Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä

Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä (WSOY, 1989. 1. painos 1955. 347 sivua.)

On heinäkuinen viikonloppu, ja kypsät ahomansikat ja kuiva heinä tuoksuvat ilmassa, kun Alma Virtanen kävelee kohti Mikolan tilaa. Melkein neljäkymmentä vuotta takaperin tilan vanha emäntä on saatellut nuorta Almaa veräjälle haukkumasanoin, kun tyttö on saanut lähtöpassit tehtyään tilalla kohtalokkaan virheen. Vuosikymmeniä Alma on tehnyt kovasti työtä korvatakseen kunniallisesti velkansa, mutta sovituksen hetki ei menekään niin kuin nainen on kaikkien vuosien ajan mielessään kuvitellut, ja yhtäkkiä koko elämän mittainen uurastus tuntuu turhanpäiväiseltä.

Alman jo aikuinen esikoistytär Helmi puolestaan yhä opettelee naisen elämää ja etsii omaa paikkaansa maailmassa. Helmillä on takanaan kova lapsuus ja sisällään kivuliaita muistoja ja kuohuvia ja padottuja tunteita enemmän kuin yhden naisen tarpeiksi. Mutta miten elää, jos kylmän äidin varjo heittyy jatkuvasti kaiken ylle?

Äidin ja tyttären tarinoihin kietoutuu vielä kolmaskin naiskohtalo: Puntin sokea ja varakas vanha emäntä, joka ylenkatsoo kumpaakin Virtasta. Hänen tarinansa kuitenkin osoittaa, että elämä voi olla kovaa kestää, vaikka olisikin aina seissyt reisiä myöten rahassa ja tavarassa.

  Tarvitaan niin vähän, että ihminen syntyy maailmaan. Hiukan tunteilua, joku sattuma, välinpitämättömyyttä, sopiva hetki ja paikka, joutavaa halua. Ja niin tähti syttyy jossakin avaruudessa, kerrotaan, ja ihminen on olemassa. Alkaa pieni vaellus pitkin maan kamaraa, tuhansien toisten kaltainen mutta kuitenkin aina erilainen. Niinkuin ei edes kaksi matoa tee samanlaista käytävää maan sisään eikä pieninkään hippiäinen männikössä puikkelehdi täsmälleen edellisen rataa. Jokainen kulkee omaa kasteista helluntaiyötään ja kirjailee omien toiveittensa kaupunkia kunnes kulku katkaistaan juuri kun ihminen on päässyt niin pitkälle että seisoo iltaisin autiolla rannalla katsomassa lokkien huuhtomista etäisten karien yllä ja miettimässä kaikkien yhteistä mitävarten-kysymystä.


Eeva Joenpellon (1921-2004) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 95 vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi joukko kirjabloggaajia keskittyy tämän päivän ajan Joenpellon tuotantoon, ja listan lukuhaasteeseen osaa ottaneista blogeista löytää TuijaTa. Kulttuuripohdintoja -blogista. Omalla lukulistallani Joenpellon romaanit ovat keikkuneet jo vuosia, mutta vasta viime vuoden puolella sain tosissaan aikaiseksi alkaa lukea hänen kirjojaan. Huima Lohja-sarja on koukuttanut minut täysin, ja Helena Ruuskan viime vuonna ilmestynyt Joenpelto-elämäkerta vakuutti ja viimeistään teki minusta alkavan Joenpelto-fanin (palaan blogissani sekä Ruuskan kirjoittamaan elämäkertaan että Joenpellon Lohja-sarjaan kuluvan kesän aikana.).

Neito kulkee vetten päällä oli ensimmäiseltä sivultaan alkaen sanalla sanoen väkevä lukukokemus. Teksti on enimmäkseen varsin vetävää ja helppolukuista, vaikka kieli onkin paikoin vanhahtavaa ja osa virkkeistä hieman koukeroisia. Rivien väleistä huokuu vimmaa ja alkukantaista voimaa, ja kerronnassa on sellainen poljento, jollaiseen aniharvan kirjailijan tekstissä törmää. Vimmaisuus yltyy paikoin jopa hieman raamatulliseen sävyyn saarnaaviin tai julistaviin mittoihin - seikka, joka saattaa etäännyttää joitakin lukijoita, mutta minusta sekin sopii tekstiin. Joenpellon kertojanääni on aivan omanlaisensa, ja lukiessaan miltei kuulee varmaotteisen ja riuskan naisen lukevan tekstiä ääneen. Mielessäni se ääni ja lukutapa kuulostavat ihan Niskavuoren Hetalta!

Neidossa Joenpelto piirtää kiehtovan, joskin melko synkeän kuvan menneiden vuosikymmenten teollistuvasta Suomesta ja työläisyhteisön elämästä. Pienellä varsinaissuomalaisella paikkakunnalla ihmisiä työllistää ympäristöönsä makeaa löyhkää levittävä selluloosatehdas, jossa Almakin on vuosien ajan rahaa tienannut. Hän on asunut alusta asti Riemulinnassa, työläisten vuokrakasarmin hellahuoneessa, jonka seinät ovat saaneet ajan myötä todistaa lasten syntymää - sekä kuolemaa. Esikoinen, Helmi, on aikanaan kahden tehtaalaisen ymmärtämättömyydestä syntynyt, ja siitä ikänsä kärsinyt. On melko karua lukea pienen, pelokkaan tyttölapsen elämästä: Oma äiti hokee ääneen tytön olevan "tämä jumalan rangaistus tässä", ja naapurin vanhan rouvankin mielestä laiminlyödyn lapsiparan olisi parempi kuolla pois. Muita lapsia perheestä kuoleekin, mutta Helmin elämänlanka on vahva ja hän sinnittelee hengissä kaikki nekin päivät, kun tehtaaseen työhön lähtenyt äiti jättää pikkuisen tytön kymmeneksi tunniksi yksin ulos pakkaseen.

Henkilöhahmoista kiinnostavimpia olivatkin mielestäni juuri Alma ja Helmi. Heidän välisestään suhteesta lukeminen herätti tunteita laidasta laitaan, aina säälistä vihaan ja taas hellyyteen. Alman lujuus, leppymättömyys ja suoranainen julmuus saavat romaanin edetessä jonkinlaisen selityksensä, ja Joenpelto kuvaa hyytävästi sellaista sukupolvesta toiseen periytyvää huono-osaisuuden ja katkeruuden ketjua, jonka paino tuntuu miltei nujertavalta. On tarinassa toki miehiäkin - isiä, poikia ja isäntiä - mutta Neidon keskiössä ovat naiset. Ennen kaikkea romaani onkin kunnianosoitus kaikille niille sitkeille ja sisukkaille naisille, jotka ovat pitäneet itsensä ja perheensä kiinni elämässä silloinkin, kun hautaan on laskettu mustalla kreppipaperilla päällystettyjä pieniä ja isojakin arkkuja toinen toisensa perään. Se on myös väkevä puheenvuoro naisen osasta, asemasta ja arvosta, sekä naisten välisestä solidaarisuudesta tai sen puutteesta, ja saa miettimään: mitä tapahtuu, jos me naiset emme arvosta ja kunnioita edes itseämme, saati sitten toisiamme?

Neito kulkee vetten päällä on hurjan hieno suomalaisen sielunmaiseman kuvaus. Ihastuin itse kirjaan todella, enkä voi kuin lämpimästi suositella: lukekaa hyvät ihmiset Eeva Joenpeltoa! ♥