Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Väinö Linna: Tuntematon sotilas (WSOY, 2004. 1. painos 1954. 444 sivua + kuvaliite.)

  Taas vaivuttiin odotukseen, kunnes kello yhden aikaan päivystäjä hälytti komppanian. Hälisten ja virkistäytyneinä järjestyivät miehet paikoilleen. Heistä uhosi tuo innostus, joka luultavasti on tunnettu kaikissa sotaan lähtevissä joukoissa. Eivät nämä miehet sotaan lähdöstään kylläkään varmoja olleet, mutta sellainen huhu oli alkanut sitkeästi elää yön aikana komppaniassa. Kun Lammio komensi asennon, kopsahtivat kantapäät tavallista terävämmin ja käännöksessäkin oli mallikelpoista ripeyttä. Mikä se herännyt tarmo ja innostus oli, joka sen aiheutti? Ottakoon siitä selvän se, joka haluaa tietää miksi maailmassa soditaan.

Tuntematon sotilas on Väinö Linnan läpimurtoromaani, klassikko, jota on rakastettu ja kunnioitettu jo useamman lukevan sukupolven ajan - sen ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi kuusikymmentä vuotta. Teos kertoo fiktiivisen konekiväärikomppanian vaiheista Suomen jatkosodassa vuosina 1941-1944.

Romaani alkaa Joensuun lähistöllä sijaitsevalta paloaukealta, jossa Suomen armeijan erään jalkaväkipataljoonan nuorista miehistä tehdään sotilaita. On välirauhan aika, vuoden takaisen talvisodan ratkaisu kirvelee yhä mielissä. Kesäkuussa tulee ylemmältä taholta käsky, ja pataljoona siirretään itärajan tuntumaan, kohti kohtaloaan. Pian koittaakin päivä, jolloin ministeri kertoo radiossa Neuvostoliiton sotavoimien loukanneen Suomen raja-aluetta toistuvasti ja näin ollen hallitus katsoo Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsevan sotatilan. Sotilaiden on siis aika lähteä satojen kilometrien mittaiselle taipaleelleen. Toisille se tulee jäämään lyhyemmäksi, mutta sille asialle ei uhrata yhtäkään ajatusta.

Kirjassa ei ole yhtä varsinaista päähenkilöä, vaan siinä seurataan usean henkilön edesottamuksia. Yhdeksi tärkeimmistä hahmoista nousee yksi konekiväärikomppanian joukkueenjohtajista, vänrikki Vilho Koskela, joka esiintyy myös Linnan toisessa suurromaanissa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Muita paljon esillä olevia hahmoja ovat muun muassa alikersantit Hietanen, Lehto ja Lahtinen, sotamiehet Rahikainen ja Vanhala, nuori vänrikki Kariluoto, sekä syksyllä joukkueeseen täydennysmieheksi saapuva alikersantti Rokka. Vänrikki Koskela on taistellut jo talvisodassa ja hänet tiedetään päteväksi ja luotettavaksi mieheksi. Hän kykenee antamaan miehilleen vankkaa luottamusta herättävän ja rauhoittavan vaikutelman, ja hänestä tuleekin miestensä suuresti ihailema johtaja.

  Koskela vaikeni, mutta miehet vaistosivat aivan oikein, ettei hän ollut vielä sanonut kaikkea. Hetkisen hän ryki ja nieleskeli, kunnes alkoi.

  - Noin. Taitaa olla tarpeellista vähän selittää. Kun minä, meinaan, olen ennen ollut. Ei siinä oikeastansa muuta ole, mutta rauhallisesti se on otettava. Kiiru on pidettävä ajallansa, mutta hätäillen tekemällä ei tule muuta kuin kusipäitä mukuloita, niinkuin sitä sanotaan. Turhan hermoileminen ei edusta mitään, mutta ei sitä taas tarvitse ainootansa kauppaamaankaan ruveta. Kyllä ne sen mielellänsä ottavat, kun vaan saavat. Tähtäin vyön kohdalle, se on paras, ja siitä se selviää. On muistettava, etteivät ne ihmistä kummempia ole nekään. Lyijyä ne tottelee niinkuin kaikki muutkin.

Linna kuvaa sotaa niin kuin vain mies, joka on itse kokenut sodan kauhut. Sodan olemus kiteytyy neljään oleelliseen tekijään, jatkuvaan viluun, nälkään, väsymykseen ja pelkoon. Linna kuvaa pakahduttavasti sodan todellisuutta; kauhuntäyteistä odotusta, jatkuvaa pelkoa ja lamaannuttavaa kauhua, joiden kanssa on vain opittava elämään, janosta halkeilevia huulia ja armotonta nälkää, sitä miten nuorten miesten on opittava ottamaan yliote kuolemasta. Rintamalla oloa tuskin kukaan pystyisi sitä kokemattomalle Linnaa paremmin kuvailemaan. Maan vavahtelemaan saavat repivät räjähdykset, konekiväärisarjojen naputus, harhautuneiden kimmokkeiden äänet, ilkeät vihellykset ja haavoittuneiden surkeat huudot, sekä palaneen ruudin haju ja käryävän aserasvan ellottava lemu tuovat etulinjan niin elävänä lukijan mieleen, kuin sen vain sotaa kokematon pystyy kuvittelemaan. Mielessään voi nähdä metsässä möyrivät panssarivaunut ja hämyisellä taivaanrannalla leimahtelevat suuliekit, ja kuulla kaukana jymisevän tykkitulen. Huumoriakin löytyy, juuri sellaista joka saa lukijankin ajattelemaan että niinpä, kyllä ne tosiaan ovat aika velikultia.

  Kesäisen aamupäivän ilmassa vavahteli valtavan melskeen kaiku. Tuhannet piiput hehkuivat kuumuutta, tuhannet kädet latasivat ja ampuivat, tuhannet miehet ryömivät tai syöksyivät ruumis ja sielu jännittyneenä eteenpäin. Ja yhtäläisen jännityksen vallassa torjuivat toiset tuhannet heitä, sitkeästi asemiinsa kaatuen. Kymmenet ja sadat kuolivat, sadat haavoittuivat, nähtiin pelkoa ja nähtiin hurjanrohkeita näytelmiä. Toista vuotta oli suuri osa Suomen kansaa hiljaa hautonut kostoa, taskussa oli puserrettu nyrkkiä. Hyökkäyksessä oli voimaa.

Minun suhteeni Tuntemattomaan sotilaaseen on erikoinen. Olen nähnyt kummatkin kirjan pohjalta tehdyt elokuvaversiot useita kymmeniä kertoja - Tuntematon sotilas on yksi suurimpia elokuvasuosikkejani (etenkin Mollbergin versio!), ja katson sekä Laineen että Mollbergin version vähintään kerran, kaksi vuodessa - mutta kirjan luin vasta nyt ensimmäistä kertaa kokonaan. Nuorempana en rohjennut alkaa lukea sitä, sillä pelkäsin etten armeijaa käymättömänä ymmärrä kaikkea sotaterminologiaa, ja vähitellen, kun elokuva alkoi olla niin tuttu että osasin ulkoa kohtausten järjestyksen ja valtavan määrän repliikkejä, alkoi tuntua että tarina on niin tuttu ettei kirjaa ole mielekästä lukea. Pah! Nyt lukiessani sen alusta loppuun olin tasan yhtä liikuttunut ja pakahduksissani kuin joka kerralla kumpaa tahansa elokuvaa katsoessani. Linnan teksti on niin elävää ja mukaansatempaavaa, että se vie tarinan suoraan ihon alle. Hahmot ovat täysin aidon oloisia erilaisine luonteenpiirteineen ja murteineen, ja minulle erityisesti vänrikki Koskela ja alikersantit Rokka ja Hietanen ovat koko kirjan sielu.

Vilho Koskela onkin minulle kaikkein rakkain hahmo suomalaisessa kirjallisuudessa kautta aikojen. On melkein uskomatonta, miten paljon kunnioitusta ja kiintymystä voi tuntea fiktiivistä hahmoa kohtaan - vaikka tosiasiassahan ne tunteet kohdistuvat kaikkiin niihin, jotka ovat olleet niitä tosielämän vänrikkikoskeloita. Oli myös hauskaa huomata, että kirjassa lempikohtauksikseni nousivat ne samat sankariteot kuin elokuvassakin: olen pakahtua kun Koskela heittää kahdeksankiloisen kasapanoksen bunkkeriin sodan alkuvaiheilla, kun Hietanen pysäyttää panssarivaunun miinaan, ja kun Rokka pelottomasti ja varmasti tuhoaa yksin neuvostoliittolaisen partion. Ihailen aina myös sitä kasvutarinaa, jonka Linna on onnistunut vänrikki Kariluodolle kirjoittamaan, kun hieman nulikkamaisesta ja lapsellisesta, ihanteellisesti kasvatetusta herraspojasta kasvaa sodan aikana mies. Kariluodon(kin) kaatuminen (samoin kuin Hietasen ja Koskelan) tuntuu aivan erityisen pahalta. Itken aina, niin tälläkin kertaa.

Sotakirjallisuus on minulle se kaikkein rakkain lajityyppi. Olen joskus aiemmin täällä blogissani kertonutkin, että enoni on kuollut jatkosodan viimeisinä päivinä, enkä siten ole koskaan saanut tuntea häntä. Luulen etsiväni sotakirjallisuudesta vastauksia moniin kysymyksiin samalla kun kirjat tuovat kuollutta enoa lähemmäksi - kirjojen avulla on helpompaa kuvitella millainen hän on saattanut olla, millaisia asioita kokea elämänsä viimeisinä vuosina, viimeisinä päivinä. Onko rinnalla ollut joku Hietasen tai Rokan kaltainen, onko kukaan viimeisillä hetkillä pitänyt kädestä tai rukoillut puolesta? Juuri siksi en koskaan väsy lukemaan Suomen sodista, ja vaikka paljon niistä olenkin lukenut, on sanottava että Tuntematon sotilas nousee nyt kirjanakin niiden kaikkein tärkeimpien ja rakkaimpien joukkoon. Jossain siellä rivien väleissä minun enonikin on, se hieno mies, tuntematon eno ja sotilas. Kuten Veteraanin iltahuudossa lauletaan, himmetä ei muistot koskaan saa.

Tätä yhtä Suomen upeimmista klassikoista on luettu muuallakin, esimerkiksi Satun luetuissa ja Jokken kirjanurkassa. Itse vetäydyn nyt television ääreen sydän täynnä kiitollisuutta, vuorossa on jo pitkäaikaiseksi perinteeksi muodostunut elokuvamaraton - ensin dvd:ltä Mollbergin upea Tuntematon sotilas ja Saarelan vaikuttava Rukajärven tie, ja illalla tietenkin vielä tv:stä Laineen Tuntematon.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!