sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Katja Kettu: Hitsaaja


Katja Kettu: Hitsaaja (WSOY, 2012. 1. painos 2008. 348 sivua.)

  Ja siinä pirtissä seisoessaan ja katsoessaan ulkona tallattua maisemaa, alkaa laskea päiviä lintujen muutosta ensimmäisiin pakkasiin ja nyt ensilumeen, kalenteri seinällä näyttää pysyvästi vuotta -75, silmät harovat maisemaa ja lunta ja hiljaisuutta, ja samalla ymmärtää että se, mitä ei ole halunnut aiemmin ajatella eikä laskea, se on totta. Veli on ollut poissa kauan, kauemmin kuin koskaan ennen, ja mielen on aikaa sitten täyttänyt kaamea aavistus. Että nytkö sille on käynyt niin kuin vanha kansa aikaa sitten on ennustanut.

On syyskuinen myrsky-yö vuonna 1994. Matkustaja-alus Estonia on uponnut Suomenlahden pohjaan, ja sen mukana syvyyksiin on vajonnut liki tuhat ihmisuhria. Onnettomuuden vaikutukset tuntuvat yhtä lailla helsinkiläisellä telakalla kuin kaukana Lapin kairoilla saakka.

Helsingissä vaatimatonta elämäänsä yrittää elää Niila Kamsu, junantuoma pohjoisesta, joka on parikymmentä vuotta aiemmin jättänyt taakseen punahiuksisen naisen ja koko siihenastisen elämänsä. Mies on sielultaan runoilija, mutta tekstit eivät perhettä elätä. Siksi on pakko käydä työssä telakalla, hitsata varmoin käsin tasaista saumaa ja yrittää löytää hitsin kirkkaasta valokaaresta runollinen ulottuvuus. Kun Estonia uppoaa, menee koko elämä sekaisin. Vaimon sisaren perhe on ollut laivassa, kotona alkavat entistäkin koleammat ajat, ja työpaikalla kohdalle osuvat lomautus ja pakollinen hitsauskurssi. Menneisyyskin muistuttaa itsestään joka käänteessä, ja mielessä pyörii rikkinäisen levyn lailla sama ralli: Oli pakko lähteä. Jotain vikaa tavarassa. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että miehen on pakko lähteä takaisin pohjoiseen, sen naisen luo, joka yli kaksikymmentä vuotta aiemmin jäi odottamaan.

Inarissakin tuntuvat Estonian murheelliset pärskeet. Mirka Autin kaksoisveli on kadonnut, ja herää epäilys, että mies on toteuttanut uhkauksensa, lähtenyt etelään ja saanut laivalta työtä. Veljen katoaminen nostattaa Mirkassa vihan: veli on poissa ja joku on siitä vastuussa. Tarvitaan sovitus, kosto ja rangaistus - ja on Mirkan tehtävä asettua Jumalan ruoskan rooliin. Mirkan ja Niilan tiet kohtaavat vääjäämättömästi, mutta oikeastaan kaikki on alkanut jo kauan sitten.


Katja Kettu nousi suosikikseni kertaheitolla luettuani Kätilön pian viisi vuotta sitten. Rakastuin kirjan vimmaisella tavalla aistivoimaiseen ilmaisuun ja upeaan kieleen, ja ihailuni vain kasvoi naisen seuraavan teoksen, Yöperhosen, myötä. Ketun seuraavaa romaania odotellessa halusin lukea hänen vanhempaa tuotantoaan, ja myös tämä Hitsaaja osoittautui hienoksi lukukokemukseksi.

Hitsaajassa Estonian uppoaminen ei ole varsinaisesti itse aihe, vaan tapahtumat liikkeelle sysäävä voima. Tarina etenee neljän ihmisen kertomana: Niilan ja Mirkan lisäksi syksyn 1994 tapahtumia tarkastellaan myös Niilan Kaisu-vaimon sekä inarilaisen poliisimiehen, vanhemman konstaapeli Someron näkökulmasta. Jokaisella henkilöllä on hyvin tunnistettava oma äänensä ja tapansa kertoa. Niilan osuudet vaativat pisimpään totuttelua: mies ikään kuin etäännyttää itsensä ja katselee itseään ulkopuolelta - kerronta kulkee omituisessa passiivissa, vaikka hän selvästi puhuu itsestään. Mirkan kieli sen sijaan on rikkainta, eläväisintä ja vimmaisinta. Hänen suullaan kerrotuista osioista nautin selvästi eniten. Kaisun ja poliisimies Someron tekstit kuvastavat hyvin heidän olemuksiaan: Kaisun teksti on hyvin tavanomaista ja helposti unohtuvaa - kuin nainen itsekin, Someron lapinmurteinen ilmaisu taas luo kuvan asiallisuuteen pyrkivästä ammattinsa edustajasta, jäyhästä ja jämystä lapinmiehestä.

Parasta tässäkin Ketun kirjassa on paitsi ihmisluonnon, myös Lapin luonnon kuvaus. Talveen valmistautuva maisema on karulla tavalla hyvin kaunis: Kaamos roikkuu matalalla, raskaana päälaella, mutta ensilumi luo maisemaan valjua valoaan. Pohjoisen syksyinen, pakkasia edeltävä valo on muutenkin aivan omanlaistaan, se näkyy taivaanrannassa paksuna ja emäksisenä, ja samanlaisena hengittää maa. Hämärtyvässä illassa varvikkoreunan käkkyrämännyt ja vaivaiskoivut vääntelevät peloissaan, ja kun ensimmäiset revontulet näkyvät metsän musteikon yllä, tulee lukiessa samanaikaisesti kylmä ja lämmin olo. Kaltaiselleni etelänvarikselle lappilaisessa luonnossa on taianomaista ja kutsuvaa eksotiikkaa, mutta samalla ymmärrän, että kairoilla, jossa kaikki kasvaa kitua ja on pientä ja surkeaa unelmia myöten, nujertaisivat luonnon karuus ja kuukausia kestävä kaamos minut hyvin nopeasti. Kettu kuvaakin Lapin turismia paikallisten näkökulmasta niin oivallisesti, että nauroin kuvauksia vedet silmissä. Kuvaukset elämysimmeisistäperinnepoppanan hypistelijöistä ja etelänhattaroista tavallaan osuivat ja upposivat. :D Ja entäs sitten nämä:

  Tai sitten joku peräkylän miehenkipiä mettävouti. Sellaset kulkevat satojakin kilometrejä kolojäkälän perässä, niillon pää suopursukännissä, housuissa himo. Sitten net kännäävät, rälläävät viikon, lähtevät kotia päin pahoilla mielin, taskut tyhjinä. Sellaselta saattaa heleposti urjeta vaikka mitkä rikkauet. 
  Tai sitten se on aatellu, että tämä Kamsu on etelänvariksia, näitä sileitä apurahataiteilijoita, jotka saapuu junalla mieli täynnä Lapin huumaa, pysähtyvät Rovaniemelle, lähettävät vaimolle postikortin, käyvät Kiutakönkäällä, saavat rakot jalkoihinsa, istuvat loppuviikon baarissa punottaen ja naisenkipeänä. Näkevät Joulupukin ja masentuvat. 
  Kummassakin tapauksessa on rahaa, millä mällätä.

:D

Hitsaajassa on mukavasti rivienvälistä huumoria, mutta enemmän kuitenkin alakuloa, painajaisia ja ahdistusta, niin ettei tämä mikään hilpeä kirja ole. Mutta sen sijaan jo varsin tunnistettavaa Kettua, jossa väkevästi aistivoimainen, alkukantainen ja kuitenkin runollinen kieli antaa esimakua siitä, mitä tämän jälkeen tuleman pitää. Jo Mirka kuvataan villisilmäksi, Niilan kotipihan oravasta - joka on muuten hänen ainoa ystävänsä! - huokuu villieläimen haju, kuin Jumalan paita, ja myrskyn riepottelemassa maisemassa on jotakin samaa kuin keski-ikäisen naisen ajellussa alapäässä.

Hitsaaja on koukuttava, vaikuttava ja komeaksi kokonaisuudeksi kasvava romaani - ja kertakaikkisen oivallista luettavaa marraskuisiin, pimeisiin iltoihin. Sen ovat lukeneet myös Kirsi, Aino ja Mari A.

  Tässä maailmassa täytyy osata elää. Kairoilla eletään suden lailla. Järvellä aallon lailla. Kylillä vallitsee ihmisen haju ja laki. Täytyy pelata niillä korteilla, mitä on maailman alussa jaettu. 

HelMet-lukuhaaste 2016: 32 - Kirjassa on myrsky

perjantai 4. marraskuuta 2016

Tampereen Teatteri: Patriarkka

(Kuvassa Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti, Heikki Kinnunen, Ritva Jalonen, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka 26.10.2016
Käsikirjoitus: Juha Jokela
Ohjaus: Samuli Reunanen
Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 8.9.2016
Kesto n. 2 tuntia 40 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, videosuunnittelu Joonas Tikkanen, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Kuusikymppiset Heimo (Heikki Kinnunen & nuorena Heimona Antti Tiensuu) ja Virpi Harju (Ritva Jalonen & nuorena Virpinä Pia Piltz) viettävät leppoisia eläkepäiviään Normandian auringossa. Aiemmin diplomi-insinöörinä ja opettajana työskennelleen pariskunnan päivät täyttyvät hyvästä viinistä, puutarhanhoidosta ja shakinpeluusta - kunnes Heimolle tulee mieleen ajatus: hän haluaa palata kotimaahan ja hankkia elämäänsä vielä yhden merkityksellisen projektin, sillä Suomi pitää auttaa uuteen nousuun. Virpi vastustaa ajatusta, mutta siitä huolimatta paluumuutto Pohjolaan on edessä.

Suomessa odottavat pariskunnan lapset; tytär Jonna (Elisa Piispanen) ja tämän nelikymppisiään viettävä isoveli Jarno (Risto Korhonen), jonka vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa parille kolmatta lasta. Heimo tapaa myös vanhan ystävänsä Kalen (Jukka Leisti) ja tämän Anja-vaimon (Kirsimarja Järvinen) pitkästä aikaa. Sopiva ja kiinnostava projektikin tuntuu löytyvän, kun Jarnon kaveri Marko (Arttu Ratinen) esittelee Heimolle ydinvoimalaprojektia, jossa hän itse työskentelee.

Vanhempien paluun kunniaksi järjestetään juhlaillallinen perheen ja ystävien kesken. Alun juhlava ja miellyttävähkö tunnelma muuttuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun juhlaväki alkaa pitää puheita, ja pinnan alla kyteneet jännitteet alkavat purkautua. Yhdellä jos toisellakin on painavaa sanottavaa.

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Ritva Jalonen, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka on saanut hurjasti kehuja ensi-illastaan lähtien, ja minäkin astelin Tampereen Teatterin päänäyttämön katsomoon mieli odotuksia pursuillen. Olin lukenut ennakkoon pelkästään näytelmän juonikuvauksen, muut odotukseni syntyivät lähinnä työryhmästä. Kun näyttelijäjoukosta löytyy kolmikko Kinnunen - Korhonen - Leisti ja siihen päälle vielä Kummeli-komediennet Jalonen ja Turunen, ajattelin että näytelmä lie draamaa höystettynä runsaalla huumorilla. Patriarkka osoittautui kuitenkin ihan toisenlaiseksi, ja se veti maton altani useampaankin otteeseen. Koskettavan herkän pojan roolin tehnyt Risto Korhonen sai naurun sijasta silmäni kostumaan, Mari Turunen olikin tiukka ja suorasanainen älykköfeministi ja Ritva Jalosen äidin rooli veti hyvin vakavaksi ja mietteliääksi. Heikki Kinnusen Heimo oli etenkin toisella puoliajalla aivan sydäntäsärkevän surullinen hahmo. Onneksi sentään Jukka Leisti näytteli roolissa, jonka tyyppisissä olen useimmiten tottunut hänet näkemään - hassua, mutta vanheneva, häijy ja irstas ukonkuvatus sai minut tuntemaan oloni tutuksi ja turvalliseksi. Jotain on vielä ennallaan, tämä palanen teatterimaailmassa paikoillaan. :)

Juha Jokelan teksti käy läpi monia suuria ja merkityksellisiä teemoja. Se pureutuu sukupolvien ja -puolten välisiin ristiriitoihin, tarkastelee vanhemmuutta, vanhemman ja lapsen ja toisaalta puolisoiden välistä rakkautta, perhedynamiikkaa, ystävyyttä ja avioliittoa. Se saa katsojan pohtimaan itseään suhteessa muihin ja ympäröivään maailmaan, miettimään mikä on liiallista itsekkyyttä, milloin taas ihminen antaa liikaa periksi. Puhumattomuus ja toisen ohi puhuminen näkyvät monessa. Patriarkka antaa myös kasvot pelolle, joka tekee ihmisen sokeaksi lähimmäisensä tarpeille - ihan kuin ne asiat, joita ei näe, eivät olisi olemassa. Teksti on kokonaisuutena puhutteleva ja koskettava, ja se antaa katsojalle kotiläksyksi paljon ajatustyötä ja henkistä pureskeltavaa.

Jokelan käsikirjoitus on ainakin näin maallikon silmissä myös tekstillisesti todella vaativa ja haastava. Se sisältää pitkiä ja hankalia dialogeja ja monologeja, joissa on myös sisällöllisesti paljon tiukkaa asiaa; esimerkiksi politiikkaan, sähköntuotantoon ja ydinvoimalamaailmaan liittyvää jargonia ja terminologiaa. Ajattelisin siis, että teksti vaatii näyttelijöiltä paljon.

Patriarkka olikin kokonaisuutena vakuuttava. Näyttelijäntyöhän oli toki aivan timanttista, ja jokainen näyttelijä loisti vuorollaan. Sitä keventävää huumoriakin löytyi, hauskimpina yksityiskohtina mieleeni jäivät alkupuoliskon hulvaton Skype-puhelu Ranskasta Suomeen, sekä Kirsimarja Järvisen rooli, jossa hän pääsi loistamaan erinomaisen rytmiikan ja ajoituksen tajun omaavana komediennena. Vaikuttavia kohtauksia oli useita: esimerkiksi äidin ja pojan keskustelu sairaalavuoteen äärellä oli riipaisevan koskettava, koko pitkä illalliskohtaus dialogeineen herkullinen, ja sekä Petran ja Jarnon synnytyskohtaus, että Virpin ja Heimon loppukohtaus omalla tavallaan unohtumattomia. Ohjaus oli taidokas ja näyttelijäntyötä kunnioittava: pidin paljon esimerkiksi siitä, miten lavalla oli samanaikaisesti läsnä ikään kuin monia eri paikkoja, tilanteita ja keskusteluja, mutta valaistuksella ja napakalla rytmityksellä osoitettiin kulloinkin elettävä tilanne.

(Kuvassa Mari Turunen, Ritva Jalonen ja Heikki Kinnunen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Palaan vielä yhteen näyttelijään: Heikki Kinnunen on niin ikoninen hahmo, että häntä katsellessaan lumoutuu täysin. Ei tajua enää katselevansa näyttelijää, vaan Kinnunen on jollain kummallisella tavalla kaiken sellaisen yläpuolella - hän vain hyvin yksinkertaisesti on juuri sitä, mitä kulloisellakin hetkellä esittää. Hänen Heimossaan on lämpöä ja syvyyttä, ja samalla niin tunnistettavaa ikäpolvensa suomalaisen miehen juroutta, ettei tuosta enää aidommaksi pääse. Heimoon kiintyy ja hänelle toivoo hyvää. Heimo on mikä on, mutta silti häntä on pakko vähän rakastaa.

Patriarkka ei takuulla tyhjene kertanäkemällä, mutta minun mieleeni se jätti hienoisen - tosin terveen ja varmasti hyvää tekevän - ahdistuksen. Siinä missä edellispäivänä näkemäni Viita 1949 saa minut haaveilemaan kymppikortista kyseisen näytelmän esityksiin ja miltei muuttamisesta makuupussin kanssa TTT:n Eino Salmelaisen näyttämön lämpiöön, tuntuu että Patriarkan kanssa tämä oli tässä. Jää hyvästi, rakas Heimo Harju. Vietin Sinun ja perheesi kanssa hienon illan, ja lupaan etten unohda Sinua, mutta nyt minun on aika jatkaa matkaa. Toivon Sinulle kaikkea hyvää, monia shakkimatteja, maukkaita vanukkaita ja muita pehmeitä jälkiruokia, sekä ennen kaikkea onnellisia päiviä rakkaimpiesi kanssa. Olet ne takuulla ansainnut. ♥

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Jukka Leisti, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Pääsimme katsomaan Patriarkan Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos! Myös näytelmän kanssani nähnyt ystäväni Kaisa kirjoitti näytelmästä täällä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...