Camilla Läckberg: Majakanvartija

Camilla Läckberg: Majakanvartija (Gummerus, 2012. 501 sivua. Alkuteos Fyrvaktaren, 2009. Suomentanut Outi Menna.)

  Hän puristi kahvikuppia tiukasti. Vuodet olivat kuluneet niin nopeasti. Alamäki oli ollut huima, ja lopulta hän oli huomannut olevansa vankina omassa elämässään. Ilman ulospääsyä, ilman mahdollisuutta paeta. Hänellä ei ollut ollut ketään muuta kuin Fredrik ja Sam. Minne hän olisi voinut lähteä? 

  Mutta nyt he olivat vihdoinkin vapaita. Hän tunsi suolaisen merituulen hyväilevän kasvojaan. He olivat selviytyneet. Sam ja hän. Kun Sam vain vielä paranisi, he voisivat aloittaa kaiken alusta.

Majakanvartija jatkaa siitä mihin Läckbergin edellinen dekkari, Merenneito jäi. Merenneidon tapahtumista on kulunut jokunen kuukausi, ja kirjailija-poliisipariskunnan Erican ja Patrikin elämä on kokenut suuria muutoksia. Eletään loppukevään aurinkoisia, mutta vielä viileän raikkaita päiviä. Pienessä länsiruotsalaisessa Fjällbackan rannikkokylässä valmistaudutaan saneeratun kylpylän avajaisiin.

Toisaalla hätääntynyt äiti pakenee pienen poikansa kanssa kotoaan. Pakopaikaksi muodostuu Fjällbackan edustalla sijaitseva Gråskärin majakkasaari, jota myös Gastholmeniksi eli aavesaareksi kutsutaan. Saarella on erikoinen historia, ja huhutaan että kuolleet eivät poistu sieltä koskaan. Annien viettäessä eristäytynyttä elämäänsä sairaan lapsensa kanssa meren lohdullisuuden ympäröimänä hänen nuoruusvuosien poikaystävänsä, kunnan uusi talousjohtaja Mats Sverin, löydetään raa'asti murhattuna kotoaan. Poliisit ovat pitkään ymmällään, epäiltyjä ei ole, kuulustelut eivät johda mihinkään, ja silti tuntuu että monella on paljon salattavaa.

Luin Merenneidon viime vuoden lopulla, ja sen päätyttyä melkoiseen cliffhangeriin halusin ehdottomasti lukea mahdollisimman pian myös tämän dekkarisarjan seitsemännen kirjan. Merenneidon jälkeen odotukseni olivat korkealla, ja vaikka Majakanvartija kärsikin lievästä sekavuudesta (jonka aiheuttivat lähinnä muutamat turhalta tuntuneet henkilöt ja sivujuonet), pidin kirjasta lopulta melkoisesti. Läckbergin lämpimänsävyistä ja kotoisalta tuntuvaa kerrontaa lukee ilokseen, ja synkistä tapahtumistaan huolimatta Fjällbacka näyttäytyy idyllisenä ja viihtyisänä paikkakuntana. Jo edellisessä osassa ihastelin henkilöhahmojen todentuntuisuutta. Oli miellyttävää palata heidän arkensa pariin, siitäkin huolimatta että monella henkilöllä oli elämässään menossa raskas ja surullinen vaihe. Läckbergin henkilöhahmot ovat uskottavia, inhimillisiä ja rehellisiä, ja tämä luo arkisuudessaan hyvää vastapainoa psykologiselle jännitykselle ja osin karmivillekin tapahtumille. Lisäksi huvituin edelleenkin Bertil Mellbergistä, joka yhäkin synnytti voimakkaita mielleyhtymiä animaatiosarja Pasilan mainioon Rauno Repomieheen.

Teos rakentuu lyhyistä kappaleista ja se koukuttaa lukijan heti ensisivuiltaan lähtien. Merenneidon lailla tämäkin on siis melkoinen page-turner, jota on vaikeaa laskea käsistään. Monen muun teoksen lukeneen kirjabloggaajan tavoin minäkin olisin kuitenkin kaivannut siihen jonkin verran pelkistämistä; henkilöitä, sivujuonteita ja suuria teemoja on liikaa. Tarinan kantava teema on perhe- ja parisuhdeväkivalta, sen vaikutus naiseen sekä äidinrakkaus koko kirjossaan. Näitä teemoja kirjassa käsitellään hienosti, viihdyttävyytensä lisäksi se herättää myös paljon ajatuksia - ja toivottavasti myös keskustelua. Virkistävänä lisänä Läckberg on upottanut kokonaisuuteen 1800-luvun lopulla majakkasaaressa eläneen perheen tarinan, sekä ripauksen yliluonnollisuutta. Tämä kummitusaspekti miellytti minua kovasti, mutta mielestäni nämä kaksi rinnakkaista tarinaa olisivat riittäneet. Näiden rinnalla kulki kuitenkin vielä muutakin, ja se kaikki muu tuntui turhalta ja ylimääräiseltä, kirjan loppuvaiheilla olin jo melkein väsähtää kaikkeen rönsyilyyn.

Kirjan takaliepeessä Camilla Läckbergiä verrataan jopa Agatha Christieen. Christien tasolle Läckberg ei taida parhaimmillaankaan yltää, mutta allekirjoitan vertauksen kyllä osittain. Läckbergin kirjat ovat miellyttäviä ja mukaansatempaavia, ja uskon että etenkin moni Christie-fani viihtyy hyvin niiden parissa - kuten itsekin tein. Erikseen on muuten pakko vielä mainita kirjan aivan huikea kansi! Rakastan merta ja majakoita, ja Majakanvartijan kansi on sekä kuvansa että värimaailmansa puolesta erittäin kaunis ja onnistunut! * tähän syvä ihastunut huokaus *

Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi, jonka arvion lopusta löytyy kätevästi linkkejä moniin muihin blogeihin.