tiistai 24. toukokuuta 2016

Omenankukkien aikaan (sieluni hymyt -haaste)

Sain alkukeväästä Kirjojen kamarin ihanalta Katjalta haasteen, jonka ideana on listata niitä pieniä ja isoja asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi ja saavat ikään kuin sielun hymyilemään. Haaste on alkujaan lähtöisin Iltatähden syttyessä -blogista. En ole ehtinyt vastata haasteeseen aiemmin, mutta mikä olisikaan parempaa aikaa miettiä omia onnenaiheitaan, kuin nämä kevätkesäiset viikot, jolloin sielu tuntuu hymyilevän ihan koko ajan.

Olen aina rakastanut kevättä sydämeni pohjasta. Talvet ovat minulle vaikeita, en pidä lumesta ja pimeyskin tuntuu vuosi vuodelta yhä vaikeammalta kestää, mutta kun kevät - ja etenkin heleänvihreä toukokuu - koittaa, pulppuan elämää ja tuntuu että pystyn ja jaksan taas melkein mitä tahansa. Kaikkein ihaninta aikaa on juuri tämä, jota nyt elämme: kun omena- ja kirsikkapuut kukkivat, kielonkukat työntyvät suurten lehtiensä lomasta esiin kuin ujostellen ja iltalenkeillä voi kuunnella mustarastaiden laulua sydän onnesta pakahtumaisillaan. ♥



Jos mietin asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, mieleen tulevat tietenkin sukulaiset, ystävät ja rakas koiravanhukseni. Olen onnellinen ihanista työkavereistani, jotka tekevät jokaisen työvuoron raskaassa työssämme helpommaksi jaksaa. Olen onnellinen terveistä ja energisistä päivistä, sekä siitä, että jaksan opiskella työn ohessa kiehtovia, kiinnostavia ja mielekkäitä asioita, jotka tuntuvat täysin omalta jutultani. Olen onnellinen tuhansista ihanista muistoistani ja kokemuksistani, sekä vähintään samasta määrästä haaveita ja suunnitelmia tulevaisuuden varalle. ♥






Olen onnellinen kirjallisuudesta, totta kai! Onnea ovat kaikki ne tuhannet tarinat, tekstit ja maailmat, joihin olen saanut elämäni aikana uppoutua, ja myös ne, jotka vielä odottavat. Olen onnellinen musiikista, taiteesta ja teatterista, joista saan valtavasti voimaa joka ikinen päivä - nytkin olen aamuisin kävellyt yövuoroista kotiin halki puistojen, joissa omenankukat kukkivat valkoisina ja vaaleanpunaisena merenä, ja kun samalla olen kuunnellut nappikuulokkeista Sibeliusta ja Bachia, on niissä hetkissä ollut läsnä kaikki maailman onni. Olen onnellinen kamerastani ja valokuvauksesta, jonka avulla voin ilmaista itseäni ja tallentaa hetkiä ja muistoja - kuten nyt vaikka näitä jumalaisen kauniita omenankukkia. Olen onnellinen maailman kauneudesta sekä esteettisellä tasolla, että siitä kauneudesta, jota ei näe silmillä vaan sydämellä. Nykyaikana jokainen lähimmäisen aito, lämmin ja humaani teko tekee hyvin onnelliseksi. ♥ 





Tällä hetkellä olen onnellinen myös monista pienistä ja isoistakin päätöksistä, joita olen viime aikoina tehnyt. Olen miettinyt ensi syksyn opiskelukuvioita, jatkanut jo useamman vuoden hitaasti toteuttamaani ruokaremonttia ja merkkaillut kalenteriini kulttuurimenoja joulukuulle saakka. Myös matkahaaveet onnellistuttavat: Tällä hetkellä en oikein voi matkustella, sillä minun pitää hoitaa varsin iäkästä koirakaveriani (ja uskokaa pois, tämä paikoillaan olo on kaltaiselleni himoreissaajalle hyvin vaikeaa). Mutta ah, tuntuu niin hyvältä tehdä matkasuunnitelmia tulevaisuuden varalle. Tällä hetkellä haaveilen Brittein saarista (kuten aina - kestorakkaudestani! ♥), Ranskasta, Kanadasta ja Japanista. Onneksi tänäkin kesänä on kuitenkin mahdollisuus tehdä pieniä kotimaanmatkoja, ja esimerkiksi ajatus tulevista Savonlinnan Oopperajuhlista tekee tämän oopperan rakastajan hyvin onnelliseksi.




Mikä sinut tekee onnelliseksi juuri nyt?

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Kansallisooppera: Tristan ja Isolde

(Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Tristan ja Isolde 14.5.2016
Musiikki ja libretto: Richard Wagner (1857-59)

Musiikinjohto: Hannu Lintu
Ohjaus: Elisabeth Linton (uusintaohjaus Anna Kelo ja Jere Erkkilä)
Kuoron valmennus: Marco Ozbic ja Marge Mehilane
Kantaesitys Münchenissä 10.6.1865
Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 17.5.2013
Kolme näytöstä, kesto n. 4 tuntia 40 minuuttia (sis. kaksi väliaikaa)
Lavastus Steffen Aarfing, puvut Marie í Dali, valaistus Jesper Kongshaug

Suomen Kansallisoopperan orkesteri
Suomen Kansallisoopperan kuoro

Ensimmäisessä näytöksessä corwallilainen sotasankari Tristan (Jyrki Anttila, tenori) kuljettaa laivallaan irlantilaista prinsessa Isoldea (Johanna Rusanen-Kartano, sopraano) vaimoksi Cornwallin kuningas Markelle (Jyrki Korhonen, basso). Aiemmin Irlannin ja Cornwallin välisessä sodassa Tristan on surmannut Isolden sulhasen, Moroldin, ja Isolde on vannonut kostoa. Ennen kuin laiva saapuu satamaan, Isolde päättää riistää henkensä ja samalla Tristanin hengen jakamalla tämän kanssa sovinnonmaljan, joka sisältää kuolettavaa juomaa. Hän pyytää uskollista palvelijatartaan, Brangäneä (Lilli Paasikivi, mezzosopraano), valmistamaan juoman, mutta tämä vaihtaakin kuolemanjuoman Isolden tietämättä lemmenjuomaan. Tristan ja Isolde nauttivat maljan, ja kun laiva saapuu satamaan, he eivät rakkaudesta sokeina näe kuin toisensa.

Toisessa näytöksessä Tristan tulee tapaamaan Isoldea yöllä, kun kuningas Marken seurue lähtee metsästämään. Brangäne pitää vahtia, kun rakastavaiset vannovat toisilleen ikuista rakkauttaan. He ymmärtävät, etteivät voi olla ikuisesti yhdessä muuten kuin kuoleman kautta. Kun aamu alkaa sarastaa, metsästysseurue palaa ja yllättää rakastavaiset kesken kaiken. Kuningas Marke on murtunut Tristanin petoksesta, ja Tristan puolestaan suree, että hän on pettänyt rakkaan kuninkaansa. Näytöksen päätteeksi ritari Melot (Olli Tuovinen, baritoni), Tristanin ystävä ja kuninkaan luottomies, haavoittaa Tristania miekalla.

Kolmannessa näytöksessä pahasti haavoittunut Tristan tekee kuolemaa sukunsa linnassa, Kareolissa. Sinne hänet on tuonut hänen uskottunsa, Kurwenal (Tommi Hakala, baritoni), joka on lähettänyt joukkonsa noutamaan Isoldea Tristanin luo. Tristan herää ja tuntee pakahduttavaa tuskaa siitä, ettei voi elää rakkaan Isoldensa kanssa. Hetkeksi toivo herää, kun laiva saapuu satamaan ja tuo Isolden mukanaan, mutta rakastavaiset ennättävät vain syleillä toisiaan ennen kuin Tristan kuolee. Isoldea seuraa kuningas Marke joukkoineen. Hänelle on selvinnyt totuus lemmenjuomasta ja siitä, ettei Tristan pettänytkään kuningasta, mutta Marken armahdus ja siunaus saapuvat liian myöhään. Isolde laulaa vielä pakahduttavan kauniin, viimeisen laulunsa (Liebestod), ja menehtyy sitten suruunsa rakkaan Tristaninsa viereen. Rakastavaiset ovat vihdoin ikuisesti yhdessä.

(Kuvassa Johanna Rusanen-Kartano ja Lilli Paasikivi. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Ennen kuin menen tarkemmin itse oopperaan, voisin kirjoittaa hieman siitä, millaisin eväin lähdin tätä oopperajärkälettä kokemaan. Olen kuunnellut ja rakastanut oopperaa 15-vuotiaasta lähtien, eli äkkiseltään laskettuna neljännesvuosisadan, mutta Wagner on ollut minulle aina vaikea pala - olen Puccini-entusiasti ja muutenkin ollut kaikki nämä vuodet italialaiseen päin kallellaan. Mielessäni tämä homma on mennyt vähän niin, että on oopperaa, ja sitten on Wagneria, joka tuntuu mestarillisuudessaan eräänlaiselta oopperan kuningas-, tai ainakin kestävyyslajilta.

Wagnerin taika on kuitenkin alkanut viime vuosina raivata tietään myös minun sydämeeni. Olen alkanut vähitellen päästä sisään hänen musiikkiinsa monen yksittäisen tekijän myötä: Olen löytänyt Tannhäuserin ihailemani ruotsalaisbaritoni Peter Mattein kautta, rakastunut Lohengrinin melodioihin kuultuani livenä professori Martti Rousin kokoaman kahdeksanhenkisen sello-orkesterin esittämiä katkelmia, ja ihastunut Tristanin ja Isolden sekä Parsifalin jumalaisen upeisiin alkusoittoihin ja niiden myötä alkanut kuunnella kyseisiä teoksia enemmänkin. Yksi tärkeä tekijä on ollut eräs ystäväni, joka on raskaan sarjan wagneristi. Hänen opastuksellaan olen saanut ihan uudenlaisen otteen Wagnerista, ja nyt tuntuu, että hieno matkani yhden maailmanhistorian suurimpien säveltäjien parissa on vihdoin hyvällä alulla.

Miksi Wagner on tuntunut minusta vaikealta? Ehkä siksi, että hänen musiikkinsa yleisolemus ja melodiakieli ovat niin kovin erilaisia kuin vaikkapa italialaisten tai ranskalaisten suurmiesten teoksissa. Wagnerilta ei löydy italialaiseen tapaan mieleen tarttuvia hittiaarioita - hänen musiikkiaan pitää kuunnellakin jotenkin ihan eri tavalla. Melodiat soljuvat ja virtaavat eteenpäin, ja niistä voi olla vaikeaa erottaa alkua ja loppua. Välillä muodoltaan äärimmäisen verkkainen ja näennäisen hillitty musiikki kätkee sisäänsä valtavia padottuja tunnemassoja. Leimallista lienee tietynlainen teosta kantava temaattinen toisto, josta olen kovin viehättynyt. Sen sijaan suurena haasteena itselleni koen sen, miten Wagner etenkin Tristanissa ja Isoldessa venyttää paikoin perinteisen tonaalisuuden rajoja. (Olen sillä tavoin epämusikaalinen ihminen, että musiikin atonaalisuus on minulle vaikeaa - hermostun ja ahdistun helposti, jos koen, etten saa musiikista kunnolla otetta.) Kuluneena viikonloppuna oli kuitenkin aika kokea Wagneria livenä ensimmäistä kertaa, ja nimenomaan haastavan Tristanin ja Isolden merkeissä, kun Kansallisoopperassa nähtiin vuonna 2013 ensi-iltansa saaneen produktion tämänvuotinen ensiesitys.

(Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Kokemus olikin todella väkevä ja vaikuttava. Tristan ja Isolde on elämää (ja kuolemaa!) suurempi rakkaustarina, jonka liki viisituntisessa mitassa tapahtuu ulkoisesti ja näennäisesti lopulta melko vähän, mutta jonka pinnan alla kuohuu ja pulppuaa niin pakahduttavan suuria tunteita, että niitä on lähes mahdotonta mielessään käsitellä. Wagnerin musiikissa on niin monia tasoja ja kerroksia, ja vahvasti pitkän runon kaltaisessa libretossa valtavasti sellaista symboliikkaa, joka ei näin noviisille edes avaudu, mutta silti nautin kaikesta - ja kaiken kauneudesta - valtavasti. Esityksen jälkeen oli pakahduttava olo, hymyilin vain sanattomana ja onnellisena, jalatkin tärisivät vähän.

Väliaikoineen liki viisituntinen esitys kysyy toki katsojalta kestävyyttä ja hyviä istumalihaksia, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, millainen ponnistus se on esiintyjille. Kovimmille joutuvat kapellimestari, orkesteri ja tietenkin pääpari, Tristania esittävä tenori ja Isolden valtavan roolin laulava sopraano. Olin itse odottanutkin Tristania ja Isoldea kuin kuuta nousevaa nimenomaan siksi, että toisen päärooleista lauloi suurin kotimainen oopperalaulajatarsuosikkini, Johanna Rusanen-Kartano. Tiesin odottaa hyvää, mutta se, millaisiin mittoihin Rusasen suoritus venyi, löi kaltaiseni faninkin ällikältä. ♥ Hän oli huikea, häikäisevä, laulussaan uskomattoman väkevä ja karismassaan niin kirkkaasti säteilevä tähti, että hänen varjoonsa jäivät kevyesti kaikki muut - myös toinen päähenkilö, Tristan!

Vaikka Wagner-tulkinnoistaan kiitetty Jyrki Anttila teki nytkin hienon ja vakuuttavan roolin tähtitenorina, tuntui hänkin miltei sivuhenkilöltä aina silloin, kun Rusanen oli lavalla (eli käytännössä koko ensimmäisen ja toisen näytöksen). Tosin Anttilankin näytön paikka koitti kolmannessa näytöksessä, jossa Tristan laulaa todella pitkän ja vaativan monologimaisen aarian - ja se oli kerrassaan komeaa ja koskettavaa kuultavaa. Johanna Rusanen-Kartano on kuitenkin esityksen maagisin elementti ja taitaa nyt tehdä elämänsä roolityön. Hän on aivan jumalainen Wagner-tulkitsija, ja tuntuukin mahtavalta tietää, että hän jatkaa edelleen uraansa Wagnerin parissa: Kansallisoopperan ohjelmistoon on tulossa kotimaisin voimin toteutettava Wagnerin Ring-tetralogia vuosina 2019-2021, ja Rusanen laulaa tetralogiassa Brünnhilden roolin. ♥

(Kuvassa Jyrki Anttila ja Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

Koko ensemble teki kyllä valtavan hienoa ja vakuuttavaa työtä. Hannu Linnun komeasti ja tyylikkäästi johtama orkesteri oli huikean hyvä: jo alkusoitossa jylhäksi kasvava musiikki tuntui sisuskaluissa asti, ja juuri oikeanlaiselta kuulostava herkkänä ja voimakkaana vuorotteleva tulkinta hehkui koko oopperamaratonin ajan. Teoksessa on huumaavan kauniita jousiosioita, ja etenkin loppupuoliskolla puupuhaltimet soivat samettisen pehmeällä soundilla. Laulusuorituksista Lilli Paasikiven Brangäne oli kaunis ja vakuuttava, samoin Tommi Hakala loisti Kurwenalina - Hakala oli totuttuun tapaan myös näyttelijänä erinomainen. Jyrki Korhosen basso oli hyvin pehmeä ja miellyttävä, ja hänen toisen näytöksen tulkintansa tuskaisena ja haavoitettuna kuningas Markena oli riipaisevan koskettava. Olen muuten menossa katsomaan Tristanin ja Isolden uudelleen sen viimeiseen näytökseen 28.5., ja silloin Marken roolin laulaa kuningasbasso Matti Salminen. Pakahduttaa jo etukäteen!

Lavastus ja puvustus olivat yksinkertaisia ja hillittyjä, ja upeakutrinen Isolde kohosi taustasta valkoisissaan kauniina ja säteilevänä. Elävä tuli oli vaikuttava elementti ensimmäisen näytöksen lopussa: kun oopperan kuoro asteli lavalle roihut käsissään ja samaan aikaan Tristan ja Isolde olivat pakahtua vastatunnustettuun rakkauteensa, koettiin katsomossa suorastaan taianomaisia hetkiä. Myös kolmannessa näytöksessä iho nousi kananlihalle, kun lavan takaosassa saapasteleva hiljainen Kuolema odotti Tristanin kohtalon täyttymistä. Vaikuttavaa!

Tristan ja Isolde oli väkivahva, klassisella tavalla kaunis ja vakuuttava kokonaisuus. Iso ja lämmin kiitos koko työryhmälle! ♥ (Aloin muuten lukea kotiin päästyäni Richard Wagnerin omaelämäkertaa Elämäni. Tämä taitaa olla menoa.)

(Kuvassa Tommi Hakala, Jyrki Anttila, Johanna Rusanen-Kartano, Jyrki Korhonen ja Lilli Paasikivi. Kuva: Heikki Tuuli, Suomen Kansallisooppera.)

lauantai 14. toukokuuta 2016

Mukamas Festivaali: Plexus Polairen Ashes

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Plexus Polaire: Ashes 13.5.2016
Mukamas Festivaali 2016, Hällä-näyttämö, Hämeenkatu 25, Tampere

Pohjautuu Gaute Heivollin romaaniin Etten palaisi tuhkaksi
Kesto n. 1 tunti (ei väliaikaa)
Ohjaus: Yngvild Aspeli
Taiteellinen yhteistyö: Paola Rizza
Esiintyjät: Aitor Sanz Juanes, Andreu Martinez Costa, Pierre Tual
Lavastus: Polina Borisova, Gunhild Mathea Olaussen, Charlotte Maurel
Musiikki: Guro Moe Skumsnes ja Ane Marthe Sorlien Holen
Nuket: Yngvild Aspeli, Polina Borisova, Sebastian Puech, Sophie Coëffic
Puvustus: Sylvia Denais
Valosuunnittelu: David Farine
Videosuunnittelu: David Lejard-Ruffet

Kirjailija syntyy vuonna 1978 etelänorjalaiseen pikkukylään. Hänen ollessaan vain parikuinen vauva kylässä riehuu pyromaani, joka tuhopolttaa taloja ja ulkorakennuksia. Kertomukset tuhopoltoista ja pyromaanista seuraavat kirjailijaa läpi hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes hän ymmärtää, että hänen on pakko kirjoittaa tarinasta romaani. Miehen kertoessa tätä tositarinaa hänen oma elämänsä kietoutuu erikoisella tavalla pyromaanin elämään, ja hänen elämästään alkaa nousta esiin tiettyjä elementtejä.

Mikä oikein on tämä ihmisen hallitsematon sydän, kenet me näemme kun katsomme itseämme? Gaute Heivollin tarinan seuraamisen sijaan esitys keskittyy romaanin keskeiseen teemaan: mikä on se tuhoisa voima, joka voi vallata ihmisen ja ajaa hänet syvään hulluuteen. 

Esityksen haasteena on saada yleisö kokemaan näkymätön raja normaalin ja hulluuden, luomisen ja tuhoamisen välillä. Tämä heiveröinen viiva erottaa meidät vaara-alueella oman rintakehämme sisällä. Kirjan kirjoittaja olisi yhtä hyvin voinut olla tämä tuhopolttaja. (Lainaus festivaalin ohjelmalehtisestä.)

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Rakastan teatteria ja käyn katsomassa näytelmiä useamman kerran kuukaudessa, mutta yksi teatteritaiteen alalaji minulla on jäänyt täysin paitsioon: nukketeatteri! Muistan nähneeni nukketeatteria viimeksi joskus alakouluaikoina, enkä oikeastaan ole kai edes ajatellut, että sitä ylipäänsä tehdään aikuisillekin katsojille, ennen kuin rakas ystäväni Elina otti asian puheeksi aiemmin keväällä. Sitä ennen olin törmännyt taidokkaaseen nuken käyttöön katsoessani Metropolitan Operan tämänkeväistä Madama Butterfly -produktiota, jossa päähenkilö Cio-Cio-Sanin pieni poika oli nukke. Tähtisopraanon ja nuken yhteistyö oli kerrassaan lumoavaa katsottavaa, ja siksi lämpenin heti Elinan ajatukselle osallistua tamperelaisille Mukamas 2016 -festivaaleille. Kyseessä on kymmenes Teatteri Mukamaksen järjestämä kansainvälinen nukketeatterifestivaali, joita on järjestetty vuodesta 1999 aina kahden vuoden välein. Festivaaliviikon aikana sekä kotimaista että kansainvälistä nukketeatteria on tarjolla ympäri kaupunkia sekä lapsille että aikuisille.

Päädyimme katsomaan eilisen ranskalais-norjalaisen esityksen Ashes, ja kokemus oli näin ensikertalaiselle niin huikea ja pakahduttava, että kykenin vain vaivoin hillitsemään itseäni hihkumasta riemuani Elinalle kesken esityksen. :) Esitys oli kerrassaan vaikuttava, suorastaan maaginen kokemus, joka sai minut ihastumaan ja innostumaan: että tällaistakin teatteritaidetta voi olla, enkä minä ole tiennyt siitä mitään!

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Lavalla nähtiin pieniä ja isoja nukkeja, vaikuttavia eläinhahmoja, sekä nuken ja ihmisen taidokasta yhdessä näyttelemistä. Lavalle oli luotu paitsi kokonainen pieni kylä, myös kaksi eri ajassa nähtävää kotia, pyromaanin ja hänen iäkkäiden vanhempiensa koti vuodessa 1978, sekä kirjailijan sekainen nykyaikaan sijoittuva työhuone.

Esitys itsessään oli sanaton, ja olikin todella vaikuttavaa, miten paljon ja miten kokonainen tarina voidaan kertoa ilman sanoja. Kerrontaa tukivat ja tehostivat esitykseen oivallisesti valittu musiikki, savu ja erilaisin keinoin luotu tuli, sekä esittäjien äännähdykset, nauru, huudahdukset, tuhahdukset ja yskähdykset. Myös kirjailijan kirjoittamaa tekstiä heijastettiin lavaa peittävään harsomaiseen verhoon. Teksti syntyi kirjailijan sitä kirjoittaessa, välillä kirjaimet putoilivat ja sanat hajosivat kuin kirjailija ei itsekään tietäisi mitä sanoa tai ajatella.

Nukkejen käsittely oli niin tarkkaa, sulavaa, kekseliästä ja vaikuttavaa, että katsojalle syntyi illuusio niiden todellisuudesta. Esittäjien käsissä nuket heräsivät eloon, ne olivat tuntevia ja ajattelevia persoonia, jotka pelkäsivät ja surivat aidosti. Myös norjalaisen kyläyhteisön ahdistus ja toisaalta paine ja paheksunta tuntuivat lavalla voimakkaina.

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Tarina itsessään on hieno kuvaus sellaisesta voimasta, joka elää ihmisen sisällä, ja jonka ihminen kykenee kanavoimaan joko hyvällä tavalla luoviksi tai pahoiksi teoiksi. Esitys keikkuu taitavasti fantasian ja todellisuuden rajamailla, ihmisen alitajunnan, ajatusten ja muistojen pinnalla. Se ei selitä asioita puhki, vaan jättää katsojan pohtimaan näkemäänsä, kenties myös miettimään omaa sisimpäänsä ja sitä, kenet itse näen, kun katson peiliin.

En ole vielä lukenut Gaute Heivollin menestyksekästä ja palkittua romaania Etten palaisi tuhkaksi, mutta kirja odottelee jo yöpöydälläni - Ashesin nähtyäni haluan todellakin lukea kahden miehen, tuhopolttajan ja kirjailijan, toisiinsa kietoutuvasta tarinasta kaiken.

(Kuva: Kristin Aafloy Opdan.)

Pääsimme katsomaan esityksen Mukamas Festivaalin pressilipuilla. Kiitos! Hällän näyttämöllä on vielä tänä iltana klo 19.30 mahdollisuus päästä näkemään sama esitys uudelleen. Jos vain mahdollista, käykää ihmeessä katsomassa! Täältä pääsee näkemään esityksen trailerin.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Tampereen Teatteri: Päätepysäkki

(Kuvassa Emma-Sofia Hautala, Elisa Piispanen, Esa Latva-Äijö ja Heikki Nousiainen. Kuva: Yehia Eweis, Tampereen Teatteri.)

Päätepysäkki 6.5.2016
Käsikirjoitus: Pasi Lampela
Ohjaus: Pasi Lampela
Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 27.1.2016
Kesto n. 2 tuntia 10 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Mika Hiltunen, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Nelikymppinen Jussi (Esa Latva-Äijö) työskentelee asianajajana Matti-isänsä (Heikki Nousiainen) yrityksessä. Elämä on kiireistä ja stressaavaa, ja miehen avioliitto Ilonan (Elisa Piispanen) kanssa on hajoamaisillaan. Matti tekee pojalleen tarjouksen: hän on valmis vetäytymään firmansa johdosta ja luovuttamaan johtovastuun Jussille, mutta tarjous sisältää ehdon - Jussin on unohdettava eroaikeensa ja pysyttävä naimisissa Ilonan kanssa. Mies suostuu tarjoukseen.

Pahoinvointi avioliitossa kuitenkin jatkuu, ja Jussi lääkitsee tilannetta aloittamalla seksisuhteen nuoren Birgitan (Emma-Sofia Hautala) kanssa. Intohimoon alkaa sekoittua muitakin tunteita, ja koko pakka uhkaa hajota käsiin, kun täysin hukassa oleva Jussi alkaa jälleen suunnitella avioeroa ja uutta elämää nuoren rakastajattarensa kanssa. Lisäksi myös bisneksissä alkaa ilmetä sekavia ja epäselviä kuvioita, jotka aiheuttavat miehelle ylimääräistä päänvaivaa. Kun Jussin äiti ja Matin vaimo kuolee syöpään, alkaa sotkuinen ihmissuhdevyyhti purkautua, ja sekä ryvettynyt parisuhde että isän ja pojan suhde joutuvat ennennäkemättömälle koetukselle.

(Kuvassa Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen ja Heikki Nousiainen. Kuva: Yehia Eweis, Tampereen Teatteri.)

Huh, olipahan melkoista! Mikäli kokee olonsa alakuloiseksi ja ahdistuneeksi arjen rasitteista ja haluaa itseään piristääkseen viettää mukavan illan teatterissa, en suosittele valitsemaan näytelmäksi Päätepysäkkiä - se on nimittäin sen sortin draamaa, jossa valonpilkahdukset ovat niin vähissä, että jo valmiiksi ahdistunut katsoja voinee haluta purra ranteensa auki esityksen jälkeen. Mutta jos tietää kestävänsä täyslaidallisen ihmismielen varjoisaa puolta ja elämän lohduttomuutta, ja haluaa nähdä aivan ensiluokkaisten tekijöiden ensiluokkaista teatteria, on Päätepysäkki silloin aivan ehdottoman oikea valinta.

Esa Latva-Äijön (josta on muuten vähitellen tullut yksi suurimmista näyttelijäsuosikeistani, on meinaan niin jäätävän lahjakas, monipuolinen ja karismaattinen näyttelijä hän!) Jussi on katsojan mielessä monenlaisia tunteita herättävä, taidokkaasti kirjoitettu hahmo, jonka henkilökohtaisen elämän odysseia on melko tuskallista seurattavaa. Keski-iän kriisissään kipuileva mies janoaa elämää ja kuvittelemaansa viimeistä mahdollisuutta autuaaksi tekevään onneen, hän tekee itselleen sokeana toinen toistaan epäonnistuneempia valintoja ja takertuu nuoreen ja lihallisuudessaan elämää sykkivään Birgittaan kuin hukkuva. Jussi on työssään rehti ja oikeudenmukainen, sääntöjä pilkuntarkasti noudattava mies, mutta samanaikaisesti yksityiselämässä hänen moraalinsa venyy kuin kumilanka. Jussia vuoroin halveksuu ja säälii, ja kun näyttämön valot lopulta sammuvat, jää päällimmäiseksi sekoitus surua ja iloa: vaikka kaikki tuhoutuu, voi tuhkan keskellä koittaa lopulta se hetki, jolloin kaiken näkee kirkkaasti.

Lampelan teksti kuvaa ihmissuhteiden vaikeutta ja elämän karikoita niin todenmukaisesti, että syvemmälle realismiin on miltei mahdotonta upota. Tarina ujuttaa kylmät ja luiset sormensa katsojan ihon alle. Se näyttää, miten lapsen ja vanhemman suhteessa on aina omat hankaluutensa, ja miten parisuhteen ajautuessa väärille raiteille on sieltä vaikeaa päästä takaisin oikealle reitille - etenkin jos osapuolet ovat sokeita toistensa tarpeille ja toiveille, ja toisen ohi puhuminen ja kyvyttömyys oikeasti kuunnella ovat vuosien myötä opittuja ja vakiintuneita tapoja. Kun saavutaan keski-ikään ja elämässä alkaa jo hämärästi näkyä peräseinä, voi iskeä pakokauhu, kuten Päätepysäkin Jussille. Jotain on tehtävä, ja totta on, että "samat asiat voi yhtä hyvin tuhota kuin pelastaa". Mutta se sama taitekohta, joka on toiselle osapuolelle päätepysäkki, voi toiselle ollakin lähtölaituri, josta uusi matka alkaa.

Neljän näyttelijän työ on niin raastavan ja hyytävän taitavaa, että esityksen aikana unohtaa katsovansa näyttelijöitä ja roolihahmoja. Lavalla on niin paljon kaipuuta, tuskaa, kipua ja yksinäisyyttä, sekä sellaista rakkautta, joka kimpoilee seinästä toiseen osumatta koskaan maaliinsa, että katsojan tuskaa lisää epätodellinen tunne: kuin en katsoisikaan enää teatteriesitystä, vaan jotakin aitoa, oikeaa ja syvästi inhimillistä.  Esityksen jälkeen huomaan pohtivani, millaiselta mahtaa tuntua olla näyttelijä, joka elää tällaisen roolihahmon kanssa. Seuraavatko työt kotiin, tuleeko Jussin tai Ilonan tuska uniin ja painaako se takaraivossa samalla kun näyttelijä syö päivällistä, laittaa pyykkejä koneeseen tai tarkistaa lapsensa kotiläksyjä?

Päätepysäkki on näytelmä, jonka arvaan tekevän työtään mielessäni vielä pitkään. Kurkussa tuntuu pala ja silmäluomien takana on jotain kirvelevää, kun mietin Jussia, Ilonaa, Mattia ja Birgittaa, ja luonnollisesti myös kaikkea sitä itse koettua, johon lavalla näkemääni peilaan. Päällimmäiseksi jää kaksi ajatusta: kiitollisuus siitä, että on saanut nähdä jotakin noin hienoa, vaikka se kipeää tekikin (iso kiitos: Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Heikki Nousiainen ja Emma-Sofia Hautala! ♥ ), sekä Birgitan Jussille tokaisema tarkkanäköinen elämänviisaus: "Se, joka haluaa kaiken, ei loppujen lopuksi saa yhtään mitään."

(Kuvassa Esa Latva-Äijö. Kuva: Yehia Eweis, Tampereen Teatteri.)

Pääsimme katsomaan Päätepysäkin Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

torstai 5. toukokuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos, 2016. 335 sivua.)

  Seuraavana päivänä törmäsin heihin rannalla, äitiin ja poikaan, herra näyttää työskentelevän pitkää päivää ja nuori rouva keskittyy naisellisiin velvollisuuksiinsa, lastenhoitoon. Minuun iski joku tuntematon oikku, halusin kai pyyhkiä sen apaattisen ilmeen kauniilta kasvoilta tai sitten olin vain loputtoman ikävystynyt, ja pyysin heidät kanssani veneilemään. Ajoimme pikku purtilollani Uunisaareen, istuimme kallioilla ja söimme makkaravoileipiä. Pikkurouva tunnusti minulle, ettei juuri viitsisi laittaa ruokaa vain heille kahdelle. Ja mies ei ilmeisesti ole kovin hyvissä varoissa, päätellen asunnosta ja rouvan pari kesää vanhasta mekosta. Tukka, meikki ja kaikki on auttamattoman vanhanaikaista. [--]
  No, olen ajatellut, että ottaisin hänestä projektin, tarvitsen jotain muuta ajattelemista kuin käännöksen ja muutenkin, nyt kun sinä olet poissa. Aion opettaa hänet laittamaan ruokaa. Siitä tulee hauskaa.

Vuonna 1956 Saara, hänen aviomiehensä Juhani ja heidän pian kouluikäinen poikansa Elias muuttavat Helsinkiin, töölöläiseen vuokrakaksioon. Pikkukaupungissa apteekkarina työskennelleen Juhanin edellisessä työpaikassa on tapahtunut yksi juttu, ja Saaran isä järjestää miehelle uuden työn helsinkiläisestä konttorista. Pienen perheen on aika kääntää elämässään uusi lehti.

Saara on kotirouva, joka on miehensä toiveesta keskeyttänyt opintonsa. Hänen tehtävänsä on rakastaa lasta, huolehtia kodista ja olla sellainen onnellinen reipas olento, joista saa lukea kuvalehdistä. Hän järjestelee, kuuraa ja siivoaa asuntoa, pitää perheensä ravittuna ja kuivana, ja lukee kirjoja säästäväisestä taloudenpidosta. Hän ajattelee elämänsä olevan niin hyvää, että kuka nainen voisi toivoa enempää, mutta silti hän havahtuu aamuöisin rintakipuun ja tarvitsee rauhoittumiseen vaaleansinisiä pillereitä, jotka täyttävät pään miellyttävällä sumulla. Arki kerrostuu, viikot liukenevat, ja päivät täyttyvät väsymyksestä, joka valuu selkää pitkin ja kietoo Saaran pumpuliin.

Kunnes Saara tutustuu yläkerran naapuriinsa, yksin asuvaan Elisabethiin, joka järjestää asunnossaan kutsuja, kirjoittelee pitkiä kirjeitä ja rakastaa ruokaa. Ja ai niin - on vakooja. Naisten ystävyyden myötä Saaran elämä saa aivan uudenlaista sisältöä ja merkitystä.


Parkkisen uutuusromaani on melko petollinen tapaus. Olin kyllä suunnitellut lukevani koko helatorstain, mutta hyvin kurinalaisesti vain tentti- ja pääsykoekirjoja. Aamupäivän aurinko paistoi käsittämättömän lämpimästi, parveke houkutteli kutsuvana ja ajattelin että jospa vähän kurkistan mitä Säädyllinen ainesosa pitää sisällään, luen pari ensimmäistä sivua ja vaihdan sitten kuuliaisesti tilastotieteeseen ja mitä näitä nyt on... No, niinhän siinä kävi, että havahduin tähän maailmaan joskus tuntien päästä ymmärtämättä tilastotieteestä yhtään sen enempää kuin ennenkään. Olin uppoutunut ensimmäisestä sivusta lähtien siihen lähes sietämättömän nautinnolliseen lukuhurmioon, jonka Parkkinen luomallaan maailmalla ja tarinalla tarjosi. Säädyllinen ainesosa on aivan syntisen hyvä romaani, jonka lukemista on mahdotonta jättää kesken sen kerran aloitettuaan.

Romaanissa on jotenkin kaikki niin kohdallaan. Katsotaanpa.
1) Henkilöhahmot. Alusta asti kiinnostavia, särmikkäitä, täynnä salaisuuksia, vähän rikkinäisiäkin. Ihmisiä, joista haluaa tietää kaiken, ja jo siksi kirja on pakko lukea yhdeltä istumalta.
2) Tarinankuljetus. Toimii! Romaani on kiehtova kudelma, jossa lukija ei tiedä aluksi mitään, mutta viisastuu pala palalta ja sivu sivulta. Aikatasot ja tapahtumapaikat limittyvät sujuvasti, ja se tapa, jolla kokonaisuus alkaa lukijalle hahmottua, on tavattoman kiehtova.
3) Ajankuvaus ja mennyt, sodanjälkeinen Helsinki. Tähän vain yksi sana: i h a n a a!
4) Kieli ja kerronta. Paikoin rönsyilevää ja maalailevaa, ja silti samanaikaisesti napakkaa ja koko ajan hallittua. Dialogit ovat hykerryttäviä.
"Tule. He soittavat meidän lauluamme."
"Ei meillä ole laulua."
"Nyt on."

Tarkastellaanpa tarkemmin kohtaa yksi, Säädyllisen ainesosan henkilöhahmoja, ja nimenomaan sen kahta päähenkilöä. Saara on päällisin puolin hillitty kotirouva, joka kampaa hiuksensa tupeeratulle kovalle kampaukselle, muistaa hymyillä aina oikeassa kohtaa ja laittaa huulipunaa, kun mies tulee kotiin, sillä kuvalehdissä varoitellaan huolimattomista suttuisista vaimoista. Hillitty ja huoliteltu ulkokuori peittää kuitenkin sisäänsä säikyn olennon, säpsähtelevän pikkukaupunkilaistytön, joka kokee jatkuvaa syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta. Hänen vastaparinsa Elisabeth on Saaran täydellinen vastakohta, itsevarma, itsenäinen ja rohkea maailmannainen, joka käyttää farmareita ja polttaa piippua, ja järjestää yläkerran asunnossaan miltei sellaisia juhlia ja illalliskutsuja kuin Jay Gatsby F. Scott Fitzgeraldin Kultahatussa konsanaan (tosin hieman pienemmässä mittakaavassa toki). Elisabethissa on sellaista itselleen hymyilevää tovejanssonmaista rentoutta, että lukijalle käy kuin kaikille naisen tuttavapiirissä: kaikki rakastuvat vuorollaan Elisabethiin.

Kovin kiehtovia ovat omalla tavallaan myös tarinan sivuhenkilöt. Saaraa selvästi iäkkäämpi Juhani, joka on jo siinä iässä, jolloin mies pystyy säilyttämään arvokkuutensa vain huolellisesti vaatetettuna (miten riemastuttava miesvartalon kuvaus!), sekä herkkä ja ujo lukutoukka Elias, joka rakastaa poikalapselle hieman epäterveellisiä asioita: äitinsä hiusten harjaamista, ruoanlaittoa ja vauvanukkeaan, jolla hän saa leikkiä vain isältä salaa. Henkilöhahmot ovat tavattoman herkullisia, ja Parkkinen kuvaa heidän kauttaan oivallisesti 50-luvun asenneilmapiiriä ja yhteiskunnan erityisesti naiselle asettamia odotuksia. Entä keitä ovat salaperäinen Izzy, jolle Elisabeth kirjoittaa pitkiä kirjeitään, tai Liisa, jonka ajatteleminenkin tuntuu Saarasta liian kipeältä?

Kirjan isoja teemoja - ystävyyttä, rakkautta, seksuaalisuutta, äitiyttä, sukupuolirooleja, luokkajakoa, ja vähän Suomen sodanjälkeistä poliittista tilannettakin - sitoo yhteen rakkaus ruokaan. Säädyllinen ainesosa onkin riemastuttava ylistyslaulu gastronomialle: sen sivuilla kerätään ruusun terälehtiä jäätelön valmistukseen, hengitetään sahajauhoon pakattujen jääpinojen päällä kohmeisina liikuskelevista hummereista huokuvaa vahvaa meren hajua, valmistetaan kastanjoilla täytettyjä kyyhkysiä ja ihastellaan juottovasikan lihaa, jonka syyt ovat hienoja kuin silkkikangas. Luvut on nimetty niissä esiintyvien ruokalajien mukaan, ja jo sisällysluettelon selaaminen nostattaa veden kielelle. Ruoka merkitsee romaanissa kaikkea, se kuvastaa rakkautta, vapautta, elämää, riemua ja pelkoja, se sisältää salattuja viestejä, ja tekee Säädyllisestä ainesosasta niin huikean ja lumoavan kokonaisuuden, että voin helposti todeta lukeneeni juuri yhden tämän vuoden eittämättä parhaista kotimaisista romaaneista.

HelMet-lukuhaaste 2016: 1 - Ruuasta kertova kirja
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...