Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala, 2012. 141 sivua.)

  Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että ihmiset vielä puhuvat toisilleen. Ja jonakin päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muustakin kuin leivästä, sen puutteesta, nälästä ja taudeista.

Eletään pulavuotta 1867. Hyisen kylmää ja runsaslumista talvea on edeltänyt jo syyskuussa alkanut halla, joka on tuhonnut sadon. Viljaa ei ole, laihaa leipätaikinaa jatketaan jauhoksi jauhetulla petulla ja oljilla. Nälkä pakottaa ihmisiä jättämään kotinsa ja lähtemään kerjuulle. Tämän kohtalon edessä on myös Marja kahden pienen lapsensa, Mataleenan ja Juhon kanssa. Oma torppa on jätettävä taakse ja vaikeita ratkaisuja on tehtävä, jotta edes osalla perheestä olisi mahdollisuus selvitä hengissä. Marjan haaveissa siintää kullanhohtoinen Pietari, jossa leipä ei varmasti lopu kesken. Köyhän kerjäläisen osa on kuitenkin kova, viima tuivertaa kuin nälkäinen susilauma, ja vaikeat ajat, hädänalaisuus ja nälkä tuovat ihmisistä esiin mitä julmempia piirteitä. 

Toisaalla seurataan parempiosaisten elämää. Renqvistin veljekset, lääkärinä toimiva Teo ja apulaiskamreeri Lars murehtivat omia murheitaan. Veljekset ymmärtävät jollain tasolla kansakunnan tilan, vaikka omakohtaisesti nälkä ja kylmyys eivät heitä kosketakaan. Kun näiden kahden perheen tiet kohtaavat, tapahtuu jotakin, joka saa vielä uskomaan ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.

Voi, millaisen esikoisteoksen Aki Ollikainen onkaan kirjoittanut! Nälkävuosi on todellinen pieni helmi, joka kaikessa koruttomuudessaan ja raadollisuudessaan on riipaisevan kaunis ja koskettava, ja toisaalta kaikesta lohduttomuudestaan huolimatta lopulta omalla tavallaan lohdullinen tarina.

Kirjan henkilöt ovat jäässä sielua myöten, ja nälkä ja uupumus suorastaan tihkuvat rivien väleistä. Nälänhätä näkyy kaikkialla, tilallisilla ei ole kerjäläisille annettavaksi kuin vähän laihaa velliä, hevosetkin ovat kuihtuneita. Eletään aikaa, jolloin perunatkin ovat kuin pulavuosia, mustia ja vaatimattomia. Lapsen nauru voi kuitenkin tuoda toivoa harmaaseen toivottomuuteen, ja jokainen lähimmäisen hyvä teko - yösija tai pieni leivänpala lapselle - on kultaakin arvokkaampi lahja.

Ollikainen raottaa kauniisti ja vaivattoman vähäeleisesti henkilöidensä sielua. Äidin suru on piilossa, kätkettynä jonnekin, eikä itkulle ole tilaa. Kuitenkin suru ja tuska ovat koko ajan läsnä suorastaan käsinkosketeltavina, niin että lukiessa tekee melkein fyysisesti kipeää. Myös lapsen ajatusmaailma ja mielikuvitus tuntuvat aidoilta, Ollikainen osoittaa riipaisevalla tavalla että lapsi on aina lapsi, äärimmistäkin olosuhteista huolimatta.

  Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa.

Marjan ja hänen perheensä tarina jää pitkäksi aikaa mieleen, se tunkeutuu uniin. Nälkävuosi on eläväinen ja taidokkaasti kirjoitettu kuvaus yhdestä Suomen historian surullisimmista ajanjaksoista. Historiankirjoitus tulee elävänä iholle tämän yksilöiden kautta kerrotun koskettavan tarinan myötä. Toisaalta se on myös loistava muistutus siitä, että nälänhätä ja köyhyys ovat tänäkin päivänä surullista arkitodellisuutta liian monelle ihmiselle ympäri maailman. Vaikka lukiessani samastuin vahvasti Marjaan, tunsin välillä piston sydämessäni - hyväosaisuudessani olen kuin teetä posliinikupista takan edustalla nauttiva apulaiskamreeri, ei minun tarvitse yrittää jyrsityillä kynsilläni roikkua kiinni tässä maailmassa. 

Ollikaisen esikoinen on ehdottomasti yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista, ja suosittelenkin sitä lämpimästi niille, joita maamme historia - tai ylipäänsä laadukas proosa - kiinnostavat. Kovin herkillä lukijoilla en kirjaa kuitenkaan välttämättä luetuttaisi, niin rankka ja ravisuttava lukukokemus tämä oli. Nälkävuosi on muuten juuri nyt erityisen ajankohtainen teos, sillä se voitti eilen Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon (jee, paljon onnea Aki Ollikaiselle!), ja lisäksi kirja löytyy eilen julkaistulta Finlandia-ehdokaslistalta. Kirjasta on kirjoitettu lukuisissa blogeissakin pitkin vuotta. Linkitän tällä kertaa vain tuoreimman (ja erityisen hienon!) arvion, jonka Kirjainten virran Hanna on eilen kirjoittanut.