carlolle ensimmäisen näytöksen tapahtumia, ja markiisi Calatravan kuolema näytellään taustalla uudelleen vailla ääntä - unenomainen, hieno kohtaus. Unohtumattomia ovat toki myös neljännessä näytöksessä kuultava Leonoran surumielinen aaria erakkoluolansa edustalla, sekä loppukohtaus, jossa Don Alvaro kumartuu kuolleen rakastettunsa ruumiin äärelle, ja hänen ilmeensä on silkkaa tuskaa.

Tämänvuotista Tampereen Oopperan produktiota kannatti todellakin odottaa. Voin helposti yhtyä musiikkitoimittaja Harri Hautalan mielipiteeseen (Aamulehti, 14.2.2016): Kohtalon voima lienee parasta oopperaa, jota Tampere-talossa on nähty. Bravo!

(Kuvassa Johanna Rusanen-Kartano. Kuva Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Tampereen Oopperan kuorolaisia. Kuva Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Mika Pohjonen, Johanna Rusanen-Kartano ja Giorgi Kirof. Kuva Petri Nuutinen.)

(Vasemmalta oikealle: Giorgi Kirof, Mika Pohjonen, Santtu-Matias Rouvali, Johanna Rusanen-Kartano ja Kiril Manolov.)

(Vasemmalta oikealle: Mika Pohjonen, Johanna Rusanen-Kartano ja Kiril Manolov.)

(Vasemmalta oikealle: Niina Keitel, Peter Achrén, Giorgi Kirof, Mika Pohjonen, Johanna Rusanen-Kartano ja Kiril Manolov.)

tiistai 16. helmikuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä


Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä (WSOY, 2014. 187 sivua.)

  Oli tyydyttävää, jonkinlainen voitto saada toinen uskomaan ja luottamaan, rakastumaan ja alistumaan. Mikä iloinen yllätys itsellekin, että se aina ja aina vain onnistui. Hän oli niin taitava, että uskoi itsekin niihin henkilöihin, jotka oli luonut. Hän oli tehnyt itsestään porukan, jonka jokaisen jäsenen hän tunsi läpikotaisin, tuon ikuisesti toisiinsa liittyneen kaveripiirin, jossa kaikki ymmärsivät toisiaan ja toimivat yhteiseksi hyväksi. Hän oli tehnyt elämästään taidetta, suurromaanin, jonka kaikki henkilöt ovat hän, tekijä itse.

On elokuu ja aivan helvetin kuuma. Helle saa vaatteet liimautumaan ihoon ja ilman väreilemään, kun helsinkiläinen aivan tavallisen näköinen mies - Juha, tai kuka lie - saapuu itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin etsimään naistaan - sitä ainoaa, joka on rohjennut jättää hänet. Tätä kyseistä Outia ei löydy, mutta kadulla mies tapaa sattumalta toisen naisen, täysin merkityksettömän ja yhdentekevän. Naisella on jotakin mitä mies haluaa, ja tilaisuus tekee varkaan. Nainen luottaa mukavaan ja turvallisen oloiseen mieheen - ja mies tappaa naisen.

  Hänet valtasi kauhu. Ei naisen vaan itsensä takia. Nainen oli tarpeeton eläjä, huorahtava juoppo, turha ihminen. Elävä tai kuollut, ketä kiinnostaa. Mutta mitä minä tein itselleni? Miksi minä tein tämän teon? En pääse ikinä eroon, en tästä naisesta enkä tästä teosta. Tapoin ihmisen ja sidoin itseni häneen loppuiäkseni.

Viisikymppinen rikoskomisario Hanna on viettämässä kesälomaa ja syntymäpäiväänsä, kun hän saa tiedon tapahtuneesta henkirikoksesta. Lomastaan huolimatta hän ottaa taholtaan osaa murhatutkimuksiin, ja ennen kuin juttu lopulta ratkeaa, kytkeytyy hänen oma perheensäkin outojen sattumien kautta tapahtumien kulkuun.


Kuuntelin Tuula-Liina Variksen haastattelua toissasyksyisillä Helsingin kirjamessuilla, ja kirjasin siinä samalla Naisen parhaan ystävän päänsisäiselle lukulistalleni. En muista haastattelusta muuten enää mitään, mutta kiinnostavalta kuulostanut kirja on kummitellut mielessäni kaikki nämä kuukaudet, ja kun viime viikolla flunssaa potiessani alkoi tehdä mieli lukea jotakin sujuvasti kirjoitettua dekkaria, poimin pitkään lainassa olleen kirjan vihdoin luettavakseni. Sujuvaa luettavaa tämä olikin, mutta yhdistelmänä kuumeilusta ja lihassärystä johtuva kurja olo ja tämän romaanin kerrassaan visto päähenkilö aiheuttivat niin ahdistuneen olotilan, että haluan nyt vain pian kirjoittaa tästä muutaman sanan, palauttaa kirjan kirjastoon ja unohtaa koko jutun. :) Lukuvalintana juuri siihen hetkeen tämä oli melkoista kurjuuden maksimointia.

Päähenkilö Juha on todella melkoinen naisen paras ystävä, ainakin omasta mielestään. Hänen toimilleen ja käytökselleen löytyy selitys menneisyydestä, joka on pakottanut hänet löytämään oman menetelmänsä olla olemassa ja selviytyä, pitämään elämänsä kasassa. Ikävää vain, että oman selviytymisen edellytyksenä on vallan ja vähintäänkin henkisen voiman käyttö muihin ihmisiin, itsensä kohottaminen jonkinlaiseen jumalasemaan, ja kieroutunut ajatusmaailma, joka johtaa hybriksen porteille. Juhan narsistisen mielen sisään kurkistaminen tuntui jotenkin iljettävältä, eikä siinä auttanut enää edes kirjan kuumista kesäpäivistä haaveilu tai ihanalta kuulostavan uuniomenahillon resepti (jonka kyllä toki kirjoitin itselleni muistiin, hillo-ohje pääsee täällä ensi kesänä kokeiluun). Vaikkei Naisen paras ystävä ole oikeastaan ollenkaan jännittävä tai hyytävä kirja, jäi sen lukemisesta ahdistava olo.

Toisaalta sehän juuri on onnistuneen kirjan merkki! Tuula-Liina Variksen jännitysromaani toi mieleeni norjalaisen Karin Fossumin Konrad Sejer -dekkarit, sillä nekään eivät mässäile varsinaisella jännityksellä, vaan painopiste on ihmisen psykologisten pohjavirtojen tarkastelussa. Variksen viisikymppinen poliisipäähenkilö Hannakin on sympaattinen ja sellainen aito, tavallinen ihminen samaan tapaan kuin norjalainen kollegansa. Kirja toi lopulta hyvinkin vahvasti mieleeni juuri viimeisimmän lukemani Fossumin teoksen, Carmen Zita ja kuoleman. Siinäkin on paahtava helle, rikoksen tekijän mieli on jotenkin kieroon kasvanut, ja jutun ratkeamiseen vaikuttaa yllättävä, sympaattinen hahmo. Ja nyt huomaan, että kirjat ovat ilmestyneet samoihin aikoihin, olen lukenut kummatkin talvella kovassa kesänkaipuussani, ja näköjään kuvannut kannetkin miltei samassa paikassa. Hah - jotenkin hassua! Lopetankin juttuni täsmäsuositukseen (Fossumin fanit - lukekaa tämä!), ja nappaan koirani talutushihnaan. Naisen paras ystävä saa päätyä kirjaston palautusluukkuun vielä tänä iltana, ja päätyköön inha Juha ahdistelemaan jotakin toista naislukijaa.

Myös ystäväni ja lukupiiritoverini Kaisa on lukenut tämän. Häneltä löytyy linkkejä muille lukeneille.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kaari Utrio: Paperiprinssi


Kaari Utrio: Paperiprinssi (Amanita, 2015. 463 sivua.)

Merenkulkija Sebastian Ross miehistöineen on joutunut vakavaan onnettomuuteen marraskuisella Ohotanmerellä. Hänen laivansa Stoikost, eli Kestävyys, on haaksirikkoutunut, osa miehistöstä on kuollut ja merikapteeni itse on vammautunut laivasta jäälohkareiden sekaan hypätessään. Syksyllä 1831 raajarikkoinen Sebastian palaa vuosien poissaolon jälkeen kotiinsa Lohjalle, perimälleen Suurkosken paperiruukille. Väelle esitellään tämä uusi patruuna, karhumaisen iso ja rohjo, ontuva mies, joka on apea ja sulkeutunut kuin simpukka.

Ruukilla Sebastiania on vastassa melkoinen yllätys: pitkä sukulaisneiti Wilhelmine Falkensten, riuskaotteinen, itsevarma ja tyyni nainen, joka on hoitanut ruukin asioita esimerkillisesti jo vuosien ajan. Rossin ensivaikutelma Wilhelminestä on ilkikurinen, hän pitää naista räksyttävänä humalasalkona, joka vaikuttaakin olevan neitona mahdoton - liian pitkä, liian tanakka ja liian reipas. Myös neiti Wilhelminen isä on omanlaisensa originelli persoona: kärttyisä, pilkallinen ja vilpittömän pahansuopa mies. Suurella neidillä on myös suuri koira, koira Jupiter. Omituiset sukulaiset onnistuvat kuitenkin tuomaan Sebastianin elämään ilon ja valon pilkahduksia, jotka ovat onnettomuuden jälkeen olleet harvassa.

Eletään aikaa, jolloin naisella ei ole sananvaltaa edes oman kohtalonsa suhteen, ja kun isä-Falkensten kuolee, joutuu nuori neiti Wilhelmine jättämään kotinsa, koiransa ja rakkaan ruukin muuttaakseen Helsinkiin sukulaissedän perheen luo. Kohtalo heittää myös merikapteeni Rossin helsinkiläisten seurapiirien kuohuntaan, ja tulevan talven aikana Sebastianin ja Wilhelminen Lohjalla alkanut tuttavuus syvenee entisestään. Se talvi muuttaa kummankin elämän lopullisesti.

  Etelä-Esplanadin talorivistön joka ikkunalla paloi juhlavalaistuksena kaksi kynttilää. Valonäky sai Wilhelminen henkäilemään hurmaantuneena: satoja kynttilöitä tuikkimassa talviyössä valkean lumen ja mustan taivaan rajalla. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään niin suurenmoista, vaikka olihan se toisaalta hirveää tuhlausta. Setä von Staude naurahteli hyväntahtoisesti, ja kreivitär Helena Christina varoitti Wilhelmineä paljastamasta maalaisuuttaan.
  - Minä olen maalainen, Wilhelmine tunnusti hilpeästi.


Olen lukenut Kaari Utrion romaaneja jonkin verran ennen blogiaikoja, mutta Paperiprinssiä edelsi monta Utriotonta vuotta - ja nyt ihmettelen, miksi näin. Luin kirjan joulunpyhinä, ja se oli sellainen lukunautinto ettei paremmasta väliä! Paperiprinssistä riitti luettavaa moneksi päiväksi, ja niinäkin hetkinä, kun en voinut lukea, ajattelin Wilhelmineä ja merikapteeni Rossia koko ajan. Myötäelin heidän tarinaansa niin voimakkaasti, etten edes muista milloin viimeksi jokin romaani olisi vetänyt imuunsa näin kaikellaan. Historialliset romaanit ovat lempikirjallisuuttani, ja Kaari Utrio on kyllä sen lajityypin kruunaamaton kuningatar. Teksti on rikasta ja elävää, ja huolella tehty esityö näkyy alusta loppuun: kuvattava aikakausi ja säätyläiselämä heräävät eloon runsaiden ja tarkkojen yksityiskohtien myötä, ja kun sen lisäksi Utrio kirjoittaa ihailtavan sujuvaa kieltä ja tavattoman herkullisia henkilöhahmoja, on hänen teoksiaan todella nautinnollista lukea.

  Pastorista näytti, että häntä huvitti, vaikka tilanne oli delikaatti ja saattoi kääntyä skandaaliksi minä hetkenä hyvänsä: alastomia miehiä ja naimattomia neitoja.
- Toiselle neidille.
  Agneta von Staude nojasi voipuneena maisteri Normaniin. Pitkä neiti rypisti otsaansa.
  - Agneta, mikä hätänä?
  - En ole koskaan nähnyt alastonta ihmistä, Agneta-neiti nyyhkytti.
  - Edes saunassa? Wilhelmine Falkensten kysyi vilpittömän kummissaan.
  - Rahvaanomaista, Agneta-neiti niiskaisi.

Paperiprinssissä Utrio kuvaa melko yksityiskohtaisesti paperin valmistusta 1800-luvulla. Sekin on mielenkiintoista luettavaa, mutta mielestäni romaanin parasta antia ovat suomalaisen yhteiskunnan muutoksen ja rakenteilla olevan uuden Helsingin kuvaukset. 1830-luvulla Suomen suuriruhtinaskunta on murrosvaiheessa: koulutus ja raha luovat vähitellen yhteiskuntaan uutta luokkaa yläluokkaisen aateliston ja rahvaan väliin - työtä tekevää luokkaa, joka muodostuu ylioppilaista, lääkäreistä, juristeista ja nuorista virkamiehistä. Vuosi 1831 on huono herran vuosi, maata koettelee kato sekä kansan keskuudessa jylläävä kolera. Yläluokassa ongelmista ei kuitenkaan paljoa tiedetä, seurapiirielämä on vilkasta ja Helsingin illoissa järjestetään yltäkylläisiä juhlia tavalliseen tapaan. Myös kulttuurielämä on vireää. Neiti Wilhelminen sukulaisten tuttavapiirissä on lukuisia silmäätekeviä merkkihenkilöitä, kuten rahvaan runoja keräävä tohtori Lönnrot, fysiikan dosentti ja nuori nero, tohtori Nervander, sekä kaupungin keskustasta sukulaisilleen kolerapakolaisiksi lähteneet dosentti ja runoilija Johan Ludvig Runeberg ja vaimonsa Fredrika.

Eletään samaa aikaa, jota Jukka Viikilä kuvaa tuoreessa (ihanassa!) romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Pikkukaupunkimainen Helsinki on muuttumassa: kelmeä Senaatintori on tarun mukaan laajempi kuin yksikään Suomen pelto, ja autiomaan kokoisella torilla sulassa sovussa liikkuvat heinäkuorit ja halkoreet, sotilaat ja rahvas. Torin laidoille kohoavat herra arkkitehti Engelin uudet rakennukset: toisella puolella kohoaa vastavalmistunut Yliopiston rakennus, jota parhaillaan sisustetaan, lämmitetään ja kuivataan seuraavan vuoden käyttöönottoa silmällä pitäen, ja vuorelle rakennetaan tolkuttoman suurta kirkkoa. Utrion ja Viikilän (keskenään toki hyvin erilaiset) teokset linkittyvät toisiinsa niin sulavasti, että suosittelenkin lämpimästi lukemaan molemmat, vaikka peräkkäin.

Ajankuvauksen lisäksi rakastin Paperiprinssin henkilöhahmoja, ja sitä ihanan ilkikurista huumoria, jolla Utrio henkilöistään kirjoittaa. Neiti Wilhelmine on yksi mainioimmista hahmoista pitkään aikaan, ja hänen pituuttaan korostetaan tarinassa muikeasti - oman (kitkerän!) isänsäkin mukaan hän on tuulimyllyn kokoinen nainen. Hah! Rampa Sebastian puolestaan on vammastaan huolimatta todella puoleensavetävä ja karismaattinen hahmo, ja pääparin välinen kemia on aikakauden vaatimista häveliäisyyssäännöistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi!) tavattoman kuumottavaa. Koin Paperiprinssiä lukiessani samanlaisia ihania väristyksiä, kuin esimerkiksi Jane Austenin Mr. Darcyn ja Elizabeth Bennetin, tai Diana Gabaldonin Jamien ja Clairen parissa. Utrion kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään (etenkään ensimmäisen sadan sivun jälkeen, jolloin tarina pääsee kunnolla käyntiin).

Poimintoja muista blogijutuista löytyy Amanitan teossivulta, käykääpä kurkkaamassa! Itse aion lukea lisää Utriota tämän vuoden aikana, niin mainion lukumuiston Paperiprinssi mieleeni jätti.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Tampereen Teatteri: Palvelija

(Kuvassa Martti Suosalo. Kuva: HKT)

Palvelija 10.2.2016
Käsikirjoitus: Kari Hotakainen
Ohjaus: Martti Suosalo
Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 16.4.2015
Kesto n. 2 tuntia (väliaikoineen)
Visualisointi Max Wikström, äänisuunnittelu ja musiikki Jussi Kärkkäinen

Tampereen Teatterin Suuren näyttämön ohjelmistossa on ollut tällä viikolla tarjolla melkoista herkkua, kun vierailemassa on kuuden esityksen verran Helsingin Kaupunginteatterin Palvelija. Kari Hotakaisen käsikirjoittama ja Martti Suosalon ohjaama ja esittämä monologinäytelmä on kahden mestarin yhteistyö, ja sellaisena teatteria aivan parhaimmillaan. Kävin katsomassa esityksen pari päivää sitten, ja voin kertoa, että koko päivän maisemaa ankeuttanut räntäsade ja oma flunssaisen tukala oloni unohtuivat saman tien, kun Suosalo asteli lavalle, otti sen välittömästi haltuunsa ja täytti koko salin valtavalla ja vastaanpanemattomalla karismallaan.

Luin viime syksynä Hotakaisen Finlandia-ehdokkaaksikin päätyneen romaanin Henkireikä (Siltala, 2015), josta pidin aivan valtavan paljon, sillä kirja oli taattua hotakais-laatua. Palvelija linkittyy vahvasti kyseiseen romaaniin, ja siksi etenkin kirjan lukeneena monologin maailmaan oli vaivatonta solahtaa heti ensimmäisistä repliikeistä alkaen.

Martti Suosalo esittää rikosylikomisario Arto Jylhämöä, joka saapuu yleisön eteen pitämään seminaariluentoa ihmismielestä. (Jylhämö on siis se sama tyyppi, joka Henkireiässä kertoo omaa tarinaansa, romaanissa kuulijana vain ei ole monisatapäinen yleisö, vaan... no, enpä kerro, sillä tämä yksityiskohta on yksi romaanin mehukkaimmista.) Jylhämö on tutustunut seurakunnan kuorossa erityisesti kahteen henkilöön, Suntioon ja Parturi-kampaajaan, joiden tarinat ja kohtalot linkittyvät toisiinsa ikävällä tavalla. Näiden kahden hahmon tarinan ohessa Jylhämö tarkastelee tietynlaista ihmistyyppiä - niitä, jotka työskentelevät palveluammateissa. Hän haastaa katsojan miettimään, onko palvelijuus ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus vai vain osa ammattia, ja miten käy, kun palvelijan mitta tulee täyteen.

Monologi on äärimmäisen vaativa laji - syystäkin sitä kutsutaan teatterin kuningaslajiksi. Olen elämässäni nähnyt sellaisiakin monologeja, joita seuratessa alkaa tuntea lähinnä vaivaannusta ja jopa hienoista myötähäpeää, mutta Martti Suosalon kohdalla moisesta ei takuulla ole pelkoa. Suosaloa katsellessaan unohtaa täysin katselevansa näyttelijää. Hän on niin totaalisen aito ja täysillä läsnä, ja hänen ilmiömäinen muuntautumiskykynsä ja lahjakkuutensa esiintyjänä vetää täysin sanattomaksi. Jylhämön lisäksi Suosalo marssittaa näyttämölle kavalkadin erilaisia palveluammateissa työskenteleviä henkilöitä aina kätilöstä haudankaivajaan, ja jokainen hahmo on nappisuoritus. Erityisesti Suosalon versio humalaisesta suomalaisesta miehestä (joka ei tokikaan ole vakiintunut palveluammatti, vaan Jylhämön lapsuusmuisto :D) on niin hyytävän hyvä, että se sai minut nauramaan ja itkemään samanaikaisesti. Tuonkaltainen näyttelijäntyö pakahduttaa - että joku voikin olla noin hyvä! Esityksen päätyttyä yleisö kiitti Suosaloa seisaallaan, täysin ansaitusti.

Iso osa esityksen nerokkuudesta on luonnollisesti Kari Hotakaisen tekstin ansiota. Hotakainen on ihmisluonnon kuvaajana aivan huimaavan tarkkanäköinen ja viisas, ja kun kirjailijan purevat havainnot yhdistyvät mustaan huumoriin ja millintarkkaan kieleen, on lopputulos puhdas täysosuma. Palvelija oli mainio kokonaisuus ja unohtumaton elämys. Olen avoimesti kateellinen kaikille niille, joilla esitys on vielä edessäpäin. :)

Pääsin katsomaan näytelmän Tampereen Teatterin pressilipulla. Kiitos!

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Tampereen Työväen Teatteri: Yksi halusta toinen rakkaudesta


(Kuvassa Janne Kallioniemi, Aimo Räsänen ja Teija Auvinen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Yksi halusta toinen rakkaudesta 5.2.2016
Käsikirjoitus: Kari Heiskanen
Ohjaus: Kari Heiskanen
Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä 17.9.2015
Kesto n. 2 tuntia 10 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Markku Hakuri, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Sami Rautaneva, äänisuunnittelu Niklas Vainio, kampaukset ja maskeeraukset Sari Rautio

Lapseton keski-ikäinen pariskunta, Aaro ja Hanna (Aimo Räsänen ja Teija Auvinen), on kutsunut pienen joukon ystäviä luokseen illanviettoon. Tarinan miljöönä toimii parin yhä keskeneräinen omakotitalo, on kaunis kesäinen ilta, ja tarkoituksena on lämmittää saunaa, syödä hyvin, kenties humaltuakin hiukan. Ensin paikalle saapuvat Martti ja Katariina (Janne Kallioniemi ja Suvi-Sini Peltola), joiden väljähtänyt avioliitto pysyy kasassa enää lähinnä lapsen vuoksi. Seuraan liittyy kansanedustajana tunnettu Joonas (Pentti Helin), joka haluaa esitellä muille uuden naisystävänsä, sisustussuunnittelijana työskentelevän Ellan (Karoliina Kudjoi), johon mies on koulupoikamaisesti rakastunut.

Väki saunoo, syö ja humaltuu, ja välillä katsotaan kohtauksia Martin uudesta elokuvakäsikirjoituksesta. Kostean illan edetessä juhlijoista alkaa paljastua yllättäviä salaisuuksia, heidän tarinansa ja menneisyytensä linkittyvät ennalta arvaamattomin tavoin, ja yhdet jos toisetkin kulissit kaatuvat kolisten.

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Olen ihaillut Kari Heiskasta liki kolmenkymmenen vuoden ajan ja seurannut mielenkiinnolla hänen töitään ja uraansa. Näinä aikoina meillä Heiskasen tamperelaisilla faneilla onkin varsinaiset onnenpäivät, sillä miehen ohjauksia pääsee katsomaan parissakin paikassa: Tulevana lauantaina Tampereen Oopperassa saa ensi-iltansa Heiskasen ohjaama Verdin Kohtalon voima, ja Tampereen Työväen Teatterilla pyörii vielä viimeisten näytösten verran tämä Heiskasen käsikirjoittama ja ohjaama Yksi halusta toinen rakkaudesta. Oopperaan olen menossa, totta kai, ja näytelmän kävimme katsomassa Runebergin päivänä.

Yksi halusta toinen rakkaudesta käsittelee teemoja, joita on teatterissa ja kirjallisuudessa puitu kyllästymiseen asti: parisuhteita, ystävyyttä, rakkautta, uskottomuutta, seksiä ja vapauden kaipuuta. Teemojensa puolesta näytelmä ei siis tarjoa mitään uutta, mutta Heiskasen tapa tarkastella kuluneita aiheita on yllättävänkin raikas. Keski-ikäisyys ja keskiluokkaisuus muodostavat tarinalle oivalliset raamit, teksti on tarkkanäköistä ja parhaimmillaan suorastaan purevaa, dialogi sisältää hykerryttävän nokkelaa sanailua ja Heiskanen osoittaa taitavasti, miten ihmisten välisissä suhteissa mikään ei ole yksinkertaista tai mustavalkoista. Näytelmässä punnitaan moraalia, vapautta, ihmisen ja erityisesti naisen oikeutta itseensä ja omaan kehoonsa, sekä taiteentekijän oikeutta käyttää kanssaihmistensä kokemuksia materiaalinaan. Kaikki tämä jättää mieleen joukon kysymyksiä, joita tuntuu hyvältä jäädä itsekseen pohtimaan.

Yksi halusta toinen rakkaudesta on suloinen keitos kepeää ja vakavaa. Tunnetiloista siirrytään sulavasti toisiin, ja riehakkuutta tai ääneen naurattavaa kohtausta seuraa vaivattomasti hiljaisuus ja henkilöhahmon tunnustus jostakin hyvinkin kipeästä. Näytelmän mieleenpainuvin kohtaus koetaan esityksen loppupuolella, kun tapahtumatuottajana työskentelevä Katariina tuottaa toiselle juhlavieraalle unohtumattoman tapahtuman: kohtaus on niin mahtavan hyvä, että olisi melkein tehnyt mieli antaa näyttelijöille väliaplodit! Näyttelijäntyö on muutenkin ilahduttavan laadukasta ja perusvarmaa, ja kokonaisuus pitää katsojan hyvin hereillä. Vaikkei näytelmä ollutkaan varsinainen tajunnanräjäyttäjä, täytti se oivallisesti tarkoituksensa: Yksi halusta toinen rakkaudesta tarjosi vapaailtaan parituntisen mukavasti viihdyttävän pakomatkan arjesta, ja esityksen jälkeen poistuimme teatterilta tyytyväisinä.

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola ja Aimo Räsänen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Teija Auvinen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Pääsimme katsomaan näytelmän Tampereen Työväen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

lauantai 6. helmikuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016. 213 sivua.)

  Syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa. Kun katson Pietarin konservatoriota, näen tutun ensimmäistä kertaa. Kävelen sisään sen huoneisiin ja olen tervetullut. 
  Ihmiset ottivat kristinuskon tuttuna vastaan, vaikka sen tarina on konstikas. 
  Haluaisin rakentaa Helsinkiin jotakin ennennäkemätöntä, joka olisi heti kaikkien omaa. Tämä voisi olla onnistuneen julkisen rakennuksen öinen määritelmä.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestataan Helsingin kaupunginarkkitehdiksi, ja hänen harteilleen lankeaa suunnaton urakka: hänen tulee suunnitella Suomen suuriruhtinaskunnan tuore pääkaupunki uudelleen, tehdä keisarille uutta maisemaa. Helsinki on syrjäinen, kylmä, pimeä ja luotaantyöntävä paikka, jonne Engelin perheen on vaikeaa kotiutua. Keväällä 1816 arkkitehti lupaa vaimolleen, että perhe viettää kaupungissa vain kuusi vuotta - sen ajan, jonka hän uskoo uudelleenrakentamisen vievän. Toisin käy: Engelit jäävät Suomeen lopullisesti. Helsingistä ei tule heille koskaan oikeaa kotia, mutta perheenpäälle siitä tulee elämäntyö, jonka henkilökohtaista hintaa hän pohtii kuolemaansa saakka.

Näitä mietteitään, muistojaan, mielialojaan ja havaintojaan tämä hiljainen, köyhä ja töistään lopen uupunut mies kirjaa ylös yöpäiväkirjaansa iltaisin ennen nukkumaanmenoaan.

  Kun katsoo ulos, miten lumi sataa uusien rakennusten päälle, voisi kuvitella olevansa Berliinissä. Suuressa kaupungissa. Ihmiset vain puuttuvat. Lumi sataa tyhjään kaupunkiin. Helsinki on kaunis kaupunki, jos muistaa olla katsomatta vain tätä hetkeä. Toisaalta lumen peittämänä keskeneräinenkin näyttää valmiilta. Kristityn on iloittava tulevasta, mutta tässä ja nyt. Kaikki hyvä seuraa ihmisen mukana, minne hän meneekin. Ja kaikki mikä ei seuraa on tarkoitettukin putoavaiseksi.


Runoilijana ja dramaturgina tunnetun Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista on alusta loppuun aivan pakahduttavan hieno. Teoksen rakenne ja muoto ovat ihastuttavat: mietelmänomaiset päiväkirjamerkinnät, kirjan verkkainen tunnelma ja kuulaan kaunis kieli luovat yhdessä sellaisen kokonaisuuden, että Viikilän lauseisiin haluaisi jäädä asumaan. Pariasataa sivua ei kykene ahmimaan, vaan tekstiä haluaa lukea rauhassa ja nautiskellen.

Viikilän teksti on älykästä, viipyilevää ja paikoin miltei unenomaista, vahvasti lyyristä, hauraankaunista ja aivan ihastuttavan vakavaa. Yöpäiväkirjamerkinnät kattavat kaksikymmentäneljä vuotta. Ne pitävät sisällään yhden miehen elämän: vuoroin onnea ja tuskaa, hapuilevaa pyrkimystä mielenrauhaan, sekä suurta yksinäisyyttä. Kaiken yllä leijuvat kaipaus ja ainainen vierauden tunne. Akvarelleja Engelin kaupungista toikin etäisesti mieleeni erään lempikirjoistani, Joel Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean, sillä näissä kahdessa on samoja sävyjä.

  Tässä iässä kaikki toistuvat asiat kantavat mukanaan miltei liiaksi elämää. Neljän vuodenajan maassa saa olla koko ajan pakahtumaisillaan, ja vuodenaika kestää juuri sen ajan, mikä siltä kuluu muistojen kiinnittämiseen.

Viikilän 1800-luvun Helsingin kuvaus synnyttää vahvoja, lähes maalausten kaltaisia mielikuvia, vaikka kuvailu onkin melko niukkaa ja usein sivulauseissa tapahtuvaa. Helsinki on samanaikaisesti karu ja idyllinen: Kaupungissa tuulee aina, kylmä meri paiskaa kaikki ajatukset takaisin, päivät ovat kireänkylmiä ja armottomia, ja pimeys miltei läpipääsemätöntä. Luonnon armottomuus toistuu maaperässäkin, sillä kaupunki on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta, yhtä suurta kalliota. Ja kuitenkin Helsinki on Itämeren löytämätön helmi, jonka pimeitä katuja valaisee öljylamppujen pehmeä kajo, ja jonka maisemista pakkanen tekee maalauksen. Engelin huoneissa kaikuvat Beethoven ja Bach, ja hänen puutarhassaan leijuvat tuoksut, joiden sisällä on ilo. Arkkitehtinsä käsissä kaupunki myös muuttuu koko ajan, ja Engelin arkkitehtuuri toisintaa taidetta, musiikkia ja sivistystä.

Parasta romaanissa ovat kuitenkin aivan taivaallisen kauniit virkkeet ja ajatelmat, jotka ovat niin timanttisen hienoja, että ne kaikki haluaisi tallettaa sydämeensä ikiajoiksi. Kun tuuli puhaltaa keskeneräisten rakennusten läpi ja elämä ja uni ruumiittemme läpi, kun onni on joskus ainoastaan sietämättömän kärsimyksen poissaoloa, tai kun talviauringon terävä veitsi leikkaa ajatukset erilleen ja valaisee ne läpikotaisin kuin seinättömät huoneet, olen pakahtua. Tuntuikin miltei mahdottomalta tehtävältä valita sitaatteja omaan tekstiini, sillä olisin halunnut siteerata melkein jokaista sivua. Nyt eletään vasta helmikuun alkua, mutta tiedän jo nyt lukeneeni yhden kuluvan vuoden hienoimmista kotimaisista romaaneista.

HelMet lukuhaaste 2016: 49 - vuonna 2016 julkaistu kirja
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...