Tampereen Työväen Teatteri: Desirée

(Kuvassa Petra Karjalainen ja Veeti Kallio. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Desirée. Pieni yösoitto (A Little Night Music) 9.4.2016
Musiikki ja laulujen sanat: Stephen Sondheim
Käsikirjoitus: Hugh Wheeler, suomentanut Juice Leskinen (tarina perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan Sommernattens leende)
Ohjaus: Miika Muranen
Ensi-ilta TTT:n Suurella näyttämöllä 3.9.2015
Kesto n. 2 tuntia 35 minuuttia (väliaikoineen)
Kapellimestari Eeva Kontu, koreografia Virve Varjos, lavastussuunnittelu Hannu Lindholm, pukusuunnittelu Tarja Lapintie, valosuunnittelu Eero Auvinen, äänisuunnittelu Kalle Nytorp, kampaukset ja maskit Pepina Granholm
Rooleissa: Veeti Kallio, Petra Karjalainen, Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen, Emmi Kaislakari, Ronja Alatalo, Tuire Salenius, Juha-Matti Koskela, Tuukka Huttunen, Sari Havas

Keski-ikäinen lakimies Fredrik Egerman (Veeti Kallio) on ensimmäisen vaimonsa kuoltua mennyt uusiin naimisiin tuttavaperheen 18-vuotiaan tyttölapsen, Annen (Anna-Elisa Hannula), kanssa. Lähes vuoden kuluttua häistä avioliitto ei ole vieläkään saanut täyttymystään, sillä lapsekas ja lähinnä mekoista ja ulkonäöstään kiinnostunut nuorikko varjelee neitsyyttään kuin kallista aarretta. Selibaatti saa Fredrikin haikailemaan nuoruuden rakastettuaan, kuuluisaa näyttelijätärtä, Desirée Armfeldtiä (Petra Karjalainen). Mies haluaa nähdä tämän ja viekin nuorikkonsa katsomaan ranskalaista komediaa, jossa Desiréellä on päärooli. Näytelmän jälkeen yksi asia johtaa toiseen, ja Fredrik löytää itsensä lopulta näyttelijättären buduaarista pelkkään kylpytakkiin verhoutuneena - samalla kun ovelle kolkuttelee Desiréen pökkelö rakastaja, kaksintaisteluista perin viehättynyt rakuuna ja ukkomies Carl-Magnus Malcolm (Tuukka Huttunen).

Suhdekiemurat alkavat mennä entistä monimutkaisemmiksi, kun Desirée keksii kutsua Egermanit äitinsä, Madame Armfeldtin (Tuire Salenius) kartanoon kesäisen viikonlopun viettoon. Paikalle saapuu myös kaksi kuokkavierasta: kukapa muu kuin rakuuna Malcolm juonikkaine Charlotte-vaimoineen (Sari Havas). Lämpimät kesäillat ja -yöt täyttyvät kaipuusta, mustasukkaisuudesta, väärinkäsityksistä ja intohimosta, kun kartanossa kaikki kynnelle kykenevät herrasväestä aina palveluskuntaan asti uppoutuvat rakkauden pauloihin.

(Kuvassa Sari Havas. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa etualalla Petra Karjalainen ja Veeti Kallio. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

En tiennyt Desiréestä etukäteen juurikaan muuta, kuin että se on historiaan sijoittuva musikaali. Lähdimmekin ystäväni kanssa katsomaan esitystä lähes vailla odotuksia. Näytös alkoi viekoittelevalla tanssinumerolla, jonka huipennukseksi korsettiin pukeutunut punatukkainen Desirée teki mitä näyttävimmän sisääntulon laskeutumalla lavalle kattoon ripustetussa kristallikruunussa. Jo alku viritti katsojan hyvin seuraavan parituntisen tunnelmiin ja herätteli mielenkiintoa tehokkaasti. Vähitellen Desirée osoittautui hyvin perinteiseksi musikaaliksi, joka tuntui kumartavan juurilleen eli koomisen oopperan ja operettien suuntaan. Käsiohjelmasta minulle selvisi, että teoksella onkin jo kunnioitettavasti ikää, sillä se on ensiesitetty New Yorkin Broadwaylla vuonna 1973, ja Lontoon West Endissä kahta vuotta myöhemmin. Lopulta klassikkomusikaali näyttäytyi minun silmissäni jopa jonkinlaisena Figaron häät -pastissina, sillä se on hyvin samankaltainen farssimainen aikuisten satu ja hupsuttelu kuin vanha Mozart-klassikko. Teksti sisälsi myös useita viittauksia Shakespearen suuntaan, ja etenkin toisen puoliajan tunnelma oli paikoin yhtä viehko kuin Kesäyön unelmassa.

Olen blogissani monesti maininnut, miten olen kepeän komedian suhteen koko lailla oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Desirée oli kuitenkin melko aseistariisuva kokonaisuus, ja jopa kaltaiseni melankoliasta ja tragediasta viehättynyt katsoja viihtyi ja nautti esityksestä koko sen keston ajan. Vaikkei kaikki päätön juoksentelu ja kohellus jaksanutkaan minua naurattaa, tarjosi musikaali monia mainioita hetkiä, osuvia repliikkejä ja etenkin visuaalista silmäniloa. Eniten minua ihastuttivatkin musikaalin huikean komeat kulissit, puvustus, maskit ja kampaukset, sekä lavalla upeasti loistava värimaailma, jota hienosti suunniteltu valaistus kauniisti korosti. Eikä näin naiskatsojana sovi unohtaa ensimmäisen puoliajan kohokohdaksi nousevaa Desiréen ja Fredrikin välistä kuumottavaa kohtausta, jossa Veeti Kallion paidaton, lihaksikas ylävartalo samettinen ääni pääsee kunnolla oikeuksiinsa. (Odottakaa hetki, pyyhin tässä vaiheessa kuolan näppikseltä. :D)

Desirée sisältää 23 musiikkinumeroa, ja näyttelijäryhmän työ sekä laulun että näyttelemisen suhteen oli tasaisen varmaa ja laadukasta. Pääsääntöisesti vierastan musikaalimusiikkia juuri sen kepeyden vuoksi, eivätkä Desiréenkään kaikki laulut olleet makuuni. Ihastuin kuitenkin ennen kaikkea teatterin 11-henkiseen orkesteriin, jonka johtajana teatterikapellimestari Eeva Kontu teki huikean hienoa työtä.

Pääpari hehkui ja heidän välisensä kemia tuntui kuumotuksena katsomossa asti. Herkullisimmat roolisuoritukset löytyivät tällä kertaa kuitenkin sivurooleista, sillä Tuire Saleniuksen viisas ja paikoin ihanan sarkastinen Madame Armfeldt ja Sari Havaksen rempseä kreivitär Charlotte Malcolm olivat kerrassaan nautinnollista katsottavaa. Myös vasta 17-vuotias Ronja Alatalo loisti roolissaan Desiréen 13-vuotiaana tyttärenä - onkin aina niin ihanaa voida todeta, että maassamme on kasvamassa taas uusi sukupolvi taitavia ja lahjakkaita näyttelijöitä. Kokonaisuutena Desirée oli värikylläinen, hehkuva ja hyväntuulinen iloittelu, joka jätti katsojan kivasti kuplivaan olotilaan. Lauantaina 16.4. on tämän suurmusikaalin viimeinen esitys, kannattaa käydä katsomassa!

 

 (Kuvassa Veeti Kallio ja Petra Karjalainen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Pääsimme katsomaan Desiréen Tampereen Työväen Teatterin kutsuvieraslipuilla. Kiitos!