André Brink: Tuokio tuulessa

André Brink: Tuokio tuulessa (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1992. 335 sivua. Alkuteos An Instant In The Wind, 1976. Suomentanut Seppo Loponen.)

  Tätä ei kukaan voi ottaa meiltä pois, emme edes me itse.

Vuonna 1749 ruotsalainen tutkimusmatkailija Erik Alexis Larsson suuntaa kaikessa hiljaisuudessa kohti Etelä-Afrikan sisämaata tutkiakseen seudun eläin- ja kasvikuntaa sekä piirtääkseen seudusta tarkkoja karttoja. Hänen pieneen retkikuntaansa kuuluvat oppaana toimiva valkoinen mies, pieni joukko hottentotteja, sekä Larssonin vastavihitty vaimo Elisabeth. Matkalla asiat alkavat kuitenkin mennä pahasti pieleen: oppaana toiminut mies surmaa itsensä kiivaan sanaharkan jälkeen, retkikunnan ryöstää joukko busmanneja, villieläimet surmaavat seuruetta suojelleet koirat, ja hottentotit karkaavat mukanaan suurin osa Larssonin tavaroita kuljettaneista häristä. Lopulta Larsson lähtee seuraamaan harvinaista lintua ja yksinkertaisesti katoaa erämaahan. Nuori, raskaana oleva vaimo jää leiriin yksin vain kaksi härkää seuranaan.

Yksinäisen ja myrskyisän yön jälkeen Elisabethin löytää karkumatkalla oleva entinen orja, Adam Mantoor. Larssonien leiri sijaitsee villien viikunapuiden katveessa keskellä ei-mitään, ja kun äärettömyyden ja äänettömyyden saartamien vankkureiden luo ilmestyy tuntematon musta mies yllään Elisabethin aviomiehen vaatteet, ajattelee nainen hänen olevan uhka, pelottava villi-ihminen. Adam kuitenkin alkaa auttaa naista; hän tekee tulen ja valmistaa metsästämästään kaniinista ruokaa, hän keittää padassa vettä, jotta nainen saattaisi peseytyä, ja käy keräämässä linnunmunia tälle seuraavaksi ateriaksi. Kaksikon välille alkaa vähitellen syntyä vastentahtoinen luottamus.

Jonkin aikaa Elisabeth odottaa aviomiehensä paluuta, mutta kun alkaa käydä selväksi, ettei mies ole selviytynyt erämaassa eikä siis palaa, lähtee kaksikko yhdessä taivaltamaan kohti rannikkoa. Pitkällä, raskaalla ja kaikin puolin haastavalla matkalla he oppivat asioita toisistaan ja elämästä, ja alun molemminpuolinen vastenmielisyys ja inho muuttuvat vähitellen lämmöksi ja rakkaudeksi.


André Brink oli eteläafrikkalainen kirjailija ja englannin kielen ja kirjallisuuden professori Kapkaupungin yliopistossa. Hänen laaja tuotantonsa käsittää 22 romaania, joista valtaosa on käännetty myös suomeksi. Mies tuli tunnetuksi kantaaottavuudestaan, sillä hänen teoksissaan oli selvä rotusortoa ja apartheidia vastustava sanoma. Brink sai useita kirjallisuuspalkintoja ja oli kolmesti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjailija kuoli 6. helmikuuta 2015 ollessaan kotimatkalla Belgiasta, jossa hänelle oli myönnetty Leuvenin katolisen yliopiston kunniatohtorin arvo. Hän olisi täyttänyt tänään kunnioitettavat 80 vuotta, ja sen vuoksi kourallinen kirjabloggaajia haluaa muistaa hienoa kirjailijaa kirjoittamalla juuri tänään hänen teoksistaan. Brink-lukuhaastetta emännöi tuijata-blogi (kiitokset haasteen emännälle!). Linkistä pääsee kurkkaamaan muiden haasteeseen osallistuneiden tekstejä Brinkistä tai hänen kirjoistaan.

Omalla lukulistallani André Brink on ollut jo 90-luvun alusta lähtien, mutta nyt lukemani Tuokio tuulessa oli lopulta ensimmäinen miehen tuotannosta lukemani teos. Jo ensikosketus vakuutti: Brinkin kerronta tempaisi mukaansa alusta alkaen ja kirja tuntui jotenkin tuoreelta siitäkin huolimatta, että sen ensijulkaisusta tulee ensi vuonna kuluneeksi neljäkymmentä vuotta. Toni Morrisoniakin kääntänyt Seppo Loponen on tehnyt laadukasta työtä myös Brinkin parissa. Hän on saanut synnytettyä käännökseen sellaisen rytmin ja sujuvuuden, joita ihailin lukiessani moneen otteeseen.

Tuokio tuulessa on aistillinen rakkaustarina ja hieno eteläafrikkalaisen luonnon kuvaus. Brink kuvaa kauniisti mustan miehen ja valkoisen naisen - joka on mustalle kielletyistä kielletyin, koskemattomista koskemattomin - välisen suhteen kehittymistä, ja myös sitä, miten kaupunkioloihin tottunut yläluokkainen nainen voi oppia ottamaan luonnon sydämeensä. Romaanissa ollaan Kapkaupungin etäisimpien tunnettujen vuorten takana, lähes koskemattomassa erämaassa, jossa on vain loputtomasti vuoria, tasankoja, laaksoja ja jokia. Luonto haastaa ihmisen joka hetki: villipedot, tuuli ja sade, kuivuus ja äänettömyys tekevät Adamin ja Elisabethin matkasta selviämistaistelun, joka tekee ylpeästä Elisabethistakin nöyrän.

Erämaa on Adamille Koti, mutta Elisabethille se ei merkitse mitään. Pitkä taival saa naisen kuitenkin luopumaan kaikenlaisesta hienostelusta ja mukavuuksien kaipuusta, sekä nauttimaan luonnosta ja uudenlaisesta vapaudestaan. Lopulta kaksikon matkassa on miltei jotain raamatullista: he ovat ja elävät kuin Aatami ja Eeva keskellä suurta koskematonta luontoa. Brink kuvaa miljöötä elävästi: kuivuuden, tuulet ja rankkasateet ukkoskuuroineen tuntee miltei ihollaan, ja kun yö koittaa, alkaa pimeydestä kuulua sakaalien naurua, villikoirien haukkua ja hyeenojen kolkkoa ulinaa. Lukija pelkää käärmeitä ja saalistavia leijonia melkein enemmän kuin romaanin henkilöt, niin vaikuttavasti ja aidosti kirjailija on villin luonnon uhkia kuvannut.

Ennen kaikkea Tuokio tuulessa on kuitenkin tärkeä ja silmiä avaava kuvaus Etelä-Afrikan mustasta historiasta, orjuudesta ja rotusorrosta. On kuvottavaa lukea orjien kohtelusta, kidutuksista ja järjettömistä vallankäytön välineenä langetettavista kuolemantuomioista, siitä miten orjan henki ei ole minkään arvoinen, tai miten orja on ihminen, jota ei ole olemassa, näkymätön, kuin kesytetty kotieläin. Vieläkin kuvottavampaa on mustien orjanaisten hyväksikäyttö ja raiskaukset muka yhteisen hyvän nimissä, kun valkoiset miehet siittävät äpärälapsia parantaakseen paikallisten orjien laatua.

  "Kuinka sinä voisitkaan ymmärtää?" hän vastaa. "Sinä olet valkoinen. Minä olen vain orja. Minä olen kaksi kättä ja kaksi jalkaa, minä olen kuin mikäkin härkä tai muuli. Sinä olet pää, sinä olet se jonka sallitaan ajatella. Minä olen pelkkä ruho. Minun on tyytyminen osaani. Minä en saa ajatella, sehän olisi röyhkeää. Kaksikymmentäviisi vuotta minä alistuin siihen. Mutta sitten sain tarpeekseni, minun mittani tuli täyteen. Ja nyt minä en ole viiteen vuoteen tehnyt muuta kuin ajatellut tässä jumalanhylkäämässä erämaassa. Sitä ei ole kirjoitettu kirjoihin, se on kaikki täällä, minun sisässäni. Mutta mitä minä teen sillä?"

Kirjan lukeminen lamaa ja tekee voimattomaksi, mutta se herättää myös ilon ja toivon, kun Elisabeth alkaa vähitellen nähdä Adamin ihonvärin taakse. Tuokio tuulessa osoittaa omalla tavallaan, että ihmisen sisimmässä on kautta aikojen ollut jotain syvästi inhimillistä, silloinkin kun todellista tietoa ja ymmärrystä maailmasta ei vielä ole ollut. Hieno, puhutteleva ja syvästi koskettava teos!

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka