sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Volter Kilpi: Alastalon salissa


Volter Kilpi: Alastalon salissa. Kuvaus saaristosta ( Otava, 2011., 1. painos 1933. 826 sivua (1. osa 421 sivua ja 2. osa 405 sivua).)

  Ihminen, sinä, syntymähetkesi ja kuoleman päiväsi välivaiheen vaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi sarastuksista nuoruutesi aamun ja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin, leikkinyt huomenesi viattomat leikit, unelmoinut toivojesi nuoret kultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät, saavuttanut kuihtuvan elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi palkka?

On jumalan valkea arkipäivä keskellä syksyistä viikkoa, kun pitäjän isännät kokoontuvat Alastalon saliin. Talon isäntä, Herman Mattsson, on kutsunut miehet koolle, sillä meininkinä on keskustella Alastalon kolmimastoiseen parkkilaivaan sijoittamisesta. Tähän kokoukseen kuluu kuusi tuntia - ja 826 sivua.


En ollut koskaan vakavissani ajatellut, että lukisin Alastalon salia, sillä en ole pitänyt itseäni niin raskaan sarjan lukijana, että lähtisin edes yrittämään liki tuhatsivuista tajunnanvirtatekniikkaa soveltavaa kotimaista klassikkoa, jota pidetään yhtenä kirjallisuushistoriamme merkittävimmistä teoksista. Väärinpä luulin. Kiinnostus kirjaa kohtaan alkoi toden teolla herätä puolisentoista vuotta sitten. Ensin ystäväni Minna alkoi lukea kirjaa, ja häneltä alkoi kantautua kommentteja, joiden mukaan Alastalon salissa onkin tosi hyvä ja hauska (!) kirja. Teemme joka kesä kolmen hengen kirjallisuusretken jonnekin päin Suomea, ja Minnan innoittamana päätimme lähteä heinäkuussa 2015 Kustaviin, Volter Kilpi -kirjallisuuspäiville, Kilven jalanjäljille ja Alastalon maisemiin. Kun vielä samana keväänä luimme lukupiirissä Juha Hurmeen romaanin Nyljetyt ajatukset, jossa Alastalon salissa on vahvasti esillä, tiesin että klassikkojärkäle on nyt vain luettava. Olin innoissani - ja ostin jopa Kustavista t-paidan (joka kirjankansikuvassa lepää ryppyisenä ja käyttämättömänä kirjan alla) etukäteen. Päätin, etten saa kotiuduttuani koskea paitaan, ennen kuin kirja on luettu.

Lukeminen alkoi hyvin, ja olin Alastalon maailmaan aivan ihastunut. Sitten koitti arki ja lukuaika oli kortilla, ja kun lukutahti alkoi hiipua sellaiseksi, että luin Kilpeä päivässä sivun tai kaksi, alkoi lukuintokin hiipua. Vaikkei kirjassa oikeastaan varsinaisesti _tapahdu mitään_, tuntui että olen täysin pudonnut kärryiltä. Tänä kesänä päätin aloittaa Alastalon kanssa puhtaalta pöydältä, poistin kirjanmerkin jostain neljänsadan sivun paikkeilta ja aloitin uudelleen alusta - ja huh: kun minulla oli kunnolla lukuaikaa ja mahdollisuus keskittyä rauhassa, löytyi kirjan lukemisen suhteen heti aivan erilainen flow-tila. Vaikka lukeminen toviksi jumittui 70-sivuisen piipunvalintakohtauksen puolivälin paikkeille, sain selätettyä jumin pienellä kikalla (eli alkamalla lukea tekstiä ääneen!) ja siitä eteenpäin luin kirjaa miltei malttamatta laskea sitä välillä käsistäni. Alastalon salissa on kuitenkin monella tapaa todella hidaslukuinen kirja, joten hyvänäkin päivänä sain luettua sitä hieman reilun satakunta sivua päivässä. 826 sivun jälkeen oli kyllä melkoinen voittajaolo!

On totta, että Alastalon salissa on kaikkea sitä, mistä siitä pelotellaan: se on pitkä, työläs ja paikoin uuvuttavakin, ja erityisesti ehdotonta keskittymistä vaativa kirja. Tajunnanvirtainen kerronta vaatii lukijalta omanlaistaan heittäytymistä, ja erikoinen kieli (paljon vanhahtavaa murresanastoa, ruotsin kielestä lainattuja sanoja, sekä merenkulkuun ja laivoihin liittyvää erikoissanastoa) ja etenkin megapitkät virkkeet tekevät tekstistä hidasta lukea. Kaikki tämä varmasti säikyttää pois monta potentiaalista lukijaa. Mutta miksei missään sanota, että Alastalon salissa on oikeasti aivan älyttömän hauska kirja?? Siinä on niin mainiota ja ihanan pisteliästä huumoria, että kirjaa lukiessa nauratti vähän väliä. Myös Kilvellä itsellään on tainnut kirjaa kirjoittaessaan olla hauskaa: siitä kertoo jo se, että kirjan kuudes luku on nimetty luvuksi, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Ihan hillitöntä!

Myös romaanin näennäinen tapahtumaköyhyys on silkkaa silmänlumetta, sillä kirjassa tapahtuu vaikka mitä: sen kuudessa tunnissa käydään läpi koko elämä syntymästä kuolemaan, perehdytään merenkulun historiaan, saaristolaisarkeen ja rannikon huumaavaan luontoon - jonka kuvaus on parhaimmillaan yhtä hurmaavaa kuin Kilven aikalaisella, F. E. Sillanpäällä. Kerronta on näennäisen verkkaista tuumailua ja pysähtyneitä, odottavia hetkiä, mutta samalla kulloisenkin kertojan (tai tuumailijan) mieli liikkuu ajasta ikuisuuteen ja aina tuonpuoleiseen saakka. Ennen kaikkea Alastalon salissa on aivan älyttömän hieno tutkielma ihmismielestä sen hyvine ja huonoine ominaisuuksineen ja taipumuksineen.


Alastalon salissa on paikalla useampi kymmentä isäntää, mutta kerronnassa keskitytään seitsemään keskeiseen. Teos on varsin miehinen: se keskittyy vahvasti miehiseen kokemusmaailmaan, sen kaikki päähenkilöt ovat miehiä ja kaikkea tarkastellaan suomalaisen miehen mielenmaisemasta käsin. Sivuhenkilöissä on kaksi naistakin, Alastalon Annastiina-vaimo ja heidän 17-kesäinen tyttärensä Siviä, mutta naisten roolina on lähinnä olla somisteena: kaataa isännille kahvia ja näyttää viehättäviltä. Minulle romaanista nousi tärkeimmäksi ja kiinnostavimmaksi kolme henkilöä: Alastalon isäntä, totta kai, sekä ihanaakin ihanampi Härkäniemen isäntä ja Petter Pukkila, jonka epäilen olleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan isoisä.

Alastalon isäntä kuvataan melkoiseksi jämyksi: hän on pyylevä ja vatsakas lupsakka mies, jonka silmäkulmissa kasvavat pensasmaiset kulmakarvat. Hän on kohtelias ja vieraanvarainen, mutta myös itsepintainen ja itsevarma - menestyjä ja eteväksi tunnustettu tolkun mies, joka herättää muissa isännissä joko kateutta tai ihailua. Ihailijoiden joukossa on ehdottomaksi suosikkihahmokseni kohonnut Malakias Afrodite (!) Härkäniemi, joka kirjan kolmannessa luvussa valitsee piippua Alastalon piippuhyllystä pidemmän kaavan mukaan. Härkäniemi on Alastalon ystävä ja naapuri, sangen oikeudenmukainen ja rehti mies, joka osoittautuu hyllyn edessä seistessään paitsi huolellisen harkitsevaksi, verkkaiseksi ja juurtajaksaiseksi, myös melkoiseksi esteetikoksi ja romantikoksi. Kun poikamiehenä tunnettu Härkäniemi vertaa kaunistekoista piippua naiseen, joka on kuin enkelien pesuvesissä pesty, olen kohtalaisen myyty. Piipunvalintakohtaus saa miltei meditatiivisia piirteitä, ja kun luvun viimeisillä sivuilla saadaan piippu valittua ja vähitellen täytettyäkin, on tulitikun raapaisu ja tupakan sytyttäminen lopulta miltei hengästyttävä kliimaksi. Muussa ehkä kelpaa kiire, mutta ei ikinä piipun sytyttämisessä. Piippuhyllyllä mies tekee tarkkaa analyysia paitsi piipuista, myös niiden sopivuudesta muiden isäntien suihin, ja kun kirjan loppuvaiheilla päästään parkkikirjan kirjoittamisesta eteenpäin, pääsee Härkäniemi toteamaan olleensa aikaisemmissa aprikoinneissaan oikeassa.

Härkäniemen vastakohta on kirjan kolmas päähenkilö, Pukkilan isäntä. Mies on kaikessa kateudessaan ja katkeruudessaan niin myrkyllinen, että aluksi inhosin häntä. Pukkilan osiot ovat etenkin alkuun varsin raskaslukuisia, sillä hän lietsoo itseään yltävalkeaan ja täyttää mielensä karvasta maljaa, ja tämä ilmenee kielellisesti rasittavana toistona. Miehen ajatukset tuntuvat pyörivän kehää itsensä ympärillä ja hän itsekin myöntää, että alituinen kateus ja harmitus pistelevät kurkussa kuin kiiskin ruoto. Jos Alastalon salissa olisi sarjakuva, Pukkilan korvista tulisi savua ja hänen kasvonsa olisivat kiukusta punaiset. Pukkilan rasittavuudessa piilee kuitenkin myös hahmon hauskuus: hänen kateutta tihkuvat ja kaunaiset ajatuksensa ovat paikoin niin pisteliäitä ja yliampuvia, ettei niille voi kuin nauraa.

  Voi hiivattia, kun minä nyt olisinkin Alastalon liiveissä, niin istuttaisiinkin tällä haavaa Pukkilan salissa ja puhe olisikin Pukkilan parkista, Pukkilan parkista Pukkilan salissa, ja Pukkilan Petter johdattelisi Langholmaa Pukkilan salin keinutuolille istumaan kaikkien edessä niin että jokainen näkisi, jolla on silmät, ja uskoisi se, joka silmiinsä uskoo, että Pukkilan parkista tulee tosi, koska Langholman Efram kävelee Pukkilan Petterin rinnalla!



Teos sijoittuu 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, ja sen ajankuvaus on hyvin kiehtovaa. Ollaan pienessä merenrantapitäjässä, mutta kustavilaisisännät ovat maailmaa nähnyttä porukkaa. Kauppa muualle maailmaan käy, ja kerronnassa vilahtelee kaupunkeja, joihin kaksimastoisilla on seilattu viemään tavaraa. Tutuiksi ovat tulleet mm. Tukholman, Lontoon, Lübeckin ja Antverpenin satamat, ja Alastalon kahvikupitkin ovat kultakranssein koristeltua Englannin valkoista posliinia, vaimolle maailmalta tuliaisina tuodut. Yhdestä maailmanmatkasta kertoo kolmannessatoista luvussa suosikkini Härkäniemi eräänlaisen tarinan tarinan sisällä. Kyseisestä kertomuksesta merillä vuosikausia viipyvästä fregatti Albatrossista näimme viimevuotisilla Volter Kilpi -kirjallisuuspäivillä Juha Hurmeen ohjaaman ulkoilmanäytelmän, jota vieläkin muistelen lämmöllä. (Juttuni muut kuvat ovatkin esityksen jälkeen näytelmän rekvisiittaa vasten otettuja.)

Omalla kohdallani huomasin, että Kilven teksti toimii erinomaisesti, kun sitä lukee ääneen. Pitkätkin virkkeet löytävät oikean rytmin ja poljennon ääneen luettuna, ja lukunautinto nousee vielä moneen potenssiin. Alastalon salia on verrattu mm. Marcel Proustin moniosaiseen romaaniin Kadonnutta aikaa etsimässä. Jos näin Proust-lukupiiriin kuuluvana itse teen pientä vertailua, on pakko sanoa, että Proustin teksti on mielestäni selvästi helppolukuisempaa, mutta Kilven teksti taas huomattavasti hauskempaa ja vetävämpää. Teoksia yhdistää moni asia, mutta ehkä eniten tajunnanvirtaisuuden ja filosofisen otteen lisäksi tietynlainen kerronnan ja pienten hetkien kauneuden ymmärrys.

  Mikäs naudalle vahingoksi niitun pientareella levätessä ja ehtoon hyttysiä katsellessa laskevan auringon lämpimissä, vaikka apilainen tuuli kantaakin helmaina täydet laitumen leutoa lemua turpaan ja ruohon heinivä hersoo saran pitkältä maistuvaa vehmastansa painuvan silmän unelmoivaan kalvoon, kun leukapieli kumminkin on omassa levollisessa toimessansa ja pallon sula pallon sulan jälkeen hiljaksensa heruu suun mehuville painuakseen aikanansa kurkun mukavaa mahan ravittuihin rauhoihin; mikäs miehellä suruksi oman tuvan kynnyspuulla, oman siippasen kyynärvieressä, vaikka onkin raiteilla lauantai, nauru raikaa kylän ehtoossa ja saunantuore saunantuoreen jälkeen helmoin heikkuvin katoo luhteihinsa, kun on oma vieressä samaisesti saunanraikas, samaisesti silmänvälkky, samaisesti naurunvalmis, omampi helmoinensa kaikkia muita, [--]

Kirjan lukemisen jälkeen mieli jää pitkäksi aikaa leijailemaan Alastalon salin hyrisevään rauhaan. Sali on nyt tyhjä, Langholman keinutuoli keinahtelee vielä hiljaa ryysymattojen peittämällä valkoisella lautalattialla, ilmassa tuoksuvat kahvin rippeet ja piipputupakka, ja akkunan takana syksyinen merituuli kopisuttelee omenapuun oksia lasiin. Tänne haluan palata vielä joskus. ♥ Salissa ovat viimeksi viipyilleet myös Arja ja Margit.

HelMet-lukuhaaste 2016: 25 - Kirjassa on yli 500 sivua

***

Osallistun Kilven Alastalon salilla Kirjabloggaajien kolmanteen klassikkohaasteeseen, jota emännöi tällä kertaa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile. Tarkoitukseni oli osallistua jo tammikuiseen (järjestyksessä toiseen) klassikkohaasteeseen tällä samalla teoksella, mutta silloin kirja oli vielä pahasti kesken. Mutta nyt: hurraa! ♥


tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin Irene julkaisi viime viikonloppuna blogissaan sellaisen postauksen ja kirjoitushaasteen, että olin seota sukkiini. Kulttuuria! Iik! ♥ Olen senpäiväinen kulttuurin rakastaja ja himokuluttaja, että Irenen idea tuntui aivan täsmähaasteelta minulle. Itse asiassa olin kehitellyt jotain vastaavanlaista musa- ja kulttuuripostausta jo viime syksystä lähtien, ja luonnoskansiossa lojuvasta aihiosta oli hyvä lähteä kirjoittelemaan aiheesta enemmänkin. Tästä tekstistä tuleekin valtavan pitkä, tiedän sen jo nyt, joten pahoittelut. :D Haasteen idea on siis yksinkertaisuudessaan tämä:

"Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa/konserteissa/baletissa/ taidenäyttelyissä/you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista."

Lähestyn aihetta kertomalla aluksi itsestäni kulttuurin kuluttajana, ja lopuksi listaan niitä viimeisimpiä viipaleita. Kirjallisuudesta kirjoitan blogissani jatkuvasti, joten sen jätän nyt tekstini ulkopuolelle. Ennen kuin aloitan, laitan haasteen eteenpäin. Haluaisin oikeastaan haastaa kaikki mahdolliset, mutta haastan nyt seuraavat: Ensinnäkin haluaisin lukea kulttuuribloggaaja Linnean mietteitä kulttuurista, samoin Hennan, jonka kanssa usein Kansallisteatterin käytävillä törmäilemme. :) Haastan myös vastavuoroisuuden nimissä Tuijatan, jonka Naistenpäivä-lukuhaasteeseen otin osaa viime viikolla. Lopuksi haastan armaat lukupiiriläiseni, joiden kanssa yhdessä harrastamme kulttuuria monella tapaa, eli Elina, Kaisa ja Kaisa V., täältä pesee! :)

Kansallisoopperan orkesterimontussa.

Kulttuuri on minulle kuin ilmaa, jota hengitän ja tarvitsen joka päivä. Lukemisen ohella kuuntelen musiikkia päivittäin, enkä voisi enää kuvitella elämää ilman Spotifyta. :) Kodin ulkopuolisia kulttuurirasteja tulee viikoittain vähintään pari, sillä käyn todella paljon teattereissa, konserteissa ja oopperassa. Rakastan myös elokuvia, museoita, valokuva-  ja taidenäyttelyjä (kuvataidesuosikeistani voisin joskus kirjoittaa ihan erikseen), ja nykytanssia ja balettiakin pyrin käymään katsomassa muutaman kerran vuodessa.

Televisiota katson varsin vähän, mutta välillä tulee kausia, jolloin haluan katsoa laadukkaita tv-sarjoja maratoninomaisella intensiteetillä, useita jaksoja päivässä. Suurin ja rakkain sarjasuosikkini on ehdottomasti brittiläinen Downton Abbey (jonka kaikki kaudet olen katsonut moneen kertaan), mutta muita sarjamaratoonaamiseen viime vuosina koukuttaneita ovat olleet mm. Sillan kaikki kolme tuotantokautta, Sons of AnarchyAmerican Horror Story, ja monet brittiläiset murhasarjat, etunenässä Hercule PoirotitMidsomerin murhat ja vanhat ja uudet Morset. Yksi suuri kestorakkauteni ovat vanhat, mustavalkoiset Suomi-Filmit, joita voisin myös katsella vaikka kuinka! ♥

Viime vuosi oli Bach-juhlavuosi, kun säveltäjän syntymästä tuli kuluneeksi 330 vuotta. Ravasin Bach-konserteissa ympäri Tamperetta. Kyllä kannatti!

Musiikkia olen rakastanut aina ja olen teinivuosistani lähtien käynyt paljon erilaisissa konserteissa, mutta näin nelikymppisenä huomaan, että nykyisin saan hyvin vähän mitään irti uudemmasta musiikista. Kuuntelen välillä kevyempääkin musiikkia, lähinnä bluesia, countrya ja jazzia sekä omia vanhoja kotimaisia ikisuosikkejani (J. KarjalaistaMiljoonasadettaHeikki Silvennoista, Eppuja, Dave Lindholmia ja sellaisia), mutta se mitä todella rakastan, on klassinen musiikki ja ooppera. Viime vuosina olen alkanut käydä enenevässä määrin klassisissa konserteissa (kuten myös oopperassa), ja ainakin minun kohdallani on pätenyt se sanonta, että nälkä kasvaa syödessä. Nykyisin minulla on Tampere Filharmonian kausikortti, ja kausarikonserttien lisäksi käyn vielä paljon muissakin konserteissa siten, että keskimäärin käyn kuuntelemassa elävää taidemusiikkia pari kertaa viikossa.

Klassisessa musiikissa ja oopperassa on kaikki. Siinä ovat kaikki ihmisen tunteet, syntymä, elämä, kuolema ja ihmisyys. Musiikin kautta ainakin minä käsittelen paljon ajatuksiani ja tunteitani, ja parasta on, jos tiedän edes vähän sävellyksen taustoja - on ihanaa yrittää kuulla musiikissa joitakin niistä tunteista, joita säveltäjä on siihen ladannut. Musiikin voima on valtava, lähes käsittämätön. Se puhdistaa ja ravitsee, ja on tunnustettava, että jopa itken usein kuunnellessani klassista musiikkia, sillä tunnelataus voi olla niin väkevä. Etenkin viulu ja sello ovat minulle takuuvarmoja, ne soittavat sielussani sellaisia kieliä, joihin ei ehkä mikään muu maailmassa pysty. Myös kauniit ja puhtaiksi koulitut lauluäänet koskettavat ja liikuttavat hyvin syvältä, ja jo pelkästään siksi ooppera on lähes poikkeuksetta hyvin voimakas ja kokonaisvaltainen elämys. Pakahduttavaa, suurien tunteiden musiikkia. ♥

Tampere Filharmonian huikea ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali. Olen fani! :)

Taidemusiikin saralla suurimpia säveltäjäsuosikkejani ovat Jean Sibelius, Arvo Pärt, J. S. Bach, Felix Mendelssohn, Dmitri Shostakovitsh, Gustav Mahler, Camille Saint-Saëns ja G. F. Händel. Oopperan puolella suurin rakkauteni on ehdottomasti Giacomo Puccini, mutta myös Giuseppe Verdi, Ruggero Leoncavallo, Pietro Mascagni, Antonín Dvořák sekä bel canto -mestarit Vincenzo Bellini ja Gaetano Donizetti ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Richard Wagnerista on myös tulossa yksi uusi suosikkini.

Ihailemani Pekka ja Jaakko Kuusisto harvinaisessa yhteiskonsertissa Kangasala-talolla viime marraskuussa. Konserttia edeltävänä päivänä Pariisissa oli tapahtunut terrori-iskujen sarja, ja kyseisten tapahtumien vuoksi mieli oli konserttiin mennessä varsin synkkä ja surullinen. Aluksi veljekset soittivat Bartokia ja Prokofieviä. Väliajan jälkeen Jaakko soitti Bachin Partitan ja Pekka sähköviuluimprovisaatioita, joiden perustana olivat Bachin koraalit. He soittivat siis vuorotellen, ja siitä muodostui aivan uskomattoman kaunis vuoropuhelu, jossa soivat suru ja hiljaisuus, mutta myös valo ja toivo. Mietin jo siellä konsertissa ja etenkin sen jälkeen, että tuon Kuusiston veljesten konsertin sielunhoidollinen merkitys juuri sinä päivänä oli niin suuri ja tärkeä, ettei sille ole sanoja. En usko olleeni ajatuksineni yksin. 

Sitten niihin viimeisimpiin viipaleisiin...

Kolme viimeisintä kokemaani konserttia:

J. Karjalainen Tampereen Keskustorin teltalla Tammerkosken Sillalla -tapahtumassa heinäkuun alussa. Olen kuunnellut Karjalaista vuodesta 1981, eli ihmisiän! ♥ Keikalla kuultiin biisejä uudelta Sinulle, Sofia -albumilta, mutta hc-fania ilahduttivat myös mm. Kolme cowboyta, Hän, Ankkurinappi ja Doris. Ihan mahtava keikka!

Heikki Silvennoinen ja Erja Lyytinen Kangasala-talolla kesäkuun alussa. Kaksi Suomen ehdottomasti parhaimpiin kuuluvaa kitaristia ja huippuhyvää musiikkia - siinä täydellisen konsertin resepti. ♥

Italialainen klassinen kitaristi Emanuele Buono Finlaysonin kirkossa kesäkuun alussa. Konsertti kuultiin osana vuosittaista Tampere Guitar Festival -tapahtumaa. Maagista!

(Konserttilistani näyttäisi muuten koko lailla toisenlaiselta, ellei elettäisi kesää ja ellei Tampere Filharmonia olisi kesälomalla. :)

Santtu-Matias Rouvali täytti viime syksynä 30 vuotta. Juhlan kunniaksi Tampere-talolla kuultiin osin Rouvalin valitsemaa kevyempää musiikkia. Tampere Pops -orkesterissa soittaa iso joukko Tampere Filharmonian jäseniä. 

Kolme viimeisintä näkemääni oopperaa:

Wagnerin Tristan ja Isolde Kansallisoopperassa toukokuussa. Kävin katsomassa esityksen kahdesti, ja kirjoitin siitä täällä. Toteutus oli hieno, ja erityisesti Johanna Rusanen-Kartano teki elämänsä roolityön. Aivan huikeaa, ehdottomasti kuluvan oopperavuoden parhaimmistoa!

Mozartin Taikahuilu Kansallisoopperassa. Todella raikas ja piristävä toteutus, joka jätti vahvan ja lämpimän muistijäljen. Erinomaisia laulusuorituksia, erityisesti sopraano Tuuli Takala ja baritoni Ville Rusanen jäivät mieleen. (No okei, Rusanen on sisarensa lailla suurin kotimainen oopperalaulajasuosikkini, joten hänen suorituksensa olisi painunut mieleen joka tapauksessa. :D ) Taikahuilusta aion vielä kirjoittaa blogiini jossain vaiheessa, vaikka se onkin jo "vanha juttu".

Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen Indigo Kansallisoopperassa helmikuussa. Moderni ja scifihenkinen nykyooppera, joka kuitenkin kumartaa vanhoille klassikoille ja yllättää romanttisuudellaan. Indigossa oli hurjasti sellaista, johon ihastuin - metallinsävyinen, huikean hieno musiikki, kekseliäs tarina, Markus Nykäsen suoritus tähtitenorina, ja mikä parasta, kapellimestarina suursuosikkini Jaakko Kuusisto - , mutta täysin varauksetta en oopperaan rakastunut. Olen tosin oopperan katsojana sen verran vanhaan kallellaan oleva dinosaurus, että suhtaudun nykyoopperoihin aina pienellä varauksella ja nihkeydellä. :D

Erikseen on vielä mainittava, että olen jo jonkin aikaa käynyt Finnkinolla katsomassa miltei kaikki siellä nähtävät taltioinnit New Yorkin Metropolitan Operasta. Tämä on kuulkaa aivan loistava maailmanlaajuinen palvelu: on mahtavaa päästä näkemään laatuoopperaa maailmalta (ja niitä maailman parhaita laulajia!) mukavasti leffateatterin penkissä istuen. ♥ Näin kesällä olemme ystäväni kanssa käyneet katsomassa kaikki kesäencore-esitykset, ja olemme saaneet nauttia Bizet'n Helmenkalastajista, Puccinin Toscasta ja La Bohèmesta, sekä Donizettin Lemmenjuomasta. Tänään on vuorossa Mozartin kepeä iloittelu Cosi fan tutte.

Tykkään kuunnella myös kuoroja. Joulukuussa 2014 pääsin kuulemaan legendaarisen tamperelaisen Campanella-kuoron adventtikonserttia Tampereen Tuomiokirkossa. Oli hieno konsertti.

Kolme viimeisintä näkemääni teatteriesitystä:

Viime viikolla kävimme katsomassa Tampereen Komediateatterin tämänvuotisen kesäteatterin, Reinikaisen. Esitys oli hauska, ja etenkin näyttelijöiden pokan pettäminen on vaan aina yhtä ratkiriemukasta. Reinikaista esittävä Risto Korhonen oli jopa enemmän Reinikainen kuin edesmennyt Tenho Saurén, joten Korhoselta aivan nappisuoritus. :) Tästä kirjoitan blogiin lähipäivinä lisää.

Heinäkuun puolivälissä kävimme kahden ystäväni kanssa katsomassa Ryhmäteatterin version Shakespeare-klassikosta Kesäyön uni Suomenlinnan kesäteatterissa. Esitys oli todella hyvä, ja esityspaikka antoi illalle vielä oman, taianomaisen säväyksensä. Tästäkin tulossa blogiin lisää!

Kesäkuun alussa kävin katsomassa Tampere-talossa Sibeliusten tarinan kertovan esityksen Janne ja Aino. Se oli Pispalan Sottiisi -kansantanssifestivaalin päätöskonsertti, jossa yhdistyivät musiikki, kansan- ja nykytanssi sekä puheteatteri. Kokonaisuus oli pakahduttava, ja niin monella tavoin sielua hivelevä ja liikuttava, että itkin katsomossa kuin vesiputous. Onneksi en ollut ainoa, vaan nenäliinoille oli tarvetta aika monella muullakin. Tästäkin pitäisi kirjoittaa blogiin, ettei unohdu. ♥

Yksi pitkäaikaisista suosikeistani, Samuli Edelmann. Konsertti Tampere-talolla viime syksynä. 

Ihan parasta: Heikki Silvennoisen keikalla Tampereen Mustanlahden satamassa viime elokuussa. 

Kolme viimeisintä kuuntelemaani Spotify-albumia:

Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan Kiestinki (2011). Tämä on minulle aivan hirveän tärkeä ja rakas albumi, jota olen kuunnellut paljon. Kuusisto on viulistina suursuosikkini, ja Paula Vesalan ääni on niin täydellinen. Kiestinki on eräänlainen tarinakokoelma, joka kertoo erilaisista naiskohtaloista jatkosodassa ja sen jälkeisessä elämässä. Äänen saavat mm. pieni tyttö, lotaksi lähtevä nuori nainen, miehensä takaisin sodasta saava vaimo, entinen lotta, kotinsa menettänyt evakkonainen... Myös sodan vaikutusta jälkipolvien elämään käsitellään. Kiestinki on kaunis ja todella koskettava albumi, jota pystyn harvoin kuuntelemaan kuivin silmin. Minulle rakkaimmat kappaleet ovat Lapsena, Lähden, Häävalssi, Hiljaiset vuodet ja nimikappale Kiestinki.

The Very Best of Maria Callas. (2003) Kaikista maailman oopperatähdistä Callas on aina se ykkönen. Mm. Puccinin, Verdin ja Bellinin kauneimpia aarioita Callaksen esittämänä - täydellistä! ♥

Heikki Silvennoisen Miehet kaatuu (2003). Yksi viime vuosikymmenen hienoimmista albumeista. Silvennoisella on koko lailla kaikki kohdallaan: mies on maailmanluokan kitaristi ja hänellä on todella sielua hivelevän samettinen ääni. Miehet kaatuu on mielestäni Silvennoista parhaimmillaan.

Tässäkin huomaan muuten kesän vaikutuksen: syksystä kevääseen saattaa kulua useita viikkoja tai jopa kuukausia, etten kuuntele oikeastaan mitään muuta kuin klassista ja oopperaa, mutta aina kesäisin kaipaan muutakin, kevyempää.

Löydän nykyisin ääriharvoin uusia artisteja, joiden musiikki kolahtaa, mutta tässä on yksi: Matti Johannes Koivu, jolta löytyy roppakaupalla ihan mahtavia biisejä. Upea ääni ja loistava live-esiintyjä. 

Tästä aiheesta kirjoitettavaa riittäisi vaikka kuinka, mutta nyt on aika suunnata suihkuun ja illan oopperaan. Ehkä on hyvä lopettaa tässä vaiheessa, sillä en jaksa uskoa yhdenkään ihmisen lukeneen tekstiäni juuri alkua pidemmälle. :D

Ensi viikosta alkaen kulttuuririntamalla on taas odotettavissa kaikenlaista ihanaa aina Tampereen Teatterikesästä Savonlinnan Oopperajuhliin, ja ihan pian alkavat taas Tampere Filharmonian ja suurten teattereiden syyskaudet. Oi onnea! ♥

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi


Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, 2016. 230 sivua.)

  Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

On vuosi 1943, ja uuden kevään kynnyksellä Rovaniemen kauppalassa herää nuori lempi, kun Pursuojan nuori isäntä Viljami kohtaa kauppiaantytär Lempin. Eletään sota-aikaa ja asiat etenevät nopeasti kevyistä puheista suuriin ja vakaviin päätöksiin. Kahden kirjeen jälkeen nuorelleparille soivat jo hääkellot ja Lempi asettuu emännäksi pieneen järvenrantapirttiin kauas pohjoiseen. Lempi on hyvälle tottunut, kouluja käynyt ylioppilastyttö, ja koska Viljami haluaa tehdä nuorikkonsa elämästä helpompaa, palkkaa hän taloon aputytön, Ellin.

Viljami ja Lempi saavat kokonaisen ihanan kesän ja loppuvuoden. Elämä on hyvää, on onnea ja rakkautta ja täysinäisiä hetkiä, perhekin alkaa kasvaa. Maailman kauheudet eivät pursuojalaisia kosketa - kunnes talvella tulee kirje, ja koittaa Viljamin aika lähteä rintamalle. Kotiin jäävät lasta odottava vaimo ja nuori aputyttö. Sota ja rakkaus repivät rikki tuoreen perheen, eikä Lapin sodan päätyttyä kenenkään elämä ole enää ennallaan.

  Katsoin peilistä, miten sormeni silitti poskeasi ja sitten seurasi huultesi ääriviivoja, ja ilmeesi vakavoitui, silmiisi syttyi tumma hehku, se oli sellaista sinä kesänä ja syksynä, että minä sain sen onnen, jota en voi ajatella enää ikinä. Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää.


Minna Rytisalo on Sodankylässä syntynyt ja sittemmin kuusamolaistunut lukion äidinkielenopettaja, kolumnisti ja tämän syksyn esikoiskirjailija - ja yksi minun rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Minnan esikoisromaanin syntyä olen saanut seurata aitiopaikalta, ja se on ollut valtava ilo ja kunnia. Olen lukenut kaikki käsikirjoitusversiot, olen saanut nähdä miten jo valmiiksi upea teksti muokkautuu, hakee muotoaan ja hioutuu entistäkin hienommaksi. Olen elänyt mukana, yrittänyt kannustaa ja tsempata (vaikka välillä on tuntunutkin ettei mitään sanoja löydy, kun olen vain niin ihastuksesta mykkyrällä), olen vaikuttunut ja liikuttunut kerran toisensa jälkeen. Kaikkein eniten olen kuitenkin ollut pakahtua ylpeydestä: minun ihana, kaunis, rakas ja viisas ystäväni on osannut tehdä jotakin näin huikeaa. ♥

Tässä vaiheessa sanottakoon, että vaikken normaalistikaan halua ajatella omia blogijuttujani kirja-arvioina, vaan pikemminkin kuvauksina omasta lukukokemuksestani ja toivottavasti eräänlaisina kirjavinkkauksina, on tämä teksti jo lähtökohtaisesti kauempana arviosta kuin ehkä mikään muu. :) Mutta tätä kirjaa haluan vinkata ja esitellä, sillä Lempille toivoisin paljon, paljon lukijoita!


Kuvassa kirjailijatar Helsingin Kirjailijanpuistossa viime viikolla. Minna istuu luonnollisestikin Antti Hyryn penkillä, sillä hiljattain edesmennyt Hyry on yksi hänen rakkaimmista suosikkikirjailijoistaan. Itsekin kiitän juuri Minnaa rakkaudestani Hyryn tuotantoon, sillä ilman Minnaa en monellakaan tapaa olisi lukijana sellainen kuin nyt olen.

Lempi on rakenteeltaan kiehtova teos. Sen päähenkilö on nainen, jota ei enää ole ja joka ei itse sano sanaakaan, mutta joka on silti väkevästi läsnä jokaisessa lauseessa ja jokaisella sivulla. Lempistä kertovat kolme häntä lähellä elänyttä henkilöä: kaiken menettänyt aviomies Viljami, pariskunnan aputyttö Elli, ja Lempin sisar Sisko. Kuva Lempistä syntyy mielenkiintoisessa ristivalotuksessa, eikä lukija siltikään tiedä millainen Lempi oikeasti oli, sillä jokainen muistelee häntä omasta subjektiivisesta näkökulmastaan. Romaanin takakannessa mainitaan Lempin osoittavan, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, sillä meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään. Tämä on mielestäni yksi romaanin kiehtovimpia ja keskeisimpiä ajatuksia.

Romaanin kolme kertojaa ovat aivan hämmästyttävän omaäänisiä. Tarinan aloittava Viljamin osio pakahduttaa: sen sielukkaan lyyrinen kieli lumoaa ja miehen suru on niin painavaa ja kaikennielevää, että teksti kouraisee syvältä sydämestä. Tuskaisen Viljamin jälkeen kohotaan aivan toisenlaisiin sfääreihin, kun topakka ja katkera Elli pääsee ääneen. Elli on hurjassa vimmaisuudessaan todella herkullinen hahmo, ja hänestä muodostui ehdoton suosikkini jo ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa. Ellillä ei ole ollut helppo elämä, ja jotenkin koin lukiessani vahvoja samaistumisen tunteita. Romaanin päättää ainoa nykyaikaan sijoittuva osio, jossa Lempin sisar kokoaa tarinan langat yhteen ja kertoo mitä rovaniemeläisille kauppiaantyttärille todella tapahtui. Siskon kieli on Viljamin ja Ellin osioiden jälkeen kuin tyyntä vettä, rauhallista, selkeää ja toteavaa - juuri sellaista kuin Sisko itsekin.

Yksi Lempin kiehtovimmista elementeistä on rikas ja aistivoimainen luontokuvaus, sillä Lapin luonnossa todella on outoa taikaa. Etenkin Viljamin osiota lukiessaan haistaa nenässään pohjoisen suomaiseman kirpeänselkeän hajun, pihkan, turpeen, lähestyvän kylmän. Suussa maistuvat puolukat ja iholla valuu viileä järvivesi uinnin jälkeen. Romaani saa kaipaamaan lappalaiseen maisemaan, vaeltelemaan tuntureille, maistelemaan makeaa mehua valuvia hilloja ja istumaan kirkasvetisen tunturijärven äärelle. Lempin luontokuvauksessa tiivistyy jotakin ikiaikaista ja ihmistä suurempaa: yksilön pienuus luonnon iäisen kiertokulun mittakaavassa.

  Tuossa kasvaa heinää. Se on jo kellastunut, kohta sitkistyy, hapertuu ja mätänee, jää lumen alle. Ensi keväänä sama juuri työntää uutta kortta tämän tilalle entisiä muistelematta ja niitä surematta, mikään ei muutu vaikka jokainen asia muuttuu. Kuusi, oksat, sinisen taivaan valo siellä välissä, kahinat ja kauempana veden ääni, jossain linnun kirahdus, oravan kevyt loikka, hirven hengitys, ihmisessä kaikki toisin.

Lempi ilmestyy virallisesti ensi viikolla. Se on upea ja vakuuttava esikoisromaani, ja olen onnellisena seurannut, miten ihastuneen vastaanoton teos on jo ehtinyt saada kirjablogeissa. Siitä on kirjoitettu jo vaikka missä, mutta linkkaan nyt vain toisen rakkaan ystäväni Elinan Luettua elämää -blogiin. Elina kirjoitti Lempistä aiemmin tänään, ja hänen postauksensa lopusta löytyy kattava linkkilista muihin romaania koskeviin blogikirjoituksiin. Minnalle toivon onnea ja menestystä Lempin kanssa, ja pitkää ja tuotteliasta uraa kirjailijana. Kiitos upeasta kirjasta! Olen niin ylpeä, että ihan itkettää. ♥

HelMet-lukuhaaste 2016: 3 - Kirjassa rakastutaan


maanantai 18. heinäkuuta 2016

Riikka Pelo: Taivaankantaja


Riikka Pelo: Taivaankantaja (Teos, 2014. 1. painos 2006. 191 sivua.)

Romaani kuvaa 1960-luvun eteläsuomalaista kyläyhteisöä, jossa vanhoillislestadiolaisuudella on vankka jalansija. Keskiössä ovat yhden perheen naiset ja tytöt kolmessa sukupolvessa. Laukan talon tytär Pieta on ollut perheensä ja yhteisönsä häpeätahra, sillä hän on pukeutunut värikkäisiin vaatteisiin, maalannut kasvojaan ja kulkenut tansseissa syli auki. Syntisestä ilonpidosta on syntynyt äpärätytär, Vendla, jonka Pieta on jättänyt vanhempiensa hoidettavaksi, kun Paappa on ajanut tyttärensä pois kodistaan, maailmalle.

Nyt Vendla on kuusivuotias. Laukan ankara Paappa on kuollut, ja jäljellä on enää vain puolisokea, voimaton ja uupunut Maammo, jolla on naavaiset hiukset ja huulilla väsynyt, ryppyinen hymy tai raskas, kuristunut huokaus. Maammo on kasvattanut Vendlaa Jumalan sanan ja Siionin laulujen voimalla, mutta nyt hän odottaa Tuomiopäivää ja iäistä autuutta, eikä hänestä ole enää lapsen, sen paremmin kuin lehmiensäkään, hoitajaksi. Seurakuntalaisten kanssa on sovittu, että Isojen seurojen jälkeen Vendla otetaan sukulaisten huostaan.

  Silloin Vendla näkee, että Maammo itkee. Kyyneleet valuvat huulille, kaulalle ja mekolle. Ne ovat karpalon kokoisia, vierähtävät mekolta kengille ja lattialle, vierivät vetenä alas portaita, kasvavat puroiksi ja joiksi, tulvavesiksi. 
  Sitten Maammo kääntää päänsä pois, nousee ja lähtee sanaa sanomatta pois ja menee sisälle taloon. Maammo käy piilottamassa itkunsa salaiseen paikkaan. Maammolla on salaisia kätköjä niin kuin Vendlallakin on. Mutta sitten he lähtevät, ilman itkuja, hiukset kammattuina ja parhaissaan, sillä tänään on seurapäivä, Jumalan valittujen suuri juhla.

Tytölle kukaan ei puhu tai selitä mitään. Vendla haaveilee äidistään ja Hameidenmaasta, ja kuljeskelee ja tanssii salaa niityillä äidiltä saadussa punaisessa hameessa ja linttakengissä. Hän on tavallisesti hiljainen ja omaan mielikuvitusmaailmaansa helposti luiskahtava lapsi, joka ei vastaa kun kysytään, ja joka puhuu vain Maammolle ja rakkaalle Uuna-lehmälleen. Seurapäivän oudossa ja painostavassa ilmapiirissä ilmestyy naapuriin kuitenkin tuntematon mies, Ihmisenpoika, joka onnistuu myös rikkomaan tytön hiljaisuuden. Kauniin kesäisen seurapäivän ylle laskeutuu toinenkin syväntumma varjo, kun kolme lasta katoaa läheisen Maitojoen rantaan. Päivän painuessa mailleen lapsia naaraavat joesta yhtä lailla uskovaiset kuin syntisetkin, kadotuksen tielle suistuneet.


Ajattelin tuosta vain ohimennen lukaista tämän Riikka Pelon sivumäärältään pienen esikoisromaanin sopivasti Riikan päiväksi, eikä minulla ollut kirjaa kohtaan oikeastaan mitään odotuksia. Mutta Taivaankantajapa yllätti minut täysin, sillä solahdettuani pienen alkukankeuden jälkeen kirjan ihmeellisen kauniiseen ja aistivoimaiseen kieleen ja sen suorastaan mystisellä tavalla lumoavaan tunnelmaan voin kertoa, että nyt ollaan aika lähellä sitä pistettä, jossa on mahdotonta lukea hetkeen mitään muuta, sillä olen niin lukemastani pakahduksissani.

  Unen tuntu tulee taas, ei mene pois. Unessa lumi imeytyy saveen, kun se koskettaa maata. Tyttö seisoo joen rannassa. Lumi sataa hänen hiuksiinsa. Ne ovat palmikoimatta. Hän seisoo savessa paljain jaloin. Valkoinen paita on mustikantahrainen. Joki on harmaa taivas, se saa taivaasta värinsä niin kuin taivas joesta. Taivas on huuruinen lasi, siihen voi piirtää kuvan. Tyttö kääntyy Vendlaa kohti. Hän on kasvoiltaan ja ruumiiltaan tyhjä. Puu kasvaa tytön lävitse niin kuin koivut kasvavat palaneen saunan raunioissa. Unessa Vendla ei ymmärrä sanoja, joita tyttö puhuu. Ne ovat raskaita ja vettyneitä ja painuvat veden alle.

Pelo sukeltaa pienen tytön kokemus- ja mielikuvitusmaailmaan niin vastuttamattomalla tavalla, että kirjaa lukiessaan uppoaa osin omaan lapsuusmaisemaansa - se punaisessa hameessa niityllä tanssiva ja laulava tyttö, joka rakastaa eläimiä ja puhuu niiden kanssa omaa salaisuuskieltään, voisi yhtä lailla olla pieni minä kuin pieni Vendlakin. Mutta Taivaankantajan tytöllä on musertavan raskas taakka kannettavanaan: hän kuulee usein olevansa äpärä, toivoton, joka ei kelpaa Jumalan lapseksi, vaan jonka kohtalona on joutua kadotukseen äitinsä jälessä, ikuiseen tuleen, sillä Vendla on paha paha paha. Kun Vendlan tarina sivu sivulta alkaa avautua, vyöryy lukijan silmille äärettömän taitavasti ja tyylikkäästi kuvattuna sellainen määrä pienen tytön yksinäisyyttä, pelkoa, ikävää ja hätää, että kurkkua kuristaa koko ajan. Mielikuvitusmaailma, eläinten läsnäolon tarjoama lohtu ja laulut pitävät surua ja pahaa mieltä loitommalla ja lasta kiinni elämän syrjässä, sillä esimerkiksi: "Kun laulaa on olemassa enemmän, eikä ole olemassa muuta kuin laulu. Kun ei laula, on vaikea erottaa mistä alkavat vedet ja metsät, minne itse loppuu." Kun Vendla pohtii, että kun hymyilee, pahat sanat eivät osu, tekisi mieli ottaa lapsi tiukkaan halaukseen. Niin surullista, niin lohdutonta.

Taivaankantaja on myös todella mielenkiintoinen kuvaus viidenkymmenen vuoden takaisesta Suomesta, maaseutupitäjän elämästä ja ennen kaikkea vanhoillislestadiolaisyhteisön tiukoista ja (näin ulkopuolisen silmin myös) ahdasmielisistä elämänopeista. Kirja herättää paljon kysymyksiä ja saa pohtimaan sitä, miksei lapsi voisi itsenään kelvata ja olla hyväksytty, tai miksi lapsen pitäisi jotenkin ansaita osakseen koituva hyvä? Milloin lapsi on aikuisen rakkauden arvoinen? Tarinan edetessä kysymys kääntyy toisinpäin: milloin aikuinen on lapsen rakkauden arvoinen?

Pelon esikoisromaania en voi kuvata käyttämättä ylisanoja, sillä niin lumoava, taianomainen, pakahduttavan hieno ja ihmeellinen romaani se on - kuin uni tai vuolaana virtaava ajatus, tai kuin askel todellisuuden ja mielikuvitusmaailman väliseen rajamaastoon. Taivaankantaja on teos, joka ei tyhjene kertalukemalla, vaan jonka haluaisin lukea heti uudestaan, jotta löytäisin siitä uusia vivahteita ja merkityksiä. Se on myös teos, jonka maailmasta on vaikeaa palata takaisin. Ja se on aina erinomaisen kirjan merkki.



Naistenviikko alkaa tänään, ja se näkyy tietenkin myös kirjablogeissa. Kannattaa seurata Tuijata-blogin emännöimää lukuhaastetta, sillä viikon aikana luvassa on varmasti hyviä lukuvinkkejä laidasta laitaan. Tänään onnea kaikille Riikoille! ♥  

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kalle Lähde: Happotesti


Kalle Lähde: Happotesti (Otava, 2016. 269 sivua.)

  Kaksi pinttia olutta seisoo keskimmäisellä hyllyllä. Niiden alapuolella on unohtamani avattu tölkki. Alan epäillä juoppouttani, kun avatut tölkit säilyvät niinkin hyvin jääkaapissa. Otan kuitenkin täyden tölkin ja saan vaivoin rapsautettua sen auki. Käsi tärisee, kun nostan tölkin huulilleni. Krapula on alkanut kiristää otetta. Nämä tärinät kestäisin kyllä, mutta psyykkinen puoli pelottaa. Arvioin kokemuksen perusteella promillemääräksi vähintään kaksi vielä. Hirvittävin aika alkaisi aamuyön pimeinä tunteina. Näidenkin oluiden merkitys olisi sama kuin parilla käsikranaatilla maailmansodassa, mutta ne antavat turvallisuudentunnetta. Menen olutryypyn rohkaisemana keittiön ikkunan ääreen ja tuijotan Turun valoja sälekaihtimen raosta. Paha maailma siellä, kurja minä täällä.

Tarinan minäkertoja on irtisanonut itsensä, sillä edellisen työpaikan esimies on kehdannut epäillä, että miehellä olisi ongelma. Puolitoista kuukautta työttömyyttä on kulunut, ensimmäiset viikot ryyppyputkessa ja seuraavat vaimon ja sivilisaation painostuksesta selvin päin. Eräällä kauppareissulla mies ostaa pari olutta ihan vain "rentoutuakseen saunan jälkeen", mutta saunaoluet korkataan jo takki päällä eteisessä, ja saunominen vaihtuu "iltapäivälehtien lukemiseen lähibaarissa" kera muutaman oluen. Muutaman viikon kuiva kausi vaihtuu kosteaakin kosteampiin päiviin ja syöksykierre on valmis.


Sain Kalle Lähteen Happotestin kustantajalta pyytämättömänä arvostelukappaleena, ja ajattelin aluksi pitkään, etten todellakaan välitä lukea romaania alkoholistin arjesta. En halua lukea kirjoja, joissa kuvataan mukahauskaa ryypiskelyä ja renttuilua, ja joissa alkoholismia romantisoidaan ja siitä yritetään tehdä huumorin keinoin salonkikelpoista, kun todellisuus on jotain aivan toista: helvetillinen kiirastuli yhtä lailla juopon läheisille kuin hänelle itselleenkin. Mieleni kuitenkin muuttui luettuani tämän Lähteen haastattelun. Jutun kuvasta katsoo kiltin ja lempeän näköinen kaljupää, ja itse haastattelu on rehellisyydessään niin karua tekstiä, että melkein sydämestä ottaa. Päätin antaa Lähteelle mahdollisuuden.

Onneksi niin, sillä Happotesti on kaikkea muuta kuin kaunisteltu, romantisoitu ja glorifioitu kuvaus alkoholismista. Se on nöyrä, suorastaan raadollisen rehellinen ja ennen kaikkea kaunistelematon puheenvuoro, joka näyttää lukijalle ansiokkaasti millaista elämä on, kun viinapiru on ottanut ihmisestä tiukan niskalenkin. Ja voi pojat, se ei todellakaan ole kaunista katsottavaa! Kustantajan mukaan teos pohjaa vahvasti Lähteen omiin kokemuksiin, ja se on niin hyytävä ajatus, että lukiessa kylmää.

Happotestin päähenkilö ei ole omasta mielestään todellakaan mikään alkoholisti, vaan kunnon mies, joka vaatettaa itsensä hyvällä maulla, kertoo jättävänsä palapaistin uuniin hautumaan, kun poikkeaa lähipubiin "yhdelle", ja käyttäytyy aina herrasmiehen tavoin. Suotuisan mielikuvan antaminen ihmisille on ehdottoman tärkeää, vaikka totuus olisikin aivan toinen. Pitkän putken aikana arki on yhtä kuin vapisevat kädet ja tutiseva pää, motoriikkaa kuin lampaalla, silmissä kirvelevää tuskanhikeä, ja ruumissa vellovia voimia, jotka saavat aikaan holtittomia oksenteluja, märkiä pieruja ja vesiripuleja housuissa tai milloin missäkin. Pulloruokintapäivinä syöminen unohtuu kokonaan, hammaspesut korvataan minttushoteilla, vuorokaudenajat sekoittuvat ja ajantaju katoaa. Huonoa omaatuntoa voi yrittää pestä suihkussa vedellä ja palasaippualla, ja Opamoxista ja Diapamista saa hetkellistä helpotusta niihin päiviin, kun ryyppyputken velka lankeaa maksettavaksi. Elämänhallinnasta lienee turhaa yrittää puhua silloin, kun mies ei kykene hallitsemaan edes omia sulkijalihaksiaan.

Moni on kehunut kirjaa hauskaksi, mutta minusta siinä ei oikeastaan ole mitään hauskaa. Lähteen kertojanääni on itseironinen ja oikeastaan melko armoton - hän ei säästele itseään tippaakaan. Lähde havainnollistaa myös alkoholistin itsekkyyden: syy juomiseen löytyy aina mistä tahansa muualta kuin peilistä, ja ryyppyputkien aikana juoppo on lähimmäistensä tuskalle täysin sokea. Kirjaa lukiessa alkaa väkisinkin ihmetellä myös vaimon pitkää pinnaa, joka venyy lähes sietämättömiin mittasuhteisiin ennen katkeamistaan. On vaikeaa käsittää miten vaimo kestää ja jaksaa moista helvettiä, mutta se lienee jo toinen tarina.

On ehkä väärin sanoa, että olisin varsinaisesti viihtynyt kirjan parissa, sillä niin karmaisevaa ja miltei inhorealismia lähentelevää teksti monin paikoin on (ja pieneksi vinkiksi kerrottakoon, ettei kirjaa välttämättä kannata lukea ruokapöydässä, kuten itse tein, huoh!). Ilahduttavaa on kuitenkin se, että Happotesti on oikeasti hyvin kirjoitettu romaani, sen teksti on sujuvaa ja elävästi kuvattu tarina kaikessa puistattavuudessaankin tavattoman koukuttava. Luin kirjan käytännössä miltei yhdeltä istumalta, sillä sitä ei kerran aloitettuaan meinannut malttaa laskea käsistään.

Happotesti jättää jälkeensä pienen pahoinvoinnin tunteen, sekä aidon ilon siitä, että Kalle Lähde on nykyisin raitis mies, joka kykenee kirjoittamaan tämmöisiä kirjoja! Hänen esikoisteoksensa parissa ovat viihtyneet myös mm. AnnikaKirsi, Pihi nainen ja Tuijata.

HelMet-lukuhaaste 2016: 45 - Suomalaisesta miehestä kertova kirja

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster


Colm Tóibín: Nora Webster (Tammi, 2016. 410 sivua. Alkuteos Nora Webster, 2014. Suomentanut Kaijamari Sivill.)

  Tällä hetkellä ainut aihe, mistä hän saattoi puhua, oli hän itse. Ja hänestä tuntui että kaikki olivat kuulleet hänestä aivan kylläkseen. Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla ja eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden ihmisten maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. Miten sen selittäisi kenellekään, joka tahtoi tietää, miten hän voi, tai kyseli, joko hän alkoi päästä yli tapahtuneesta.

Neljän lapsen kotiäiti Nora jää leskeksi 46-vuotiaana, kun hänen opettajamiehensä Maurice kuolee vaikean sairauden uuvuttamana. Kun kuolemasta on kulunut puoli vuotta, on surusta kulunut pois kaikkein terävin kärki, mutta yhä Nora kulkee kuin sumussa. Hänen pitäisi selvittää itselleen miten aikoo elää, ja miten elämä voi jatkua ilman rakasta puolisoa. Perheen taloudellinen tilanne on vaikea, ja Nora joutuu paitsi luopumaan perheelle rakkaasta kesäpaikasta meren rannalla, myös palaamaan työhön konttoriin, jossa hän on työskennellyt viimeksi nuoruusvuosinaan, ennen avioitumistaan.

Täysin käsittämättömästi muu maailma ympärillä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eletään 1960-luvun Irlannissa ja saaren pohjoisosasta kuuluu kaikuja yhteiskuntarauhan horjumisesta. Nora kaipaa rauhaa, mahdollisuutta vajota jonnekin oman päänsä sisälle hiljaisuuteen, ja uutisten lisäksi myös kaikki tuttu ahdistaa: arjen huolet ja murheet väsyttävät, samoin iltaisin perheen luona vierailevat hyvää tarkoittavat, mutta kutsumattomat naapurit. Noran tekisi mieli jättää pieni Enniscorthyn kaupunki, jossa kaikki tuntevat hänet ja jossa jokainen tuleva vuosi on hänelle valmiiksi kartoitettu. Jopa omat lapset tuntuvat vierailta, eikä Nora jaksa seurata miten he omasta surustaan selviytyvät - vai selviytyvätkö? Miten elää eteenpäin, kun on jäänyt yksin ja koko tuttu elämä menee kokonaan uusiksi?


Jos minun pitäisi listata suosikkejani nykykäännöskirjallisuuden saralta, nousisi kärkisijalle mitä luultavimmin tämän irlantilaisen Colm Tóibínin tuotanto. Rakastin mieheltä ensimmäiseksi suomennettua Brooklyniä (jolle Nora Webster alkusivuillaan vinkkaa silmää!) ja novellikokoelma Äitejä ja poikia vain syvensi rakkauttani Tóibínin tekstejä kohtaan. Nora Webster on kuitenkin vielä jotakin aivan omanlaistaan - kirja, jota lukiessani tunsin puhdasta kiitollisuutta ja onnea, sillä juuri tällaisten kirjojen vuoksi minä luen. ♥

Nora Websterissä Colm Tóibín tavoittaa aivan käsittämättömän taitavasti kaksi asiaa: Ensinnäkin on miltei mahdotonta uskoa, että romaanin on kirjoittanut vuonna 1955 syntynyt irlantilaismies, sillä niin täydellisen uskottavasti hän sukeltaa keski-ikäisen naisen ja perheenäidin sielunmaisemaan. Noran ääni on hämmästyttävän aito naisen ääni. Toiseksi Tóibín tavoittaa täydellisesti sen tilanteen kaikkine nyansseineen, kun perheestä kuolee isä. Romaanissa koti täyttyy poissaolosta ja talon joka kolkassa on läsnä yhteinen elämä. Perheen kuollut isä on myös läsnä jokaisessa sanassa joka lausutaan, vaikka jokainen varoo ottamasta häntä puheeksi. Tóibín kuvaa hienosti sitä miten menetetty rakas on kaikkein eniten kaikkialla juuri silloin, kun häntä ei enää ole, siis läsnä samalla tavalla kuin ilma huoneessa. Rakkaan kuolema yhdistää, mutta Noran tapauksessa se myös erottaa, sillä nainen sulkeutuu surussaan itsensä sisälle, kuin kuoreensa vetäytynyt simpukka.

  Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Aiemmista suomennoksista tuttuun tapaan Tóibín kertoo Noran tarinaa hillityn vähäeleisesti. Pinnalta kaikki on pientä ja rauhallista, ja arki soljuu eteenpäin, mutta pinnan alla ja rivien väleissä on niin suurta kipua ja surua, että sen ymmärtäminen puristaa rintaa. Päähenkilö Nora kertoo jo alussa patoavansa tunteitaan: ei ole hyvä, että hän esimerkiksi itkisi kouluikäisten poikiensa nähden ilman näkyvää syytä, sillä heitä pelottaa ja hermostuttaa äitinsä suru. Hänen on myös vaikeaa ajatella, miten paljon on menettänyt ja mitä kaikkea jää kaipaamaan. Kaikki on jotenkin hyvin hillittyä ja tavanomaista, ja juuri siksi tarina on niin aito ja elämänmakuinen. Aika kuluu ja Nora selviytyy tavallaan - kun muita vaihtoehtoja ei ole.

Nora Webster on herkkä, hienovireinen ja tavattoman kuulas romaani. Se on kauttaaltaan surun sävyttämä ja silti ihmeellisen lohdullinen: se hohtaa samanlaista lempeän harmaata valoa kuin taivas pilvisenä päivänä Irlanninmeren yllä. Kerrassaan pakahduttavaa! Kirjasta on kirjoitettu jo lukuisissa blogeissa, mutta linkkaan nyt ArjanLeena LuminOmpun ja Tuijatan hienoihin arvioihin. Heidän tekstiensä lopuista löytyy linkkejä moniin muihin blogijuttuihin. ♥

Tässä on kuulkaa sanalla sanoen huikea kirja! Nyyh! ♥

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa


Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015. 91 sivua.)

Näin Eino Leinon päivänä, joka on samalla myös runon ja suven päivä, on aika kaivaa esille omat lempirunokirjat ja uppoutua runojen ihanaan maailmaan. Yksi omista suosikkirunoilijoistani on tamperelainen Pekka Kytömäki, jonka esikoisrunokokoelma Ei talvikunnossapitoa ilmestyi viime syksynä, ja jolta on onneksi jo tulevana syksynä odotettavissa seuraava runoteos. ♥

Valo räjähtää esiin, 
tunkee läpi verhojen 
ja silmäluomien, 
sulattaa varpaat, 
kiipeää kehoa karva kerrallaan, 
kuplii nenään, kihahtaa päähän, 
tanssii kirkkaina nuotteina 
korvakäytäviin, 
avaa maailman terälehdet 
ja hetken ymmärrän kaiken.

Kytömäen runot ovat aivan hurmaavia! Ensilukemalta suuri osa runoista antaa vaikutelman huolettomista ja vaivattomista mietelmistä tai mietelauseista, mutta lähemmin tarkasteltuina aforistiset runot ovat viimeistä särmää myöten tyylikkäiksi hiottuja timantteja. Nimittäin ensinnäkin Kytömäki kirjoittaa paljon haikuja, joiden muoto on kurinalainen ja millintarkka: runossa on kolme säettä ja 17 tavua, lisäksi säkeet on jaoteltu niin, että ensimmäisessä säkeessä on viisi tavua, toisessa seitsemän, ja kolmannessa jälleen viisi. Näennäisen vaivattomuuden takaa löytyy siis puhdasta matematiikkaa ja melkoista ajatustyötä, ja jo siksi runot tekevät suuren vaikutuksen.

Ystävän kanssa 
vaihdetaan kuulumiset, 
huonot hyviksi.

Haastavan runomitan lisäksi runojen älyllisyys hurmaa. Kytömäen teksteille on tyypillistä, että ne sisältävät lukijalle riemastuttavia oivalluksia tarjoavia sanaleikkejä ja omaakin pohdiskelua ruokkivaa symboliikkaa. Kokoelmasta löytyy myös pieniä, hieman ilkikurisiakin kannanottoja, jotka runoilija on ilmaissut ilahduttavalla lempeydellä ja myötätunnolla.

Ihminen hyvä, 
älä jyrää heikkoja. 
Suvaitse vaisuus.

Samaa lempeyttä ja ilkikurisuutta löytyy runoista, joissa Kytömäki tarkastelee kirjoittamista ja runoilijuuttaan. Tekstit ovat kujeilevia ja itselleen hymyileviä, mutta toisaalta myös itseanalyyttisia. Runoilija itse on aloittanut matkansa runouden parissa vasta 37 vuoden herkässä iässä, ja monista runoista on luettavissa kirjoittamisen ja itsensä ilmaisun riemu ja jano - se tunne, kun runous suorastaan kuohuu suonissa.

Runot nauloja: 
parhaat saa uppoamaan 
kertaiskulla. 
Tämä pääsi vääntymään.

tai:

Mitä enemmän kirjoittaa, 
sitä helpommin löytää 
vähemmän sanoja.

Kytömäki tarkastelee teksteissään sympaattisesti ihmisenä kasvamista, ihmisyyttä ja elämän ohikiitävyyttä. Isyyttä ja sen iloja ja haasteita pohdiskelevat runot ovat siinä määrin syvästi liikuttavia, että näin lapseton lukijakin tuntee paitsi suurta lämpöä, myös kosteutta silmänurkassaan.
Runot ovat minimalistisia tuokiokuvia, joissa läsnä ovat yhtä lailla onni ja ilo, haikeus ja melankolia, ja Kytömäen sanoissa on parhaimmillaan jopa alastalomaista viisautta: on ihmeellistä, miten kolmeen riviin ja pieneen hetkeen voi mahtua kokonainen elämä.

Seison valoissa. 
Busseissa elämät 
kiitävät ohi.

Runoihinsa Kytömäki ammentaa paljon luonnon ikiaikaisesta kauneudesta ja viisaudesta. Näin lukijana kokoelman sivuilla viipyillessään tulee tunne, kuin pääsisi itsekin kauas maailman sykkeestä ja humusta. Sielunsa silmillä näkee syksyisen järven äärettömyyden tai rantakallion lämpimän harmauden, ja miltei kuulee ympärillään humisevien ikihonkien kohinan. Ei talvikunnossapitoa on monella tapaa hyvää tekevä ja rauhoittava kokoelma, jonka tunnelmiin tekee usein mieli palata. Kirjahyllyni ehdoton helmi. ♥

Peittyy harmaaseen 
peilityyni, hiljaisuus 
kietoo pumpuliin. 
Joku soutaa tyhjyyteen. 
Kynän napsaus kuin laukaus.

Kytömäen kauniiseen ja koskettavaan runoteokseen on ihastunut moni, lisäkseni mm. ElinaKaisaLeena Lumi ja Liisa.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Pirkko Saisio: Lokikirja


Pirkko Saisio: Lokikirja (Siltala, 2010. 306 sivua. + Siltalan äänikirja 2010. Lukija Elsa Saisio, kesto n. 4 tuntia.)

Kesäkuun alussa 1988 turkulaisessa puhelinpylväässä on ilmoitus: Vene myytävänä. Kuvassa vene näyttää hienolta, ja hetken mielijohteesta Saikki (Pirkko Saisio) ja Honksu (Pirjo Honkasalo) menevät puhelinkoppiin ja soittavat veneen myyjälle. Tunnin kuluttua he ovat jo Paimionjoella tutustumassa veneeseen. Sen nimi on Diana, siinä on upea kattolamppu, erittäin hieno puinen ruori ja hyvin kauniit kesäiset ikkunaverhot. Kajuutan ikkunat vuotavat vähän, mutta ei se haittaa. He tekevät veneestä tarjouksen, myyjä hyväksyy sen heti, ja niin Saikista ja Honksusta tulee mahonkiristeilijä Dianan onnelliset omistajat. Kuinka onnelliset, sitä he eivät osaa vielä arvatakaan.

Dianasta tulee uskollinen, yskivä ystävä, joka tekee Saikista ja Honksusta seiloreita. Se ei koskaan jätä väliin seikkailua, mutta takuuvarmasti jättää uudet omistajansa pulaan kerran toisensa jälkeen. Lokikirja on kirjaimellisesti Dianan käsin kirjoitettu lokikirja vuosilta 1988-91 ja 1993-94, jonka on kirjoittanut ja piirtänyt Saikki. Vuonna 1991 lokikirjaa sanelee hetken ajan myös Kengu, jota voisi äkkiseltään luulla Saikin Elsa-tyttären pehmoleluksi, mutta joka oikeasti on tärkeä ja rämäpäinen perheenjäsen, jolle alkoholi maistuu, ja jonka suusta kuulee vaikka minkälaisia rivoja lauluja. Äänikirjana Lokikirjan lukee lähes kaikissa seikkailuissa itse mukana ollut Elsa Saisio.

Rakastan Pirkko Saision tekstejä, eikä muusta tuotannosta koko lailla poikkeava Lokikirjakaan tee sen suhteen poikkeusta. Olen aiemmin lukenut kirjan ja tutkinut sen piirrokset huolella, ja tänä vuonna juhannusviikolla kuuntelin sen äänikirjana keittiössä samalla puuhastellessani. Kirja koostuu lyhyistä, käsin kirjoitetuista päiväkirjamerkinnöistä, ja niiden kautta lukijalle muodostuu hauska ja hurmaava kuva kahden jatkuvasti merihädässä olevan naisen seikkailuista aluksi Lounais-Suomen rannikkoseudulla, Turun saaristossa, Ahvenanmaalla ja Helsingin edustalla, sekä myöhemmin myös iloisen Itä-Suomen sisävesistössä.


Veneilemässä ovat aina Saikki ja Honksu, useimmiten Elsa, ja monesti lisäksi pariskunnan ystäviä ja tuttavia erilaisilla kokoonpanoilla. Veneellä on usein kodikasta ja mukavaa: Vietetään iloisia iltoja, joista ei herkkuja, viiniä ja hauskanpitoa puutu. Sopivissa hetkissä muistellaan taistolaisaikoja, lauletaan paljon, pelataan korttia, joku lausuu Edith Södergranin runoja ääneen. Päivisin koetaan melkoisia seikkailuja ja tehdään mielenkiintoisia retkiä, uidaankin paljon. Erityisesti syöminen on tärkeää, ja Kengu toteaakin, että kun Saikki laihduttaa, ne syövät koko ajan keveitä aterioita raskaiden lomassa.

Aina ei veneily ja yhdessäolo ole kuitenkaan helppoa. Diana on jatkuvasti rikki jostain päin, sen moottori sammuu alvariinsa ja jättää veneilijät pulaan milloin missäkin. Kun ulkona sataa, sataa pian myös sisällä veneessä, ja sateisten öiden ja huonojen unien jälkeen kajuutasta nousee aamulla pahantuulisia veneilijöitä. Tällaisia hetkiä Saikki kuvaa tavattoman hauskasti, suorastaan lempeän ironisesti. Erityisesti hän hymyilee itselleen ja puolisolleen, ja teksti onkin hykerryttävän itseironista.

 Yöpaikka löytyi sopivalta paikalta: jyrkkä kallioranta suuren veden ääreltä, vilkkaasti liikennöidyn reitin varrelta. Mutta kaunista oli.
  Illan ensimmäiset erimielisyydet koskivat leipää, teetä, maksamakkaraa, maitoa ja Wetabixia. Tulos oli aika hyvä, kun ottaa huomioon, Honksulla ja Hampulla oli "ne", Ristolla kolme naista mukana, Saikilla vaikea luonne, Sannalla murrosikä, Elsalla liikaa seuraa, Saaralla liian vähän korppuja, Jakella liikaa rajoituksia, Nipalla liian vähän kaikkea.

Veneily tarkoittaa hauskan ja leppoisan lomailun lisäksi lukemattomia mustelmia, naarmuja, märkiä vaatteita, surmansyöksyjä ruorissa ja usein toistuvaa merihädässä olemista, mutta vastoinkäymiset tuovat touhuun oman (ainakin jälkikäteen ajatellen) hauskan mausteensa: joskus Saikkia pelottaakin se, että joku matka Dianalla sujuisi niin tavanomaisesti, että mitään kirjoittamista ei olisi. Ja kun palelevat ja läpimärät veneilijät välillä ottavat lämmikkeeksi whiskyä, kuin itse Muumipappa konsanaan, tulee lukijalle sellainen olo, kuin olisi jonkin Tove Janssonin ihanan meriaiheisen kirjan sivuilla, jossa seikkailevat Janssonin piirtämät hahmot nimeltä Saikki ja Honksu.

Rannikkoseudulla syntyneenä ja kasvaneena osa omaa sielunmaisemaani on meri, siitäkin huolimatta, että lapsuudenkodistani matkaa merenrantaan on ollut useampi kymmenen kilometriä. Meren rannalla ja merellä koen kuitenkin olevani omassa paikassani, ja siksi Lokikirjaan olennaisesti kuuluva meren kuvaus tuntuu aivan erityisen sykähdyttävältä. Meri tuoksuu, lokit kirkuvat. Myrskyn lähestyessä tuuli soittaa uhkaavaa urkumusiikkia purjeveneiden mastoissa, ja yöllisellä, musteensinisellä merellä on mystinen valo: pilvien reunat ovat puhdasta kultaa, meri sulaa hopeaa. Hurmaavinta merellä on illalla: Aurinko laski maitomaiseen, tyhjään horisonttiin. Suovillat heiluivat tuulessa, vastavalossa, ja ilma muuttui ruusunpunaiseksi. Keitimme kahvia kivisuojuksessa, jonka luultavasti muinaissuomalaiset olivat rakentaneet linnustukseen.

Lokikirjaan on melkein mahdotonta olla rakastumatta. Sitä lukiessaan hymyilee melkein koko ajan, ja tekstiä ja kuvia rauhassa tutkiessaan tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Ihana, ihana kirja! ♥ Myös mm. ystäväni Kirjainten virran Hanna on ihastunut kirjaan kovasti.

  Tuulilasinpyyhkijähän ei toimi, joten Saikki joutui työntämään päänsä ulos, jotta edellä seilaavan nauvolaisveneen ajovaloista olisi näkynyt edes pilkahdus. 
  Sateinen tuuli hakkasi kulmakarvat päästä. 
  Moottori alkoi yskiä, ja sitten se sammui. Se tuntui siinä määrin uskomattomalta, että moottori käynnistettiin uudelleen ja unohdettiin koko juttu. 
  Sitten alkoi sataa rakeita. 
  Ne hakkasivat Saikin paljasta päätä, koska hattua ei voinut pitää, koska etupressun aukko oli pakko pitää mahdollisimman pienenä, ettei kojetaulu olisi kastunut, ettei Dianan moottori olisi taas pysähtynyt. 
  Ja silloin, pakko myöntää, Saikki ajatteli ensimmäisen kerran Karibian risteilyjä, joita Dianaan upotetuilla rahoilla olisi saanut jo useita.

HelMet-lukuhaaste 2016: Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani maalla ja kaupungissa" sopiva kirja (minun maisemani = meri! ♥ )
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...