Aki Ollikainen: Musta satu


Aki Ollikainen: Musta satu (Siltala, 2015. 156 sivua.)

Nykyajassa seurataan miestä, jonka vaimo ja poika ovat lähteneet. Hän yrittää keräillä elämänsä palasia kirjoittamalla sukunsa vaiheista, menneiden sukupolvien teoista ja kohtaloista. Erityisen kiinnostunut hän on Tattarisuon tapahtumista 1930-luvulla. Mies alkaa tutkia suolla tapahtunutta ja yrittää hahmottaa kokonaisuutta, mutta ei saa otetta mistään eikä kirjoittaminenkaan suju. Koko Tattarisuo tuntuu olevan yhtä mysteeriä, yhtä lailla kuin merkityksensä menettänyt elämä.

  Minusta tuntui, että olin matkalla kohti uutta ja parempaa tulevaisuutta sellaisella vauhdilla, ettei paikalleen jämähtänyt arkimaailma pysynyt vauhdissa mukana. Mutta se pysähtynyt maailma, jonka ohi luulin kiitäväni, olikin aika, joka virtasi eteenpäin minun seisoessani paikallani selin, katse kiinnittyneenä menneisyyteen. Ja niitä ohi kiitäneitä hetkiä minä en enää koskaan tavoittaisi.

Toisella aikatasolla eletään 1930-luvun alun ja kieltolain ajan Helsingissä. Heino on äitinsä pelkoon ja maailman pahuuteen kasvattama mies, joka asuu Maija-vaimonsa ja pienen poikansa kanssa samassa huushollissa enonsa kanssa. Kansalaissota on katkaissut välit oman isän kanssa, ja mies hankkii elannon perheelle rikkaan Pankkiirin leivissä: hän salakuljettaa pirtua ja kätkee sitä öiseen Tattarisuohon, paikkaan jolla myös Noita-Kalliona tunnettu mies harjoittaa mystisiä menojaan. Heinon vaatimaton elämä on koko lailla mallillaan, mutta ahneus ja itsekkyys ajavat hänet tekoihin, jotka saavat jotakin nyrjähtämään usean sukupolven mitalta.


Minua ovat aina oudosti kiehtoneet historian rikokset ja sellaiset mystiset tapaukset, jotka ovat aiheuttaneet kansallisia traumoja. Mietin kuinkakohan monta tuntia olen mahtanut kuluttaa lukemalla artikkeleita ja keskusteluja mm. Kyllikki Saaren murhasta tai Bodominjärven kammottavista tapahtumista. Myös Tattarisuon tapaus vuodelta 1931 on kutkutellut mielikuvitustani jo vuosien ajan. Ilmeisesti Aki Ollikaisella on ollut samankaltaisia tuntemuksia, sillä hän nivoo toisessa romaanissaan yhden suvun tarinan taitavasti Tattarisuon tapahtumiin. Musta satu toi etäisesti mieleeni Anja Snellmanin vuosien takaisen romaanin Lyhytsiipiset (Otava, 2003), jossa kirjailija hahmottelee tarinansa löyhästi Bodominjärven kuuluisan murhatapauksen ympärille.

Rakastin Ollikaisen esikoisteosta Nälkävuosi. Tämän toisen romaanin halusin lukea mahdollisimman tuoreeltaan ja ilman häiritseviä ennakkokäsityksiä tai -odotuksia, halusin myös tietoisesti välttää kirjan vertailua palkittuun esikoiseen. Odotin lähinnä vain Nälkävuodesta tuttua vahvaa mutta korutonta ilmaisua ja taitavaa kielenkäyttöä. Pidinkin Ollikaisen toisessa romaanissa paljosta, ja historian intohimoisena ystävänä olin erityisen vaikuttunut 30-luvun alkuun sijoittuvista osuuksista. Ollikainen kuvaa taitavasti ihmisten pyrkimystä löytää oma paikkansa maailmassa kansalaissodan jälkimainingeissa ja kieltolain asettamien rajoitteiden puitteissa.

Aika ja maailman tila yhdistävät sellaisiakin ihmisiä, joilla ei äkkiseltään arvaisi olevan paljoakaan yhteistä. Työ pirtun salakuljettajina tekee entisestä punavangista, varakkaan talon pojasta ja hieman löyhämoraalisesta ja varattomasta torpparin pojasta sellaisen porukan, jossa on pakko yrittää luottaa kaveriin, kannatti se tai ei. Kirjailija heittelee sujuvia viittauksia lähihistoriaan; rivien väleissä lymyävät lapualaiset Kosoloineen, ja romaanin henkilöt miettivät ihanteitaan, joita ei ole joko ollenkaan, tai jotka on hakattu miehestä pihalle kiväärinperällä. Olin enimmäkseen tyytyväinen siihen, miten taidokkaasti Ollikainen sitoo tarinan langat lopulta yhteen. Vain yksi langanpää jäi roikkumaan ilmaan orvon ja irrallisen tuntuisena: en aivan ymmärtänyt tarinassa esiintyvän Joona-ystävän perimmäistä roolia ja merkitystä kokonaisuuden kannalta.

Erityisesti nykyaikaan sijoittuvat osuudet herättelivät takaraivossani artosalmismaisia kaikuja, vaikkei Ollikainen tekstissään (onneksi) aivan samanlaista inhorealistista otetta käytäkään. Jotain samaa kuitenkin on: Romaanin henkilöhahmoista on hyvin vaikeaa pitää. Miessukupolvi toisensa perään on hukassa itsessään ja omassa sielunmaisemassaan, ja ahdistusta lääkitään alkoholilla ja vierailla naisilla. Miehet vaalivat katkeruuttaan, ja siirtävät sitä perintönä pojilleen. Hetkien yksityiskohdissakin on paljon vaivaannuttavaa: Seksissä on hyvin vähän mitään kaunista, nuoruusvuosien uimarannalla runkkaaminen vaihtuu keski-ikäiseen saunanjälkeiseen rutiininomaiseen naimiseen, joka kuulostaakin vähän samalta kuin tarpoisi suonsilmäkkeessä. Mustassa sadussa myös oksennellaan enemmän kuin missään, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Mustan sadun synkkyys on kuitenkin jotenkin kiehtovaa - juuri sellaista, jota kirjan hieno, Elina Warstan suunnitelema kansikuva oivallisesti kuvastaa. Pidin Ollikaisen kielestä tälläkin kertaa. Siinä on samanlaista koruttomuutta ja raadollisuutta kuin miehen esikoisteoksessakin, ja samanaikaisesti ilmaisun yksinkertaista kauneutta: esimerkiksi kun kolme miestä piilottaa pirtulastia ja pimeys peittelee katseessa häivähtävän halveksunnan ja säälin pitääkseen laihaa sopua yllä, tai kun sudenhetken koittaessa pilvet vaeltavat aamuyön sinessä kohti taivaan lakipistettä hitaasti aikaa mitaten. Kieli auttaa saamaan kiinni hetkistä, näkemään kauneutta sielläkin missä sitä ei uskoisi olevan. Ollikainen tavoittaa myös jotakin herkkää siinä (kuluneessa mutta niin todessa) ajatuksessa, miten esi-isien kokema musta ja synkkä synnyttää jotakin sellaista, joka siirtyy sukupolvelta toiselle kuin elämää varjostava pilvi.

  Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä. 
  Me siis seisoimme jonossa, joka muistutti takaperoista mallia ihmissuvun kehityksestä. Minä olin vasta puusta laskeutunut, neljällä raajalla kulkeva poloinen alkuapina. Isä oli jo irrottanut rystyset maasta, mutta kulki yhä selkä kumarassa. Pappa seisoi jo melkein pystyasennossa, oli poiminut kurikan astaloksi käteensä. Papan edessä seisoi näkymättömänä puuttuva lenkki. 
  Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.

Musta satu oli siis varsin ilahduttava ja tyydyttävä lukukokemus. Sitä on luettu näissäkin: Villasukka kirjahyllyssäIlselä, Tuijata, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjapolkuni.

Kommentit

  1. Hmh, minusta se Joona oli vain sitä taustan kertontaa, motiivien luontia, miksi näkee maailmaan kuten näkee. Hyvinkin selkeä rooli! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, huomasinkin äsken että olit myös julkaissut tekstisi tänään. Linkitin sinutkin, ja tulen kohta blogiisi kommentoimaan. :)

      Niin, olet varmaan ihan oikeassa. Jäin vain kaipaamaan sen Joona-sivujuonteen suhteen jotain enemmän. :-/

      Poista
  2. Musta satu kyllä kiinnostaa kovin. Tuo sukupolvien miesketju on hienosti kuvattu, kammottavan surullinen ajatus.

    Nälkävuosi teki niin syvän vaikutuksen, että kyllähän tämäkin on lukulistallani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, odotan melkein jännityksellä mitä sinä Mustasta sadusta olet mieltä... :) Se on tuntunut jakavan mielipiteitä melko lailla.

      Nälkävuosi oli tosiaan huikea. Tämä on siihen nähden melko erilainen teos, mutta kyllä tämäkin aivan tunnistettavaa Ollikaista on. Hyvä kirja, tämäkin.

      Poista
  3. Minulla suhtautuminen tähän oli kahtalainen: Ollikainen kirjoittaa huikean hyvin, hänellä on lause hallussaan. Samoin romaanin teema kiinnosti minua, niin Tattarisuon tapahtumat kuin kaiken kytkeminen 1930-liikkeen yhteiskunnalliseen liikehdintään. Sen sijaan nykytaso jäi jotenkin ohueksi ja se ei mielestäni ihan sovittunut yhteen. Kuitenkin, olihan tämä hieno romaani ja odotan jo, että Ollikainen kirjoittaa kolmannen teoksensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katjan kanssa olen kovin samoilla linjoilla. Sara, tuot hyvin esille sen, miten monen polven miehen mittaan tarvotaan kohtaamattomuuden (tattari)suossa. Ja hyvin Ollikainen kirjoittaa, siitä ei voi muuta sanoa.

      Poista
    2. Katja, olen siinä samaa mieltä, että 30-luvun osiot toimivat kirjassa selvästi paremmin kuin nykyaika. Olin kuitenkin lopulta tyytyväinen Mustaan satuun kokonaisuutena, ja laillasi odotan jo kovasti Ollikaisen seuraavaa romaania. :)

      Poista
    3. Tuija, kiitos. :) Ja Ollikaisesta olen ihan samaa mieltä: lahjakas kirjailija kerta kaikkiaan.

      Poista
  4. Hei Sara,
    Minulla on Sinulle ja muillekin kirjabloggareille haaste, johon toivon paljon hyviä vastauksia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katveita-Katja, heippa ja kiitos! <3 Tämä vastaus on viipynyt, mutta kävin heti kommenttisi luettuani kurkkaamassa ihanaa haastettasi, ja aion ilman muuta vastata siihen lähiaikoina! Tämä viikko mennään nyt noita dekkareita (ja vähän jotain muutakin), mutta juhannusviikolla kurkataan minun riippukeinulistaani! <3 :)

      Poista
  5. Nälkävuosi oli ja on minustakin hienon hieno, mutta tämän aion antaa ainakin toistaiseksi odottaa. Saattaahan olla, että tuo Tattarisuo on pikkuisen liian jännä ;)

    Mutta kyllä, on tässä selvästi kielen ja ajatuksen hienoutta: "Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä." Kiitos, että sain piipahtaa kirjassa sinun kirjoituksesi kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen kamarin Katja, lukumakuasi hieman jo tuntien minulla on aavistus, ettei tämä välttämättä olisi aivan sinun kirjasi, ei jännityksen vuoksi (jota kirjassa ei varsinaisesti sinällään ole), mutta muuten... Mutta saatan hyvin olla väärässäkin! :) Olisi kyllä todella mielenkiintoista päästä lukemaan millaisia ajatuksia Musta satu sinussa herättäisi.

      Ja tuosta olen aivan samaa mieltä: Ollikaisen teksteissä olennaista on juuri tuo taito käyttää kieltä. Hänen romaaninsa kertovat myös huolella tehdystä taustatyöstä, sekä sen synnyttämistä oivalluksista ja vahvasta kyvystä empatiaan. Hieno kirjailija!

      Kiitos kommentistasi, Katja-ihana! <3

      Poista
  6. Tämä oli kaikesta päätellen sinulle ihan täsmälukemista. Tiedä sitten, mikä on, mutta minua tämä teos työntää itsestään kauemmaksi. Suap nähä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, olet tavallaan ihan oikeassa: tässä oli paljon sellaista ajatusta sukupolvelta toiselle kulkevasta henkisestä perinnöstä, jonka koen vahvasti omakseni. Siinä mielessä täsmälukemista, kyllä. :) Muuten sanoisin sinulle tästä saman kuin Katjalle: lukumakuasi tuntien aavistelen, ettei tämä ehkä olisi sinunkaan kirjasi, niin kuin ei ehkä Katjankaan. Mutta yllättäkää minut, lukekaa tämä ja kertokaa että olin väärässä - mikäpä olisi sen iloisempaa! :) <3

      Poista
  7. Minä pidin valtavasti tuosta synkkyydestä, olisin ehkä kaivannut sitä vielä lisääkin. Kaksi kerrontalinjaa yhdistyi minusta liian hitaasti kirjan sivumäärään nähden, odotin malttamattomana palasten loksahtamista paikoilleen. Kirja siis veti minua kahtaalle, toisaalta pidin, toisaalta odotukset (epäreilun suuret Nälkävuoden ansiosta, myönnän) eivät täysin täyttyneet. Joona jäi ihmetyttämään minuakin, häneen liittyvät muistot tuntuivat kovin irrallisilta. Odotan innolla Ollikaisen seuraavaa tuotosta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, samat sanat, minuakin Mustan sadun synkkyys viehätti. :) Minusta kerrontalinjat yhdistyivät ihan mukavaan ja sopivaan tahtiin, ja niiden yhdistyminen tarjosi ilahduttavia oivalluksia lukijallekin. (Paitsi että yksi juttu minua nauratti: oliko Heinon pojan nimi tosiaan Eino? Eino Heino?? Haha!! :D ) (okei, huumorintajuni on joskus hieman erikoinen :D ). Mutta kyllä, Ollikaisen kolmatta odotellessa. :)

      Poista
  8. Hienosti kuvaat kirjaa, uskalsin lukea vasta oman postauksen tehtyäni - ja ihan samoilla linjoilla ollaan. Juu, Joona-muistot loivat synkkää tunnelmaa nekin, mutta miksi juuri hänelle puhuttiin, minustakin se jäi epäselväksi, eikä langanpää johtanut mihinkään. Entä se sormi? Ehkä en vain tajunnut. Mutta nautin silti kielestä ja mustuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, kiitos! :) Tulenkin nyt lukemaan sinun mielipiteesi tästä. Joo, Joona oli kyllä merkillisen irrallinen osa romaania, en ole saanut sen langan päästä kiinni vieläkään. Mutta ihan samaa mieltä: kieli ja synkkyys ihastuttivat todella.

      Poista
  9. Ei ihan minulle sopivinta luettavaa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit