maanantai 15. elokuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen


Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016. 378 sivua. Alkuteos The Buried Giant, 2015. Suomentanut Helene Bützow.)

Britteinsaaret, 500-luku. Kuningas Arthur on kuollut, ja kelttien ja saksien väliset veriset taistelut ovat historiaa. Kansalaiset elävät näennäisesti sovussa, mutta heidän elämäänsä hankaloittaa merkillinen unohduksen paino: on kuin menneisyys olisi kadonnut sakeaan sumuun ja muistojen päällä olisi harso. Ihmiset eivät kunnolla muista vuosien, tai edes muutaman tunnin takaisia tapahtumia, eikä kukaan tiedä mistä muistamattomuus johtuu. Kristinusko on vielä nuori, ja sen rinnalla elävät pelot ja taikausko, usko pahoihin henkiin ja paholaisiin ihmisten joukossa. Voiko muistamattomuuden aiheuttaa kirous, vai onko se itsensä Herran aikaansaannosta?

Pienessä kelttikylässä elää iäkäs pariskunta, Axl ja Beatrice. Heidän elämänsä on verkkaista, huomaamatonta ja osin eristäytynyttä, mutta pitkät illat pimeässä kammiossa ilman kynttilää ja kokemukset siitä, että heitä kohdellaan yhteisössään väärin ja huonosti saavat aikaan jatkuvaa ahdistusta. Vanhukset muistavat hämärästi, että heillä on jossakin toisessa kylässä elävä poika, ja he päättävät lähteä pitkälle ja haastavalle matkalle tavatakseen lapsensa pitkästä aikaa. He toivovat matkallaan voivansa myös selvittää, mikä ihmisiä piinaavan unohduksen sumun aiheuttaa.

  "Mutta, arvon rouva, tunnutte olevan hyvin varma siitä, että haluatte sumusta eroon. Eikö ole parempi, että jotkut asiat kaikkoavat mielestämme?"
  "Jotkut ehkä pitävät sitä hyvänä, isä, mutta emme me. Axl ja minä haluamme takaisin yhteiset onnelliset hetkemme. Niiden vieminen on sama kuin varas tulisi yöllä ja veisi sen, mikä on meille kallisarvoisinta." 

  "Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikö asia ole niin?" 
  "Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole meidän yhteistä elämäämme?"

Aluksi matka sujuu rauhallisesti, mutta pian Axlin ja Beatricen seuraan liittyvät mestari Wistan, neuvokas ja rohkea saksisoturi, sekä hengenvaarassa oleva nuori Edwin, jonka hengen Wistan on jo kertaalleen pelastanut. Seurue jatkaa matkaa nelistään. Joukkoon liittyy vielä yksi hahmo: iäkäs, pitkänhuiskea ja nukkavieru ritari sir Gawain, suuren Arthurin veljenpoika, jonka elämäntehtävänä on surmata seutua piinaava raivoisa lohikäärme. Axlin ja Beatricen matka muuttuu yllättäen seikkailuksi, matkaksi kohti pesässään uinuvaa naaraslohikäärmettä, jonka olemassaolossa tuntuu olevan avain koko kansan kohtaloon.


Kazuo Ishiguro on yksi lempikirjailijoistani. Hänen tuotantonsa lukeminen on aina yhtä riemastuttavaa, sillä tyylillisesti hän on alati uusiutuva, ja hänen tekstinsä tuottavat aina yhtä suuren lukunautinnon, kirjoittaapa hän mitä tahansa: olen rakastanut hänen novellejaan, Iso-Britanniaan ja Kaukoitään sijoittuvia romaanejaan - ja nyt tätä miehen tuoreinta teosta, joka on tyylipuhdasta historiallista fantasiaa. Haudattu jättiläinen onkin kuin verkkainen, muinaiseen Britanniaan sijoittuva Game of Thrones.

Haudattu jättiläinen on todella merkillinen kokonaisuus: se on samanaikaisesti hyvin verkkainen ja toisaalta miltei pulssia nostattavan jännittävä seikkailukertomus, ja se on hitaudessaan unettava ja samalla varsin koukuttava romaani. Kirjan mystinen tunnelma lumoaa, ja muistamisen, unohtamisen ja anteeksiannon tematiikalla allegorisia ulottuvuuksia rakenteleva tarina saa pinnistelemään, kun mielessään yrittää miettiä mitä kirjailija kaikella haluaa sanoa. Mieleen nousee kysymyksiä: Onko muistaminen aina tärkeää, vai onko unohtaminen joskus armeliaampaa? Voivatko sukupolvet oppia mitään, jos aiempien polvien kokemukset unohdetaan? Onko muistaminen edellytys kostolle, tai unohtaminen anteeksiannolle - vai onko ihmisellä voimaa ja viisautta toimia toisin?

Toisaalta tarina vetää imuunsa ihan sellaisenaan. Ishiguron luomassa maailmassa soturit ja ritarit ratsastavat hevosillaan miekat tanassa, suuri viisaus lepää munkkien kaapujen peittämillä hartioilla, ja elämä jättiläisten, keijukaisten, pelsepuupien, hirviöiden ja lohikäärmeiden keskellä on arkipäivää. Näitä elementtejä kirjailija käyttää taiten, ja lopputulos on niin tyylikäs, unenomainen ja taidokas, että kirja ei päästä otteestaan pitkään aikaan lukemisen jälkeen. Koskettavimmaksi lukiessani koin tarinan yllä vahvasti leijuvan armon tuntemuksen, vanhan parin välisen rakkauden ja anteeksiannon, sekä kauniisti kirjoitetut lautturikohtaukset, joihin Ishiguro on selvästi ammentanut muinaisista mytologioista.

  Tervehdin soutajaa tyytyväisin mielin, astun hänen keinahtelevaan veneeseensä, vesi loiskii ympärillä, ja airojen ääntä kuunnellessani saatan torkahtaa hetkeksi. Ja havahdun nukuksista puolivalveille, näen auringon laskevan veden yllä, ranta jää taakse, vaivun taas uneen ja herään lopulta soutajan lempeään ääneen. Ja jos hän esittää minulle kysymyksiä, niin kuin jotkut sanovat hänen tekevän, vastaan rehellisesti, sillä mitä salattavaa minulla enää olisi?

Haudatun jättiläisen kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijan myös muinaisbrittiläiseen maisemaan. Matkanteon vaikeutta kuvataan osuvasti: kunnollisia suunnistamista helpottavia polkuja ei ole, maastossa liikkumista hankaloittavat ohdakkeet ja rehottava aluskasvillisuus, ja ylämäissä ja liejukoissa vanhusten kulku on hyvin hidasta. Matkanteko on paitsi vaikeaa, myös vaarallista, sillä kulkija altistuu huonon sään, pahojen ihmisten, petojen ja yliluonnollisten voimien hyökkäysten armoille. Silti maisema lumoaa: tuuliset nummet, polvenkorkuiset kanervat, kaikkialla kasvavat piikkiherneet ja yksinäiset, kumaraan painuneet puut kuulostavat yksinkertaisesti niin ihanan brittiläisiltä. Lukiessa tuntuu koko ajan pieni pakahdus ja onni: on mahtavaa saada kulkea Axlin ja Beatricen rinnalla ja nähdä sielunsa silmin kaikki se, jonka Ishiguro niin eläväksi kirjoittaa. Kun matka vielä tarjoaa syvällistä pohdiskelua ja jättää sieluun lempeän jälkensä, on kirjassa koko lailla kaikki kohdillaan.


Haudattu jättiläinen on hieno, hämmentävä ja varmalla otteella taidokkaasti suomennettu romaani, jonka sivuille haluan palata vielä joskus. Niillä ovat seikkailleet myös mm. Tuijata ja Ulla.

HelMet-lukuhaaste 2016: 2 - Matkakertomus

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika


Laura Lähteenmäki: Korkea aika (WSOY, 2016. 280 sivua.)

  Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä. He olivat kuin kiiltäväkoppaisia muurahaisia, jotka ahersivat ja ahnehtivat, vuoron perään kumpaakin. Jokaisella korrella ja neulasella oli tarkoituksensa. Vasta myöhemmin sitä osaisi sanoa, mikä johtui mistäkin. Jokaisen oli yritettävä parhaansa ja toista oli autettava. Hyvä teko oli aina oikein, ja asiat ratkaisivat ajallaan parhain päin.

Otson pieni perhe on joutunut jättämään jatkosodassa kotinsa Terijoelle, menetettyyn Karjalaan. Anna-äiti ja pikkuinen Lauri päätyvät evakkomatkallaan Hämeeseen, ja he saavat katon päänsä päälle Pihlajan tilan leivintuvasta. Kun Olavi-isä kotiutuu sodasta, perhe saa tilalta maata rakentaakseen oman talon. Kova koti-ikävä vaivaa etenkin Annaa, mutta elämää on jatkettava ja surusta huolimatta elämässä on onneakin: rakas mies on säilynyt hengissä, uusi kaunis koti edistyy kivi ja lauta kerrallaan, ja toinen lapsikin on tulossa.

  Anna tiesi, ettei kotia saanut ajatella koko aikaa ja että oli sielläkin ollut nuoskalumisia, pilvisiä päiviä. He olivat Olavin kanssa sopineet, ettei kotiin pitänyt liikaa haikailla, ja lyöneet leikillään kättä. Jokin roti täytyi olla, he pudistivat päätään, turhaan ei saanut itseään kiihottaa. Mutta silti he usein miettivät, miten täällä oli tällaista ja siellä sellaista, ja se ajatus piti sisällään kaiken. Ja kun Anna oli yksin, hän antoi itsensä ikävöidä kotiin, oikein ikävöimällä ikävöidä. Se kylä siellä ja ne ihmiset, metsät, joki, kivet rannalla, talot ja teiden, polkujen mutkat tiettyjen aitojen ja puiden ja pensaiden kohdalla. Niitä ei enää koskaan näkisi.

Pihlajan talossa ei onni ole ollut yhtä suopea: talon isäntä Kalle on haavoittunut sodan viimeisessä suurhyökkäyksessä ja kotiutunut vaikeasti vammautuneena. Hän makaa päivät ja yöt peräkammarin vuoteessaan, eikä kykene mihinkään ilman apua. Vaimo Heljä hoitaa vihaista ja apaattista miestään parhaan taitonsa mukaan, ja yrittää samalla pitää suurta taloa yksin pystyssä - lapsia pariskunnalle ei ehtinyt ennen sotaa tai sen aikana siunaantua. Otson Anna tuntee suurta sääliä ja kiitollisuutta Heljää kohtaan ja haluaa auttaa tätä kaikessa.

Näiden kahden pariskunnan välille muodostuu erikoinen side, ja sodan jälkeisten vuosien valinnat ja tapahtumat vaikuttavat tulevien sukupolvien elämiin enemmän kuin nuoret vaimot vuonna 1948 voisivat mitenkään arvata.


Laura Lähteenmäen mittava, sekä aikuisten että nuortenromaaneja sisältävä tuotanto on kiinnostanut minua jo pitkään, mutta silti Korkea aika on ensimmäinen häneltä lukemani teos. Romaanin alkuasetelmaa ajatellen olin varma, että tämä olisi minulle aivan täsmäkirja, sillä evakkotarinat kiehtovat ja kiinnostavat minua aina. Juutuin ennakkoajatuksissani ehkä hieman liikaa juuri siihen evakkouden ja jälleenrakennusajan kuvauksen odotukseen, sillä Korkea aika kuvaa lopulta enemmän muuta: se on sukutarina ja kertomus siitä, miten ihmisten pienet ja suuremmatkin valinnat ja teot vaikuttavat seuraaviin sukupolviin, ja millaisen perinnön ihmiset jättävät jälkeläisilleen.

Pidin romaanin rakenteesta. Siinä kertojanäkökulma vaihtuu jokaisessa luvussa, ja kertomus etenee prologin ja nykyaikaan sijoittuvan ensimmäisen luvun jälkeen vuodesta 1948 kronologisesti takaisin nykypäivään. Vain kaksi henkilöä pääsee ääneen kahdesti eri aikatasoissa - Anna nuorena vaimona ja vanhana mummona, sekä hänen pojantyttärensä Saana parikymppisenä taideopiskelijana ja avioliitossaan kipuilevana keski-ikäisenä naisena - muuten kertomusta kuljetetaan aina eri kertojan näkökulmasta. Näin tapahtumia valotetaan ristiin monesta eri suunnasta ja asioiden syyt ja seuraukset avautuvat lukijalle mukavasti pikkuhiljaa. Vaikka Korkeassa ajassa äänen saa pari miestäkin, on teos selkeästi naisten kirja: sen päähenkilöitä ovat kahden suvun naiset, ja miehet tuntuvat sivullisilta paitsi tarinassa, myös välillä jopa omissa elämissään.

Vaikka pidin kirjasta kokonaisuutena, minulle parasta ja nautittavinta siinä oli kuitenkin juuri se, jota alun alkaen eniten odotin: evakkouden ja vierauden kokemus, syyllisyyden ja kiitollisuuden tuntemusten ristiriita ja tietynlainen omakohtaisestikin tutulta tuntuva haikeus, tutusta ja omasta luopuminen ja kaikki siihen liittyvä kipu ja ikävä. Otsojen evakkokokemuksista olisin halunnut lukea paljon enemmänkin, vaikka ymmärrän, että ne ovat toinen tarina ja Korkea aika on oikeanlainen juuri tällaisenaan.

  Anna ajatteli, miten he olivat pieniä palikoita tai käpylehmiä, jotka lasten leikeissä siirtyivät paikasta toiseen ja joille vedettiin aitaukset pehmeään multaan. Talvisodan jälkeen vieras venäläisperhe oli asunut kotikylässä heidän läävässään. Oli outoa ajatella, että maa siellä oli pysynyt ja navetta, mutta ihmiset olivat vaihtuneet. Joku tuntematon oli avannut läävän naukuvan oven, laittanut kaalit heidän muokkaamaansa peltoon. Joku toinen oli vetäissyt sipulin maasta kuin se, joka sen sinne oli pannut.

Lähteenmäki on punonut monesta erillisestä säikeestä taitavasti kirjallisen kokonaisuuden ja ketjun, jossa sukupolvet astuvat helmojaan kahistellen samalle viivalle ja käyvät päähenkilö Annan plyyshisohvalle vierekkäin istumaan. Korkea aika on kerronnaltaan rauhallinen ja kirkas, ja tarinaltaan elämänmakuinen, syvästi inhimillinen ja uskottava. Se jättää lukijan kirjan kansien sulkeuduttua perustyytyväiseen olotilaan. Romaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Jaana, Jonna, Katja, Krista, Mai Laakso, Maria, Tuijata ja Ulla.

HelMet-lukuhaaste 2016: 43 - Kirjassa mukana Pablo Picasso (sivuilla 216-217)

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Elämäni musiikkina

Olin oikeastaan aikeissa blogata tänään jostain ihan muusta, mutta sitten luin Lumiomenan Katjan tämänpäiväisen musahaastepostauksen, ja mieleni alkoi heti kelata, mitä itse kuhunkin kohtaan vastaisin. Lopulta oli pakko pyytää Katjaa haastamaan minutkin. :D Haasteen ideana on siis vastata annettuihin kysymyksiin linkittämällä tekstiin omaan elämään sopivaa musiikkia. Minun valintani ovat samalla eräänlainen läpileikkaus musiikkimaustani, kaikki kappaleet ja artistit ovat minulle elämäni varrelta rakkaita ja tärkeitä. (Ja kyllä: tällä kertaa jotain ihan muuta kuin oopperaa. :) )


Aloitetaanpa.

Kappale syntymävuodeltasi.
Eric Claptoniin rakastuin palavasti ollessani 15-vuotiaana kesätöissä pikkupaikkakunnan kirjakauppa-kahvilassa. Paikan omistaja toivoi, että kahvilassa soisi koko ajan musiikki, mutta hänen kasettikokoelmansa oli varsin suppea: kassatiskin takana olevassa kannettavassa mankassa pyöri koko päivän - joka päivä! - yksi ja sama kasetti, Eric Claptonin Backless. Kun kuuntelee koko kesän ajan kahdeksan tuntia päivässä samoja biisejä, käy luultavasti niin, että musiikki tulee pian ulos korvista. Tai sitten voi käydä myös niin, että kyseiseen musiikkiin hurahtaa aivan täysin. :D Eric Clapton on edelleen minulle yksi kovimmista ikinä, ja Backless on aivan järjettömän rakas albumi - hyvin henkilökohtaisella tavalla se on oman nuoruuteni kesien kuva.

Mittavan uran tehnyt Clapton julkaisi syntymävuotenani 1974 albumin 461 Ocean Boulevard, jolta minulle rakkain biisi on I Shot the Sheriff (Bob Marley oli julkaissut kyseisen kappaleen jo edeltävänä vuonna, mutta Claptonin versio on synnyinvuodeltani).

Laulu, jota äitini lapsuudessani minulle lauloi.
En muista äitini laulaneen minulle koskaan, hän ei ollut laulavaa tyyppiä. Mutta hän tykkäsi kuunnella musiikkia, ja muistankin lapsuudestani äidin hyräilleen mm. suosikkinsa Julio Iglesiaksen Nathalien tahtiin. :D

Musiikkia, jonka muistan lapsuudestani.
Minulla on itseäni toistakymmentä vuotta vanhempi isoveli, ja ihailin häntä lapsena ihan kaikessa. Kiitos minua reilusti vanhempien sisarusten en ole koskaan kuunnellut lastenlauluja muuten kuin kerhossa ja alakoulussa, kotona kuunneltiin aina aikuisten musiikkia. Muistan, kun veljeni osti Bruce Springsteenin albumin Born in the U.S.A. ja kuuntelimme sitä yhdessä ja pieni Sarppa oli aivan onnessaan. :D Brucea kuuntelen edelleen aina joskus, ja esimerkiksi loistava Glory Days tuo aina mieleen isoveljeni.


Kappale ensimmäiseltä omistamaltani tallenteelta.
Kun nuoruudessani kaikki muut kuuntelivat Dingoa (myös minut haastanut Katja :), minä en (olen alkanut hieman kiinnostua Dingosta vasta parikymppisenä: kiertelin festareita, Dingo teki yhden monista comebackeistaan, ja minäkin näin bändin Korson Ankkarockissa vuonna 1993 (ellen aivan väärin muista)). Muiden kuunnellessa Dingoa minä kuuntelin J. Karjalaista. Minulla oli tosi hieno valkoinen, kannettava kasettisoitin (joka olisi nykypäivänä luultavasti aivan kauhea, ääntä surkeasti toistava romu :D) ja kuuntelin J. Karjalainen ja Mustat lasit -esikoisalbumia niin, että on ihme ettei C-kasetin nauha pursunnut ulos kovan käytön seurauksena. Erityisesti hauska ja letkeä Apinaorkesteri oli siihen aikaan mieleeni.

Kappale ensimmäiseltä itse hankkimaltani tallenteelta.
Musiikki on aina ollut minulle todella tärkeää, ja muistan sijoittaneeni jo esiteininä viikkorahojani ja sittemmin ensimmäisiä kesätyöpalkkojani LP-levyihin. Tässä kohtaa muisti on hyvin hatara, enkä varmasti muista missä järjestyksessä levyjä on tullut ostettua, mutta jostain syystä muistan hyvin tarkasti sen päivän, kun kävin ostamassa Porvoon Sokokselta Miljoonasateen Laukauksia viulukotelossa -albumin. Koko albumi on minulle edelleen aivan järjettömän rakas, mutta erityisesti Marraskuu on yksi Elämäni Biiseistä. Siksikin, että olen marraskuun lapsi ja biisi on jo pelkästään sen vuoksi tuntunut tärkeältä ja henkilökohtaiselta (vaikken teininä tietenkään ole tiennyt mitään mistään kaipuun kaljakoreista tai kapakassa dinosauriin luun kanssa juopottelusta :D ). Myöhemmin siihen on alkanut liittyä niin paljon muistoja, henkilökohtaisia merkityksiä, koti-ikävää ja nostalgiaa, että kappaletta on välillä vaikeaa kuunnella kuivin silmin.

Musiikkia teini-iän tuskasta.
Jokainen teini potee varmasti omanlaistaan olemassaolon tuskaa ja elämä tuntuu vaikealta, mutta minulla teini-iän tuskaan liittyy erottamattomasti isompiakin asioita, sillä isäni kuoli kun oli viidentoista. Isän kuoleman jälkeen yksi tärkeimmistä lohdun lähteistä oli juuri musiikki, ja lukiovuosina löysin mm. juurevan blues-musiikin. Voisin listata tähän helposti vähintään parisataa tärkeää ja rakasta biisiä eri genreistä niiltä ajoilta, mutta nostan nyt John Lee Hookerin ja Santanan The Healerin, jolla oli minulle aivan kirjaimellisesti valtava sielua parantava vaikutus.


Lempimusiikkiani viiden vuoden takaa.
Kuuntelin viisi vuotta sitten koko lailla samaa musiikkia kuin tänäkin päivänä. Vuonna 2011 ilmestyi ihanan Adelen albumi 21, ja rakastin sitä! Kuuntelin levyä melkein kyllästymiseen asti, enkä olekaan nyt aikoihin kuunnellut naisen musiikkia. Koko albumi on huikea, mutta etenkin Rolling in the Deep oli silloin aivan sikahyvä.

Laulu, joka kuvaa viimeisintä parisuhdettani.
Lyhyestä virsi kaunis: Amy Winehousen Love is a Losing Game. (Viime vuodet olenkin viihtynyt sinkkuna, kappas vain. :D )

Elämääni tällä hetkellä kuvaava laulu.
Olen paitsi ikuinen optimisti, myös ikuinen haaveilija. Duffyn Distant Dreamer on kuin musiikillinen omakuvani.


Elämässäni tärkeintä asiaa tai henkilöä kuvaava laulu.
Elämä ilman ystäviä ja läheisiä olisi aika ankeaa ja merkityksetöntä. Rakastan The Beatlesia, ja tämä biisi kertoo kaiken: With a Little Help From My Friends.

Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille.
Tämä on vaikea kysymys, mutta mieleeni tuli Sir Elwoodin Vieraskirja, joka on ansiokkaasti levyttänyt runoilija Ilpo Tiihosen runoihin sävellettyä musiikkia. Esimerkiksi kappale Tietäjä on ihastuttava. Näissä kappaleissa yhdistyvät kirjallisuus ja musiikki - mikäs sen sopivampaa kirjablogiin!

Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait.
Sain siis haasteen Katjalta, josta minulle tulee aina välittömästi mieleen Tori Amos, kun musiikista puhutaan. Pidän itsekin Torin musiikista ja olen joskus kuunnellut sitä melko paljonkin, mutta Katja on sellainen Tori-fani ja -tuntija, etten tiedä muita. ♥ Omistan hänelle sen kappaleen, joka on itselleni Torin tuotannosta rakkain ja jota tiedän Katjankin (tietenkin!) rakastavan, eli Winterin.


Semmoista. Haluan haastaa myös Kaisa Reetan, Suketuksen, Villiksen ja Nonnulan Jonnan miettimään omaa elämäänsä musiikin kautta. ♥

(Postauksen kuvat on otettu Tampereen Tallipihalla, joka on ehdottomasti yksi kaupungin ihanimmista paikoista.)

(Ja yksi musajuttu vielä: Olin eilen Tampereen Ratinassa Eppujen 40-vuotissynttärikonsertissa, ja voi pojat! Oli niin mahtavaa, ettei tähän voi sanoa muuta kuin pala kurkussa yhyy ja ♥ !!)

perjantai 5. elokuuta 2016

Savonlinnan Oopperajuhlat: Norma


Norma 3.8.2016
Musiikki: Vincenzo Bellini
Libretto: Felice Romani (perustuu Alexandre Soumet'n traagiseen runoelmaan Norma)

Musiikinjohto: Gianandrea Noseda
Ohjaus: Vittorio Borrelli (alkuperäisohjaus Alberto Fassini)
Kuoron valmennus: Claudio Fenoglio
Kantaesitys Milanon Teatro alla Scala -oopperatalossa 26.12.1831
Kaksi näytöstä, kesto n. 3 tuntia 15 minuuttia (sis. yhden väliajan)
Lavastus Severio Santoliquido & Claudia Boasso, puvut William Orlandi, valaistus Andrea Anfossi

Teatro Regio Torinon orkesteri ja kuoro

Norma (Elena Mosuc, sopraano) on gallialainen ylipapitar, joka on vannonut valan ja lupautunut pyhittämään elämänsä uskolle ja elämään selibaatissa. Hän on kuitenkin rakastunut roomalaiseen prokonsuli Pollioneen (Gregory Kunde, tenori) ja saanut tälle kaksi lasta. Suhde ja lapset on pidetty salassa. Nyt Pollione on kuitenkin lakannut rakastamasta Normaa ja iskenyt silmänsä kauniiseen Adalgisaan (Veronica Simeoni, mezzosopraano), joka on nuori papitar ja Norman ystävä - yhtä lailla selibaattilupauksen tehnyt nainen. Kuvio paljastuu Normalle, ja hän vannoo kostoa petturimaiselle Pollionelle.

Muuallakin kuin päähenkilöiden sydämissä kuohuu: Gallia ja Rooma ovat sotatilassa. Erinäisten käänteiden jälkeen Pollione jää kiinni liikuskellessaan gallialaisten luostarissa. Papisto, druidit, papittaret ja sotilaat kokoontuvat temppeliin uhratakseen Pollionen jumalille, ja Norma tuntee koston hetkensä koittaneen. Hän haluaisi kostaa myös Adalgisalle, mutta säästää tämän hengen ja tunnustaa lopulta kansalle rikkoneensa itse uskollisuusvalansa ja asettuvansa uhriksi Pollionen rinnalle. Ennen kuolemaansa Norma paljastaa isälleen, ylipappi Orovesolle (Michele Pertusi, basso), että hän on pettänyt selibaattilupauksensa ja hänellä on kaksi lasta. Lopuksi Norma ja Pollione kävelevät roviolle kohti kuolemaansa.


Tällä viikolla toteutui yksi pitkäaikaisista haaveistani, kun pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni osallistumaan Savonlinnan Oopperajuhlille. Ihka ensimmäiseksi Savonlinna-oopperakseni valikoitui juuri keskiviikkona ensi-iltansa saanut Teatro Regio Torino -oopperatalon vierailuesitys, Bellinin Norma. Miljöönä Olavinlinna oli upea, ja jo pelkästään Kyrönsalmen rantaan ja linnan liepeille saapuminen tuntui jotenkin taianomaiselta. (Olin kaikesta niin tohkeissani, että unohdin kameranikin autoon, ja siksi en saanut linnasta yhtään oikeasti hyvää kuvaa.) Norma olikin sikäli loistava valinta, että bel canto -tyylilajia edustavana oopperana sen musiikki ja lauluosuudet ovat taivaallisen kauniita, ja juuri laulusuoritusten kauneudessa ja puhtaudessa torinolaiset tekivät suuren vaikutuksen. Laulu oli aivan mykistävän hienoa kuultavaa. Normaa on tehnyt tunnetuksi mm. Maria Callas - ehkäpä maailman paras sopraano kautta aikojen - joten tämän oopperan kohdalla odotukset ovat aina korkealla.

On aina mielenkiintoista päästä näkemään sellaisia oopperaproduktioita, joissa tekijäkaarti on itselle ennestään täysin vieras. On jännittävää seurata vieraan kapellimestarin - ja toki etenkin pääosien esittäjien - eläytymistä ja kehonkieltä, kuunnella tuttuja aarioita vieraiden laulajien esittäminä ja tarkkailla itsessään sitä hetkeä, kun esitykseen solahtaa täysin sisään ja huomaa poimivansa laulajien joukosta ne, jotka nousevat omiksi suosikeiksi. Torinolaisten Normassa omat suosikkini erottuivat jo alkuvaiheessa: tenori Gregory Kunden ja mezzosopraano Veronica Simeonin lavakarismat olivat vertaansa vailla. He paitsi lauloivat häikäisevän hyvin, myös näyttelivät taidokkaasti.

Ikävä kyllä Normaa esittäneen sopraano Elena Mosucin kohdalla petyin juuri siihen, että vaikka hän lauloi taivaallisen kauniisti, oli esiintyminen muuten hieman vaisua. Norman rooli on kaikin puolin erittäin vaativa: sopraanon tulisi kyetä laulamaan lyyrisesti haasteelliset aariat ja duetot runsaine juoksutuksineen teknisesti täydellisen puhtaasti, ja samalla näytellä traagisen kohtalon kokevan tuskaisen naisen rooli uskottavasti, siten että myös katsojan sydän tuntuu pakahtuvan tuskasta. Mosucin ilmaisu oli kuitenkin melko laimeaa, ja koska näin lavalle erinomaisen hyvin rivin kolme paikaltani, tuntui, että sopraanolla oli sama, hieman hukassa oleva mutta alakuloinen ilme kaikissa tilanteissa, oli kyse sitten rakkaudesta, rakastetun petoksen aiheuttamasta tuskasta, uudelleen löydetyn ystävyyden aiheuttamasta onnesta tai Norman aikeesta surmata omat lapsensa. Lopussa Norma ja Pollione joutuvat yhdessä polttoroviolle, ja kun nainen hyvästelee lapsensa, voisi kuvitella että minullakin katsojana olisi ollut vaikeaa hillitä itseäni - mutta ei, itselleni täysin poikkeuksellisesti katsoin koko oopperan kuivin silmin. Mosucin kohdalla tuntui, kuin olisi ollut kuuntelemassa taivaallisen kaunista konserttia, mutta siinä kaikki. Harmillista.

Torinolainen oopperakuoro oli kuitenkin todella vaikuttava, oopperan puvustus oli lumoava ja hyvin yksinkertainen kivipaaseja esittävä lavastus tuntui sopivan Olavinlinnan puitteisiin oikein hyvin. Myös valaistus oli sopivan dramaattinen. Huikean upeat laulusuoritukset ja etenkin Kunden ja Simeonin mukaansa tempaavat näyttelijäsuoritukset pelastivat paljon, ja loppujen lopuksi esitys jätti hyvän mielen ja tyytyväisen olon, vaikkei se itselleni aivan napakymppi ollutkaan. Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa vuotuinen perinne: jatkossa Oopperajuhlille on päästävä vähintään kerran kesässä.

Rakkaille ystävilleni vielä suurkiitokset seurasta. Ilta oli erityisen lumoava juuri teidän seurassanne! ♥

*****

Palaan pyhänä blogiin vastailemaan edellisten postausten kommentteihin (kiitos niistä kaikista!) ajan ja ajatuksen kanssa. Sitä ennen vielä vähän Tampereen Teatterikesää ja yksi kappale Eppujen megakonserttia. Ja tätä kirottua kesäflunssaa, jonka vuoksi jouduin perumaan toisen Savonlinna-päiväni, huoh. Ihanaa viikonloppua kaikille! ♥

maanantai 1. elokuuta 2016

Politiikkakollektiivi & Ryhmäteatteri: Eduskunta 3


(Kuvassa Robin Svartström pääministeri Juha Sipilänä. Kuva: Ilkka Saastamoinen, Ryhmäteatteri.)

Eduskunta III 1.8.2016
Tampereen Teatterikesä, esityspaikka Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö
Käsikirjoitus ja ohjaus: Susanna Kuparinen
Taustatutkimus: Jari Hanska, Susanna Kuparinen ja Olga Palo
Dramaturgi: Jukka Viikilä
Kantaesitys Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämöllä 26.9.2015
Kesto n. 3 tuntia 45 minuuttia (väliaikoineen)
Esitysdramaturgia ja lavastus Akse Pettersson, pukusuunnittelu Saara Ryymin, valosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Markus Bonsdorff, videot Anna Paavilainen, musiikin sävellys Kerkko Koskinen, graafinen suunnittelu Klaus Welp ja Mirkka Hietanen, tuottajat Jan Liesaho (Politiikkakollektiivi) ja Ville Salmisalo (Ryhmäteatteri)

Rooleissa: Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen ja Robin Svartström

Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt valtavan taustatyön ja rakentanut laajasta aineistosta dokumenttinäytelmätrilogian, jonka päätösosa Eduskunta III on. Näytelmä pureutuu Kataisen hallituksen viimeisiin aikoihin, Stubbin ja sittemmin Sipilän hallituksen hallituskausiin, eli se ajoittuu vuosiin 2013-16. Se on Suomen nykyisen sisä- ja erityisesti talouspolitiikan läpileikkaus, joka näyttää konkreettisesti, miten tiukkaa talouskuria ajavan hallituksen leikkauspäätökset vaikuttavat yhteiskuntaan. Lavalla konkretisoituu se, millä tavoin ja keneen leikkaukset tekevät eniten kipeää. Näytelmä avaa myös ansiokkaasti politiikan monimutkaisia kuvioita ja tekee niistä tavalliselle ihmiselle hieman helpommin ymmärrettäviä kokonaisuuksia.

Olen innokas tv-dokumenttien katsoja ja ahkera teatterissa kävijä, mutta dokumenttiteatterista minulla ei ole aikaisempia kokemuksia. Kun huomasin, että tämä Ryhmäteatterin paljon puhuttaneen Eduskunta-trilogian päätös saapuu Tampereen Teatterikesään, kiinnostuin heti. Tänään ennen esitystä minua alkoi kuitenkin jännittää: miten kaltaiseni keskivertokatsoja jaksaa liki nelituntisen poliittisen satiirin? Olen kiinnostunut politiikasta ja pyrin seuraamaan Suomen sisäpolitiikkaa parhaani mukaan, mutta koen että tietopohjani on liian suppea, ja että haluaisin tietää ja ymmärtää politiikasta enemmän. Siihen huutoon vastasi Susanna Kuparisen informatiivinen, vahvasti yhteiskuntakriittinen ja jopa opettavainen Eduskunta III paremmin kuin hyvin. Toki se sai paitsi ymmärryksen, myös tuskan entisestään kasvamaan: tajusin taas, miten pieniä palasia suuresta kokonaisuudesta hahmotan, miten vietävissä ja median armoilla politiikan seuraajana olenkaan, ja miten paljon enemmän olisi syytä tietää ja ymmärtää. Pahimmillaan politiikka tuntuu peliltä, jonka peliohjeet on kirjoitettu kielellä, jota en osaa.

(Kuvassa Noora Dadu Mauri Pekkarisena. Kuva: Ilkka Saastamoinen, Ryhmäteatteri.)

Alkuun tuntui kankealta. Katsomoon vyörytettiin täyslaidallinen poliittista terminolgiaa ja kapulakieltä, tuntui etten ymmärrä kaikkea mitä puhutaan enkä pysy nopean dialogin kyydissä. Kiemurtelin penkissäni ja haaveilin lannistuneena väliaikakahvista, pelkäsin että edessäni ovat ehkä elämäni pisimmät neljä tuntia. Jonkin ajan kuluttua jotain kuitenkin tapahtui: aloin ihan tosissaan kiinnostua aiheesta ja uppoutua tekstiin, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun lavalla pureuduttiin hallintarekisteriin, veronkiertoon ja Stubbin koottuihin valheisiin ja selityksiin, huomasin olevani täysin hereillä ja myös täysin koukussa Kuparisen näytelmään. Väliajalla vertailimme fiiliksiä ystäväni kanssa, ja kokemukset olivat kiinnostavasti samankaltaiset: tekstiin solahtaminen oli tapahtunut kummallakin samaan aikaan, samassa vaiheessa esitystä. Tauko teki hyvää, vahva kahvi maistui ja pää tuntui kaikesta tiedosta turvonneelta.

Toisella puoliskolla ajankulua ja esityksen kestoa ei enää edes ajatellut, sillä niin kiinnostavaa, vetävää ja viihdyttävää teksti oli. Näytelmän ehkä hauskin - ja samalla myös omakohtaisesti eniten häpeää aiheuttava - kohtaus kuvasi median roolia poliitikkojen imagon rakentajana ja kansalaisia ohjailevana kätenä. Lavalla esiteltiin "kappas niin sopivasti" juuri vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmestynyttä Sipilä-elämäkertaa, sitä miten media muokkasi suuren yleisön mieliin keskustajohtajasta lähes pyhimysmäisen kuvan ja miten Sipilästä leivottiin pääministeri. Muistan itsekin käyneeni heti vaalien jälkeisessä järkytyksessä ystävieni kanssa keskusteluja, joissa pohdimme että onneksi Sipilä taitaa kuitenkin olla aivan tolkun ihminen, pientä ihmistä ymmärtävä. Niin vain kävi, että mekin nielimme purematta sen mitä meille hopealautaselta syötettiin, ja tätä tapahtunee erityisesti politiikan saralla jatkuvasti. Media synnyttää mielikuvia ja niiden mielikuvien varassa me muodostamme omaa kokonaiskuvaamme asioista, joku enemmän, joku vähemmän kyseenalaistaen.

Enpä osannut arvata etukäteen, että poliittinen satiiri voisi yhdellä tasolla olla myös monella tavoin tunteisiin vetoavaa. Mutta sitäkin Eduskunta III oli - jopa siinä määrin, että jossain vaiheessa huomasin nieleskeleväni kurkussani tuntuvaa palaa. Esityksessä näytettiin useita lyhyitä videonpätkiä, joissa Kuparinen haastatteli Kreikan entistä valtiovarainministeriä, Gianis Varoufakista. Keskustelut olivat ajatuksia herättäviä, ja ne tarjosivat mielenkiintoista kontrastia ja perspektiiviä myös Suomen taloustilanteeseen. Erityisen pysäyttäviä olivat screenille heijastetut, tilastotietoon perustuvat faktat Kreikan tukipakettien sisältävien leikkausvaateiden aiheuttamista välittömistä yhteiskunnallisista vaikutuksista: mm. nuorisotyöttömyyden, aliravitsemuksen ja lapsikuolleisuuden rajusta lisääntymisestä kertovat luvut olivat karua katsottavaa. Hiljaiseksi jätti myös esityksen loppu, jossa paneuduttiin vuoden 2012 äitienpäivänä Helsingissä murhatun 8-vuotiaan Eerikan kohtalon kautta suomalaisen sosiaalihuollon ja lastensuojelun murheelliseen tilaan. Tilanteen kestämättömyys on karu tosiasia jo nyt, ja rajujen leikkausten kurjistava vaikutus tulee näkymään lähivuosina jatkuvasti lisääntyvänä lastensuojelullisena paineena. Ja se on kylmäävä ajatus!

Eduskunta III järkytti ja jätti hiljaiseksi, mutta samalla se teki valtavan vaikutuksen ja veikkaankin esityksen tekevän työtä alitajunnassani vielä pitkään. Näytelmä on rohkea, pureva, pisteliäs ja armoton. Pituudestaan huolimatta se on melko napakka ja hienosti koottu kokonaisuus, jonka taustatyön valtavaa määrää voi vain arvailla. Vahvasti yhteiskuntakriittinen ja katsojaakin terveeseen kriittisyyteen herättelevä Eduskunta III on todella tärkeää teatteria - näytelmä, jonka katsominen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus jokaiselle, jolla on äänestysoikeus.

(Kuva: Ilkka Saastamoinen, Ryhmäteatteri.)

(Tämä on muuten vielä kerrottava: Näin tamperelaisittain erityisen kutkuttava hetki oli se, kun lavalle saapui SDP:n kansanedustaja Jukka Gustafsson. Kutkuttavan tilanteesta teki se, että olin juuri hetkeä aiemmin nauttinut väliaikakahvini muutaman metrin päässä oikeasta Gustafssonista, eli mies itse istui katsomossa. :D Paikalla näytti olevan muutamia muitakin tamperelaispoliitikkoja, eli selvästi näytelmä kiinnostaa myös niitä, joihin satiiri kohdistuu.)

Pääsin katsomaan näytelmän Tampereen Teatterikesän pressilipulla. Kiitos! Susanna Kupariselle ja koko työryhmälle iso kiitos hienosta ja tärkeästä produktiosta! ♥
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...