tiistai 28. kesäkuuta 2016

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina


Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY, 2015. 279 sivua.)

  Islanti on luonnonoikku. Sieltä löytyvät tulivuoret ja jäätiköt sekä Euroopan suurimmat vesiputoukset ja lämpimät kylvyt. Rajanaapureita ei ole, kuten ei raideyhteyksiäkään. Tuulen piiskaamissa pikkuruisissa rannikkokylissä saattaa asua vain muutama kymmenen ihmistä. Vuoden keskilämpötila on neljä plusastetta. Jos Islannista lähtee purjehtimaan kohti etelää, päätyy Etelämantereelle. Lännessä vastaan tulevat Grönlanti ja nälkäiset jääkarhut. Kuka suostuisi asumaan tundralla keskellä kylmää valtamerta, ellei tietäisi sen olevan maailman paras paikka? Varmaan aika harva.

Luin tämän Satu Rämön hurmaavan Islanti-kirjan jo puolisen vuotta sitten, mutta en ehtinyt blogata kirjasta tuoreeltaan sen luettuani. Islannin eilisen sensaatiomaisen jalkapallovoiton jälkitunnelmissa on kuitenkin enemmän kuin mukavaa palailla kirjan tunnelmiin, ja sitä kautta omiin Islanti-muistoihini muutaman vuoden takaa.

Suomalaissyntyinen toimittaja Satu Rämö on asunut Islannissa jo vuosien ajan. Toimittajan työnsä ohella hän tekee monenlaista, muun muassa pitää kahden muun suomalaisosakkaan kanssa Reykjavikin keskustassa kauppaa, jossa myydään suomalaista designia. Hänen miehensä on islantilainen vuoristo- ja jäätikköopas, ja parilla on kaksi lasta. Rämö kirjoittaa islantilaisesta perhearjestaan suosittua Salamatkustaja-blogia, jonka lukemiseen minäkin olen aivan koukussa. :)

Islantilainen voittaa aina onkin aivan erinomainen kirja: Sen kerronta on soljuvaa, lämmintä ja jutustelevaa, eikä kirjaa malta laskea käsistään sen kerran aloitettuaan. Maahanmuuttajana Rämö katsoo Islantia ja islantilaisuutta samanaikaisesti sekä sisä- että ulkopuolelta, ja kirjassa yhdistyvät sujuvasti fakta ja kirjoittajan omat kokemukset. Rämö kirjoittaa uudesta kotimaastaan rennosti pilke silmäkulmassaan, mutta samanaikaisesti suurella rakkaudella. Kirjan lukeminen on todellinen ilo, eikä olekaan mikään ihme, että kirja valittiin 2015 Vuoden matkakirjaksi.

  Islantilaisten mielestä Islanti on maailman paras maa. Täällä on maailman paras juomavesi, maailman hienoimmat maisemat, maailman parasta turskaa ja pääkaupungissa maailman parhaat musiikkifestivaalit. 
  Islantilaisille maailman parhaus näyttää sietämättömän helpolta. Minne ikinä he menevätkään, kultainen aura tuntuu laskeutuvan heidän harteilleen. Jos maailma olisi Ankkalinna, Islanti olisi epäilemättä sen Hannu Hanhi.

Rämö kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia pienen tundravaltion yhteiskunnasta - pienestä, harvaan asutusta maasta, jossa "kaikki" tuntevat toisensa tai ovat jotain kautta sukua toisilleen. Pieni ja suloinen Reykjavik on maan sympaattinen pääkaupunki, ja sen pittoreskin keskustan värikkäissä taloissaan asuva värikäs väki edustaa Islannin koko kirjoa. Kirjassa käydään tietenkin läpi myös monelle ensimmäiseksi mieleen tulevat Islannin finanssikriisi viime vuosikymmenen loppupuolelta, sekä Eyjafjallajökullin purkautuminen vuonna 2010. Näistäkin oli todella mielenkiintoista lukea sellaisen ulkosuomalaisen näkemys, joka on elänyt tapahtumien ytimessä. Rämö kertoo myös omasta sopeutumisestaan uuteen kulttuuriin. Etenkin kielen opetteluun liittyi (lukijan kannalta) monia riemastuttavia hetkiä!

  Islantilaisten mielestä suomen kieli kuulostaa tällaiselta: Kikkalakokkolo morkkolorkkoloo. Päällimmäisenä jää kuulemma mieleen kolina ja vaikutelma puhujan ärtyneisyydestä. Ennen kuin opin islannin kielen minulla oli islantilaisista ihan samanlainen mielikuva: Kyrtyrmrtr hyndyrbrnkkur. Kieli tuntui jonolta konsonantteja, hönkäisyjä ja äänteitä, joita sanoessa suusta lentää sylkeä.

Itseäni kirjassa kiehtoi eniten luonnon kuvaus, sillä pienen palasen islantilaisen luonnon ja maaseudun käsittämättömästä vetovoimasta olen saanut itsekin kokea, kun matkustin Islantiin joulukuussa 2012. Rakastuin oitis, sillä saaren luonto on yhtä aikaa rujo ja vaarallinen, kaunis ja kiehtova, tyhjä kaikesta ja täynnä elämyksiä. Samankaltaista eksoottista ja monipuolista luontoa saa muualta hakea: on tulivuoria, jäätiköitä, kuumia lähteitä - ja maanjäristyksiä, jotka ovat niin oleellinen osa päivittäistä elämää, etteivät asukkaat pienimpiä edes noteeraa. Pohjoinen saarivaltio on myös paikka, jossa vallitsee ikuinen marraskuu, ja Rämön mukaan ilman lukuisia kuumavesialtaita jatkuvaa kylmyyttä ja + 4:n asteen vuotuista keskilämpötilaa olisi mahdotonta kestää. Luontoon linkittyy myös mystiikkaa ja rikasta kansanperinnettä: islantilaiset ovat henkeen ja vereen kirjaihmisiä ja maan lukuisat saagat ja tarustot pitävät sisällään kiehtovia kuvauksia karussa luonnossa asuvasta piilokansasta ja menninkäisistä.

Yhtä kiehtovaa kuin luonnon kuvaus, on islantilaisen mielenlaadun kuvaus. Ihmiset ovat loputtoman positiivisia ja heillä on vankkumaton usko itseensä ja tekemisiinsä. Islantilaisesta elämänasenteesta olisi meikäläiselläkin paljon opittavaa, sillä onhan oikeastaan lopulta aivan totta, ettei ole ongelmia, on vain järjestelykysymyksiä. Tämä usko omiin kykyihin ja kaiken järjestymiseen näkyi eilisiltana myös nizzalaisella jalkapallokentällä, kun supersympaattisen saarivaltion lujasti itseensä uskova joukkue teki sen, minkä moni uskoi mahdottomaksi, ja passitti Englannin joukkueen kotimatkalle. Sillä onhan niin, että parhauden ydin ei aina löydy mitattavista ominaisuuksista. Se on kiinni asenteesta eli siitä, että on pokkaa olla paras. ♥


HelMet-lukuhaaste 2016: 4 - Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

torstai 23. kesäkuuta 2016

Annikin Runofestivaali 2016 (ja vähän juhannustakin)

Tässä ollaan jo aivan juhannuksen kynnyksellä, ja nyt vasta ennätän blogata kesäkuun toisena lauantaina vietetystä Annikin Runofestivaalista, josta on itselleni muodostunut jo sellainen ihana kesän kulttuurikauden avaava jokavuotinen kesäperinne. Tänä vuonna kanssani päivän ohjelmasta nauttimassa oli rakas ystäväni, Luettua elämää -blogin Elina, ja hänen blogissaan kannattaa käydä lukemassa lisää hienon runotapahtuman ohjelmasta. Omia juttujani vuoden 2014 Annikki-tunnelmista löytyy täältä ja täältä, ja viimekesäisiä kuvia puolestaan täältä.


Runofestivaali järjestettiin jo kolmattatoista kertaa, ja tapahtumapaikkana oli totta kai totuttuun tapaan tamperelainen, yli satavuotias Annikin puukortteli. Tänä vuonna olin itse paikalla vain noin puolet päivästä, sillä illaksi riensin hieman toisenlaisen kulttuurin pariin Kangasalle, suursuosikkini Heikki Silvennoisen ja Erja Lyytisen konserttiin. Iltapäivän aikana ehti kuitenkin kuulla ja nähdä vaikka mitä hienoa, vaikka illan ns. pääesiintyjät jäivätkin minulta näkemättä! Festivaalin tämänvuotisena teemana oli "Runoilija vieraissa", ja ohjelmistossa hypittiin rohkeasti yli taiteellisten raja-aitojen: runoutta yhdistettiin entistä enemmän tanssiin, kuvataiteisiin ja musiikkiin, ja erityisellä sijalla ohjelmistossa loisti performanssi.


Päivän ensimmäiset näkemäni esiintyjät olivat kotimaassaan suuresti arvostettu tanskalainen nykyrunoilija Martin Glaz Serup (kuvassa vasemmalla), ja hänen Kenttä-nimisen runokokoelmansa runojen käännöksiä suomeksi tulkinnut Tampereen oma poika, runoilija Pekka Kytömäki (kuvassa oikealla).





Kesäkuun alkupuoliskon sää on aina yhtä arvaamaton. Viime vuonna Runofestivaaleja vietettiin sateisessa ja tosi koleassa säässä, tänä vuonna ilmojen haltijat olivat selvästi suotuisammalla mielellä runokansaa kohtaan. Lyhyitä sadekuuroja ripsi muutamaan otteeseen, mutta suurin osa päivästä Annikilla oli aurinkoista ja melko lämmintäkin. Mutta onpa sää mikä tahansa, tunnelma Annikilla on aina yhtä lämmin ja iloinen. ♥


Yksi päivän mielenkiintoisimmista - ja riemastuttavimmista! - esityksistä oli suomalais-islantilaisen yhteistyön tulosta. Aluksi islantilainen runoilija ja kirjailija Kári Tulinius tulkitsi suomeksi (!) pitkän synnytystä kuvaavan runon...


... joka huipentui siihen, että tanssitaiteilija ja koreografi Satu Tuittila syntyi tunkeutumalla festivaaliyleisön halki kuin synnytyskanavasta pulpahtava vastasyntynyt. Mainiota! :)


Seuraavaksi lavalle saatiin ihan oikea pikkuinen, kun runoilija ja kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen astui lavalle pienen lapsensa kanssa. Kaksikko esitti runon, jossa pohdittiin kauniisti vanhemmuutta.


Huotarinen jatkoi improvisaatiorunouden parissa, ja esitti lonkalta huiman hyviä runoja, joihin oli ensin saanut yleisöltä muutamia avainsanoja. Runoihin yhdistyi myös toisenlaista improvisaatiota, sillä tanssija Satu Tuittila esitti runot samanaikaisesti tanssien.


Kolmikon lavavuoro huipentui hauskaan ja miltei vimmaiseen esitykseen, jossa tapahtui paljon päällekkäin: Tulinius lausui runon islanniksi, Huotarinen saman runon samaan aikaan suomeksi, ja Tuittila esitti runon tanssien. Aluksi kaikki näytti vielä suhteellisen seesteiseltä...


... mutta hetken päästä meno oli jo aivan hurjaa! :D Hauska esitys, kertakaikkiaan!





Annikilla oli jälleen myynnissä herkullisia, talkoovoimin valmistettuja herkkuja. Hengenravinto on tosi jees, mutta kyllä runonystävä tarvitsee myös murua rinnan alle. ♥



Runoyleisön joukossa iloiset ystävykset ja tamperelaiset runoilijat Arto Lappi (vasemmalla) ja Pekka Kytömäki (oikealla). ♥ Kummallakin runoilijalla oli hienoja uutisia: molemmilta ilmestyy uusi runoteos tulevana syksynä. Mahtavaa!


Lauri Viidan juhlavuosi näkyi mukavasti Annikilla (ja se tulee näkymään myös blogissani toivottavasti jo nyt kesän aikana). ♥


Lavalla runofestivaalin taiteellinen johtaja, runoilija J. K. Ihalainen, joka esitti aivan hillittömän hauskan kokonaisuuden performanssitaiteilija ja nykytanssija Reijo Kelan kanssa. Ihalainen lausui runoja (joiden tekstit olivat tosi muikeita), ja Kela - kuvassa lavan edustalla koivuhalon (?) kanssa - liikuskeli ympäri festivaalialuetta. :D




Kela jalkautui esityksen aikana yleisön joukkoon. Myös ystäväni Elina pääsi hetkeksi osaksi performanssia, kun Kela esitteli hänelle kirjaa. :D


Itselleni ja myös ystävälleni päivän ehdoton kohokohta oli kuitenkin se hetki, kun lavalle astui runoilija ja kirjailija Claes Andersson. ♥ Mies lausui tuoreimmasta kokoelmastaan Aamu meren rannalla (WSOY, 2015) runoja, joissa hän käsitteli oman isänsä elämää, ja omaa suhdettaan häneen. Todella kaunista, koskettavaa ja liikuttavaa! ♥




Andersson on myös erinomainen jazzpianisti, ja tästä hetkestä olen haaveillut vuosia: en ole koskaan kuullut Anderssonin soittoa livenä, mutta hänen esityksensä huipentui pianomusiikkiin. Nyyh, aivan ihanaa! ♥ ♥


Claes Anderssonin esityksen jälkeen olisi ollut tarjolla vielä vaikka mitä, mutta tässä vaiheessa minun oli aika jättää festivaalialue ja suunnata kohti Kangasalaa. Mutta vaikka päivä jäikin vähän tyngäksi, jätti se kuitenkin jälleen kerran niin hyvän ja lämpimän olon sydänalaan. ♥ Ja tietenkin sen riemastuttavan tunteen, että haluaisin lukea kaikki maailman runot tältä istumalta. :D

Annikin järjestäjille, talkooväelle ja hienoille esiintyjille suuri kiitos jälleen kerran! ♥ Ensi vuonna tapahtuma viettääkin ansaittua huilitaukoa ja välivuotta, mutta kesäkuussa 2018 nähdään taas!

*****

Ja nyt on aika siirtyä juhannuksen viettoon! Täällä juhannus kuluu osin töissä, mutta juhannuspäivän aamuna jään vihdoin kauan kaivatulle kesälomalle. Kulunut 10,5 kuukautta on ollut hurja, kun olen täyden työajan (joka on siis kaikella tavoin raskasta vuorotyötä) ohessa suorittanut yliopisto-opintoja 25 opintopisteen verran, enkä ole viime kesän jälkeen ehtinyt pitää kuin yhden viikon oikeaa lomaa. Takki alkaa olla aivan tyhjä, mutta nyt lomalla aion ladata akkuja toden teolla: seuraavat viikot kuluvat lähes yksinomaan kirjojen ja jalkapallon parissa. ♥ ♥ Ja tämän blogin, hurraa! Alan juhannusviikonlopun aikana tuoda blogiini mielestäni parhaimpia kesäkirjoja, ensi viikolla bloggaan parista upeasta uutuuskirjasta ja sukellan myös klassikoiden maailmaan. Muutama mielenkiintoinen haastekin odottelee vastaamistaan - taidankin aloittaa siitä, joka on odottanut pisimpään, ja esitellä blogissa 12 kirjaa riippukeinuun...

Mutta sitä ennen on aika toivottaa suloista, valoisaa ja kirjojen täyteistä juhannusta! ♥ ♥

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä


Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä (WSOY, 1989. 1. painos 1955. 347 sivua.)

On heinäkuinen viikonloppu, ja kypsät ahomansikat ja kuiva heinä tuoksuvat ilmassa, kun Alma Virtanen kävelee kohti Mikolan tilaa. Melkein neljäkymmentä vuotta takaperin tilan vanha emäntä on saatellut nuorta Almaa veräjälle haukkumasanoin, kun tyttö on saanut lähtöpassit tehtyään tilalla kohtalokkaan virheen. Vuosikymmeniä Alma on tehnyt kovasti työtä korvatakseen kunniallisesti velkansa, mutta sovituksen hetki ei menekään niin kuin nainen on kaikkien vuosien ajan mielessään kuvitellut, ja yhtäkkiä koko elämän mittainen uurastus tuntuu turhanpäiväiseltä.

Alman jo aikuinen esikoistytär Helmi puolestaan yhä opettelee naisen elämää ja etsii omaa paikkaansa maailmassa. Helmillä on takanaan kova lapsuus ja sisällään kivuliaita muistoja ja kuohuvia ja padottuja tunteita enemmän kuin yhden naisen tarpeiksi. Mutta miten elää, jos kylmän äidin varjo heittyy jatkuvasti kaiken ylle?

Äidin ja tyttären tarinoihin kietoutuu vielä kolmaskin naiskohtalo: Puntin sokea ja varakas vanha emäntä, joka ylenkatsoo kumpaakin Virtasta. Hänen tarinansa kuitenkin osoittaa, että elämä voi olla kovaa kestää, vaikka olisikin aina seissyt reisiä myöten rahassa ja tavarassa.

  Tarvitaan niin vähän, että ihminen syntyy maailmaan. Hiukan tunteilua, joku sattuma, välinpitämättömyyttä, sopiva hetki ja paikka, joutavaa halua. Ja niin tähti syttyy jossakin avaruudessa, kerrotaan, ja ihminen on olemassa. Alkaa pieni vaellus pitkin maan kamaraa, tuhansien toisten kaltainen mutta kuitenkin aina erilainen. Niinkuin ei edes kaksi matoa tee samanlaista käytävää maan sisään eikä pieninkään hippiäinen männikössä puikkelehdi täsmälleen edellisen rataa. Jokainen kulkee omaa kasteista helluntaiyötään ja kirjailee omien toiveittensa kaupunkia kunnes kulku katkaistaan juuri kun ihminen on päässyt niin pitkälle että seisoo iltaisin autiolla rannalla katsomassa lokkien huuhtomista etäisten karien yllä ja miettimässä kaikkien yhteistä mitävarten-kysymystä.


Eeva Joenpellon (1921-2004) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 95 vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi joukko kirjabloggaajia keskittyy tämän päivän ajan Joenpellon tuotantoon, ja listan lukuhaasteeseen osaa ottaneista blogeista löytää TuijaTa. Kulttuuripohdintoja -blogista. Omalla lukulistallani Joenpellon romaanit ovat keikkuneet jo vuosia, mutta vasta viime vuoden puolella sain tosissaan aikaiseksi alkaa lukea hänen kirjojaan. Huima Lohja-sarja on koukuttanut minut täysin, ja Helena Ruuskan viime vuonna ilmestynyt Joenpelto-elämäkerta vakuutti ja viimeistään teki minusta alkavan Joenpelto-fanin (palaan blogissani sekä Ruuskan kirjoittamaan elämäkertaan että Joenpellon Lohja-sarjaan kuluvan kesän aikana.).

Neito kulkee vetten päällä oli ensimmäiseltä sivultaan alkaen sanalla sanoen väkevä lukukokemus. Teksti on enimmäkseen varsin vetävää ja helppolukuista, vaikka kieli onkin paikoin vanhahtavaa ja osa virkkeistä hieman koukeroisia. Rivien väleistä huokuu vimmaa ja alkukantaista voimaa, ja kerronnassa on sellainen poljento, jollaiseen aniharvan kirjailijan tekstissä törmää. Vimmaisuus yltyy paikoin jopa hieman raamatulliseen sävyyn saarnaaviin tai julistaviin mittoihin - seikka, joka saattaa etäännyttää joitakin lukijoita, mutta minusta sekin sopii tekstiin. Joenpellon kertojanääni on aivan omanlaisensa, ja lukiessaan miltei kuulee varmaotteisen ja riuskan naisen lukevan tekstiä ääneen. Mielessäni se ääni ja lukutapa kuulostavat ihan Niskavuoren Hetalta!

Neidossa Joenpelto piirtää kiehtovan, joskin melko synkeän kuvan menneiden vuosikymmenten teollistuvasta Suomesta ja työläisyhteisön elämästä. Pienellä varsinaissuomalaisella paikkakunnalla ihmisiä työllistää ympäristöönsä makeaa löyhkää levittävä selluloosatehdas, jossa Almakin on vuosien ajan rahaa tienannut. Hän on asunut alusta asti Riemulinnassa, työläisten vuokrakasarmin hellahuoneessa, jonka seinät ovat saaneet ajan myötä todistaa lasten syntymää - sekä kuolemaa. Esikoinen, Helmi, on aikanaan kahden tehtaalaisen ymmärtämättömyydestä syntynyt, ja siitä ikänsä kärsinyt. On melko karua lukea pienen, pelokkaan tyttölapsen elämästä: Oma äiti hokee ääneen tytön olevan "tämä jumalan rangaistus tässä", ja naapurin vanhan rouvankin mielestä laiminlyödyn lapsiparan olisi parempi kuolla pois. Muita lapsia perheestä kuoleekin, mutta Helmin elämänlanka on vahva ja hän sinnittelee hengissä kaikki nekin päivät, kun tehtaaseen työhön lähtenyt äiti jättää pikkuisen tytön kymmeneksi tunniksi yksin ulos pakkaseen.

Henkilöhahmoista kiinnostavimpia olivatkin mielestäni juuri Alma ja Helmi. Heidän välisestään suhteesta lukeminen herätti tunteita laidasta laitaan, aina säälistä vihaan ja taas hellyyteen. Alman lujuus, leppymättömyys ja suoranainen julmuus saavat romaanin edetessä jonkinlaisen selityksensä, ja Joenpelto kuvaa hyytävästi sellaista sukupolvesta toiseen periytyvää huono-osaisuuden ja katkeruuden ketjua, jonka paino tuntuu miltei nujertavalta. On tarinassa toki miehiäkin - isiä, poikia ja isäntiä - mutta Neidon keskiössä ovat naiset. Ennen kaikkea romaani onkin kunnianosoitus kaikille niille sitkeille ja sisukkaille naisille, jotka ovat pitäneet itsensä ja perheensä kiinni elämässä silloinkin, kun hautaan on laskettu mustalla kreppipaperilla päällystettyjä pieniä ja isojakin arkkuja toinen toisensa perään. Se on myös väkevä puheenvuoro naisen osasta, asemasta ja arvosta, sekä naisten välisestä solidaarisuudesta tai sen puutteesta, ja saa miettimään: mitä tapahtuu, jos me naiset emme arvosta ja kunnioita edes itseämme, saati sitten toisiamme?

Neito kulkee vetten päällä on hurjan hieno suomalaisen sielunmaiseman kuvaus. Ihastuin itse kirjaan todella, enkä voi kuin lämpimästi suositella: lukekaa hyvät ihmiset Eeva Joenpeltoa! ♥
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...